Nikolai Buharin

Imperialismin diktatuurista työväen diktatuuriin

1919


Julkaistu: 1919
Suomennos: Tuntematon
Lähde: »Imperialismin diktatuurista työväen diktatuuriin». Suomalaisten Kommunistien Sarjajulkaisu N:o 41. Suomalaisen Kommunistisen Puolueen Keskuskomitea, Pietari 1919
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine


Sisällysluettelo:

 


 

Omistettu niiden Moskovan työläisten ja sotamiesten muistolle, jotka porvarilliset murhaajat ampuivat lokakuun suurina päivinä.

 


 

Tov. N. BUCHARIN kirjoitti kirjasensa »Luokkataistelu ja Venäjän vallankumous», joka on ilmestynyt Sarjajulkaisun numerona 26,[1] heti heinäkuun päivien jälkeen. Tämän kirjan, joka on yllämainitun jatko, kirjoitti hän lokakuun vallankumouksen jälkeen.

 


 

[Esipuhe.]

»Vastavallankumous riemuitsee liian aikaisin voitostaan. Kasakkain solmuruoskilla ei pyyhitä pois äitien ja vaimojen kyyneleitä. Suopungeilla ja silmukoilla ei kuivata kärsimysten merta. Pistimillä ei rauhoiteta kansoja. Kenraalien ärjymisillä ei pysähdytetä teollisuuden luhistumista.»

Niin oli heinäkuulla pidetyn bolshevikien edustajakokouksen julistuksessa, joka julkaistiin elokuun 12 p:nä, Moskovassa pidetyn neuvottelukokouksen avauspäivänä.

Imperialistien koplakunnan voitosta kului sitten kaikkiaan kolme kuukautta. Sen saatua olivat kenraalien housunraidat, pankkiirien tulenkestävät kaapit ja niiden ohella kasakkain keihäät ja pikaisesti ammuttavat oikeustot tulleet Venäjän vallan vertauskuviksi. Sitten oli historian johdonmukainen harppaus pannut »kansan» ja »vallan» entisen suhteen ylösalasin. Julman kansalaissodan liekeissä oli työläis- ja sotilasjoukon mahtava hyökkäys murtanut imperialistisen rintaman. Vallankumouksen vyöry oli nostanut itse neuvostovallan uuden koneiston huipulle »joukkion saksalaisia urkkijoita», kuten kiukuissaan olevat porvarilliset nimittivät työväestön johtajia. Imperialismin diktatuuri oli muuttunut työläisten ja pienviljelijä-sotilasten diktatuuriksi. He olivat tarttuneet rautakourin luokkansa vihollisiin.

Venäjän vallankumous siirtyi sillä tavalla uuteen vaiheeseen, sosialistisen vallankumouksen vaiheeseen. Työtätekevä väestö lähti liikkeelle monimiljoonaisin joukoin. Voitokkaalla kapinallaan herätti se samaan aikaan uskomatonta raivoa kaikissa niissä kerroksissa, joita rahapääoma sitoi.

Imperialistisen valtakauden kukistumista oli valmistellut koko vallankumouksen edellinen historia. Mutta tuo kukistuminen ja maalaisköyhälistön kannattaman työväestön voitto, joka avasi yhdellä kertaa rajattomat mahdollisuudet koko maailmassa, ei ollut vielä elimellisen aikajakson alkua. Porvariston vastarinta siirtyi vain toisiin keskuksiin ja toiseen piiriin, ja pienviljelijäin ja työväen vallan täytyi välttämättä nfnrtaa tuo vastarinta millä hinnalla tahansa.

Kansainvälinen pääoma, joka julisteli kaikissa tienhaaroissa kirouksiaan työväen ja sotaväen »suurelle kapinalle», kannatti kaikin keinoin aseellista vastavallankumouksellista taistelua ja porvarillisten sivistyneiden ja niiden isänmaallisten suosijain »juoksuhautakaivantoa». Ja Venäjän työväelle kävi kysymys kansainvälisestä vallankumouksesta tähdellisemmäksi kuin koskaan ennen.

Mutta ihmiskunta asettaa itselleen vain ne tehtävät, jotka se voi ratkaista. Kaikki Europassa kehittyvät suhteet vievät välttämättä siihen lopputulokseen. Niinpä Venäjän kestävä vallankumous siirtyy Europan työväen vallankumoukseksi. Sama imperialistinen valtio, jonka pään päälle se työväestö alkaa kohottaa mestauskoneen kiiltävää terää, aseistaakin tuon työväen.

Takaisin sisällysluetteloon

 

»Riippumaton» ministeristö. — Moskovan neuvottelukokous.

Vastavallankumouksen heinäkuun päivinä saama voitto johti muodostamaan ministeristön, jonka jäsenet »eivät olleet mistään muusta riippuvaisia kuin omastatunnostaan», s.o. olivat kokonaan pääomasta riippuvaisia. Miljukovin äänenkannattaja »Rjetsh» selitti: »Kadettien vaatimukset olivat epäilemättä koko hallituksen toiminnan perusteina... Kun kadettien perusvaatimukset oh hyväksytty, ei puolue pitänyt mahdollisena riidan jatkamista muista erityisistä puoluemielipiteistä.»

Mutta muoto, johon vastavallankumouksen todellinen voitto päätyi, ei ollut pelkän kadettilaishallituksen muoto. Tuli näette Kerenskin bonapartilainen hallituskausi.

Heinäkuun tapahtumat, jotka osoittautuivat olevansa vallankumouksellisen taistelun käännekohtana, olivat oikeastaan puolinaista kapinaa porvaristoa vastaan. Hallituksen politiikan työntämä työläis- ja sotilasjoukko meni kadulle, mutta ei kyennyt ratkaisevaan toimintaan. Työväenpuolue, joka oli jo siihen aikaan alkanut saada Pietarin työläisten ja sotilaiden myötätunnon puolelleen, tajusi tilanteen koko sekavuuden ja piti kapinata toivottomana. Se ilmaisi vastustavansa esiintymistä. Tämä esiintyminen tuli siten luonteeltaan puolinaiseksi ja puolittain rauhalliseksi mielenosoitukseksi.

Samaten kuin heinäkuun esiintyminen oli puolinaista kapinaa, oli myöskin vastavallankumouksen voitto tunnetussa määrässä puolinainen. Pirun riivaamat imperialistit eivät voineet järjestää verilöylyä, vaikka olivatkin himoinneet sitä. Vastavallankumous alkoi edetä koko rintamaa pitkin. Mutta tehtaiden ja ruukkien omistajien kullatulla isänmaallisuudella ei näyttänyt olevan riittävästi voimia, suojuksina olevista kasakkain nakaikoista, kuularuiskuista, vastavakoilijoista ja keisarillisista lainvalvojista huolimatta, vuodattaakseen työväen ja linnoitusväen veret lopullisesti kuiviin. Vastavallankumous ei ollut vielä riittävän voimakas hajoittaakseen neuvostot siihen aikaan, jolloin ne jo olivat voimattomia tehdäkseen päätteliästä ja valtavata vastarintaa. Neuvostot, jotka olivat ennen pettäneet työväestön, kärsivät nyt itse Kainin merkki otsallaan tuon petoksen johdosta saamansa taakan alla. Ne muuttuivat muodoltaan koristeelliseksi suojustimeksi, jonka takana piileskeli taantumuksellinen sisältö. Mutta todellinen demokratia — työväen demokratia ensi sijassa — ei kyennyt heittämään riuskalla sysäyksellä takaisin hävyttömäksi käyvää imperialismia, sillä tuo demokratia oli, ellei mäsäksi murskattu, ainakin tehty voimattomaksi ja saatettu joksikin aikaa epäjärjestykseen.

Siten muodostui yhteiskunnallisten voimien välille suhteellinen tasapaino, joka loi perustan Venäjän bonapartismille.

Bonapartismin luonnetta kuvaa se, että yksityiset henkilöt saavat merkityksen, jota heidän todellinen osansa ei vastaa lähimainkaan. Heillä ei ole allaan itsenäistä sosialista pohjaa. Mutta siitä huolimatta kuuluu heille valtiovalta. Bonapartistinen olio voi olla sellaisenaan suuri, — sellainen oli Napoleon I, sellainen Cesar. Mutta se voi myöskin olla perinpohjin katsoen kurja ja halveksittava, kuten Napoleon III, »seikkailija kuninkaan valtaistuimella», tai Kerenski. Bonapartismin yhteiskunnallinen ajatus on kuitenkin yhdessä tai toisessa tapauksessa sama: vastavallankumouksen voitto ilmenee siinä salatussa muodossa, se on taantumuksellisen koplakunnan alastoman, peittämättömän vallan edellä oleva aste. Bonapartisti kuvitelee itsekseen, että hän on luokkien välillä ja käyttää luokkataistelua edukseen luovien luokkien välillä. Asiallisesti on hän vain vallitsevien luokkien ase, jotka käyttävät häntä hyväkseen. Sellaisten ehtojen vallitessa on niin sanottu kahdella rintamalla taistelu salattua rintamataistelua vallankumousta vastaan.

Bonapartilaisleikkiä leikkivä sankari on tavallisesti luopio. Hänen on käytävä ensin vissin kansanvaltaisen kerroksen läpi, ennenkuin hänet otetaan vastaan maailman valtiaiden poliitillisissa salongeissa. Hänellä täytyy olla »kansan sankarin», »isänmaan pelastajan» pyhimysloiste. Hän tarvitsee kansanjoukkojen suosiota, hattujen heilutusta ja »kansan rakkautta». Hän saattaa olla seikkailija, jolla on epäiltävä menneisyys, tai on hän voinut olla kunniallinen vallankumousmies, josta on tullut epäiltävä nykyajan mies. Hän voi olla siviilihenkilö, josta tulee sotaherra, koettava luoda itselleen pretoriaanikaartia, tai voi hän olla sotaherra, joka ottaa siviiliasiat käsiinsä. Hän voi olla toimekas ihminen, joka osoittaa sankaruuttaan »urotöillään», tai sanasankari, kielenpiiskaaja, jonka kieli lähtee sitä nopeammin liikkeelle, kuta köyhempi sen haltija on henkisesti. Mutta hänen on ehdottomasti »pelastettava». Pelastavan messiaan osa, — siinä jokaisen bonapartilaisen ammattiosoitin.

Ei ole ihmeteltävää, että rahapääoman tarvitessa jotakin eteen työnnettävää sijaishenkilöä siksi ilmestyi Kerenski. Hänellä oli kaikki ne ominaisuudet, joiden takia rahayilmystö saattoi suopeasti painaa tähän »demokraattiin» hyväksymis- ja tunnustamisleimansa. Hänhän oli entinen kumousmies, vaikka ei kovimpia: suurtilallista Rodsjankoa ja pienviljelijäluokan sotilaita veljestyttäneen ja tunnelmallisista purkauksista rikkaan keväisen vallankumouksen sankari; teatterin ja korulauseiden ystävä aina luita ja ytimiä myöten, joka osasi itkeä ja nauraa, kaapaista traagillisesti hiuksiaan ja suudella maata, kun asianhaarat niin vaativat; suuren yleisön suosikki ja toivorikas seikkailija; erikoistaituri viettelemään vallankumousta sellaiseen haureuteen, että punaisella lipulla voitiin verhota imperialistista rosvoutta; pelkuri, joka haukkui urhoollisesti poliitillisia vastustajiaan pelkureiksi; sosialistisen puolueen jäsen, joka poikkesi joka askeleella sen päätöksistä; »vakuutettujen elimien» suosikki, joka sielunsa syvyydestä halveksi noita elimiä, mies, joka pelasti Nikolain kuolemanrangaistuksesta, mutta laittoi »kansanvaltaisen» käsityksensä vaaliman kuolemanrangaistuksen sotamiehille. Vallankumouksen puoltaja, joka iski tuota vallankumousta vastoin naamaa; saksalaista imperialismia vastaan sotiva taistelija, joka vallankumouksellisen tohinan varjossa myi venäläisten sotilaiden verta englantilaiselle imperialismille ja konttaili salaisen diplomatian kulissien takana polvillaan liittolaisvaltojen pääoman edessä; vihdoin patentin saanut synnyinmaan pelastaja, joka lausui kunnioittavan käheästi sen nimen; taikuri ja lumoilija, keisarillisen komea ominaisuuksiltaan, ovelasti vihjaileva, mikä oli pelastuksen tie — eiköhän tämä ollut sopiva pikku mies yhdistyneille tehtailijoille ja vuoriteollisuutta harjoittaville pohatoille, sotarosvoille ja keinottelijoille, valtiolta tilauksia ja korkeita voitto-osinkoja saaville herroille, korkeita korkoja kiskoville ja suurtilallisille, talojen omistajille ja julkisille naisille, pörssipetkultajille ja oikeauskoisen kirkon arkkipiispoille?

Kerenskin bonapartilaisvallan piti palvella välittävänä siltana, jota pitkin oli siirryttävä pelastamaan kapitalistista voittoa ja maakorkoa työläisten ja pienviljelijäin väkivaltaisilta yrityksiltä. Tuo valta esiintyi suuromistajien koplakunnan ja kansan välisenä sovinto-oikeutena, »yleiskansallisena valtana», joka muka oli luokkien yläpuolella, mutta valmisteli ministerillisten kanslioiden salakomeroissa asioita kansan julkisten vihollisten kanssa. Pankkiylimystön huiput aikoivat jo siirtyä lujittamaan kukistumatonta herruuttaan, mennä Kerenskin hallituskauden pikku sillan yli. He eivät ottaneet kuitenkaan huomioon yhtä seikkaa, joka erotti Venäjän bonapartismin äkkiä kypsyneen hedelmän sen länsieuroppalaisista malleista. Lännessä kasvoi bonapartismi vasta sen jälkeen, kun vallankumouksen aiheuttamat pulmat oli ratkaistu; Kerenskin kotikasvuinen bonapartismi syntyi aikajaksona, jona vallankumouksen melkein kaikki tehtävät vielä odottivat ratkaisuaan: pienviljelijät alkoivat jo kadottaa kärsivällisyyttään, kun eivät saaneet maata; työväestö ja koko köyhälistö kärsivät hirveästi rappiotilasta; kaupunkien ja maaseudun syvät rivit ja sotajoukot odottivat rauhaa. Sanalla sanoen, laajojen kansanjoukkojen omia, subjektiivisia pyyteitä ja asiain objektiivista tilaa ei voitu ratkaista niillä keinoilla, jotka olivat Kerenskin ja hänen selkänsä takaa kurkkailevan Miljukov Dardanellilaisen käytettävissä. Sellaisen politiikan kuperkeikka oli sivuuttamaton, ja se tuli aikaisemmin kuin oli voitu odottaa.

»Riippumaton» hallitus julisti juhlallisesti kansalaisrauhan ja selitti, kuten vallankumousta huoraavien sopi tehdä, että »Venäjän vallankumouksen koko voittamaton voima tulee käytettäväksi Venäjän pelastamiseksi ja sen pikkumaisuudella ynnä halveksittavalla pelkuruudella häväistyn kunnian palauttamiseksi».

»Venäjän pelastamisena» pitivät nämä herrat pääoman palvelemista. »Halveksittavalla pelkuruudella» tarkoittivat he — sotilaiden vallankumouksellista henkeä, jotka kuolemanrangaistuksesta huolimatta kävivät pyöveleitään vastaan. »Vallankumouksen voimalla» — vastavallankumouksellisten laumojen raivoisia hyökkäyksiä. Miksikäpä eivät porvarilliset johtomiehet olisi asettaneet kilvekseen sellaista hyvää »vallankumouksellista mahtia!»

Taistelu vallankumousta vastaan vastavallankumouksellisen taistelun lipun alla — sellainen oli »riippumattoman» hallituksen politiikan sisältö. Porvarillinen sanomalehdistö saarnaili korkealajisine palkkalaisineen kaikin tavoin urkkijateoriansa ohella teoriata »vasemmalta tulevasta vastavallankumouksesta», innostuttaen armollisesti ministerillisissä huoneissa hääriviä nopsia palvelijoita — ja toisinaan huudahdellenkin heille. »Vastavallankumous» — kirjoitti Moskovan miljoonäärien lehti »Ruskoje Slovo» — »ei tullut meidän päivinämme siltä taholta, mistä sitä oli odotettu teorian ja käytännön mukaan, ei oikealta, vaan vasemmalta, ei 'porvarillisten' taholta, vaan se tuli Venäjän vallankumouksen äärimmäisen vasemman sivustan taholta».[1*] Eläköön siis taistelu »vastavallankumousta vastaan!»

Sellaisia ohjeita antoivat pankkien, pörssin ja syndikaattien johtajat »riippumattomalle» hallitukselle. Kaupan ja teollisuuden edustajakokouksessa Moskovassa esitti tunnettu pohatta ja mesenaatti (tieteen ja taiteen suosija) Rjabuschinski julkisesti raa'an ohjelman, jonka mukaan vallankumous oli kuristettava ryÖvärimäisellä tavalla, neuvostot hajotettava ja työväen luokkaa ahdistettava nälällä.

»Meidän väliaikainen hallituksemme — ilmoitti Rjabuschinski — oli sivullisten henkilöiden vaikutuksen alainen. Meillä hallitsi tosiaan joukkio petkuttajia ... Valta ei edistä kauppa- ja teollisuusluokan etuja ... On välttämätöntä, että hallitus asettuu edes jossakin määrin (!) kauppa- ja teollisuusluokan katsantokannalle. Hallituksen pitää ajatella porvarillisesta ja toimia porvarillisella tavalla ... Voi olla, että tästä tilanteesta pois päästäkseen vaaditaan nälän luista kättä, kansan kurjuutta, joka kävisi kansan valheystävien, kansanvaltaisten neuvostojen ja komiteoin, kurkkuun kiinni. Rahajehujen riehakat suosionosoitukset tukahuttivat tuon todellakin raa'an puheen. Mutta bonapartilaishallitus ammensi jo siitä innostusta itselleen.

Jos rahapääomaa hallitseva porvaristo ryhtyi »riippumattomien hallitusten» aikana järjestämään jarrutusta, niin nyt, kun valtiokoneisto putosi tosiasiallisesti sen omiin kouriin, päätti se turvata voittonsa lujittamisen antamalla yhtaikaa iskuja poliitillisella ja taloudellisella alalla.

Jo heinäkuulla oli kolmenkymmenen tärkeimmän tydnantajajarjestön edustajakokous, sen etunenässä osakepankkien edustajakokousten neuvosto. Nafta- ja sokerikuninkaat, hiiliparoonit ja puukauppiaat, rautatiejehut ja nahkamonopolistit, metallikeisarit ja paperitehtailijat — kaikki ne tekivät yksimielisen päätöksen, että yleisvenäläisen pääoman yhdistäminen oli välttämätön. Niin syntyi »yhdistyneen teollisuuden pääkomitea», toisin sanoen »teollisuuden suojeluskomitea».

»Teollisuuden suojelus» näkyi, kun tarkasti lähemmin, — olevan hyökkäystä työväkeä vastaan. Työväenpuolueen tultua hävitetyksi heinäkuulla nautti suurpääoma jo ennakolta itsevaltiuden palauttamisesta tehtaisiin ja ruukkeihin, joissa vallankumouksellisten työläisten järjestöt olivat panneet suitset omien herrojensa suihin. Finanssipääoman julkinen äänenkannattaja »Teollisuus ja Kauppa» esitti sen ohjelman lyhyessä ja selvässä muodossa: »Järjestys palautettava tehtaissa ja työmailla», »rautainen kuri rintamalla ja selkäpuolella».[2*] Ja teollisuusherrat toivoivat voivansa luoda tämän »perustan» varaan vastaavan rakenteen, pannen rajan työläisten työpalkalle, turvaten itselleen mahdollisimman suuret voitto-osingot, pannen työläiset tekemään pakkotyötä ja antaen heidän ymmärtää, että »luja valta oli palautettu jälleen». Hallitsevien luokkien oppineet ja oppimattomat ilmiantajat, jotka tunsivat voivansa pääoman tukijoina yhtä hyvin kuin oikeauskoinen juutalainen Abrahamin helmassa, täydensivät ja perustelivat tuota ohjelmata. Maanomistajien etujen puolustaja professori Migulin, sama, joka kirjasessaan »Romanovien huone kolmisatavuotisena» nuoleskeli vuoron perään tämän luvalla sanoen »huoneen» kaikkien edustajien saappaita, koristeli Novyi Ekonomistin sivuja vaatimalla, että rautateillä oli pantava käytäntöön sotilaskuri ja että »ihmisen ja kansalaisen perusoikeutta» — omistusoikeutta — oli suojeltava. Mutta sanomalehdistö valmisteli jo todella rankaisemis- ja hiliitsemissuunnitelmia...

Väliaikainen hallitus »vastasi» jotakuinkin hyvin tuon ohjelman vaatimuksia. On totta, ettei hallitus luopunut alituiselta sortokannaltaan, ja hallituksen väliaikainen luonne ei sotinut ensinkään tuon sorron pysyvää luonnetta vastaan. Melkein jokainen hallituksen istunto päättyi murhenäytelmän tavoin: tuli lähetystö rintamalta — sen selitys teki »ahdistavan vaikutuksen»; tuodaan tietoja metsän hakkuista — hallituksen mieli on »masentunut»; bolshevikeilla on ollut menestys — hallitus »masennuksissa»; pienviljelijät vaativat maata — hallitus taas »masennuksissa»; työläiset ovat lakossa — se vaikuttaa hallitukseen »painostavasti». Kaikki selostukset sen istunnoista päättyvät ehdottomasti noilla sanoilla. Tuo olisi voinut olla murhenäytelmää, ellei olisi ollut huvinäytelmää. Sillä hallitusta vaivaava ahdistustauti ei ensinkään, kumma kyllä, ehkäissyt sitä menettelemästä väestön kanssa, kuten pääoma ja maan suuromistus vaativat.

Pienviljelijäin kukistamiseksi lähetti Kerenskin hallitus heidän kimppuunsa rankaisuretkikuntia, vangitsi heitä ja tuomitsi heitä. Tuomittiin heitä vanhojen, raakamaisten sopimusten rikkomisesta ja Tschernovin säädösten täytäntöön panosta; vangittiin tavallisia pienviljelijöitä ja maakomiteain jäseniä; siepattiin kiinni yksinkertaisia komiteain jäseniä ja noiden komiteain puheenjohtajia. Ja nuo ja toiset ja kolmannet joutuivat syytettyjen penkeille. Niiltä siirrettiin heitä uuden »majesteetin» vuokrattomiin asuntoihin. Siten käytettiin valtaa Pihkovan, Mohilevin, Podolskin y.m. kuvernementeissa, pitäen silminnähtävästi mielessä maan yhteiskunnallistuttamista, mikä oli sen puolueen ohjelmassa, jonka etunenässä oli Kerenski. Siinä ilmeni bonapartilaisvallan yhteiskunnallinen tarkoitus erinomaisen räikeänä. Ulkonaisesti oli hallitus — sosialististen pienviljelijäin maalaishallitus, käytännössä — korkoa kiskovan pääoman raateleva nyrkki. Sanoissa — maata ja vapautta, teossa — suurtilallisten omaisuuden aseellista puolustusta. »Periaatteessa» — pienviljelijäin järjestöille itsenäinen toimintavapaus, käytännössä pakkopaidat, rikosoikeudet ja maaseudun vallanpitäjät.

Työläisiä vastaan harjoitettiin sellaista politiikkaa kuin yhdistyneet teollisuudenharjoittajat vaativat. He eivät voineet vielä käydä työväen kurkkuun kiinni. Mutta melkein kaikki tuotteet, joilla oli määräävä luomisvoima taloudellisella alalla, vietiin kaikkien mahdollisten piikkisten sulkujen taa, joita imperialistinen valtiovalta asetteli »laiskojen» työläisten tielle, kutka rohkenivat loukata pyhää »jus utendi et abutendia».

Vielä avonaisempi oli hyökkäys työväen poliitillisia järjestöjä vastaan ja sen »oikeuksia ja vapauksia» vastaan. Sen sanomalehdistö asetettiin melkein lain suojan ulkopuolelle. Kokoukset tulivat kahden ministerin, sota-asiain ja ulko-asiain, mielivallasta riippuviksi. Vallitsevan tilanteen puristimet puristelivat työväenpuoluetta. Ja tuo tilanne oli sitä pahempi, kuta mielivaltaisemmin innokkaat hallintomiehet menettelivät. Tuloksena oli, että maailman sodasta rosvoavien edessä madeltiin esimerkittömästi ja että orjamainen bysantismi sai riemuita voitoistaan. Talvipalatsin lainsäätäjät julkaisivat koko maailman tiedoksi uuden lain ulkomaalaisten majesteettien ja heidän edustajiensa loukkaamisesta, ja se laki antoi vankeusrangaistusta kansainvälisen rosvouden paljastamisesta!

Pienviljelijäväestöstä muodostetun armeijan kohtalo oli sama kuin koko kansan. »Demokraatti» Kerenski oli jättänyt sen keisarillisten kenraalien kidutettavaksi ja nyljettäväksi. He järjestivät päämajassa aseellisen vastavallankumouksen pääesikunnan. »Rautainen kuri», s.o. sotamiesten petomainen rankaiseminen; pikaisesti ihmisiä ammuttava kenttäsotaoikeus, jota vallankumouksen pettäjät sanoivat julkeasti ja hävyttömästi vallankumousoikeudeksi; mitä inhoittavin sotilaiden parjaaminen, saman päämajan järjestämä, — kaikki tämä sekoittui likaveriseksi kokkareeksi, jolla aijottiin tukahuttaa armeijan vallankumouksellinen henki.

Imperialistinen diktatuuri, joka vallankumouksellisena seikkailijana kuljeskeli verellä tahratuissa saappaissaan kaikkialla maassa, teki itsensä tunnetuksi myöskin rajaseuduilla. Tokkopa tosiaan voitiin unhottaa kansojen ylevätä itsemääräysoikeutta? Mieltänsä tähän oikeuteen nähden osoittaakseen hajoittivat nuo »kansanvaltaiset» konnat Suomen eduskunnan, uhaten sitä aseellisilla voimilla, ja Ukrainassa asettivat he näytteille kyrassiireja, todistaakseen että »vapauden ja vallankumouksen» voitto oli mitä suurin.

Venäjän imperialismin narskutellessa diplomaattisen salaisuuden suojaamana hampaitaan siirtomaitaan vastaan näyttelivät Kerenski ja Tereschtschenko vastenmielistä pilanäytelmää myymällä sosialistista menneisyyttään. He tekivät Lloyd Georgen kanssa sopimuksen sosialipatrioottien Tukholmaan kutsuman kansainvälisen edustajakokouksen suoritustilasta. Valtiosalaisuuksien kulissien takana repostellen noiden »sosialistien» onnetonta päähänpistoa ilmoitti Lloyd George neljän liittolaisvallan puolesta, ettei mainittuun edustajakokoukseen anneta passeja, syystä kun »sinä hetkenä, jona Venäjä otti ensi askeleita kurin palauttamiseksi ja veljestymisen ehkäisemiseksi rintamalla, ei mikään voisi olla turmiollisempaa kuin edustajakokous, johon vihollisvaltojen alamaiset ottaisivat osaa».

Englannin imperialismin väliaikainen venäläinen kaiku teki juhlallisesti tiettäväksi, että »sotaa ja rauhaa koskevien kysymysten ratkaisu kuuluu yksinomaisesti hänelle ja liittolaisvaltojen hallituksille».

Kun valtion keskusvaltaan oli jo keskittynyt imperialistinen diktatuuri, niin sai vastavallankumouksellisten voimien sotakannalle asettaminen siten laajan toiminta-alan. Mikäli vanhaa keisarillista koneistoa (suojelusosasto, joka oli ristitty nyt vastavakoiluosastoksi, tuomioistuimet, virkamiehet, koko niin sanottu »hallinto», kenraalikunta ja upseeristo) oli vielä olemassa ja mikäli keväinen vallankumous ei ollut murskannut sitä pirstaleiksi, sikäli alkoi se kukoistua uudestaan imien taantumuksen nestettä itseensä. Sen avuksi riensivät porvariston vapaaehtoiset, sanomalehdistö, lisääntyvät vastavallankumoukselliset idut, kaikki mahdolliset neuvottelut ja edustajakokoukset, »tasavaltaa» vaativat monarkistiset järjestöt ja monarkiaa huutavat »tasavaltaiset» ryhmät, kenraalien ja kirkon isien, Yrjön ritarien ja teollisuuspohattain, harmaapäisten tilanomistajien ja kuolemanpataljooniin kuuluvien naisten, junkkarien ja pankkiirien, peräpukamatautia sairastavien ylimysten ja »reippaiden kasakkain» salahankkeet.

Kaikki nämä porvarillisen taantumuksen mustanviheriöiksi värjäämät henkilöt, ryhmät ja seurat edustivat yhdessä omistavien liittoumaa, yhdistynyttä »järjestyspuoluetta», joka kävi yhteisin rintamin työväen kapinoitavaa puoluetta vastaan. Tuon koplan järjestäväksi toimintakeskustaksi tuli niin sanottu »Moskovan yhteiskunnallisten toimihenkilöiden neuvottelukunta». Sitä johtivat miljonäärit. Rodsjanko ja Rjabyschinski niiden etunenässä, ja niiden oppineina neuvojina oli m.m. koko »mainioiden parvi»: ensimäisen sosialidemokraattisen julistuksen tekijä, prof. Struve; aatteellisen filosofian erikoistuntija prof. Novgorotsev, joka sovellutti Kantin kategorista imperatiivia pyöveli Kerenskin ja Rjabyschinskin tulenkestävän kassakaapin palvelukseen; marxilaisesta »oppineeksi papiksi» muuttunut prof. Bulgakov, joka oli vain erehdyksen takia jäänyt ilman papin takkia; hra Berdjajev, joka liitti jumalallisen Afroditen palveluksen taitavasti synnyltään kaikkein maallisimman metallin palveluksen yhteyteen, — lyhyesti sanoen »sivistys ja omistus», »tieteen ja teollisuuden liitto» esiintyivät valmistuvan ja päätteliään hyökkäyksen suojustimina. »Sotavoimina» liittyivät niihin keisarin kenraalit ja kasakkain ylimmät.

Vastavallankumouksen aatteellis-poliitillisena esikuntana näkyivät olevan »kansanvapauden puolueen», tämän Venäjän finanssipääoman ja Venäjän imperialismin klassillisen puolueen keskusjärjestöt.

Pankki hallitsi nyt syndikaatteja, pörssiä, kauppaa ja teollisuutta. Ja samaten kuin pientuotanto riippui nyt suurtuotannosta ja sen kera pankeista, samaten kuin talonomistajat ja pikkuporvarit, tilanomistajat ja tehtailijat, trustikuninkaat ja pörssisudet olivat kaikki finanssipääoman ylivallan alaisia, — tulivat heidän poliitilliset ryhmityksensä vain kaikkien hurjistuneiden omistajien hallitsevan puolueen, »kansan vapauden puolueen», apukoneistoksi. Toivon viheriäinen lippu säilyttämään kapitalistista järjestystä ja sosialismin punaista lippua vastaan!

Ratkaiseva isku, jonka taantumus tahtoi antaa vallankumoukselle, piti annettaman »yleiskansallisen» lipun varjossa. Oli tarpeellista lujittaa pääoman valloituksia käyttämällä »järjestystä ja isänmaata» koruverhona. Oli hankittava näön vuoksi yleiskansallinen hyväksyminen vastaiselle, lopulliselle kumoukselle, monarkian palauttamiselle ja valtaan asettamiselle. Maaliskuun »tasavaltalaiset» halusivat monarkiaa kuin kala vettä. Vihdoin oli tarpeellista luoda itselleen luja järjestöpohja. Siten syntyi ajatus Moskovan valtakunnallisesta neuvottelukokouksesta, uusista valtiopäivistä, joilla valtakunnan duuman »ruumiiden» piti tarttua Venäjän vallankumouksen kurkkuun kiinni.

Kuta vahvemmaksi porvaristo tuli, sitä suuremmaksi kasvoi sen ruokahalu. Kerenskin ja hänen koplansa politiikka näytti silloin porvariston ylimmistä riittämättömältä. Kerenski pani sen diktatuuria täytäntöön. Mutta Kerenski oli outo tulokas, joka oli eksynyt porvariston joukkoon. Kerenski ei palvellut pääomaa pelosta, vaan omantunnon mukaan. Mutta Kerenskillä oli »nuoruuden syntinsä». Kerenski oli valmis suutelemaan pääoman »takapuolia». Kerenski oli kuitenkin kokonaan korulauseiden eikä tekojen sankari. Hän oli jo täyttänyt kutsumuksensa: hän oli auttanut pääomaa valjastamaan heinäkuun hyökkäyksen avulla kansajoukot imperialistien sotavaunujen eteen; hän oli auttanut pääomaa pitämään työläisiä ja sotilaita aisoissa heinäkuulla työväelle tuotetun häviön avulla; hän oli pannut kuolemanrangaistuksen käytäntöön rintamalla. Saamansa kansan suosion oli hän käyttänyt jo melkein kokonaan. Toteuttamalla kaiken, mitä porvaristo oli vaatinut häneltä, oli hän menettänyt kaiken kansajoukoilta saamansa luoton. Täytettyään kutsumuksensa »teollisuuden kapteenien» hyödyksi oli hänen nimensä jo tullut vihatuksi työläisten ja sotilaiden keskuudessa. Hänestä oli tullut tyhjäksi puserrettu sitruuna, korupuhuja, jonka lavertelut olivat koomillisia. Hän piti edelleen puheita vallankumouksen nimessä, mutta hänelle heitettiin jo vasten naamaa vallankumouksen pettäjän nimi. Hänen manauksensa eivät tehonneet. Hänen olentonsa lakkasi vaikuttamasta. Ulkonaisen loiston ja murhenäytelmällisen kuiskailun takaa eroittivat joukot jo hänet tavalliseksi veijariksi.

Porvaristo vaati nyt sotilasdiktaattoria, mutta Kerenski oli kaikkiaan vain siviilimies ja lavertelija.

Siten syntyi pohja, mille voi ilmestyä uusi vallantavoittelija suorittamaan »isänmaan pelastajan» historiallista osaa. Rahaylimystö, kauppa- ja teollisuuspiirit ja laajojen maatilojen omistajat määräsivät Kornilovin tuoksi suorittajaksi. Moskovan neuvottelukokouksen piti julistaa tuo vapahtajakenraali diktaattoriksi.

Entä »vallankumouksellinen demokratia?» Se oli täydellisessä hämmennys- ja nääntymistilassa. Neuvostojen elimet, toimeenpaneva keskuskomitea etunenässä, saarnailivat edelleen »kaikkien elävien voimien» kokoamisesta, mutta Rjabuschinskin lausunnot olivat tehneet nekin niin rauhattomiksi, että ne jo alkoivat vilkua pelokkaina sivuilleen. Ne koettivat kutsua koolle neuvotelevan »puolustuskokouksen», mutta ainoina seurauksina siitä olivat hyökkäykset bolshevikejä vastaan. Ne koettivat »arvostella» Rjabuschinskeja, mutta niiden arvostelu oli vain pelkurimaisen orjan viheliäistä sokellusta. Suljettuaan bolshevikit »epäisänmaallisuuden» takia pois valtuuskunnasta yhtyivät ne kannattamaan vallankumousta Moskovaan paenneen hallituksen ohjelmalauselmia.

Työväestö oli kuitenkin varuillaan. Se näki uhkaavan vaaran, joka tuli yhä lähemmä ja lähemmä, ja pani voimiaan liikekannalle.

Takaisin sisällysluetteloon

 

Moskovan neuvottelukokous. — Kornilovin salaliitto.

Suuttunut ja halveksiva Moskovan työväestö otti mielenosoituslakolla vastaan ne »kansan» edustajat, joita sinne saapui kaikilta tahoilta kenraalien raitahousuissa, hännystakeissa tai piispan hiippa päässä.

»Eläköön suurlakko, meidän ensimäinen uhkaava varoituksemme herroille vastavallankumouksellisille!» — kirjoitti työväenpuolueen Moskovassa ilmestyvä lehti »Sotsialdemokrat». Tuon lakon päätti julistaa 41 ammattiliittoa musertavan suurella äänten enemmistöllä. On totta, että Moskovan neuvoston arat »vallankumoukselliset», sosialirevolutsionäärit ja menshevikit, jotka eivät nimellisesti työväen edustajiksi tultuaan peljänneet mitään enempi kuin noiden joukkojen esiintymistä, riensivät heti »muuttamaan» lakkoa ja esittivät lauselman, jossa ilmoitettiin, että lakko oli »turmiollinen vallankumoukselle». Mutta Moskovan työväestö hyväksyi uudelleen päätöksensä, ja 400,000 työläistä kannatti kuin yhtenä miehenä luokkajarjestöjensä esitystä. Ja samaan aikaan kuin mustasotnialaisen duuman puheenjohtajan Rodsjankon nimellä saapui joka päivä onnittelusähkösanomia pörssikomiteoilta, tilanomistajien liitoilta ja kauppa- ja teollisuusjärjestöiltu, lenteli kaikilta puolilta tietoja vallankumouksellisen työväen lakoista ja mielenosoituksista.

Porvarillisten, sotaherrojen ja tilanomistajien ylimpien »yleinen mielipide» törmäsi siten mitä räikeimmällä tavalla työväen »yleistä mielipidettä» vastaan. »Eläköön sotilasdiktatuuri!» kirkasivat herrat. »Alas vastavallankumous!» julisti työväki päätteliäästi.

Porvarillis-monarkistinen koplakunta päätti toimia, kahdella suunnalla: »parlamenttaarisena» tienä oli sillä esiintyminen »valtakunnan neuvottelukokouksessa» ja parlamentin ulkopuolisena tienä junkkarien, kasakkain ja upseerien esiintyminen, taantumuksellinen kenraalikunta etunenässä ja johtajana diktaattori Kornilov itse. Maaperää valmisteltiin voimakkaasti tuollaiselle esiintymiselle. Moskovaan kutsuttiin kasakkarykmenttejä. Yrjön ritarit panivat kiireesti liikkeelle vastavallankumoukselliset solunsa. Sotakoulujen johtajat panettivat kuularuiskut taistelukuntoon, kutsuivat junkkarit toimiin ja esittivät heille, että oli tehtävä kovaa vastarintaa. Ja kaupungin asukkaiden nähtäväksi, pikkukauppiaiden, viljasaksojen, suurilukuisten virkamiesten, pikkuvirkamiesten vaimojen, »sivistyneiden», kaikenmoisten asianajajien ja sanomalehtimiesten, opettajien ja professorien, pappien ja entisten poliisikomisariusten, oikeuden vääntelijäin ja insinöörien, näyttelijättärien ja lääketieteen tohtorien — valmistettiin Kornilovin juhlallista tuloa. Hänen piti kulkea kaarevan ja holvikkaan voiton portin alitse suudellakseen samoin kuin keisari Iverskajan (jumalan äidin) kuvaa, ohitse kujanteen muodostuneiden sotaväenosastojen, joiden piti huutaa innokkaasti hurraata tuolle porvarillisen maailman vapauttajalle, ja yleisön ohitse, joka oli ripotteleva kukkia hänen tielleen.

Asukas, joka aikaisemmin läpytteli suosiota Kerenskille, mutta itki maaliskuulla liikutuksen kyyneliä »ensimäisen vallankumouksellisen», Rodsjankon takia, tämä imperialismin riemuvaunujen eteen valjastettu poroporvari suorastaan janosi »järjestystä» ja »lujaa valtaa». Häntä kiihdytti kaikki: häntä suututtivat sotamiehet, jotka seisoivat raitiotievaunujen astuimilla ja matkustivat niin maksutta, ja hän oli vilpittömästi iloissaan, jos he jolloinkin loukkasivat otsansa; häntä suututtivat sisäköt ja talonmiehet, jotka saivat jo enemmän kuin 10 ruplaa kuukaudelta ja jotka rohkenivat vaatia itselleen inhimillisiä oloja; häntä suututtivat neuvostot, jotka »ryöväsivät» talonomistajilta takavarikoimalla heidän tyhjiä huoneustojaan.

Hän nappasi korviinsa ahnaasti kuin toriakka jokaisen juorun, joka oli tähdätty vallankumousta vastaan, ja monisteli heti sen lehtisissään, sanomissaan, julistuksissaan sekä kertomalla huhuja ja kielittelemällä korvasta korvaan. Siinä toimessa olivat sianlihakauppiaan rasvainen nuttu ja balettitanssijattaren loistava puku liikuttavan yksimielisiä.

Ja juuri tuon poroporvarin piti näytellä »kansaa», joka oli »valtakunnan» neuvottelukokouksen kanssa yhdessä kruunaava uuden Messiaan. Tämän piti vapauttaa »säädylliset ihmiset» »sotaa käymättömien sotamiesten ja työtä tekemättömien työläisten[3*] tyrannivallasta».

Moskovan neuvottelukokous, joka oli jo julistettu koko valtakuntaa käsittäväksi, näytti olevan ensi luokan historiallinen pilanäytelmä. Tuskin voi löytää parempia esimerkkejä teeskentelystä kuin olivat ne näytelmät, joita näyteltiin Suuren teatterin oopperasalissa kuin nuottien mukaan. Kaikki, mitä siellä tapahtui, oli ahvääriä, jolla oli pelkän taistelun muoto, jottei näyttäisi miltään ahväärin kaltaiselta taistelulta.

»Neuvottelukokous» oli pikkuporvarillisten johtajien ja asteikkoporvarien välistä ahvääriä; mutta samaan aikaan oli se kahden diktaattorin ahvääriä: toisen, joka oli jo ollut, ja toisen, jonka tuloa vasta odotettiin.

»Rintaman tasoitus tapahtui kansan vapauden puolueen ohjelauselmien mukaan» — esitti kadettien pää-äänenkannattaja »Rjetsh»[4*] pilanäytelmien loppusumman. Siten olivat ne täyttäneet enemmän tai vähemmän hyvin tehtävänsä.

Neuvottelukokous oli puhunut »kansan» nimessä. Tosiasiallisesti oli siitä suljettu pois kansan pohjakerros, työväestö ja varattomin pienviljelijäväestö. Sen sijaan olivat kaikki omistavan koplan vivahdukset edustettuina siinä. Kauppa tehtiin ilman isäntää, mutta oli kauppa sittenkin.

Kerenskin valtakunnallinen ja kopea äänen käheys, mikä lupasi rautaa ja verta työväestölle, oli johdantona niihin vastenmielisiin veljestymisnäytelmiin, joita tapahtui pääoman loistavien johtajien ja pikkuporvarillisten petturisankarien kesken, valantehneiden asianajajain joukosta pujahtaneen bonapartilaisen ja kasakkakenraalien joukosta lähteneen diktaattorin kesken.

Kerenski tiesi, että Kornilov kokosi sotaväkeä pannakseen toimeen aseistetun kumouksen. Hän tervehti kuitenkin Kornilovia »vallankumouksen ensimäisenä sotilaana» kaikkien biisonihärkien — suurtilallisten — ja pörssihaikalojen säestäessä riemuisalla mölyllään. Mutta samaan aikaan tehtiin »joka tapauksessa» vastavalmisteluja, ja nuo molemmat kilpailijat rupesivat viettämään yönsä varovaisesti vaunuissa, jotka olivat joka minuutti valmiit lähtemään kiireesti matkalle. Tseretelli tiesi, ettei demokratialla ollut mitään odotettavana täydellä höyryllä kehittyvältä vastavallankumoukselta. Hän puristi kuitenkin liikuttavasi finanssikoplan toimimiehen Bublikovin kättä ja pyysi — kuten puolustussotaa kannattavien toimeenpanevan keskuskomitean lehti »Tsvestija» kirjoitti — »tasoittamaan joksikin ajaksi luokkien välisiä väärinkäsityksiä».

Kolmikko Aleksejev, Kornilov, Kaledin kehitti finanssipääoman teurastusohjelman täydelliseksi. Vallankumouksen hajoittaminen, »neuvostojen ja komiteain» tuhoaminen, armeijan järjestöjen lakaiseminen pois maan päältä tai niiden tekeminen täysin vahingoittamattomiksi — sellainen oli kenraalien ohjelma, jonka tehtaat, suurtilat, pankit ja pörssit hyväksyivät. Ja eivät vain ne välittömästi. Ohjelmapuheen, jonka Kornilov luki, oli kirjoittanut hänelle Kerenskin kätyri Filonenko, sama Filonenko, joka teki Savinkovin kanssa Kerenskille luonnoksen kuolemanrangaistuksen säätämisestä sotilaille. On itsestään selvää, että Miljukov ja Rjabuschinski tähtäilivät samaan suuntaan kuin heidän sotilasystävänsä.

Niin sanottu »demokratia», s.o. neuvostojen johtajat, kaupunkien valtuusmiehet, osuuskuntien toimitsijat, jotka esiintyivät valheellisesti vallankumouksellisina, ilmestyi neuvottelukokoukseen mukanaan julistus, joka yhä supisti maan puolustajien jo ennestäänkin supistettua ohjelmata. Taistelu rauhan aikaansaamiseksi oli kadonnut siitä melkein kokonaan (poliisiagenttien lehti »Novoje Vremja» ei kirjoittanutkaan turhaan, ettei Venäjä ole lainkaan osoittanut olevansa kansainvälistä roskaväkeä) — kaikki ryhmittyi »yleiskansallisen» puolustusohjelman ympärille. »Harkitsevaisuutta» ja »realisuutta» alusta loppuun! Ei askeltakaan isännän suostumuksetta, joka jo huusi: »hiljaa!» Jopa kohtuullisen vallankumouksellisuuden ja vallankumouksellisen kohtuullisuuden äänenkannattaja »Novaja Shisn» kyseli Tsheidsen julistusta arvostellessaan kummastellen: »Olisiko Miljukovin ja Gutshkovin vilkkainkaan mielikuvitus voinut pari kuukautta sitten toivoa enempää?»

Porvariston ruokahalu kasvoi kuitenkin joka tunti. »Demokratian» antautujat eivät voineet odottaa siltä mitään kiitollisuutta. Ja kun Tshernov, tämä pikkarainen poliitillinen petkuttaja, joka peitteli pelkuruuttaan siveysopillisilla tarkasteluillaan, alkoi läpytellä suosiota Kaledinille, joka teki vastalauseen sen syytöksen johdosta, että kasakat olivat vastavallankumouksellisia, niin tämä kunnon kenraali ikäänkuin sylki Tshernovin silmille ilmoittamalla, että »hallituksessa ei ole paikkaa lyödyille!» Kuinka paljon puhuttiinkaa» »uhreista», »molemminpuolisista myönnytyksistä», »yleiskansallisista tehtävistä», kuinka paljon jalosukuinen Tseretelli vuodattakaan kyyneleitä, kuinka paljon »erossa elävä johtaja» Plehanov kertoilikaan juttuja, kuinka paljon valtiota vastustava ja valtakunnallista neuvottelukokousta kunnioittava ruhtinas Krapotkin kaikkien Venäjän vallankumouksen isoäitien ja isoisien kanssa tuhlasikin opetuksia, niin kapitalistit ja heidän aatteilijansa pysyivät kannallaan. Ja he tekivät niin asian laadun mukaan: »demokratia» osoitti tottelevansa. Siihen voi tarttua paljain käsin.

Mutta pikkukauppias toitottaa voitostaan vielä silloinkin, kun häntä lyödään kuvalle: herranen aika, onhan hänellä vielä toinen leuka, jolle olisi voitu lyödä! »Demokraattiset» johtajat pitivät tuon mukaan jokaista tappiotaan voittona. Muutamat heistä tunnustivat, että »demokratia» perääntyi. Mutta juuri sentähden — vakuutti »sosialististen ajatusten» lehti »Djen», joka teki ajatuksensa pankkipääoman jalkavaimoksi, »juuri sentähden, kun se (s.o. demokratia) oli voimakas, oli sillä rohkeutta peräytyä». »Rohkeus peräytyä!» — sellaista oli herrojen Tseretellin ja Tsheidsen rohkeus.

Moskovan neuvottelukokouksen tuloksena oli kauppa suunnan siirtymisestä oikealle. Tämä ei ollut pelkältään luonnollisten vanhoillisten mieliksi. Se herätti kovasti myös kansainvälisen pääoman mielenkiintoa. Liittolaisvaltojen lähettiläät, jotka täyttivät keisarin aition, eivät tervehtineet mitään niin palavasti kuin verenhimoista kenraalikolmikkoa. Eipä ihme, että Moskovan neuvottelun lähimmäksi tulokseksi ilmestyi mahdollisuus saada viiden miljaardin laina ulkomaisilta markkinoilta.[5*] Vielä enemmän mahdollista oli se, että kenraali Kornilov uhkaili avoimesti, vaatiessaan kuolemanrangaistusta armeijan selkäpuolelle, luovuttaa Riian. Tämän uhkauksensa täyttikin hän myöhemmin.

»Valtakunnan neuvottelukokous» ei muodostunut niin pitkäksi parlamentiksi kuin novojevremjalaiset herrat olivat toivoneet. Ei tapahtunut myöskään mitään ulkonaista mullistusta, jota kaikenkarvaiset porvarilliset olivat odottaneet niin kovasti. Totta kyllä, että »sankarin» nimi oli jo kaikkien huulilla. Sotaseikkailija, »kunniakas miekka», vähälahjainen, mutta suoraan päämäärään käyvä, tämä tanakka kenraali, jolla oli kalmukkilaisnaama ja joka oli lujana ja päättäväisenä valmis huuhdottamaan työläisten verellä kaupunkien katuja ja lopettamaan ampumalla vallankumoukselliset sotilaat, oli täydelleen Miljukoville ja Rjabuschinskille sopiva mies. Hänen vastaanottoihinsa ilmoittauduttiin esitykset mukana, kuten ilmoittauduttiin »kaikkein korkeimman» henkilön vastaanottoihin, Putilov ja Rjabuschinski, epäilyttävä diplomaatti Aladin, kadettipuolueen johtaja Miljukov, — kaikki lankesivat vuorostaan tuon pyövelin jalkojen juureen.

Kuinka kenraalin diktatuuria haluavat tahtoivatkin, että Moskovan neuvottelukokous vahvistaisi valtiokaappauksen, ei mullistusta tullut. Kenraalit huomasivat, että työväestö, joka oli ottanut saapuneet riistäjät suurlakolla vastaan, teki vastarintaa. Oli tarvis voittaa aikaa. Täytyi panna vastavallankumouksen sotavoimat paremmin sotakannalle, jotta kapinoivat työläiset voitaisiin tuhota ratkaisevalla iskulla.

Ratkaisu siirrettiin, mutta salaliittoa ei hajoitettu.

Tämän salaliiton suurin valmistava toimenpide oli yllytys rintamalla. Kornilov luovutti Riian vaihtaen sen kuolemanrangaistukseen. Paraat lättiläiset tarkka-ampujarykmentit, jotka olivat poikkeuksetta bolshevikeja, lähetettiin tarkoituksellisesti varmaan kadotukseen. Kornilov pelaili häviämättä. Jos he kieltäytyvät tottelemasta armeijalle annettua käskyä, niin voidaan tappio lykätä heidän syykseen ja tuhota heidät pyövelin käsillä. Kuolemanrangaistus alkaa kukoistaa silloin koko maassa. Jos he tottelevat, niin tuhoavat saksalaisten luodit heidät. — He tottelivat, etteivät olisi antaneet vastavallankumouksellisille veijareille aihetta bolshevikien parjaamiseen. Ja heidät tuhottiin. Heidän perikatonsa ei kuitenkaan pelastanut heitä parjaukselta. Samalla kun Kornilov »rauhoitti» liittoutuneita sotarosvoja salaisilla tiedonannoilla, ilmoittamalla niille Riian luovuttamisen todelliset syyt, levitti hän päämajasta mitä inhoittavimpia parjauksia sotamiehistä. Armeijan järjestöt esittivät turhaan vastalauseita; jopa väliaikaisen hallituksen komissarit panivat turhaan vastalauseita; Voitinski, joka heinäkuun päivinä kehoitti ampumaan työläisiä, vakuutti turhaan »koko kansan silmien edessä», että sotilaat olivat käyttäytyneet sankarillisesti. Päämaja valehteli herkeämättä selostelemalla, kuinka muka oli poistuttu omavaltaisesti asemista, kuinka oltu tottelematta annettuja käskyjä ja kuinka saksalaiset agentit olivat toimineet. Sotilaita vastaan suunnatut ennenkuulumattomat valheet ja petkuttavat kiihoitukset vyöryivät uutena, sameana aaltona koko maan yli. Pääoman ylimysten »suurisänmaalliset» sanomalehdet kuvailivat armeijan viheliäiseksi ja pelkurimaiseksi roistoväeksi, hurjaksi hävittäjälaumaksi. Vastaukseksi julkisiin venäläisiin tiedonantoihin, joita »korkein komentaja» pani liikkeelle, helähteli kaiku lännen ja Amerikan kapitalistisista sanomalehdistä. »Matinissa», »Timesissä», »Tempsissä» ja »Daily Chroniclessa» vilisi porvarien ja kenraalien pettämälle armeijalle annettuja valikoituja herjausnimiä ja -lauselmia: »pako taistelutta», »ei toteltu käskyjä», »järjettömiä armeijakomiteoita», »Venäjän armeijassa havaitut petokset», »rautaisen kurin palauttaminen», sanalla sanoen, nuo »liittolaiset» olivat siepanneet komeasti itselleen koko »Novoje Vremjan» poliisiagenttien ja »Rjetshin» imperialistien venäläisen ammattisanaston. Ne olivatkin saaneet salaisesti tiedot kaikesta ja auttoivat vain Miljukovia, jotta hän saavutti ikävöimänsä päämäärän: sai kuolemanrangaistuksen käytäntöön.

Entä »demokratia»? Sovittelijajoukko jatkoi entistä politiikkaansa. Voivotukset »anarkiasta» olivat saaneet sen säikyksiin. Se oli surkuteltava, lyöty. Tämä Tsheidsen ja Tseretellin, Liberin ja Danin »demokratia» löysi itsestään vain sen verran miehuutta, että saattoi hyökätä bolshevikien kimppuun, jotka kävivät tarmokasta taistelua ampumisia ja kuolemanrangaistusta vastaan. Asia meni niin pitkälle, että »Novoje Vremja» kirjoitti täydellä syyllä: »Avatkaa työväen edustajien neuvoston 'Isvestija'. Juuri sillä, mitä julkaistiin huhtikuulla 'Novoje Vremjassa', täyttelee nyt tuo hallituksen lehti palstansa. Myöhästynytkö kaksi kuukautta? — Se onkin toverien vitkallisen ajattelun yleinen sääntö».[6*]

Kaksi kuukautta »myöhästyttyään» läheni vallankumouksellinen (!) demokratia (!!) Suvorinin lasten kantaa!

Joukkojen luottamusta menettävän pikkuporvarillisten puolueiden koplan touhutessa alati antautumista vastavallankumouksellisille voimille valmisteli näiden viimeksi mainittujen kopla edelleen liikkeelle lähdön järjestämistä. Rintamalla ja selkäpuolella, pääkaupungeissa ja Donin varrella muodostettiin vastavallankumouksen taistelukeskuksia. »Korkein komentaja» ja »vallankumouksen ensimäinen sotilas» järjesteli kuumeentapaisella kiireellä sotavoimia vieden vallankumouksellisia sotajoukkoja pois vallankumouksen keskuspaikoista ja täyttäen ne »luotettavilla» ratsuväen osastoilla.

Kaikkea tätä valmistavaa työtä tehtiin pitäen ohjeena yllyttävien kadettilaiskenraalien muodostamaa vaatimusta: »taistelu bolshevikien salaliittoa vastaan.» Tilanomistajien ja kapitalistien salaliittoa kehitellessään kirkuivat he työläisten salaliitosta; rintamalta sotajoukkoja tuodessaan syyttelivät he työväenpuoluetta petoksesta; vastavallankumousta järjestellessään pitivät he porua työläisten ja sotilaiden vastavallankumouksellisuudesta; kansalaissotaa kohti askeleitaan suunatessaan rummuttivat he, että työväestö alkaa kansalaissodan; puolustaessaan pääoman voittoa aseet käsissä ilmoittelivat he, että työläisillä oli sama ohje kuin Ranskan porvarillisilla: »enrichissez vous!» (rikastukaa!)

Kapitalistiset sanomalehdet määräsivät jokaisen päivän bolshevikien kapinan alkamispäiväksi. Joka päivä kirjoittivat ne, että »pogromeja» — ryöstöjä ja hävityksiä — on tulossa ja että muka bolshevikit panevat toimeen niitä. Kiihoitellessaan poroporvaria, joka on luonnoltaan pelkuri, mutta käy verenhimoiseksi, kunhan vain tuntee olevansa turvassa, loivat suurpääoman veijarit mielialaa antaakseen lopullisen iskun.

»Selväjärkisesti tilannetta arvostellessa — sähkötti pääesikunnan kanslian diplomaattinen johtaja Trubetskot salaisesti sisäasiain ministerille — tulee antaa tunnustus, että koko komennuskunta, valtava enemmistö upseerikunnasta ja armeijan paraat rintamaosastot menevät Kornilovin mukana. Selkäpuolella asettuvat hänen puolelleen koko kasakkakunta, enemmistö sotilaskouluista ja myös armeijan paraat rintamajoukot... Fyysilliseen voimaan tulee liittää.... väestön kaikkien epäsosialististen kerrosten siveellinen myötätunto, mutta alimmissa kerroksissa.... olkoon välinpitämättömyyttä, joka mukaantuu jokaiseen ratsupiiskan iskuun. Ei ole epäilyä siitä, että tavattoman suuri määrä maaliskuun sosialisteja menee kiiruusti heidän puolelleen... Sillä hetkellä, jolloin Saksan sotajoukkojen tarvitsee vain lentää meidän tasankojamme halki, ei voida sanoa, että Kornilov valmistaa Vilhelmille voiton riemua».

Vastavallankumoukselliset salaliittolaiset arvioivat »voimien todellisen suhteen» niin.

Vastavallankumouksellinen salahanke ulottui varsinaisesti kolmeen piiriin. Kaikkein laajin oli se, mihin kuului väliaikainen hallitus, Kerenski etunenässä. Se oli kahden vallankumousta vastustavan diktaattorin kauppa, joka oli tehty monilukuisissa kulissien takaisissa neuvotteluissa; nämä oli pidetty salassa kansan silmiltä ja myös sen saman »demokratian» johtajilta, joka yhä vielä marssi Kerenskin perässä. Toinen, suppeampi piiri, muodosti varsinaisesti Kornilovin salaliiton. Siihen oli koottu vastavallankumouksen kaikkein luotettavimmat voimat, taantumukselliset kenraalit olivat sen etunenässä. Kolmantena piirinä, salaliittona salaliitossa, oli vihdoin Nikolain entisen hovijoukkueen monarkistinen salaliitto, jota johtivat pari senaattoria, arvonimiä saaneet kaartin upseerit, entinen hovineiti Margariita Durnovo, suuriruhtinaat ja palatsikoplan huijarikonnat.

Kerenski, joka huomasi, ettei porvaristo tarvinnut enää häntä, vaan Kornilovia, meni yhä pitemmälle ja pitemmälle vastavallankumouksen kurssiin mukautuvalla uralla. Mutta hän tarvitsi vaikkapa vain näön vuoksi yhteyttä joukkojen kanssa. Hänen tilansa oli pohjaltaan sellainen kuin on ohranan — suojelusosaston — verkkoihin kietoutuneen provokaattorin tila: ellei hän anna ilmi, hänet erotetaan; mutta hänet erotetaan silloinkin, kun vallankumoukselliset, joita hän on pettänyt, paljastavat hänet. Kerenski oli jo menettänyt melkein kaiken joukkojen luottamuksen. Mutta arvoisan tehtävänsä täyttämiseksi täytyi hänen tehdä vielä uhkaava liike oikealle, voidakseen tosiasiallisesti suunnitella vasemmiston hengiltä ottamista.

Avoimesti Kornilovia vastaan esiintyminen olisi ollut välien rikkomista finanssikoplan kanssa. Avoin liittoutuminen heidän kanssaan olisi hävittänyt viimeisetkin itseluottamuksen jätteet. Oma maine oli jo ilman sitäkin horjutettu. Sellaisten ehtojen vallitessa oli jälellä vain yksi keino: leikkiä edelleen taistelukomediaa, suostua käytännössä kulissien takaisiin kauppoihin, s.o. antautua tosiasiallisesti salaliittoon vallankumousta vastaan. Tämä oli sitä helpompi tehdä, kun Kerenskin kaikki kätyrit olivat yleisesti tunnettuja kornilovilaisia: Savinkov, Kilonenko, Burtsev, kadettipuolueen jäsenistä puhumattakaan, puolustivat palavasti sellaista valtiokeikausta, josta aateliset tilanomistajat ja pankkikonttorit olisivat saaneet niittää hyödyn. Kas sentähden tehtiin ensimäiset taisteluvalmistelut (ei ainoastaan bolshevikien kanssa käytävän, vaan myös menshevikiläis-sosialivallankumouksellisten neuvostojen kanssa käytävän taistelun valmistelut) bonapartilaisten pilanäyttelijäin antamien ohjeiden mukaan. Savinkov vei Kerenskin suostumuksella Pietariin kolmannen ratsuväkiosaston tuhoamaan sitä samaa vallankumouksellista demokratiata, jonka kannattaja hän oli ilmoittanut olevansa.

Elokuun 26 p:nä antoi Kornilov uhkavaatimuksensa, ultimaatuminsa, ensimäisen »vallankumoushallituksen» erään ministerin, ruhtinas Lvovin välityksellä. Kerenski »vangitutti» Lvovin. Kornilov, jonka päämajassa »yhteiskunnalliset toimihenkilöt» pitivät istuntoja, antoi juhlallisen julistuksen »Venäjän kansalle», väittäen siinä, että hallitus oli — saksalaisten ja bolshevikien käsissä. »Sotatoimet» alkoivat...

Samaan aikaan kuin Gutshkov, Rodsjanko, Nabokov ja muut kadettilais-mustasotnialaisen porvariston johtajat järjestelivät päämajasta päin ryövärimäistä hyökkäystä, räjäyttelivät kadettilaiset ministerit hallitusta sisältäpäin tehdäkseen tyhmähköt »sosialistiset» virkatoverinsa voimattomiksi. Hallitus hajosi rytisten ja rotisten. »Kermakerroksen» keskuudessa alkoi uskomaton touhu. Suostuttelujen, neuvottelujen, uhkausten ja pyyntöjen jälkeen ilmestyi vitkalleen päivänvaloon Kerenski–Kishkinin hallitus.

Kornilovin esiintyminen sai aikaan yleisen arvojen kohoamisen pörssissä. Kansainvälinen pääoma jakeli sanomalehdistössään harvinaisen yksimielisenä suosiotaan »Venäjän pelastajalle». Eivätkä ainoastaan liittolaisvaltojen pankkiylimysten äänenkannattajat, sellaiset kuin »Times» ja »Temps», tai amerikkalaisten trustiherrojen palkkakätyrit, vaan myös Saksan imperialistinen sanomalehdistö tervehti äänekkäästi uutta sankaria. Englannin hallitus asetti panssariautonsa Kornilovin käytettäviksi auttaakseen punaisen Pietarin hävittämistä. Aseet ja rahat suunnattiin työläisiä ja pienviljelijöitä vastaan.

Samaan aikaan kuin kornilovilaiset sotajoukot liikehtivät Pietaria vastaan sai vastavallankumouksen ultimaatumi, jossa oli uhkaus rintaman avaamisesta saksalaisille, vahvistuksensa. Kornilovin oikea käsi, kenraali Lukomski, ilmoitti, että rintama tulee avattavaksi ja tehtäväksi erikoinen välirauha, sentähden että sotajoukot voitaisiin heittää pääkaupunkiin panemaan verilöylyt toimeen siellä. Leimatut isänmaalliset, »kansallisen ylpeyden» patenttoidut suojelijat, Pyhät Yrjöt mustine sydämmineen ja punaisine vuorineen, nämä kenraalit olivat valmiit ryömimään nöyrinä preussilaisten pistimien edessä saadakseen vain lähettää osan sotajoukoista työläisiä vastaan!

Tuima tuuli puhalteli kohisten maan päällitse. Työväestö, joka oli ollut koko ajan varuillaan, joka oli tiuhaan kutsuillut pikkuporvarillista demokratiaa ja varottanut sitä kuoleman vaarasta, vavahteli. Pääkaupunkien ja maakuntien työläiset tarttuivat aseisiin. Kaikkialla, missä oli vain vähäisinkin mahdollisuus saada vapauden teräksisiä suojelijoita, aseistautuivat työläiset. Pietari muodosti silmänräpäyksessä punaisen armeijan. Kanuunalehtaiden työläiset kohottivat näiden tehtaiden tuottavaisuuden kerralla kahdenkertaiseksi ja alkoivat valmistaa kuularuiskuja, kaunuunia ja pommeja luokkavihollisia vastaan käytettäviksi puolustusvälineiksi. Työväen puolue, bolshevikit, heitti julkisuuteen ohjelauseen, että oli taisteltava viimeiseen verenpisaraan asti, ei taisteltava Kerenskin puolesta, vaan vallankumouksen puolesta. Ja tänä arveluttavana hetkenä työntyi työväenluokka ja sen puoluetaistelun itsensä viemänä kaikkialla vaarallisille asemille.

Neuvostot ja pikkuporvarillinen demokratia heittäytyivät kuin kuoleman kauhun valtaamina työläisten syliin. Kronstadtin bolshevikiläiset merisotilaat, joita oli parjattu niin paljon, joita oli nimitetty vastavallankumouksellisiksi ja vapauden vihollisiksi, julistettiin sen paraimmiksi puolustajiksi ja kutsuttiin Pietariin. Työläiset, joita vastaan oli heinäkuulla kutsuttu »luotettavia» ratsuväen rykmenttejä ja »kuolemanpataljoonia», julistettiin vallankumouksen suojelijoiksi. Työväenpuolue, jota katseltiin ennen olan yli kuin mitäkin rikoksentekijäin, provokaattorien ja urkkijain joukkiota, asetettiin 24 tunnissa entiseen arvoonsa ja tunnustettiin halutuksi liittolaiseksi. Neuvostoissa olevat pikkuporvariston johtajat törmäsivät työväenluokan puolelle: he käsittivät erinomaisesti, että vastavallankumouksella on logiikkansa; he tiesivät, että voitokas kornilovilainen lauma ei pyyhkäise pois ainoastaan bolshevikkeja, vaan myös kaikki sovittelijat; he näkivät, että taantumus oli valmis tuhoamaan Miljukovin ja Rjabuschinskin vaatimuksen mukaan kaiken, niin neuvostot kuin komiteat. Ja he alkoivat kaikkien jäsentensä vapistessa vinkua viheliäisesti »vallankumouksellisen rintaman yhtenäisyydestä.»

Kansajoukkojen rynnistys oli erinomaisen voimakas. Kirjaimellisesti kaikki työväenjärjestöt olivat jalkeilla. Neuvostoissa pulppuili niiden sovittelevista enemmistöistä huolimatta uusi, taisteluhaluinen elämä. Kaikkialla — hallituskaupungeissa ja syrjäisissäkin maaseutukaupungeissa — muodostettiin vallankumouksellisia valtaelimiä. Pietarissa ja Moskovassa ilmestyi aseistettua väestöä uudelleen kaduille. Kaikkialla, missä vain tuli puhetta voimien liikkeelle panosta, vaikutuksesta linnoituksiin tai vastuunalaisista taisteluryhmistä, osoittautui työväenpuolue olevansa liikehtivin, rohkein, päätteliäin ja taistelukykyisin järjestö.

Komilovin kapina lakastui ehtimättä kukoistaa. Pietaria vastaan samoavat Kornilovin sotavoimat, joita niiden kenraalit olivat pettäneet, hajosivat, kun joutuivat ensi kerran kosketuksiin heitä vastaan lähetettyjen sotajoukkojen kanssa. Näiden lähettäjänä ei ollut pilataistelua leikkivä Kerenski siinä määrin kuin olivat neuvostojen järjestöt, joille sotatoimien johto oli tosiasiallisesti siirtynyt. Kaupunkien keskustoissa, joissa Yrjön ritarit, miesten ja naisten muodostamat kuolemanpataljoonat, upseerit ja kenraalit puhuivat niin paljon »kirkkaasta päivästä» ja joissa he, ylevätä halveksumistaan hillittömälle roistoväelle osoittaakseen, kanniskelivat niin »miehuullisesti» Kornilovin merkkejä — eivät nuo sankarit uskaltaneet esiintyä laisinkaan. He tunsivat liittolaistensa — poroporvarillisten — arvon, jotka olivat rohkeita vain silloin, kun olivat turvassa. Kaledin oli velvoitettu liikehtimään etelästä ja katkaisemaan viljan pohjoiseen viennin. Hänen antamansa apu sai aikaan vain sen, että muutamien päivien kuluessa lähetettiin Moskovaan viljan sijasta vaununlastittain vesimelooneja ja auringonkukan siemeniä. Kansaa vastaan tehty ryövärimäinen hyökkäys luhistui. Salaliittolaiset olivat varmaan laskeneet voimansa liian suuriksi. Vallankumouksen voimat olivat he samalla arvioineet liian pieniksi. Kaupunkien alimmat kerrokset eivät olleet osoittautuneet ensinkään halukkaiksi tottelemaan ratsuruoskan iskuja, kuten pääoman rosvot olivat toivoneet. Kenraalin esiintymisen johdosta olivat nuo alimmat huutaneet yksimielisesti: »Voitto tai kuolema!» Ja sellaisella innostuksella, jollaista pystyy kehittämään vain työtätekevä, huimausta säteilevä, suuret historialliset tehtävänsä tajuava, nuori ja sankarillinen luokka, syöksyivät he kansalaissodan etuvartioasemille.

Veljestyminen oli päämenetelmänä Kornilovin sotajoukkojen hajottamisessa. Jopa puolivillit tekinit joista urhea kenraali muodosti valikoituja joukkoja pelastaakseen niillä porvarillisen sivistyksen, jopa nämä »villit», joita oli ajateltu käyttää »sosialismin, kommunismin ja anarkismin» hunnien hävittäjinä, lakkasivat noudattamasta orjamaisesti Kornilovin mieltä. Sotajoukkojen etenemistä sisäisellä rintamalla oli valmistettu Venäjän mesenaattien valituimmissa salongeissa. Porvarillinen sanomalehdistö oli antanut siitä tietoja kaikkein kauneimmalla kellojen soitolla. Tuo eteneminen lysähti kuitenkin äkkiä myttyyn kuin rakkula, jota on pistetty neulalla. Porvariston ankara sankari näytti olevansa hiirkäpäinen tyhmyri, jolla oli kaikkea muuta erinomaista, mutta ei voittajan älykkyyttä.

Kornilovin kapina näytteli aivan vastakkaista osaa kuin se oli, mitä porvarillinen kamorra pyrki suorittamaan; se ei avannut ainoastaan takapajulle jääneiden työläisten silmiä, vaan myös pienviljelijäin, ei ainoastaan armeijan selkäpuolen, vaan myös rintaman; se sai aikaan mitä laajimman voimien edelleen ryhmittymisen ja lujitti tavattomasti vallankumouksellisen työväen asemata.

Sovitteluvalta, joka avasi ovet vastavallankumouksen juhlalliselle tulolle selkoselälleen, saattoi syntyä ja pysyä vain sillä perusteella, että joukot luottivat tiedottomasti pääomaan ja sen rehelliseen puolustuspolitiikkaan. Ja samassa määrässä saattoivat joukot tunnustaa sosialivallankumoukselliset ja menshevikit johtajikseen. Maaliskuun vallankumouksen, tämän »yleiskansallisen» vallankumouksen, aikaansaama mielten liikutus oli ilostava ja kiihdyttävä. Jopa rahaylimystön ovelat konnat näyttelivät silloin teeskennellen olevansa liikutettuja ja pyyhiskelivät lumivalkoisilla nenäliinoilla silmiään. Petettyjen joukkojen luottamus hännystakeissa esiintyviin »vallankumouksen johtajiin», sellaisiin kuin Rodsjanko ja Lvov, katosi kuin usva. Luokkataistelun kulku särki kaikki harhakuvat, veti kaikki verhot pois, repi armahtamatta naamarit pois kaikilta pettäneiltä sankareilta ja näytti väkijoukoille noiden »kansan huoltajien» todelliset eläimelliset kasvot. Porvarilliset imperialistit ja yhteiskunnallista petkutusta harjoittaneet sanomalehdet, joihin kaikkiin oli ennen luotettu siinä määrin, että porvariston oli onnistunut asettaa jokaisessa tienhaarassa ärsytetty työväenpuolue piiritystilaan, menettivät nyt joukkojen luottamuksen lopullisesti ja palaamattomasti.

Työväenluokka, jonka enemmistö kulki vallankumouksellisen sosialidemokratian mukana jo Moskovan neuvottelukokouksen aikaan, pääsi pian kaikkien pikkuporvarillisten harhaluulojen jätteiden läpi, joita oli säilynyt sen jälelle jääneissä kerroksissa.

Pienviljelijästö piti Kornilovin esiintymistä tilanomistajien taholta suunniteltuna hyökkäyksenä ja todellisena niiden unelmien tuhoamista tarkoittavana uhkauksena, joita sillä oli maan saannista. Joskin pienviljelijät kaikkien suurtilallisten suureksi iloksi »kärsivät» edelleen asiain tilaa ja siirsivät niiden ratkaisun »Perustavaan kokoukseen» asti, josta herrat sosialivallankumoukselliset pitivät niin innokkaasti huolta ja jonka takia näkivät niin paljon vaivaa, niin nyt halkesi pienviljelijäinkin kärsivällisyys. Heti tilanomistajien kornilovilaisliikkeen jälkeen alkoi mitä voimakkain pienviljelijäin liikehtiminen, joka meni monin paikoin yli rajojen muodostuen kapinaksi. Kapitalistinen sanomalehdistö huomasi sen kauhukseen ja julkaisi selostuksia otsakkeilla »epäjärjestyksiä maalla», »anarkiaa» ja »hävityksiä». Todellisesti oli pienviljelijäin liikehtiminen merkkinä heidän luokkatietoisuutensa kasvamisesta. He eivät tahtoneet tyytyä enää ikuisiin lupauksiin. »Omavaltainen anastaminen», jota porvaristo vihaa niin kovasti, kävi tavalliseksi ilmiöksi. Maa katosi nopeasti tilanomistajien käsistä ja alkoi tarttua lujasti pienviljelijäin käsiin.

Armeija oli luottanut kerran sokeasti Kerenskiin. Saatuaan maistaa pyövelien ruoskaa vihasi se nyt kovasti koko komennuskuntaansa ja upseeristoaankin. Komennuskunta, joka kannatti kokonaan Kornilovia, joka pani täytäntöön kuolemanrangaistuksen, parjasi ja ärsytti sotamiehiä pettäen heitä joka askeleella ja polkien noita ennen niin »pyhiä karitsoita» kuin mitäkin halveksittavaa roistojoukkoa, — se komennuskunta tunsi, kuinka monimiljoonaisen armeijan vihaa leiskuva katse oli heltiämättä kiintynyt siihen. Koko yhteiskuntaa järkyttävä luokkataistelu siirtyi tavattoman voimakkaana myös rintamalle. Armeija heitti imperialistisen painon pois päältään yhdellä kertaa ja ainaiseksi.

Kornilovin sankarirunoelma kärjisti kovasti lopuksi myös kansallisuusasiata. Korniloviaadi oli Venäjän suurivaltaisen imperialismin yritys. »Yhtenäinen ja jakamaton Venäjä» oli sillä pettävänä ohjelmana, jota isänmaalliset kenraalit ja kenraalien arvoiset »kauppa- ja teollisuusluokan» isänmaalliset toitottivat. Siinä ohjelauselmassa piili imperialististen hävittäjien tunnettu tukahuttamispolitiikka. He nauttivat siitä vielä keisarivallan autuaan muiston aikana. Ja kun kenraalit antoivat ohjesatioille »yhtenäisyys» ja »jakamattomuus» pontta nakaikalla ja ilman sitä, niin merkitsi se, että kaikkien niin sanottujen »vieraiden kansojen» oli huudettava apua. Kornilovin »seikkailu» ja hänen tappionsa saivat siten aikaan kansallisten eristyspyrkimysten kasvamisen ja Venäjän imperialismin hajaantumisen.

Suurten väkijoukkojen luokkatajunnan poliitillisen kasvamisen ilmaisuna oli sovittelupuolueiden täydellinen vararikko.

Menshevikit, jotka melkoisessa määrässä nojautuivat takapajulle jääneisiin, pikkuporvarillisten ennakkoluulojen, toiveiden ja uskottelujen tartuttamiin työväenluokan kerroksiin, katosivat puolueena melkein kokonaan poliitilliselta näyttämöltä; sillä harhaluulojen suistuminen kehittyi juuri sen työväestön keskuudessa erittäin nopealla vauhdilla. Noista harhakuvituksista päästiin irti melkein romahduksellisen nopeasti.

Sosialivallankumoukselliset alkoivat elää sisäisen hajaannuksensa kautta. He kietoutuivat toisaalla vakavaraisen talonpoikaisen verenimijän aatteisiin ja toisaalla kaikkein köyhimmän pienviljelijäväestön aatteisiin pirstoutuen siten. Tämän kehityskulun seuraukseksi tuli sosialivallankumouksellisen vasemman sivustan eristyminen. Tämä sivusta kävi päivä päivältä vahvemmaksi. Työväenpuolue alkoi vihdoin kasvaa kuin lumipallo. Maa jakaantui yhä enemmän ja enemmän kahteen vihollisleiriin: toinen — jonka etunenässä oli vallankumouksellinen työväestö ja sen puolue — oli kaikkien työtä tekevien, »kansan» leiri, toinen liitti yhteen kaikki vallitsevien luokkien ryhmät, entisestä hovineidistä viljakauppiaaseen ja kylän kiskuriin asti. Tämän leirin etunenässä oli rahapääoma ja kansaa pettävä puolue.

Tapahtumien kulku asetti porvarillisen koplakunnan ratkaistavaksi kysymyksen kansalaissodasta. Kun väkijoukoista oli hävinnyt luottamus pääomaan, kun sovittelupuolueet olivat täysin hajaantuneet ja kun työväenpuolue oli kasvanut kuumemaisen nopeasti, niin pakoitti kaikki tuo porvariston kääntymään kansalaissodan puolelle. Hallita pettämällä, imartelemalla ja sovittelemalla, hallita sosialististen pettäjien välityksellä, tekeytymällä kansanvaltaiseksi samalla kun piti kuolemanrangaistuksen puukkoa ojossa, oli jo mahdoton. Jälelle jäi vain uusi kokeilu aseistetulla vastavallankumouksella.

Mutta ennenkuin päästiin ratkaisevaan taisteluun, kuljetti historia maan vielä kerran yleisvenäläisen pilanäytelmän näyttämön holvikaaren alitse. Tuon komedian nimenä oli »Demokraatinen neuvottelukokous.»

Takaisin sisällysluetteloon

 

Korniloviaadi suoritustilassa. — Demokraattinen neuvottelukokous.

Alimpien kerrosten syöksyminen eteenpäin repi rikki ne hirttosilmukat, jotka jo ennakolta porvarillisten kannatusta osoittavilla laakereilla koristeltu Kornilov oli rasvannut kansan kuristamiseen käytettäviksi. Tahtoipa bonapartilaishallitus tai ei — tosiasia pysyi tosiasiana. Se oli vain otettava niin tai näin lukuun.

Kerenskin asemasta johtui vain yksi ohje: jatkaa näennäistä »taistelua vastavallankumousta vastaan». Ja taistella todellisesti vasemmistoa vastaan. Juuri tuo oli varsinaisena sisältönä siinä (poliitillisessa) ilveilyssä, mitä korniloviaadin suoritustila esitti.

»Valta» alkoi näyttelemään todellakin naurettavan surkeata suuruutta. Pula seurasi pulaa. Ylimpien keskuudessa vallitsi yleinen poliitillinen tapainturmelus. Sen taustalla vetelehtihe joukkio bonapartilaisia haaskakotkia. Niissä oli mitä erilaisimpia aineksia, jotka tavottelivat pääosia: Savinkov, entinen taistelija ja terroristi, joka kirjoitti myöhemmin kyyneleistä rikkaan saarnan murhaa vastaan ja teki vielä myöhemmin kuolemanrangaistussäädöksen; Filonenko, jonka silmäluomia eivät, kuten hän itse myönsi, sotilaiden kuolemantuomiot saaneet rävähtämään ja jonka ääntä ne eivät saaneet vapisemaan; hän oli »sosialisti», joka höysteli mukiin menevillä kyhäelmillään kornilovilaisia ajatusmeininkejä; Kerenski itse ja kokonainen seurakunta kadettilaismaisia ja jopa kadettilaisia »apureita», jotka seisoivat kynnyksellä ja oli suorastaan »halu»; vihdoin sukeltautui likaisesta vaahdosta, mitä molemminpuolinen petkutus ja kaupanteko oli luonut, esiripun takaa esille se kaikissa suhteissa epäilyttävä Venäjän direktorio, jonka kummeina olivat toisaalla Tseretelli ja Gotz, toisaalla kadettipuolueen sankarit, jotka pitivät paraana jäädä kulissien taa piiloon. Tuossa »viiden neuvostossa» ei ollut loistavia nimiä; etunenässä oli luonnollisesti Kerenski, joka sijoitti neljä: Tereshenkon, Venkovskin, Verderevskin ja Nikitinin sen mukaan, miten he olivat hänen kaltaisiaan. Verhovskille ja Verderevskille uskottiin sen ohella teknillisiä tehtäviä.

Siten syntyi direktorio, jonka piti silminnähtävästi olla konsulaattiin vievänä välisiltana. Bulat, työryhmän kelpo jäsen, antoi julkisen tunnustuksen kansalaisen Kerenskin kätevyydelle: »Meidän puhuessa puuta heinää tuli valta luoduksi ilman meitä... Kukapa tietää, ehkä emme pääse enää kokoontumaan tänne (toimeenpanevaan keskuskomiteaan) ensinkään. Sotatila on julistettu. Voidaan tulla, viitata johonkin pykälään ja ajaa meidät pois...»

Valtiomahti siis vain muodostettiin yksinkertaisesti. Kerenski valitsi sen, Kerenski vahvisti, Kerenski teki sen vastuunalaiseksi Kerenskille. Kerenski oli sen riippumattoman vallan ainoa lähde. Kerenski oli ainoa jumalan armon malja, mitä armoa oli jäänyt hallituksen ensimäisen kokoonpanon jälkeen. Kerenski oli »Venäjän valtakunnan» »yleisesti tunnustettu» pää. Niin ainakin näytti. Ja tosiasiallisesti oli niin. Mutta tuo kaikki oli syvemmältä katsoen kansanvallan pettäjäkoplan viimeisiä ponnistuksia, koplan, joka alkoi yhä enemmän ja enemmän riippua ilmassa, menettäen jo kaiken tuen vasemmalla ja kadottaen nopeasti lukensa oikealla, vaikka koetti säilyttää sitä kaikin tavoin.

Direktorion muodostaminen oli oikeastaan kenraali Kornilovin veretön voitto. Se oli oikeastaan laillinen hedelmä laittomasta kaupasta, jonka nagaikkasankari ja kieliseikkailija olivat tehneet. Kornilovin suunnitelmanahan oli ollut direktorion muodostuminen. Kerenski ei tosin kannattanut ratkaisevalla hetkellä Kornilovia, sillä silloinhan olisi Kornilov päässyt direktorion etunenään. Mutta varsinaisesti oli valtiomahti, joka keskittyi viiteen johtajaan ja joka oli ainoastaan yhdestä ylijohtajasta riippuva, kenraalin periaatteiden täydellisen voiton tulos.

Myöskin muoto vastasi täydellisesti sisältöä. Kornilovin kapinan loppusuoritus sai väkijoukkoja todellisesti pilkkaavan luonteen. Ensinnäkin jätettiin Kornilov, joka oli julistettu juhlallisesti pettäjäksi, paikalleen todelliseksi ylikomentajaksi, siksi kunnes toinen nimitettäisiin. Sittemmin nimitti Kerenski itsensä ylikomentajaksi, samalla kun hän nimitti esikunnan päälliköksi, s.o. jälleen todelliseksi ylikomentajaksi, kenraali Aleksejevin, erään keisarillisen pyövelin, kenraali Kornilovin lähimmän ystävän, joka oli ollut osallisena Kornilovin kapinassa ja välittäjänä Kornilovin, Rjabuschinskin ja Miljukovin välillä. Aleksejevin, joka oli vallankumouksen alussa uhannut ampua »Pietarista saapuvat vallankumoukselliset joukkiot»! Aleksejevin, jonka hänen oli täytynyt ensimäisinä vallankumouskausina ajaa pois sieltä, kun yleisen vihan ja mieltenkuohun painostus oli niin suuri. Aleksejevin, joka puheli »kultaisia sanoja» Moskovan vaikuttavien herrojen »pienessä neuvottelukokouksessa» ja toisteli »valtakunnan neuvottelukokouksessa» samat ponnet, jotka Rjabuschinski sitten painatti, kun Miljukov oli sulkenut ne hänen suosioonsa. Tuo olio nimitettiin siis puhdistamaan armeijasta pois vastavallankumouksellisuutta! Vielä enemmän. Hänen, salaliittoon osallisen, toimeksi annettiin vielä asian tutkiminen. Itse asiassa tukehtuva Kerenski asetti siis rikostoverinsa tutkimaan päaliittolaisensa asiata!

Pettäjäksi julistettu ylikomentaja joutui sillä tavalla ensiluokkaiseen hotelliin eikä mestauslavalle ja sai »vartijoikseen» uskollisia joukkoja. Pietarin varjeleminen uskottiin kadetti Paltschinskin tehtäväksi. Kaikkein vanhoillisimmat kenraalit, jotka eivät viitsineet velttoutensa takia (tai eivät tahtoneet, kun pelkäsivät) asettua julkisesti Kornilovin puolelle, jäivät paikoilleen tai saivat arvonylennyksiä. Ne vallankumoukselliset komiteat, joita syntyi Kornilovin päivinä ja jotka johtivat sotatoimia Kornilovin vastaan, julistettiin lainsuojattomiksi. Ne, jotka pelastivat vallankumouksen ja tasavallan, julistettiin »vapauden vihollisiksi»!

»Omavaltaisia tekoja ei sallita enää» — kuului syyskuun 4 p:nä annettu käsky — »ja väliaikainen hallitus tulee taistelemaan niitä vastaan kuten aiheettomia ja tasavallalle vahingollisia tekoja vastaan.» Tuo tapahtui samaan aikaan, jona »taistelu Kornilovia vastaan» uskottiin kornilovilaisten kettujen joukkiolle, joka ei ollut »omavaltainen». Sinä aikana, jona pidettiin julkisia keskusteluja kadettipuolueen johtajien hallitukseen menosta, puolueen, joka oli todistettu salaliittoon syypääksi! Sinä aikana, jona Maklakov nimitettiin lähettilääksi ulkomaalle!

Väkijoukkojen silmille oli kuitenkin heitettävä huntu. Tuo hunnutus tapahtui siten, että käytiin kaartilaisten kimppuun, joiden etunenässä oli entinen hovineiti. Salaliiton salaaminen oli ylipäänsä mahdotonta. Margareeta Hitrovo sai siis maksaa kaiken! Se oli tuon kunnianarvoisen seurueen suunnitelma. Seurue ilmiantoi mielellään vaikkapa melkein ryhmän, joka oli samaa mieltä kuin se, päästäkseen itse enemmän tai vähemmän kuivana pyykistä. Alkoi naurettava »oikeudenkäynti» salaliittolaisia vastaan: puhdistettiin »Kaksipäinen kotka» Kijevissä, yhdistys »Venäjän sankari», vangittiin pari entistä suuriruhtinasta (laskeakseen heidät taas heti vapaiksi), mutta jätettiin huomaavaisesti todellisen, mutta ei operettimaisen salaliiton sielu vapaaksi: Miljukov ja Gutshkov, Rodsjanko ja Rjabuschinski, Putilov, Vyshnegradski ja Kaledin, kansaa pettävän puolueen keskuskomitea ja salaliiton pönkkien »pieni neuvottelukokous». Sanalla sanoen, kaikki ne, jotka olivat Kerenskin kanssa sopineet suunnitelmasta, jonka mukaan oli tuleva verinen ja rautainen »kollektiivinen diktatuuri».

Kapitalistiset sanomalehdet, jotka olivat Kornilovin nousevan tähden päivinä narskutelleet hampaitaan ja alkaneet hänen häviönsä päivinä pitää kieltään kurissa, nostivat taasen päätään ja alkoivat siirtyä uudelleen hyökkäyskannalle. Prokuraattorin viraston viralliset henkilöt pesivät yhtä julkeasti Kornilovin valkeaksi kuin olivat onnen mustanneet työväen puolueen. Ja rutivanhoillisen yleisen syyttäjän Aleksandrovin mukana selitti »demokraatti» Stahl bolshevikeja tarkoittaen: »Olen sitä mieltä, että sekä oikealla että vasemmalla tehdyt salaliitot ovat samanlaisia rikoksia maata vastaan.» Mutta palvelusintoiset juristisanomalehtimiehet selittivät, ettei Kornilov ollut voinut tehdä mitään rikosta »voimassa olevaa järjestystä vastaan», siitä yksinkertaisesta syystä, ettei Venäjällä ylipäänsä ollut silloin mitään järjestystä.[7*] Niin sanottu valikoitu eli lajiteltu sivistynyt väki: historioitsijat, asianajajat, runoilijat, oppineet ja puolitaiteilijat heittäytyivät uudelleen hyökkäämään työläisiä vastaan. Professori Vipper, joka oli miltei marksilainen, unohti »katsauksensa historiallisen tiedon teoriaan»» ja selosteli Rjabushinskin lehdessä, että koko Venäjän vallankumous oli Saksan kenraalikunnan pahan tahdon tuotetta. Hänen samassa lehdessä työskentelevä virkatoverinsa Balmont, joka oli ennen ylistellyt lauluissaan työläisten kapinata, alkoi sepustaa Korniloville henkeviä oodejaan (ylevähenkisiä laulurunoelmia) nimitellen tuota muodoltaan tylsää aasialaista orjamaisesti Venäjän sivistyksen »ylpeäksi joutseneksi».

Herrat kapitalistit olivat kuitenkin tavattoman tyytymättömiä myös Kerenskin menettelyyn. He vaativat, että hän joko toimisi päättäväisemmin tai eroaisi jättääkseen paikkansa Korniloville. Tämän paikan jättäminen kuului liittolaisten valmistamaan suunnitelmaan. Eihän Kerenski ollut kannattanut aseellisin voimin Kornilovia kaikkein pulmallisimmalla hetkellä, vaan oli näytellyt pilanäytelmää ollen taistelevinaan häntä vastaan. Tuo teko ei ollut lainkaan realista politiikkaa tavottelevien kutomo- ja metallikuninkaiden maun mukainen. Ja he alkoivat tarmokkaan taistelun, joka paljasti demokratian niin vihaaman »demokraatin», Kerenskin, koko kaksinaamaisen pelin. Rjabushinskin lehti »Utro Rossii» avasi taistelun. Asiakirjoilla tuli todistetuksi, että Kerenski oli ollut osallisena sotilasdiktatuurin toimeenpanoa tarkoittavan suunnitelman valmistamisessa, samaten Pietarin ja Kronstadtin kuristamisyrityksissä, samaten ratsuväen kolmannen osaston kutsumisessa, samaten »bolshevikien salaliitto» nimisessä provokatsiohommassa ja samaten vielä neuvostojen hajalle ajamisessa. Sukeltautui näkyville koko joukko vehkeilyjä, petoksia ja keskinäisiä petkutuksia. Joka päivä toi uusia tietoja, joista toinen herätti vielä enemmän huomiota kuin toinen. Kaikille kävi selväksi, että korniloviaadin ohella oli olemassa kerenskiaadi, joka erosi »periaatteellisesti» edellisestä ainoastaan siten, että oli vielä enemmän kaksinaamainen ja pelkurimaisempi. »Sinäkö tahdot pötkiä pakoon? Mutta sinähän olet meidän, sinä möit jo sielusi ja sait joltisenkin etumaksun!» — puheli porvarillinen perkele ministerilliselle herra Tvardovskille, jolla oli jo silloin melkein miljoonan juokseva tili.

Kuinka Kerenskin direktorio yrittikin silittää porvariston edessä syntejään, niin porvaristo koetti kuitenkin pelastaa Kornilovin ja samosi suoraan eteenpäin. Kerenski julisti tosin tasavallan osoittaakseen, että Venäjällä oli jokin »valtiojärjestys». Mutta hän lakkautti Pietarissa »Rabotshin» ja »Novaja Shisnin» sillä tekosyyllä, että taisteli muka anarkiaa vastaan, ja valmisteli kiireesti rankaisuretkikuntia Tashkentin neuvostoa vastaan sekä oli keskusteluissa moskovalaisten jehujen Konovalovin, Buryshkinin, Tshetverikovin, Tretjakovin ja Smirnovin kanssa, s.o. Moskovan »pienen neuvottelukokouksen» kukaston kanssa. Hän yritti hajoittaa »Tsentroflotan», laivaston keskuskomitean. Hän nimitti sotaneuvostoon Kornilovin paljastetun kannattajan Klembovskin. Ja kuitenkaan ei porvaristo säästänyt enää kauppa-apuriaan: se tarvitsi toisen.

Ministerillinen selkähyppyleikki oli keisarillisen hallituskauden luonnetta kuvaava. Se hallitus näette arveli voivansa tukkia henkilövaihdoksilla ylen suuren reijän, mikä oli sen luokkarakenteessa. Samanlaista peliä pidettiin nytkin yläkerrassa. Alimmissa kerroksissa kävi kehityskulku sillä aikaa nopeasti vasemmalle. Tämän muuntumisen ilmauksina olivat myös tärkeimpien neuvostojen asemissa tapahtuneet muutokset. Menshevikiläis-sosialivallankumoukselliset johtajat koettivat lujittaa vaikutusvaltaansa virkavaltaisella väliseinäjärjeslelmällä ja rakentaa aitoja, jotka olisivat suojelleet heitä joukkojen väkivaltaisia yrityksiä vastaan. Mutta kuta nopeammin »maa» vasemmistolaistui, sitä suuremmassa määrässä alkoivat neuvostot muodostua uudestaan imperialistista valtiovaltaa vastustaviksi työväen ja sotaväen luokkataisteluelimiksi ja sitä ripeämmin pudistivat ne pois päältään arvoisat tehtävät, jotka olivat kuuluneet niille ollessaan tuon vallan yksinkertaisina osastoina. Niiden eräiden jäsenten uusi valinta ja toisien siirtyminen vasemmalle vei siihen, että Pietarin neuvosto siirtyi bolshevikeille. Toimeenpanevan komitean puhemiehistön, jonka etunenässä olivat Tsheidse ja Dan, oli pakko erota. Pietarin neuvoston jälkeen sai vallankumouksellisen työväen puolue enemmistön Moskovan työväen edustajien neuvostossa. Täytäntöönpaneva keskuskomitea kanteli turhaan luottainuslausuntoja sille bonapartilaiselle viisikolle. Oli selvää, että johtava osa oli jo luisunut pois tämän ruumiin käsistä ja siirtyi molempien pääkaupunkien vallankumouksellisten neuvostojen käsiin.

Pikkuporvarilliset johtajat luisuivat yhä enemmän pois asemiltaan. Sen sijaan kuin he olivat ennen edustaneet menestyksellisesti pikkuporvariston, pienviljelijästön, kaupunkilaisköyhälistön takapajulle jääneiden työläiskerrosten puolinaisuutta, kääntyivät he riittävän jyrkästi oikealle. Pikkuporvarilliset joukot osoittivat myötätuntoa työväestölle, heidän johtajansa ilmaisivat, että suurpääoma veti heitä vielä enemmän puoleensa. Toimeenpanevan keskuskomitean virkavaltainen huippu, joka oli joukkojen painostaessa hiukan lauhduttanut taantumuksellista hehkua ja orjamaisia palvelushaluaan, pyrki nyt uudelleen täydellä höyryllä asteporvariston koplaan. Kun se ei uskaltanut tunnustaa avoimesti kunnioittavansa kadetteja, jotka korniloviaadi oli saattanut kokonaan huonoon huutoon, niin laahasi se niitä »asioihin perehtyneinä ehdokkaina» hallitukseen — naamari, jota poliitilliset silmänkääntäjät ja ammattipetkuttajat pitävät aina esiintyessään. Sellaisten seikkojen vallitessa täytyi noiden herrojen, jotka kasvavaa bolshevistista tartuntaa peljätessään olivat jo puoliksi liittyneet asteikkoporvaristoon ja muuttuneet »pieniksi bonaparteiksi», etsiä jotakin toista tukikohtaa kuin se, mikä heillä ili ennen. Mutta toisella puolen oli heidän tarvis, siihen nähden että bolshevismi kasvoi ripeästi ei vain maassa vaan myös neuvostolaisjärjestöissä, asettaa neuvostoja vastaan jokin muu »samaten kansanvaltainen» ja sen ohella yleisvenäläinen voima. Työntää neuvostot taustalle, hyväksyä kokoomus, luoda vahva keskiporvariston järjestö, jotta harvojen rahavalta voisi hallita sen avulla, vihdoin ehkäistä ennakolta bolshevikien tunkeutuminen laittamalla vallankumouksellista »anarkiaa» vastaan kiinteä »demokraattinen» rajnmuuri, — se oli Liberin ja Danin suunnitelma, joiden nimet olivat jo tulleet sosialipetturimaista tyyppiä olevien henkilöiden yleisnimiksi.

Sellaiset tarpeet synnyttivät »demokraattisen neuvottelukokouksen». Päämäärä, jonka toimeenpanevan keskuskomitean huiput asettivat itselleen, oli margariinidemokratian muodostaminen. Ei ihme, että tämä tarkoitus voitiin toteuttaa vain petoksen avulla. Moskovan »valtakunnallisen neuvottelukokouksen» piti väärentää »kansan» ääni asettamalla tuon kansan sijalle olkalappuja pitäviä ja olkalaputtomia pyöveleitä. Kansanvaltaisen neuvottelukokouksen piti sen sijaan väärentää demokratian ääni sysäämällä pienviljelijöiden, sotamiesten ja työläisten sijoille varakasta keskiluokkaa ja kornilovilaisia sivistyneitä.

Neuvostoille, näille vallankumouksellisen demokratian edustajille, annettiin ainoastaan kolmannen luokan paikka, Ensimäisille sijoille laskettiin semstvojen, kaupunkien ja osuuskuntien edustajat, joihin liittyi vielä koko sarja ammatillisten ja sivistyneiden järjestöjen edustajia. Semstvot voivat olla vararikon tehneille johtajille sitä helpommin asemina, kun monet niistä, eivät olleet edes uudellaan valittuja ja saattoivat sellaisina, keisarillinen leima otsassaan, kelvata minkä juonen punojiksi tahansa, kunhan se vain oli ymmärrettävä. Kaupungit elivät jo vallankumouksen eilispäivää: oikeistolais-sosialivallankumouksellinen ja kadettilainen valtuustojen enemmistö, joka hyväksyi kuolemanrangaistuksen, ei vastannut vähimmässäkään määrässä enää kaupunkien syvien rivien mielialaa. Osuuskuntien palvelijat, jotka varakas talonpoikaisväestö oli valinnut tekemään silli- ja saippuakauppoja ja joille he eivät antaneet mitään poliitillisia edustajapaikkoja, olivat kansalaisen Tseretellin mielestä ihan riittävän luotettavia, sillä osuustoimintapolitikoitsijain Jeanne d'Arc, rouva Kuskova, ilmoitti osuuskuntien edustajakokouksessa, kadettien leiriin kuuluvien hengenheimolaistensa riemukkaasti ulvoessa, että hän antaa hakata sen kätensä poikki, joka antaa äänestyslipun, missä on sen puolueen ehdokkaan nimi, mihin sama sotainen osuustoimintanainen kuului. Jopa liberdanilaiset menshevikit olivat hänen mielestään liian punaisia!

Väärillä perusteilla oleva demokraattinen neuvottelukokous ei voinut koko toimintaaikanaan muuta kuin aherrella vääristelyjen kanssa. Kerenski, joka oli tehnyt sanomalehdissä ennakkoilmoituksen neuvottelukokouksen yksityisestä luonteesta (kun Rjabuschinski ja Kaledin eivät olleet siellä, niin ei se ollut valtakunnallinen!), »antoi äänen» tälle kunnioitettavalle kokoukselle, selittämällä että hän, s.o. Kerenski, oli kukistanut täydelleen kornilovilaisuuden. (Tuo sanottiin juuri silloin, kun tutkimuskomitea teki kaikkien tiettäväksi, että sen »oli vaikea kuulustella Kornilovia»!).

Sen jälkeen valui entisten ja silloisten ministerien puheita virtanaan, sitten lukemattomien järjestöjen lukemattomien edustajien puheita. Tshernov kertoi, miten hänet oli ehkäisty työskentelemästä kokoomusministeristössä — ja ilmoitti kannattavansa kokoomusministeristöä. Skobelev, joka aikoinaan lupasi ottaa porvaristolta 100 %, selosti epäselvästi työn vaikeuksia — ja ilmoitti kannattavansa kokoomusta. Sarudnyi kertoili yleisön huviksi juttuja ministerien elämästä vakuutellen, ettei hän ollut ymmärtänyt mitään ja ettei hän ymmärrä mitään — ja ilmoitti kannattavansa kokoomusta. Sanalla sanoen, kaikki ministerit, jotka olivat tottuneet sovittelun mukavuuksiin, puolustivat sitä kaikin voimin. Se väkijoukko, jonka petkuttajataiturit olivat haalineet osaavasti koolle, antoi 766 ääntä kokoomuksen puolesta ja 688 ääntä sitä vastaan. Neuvostot äänestivät suurella enemmistöllä sitä vastaan, vielä suuremmalla ammatilliset järjestöt. Laivasto äänesti kokonaisenaan vastaan; jopa puolet vanhoista armeijajärjestöistä hylkäsi kokoomuksen. Kokoomukselaiset voittivat niiden avulla, joille olivat taanneet ennakolta enemmistön. Niihin kuuluivat: semstvojen edustajat, kaupunkien valtuustojen edustajat, osuustoiminnan edustajat ja sosialipetturit kaikista muista järjestöistä. Mutta kun tuli kysymys kadeteista, niin silloin ei tuokaan valikoitu enemmistö uskaltanut äänestää kansaa pettävän kornilovilaisen puolueen puolesta. Kuinka sosialipetturit laulelivatkin satakielinä, tuota numeroa eivät he voineet viedä läpi. Kun kävi selväksi, että kokoomus porvariston kanssa oli ilman kadetteja — mielettömyyttä, ja kun päiväjärjestykseen tuli kysymys sosialistisen hallituksen muodostamisesta »ilman porvarillisia», väistyivät menshevikit ja sosialivallankumoukseliiset kauhuissaan sellaisen mahdollisuuden edestä ja äänestivät koko päätösehdotusta vastaan.

Tulokseksi tuli, että kansanvaltainen neuvottelukokous antoi luhistua oman päätöslauselmansa ja jäi istumaan kädet ristissä paljastaen lakastuneen ja raajarikkoisen alastomuutensa.

Mutta silloin astuivat ammattilaissilmänkääntäjät näyttämölle. Heidän joukossaan oli »jalosyntyinen Tseretelli» ensimäisenä. Suorastaan petoksella ajettiin läpi mitä hävettävin päätöslauselma, jossa esitettiin laitettavaksi elin, jonka Bonaparte »vahvistaisi» ja joka olisi hallituksen apuna valtiomahtia muodostettaessa. Bolshevikit, niiden etunenässä Trotski, jonka rohkeat ja loistavat puheet saattoivat kaikki herrat ja kaikki orjat menettämään malttinsa, lähtivät mielenosotuksellisesti pois istunnosta vastaten siten pilkkaaviin ja häpäiseviin näytöksiin. Korjaukset, jotka Tseretelli työnsi salaa tueksi, siirrettiin kuitenkin pois päiväjärjestyksestä. Mutta sitä tosiasiallista politiikkaa, joka oli tuloksena Kerenskin, Tseretellin, Golz & K:n välisestä kaupasta, osuustoimintamiesten ja asteikkoporvarien välisestä kaupasta, joiden selän takana oli myös se vihattu kansaa petkuttava puolue, sitä politiikkaa päättivät neuvottelukokouksen sankarit jatkettavaksi edelleen. Hyväksytyissä päätöslauselmissa esitettiin hallitusta muodostettaessa vaadittavaksi, että elokuun 14 päivän ohjelma toteutettaisiin, s.o. ohjelma, jota Tsheidse oli puolustanut niin tulisesti Moskovan neuvottelukokouksessa Kaledinin läsnäollessa ja työväen poissa ollessa.

Sen sijaan kuin Moskovan suuressa teatterissa pidetty neuvottelukokous oli Kornilovin salaliiton kätilönä, synnytti suuremmoinen demokraattinen neuvottelukokous naurettavan kääpiön, »esiparlamentin». Se oli voimaton ja neuvotteleva Kerenskin laitos, viheliäinen kanslia. Sen supistettua miesmäärää täydensi aikamoinen annos asteikkoporvarillisia, niiden etunenässä kadetit, joita vastaan neuvottelukokous oli aikoinaan äänestänyt. Se oli tulos vallasta pidetyistä keskusteluista. Bonapartilaisten edesvastuuttomuus oli tahdottu lakkauttaa. Tuo tehtävä suoritettiin siten, että laitettiin »eteinen», joka oli juuri sille miehelle vastuunalainen, jonka edesvastuuttomuuden »eteisen» itsensä piti syrjäyttää.

Demokraattinen neuvottelukokous näytti olleen yhtä hedelmätön kuin evankeliumin viikunapuu. Vaikkakin herrat kadetit joutuivat vahingonilon vakaan, syystä kun demokratia oli niin heikko, tiesivät he sangen hyvin, että heidän vahingonilonsa oli näyteltyä. He tiesivät liian hyvin, että Tseretellin järjestämän ja Kerenskin hyväksymän kokouksen heikkoudella oli vähän yhteistä sen demokratian kanssa, joka kasvoi Aleksandran teatterin seinien takana joka päivä vahvemmaksi.

»...Sen tapaussarjan seurauksena — kirjoitti pankkien lehti »Ruskaja Volja» demokraattisen neuvottelukokouksen avajaisiksi — joka täytti rintamalla saadun tappion ja vastavallankumouksen tappion välisen aikajakson, nosti kansaa yllyttävä bolshevismi päätään ja 'järjestetty demokratia' osottautui olevansa leniniläisten vankina. Tämä kuudennen vallankumouskuukauden poliitillinen tulos voi olla myöskin 'järkyttävä', kuinka suhteellinen sen merkitys olleekin... Näiden tapausten painostavan vaikutuksen vallitessa avattiin kansanvaltaisten järjestöjen neuvottelukokous...»

Työväen puolueen herkeämätön kasvaminen, joka »turmelee» — kuten siitä sanoi naisen tunteen opastamana patruunanrouva Breshkovskaja — »meidän kelvot ja hyvät työläisemme, pienviljelijämme ja sotamiehemme», tämä vallankumouksellisen työläisarmeijan vahvistuminen teki porvariston tilan todellakin arveluttavaksi. Maassa syntyi selkkaus selkkauksen jälkeen: rautatietyöläisten lakko, kasvavaa aaltoilua pienviljelijäin keskuudessa, neuvostojen voimien liikekannalle asettelu. — Eikö sitten ollut selvä, että kansalaissodan aallot tulivat vyörymään esiparlamentin viheliäisen rakennuksen yli?

Takaisin sisällysluetteloon

 

Kansalaissodan hallitus. — Lokakuun vallankumous.

»Kaikki valta neuvostoille!» »Toinen edustajakokous kutsuttava koolle!» — sellaiset olivat tunnuslauseet, joita seuraten bolshevikit menivät demokraattiseen neuvottelukokoukseen ja esiparlamenttiin. Työväen puolue käsitti hyvin hyvästi, että kansalaissota oli asiallisesti välttämätön. Porvaristolla ei ollut mitään muuta keinoa päästäkseen pulasta kuin avoin hyökkäys kansan kimppuun, jota vastaan se oli käynyt alituista sissisotaa. Kerenski vastasi työväen ohjelauselmiin hävittämällä Tashkentin neuvoston; »hänen» hallituksensa vastasi pienviljelijäin huutoihin jatkamalla maakomiteain vangitsemisia; rautatietyöläisten ja Donin kaivostyömiesten valituksiin vastattiin »rauhoituksilla»; vaatimukseen, että Suomen oikeudet olisi tunnustettava, vastattiin tuomalla pois vallankumouksellisia sotajoukkoja sieltä ja lähettämällä sinne rankaisuretkikuntia; työläisten päätöslauselmiin, joissa vaadittiin bolshevikien vapauttamista, vastattiin vapauttamalla vanginvartijoita ja santarmeja; koko kansan yksimieliseen huutoon: »alas kadettipetturit!» vastasi Kerenski vihdoin asettamalla kadettiministeristön, jonka liverilakeijoiksi tuli entisiä sosialisteja. Kaikkien paljastusten jälkeen, kadettien kiihoitettua armeijata, kadettien kapinan ja petoksen kärsimän tappion jälkeen, Riian petoksen jälkeen, kauhean provokatsiopelin jälkeen, jossa oli panoksena kuolemanrangaistus, — heitti Kerenski työväen kasvoja vasten taisteluhaasteen asettamalla ne leimatut petkuttajat ministeristöön.

Kansalaissodan hallitus — sillä nimellä siirtyi Venäjän tasavallan uusi hallitus historiaan.

Konovalov, Moskovan suurin teollisuuden harjoittaja, yleisvenäläisen jarrutuksen, sabotaasin, aatteilija ja käytäntöön panija — kauppa- ja teollisuusministeri ja pääministerin sijainen. Eikö nyt sitten tullut työn sulkijoille tenä eteen? Tretjakov, myös teollisuus- ja pörssiherra, yksi teollisuusalueen monopolisteista — taloudellisen neuvoston puheenjohtaja. Eikö romahdusta saatu sitten syrjäytetyksi? Valtakunnan tarkastajaksi määrättiin Smirnov, Smirnov, joka piti nälkäpalkalla työläisiä tehtaassaan, otti heiltä pois tulen ja veden sekä antoi kuolla hevostensa nälkään saadakseen sen jälkeen mahdollisuuden sulkea laitoksensa poliitillisista syistä. Eiköpä saatu valtakunnan rahoille tyydyttävää tarkastusta? Ulkoasiain ministeriksi jäi Tereshtshenko. Mutta eikö hän sitten osoittanut tulista intoansa rauhan asiassa? Jefremov nimitettiin valtuutetuksi ministeriksi ja erityiseksi lähettilääksi Sveitsiin. Mutta eikö hän ollut saanutkin itseään hyvään valoon, kun oli ollut Englannin imperialismin paras ystävä? Ja eikö se ollut riittävä rauhan ja vapauden tae? Kishkin, jonka kanssa Moskovan kokous oli kieltäytynyt ryhtymästä tekemisiin, asetettiin köyhäin hoidon ministeriksi. Kuka sitten voi epäillä, ettei hän täyttänyt velvollisuuttaan vallankumousta kohtaan?

Usvamainen sosialisti — »Ruskoje Slovon» avustaja Bernatski, »työmies» Gvosdjev, asianajaja Maljantovitsh ja muut dii minores, jotka olivat ryhmittyneet räikeän imperialistisen kadettilais-kornilovilaisen ytimen ympärille, olivat määrätyt ennakolta seisomaan »kaupan ja teollisuuden» riemuvaunujen seisoinlaudalla. Herra Buchanan hyväksyi hallituksen, totta se. Vielä enemmän. Englantilais-ranskalaiset ystävät käyttivät suorastaan poliitillista puristusta ja kiristystä saadakseen hallituksen kokoonpanon uudessa puolittaisessa siirtomaassaan mieleisekseen. Ja tämä hallitus syntyi vasta sitten, kun Venäjän bonapartit olivat neuvotelleet salaisesti hänen majesteettinsa Yrjön lähettilään kanssa. Venäjän kansalle ei se tuottanut mitään helpotusta. Uuden hallituksen asiallisena tehtävänä saattoi olla vain yksi: yllytys kansalaissotaan.

Väliaikaisen hallituksen herrat toivoivat sen ohella saavansa kannatusta niiltä poroporvareilta ja keskiluokkalaisilta, jotka olivat demokraattisessa neuvottelukokouksessa liittyneet osuustoimintamiesten poliitillisen yliherruuden alaisiksi.

»Minun täytyy sanoa suoraan» — kirjoitti »demokraattisessa» pankkilehdessä »Djenissä» eräs tämän lehden mahtavimmista avustajista — »hyväksyessäni täydellisesti osuustoiminnan politillisen ohjelman, ettei voida olla näkemättä eikä tuntematta, että täältä lähtee liikkeelle joukko taistelijoita, jotka haluavat kostaa kaikesta siitä synkästä ja ilkeästä, niitä bolshevismi sanan laajimmassa merkityksessä on tuonut ja tuo mukanaan. Ja minä olen vakuutettu: se ei ole oleva pelkkä sanataistelu». Kerenskin, Savinkov & K:n puolivirallinen äänenkannattaja »Volja Naroda» soitti myrskyä ja kutsui lippujen alle ja taisteluun bolshevismia vastaan, vakuuttaen »ettei ole sovittelemiselle tilaa» ja että »demokratian pitää liittyä yhteen ja pakoittaa rautaisella kädellä bolshevismi alistumaan sen tahtoon».

Viljakauppiaan, asianajajan ja osuustoimintamiehen kasvavassa raivossa kuvastui pelko, mitä omistavalla on kommunismin lähetessä. Tuo pelko sai heidät tihkumaan kylmää hikeä. Säikytetty mielikuvitus maalaili heidän eteensä jo kauhut, joita ryöstö, murha, yleinen »jako», hävitykset ja verilöylyt synnyttävät.

Kaupustelijan rasvaisesta ja vaivaisesta realismista huolimatta ei keskiporvaristo ole perinpohjin katsoen realisti, ja raittiista järkevyydestään huolimatta on hän kokonaan kahden mielenliikutuksen vallassa: pelon, jos hänelle käy huonosti, ja koston, jos hän »voittaa». Hän telkeää asuntonsa varmuusketjulla ja pistää lompakkonsa tyynyn alle, vaikkapa siihen ei olisi mitään välttämätöntä syytä hänen etujensa kannalta katsoen. Hän käy vaiteliaaksi kuin askeetti ja lukee nauttien aatteilijainsa kirkuvia artikkeleja, kun hänelle on jo suotu täydellinen sananvapaus. Mutta hän puhkaisee kepillä voitettujen vihollisten silmät ja on valmis viemään vaimon, tyttären ja sisaren katsomiaan poliitillisten vastustajiensa mestausta. Hänen halpamaisuutensa ja kostonhimonsa ovat suoraan suhteellisia hänen peikurimaisuutensa kanssa.

Kuinka tuo porvaristo suurentelikaan tulevia »hirmuja», niin kuitenkin aavisti se melkein eläimellisellä vaistolla, että yhteentörmäys oli välttämätön. Samaan aikaan valmistautui rahapääoma apuvoimilleen täysin tietoisena siihen.

Luokkapainostuksen kiristyminen laajeni tältä laholta samalla kertaa kaikille suunnille. Taloudellisella alalla toteutettiin järjestelmällisesti ja kovapintaisesta Rjabuschinskin suunnitelmaa — työläisiin tartuttiin kiinni »nälän luisella kädellä». »Salaiset» ja »julkiset» työnsulut toistuivat yhä useammin. Teollisuuden ollessa täydellisesti rappiolla ja koko talouden epäjärjestyksessä valeli »kauppa- ja teollisuusluokka» tieten tahtoen lasketulla ja yhä ja yhä kasvavalla jarrutuksella taitavasti öljyä tuleen. Herrat ministerit päättivät vihdoin keskittää tuon toiminnan ja järjestää epäjärjestykseen saattamisen, kohottaen jarrutuksen valtiollis-kansallisena tehtävänä periaatteelliseen arvoon. Juuri tuossa tarkoituksessa, s.o. lisätäkseen keinotekoisesti jo ennestäänkin runsasta työttömyyttä ja nälkää, alkoivat Smirnovit ja Konovalovit mitä suurimmalla innolla seisauttaa työliikkeitä ensin Pietarissa (se oli kaikkein punaisin, sentähden myös vaarallisin paikka), sitten myös Moskovan piirissä. Kauppa- ja teollisuusherrojen temmeltäessä tehtaissa ja muissa työlaitoksissa alkoivat rahoja myöntävät järjestöt sovelluttaa samaa politiikkaa entistä suuremmassa määrässä »uusiin» kaupunginvaltuustoihin nähden, varsinkin bolshevistisiin, siten että kielsivät niiltä kaiken luoton. Voitiinko sitten todellakaan keksiä »yleiskansallisempi teko» kuin oli jo rasvatun hirttosilmukan vitkallinen kireälle vetäminen?

Politiikka täydensi taloutta. Ja ennen kaikkea kansainvälinen eli »internatsionalinen» politiikka. Tuliset isänmaalliset olivat jo taipuvaiset solmimaan minkälaisen rauhan tahansa, kunhan pääsivät vaihteeksi rauhoittamaan työläisiä ja pienviljelijöitä. Ulkomaiset salaiset neuvottelut, joista pääsi tietoja sanomalehtiin, ilmaisivat tuota kypsyvää tarvetta.

Pietarin luovuttamisen valmistelu ja sen ammuttaminen luovuttamisen yhteydessä saksalaisilla kanuunoilla tuli Venäjän porvariston salaiseksi unelmaksi.

Vihdoin valmisteltiin myös sisältäpäin tehtäviä aseellisia sysäyksiä. Kaikkialla alettiin asettaa sotakannalle Kornilovin päivinä pirstaantuneita järjestöjä, jotka olivat varustautuneet Donin varrella varmimmin. Sieltä Venäjän Vendéestä piti alettaman uusi ristiretki Venäjän kansan vallankumousta vastaan.

Työväenluokka jännitti tahollaan kaikki voimansa valmistautuen siirtymään puolustuksesta hyökkäykseen. Suurille työläisjoukoille tuli valtataistelun välttämättömyys tunnetummaksi kuin koskaan ennen. Taloudelliset lakot, joilla työväestö koetti vastata pääoman puristuksiin, eivät auttaneet. Pääoma suorastaan ärsytti, provoseerasi, tekemään niitä lakkoja, se muutti siten tuon taistelukeinon työnsuluksi, työläisten käsillä aikaansaatavaksi. Valta neuvostoille! Valta neuvostojen edustajakokoukselle! Hallitus kukistettava! — nämä ohjelauselmat kävivät niin kansantajuisiksi, etteivät tarvinneet mitään selityksiä.

Pienviljelijästön toiminta lisääntyi yhä enemmän ja enemmän. Se ryhtyi suorastaan kapinoimaan tilanomistajia vastaan. Sitä eivät voineet enää säikyttää sortotoimet, joita oli ylenmäärin sen päiden varalta. Pula kypsyi hämmästyttävän nopeasti...

Uuden hallituksen selitys totesi, että oli tulossa kaikkein pahinta, mitä oli peljäten odotettu: sota oli käytävä yksimielisesti liittovaltojen kera; maasuhteet oli järjestettävä »voimassa olevia maan omistusoikeuksia loukkaamatta»; välillisiä veroja oli korotettava; vihdoin oli käytävä »mitä päätteliäintä, johdonmukaisinta ja järjestelmällisintä taistelua kaikkia vastavallankumouksellisia ja anarkistisia ilmiöitä vastaan». — Sellainen oli »ohjelma»». Yksinkertaiselle kielelle käännettynä merkitsi se: kansainvälinen ryöstö, tilanomistajain suojelus, kansajoukkojen nylkeminen, vallankumouksen tukahuttaminen. Sellainen piti olla kansalaissodan hallituksen ohjelma ja sellainen se oli.

Mitä valtiovallan rakenteeseen tulee, niin oli se »ratkaista» »Venäjän tasavallan Väliaikaisesta Neuvostosta» annetulla asetuksella, joka julkaistiin kansalaisen Kornilovin allekirjoittamana. Juuri hänen toimekseen oli annettu ratkaista esiparlamentin kohtalo. Sen parlamentin olisi pitänyt ratkaista Kornilovin kohtalo. — »Asetuksessa» ilmeni hämmästyttävän selvästi yhteiskunnallis-isänmaallisten pettäjien osansuoritus: he olivat saaneet, mitä olivat tahtoneet! Jo ennestäänkin suppeita demokratian oikeuksia oli kynitty kaikilta puolin. »Tasavallan Neuvoston» sallittiin armollisesti »harkita niitä lakiesityksiä, joista väliaikainen hallitus piti välttämättömänä saada Neuvoston lausunnon.» — Sellainen oli tuon Kerenskin hovikanslian kunniakas tehtävä!

Tuon neuvottelevan »Tasavallan Neuvoston», jonka piti olla samalla kertaa suojelusvallina perustavaa kokousta (Lvov, Karaulov ja muut huutelivat jo, että vaalit oli lykättävä vielä kerran) ja työväen, sotaväen ja pienviljelijäin neuvostoja vastaan, räjähytti oikeastaan työväen puolue heti ilmaan. Bolshevikit sulkivat tuon »uudistetun» esiparlamentin, ja siltä meni kohta merkitys keskipisteenä, minkä piti heijastella koko jännittynyttä luokkataistelua.

Työväestö asetteli yhä järkähtämättömämmin liikekannalle neuvostojen voimia. Suomessa olevan armeijan, laivaston ja työläisten aluekomitea antoi räikeän julistuksen hallitusta vastaan, joka lähetti Suomeen vastavallankumouksellisia sotajoukkoja. Alkoi lukuisien alue- ja armeijakongressien valmistelu. Alkoi kuumeellinen työ Venäjän yleisen edustajakokouksen kokoonkutsumiseksi, josta toimeenpaneva keskuskomiteakin oli aikoinaan — kansanjoukkojen voimakkaan painostuksen takia — tehnyt päätöksen. Politillisen elämän polttopisteeksi ei niin ollen tullut se viheliäinen Tasavallan Neuvosto, vaan Venäjän vallankumouksen tuleva edustajakokous. Tämän sotakannalle järjestelevän työn keskipisteenä oli Pietarin neuvosto, joka valitsi mieltään osoittaakseen puheenjohtajakseen Trotskin, työväen kapinan loistavimman puhujan.

Neuvostojen entisen virkavallan huiput, jotka jo demokraattisen neuvottelukokouksen aikana käänsivät neuvostoille selkänsä, kun tunsivat että maapohja oli lopullisesti kadonnut sillä taholla, määrittelivät samaan aikaan vihdoin lopullisesti petturuutensa. Neuvostojen virallinen lehti alkoi käydä taistelua tuhotakseen nämä neuvostot!

»Neuvostojen väliaikaisen järjestön sijalle — kirjoitti »Isvestija» — tahdomme asettaa pysyvän, täydellisen ja kaikinpuolisen valtiollista ja paikkakunnallista elämää edustavan järjestön. Kun itsevaltius kukistui ja sen mukana samalla koko virkavaltainen järjestelmä, laitoimme me (!) edustajien neuvostot, väliaikaiset kenttämajat eli parakit, joissa demokratia saattoi saada suojapaikan. Parakkien sijaan rakennetaan nyt uudelle järjestykselle vakinainen kivirakennus, ja on luonnollista, että ihmiset muuttavat parakeista mukavampiin huoneustoihin, sitten kun talossa on valmistettu kerros kerroksen päälle.»

Puolustussodan asunnottomat kannattajat menivät uuden Bulyginin duuman »mukavampiin huoneustoihin», joissa oli sallittu »tehdä kysymyksiä» valvonnasta vapaalle porvariskoplalle... Niin syvälle lankesivat »demokraatit» ja »sosialistit»! Mutta he eivät pelkästään ilmaisseet luopumistaan, vaan he kävivät myös vimmattua taistelua saadakseen hajalle edustajakokouksen, joka oli jo määrätty kokoontumaan lokakuun 20 p:nä. Toimeenpanevan keskuskomitean toimistossa nosti kansalainen Dan, tämä sovitteleva, teeskentelevä ja kulissien takana kauppoja hierova vanha kettu, ensimäisena kysymyksen edustajakokouksen peruuttamisesta. Se ei vienyt perille. Mutta kaikki toimeenpanevan keskuskomitean paikallisasiamiehet, kaikki menshevikit ja oikeistolaiset sosialivallankumoukselliset yrittelivät räjäytellä edustajakokousta hajalle tai ainakin halventaa sitä, niin ettei siihen olisi luotettu. »Edustajakokouksen avulla räjäytetään perustava kokous ilmaan», »edustajakokous on tarpeeton, kun toistaiseksi on olemassa Tasavallan Neuvosto», »edustajakokous on bolshevikiläistä kansan yllytystä, joka syöksee demokratian vastavallankumouksen syliin» j.n.e., j.n.e» — niin lavertelivat kaikkialla ne, jotka oikeastaan eivät olleet enää paikallaan yhteiskunnallisen taistelun myrskyjen keskellä uuteen elämään heränneiden työläisten ja pienviljelijäin suurissa luokkajärjestöissä.

Päivä päivältä yhä kirkkaammin leimahtelevan luokkataistelun koko kulku vei kuitenkin täydelliseen haaksirikkoon sen taistelun, jota »puolustussodan» kannattajat kävivät edustajakokousta vastaan. Tilanomistajat, kauppiaat ja teollisuuden harjoittajat pyytelivät jo sähköteitse hallituksen lähettämään tykkejä ja sotajoukkoja rauhoittamaan pienviljelijöitä. Hallitus täytti heidän pyyntönsä ja käski kiertokirjeellä komissariensa toimimaan »kaikella lain ankaruudella»; Pietariin kokosi se kaikilta tahoilta junkkareita ja kuolemanpataljooneja; Kerenski–Konovalovit tavoitelivat alituisesti Tashkentin ja varsinkin sen vasemmistolaissosialivallankumouksellisen neuvoston valloittamista. Suomalaisia vastaan käytiin samanlaista väkivaltaista taistelua, ja vieläpä »kaikkein kansanvaltaisin», ministeri Verhovski, antoi salaisessa käskyssä määräyksen, että aluekomitean komissarit oli vangittava, jos he »vaikuttaisivat vastaan.» Valtakunnan tarkastaja ja jarrutusmies Smirnov ryhtyi jo tekemään suoranaisia hyökkäyksiä kaikkia neuvostoja vastaan, siten että valmisti suunnitelman niiden tarkastamisesta, ikäänkuin neuvostot olisivat olleet sisäasiain ministeristön alaisia poliisiosastoja. Minskissä lakkautettiin väestön eniten suosima lehti »Molot»; lättiläisten lehti »Vapaa Ampuja» lakkautettiin. Työväenluokan ylösrakennukseksi valmisteltiin ministerien kanslioiden salaisissa sopeissa jo lakia pakollisista »sovinto-oikeuksista», s.o. lakia lakkoja vastaan. Vastavallankumoukselliset joukkiot harjoittivat juutalaisvihollista kiihoitusta melkein julkisesti, eikä hallitus ryhtynyt sen johdosta mihinkään toimenpiteisiin. Se hyväksyi samaten vaitiollen venäläisten sotilaiden ampumiset Ranskassa, joista tunkeutui tietoja kotimaahankin, ja eroitti sen jälkeen Tereshtshenkon suun välityksellä Skobelevin, jonka toimeenpaneva keskuskomitea oli lähettänyt, enemmän kuin pidättyvän ohjeen antaen, tervehtimään kunnioittavaisesti liittolaisvaltojen diplomaatteja. Eivätpä edes Tereshtshenko, Maklakov ja Aleksejev näyttäneet sopivilta tuon siistin seuran mielestä!

Rautatieläiset saivat sillä välin voiton; suurlakko Bakussa murti pääoman vastarinnan; Moskovan piirien valtuutettujen vaaleissa saivat bolshevikit loistavan voiton, heidän äänimääränsä kohosi 11 prosentista 50 prosenttiin; Itämeren laivaston edustajakokous ilmaisi olevansa kokonaan bolshevikien puolella; koko Moskovan piiri kuohui ja aaltoili; nahkurit olivat lakossa, kaupungin palveluksessa olevat, puutyöläiset, kutomatyöläiset ja metallityöläiset valmistautuivat tekemään lakkoja; neuvostoissa — murrettiin vanhaa pois juuria myöten; uusissa vaaleissa valittiin vain bolshevikkeja; työläiset menivät siellä täällä kadulle ja vaativat jo, että neuvostot siirtyisivät sanoista toimintaan; Zimmerwaldin kongressi ja Saksan merisotilaiden kapina antoivat vihdoin uusia toiveita, että juoksuhautojen toisellakin puolella aletaan liikehtiä.

Syyskuun 30 p:lla saapui tieto, että saksalaiset olivat valloittaneet Saarenmaan. Sen jälkeen saatiin seikkaperäisiä tietoja meritaisteluista. Ne tiedot paljastivat, että rintamalla oli harjotettu kauheata kansainvälistä yllytystä.

Kävi selville, että Englannin laivasto antoi, ollen itse levollisena, sankarillisesti taisteluun menneen Itämeren punaisen laivaston tuhoutua. Kävi selville, että hallitus itse oli antanut määräyksen niiden kanuunain poisottamisesta, jotka suojelivat Pietariin vievää tietä. Kävi selville, että Moskovan pönkkien pienen neuvottelukokouksen puheenjohtaja Rodsjanko, josta oli tehty äsken paljastus, että hän oli menetellyt konnamaisesti rautatankojen hankinnassa, että tämä Rodsjanko oli vaatinut esityksessään miltei Pietarin ja Kronstadtin luovuttamista ja ollut ihastuksissaan, kun Vilhelmin poliisit olivat ampuneet ihmisiä Riiassa ja palauttaneet »järjestyksen». Riika ei ollut riittänyt! Tuhotkoot »turmeltuneen sotalaivaston»! Joutukoon Kronstadt perikatoon! Alas Pietari! Hallituksen ohjesana »Moskovaan!» kävi selväksi kaikille: he pakenivat vallankumousta, he petturit, he pötkivät pakoon kuten kerran Thiers, joka pakeni Pariisilta Versailleen. Että saksalaisesta vaarasta ei ollut puhettakaan — sen selosti itse kenraali Aleksejev eikä kukaan muu.

Nyt ilmeni uuden salaliiton koko laajuus. Paltshinskin piti tehdä selvää Pietarin työläisistä, siten että kärjisti työn puutetta ja »tyhjensi» kaupunkia, muutti järjestynyttä työväestöä kauvan pysyväksi ryysyköyhälistöksi, joka ei kykene tekemään vastarintaa. Tuhottakoon vallankumouksen keskikohdat — Suomi, Pietari, Kronstadt ja sotalaivasto — pahaksi lopuksi kaikki ne kirottuine neuvostoineen ja komiteoineen Saksan tykistön tulella »liittolaisvaltojen» pysyessä hyväntahtoisesti puolueettomina! — Hallitus järjestyi Moskovassa pienen neuvottelukokouksen ohella, Konovalovin ja Tretjakovin kotimaassa. Donin varrella muodostui »uskollinen armeija». — Sellainen oli venäläisen pääoman viimeinen epätoivoinen, suuri pelipanos.

Vastavallankumouksen sotavoimia asetettiin tosiaankin kaikin keinoin sotakannalle. Kasakkakenraalit panivat toimeen yleisen asestamisen, linnoittivat leiripaikkoja, hankkivat kuularuiskuja ja alkoivat jo lähetellä joukkojaan Keski-Venäjälle. Upseerit järjestelivät salaa yhdistettyjä upseerijoukkoja. Junkkarit tarttuivat taasen — kuten Kornilovin päivinä — kivääreihin. Ammattisotilaat selittivät jo ylpeästi, että nyt ei ollutkaan tekeillä mikään kornilovilainen »kynän koetus», vaan jokin paljon merkitsevämpi.

Hallitus teki, hajoitettuaan valtakunnanduuman, liikkeen vasemmalle vain sentähden, että saisi jatkaa yleistä oikeistolaispolitiikkaansa. Hallitus tuli itse asiassa kasakkalaiskadettilaisen vastavallankumouksen johtavaksi keskukseksi. Se koetti kaikin tavoin saada ärsytyksellään aikaan jonkin »bolshevikien kapinan». Se huudahteli jo riemuissaan: »siunattu olkoon se, joka tulee Kornilovin nimeen!»

Työväenpuolue huomasi tilan koko vakavuuden. Puolinaiset tai suuremmat mielenosotukset eivät tulleet enää kysymykseen. Joukot valmistautuivat todelliseen eivätkä leikkitaisteluun. Ne eivät olleet suostuneet yksinkertaiseen inielenosotukseen. Kaikki käsittivät hyvin hyvästi, että sanojen, valistustyön, kiihotuksen aika, valmistelujen aika loppuu. Täytyy toimia, muuten meidät poljetaan mäsäksi — se oli joukkojen miltei jäyhä mieliala. Ei tnitään melua, ei mitään iloisata tai tunteikasta kiihtymystä. Asiallisia ajatuksia, asiallisia sanoja, luja päättäväisyys taistella loppuun, ryhtyä taisteluun ja käydä sitä mahdollisimman voimakkaasti joko häviöön tai voittoon asti — niin ajattelivat, niin tunsivat työläiset taisteluun valmistuessaan. Puolue punnitsi kapinakysymystä; äärimmäisellä oikealla sivustalla oli taistelun lippu jo nostettu — hansikas oli otettava vastaan ja lähdettävä hyökkäämään viipymättä.

Ensimäisen laukauksen ampui vastavallankumous — kasakkajoukot hävittivät Kalugan neuvoston. Vain sattuma ehkäisi ampumasta neuvoston jäsenet. Kaikki joutui yksinomaisesti sentähden raa'an hävityksen alaiseksi, kun väestön aaltoileva tyytymättömyys oli nostanut Kalugan neuvoston etunenään bolshevikejä, joita kasakkajoukot, väliaikaisen hallituksen komissari etunenässä ja paikallisen kaupunginvaltuuston hyväntahtoisesti avustaessa, olivat päättäneet pitää harjoitusvälineinään. Komissari ja nuo »jäsenet» osoittautuivat olevansa »sosialivallankumouksellisia». Murhan ja petoksen ensimäinen sana oli heidän.

Kalugan tapaukset saattoivat neuvostot astumaan ripeästi eteenpäin. Pietarin neuvosto siirtyi jo niiden aikana taistelukannalle. Jyrkkä päätöslauselma hallitusta vastaan merkitsi sotatoimien lähestymistä. Kronstadtin matruusit kirosivat »kurjaa Bonapartea»; pohjoisen alueen neuvostojen kongressi oli yksimielistä ja sopusointuista vallankumouksellisen armeijan paraatia; kuudennen armeijakunnan edustajien kongressi ilmoitti päätöksenään, ettei anna Kerenskin hallitukselle mitään kannatusta, ja julisti, että neuvostojen valta oli välttämätön.

Lokakuun 20 p:nä päätti Pietarin työväen ja sotaväen edustajien neuvosto muodostettavaksi vallankumouksellisen sotakomitean. Itämeren laivaston keskuskomitea, Suomen aluekomitea, tehdaskomiteat, ammatilliset järjestöt, puolueen taistelujärjestöt j.n.e. lähettivät edustajia siihen. Se oli uuden vallankumouksen ja imperialistista diktatuuria vastaan tehtävän kapinan sotaesikunta.

Ja samaan aikaan pani oikeisto »Tasavallan neuvostossa» toimeen melukkaita kunnianosoituksia kenraali Aleksejeville, ja Venäjän imperialismin apostoli, kadetti Peter Struve, selitti, että »me annamme henkemme kenraali Kornilovin kunniallisen nimen puolesta».

Kapinan valmistelu alkaa Pietarissa julkisesti kaikkien nähden. Työläiset asestautuvat. Sotamiehet tarttuvat aseisiin. Kaikilta puolin vedetään voimia koolle, kokonaiset sotaväenosostot lähettelevä tervehdyksiä ja kannatuslupauksia. Viidennen armeijan kongressi lausuu, että maa on siirrettävä viipymättä pienviljelijäin käsiin. Pulan ratkaisua odotetaan mitä jännittyneimmin mielin, samalla kun valmistaudutaan ottamaan ratkaisevalla hetkellä osaa.

Alun antoi vallankumouksellisen sotakomitean ja piiriesikunnan välinen selkkaus. Piiriesikunta oli kieltäytynyt tunnustamasta komitean valtuuttamia.

Yhteentörmäyksen välttämättömyys käy kaikille selväksi.

Lokakuun 22 päivä määrätään »Pietarin neuvoston päiväksi». Se muuttuu vallankumouksellisten voimien suureksi tarkastuspäiväksi. Vallankumouksellinen sotakomitea ryhtyy toimenpiteisiin kaupungin vartioimiseksi, nimittää komissarit kaikkiin sotajoukkoihin ja tärkeimmille paikoille. Sotavoimien todellinen käyttövalta siirtyy sillä tavalla neuvoston käsiin.

Lokakuun 25 p:n vastaisena yönä valtaavat vallankumoukselliset joukot rautatien asemat, postin, sähkölennätinvirastot, valtakunnan pankin, Pietarin sähkösanomatoimiston. Eräitä ministerejä vangittiin. Vielä edellisenä päivänä illalla klo 6 koetti väliaikainen hallitus lakkauttaa »Rabotshi i Soldat»-nimisen sanomalehden. Mutta jo yöllä oli osa tätä hallitusta lukkojen ja telkeiden takana. Bonapartilaisvalta kukistettiin verta vuodattamatta. Niin yksimielinen oli neuvostojen vallan puolesta taisteluun lähteneiden työläisten ja sotilaiden mahtava rynnäkkö.

Lokakuun 25 p:nä sanoi Trotski, kapinan loistava ja sankarillinen johtaja, vallankumouksen väsymätön ja tulinen puhuja, vallankumouksellisen sotakomitean nimessä ja Pietarin neuvostoon kokoontuneiden jyrisevien suosionosoitusten kaikuessa, että »väliaikaista hallitusta ei enää ole olemansa». Ja tämän tosiasian eläväksi todistajaksi ilmestyy puhujalavalle Lenin, jonka uusi vallankumous oli vapauttanut laittomuustilasta. Hänet otetaan myrskyisin kunnianosotuksin vastaan.

Klo 10 illalla avataan neuvostojen toinen yleisvenäläinen kongressi. Alusta alkaen on selvää, etteivät »puolustussodan» kannattajat ole paikallaan siellä. Tilanteen entiset herrat lähtevät pois kongressista; heitä seuraa pikku joukkue »internatsionalisteja», etunenässä Martov, joka oli alkanut äkkiä vaikeroimaan väkivallan ja kapinan takia. Kongressin päätökset tehtiin sitä yksimielisemmin.

Kerenski oli säätänyt kuolemanrangaistuksen. Kongressi lakkautti sen ensi sijassa. Kerenski oli heitättänyt maakomiteain jäseniä tyrmään. Kongressi vapautti pienviljelijät, työläiset ja sotilaat, jotka riutuivat bonapartilaishallituksen vankiloissa. Julistukset rauhasta ja maasta, joissa esitettiin alotettaviksi viipymättä rauhanneuvottelut ja joilla maa annettiin viljelijöille, otettiin ennenkuulumattomalla innostuksella vastaan. Neuvostojen valtajulistusta ja kansankomissarien neuvoston valitsemista, Lenin sen etunenässä, tervehdittiin työväen ja sotaväen taholla myrskyisin mieltymysilmauksin, mutta pelon takia järkensä menettänyt porvaristo otti ne vastaan ilkeän ja eläimellisen vihaisena. Lenin Venäjän hallituksen etunenässä — eikö sen täytynytkin näyttää kaikista »oikeinajattelevista aineksista» maailmanlopulta?

Sen sijaan kuin Pietarissa siepattiin valta miltei laukaustakaan ampumatta, oli taistelu vallankumouksen toisessa keskuspaikassa, Moskovassa, kovakiskoinen ja julma. Kaikki luokkaryhmitykset ilmenivät täällä selvemmin kuin konsaan ennen. Ne kuvastuivat tehtävissä, aseellisen taistelun kulussa, luokkien, ryhmien, puolueiden ja järjestöjen asemissa. Työläiset, työväenpuolue heidän etunenässään, ovat edesvastuullisimmilla paikoilla. Sotamiehet, koko linnoitusväki viimeistä miestä myöten, pysyvät työmiesten rinnalla. Bolshevikit ja sosialivallankumouksellisten vasemmistolaiset ovat katusulkujen tällä puolella. Suurporvaristo, nurkkaporvaristo, sosialivallankumouksellisten oikeisto ja menshevikien järjestöjen huiput, kenraalit, upseerit, junkkarit ja kasakat ovat tuolla puolen. Pyssy pyssyä vastaan. Kuularuisku kuularuiskua vastaan.

Moskovan työväestö alkoi taistelun ihan valmistelematta. Sen tarkoituksena oli vain — tukea pietarilaisia tovereita. Joutua perikatoon, mutta tukea.

Työväenpuolue antoi kapinanmerkin valtaamalla aseellisin joukoin postilaitoksen. Edemmäksi kehittyvät tapahtumat huikaisevan ripeästi. Vallankumouksellisen sotakomitean muodostaminen, Kremlin valloitus, sen luovuttaminen, taistelut keskustassa ja etäisissä kaupunginosissa, murhenäytelmällinen hetki, jolloin junkkarien joukko-osastot melkein lyövät neuvostojen joukot pois keskustasta, niille tehty vastarinta ja vihdoin raskaan tykistön tulen jouduttama voitto. Piiritystykistön jyristessä, kuularuiskujen paukkuessa ja pyssynluotien vinkuessa lennähtelivät kaikki nuo näytelmät salamannopeasti Venäjän »kunnianarvoisen» pääkaupungin silmien ohitse, joka näki vallankumouksellisen kapinan jo toisen kerran...

Työläiset ja sotilaat saivat voiton, josta oli kiitettävä heidän poikkeuksetonta sankarillisuuttaan. Punakaartilaiset taistelivat kuin todelliset vallankumouksen jalopeurat rajattoman uhrautuvasti ja miehuudella, joka ei tunne pelkoa. Vierivieressä heidän kanssaan taistelivat sotilaat, etunenässä eräs dünaburgilainen joukko-osasto, vallankumouksen kuolemanpataljoona. Nämä dünaburgilaiset oli teljetty rintamavankilaan, mutta myöhemmin oli sosialivallankumouksellinen Kerenski kuljetuttanut heidät Butyrin vankilaan. Moskovan työläiset vapauttivat heidät ja he lupasivat taistella loppuun asti. Moskovan taistelu oli tosiaankin joukkojen itsensä taistelua, jotka olivat tarmokkaita, kekseliäitä, omintakeisesti toimivia ja urhoollisia, kuten voivat olla vain kansan pojat, jotka heittävät orjuuden ja sorron kahleita pois.

Kansaa vastaan taistelivat junkkarien joukko-osastot sosialivallankumouksellisen översti Rjabtsevin johdolla. Yleisenä järjestämistoiminnan keskustana oli kaupunginvaltuusto, joka työnsi vastavallankumoukselleen »pelastuskomitean» pinnalle. Sosialivallankumouksellinen Rudnev täydensi taitavasii sosialivallankumouksellista Rjabtsevia, siten että muodosti porvariston valkoisen kaartin ja asesti sen.

Suurporvaristo asetti laittoman toiminnan etusijalle. Sillähän oli yllinkyllin luotettavia asiamiehiä, jotka olivat kotoisin entisten terroristien leiristä!

Vasta muutamia päiviä sitten olivat nuo sosialipetturit panneet neuvostoissa vastalauseita punaista kaartia vastaan, kun muka pelkäsivät tulevan »hajaannusta sotamiesten ja työläisten välille». Nyt kun työläiset ja sotilaat olivat alkaneet vuodattaa vertaan yhdessä, järjestivät nuo herrat tilanomistajien ja porvariston poikasia, samalla kun nämä käänsivät kiväärinsä sotamiehiä ja työläisiä vastaan. Moskovan sotaväen edustajain neuvosto, jossa olivat sosialivallankumoukselliset ja menshevikit enemmistönä, piti kokouksiaan samassa rakennuksessa kuin kapinoivien työläisten ja pienviljelijäin johtajat, ja sama neuvosto hankki valikoidun joukon Kerenskin urkkijoita, jotka vaanivat bolshevikeja, antoivat heitä ilmi ja luovuttivat sekä tutkivat ja tuomitsivat sittemmin vangitulta. Sotamiehet erottivat neuvoston. Mutta sovittelupolitikoitsijoiden »sosialistiset» sanomalehdet jatkoivat sen työtä. He esittivät heti alussa »jalon» tunnuslauselman: »Kylliksi vuotanut verta». Nuo lurjukset painattivat sadoin tuhansin vääriä tiedonantoja, että Kerenski oli jo valloittanut Pietarin. Heidän täytyi (kun pääoman edut niin vaativat) murskata työläisten ja sotamiesten voimia ei vain valkoisen kaartin, vaan myös joukkovalheiden ja parjausten avulla.

Mutta viha sortajia vastaan oli tunkeutunut liian syvälle. Moskova vallattiin taistelulla — mutta se vallattiin.

Lokakuuu 29 p:nä koettivat pikkuporvariston entiset johtajat saada aikaan junkkarien kapinan Pietarissa. Kapina tukahdutettiin muutamissa tunneissa, sen järjestäjä — Gotz — pakeni. Joukkojen jätteet koettuaan yritti Kerenski samota Pietaria vastaan. Punaiset joukot löivät hänet kuitenkin Hatshinan luona, ja hän, joka oli juhlallisesti selittänyt, että niiden, jotka rohkenisivat syöstä kokoomuksen nurin, oli astuttava hänen ruumiinsa yli, pakeni häpeällisesti, kuten pelkuri ja petturi pakenee.

Asestetusta vastarinnasta huolimatta voitti vallankumous tärkeimmissä keskuksissa. Se ratkaisi entisen vallan kohtalon. Imperialistien diktatuurin sijalle tuli työväen diktatuuri, jota maalaisköyhälistö kannatti. Se alkoi taasen hyökkäykset vihollista vastaan, joka oli jo luopunut pääasemistaan, ja sankarillisen taistelun kansainvälistä imperialismia vastaan, taistelun, jolla on tarkoituksena tuhota pääoma ja toteuttaa käytännöllisesti yhteiskunnan muodostaminen sosialistiseksi.

Porvaristo jakaa kaikki vallankumoukset »loistaviin vallankumouksiin» ja »suuriin kapinoihin». Loistavia vallankumouksia ovat sellaiset, joissa työläiset ja pien viljelijät tuovat omin käsin porvaristolle kastanjat tulesta, »suuria kapinoita» — elleivät työläiset tahdo tyytyä niin kainoon osaan, vaan menevät pääoman asettamien rajojen ulkopuolelle. »Ei askeltakaan edemmä» — sanoo »loistava vallankumous» työväestölle, »omaisuus ja valta kuuluvat porvaristolle». »Eteenpäin, yli noiden kirottujen rajojen, eteenpäin sosialismiin!» sanovat nuo »suuret kapinat». Lokakuun vallankumous oli porvariston mielestä suuri kapina. Mutta työväen mielestä oli se todellakin loistava vallankumous. Tässä suhteessa on maaliskuun ja lokakuun välillä syvä kuilu.

Maaliskuun vallankumous täytyi kaikkien lausua »tervetulleeksi». Se oli »valoisa»», »puhtaissa puvuissa», »säteilevä», »veretön», sillä se oli »yleiskansallinen». Kun kaikkien vallankumousten vihollisetkin painoivat siihen leimansa — kuinka se voi silloin olla muuta kuin hyvä ja rakas? Porvariston kannalta oli maaliskuun vallankumous hyväksyttävä, syystä kun se antoi suurtilanomistajat suistettuaan vallan imperialistisen porvariston käsiin. Nämä porvarilliset »tyytyivät» siihen. Vallankumouksen vapauttava tehtävä oli heille sitä myöten selvillä, sillä se kohotti ensi sijassa heidät vallan kukkuloille. He tosin tunsivat ensi päivästä alkaen, että vallankumous oli menevä eteenpäin, että nyrkki oli pidettävä valmiina housuntaskussa. Mutta ansaa laitellessaan hymyilivät he samalla iloisina, olivat liikutettuja ja itkivät »vallankumouksellisen innostuksen» tähden, mikä oli vallannut äkkiä kaikki ne, jotka olivat vielä muutama päivä sitten toitottaneet ohjelauselmaa: »Mieluumin tappio kuin vallankumous.» Sanomalehtimiehet ja runoilijat sanoivat tuota Kristuksen ylösnousemukseksi, sillä keisarin suurtilallisvalta, joka astui helposti kauppa- ja teollisuusluokkien liikavarpaille, oli suistettu ja porvarillinen Kristus seisoi kahdella jalalla vallan peräsimen ääressä. Koko »sivistynyt kerros», joka elää vallasväen pöytien anneista, hänen majesteettinsa entisestä solistista alkaen huolettomaan kiertelijään asti, läpytti yksimielisesti suosiotaan maaliskuun vallankumoukselle.

Aivan toiseksi mielikuvitteli »sivistynyt yhteiskunta» lokakuulla tapahtuneen työväen vallankumouksen. Sieluton, ahtaan luokkakannan aiheuttama, verellä peitetty, hävityshaluinen, »kaikkea ihanteellisuutta vailla», väkivaltainen, salajuoninen, jollakin tavalla »vastavallankumouksellinen» vallankumous — oli maailman suurin työväenvallankumous kapitalististen sotarosvojen mielestä.

Kapitalistinen omistus on luonnonlaki, se on selviö porvarillisen vallankumouksen mielestä, joka vapauttaa tuota omistusta ja sen lisiä feodaalisista kahleista. Kapitalistinen omistus sortuu samalla, kuu tuhotaan feodalismin jätteet — se on selviö työväen vallankumouksen mielestä. Työväen vallankumous suhtautuu sentähden kielteisesti porvarilliseen vallankumoukseen, se on ylipäänsä porvarillisen järjestelmän vastakohta. Porvarillisen vallankumouksen kestäessä otetaan yhteiskunnalta pois ainoastaan sen vanha poliitillinen kuori: valta siirtyy yhden omistajaryhmän käsistä toisen käsiin — tilanomistajien käsistä porvariston käsiin. Kun porvaristo kuitenkin suorituttaa tämän uskalletun leikkauksen työläisten, pienviljelijäin, pikkuporvariston käsillä, niin tapahtuu kyllä myös tuotantosuhteissa joitakin muutoksia. Mutta omistavien luokkamonopoli jää järkkymättömäksi. Se jää periaatteellisesti muuttamatta ja saapa vielä kapitalistisen perustelunsa.

Aivan toisin on sosialistisen vallankumouksen laita — se on ennen kaikkea tuotantosuhteiden vallankumous, sillä se ei muuta tuotantovälineiden monopolisoitumista omistavien luokkien kesken — se tuhoaa tuon monopolisoitumisen. Tänä ei ole mitään omistajaryhmien vaihtamista — niiltä pakkoluovutetaan.

Porvarillinen vallankumous on vain sen toistetta, mitä tapahtui lännessä sata vuotta sitten. Sosialistinen vallankumous on uusi vipu, joka kääntää kaikki olevat suhteet ylösalaisin.

Lokakuun voitokas vallankumous osoitti, ettei sosialistinen vallankumaus ollut Venäjällä ainoastaan mahdollinen, vaan myös historiallisesti välttämätön. Vihollisen tiiviitä voimia vastaan nousi monimiljoonainen joukko, joka tuhosi tuon vihollisen yhteiskunnallisen elämän tärkeimmissä keskustoissa helpommin kuin kukaan oli odottanut. Joutilaana vetelehtivätä »sosialistista» ajattelua harpottavat tyhjänpäiväiset lavertelijat, jotka luulivat työväen kommunin arvostelun historialliseksi tehtäväkseen, eivät käsittäneet eivätkä käsitä vieläkään jo sen tosiasian, että vallankumous on voittanut, todistavan, että sosialistinen kumous on historiallisesti oikeudenmukainen. Virkaa vailla olevat pikkuporvarien johtajat kykenevät sankarillisen taistelun kestäessä »luomaan» ainoastaan yhtä lajia: keksimään uusia häväistyssanoja.

Lokakuun suuren vallankumouksen, jonka porvaristo otti vastaan kovasti ulvoen ja hampaitaan narskutellen, täytyi välttämättä herättää vastakaikua länsimaiden työväestössä. Luokkataistelunsa kestoaikana otti työväki silloin ensi kerran valtiovallan lujiin käsiinsä. Kommunismin punainen aave kohosi koko jättiläismäiseen suuruuteensa. Europan pankkiylimystö liikehti levottomana ja juoksenteli säikyksissään sinne tänne. Se janosi bolshevikien lopullista tuhoamista — se sai nähdä Venäjän porvariston tuhoutumisen. Valta on vihatuimman puolueen käsissä, äärimmäisimmän, johdonmukaisimman, kapitalistivastaisimman, vallankumouksellisimman puolueen käsissä!

Venäjän sosialistisen vallankumouksen soihtu viskattiin vanhan, verta tippuvan Europan ruutikellariin. Se vallankumous ei ole kuollut. Se elää. Se laajenee. Ja se yhtyy välttämättä koko maailman työväestön suureen voitokkaaseen vallankumoukseen.

 


Kirjoittajan huomautukset:

[1*] R. S. 6/VIII — 1917.

[2*] »Промышленность и Торговля», N:o 26–27.

[3*] Novoje Vremja 11—VIII—17.

[4*] Rjetsch 16—VIII—17.

[5*] Birschevija Wjedomosti, 17—VIII—17.

[6*] Novoje Vremja, 19—VII—1917.

[7*] »Ruskoje Slovo» heinäk. 15 p. 1917.

 


Toimituksen viitteet:

[1] Ks. Nikolai Buharin, »Luokkataistelu ja Venäjän vallankumous». MIA huom.