120 §. PANKKIEN KANSALLISTUTTAMINEN JA YHTENÄINEN KANSAN PANKKI; PANKKI KESKUSKIRJANPITOTOIMISTONA. Useimmalla työmiehellä on jokseenkin hämärä käsitys siitä, mitä on pankki ja minkälainen osuus sillä on kapitalistisessa yhteiskunnassa. Pankki kuvitellaan jonkinlaiseksi kirstuksi, minne rikkaat kantavat pääomansa. Työmies, jolla on säästöä ja joka panee sen pankkiin, tietää myös, että rahansijoituksesta maksetaan korkoa, mutta välistä yksityispankkiin sijoitetut rahat haihtuvat ilmaan ja talletusten omistajat joutuvat häviöön.
Ennen kaikkea pankki — ei ole rahakirstu. Milloinkaan ei pankissa ole paljon käteistä rahaa. Pankin työn tarkoitus ei ole ollenkaan olla rahoja säästäneiden ihmisten tulenkestävänä kirstuna. Totta on, että pankin kautta kulkee satoja miljoonia säästöjä, mutta ne eivät makaa toimettomina. Pankkeihin kokoontuneet rahat lakkaamatta päästetään liikkeeseen. Ensiksikin niitä lainataan liikkeenharjoittajille,
jotka perustavat tehtaita, riistävät työläisiä ja osan voitostaan antavat pankille tuon lainan koroiksi (pankki taas osan voitostaan tallettajalle). Toiseksi pankit itse perustavat uusia liiikeyrityksiä tallettajalta saaduilla summilla tai rahoittavat, hoitavat jo toimivien rahataloutta. Vihdoin pankit antavat valtiolle rahalainoja[1] ja ottavat niistä prosentit, s. o. hallituksen välityksellä riistävät näiden valtioiden kansoja. Mutta kun pankit kuuluvat pienelle suurkapitalistien ryhmälle, niin pankkien työ loppujen lopuksi on lisäpääoman kasaamista oman pääomansa ja tallettajani tallettamien pääomien avulla.
Mutta pankit eivät ole ainoastaan hämähäkkejä, jotka imevät työmiesten ja talonpoikain lisätyön. Niillä on muutakin merkitystä. Jos minulla, sanokaamme, on rahoja ja vien ne pankkiin, merkitsee se, että minulla on ollut jotain tavaraa, jonka olen myynyt ja muuttanut rahaksi. Jos kaikkien pankkien kautta kulkee yhä uusia rahasummia ja kaikkien pääomain luku koko yhteiskunnassa kasvaa, niin merkitsee se sitä, että yhä uusia ja uusia arvojen määriä päästetään kiertokulkuun. Raha on tuotetodistus, se on jonkunlainen tuotteiden passi. Rahan liikkeestä voi yleensä lähimain arvostella tuotteiden liikettä. Sillä tavalla pankit ehdottomasti muuttuvat jonkinalaisiksi kapitalistisen yhteiskunnan tilikonttoreiksi.
Tästä näkee, mitkä tehtävä pankeilla voi olla sosialistisessa yhteiskunnassa ja mitä vallan anastaneen proletariaatin tulee niille tehdä.
Sosialistisen vallanlkumouksen jälkeen, tai oikeammin, sosialistisen vallankumouksen aikana on työväen luokalle välttämätöntä vallata kaikki pankit ja ennen kaikkea valtion keskuspankki. Tämä on välttämätöntä ensiksikin porvariston kaikkien rahatalletusten, kapitalistien kaikkien arvopaperien ja kaikellaisten rahallisten sitoumusten takavarikoimista varten. Tällä valtauksella annetaan isku keskelle kapitalistisen riiston sydäntä.
Siten me menettelimmekin lokakuun vallankumouksessa ja marraskuussa 1917 ja sillä on annettu musertava isku Venäjän kapitalistisille luokille.
Mitä proletaarivallan tulee tehdä valtaamillaan pankeilla? Sen tulee käyttää hyväkseen kaikkea mikä on arvokasta pääoman pankkijärjestelmässä, s. o. sen tulee säilyttää pankit tuotannon laskukoneistoina ja rahavarojen jakajina. Ennen kaikkea pitää toimeenpanna pankkitoimen täydellinen kansallistuttaminen. Tämä merkitsee sitä, ettei ainoastaan kaikkia porvaristolta otettuja pankkeja muuteta proletaari-valtion laitoksiksi, vaan myös vastaisuudessa kaikki pankkitoiminta julistetaan valtion monopooliksi. Kukaan muu, paitsi valtio, ei saa pankkeja avata.
Sitten kaikkien pankkien tulee kaikkialla olla yhdistettyinä. Tarpeettomat ovat suljetut ja ainoastaan ne jätetään, joita tarvitaan Neuvostovallan yhteispankin osastoiksi.
Mitä erilaisimpien tilinpitotapojen ja mitä erilaisimpien pankkitoimien sijalla, joita on toimitettu porvarillisissa pankeissa, on yhtenäisessä kansan pankissa yhdenlainen ja yksinkertainen laskusysteemi. Tästä on tuloksena, että proletaarinen valtio voi saada täyden kuvan siitä, minne ja kuinka paljon valtio käyttää rahaa, mistä ja kuinka paljon on saatu.
Mutta jos yhdessä tasavallan pankissa tullaan kirjoihin viemään valtion kaikki tulot ja menot, niin miksikä tulee pankki, kun itse valtio yhä enemmän muuttuu maan yhtenäisen suuren talouskoneiston hallinnoksi?
On selvää, että pankki silloin tulee siksi, minä kirjanpitäjän konttori on jossain taloudellisessa liikeyrityksessä. Pankki sellaisenaan tulee vähitellen häviämään ja muuttumaan, kuten ohjelmassamme on sanottu »kommunistisen yhteiskunnan keskuskirjanpitotoimistoksi».
121 §. RAHA JA RAHAJÄRJESTELMÄN KUOLEMINEN. Kommunistinen yhteiskunta ei ole tunteva rahaa. Siinä tulee kukin työläinen valmistamaan tuotteita yhteiskattilaa varten, eikä tule saamaan mitään todistusta siitä, että hän on yhteiskunnalle luovuttanut tuotteen, s. o. ei tule saamaan rahaa. Aivan samoin ei hän myöskään tule maksamaan mitään rahoja yhteiskunnalle, kun hänen tarvitsee saada jotain yhteisestä kattilasta. Juttu on toinen — sosialistisen järjestyksen vallitessa, jonka tulee olla ylimenojärjestelmänä kapitalismista kommunismiin. Raha välttämättä esiintyy ja täyttää tehtävänsä tavarataloudessa. Kun minä, suutari, haluan saada takin, niin minä muutan tavarani, s. o. saappaat, ensin rahaksi, s. o. tavaraksi, jonka välityksellä, johon vaihtamalla minä voin saada mitä muuta tavaraa tahansa, tässä tapauksessa minun haluamani takin. Siten menettelee jokainen tavaran tuottaja. Mutta sosialistisessa yhteiskunnassa tulee vielä olemaan osittain tavarataloutta.
Otaksukaamme, että me olemme menestyksellä kukistaneet porvariston vastarinnan ja muuttaneet entiset vallassa olevat luokat työtätekeviksi. Meille vielä jäisi talonpoikaista, joka ei työskentele yhteiskattilan hyväksi. Kukin talonpoika tulee koettamaan myydä valtiolle liikenevät tuotteensa vaihtamalla ne hänelle tarpeelliseen teollisuuden tuotteeseen. Talonpoika jää tavarantuottajaksi. Sekä tiliä varten naapurinsa kanssa että tiliä varten valtion kanssa tulevat rahat vielä olemaan hänelle välttämättömiä, samoin kuin ne tulevat olemaan välttämättömiä valtiolle tiliä varten kaikkien niiden yhteiskunnan jäsenten kanssa, jotka vielä eivät ole liittyneet yhteisiin tuotantokommuuneihin. Sitä mahdottomampaa on ollut yhtäkkiä hävittää raha, kun suuressa määrin on käytännössä yksityiskauppa, jota Neuvostovalta vielä ei ole pystynyt kokonaan korvaamaan sosialistisella jakelulla. Lopuksi, rahan hävittäminen ei myöskään ole edullista yhtäkkiä, mikäli paperirahan liikkeeseen lasku korvaa veroja ja antaa proletaarivaltiolle mahdollisuuden pysyä pystyssä uskomattoman vaikeissa oloissa.
Mutta sosialismi on kommunismin rakentamista, loppuun rakentamatonta kommunismia. Sen mukaan kuin rakennustyö menestyy tulee rahan poistua käytännöstä, ja valtion jonain kauniina päivänä tulee kenties lopettaa kuolevan rahan käyttö. Se on erittäin tärkeätä porvarisluokkain jätteiden todellista hävittämistä varten, jotka jatkavat kätketyillä rahoilla niiden arvojen kuluttamista, mitä työväen joukot luovat siinä samassa yhteiskunnassa, missä julistetaan käskyä: »joka ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä».
Asteettain rahat menettävät merkityksensä sosialistisen vallankumouksen alusta pitäen. Kaikilla kansallistetuilla liikkeillä, kuten yhden suuren isännän (tässä tapauksessa proletaarisen valtion) laitoksilla, on yhteinen kassa ja niiden ei tarvitse antaa eikä myydä rahalla toinen toisilleen. Asteettain toteutetaan tilitys ilman rahoja. Tämän johdosta kansantalouden suurelta toiminta-alalta joutuvat rahat pois. Talonpoikiin nähden raha myös yhä enemmän ja enemmän kadottaa merkitystään ja ensi sijalle tulee tavaran vaihto. Jopa vähittäiskaupassakin talonpoikain kanssa rahat joutuvat yhä enemmän ja enemmän takaosalle, ja ostaja voi saada leipää ainoastaan luonnollisia tuotteita vastaan, kuten puvuilla, kankailla, astioilla, huonekaluilla j. n. e. Rahojen asteettain hävittämistä edistää myös se, että valtio päästää ulos paljon paperirahaa tavaravaihdon ollessa hyvin supistetun, mikä johtuu teollisuuden rappiosta. Yhä enemmän ja enemmän kasvava rahan arvon laskeutuminen on todellisuudessa sen perusteellista mitättömäksi julistamista.
Mutta kaikista voimakkain isku tulee annetuksi rahan olemassaololle ottamalla käytäntöön työkirjat ja maksamalla työstä työväelle tuotteilla. Työkirjaan tullaan merkitsemään, kuinka paljon hän on tehnyt työtä s. o., kuinka paljon hänellä on saamista valtiolta. Ja tällä kirjalla hän tulee saamaan kuluttajakaupasta tuotteita. Tämän järjestelmän vallitessa eivät työtätekemättömät voi saada mitään rahalla. Mutta tämä voidaan toteuttaa vasta sitten, kun valtio voi keskittää käsiinsä niin paljon kulutustarpeita kuin tarvitaan koko sosialistisen yhteiskunnan työtätekevien jäsenten elättämiseen. Ilman pirstotun teollisuuden uudistamista ja ilman sen laajentamista ei se ole toteutettavissa.
Rahankäytön hävitysprosessi nykyään kuvastuu yleensä tällaisessa muodossa. Aluksi raha poistetaan tuotteiden vaihdon alalta kansallistutettujen liikkeiden (tehtaiden, rautateiden, neuvostotilojen j. n. e.) kesken. Sitten raha häviää valtion ja sosialistisen valtion työntekijäin (s. o. Neuvostovallan ja neuvostoliikkeiden työläisten ja virkailijain) keskisistä suorituksista. Edelleen raha häviää, korvautuen tavaravaihdolla, valtion ja pikkutuotannon (talonpoikain ja kotiteollisuustyöläisten) keskisestä liikkeestä. Sen jälkeen raha poistetaan tavaravaihdosta pikkutaloudessa, kenties poistetaan lopullisesti vasta yhdessä itse pikkutalouden kanssa.
[1] Esim. tsaarihallitukselle ja Kerenskin hallitukselle ulkolaiset pankit antoivat lainaa yli 16 milj. ruplaa.