Julkaistu: »Экономика переходного периода. Часть I. Общая теория трансформационного процесса». Москва 1920
Suomennos: Tuntematon
Lähde: »Ylimenokauden taloustiede. I osa. Transformatsioniprosessin yleinen teoria». Suomalaisten Kommunistien Sarjajulkaisu N:o 99. V.K.P:n Suomalaisten Järjestöjen Keskustoimisto, Pietari 1921
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Esittämämme teoksen tehtävänä on kumota tavallisia, yksinkertaisia, muka — marxilaisia käsityksiä, niinhyvin sen romahduksen luonteesta, jota tieteellisen kommunismin suuret perustajat ovat ennustaneet, kuin myöskin kapitalistisen yhteiskunnan kommunistiseksi yhteiskunnaksi muuttumisprosessin luonteesta. Se, joka on kuvitellut proletariaatin vallankumouksen tapahtuvaksi rauhallisena vallan siirtymisenä yksistä käsistä toisiin, ja taas kumouksen tuotantosuhteissa tapahtuvaksi, ikäänkuin muutoksena järjestökoneiston ylemmissä piireissä; se, ken on tällaiseksi kuvitellut proletariaatin vallankumouksen klassillisen tyypin — se kauhuissaan loittonee siitä yleismaailmallisesta murhenäytelmästä, jonka ihmiskunta saa kokea. Hän ei pysty erottamaan roihujen savussa ja kansalaissodan ryskeessä mahtavia ja suuremmoisia tulevan yhteiskunnan ääriviivoja. Hän ainaiseksi tulee jäämään surkuteltavaksi ihmiseksi, jonka äly on yhtä raukkamainen kuin hänen »politiikkansakin». Oman voimattomuutensa pitää hän vallankumouksen synnyttämänä keksien sitä varten kaiken mahdollisia määritelmiä, sitäpaitsi sitä mitä se jo todellisuudessa omaa, kuten proletariaatin vallankumous.
Ankara elämän kokemus on osottanut Marxin olleen oikeassa, kun hän ilmoitti: »Me puhumme työläisille: teidän täytyy kokea 15, 20, 50 vuotta kansalaissotaa ja kansojen kamppailua, ei ainoastaan muuttaaksenne yhteiskuntarakennuksen, vaan muuttuaksemme itsekin.
Vanha yhteiskunta sekä valtiollisessa että tuotannollisessa muodossaan halkeilee, luhistuu aina alimpia, perimpiä pohjiaan myöten. Ei milloinkaan vielä ole ollut näin suuremmoista rikki särkemistä. Mutta ilman sitä ei saata olla proletariaatin vallankumousta, joka luhistuneista aineksista, uusilla siteillä, uudestaan yhteenliittäen, uusilla periaatteilla laskee tulevan yhteiskunnan perustuksen. Ja samalla rakentaa sen luokkatekijänä, järjestettynä voimana, omaten suunnitelman ja suuremmoisen tahdon sen läpiajamiseksi, huolimatta siitä mitä enteitä sen tielle asetettaneekin. Hirveän kalliisti saa ihmiskunta maksaa kapitalistisen järjestelmän puutteet. Ja ainoastaan sellainen luokka, kuin on proletariaatti, Prometeuksen luokka, jaksaa kantaa harteillaan ylimenokauden ennenkuulumattomat kärsimykset, sytyttääkseen lopuksi kommunistisen yhteiskunnan valon.
Siirtymiskauden analysoimista, sen peruspiirteissä, minä koetan juuri tehdä tässä teoksessa. Toisessa osassa olen ajatellut tulevaisuudessa julkaista konkreettisen kuvauksen Venäjän nykyisestä taloudesta. Tällaisen yleistävän teoksen tarve on tavattoman suuri. Ainehistoa on kerääntynyt kylliksi; sitä tarvitsee tarkastella ja antaa sille teoreettinen sisältö.
Tekijän tunnuslauseena on ollut: ajatella loppuun saakka, pelkäämättä mitään johtopäätöksiä. Valitettavasti ei ole ollut aikaa esittää tätä teosta kansantajuisesti, ja senvuoksi täytyi kirjoittaa melkein käyttäen algebraallisia kaavoja. Tehtävänsä tekijä katsoisi täyttäneensä, jos ne henkilöt, jotka ovat panneet merkille joukon analoogisia ajatuksia, antaisivat niille lopullisen muodon, ja ne taas, jotka ovat uskoneet reformistien tapaisiin naiivisiin harhaluuloihin, ainakin ajattelisivat, että kysymys onkin paljon mutkikkaampi, kuin miksi sitä luopioiden halpamaisissa kirjasissa oh kuvattu.
On turhaa laveasti puhua siitä, että johtolankana tekijällä on ollut Marxin metoodi, jonka tunnustettu arvo vasta nyt käy jättiläismäisesti kasvamaan.
N. Buharin.
Teoreettinen valtiotaloustiede on tavarain tuotantoon perustuvaa yhteiskunnallista taloutta tutkiva tiede, s.o. järjestymätöntä yhteiskuntataloutta tutkiva tiede. Vain sellaisessa yhteiskunnassa, missä tuotanto on anarkistista, aivan samoin kuin siinä on anarkistista tuotteiden jakokin, vain sellaisessa yhteiskunnallisen elämän lainmukaisuus ilmenee »luonnollisina»» ja »alkuperäisinä» yksityisten ihmisten, ja ryhmäin tahdosta riippumattomina lakeina, jotka vaikuttavat samalla »sokealla» välttämättömyydellä, kuin painovoima, »kun meidän päällemme luhistuu talo».[1*] Marx on ensimäisenä todennut tämän tavaratuotannon erikoisominaisuuden ja on opissaan tavarain fetishismistä antanut loistavan sosiologisen johdannon teoreettiseen taloustieteeseen, osottaen sen historiallisesti rajoitetuksi tieteenhaaraksi.[2*] Itse asiassa, ottaaksemme vain järjestyneen yhteiskuntatalouden, mitenkä häviävät kaikki valtiotaloustieteen perus-»probleemit»: arvon, hinnan, voiton y.m. probleemit. Tässä »ihmisten väliset suhteet» eivät ilmene »tavarain välisinä suhteina», eikä yhteiskuntataloutta ohjaa markkinoiden ja kilpailun sokeat voimat, vaan tietoisesti toteutettu suunnitelma. Senvuoksi tässä tapauksessa saattaa olla vaikuttamassa toisaalta tietty järjestelmällinen selitys talouden rakenteesta, sen toimintaa ohjaava järjestelmä toisaalta. Mutta tässä ei ole tilaa tieteelle, joka tutkii »markkinain sokeita lakeja», koska itse markkinoita ei tule olemaan. Tällä tavalla, kapitalistis-tavaratuotannon yhteiskunnan loppu tulee olemaan loppuna myöskin valtiotaloudelle.
Täten siis valtiotalous tutkii tavaratuotannon taloutta. Tällöin tavaroita tuottava yhteiskunta ei ollenkaan ole yksinkertainen summa yksityistalouksista. Jo Rodbertus kiistellessään Bastian kanssa selitti mainiosti määrätyn talouspiirin, vissin yhteyden olemassaolon, jota hän nimitti »taloudelliseksi yhteydeksi». Jos meidän edessämme olisi yksinkertainen summa yksityistalouksia, niin ei se olisi samaa kuin yhteiskunta. »Summa» on puhtaasti loogillinen kokonaisuus, mutta ei ollenkaan mikään realinen kokonaisuus.
Puhtaalle teorialle on aivan yhdentekevää, kuinka suuri ja laaja alaltaan on kyseessäolevan yhteiskunnallisen talouden kuvaus. Juuri tämän vuoksi onkin Marx pilkannut nimitystä »kansallinen talous», jota patrioottiset saksalaiset professorit niin mielellään käyttivät. Aivan samaten, verrattain toisarvoinen abstraktisen tieteen kannalta on kysymys siitä, kuka on yksityisen talouden subjektina. Tärkeätä ensi sijassa on näitten talouksien keskeisen yhteyden laatu, nimittäin — järjestymättömän yhteyden laatu tavaranvaihdossa. Päinvastoin konkreettisemman tutkimuksen kannalta, joka ei rajoitu johtamaan yleisiä lakeja, kaikilla näillä kysymyksiltä on tavattoman suuri merkitys.
Nykyajan kapitalismi on maailmankapitalismia. Se merkitsee, että kapitalistiset tuotantosuhteet vallitsevat koko maailmassa ja liittävät planeettimme kaikki, osat yhteen lujalla taloudellisella siteellä. Meidän aikanamme yhteiskunnallinen talous ilmenee konkreettisena maailmantaloudessa. Maailmantalous on reaalisesti olemassa oleva kokonaisuus. Senvuoksi ovat aivan vääriä sellaiset maailmantalouden määrittelyt, kuin uusimman tutkijan tri Karl Tyszkan määrittely.[3*] Tyszka kirjoittaa:
»Kuten kansantalous on kokoonpantu saman kansakunnan henkilöille kuuluvain talouksien summasta (von Volksgenossen) kuulukootpa nämä taloudet yksityisille henkilöille tai yhdyskunnille, aivan samaten maailmantalouden muodostaa kansantalouksien summa». »Kansantalouksien summa, joihin oleellisesti vaikuttaa maailman markkinoilla vallitseva tilanne, muodostavat maailmantalouden.»
Ensimäinen määritelmä ei ole yhtäpitävä toisen kanssa: toisessa niistä on sisäinen ristiriitaisuus sillä käsite yksinkertaisesta summasta ei salli puhuttavan oleellisesta eri osien välisestä yhteydestä. Korissa olevien rapujen summa ei ole mikään todellinen kokonaisuus. Vuosittain syntyvien lasten lukumäärä, jotka »yhdistetään» tilastolliseksi »kokonaisuudeksi» yhtä vähän itsessään muodostaa todellista, reaalisia kokonaisuutta. Vasta määrätyn elimellisen yhteyden olemassaolo muodostaa yksinkertaisesta summasta todellisen kokonaisuuden. Mutta tuollainen kokonaisuus on kokonaan toista kuin aritmeettinen summa, sillä se on paljon enemmän ja monimutkaisempi, kuin tällainen summa.
Mikäli yhteiskunta tuotteiden sijasta tuottaa tavaroita, sikäli se muodostaa järjestymättömän kokonaisuuden. Työn yhteiskunnallinen luonne ja tuotannon prosessin yhteiskunnallinen luonne ilmenee tällöin vaihtotavarain herkeämättömänä liikkeenä, markkinahintain vaihteluina. Tämä työn yhteiskunnallinen luonne ei esiinny kuitenkaan niin selvästi ja yksinkertaisesti, kuin siinä tapauksessa, jolloin meillä on olemassa tarkotustaan vastaava yhteiskunnallinen työn järjestely.
Tavaratuotannon yhteiskunta on erikoistyyppinen systeemi, jonka luonteesta johtuu aivan erikoinen tavaratuotannon maailman laatu. Tämä systeemi ei ole »teleologinen (tarkoitusperäinen) kokonaisuus», s.o. tietoisesti ohjattava järjestelmä, missä vallitsisi määrätty suunnitelma. Sellaista suunnitelmaa ei ole olemassa. Tässä ei ole olemassa edes taloudellisen prosessin subjektia (toimivaa tekijää). Todellisesti tässä ei »yhteiskunta tuota», vaan »yhteiskunnassa tuotetaan». Ja tämän vuoksi eivät ihmiset vallitse tuotteita, vaan tuotteet vallitsevat ihmisiä, ja taloudellisessa kehityksessä vallitsevat »luonnonvoimat» eivät vaikutuksessaan pysähdy haluttuihin puitteisiin. Samalla kun tavaratuotannon vallitessa — siis myös kapitalistinen koko yhteiskunta on sokea, eikä se kokonaisuudessaan esiinny teleoloogisena kokonaisuutena, niin samoin on laita sen yksityisten osasienkin. Yhteiskunta on muodostunut tällaisista osista, jotka ovat toisiinsa sidottuja. Taloutta harjoittavina subjekteina tavaratuotannon yhteiskunnassa ilmenevät juuri nämä osat. Niiden muodostama järjestelmä on persoonaton, sokea ja tässä mielessä irratsionalinen, järjetön.
Tämä »irratsionaalisuus» juuri onkin yhteiskuntataloustieteen perusedellytyksenä. Mutta tätäpä ei käsitä suurin osa porvarillisista taloustieteilijöistä. Siten esim. Harmsin[4*] mielestä maailmantaloutta ei olisi olemassa, ellei olisi olemassa kansainvälisiä kauppasopimuksia. Kobatsch[5*] yleensä olettaa, että maailmantaloutta ei vielä ole olemassa ja että se syntyy vasta sitten, kun muodostuu maailmanvaltio. Kalver puhuu »maailmanmarkinain taloudesta». (Weltmarktwirtschaft). Koko Harmsin ja K. Diehtin välisessä väittelyssä ei ole havaittavissa viittaustakaan kysymyksen oikeasta käsittämisestä. Yritykset etsiä jonkinlaista »järjestelyä» talouden perustavaksi tunnusmerkiksi, juuri johtuvatkin ehdottomasti nurjasta kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän luonteesta. Tieteen pohjaksi etsitään periaatetta, joka tappaa tämän tieteen.
Nyt herää kysymys, mitkä ovat kapitalistisen maailmantalouden tietoisesti vaikuttavat tekijät. Teoreettisesti on maailman kapitalismi ajateltava yksityisten erillisten liikeyritysten järjestelmänä. Mutta nykyaikaisen kapitalismin rakenne on sellainen, että talouden, toimivina tekijöinä ovat kapitalistiset kollektiiviset järjestöt — »valtiokapitalistiset trustit».[6*]
Rahapääoma on hävittänyt tuotannon anarkian suurissa kapitalistisissa maissa. Liikeyrittäjäin monopoliset liitot, yhdistyneet teollisuuslaitokset ja pankkipääoman tunkeutuminen teollisuuteen ovat luoneet uuden tuotantosuhteiden tyypin, muuttaen järjestymättömän kapitalistisen tavaratuotantosysteemin rahakapitalistiseksi järjestelmäksi. Järjestymättömän yhteyden tilalle eri liikkeiden kesken osto- ja myyntisopimusten muodossa, on huomattavassa määrin tullut se järjestetty side, minkä synnyttävät osakkeista muodostetut »kontrollipaketit», osanotto liikkeiden hallintoon ja liikkeiden »finansseeraus», minkä henkilöllisenä ilmauksena ovat yleiset pankkien ja teollisuuden, renkaiden ja trustien »johtajat». Samalla tavaravaihdon synnyttämän yhteyden tilalle, joka ilmaisee yhteiskunnallista työn jakoa ja yhteiskunnallisen tuotantojärjestelmän hajaantuneisuutta itsenäisiksi kapitalistisiksi »yrityksiksi», tulee työn teknillinen jako järjestetyssä kansantaloudessa.
Kapitalistisen tuotannon hajanaisuus, sen »anarkia» ulottuu kuitenkin paljon ulkopuolelle yhteiskunnallisen työnjaon piiriä. Työnjaolla on aina ymmärretty työn kokonaisuuden hajaantumista erilaisiksi »töiksi». Erikoisesti yhteiskunnallisella työnjaolla on käsitetty ja käsitetään työn jakaantumista eri yritysten kesken. Vaikka ovatkin »riippumattomia» toisistaan, kapitalistiset liikkeet kaikesta huolimatta tarvitsevat toinen toistaan, sillä yksi tuotannon haara hankkii raaka-ainetta, tarvittavia välineitä y.m. toiselle.
Kuitenkaan ei pidä sekoittaa toisiinsa kahta seikkaa: yhdeltä puolen yhteiskunnallisen työn jaoittelua, joka johtuu yhteiskunnallisen työnjaon tosiasiasta, — toisaalta yhteiskunnallisen työn jaottelua, joka kieltää tämän saman työnjaon. Itse asiassa, yksityisiä tavarantuottajia ei ole olemassa vain senvuoksi, että on olemassa erilaisia töitä. Tuotannon kunkin eri alan piirissä, vieläpä spesiali- ja pikkutuotannon piirissäkin, on samaan aikaan olemassa melkoinen määrä itsenäisiä tavarantuottajia. Toisin sanoen: tavaratuotannon yhteiskunnan anarkistinen rakenne ilmenee »liikkeiden» hajanaisena olemassaolona. Nämä »liikkeet» ovat vuorostaan erilaatuisissa suhteissa toinen toisiinsa: niitä joko liittää toisiinsa osto ja myynti (erilaituisia liikkeitä) tai ovat ne toinen toistansa vastassa, toistensa kilpailijoina (samanlaatuiset liikkeet). Räätälinliikkeen omistajaa yhdistää kangaskauppiaaseen se, että hän ostaa tältä kangasta, mutta toiseen räätäliliikkeen omistajaan nähden hän on — kilpailija; eivätkä heitä sido toisiinsa mitkään tavaranvaihdon suhteet. Räätälinliikkeen ja kangaskauppiaan yht'aikuinen olemassaolo on ilmaus yhteiskunnallisen työn jaosta. Päinvastoin, muutamien räätälinliikkeiden yhtäaikainen olemassaolo ei ilmaise mitään yhteiskunnallisen työn jakoa.
Tähän eroavaisuuteen on välttämätöntä kiinnittää mitä vakavinta huomiota.
Tavallisesti kapitalistisen tuotannon anarkia katsotaan olevan seurauksena tavaramarkkinoilla vallitsevasta kilpailusta — ja vain siitä. Nyt me näemme, että markkinoilla vallitseva kilpailu ilmaisee vain yhden osan, vain yhden muodon tavaran tuottajain »elämästä», nimittäin sen suhteitten muodon, joka ei ole yhteydessä yhteiskunnallisen työnjaon kanssa.
Mutta kun kaikki yhteiskunnallisen talouden osaset ovat keskinäisessä riippuvaisuudessa toisistaan, niin erilaatuisetkin liikkeet ovat taistelussa keskenään. Kapitalistinen yhteiskunta on yhteiskunta, joka tuottaa lisäarvoa. Toisaalta jaon prosessi on lisäarvon jakoa kapitalistisen talouden toimivien tekijäin kesken. Mikään liike ei muuta rahaksi sitä lisäarvoa, minkä se itse tuottaa. Jo alkeellisin kapitalismin laeista — voiton normien pyrkimys samalle tasolle — kokonaan ehkäisee sellaisen yksinkertaisen suhteen.[7*] Kuva tulee vielä monimutkaisemmaksi, kun muodostuu kaiken mahdollisen laatuisia kapitalistisia monopooleja. Tämän nojalla on selvää, että taistelu lisäarvojen jakamisesta eri isännöivien subjektien (yksihenkilöisten vaiko korporatiivisten yhtymien — se on tietystikin yhdentekevää) välillä pakostakin ilmenee eri muodoissa. Tämän vuoksi eroitamme kolme kilpailutaistelun muotoa:
Kilpailun eri lajeja erottavana tunnusmerkkinä on tässä liikkeen laatu, mikä vuorostaan perustuu siihen erilaatuiseen suhteeseen, missä eri liikkeet ovat yhteiskunnalliseen työhön» s.o. yhteen, tavaratuotannonmaailman tuotannollisista perussuhteista.
Tuollaisesta jaottelusta johtuu myöskin kilpailutaistelussa ilmenevien menettelytapojen jaottelu. Itse asiassa, on aivan ilmeistä, että samaan aikaan kuin vaakasuoralla tasolla tapahtuvassa kilpailussa on mahdollista käyttää taistelukeinoina halpoja markkinahintoja (»klassillinen» kilpailun muoto), niin pystysuoralla tasolla tapahtuvassa kilpailussa halpain hintojen menettelytavan täytyy antaa tilaa muille keinoille. Ja todella me näemmekin, että tässä alkavat pääosaa näytellä välittömän väkipakon metoodit, eräänlaiseen pääoman harjoittamaan »action directe», suoraan toimintaan perustuvat menettelytavat, ensi sijassa — boikottaus, alkeellisimpana muotona.
Kilpailutaistelun menettelytapojen muuttuminen ilmenee vielä suuremmassa määrin, kun taistelu alkaa siirtyä markkinasuhteiden ulkopuolelle, vaikka sillä olisikin lähtösysäyksenä näiden markkinain suhteet. Hinnat muodostavat tavaratuotannon yhteiskunnan yleisen kategoorin, ja senpä vuoksi jokainen tasapainohäiriö ilmeneekin määrättynä hintojen vaihteluna. Voiton käsitettä ei ole ajateltavissa ilman hintakäsitettä. Sanalla sanoen, jokainen kapitalistisen maailman ilmiö on tavalla tai toisella kytketty hintoihin, niinmuodoin siis — myöskin markkinoihin. Mutta tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, että joka-ainoa taloudellinen ilmiö samalla ojisi tavaramarkkinain ilmiö. Samoin on laita myöskin kilpailun. Tähän saakka olemme tarkastelleet etupäässä tavaramarkkinoilla ilmenevää kilpailua, joka on luonteenomaista vaakasuoralla tasolla tapahtuvalle kilpailulle yleensä. Mutta kilpailutaistelua, s.o. taistelua kapitalististen liikkeiden kesken, voidaan käydä myöskin markkinain ulkopuolella käsitettynä sanan varsinaisessa merkityksessä. Sellaista on esim. taistelu pääoman sijoittamispiireistä, s.o. itse tuotantoprosessin laajentamisen mahdollisuudesta. Sellaisessa tapauksessa on taaskin selvää, että tässä sovellutetaan muita taistelutapoja kuin »klassillisessa», vaakasuoralla tasolla tapahtuvan kilpailun tapauksessa.
Nyt meidän on palattava tutustumaan nykyajan maailmankapitalismiin.
Edellä olemme jo nähneet, että yksikköinä, jotka muodostavat nykyajan maailmantalouden järjestelmän, eivät ole yksityiset liikkeet, vaan monimutkaiset kompleksit, yhtymät, »valtiokapitalistiset trustit». Totta kyllä, että yleismaailmalliset suhteet ovat olemassa myöskin eri »maiden» yksityisten liikkeiden kesken, jolloin näiden suhteiden laatu kussakin konkreettisessa tapauksessa saattaa olla suorastaan vastakkainen kuin se laji suhteita, jotka yhdistävät keskenään nämä »maat». Mutta viime aikoina ovat sittenkin vallitsevimmiksi käyneet kokonaisten yhtymien väliset suhteet. Kapitalistinen »kansantalous» on muuttunut irratsionaalisesta (järjettömästä) järjestelmästä ratsionaaliseksi (järjelliseksi) järjestelmäksi, subjektittomasta taloudesta taloudelliseksi subjektiksi. Tämän muutoksen on aiheuttanut finanssikapitalismin kehittyminen ja porvariston taloudellisten ja valtiollisten laitosten yhteensulaminen. Samalla ei ollenkaan ole hävinnyt kapitalistisen tuotannon anarkia yleensä eikä myöskään kapitalististen tavarantuottajain välinen kilpailu. Nämä ilmiöt eivät ainoastaan ole säilyneet, vaan ovatpa syventyneetkin, esiintyen nyt maailman-talouden puitteissa. Maailman-taloudellinen järjestelmä on yhtä sokea, irratsionaalinen ja »subjektiton», kuin oli entinen kansantalouden järjestelmä.
Tavara-talous ei tässä ensinkään häviä lopullisesti, vaikkakin se eri maissa alkaa joko vähitellen kuolla tai huomattavasti supistua, tullen sen tilalle järjestetty jako. Tavaramarkkinat tulevat vain todella maailmanmarkkinoiksi, lakaten olemasta »kansallisia». Tässä on havaittavissa aivan sama prosessi, kuin kahden tai useampien erilaatuisten liikkeiden sulautuessa yhdeksi yhdistetyksi kokonaisuudeksi, missä raaka-aine muokataan ensin puolivalmiiksi ja sitten valmiiksi tuotteeksi, jolloin tuotteiden liikettä ei seuraa rahallisen vastineen päinvastaiseen suuntaan kulkeva liike: »taloudelliset arvot» eivät yhdistetyn liikkeen sisällä liiku tavaroina vaan tuotteina, ilmeten tavaroina vain sikäli, mikäli ne kulkeutuvat yhdistetyn liikkeen ulkopuolelle. Aivan samoin maan sisäpuolella järjestelmällisesti jaettu tuote esiintyy tavarana vain sikäli, mikäli sen olemassaolo on yhdistetty maailmanmärkkinain olemassaoloon. Ero — verrattuna kansantalouteen — on vain taloussysteemin laajuudessa ja tämän systeemin yhdysosien luonteessa.
Valtiokapitalististen trustien erikoisluonne selittää meille myöskin kilpailutaistelun erikoistyypin. Tuollainen trusti on oleellisesti valtavan suuri yhdistetty liikeyritys. Ollen vastakkaisia toisilleen, nuo trustit eivät ole asettuneet toisiaan vastaan vain yksikköinä, jotka tuottavat samaa »maailmanmarkkinain tavaraa», vaan myöskin jakaantuneen yhteiskunnallis-yleismaailmallisen työn osina, taloudellisesti toinen toistaan täydentävinä yksikkönä. Tästä seuraa, että myöskin niiden välinen taistelu tapahtuu yhtaikaa sekä vaakasuoralla että kohtisuoralla tasolla: tämä taistelu on yhdistettyä kilpailua.
Siirtyminen finanssikapitalismin järjestelmään on kaiken aikaa kiihdyttänyt yksinkertaisen tavaramarkkinoilla ilmenevän, vaakasuoralla tasolla tapahtuvan kilpailun muuttumisprosessia yhdistetyksi kilpailuksi. Koska kilpailun tyyppiä vastaa myöskin erikoinen taistelumetoodi, niin tästä ehdottomasti on seurannut »suhteiden kärjistyminen» maailman-»markkinoilla». Pystysuoralla tasolla tapahtuvaa ja yhdistettyä kilpailua seuraavat yhtämatkaa välittömien pakotuskeinojen menettelytavat. Tämän vuoksi yleismaailmallisen rahapääoman järjestelmästä kiertämättömästi on seurauksena imperialististen kilpailijain keskinen aseellinen taistelu. Tässä onkin imperialismin perusjuuri.
Finanssikapitalististen, eri valtioiden puitteissa toimivain järjestöjen taistelu on huutavimpana ristiriitaisuuksien ja anarkian ilmaisuna kapitalistisessa tuotantotavassa, jossa yleismaailmallisessa mittakaavassa yhteiskunnallistutettu työ sysätään eri valtioiden puitteissa toimivien »kansallisten» anastajasubjektien kimppuun. Tuotantovoimien kehittymisen ja kapitalististen tuotantosuhteiden välisen ristiriidan täytyy ehdottomasti — ellei se räjäytä rikki koko järjestelmää — väliaikaisesti alentaa tuotantovoimia, jotta senjälkeen alkaisi niiden jatkuva kehityskausi samassa kapitalistisessa kuoressa. Tämä tuotantovoimien hävittäminen on kapitalistisen kehityksen conditio sine qua non, ehdottomana edellytyksenä, ja tältä näkökannalta katsoen kriisit (liikepulat), kilpailun aiheuttamat menot ja — näiden menojen erikoisena lajina — sodat ovat kapitalistisen tuotannon edelleen kehittymisen välttämättömiä faux frais sivukuluja. Väliaikainen tasapaino saavutetaan tässä oikeastaan kahta tietä: ensinnäkin suorastaan alentamalla tuotantovoimia, mikä ilmenee arvojen hävittämisenä; toiseksi taloussysteemin yhdysosien keskeisten hankausten hävittämisen tietä. Viimemainittu tie ilmenee pääomain keskittymisenä.
Pääomain keskittyminen hävittää kilpailua, mutta toisaalta se alituiseen synnyttää tätä kilpailua entistä laajemmalla pohjalla. Se hävittää pienten tuottajayksikköjen anarkian, mutta kärjistää suurten tuottajamuodostumien anarkistisia suhteita. Yhteiskuntataloudellisessa järjestelmässä ilmenevät »hankaukset» häviävät yhdestä kohdasta, mutta vain ilmetäkseen toisessa kohdassa vielä laajempana: ne muuttuvat valtavan yleismaailmallisen mekanismin perusosien välisiksi hankauksiksi.
Pääomien keskittyminen kulkee samoja kolmea perussuuntaa, jotka ilmaisevat kilpailutaistelun suuntia: se on joko vaakasuoralla tasapinnalla tapahtuvaa keskittymistä, kun on kysymys samanlaatuisten liikeyritysten yhteensulamisesta, tai pystysuoralla tasolla tapahtuvaa, kun on kysymys erilaatuisten liikkeiden yhteensulamisesta, tai vihdoin yhdistettyä keskittymistä, jolloin tapahtuu yhtymien yhtymistä tai yhdistetyn ja yksinkertaisen liikkeen yhteensulautumista. Maailmantaloudessa pääomien keskittyminen ilmenee imperialistisina maidenvaltauksina, joissa niinikään voidaan eroittaa samoja kolmea kilpailutaistelun perussuuntaa seuraavia eri laatuja.[8*]
Sotien seurauksena me näemme samat ilmiöt kuin liikepulienkin seurauksina: rinnan tuotantovoimien hävittämisen kanssa tapahtuu pienten ja keskikokoisten yleismaailmallisten ryhmittymien hävittämistä (itsenäisten valtioiden tuhoutumista) ja entistä suunnattomampien yhtymien syntymistä häviävien ryhmien kustannuksella.
Kapitalistisen maailman tuotantosuhteet eivät kuitenkaan ilmene vain »tavarantuottajain» välisinä suhteina, s.o. yksityisten kapitalistien tai heidän liittojensa (syndikaattien, trustien, valtioiden) välisinä suhteina. Nykyajan maailmantalous ei ole ainoastaan tavarataloutta, vaan myöskin kapitalistista tavarataloutta. Ja tämän talouden eri osain väliset vastakkaisuudet ilmenevät pääasiallisesti kahdella eri tasolla: liikkeiden kesken vallitsevien anarkististen suhteiden tasolla ja luokka-yhteiskuntaa olevan yhteiskunnan anarkistisen rakenteen tasolla. Toisin sanoen: on olemassa sekä »puhtaasti taloudellisia» että »sosialisia» ristiriitoja. On aivan ilmeistä, että edellinen suhteiden laji välittömästi vaikuttaa jälkimäiseen. Tuotantovoimain hävittäminen ja kapitalistisen keskittymisen prosessi tavattomassa määrässä kärjistää luokkien välistä vastakohtaisuutta, ja kun nämä molemmat tekijät määrätyllä tavalla yhtyvät, tapahtuu koko järjestelmän romahdus, alkaen järjestelmän heikoimmista kohdista. Tämä onkin juuri kommunistisen vallankumouksen alkua.
Vv. 1914–1918 sota saattoi esille kysymyksen valtiovallasta. Vaikka aikaisemmin, sodan edellisenä aikakautena, oli marxilaisten leirissäkin rehoittanut katsantokantoja, mitkä olivat jokseenkin runsaasti koristeltuja manshesterilaiseen äänilajiin, niin siitä hetkestä alkaen, jolloin imperialistinen valtio heitti historian näyttämölle kymmeniä miljooneja ihmisiä ja yhdellä iskulla paljasti jättiläismäisen merkityksensä taloudellisena tekijänä, valtiovallan analysoiminen (eritteleminen) tuli päivänkysymykseksi teoreettisissa ja käytännöllisissä pohtimisissa. Valtiojärjestön kaikkia sisäänsä imevä elämä — ei yhteiskunnan, vaan valtion elämä, tuli etualalle. Vaikka ukko Hobbes kirjoitti »Leviathanissaan»,[9*] että ei löydy valtaa, joka olisi valtiovallan vertainen, niin hänen »Leviathaninsa» olisi osoittautunut koiranpennuksi sen hirvittävän voiman rinnalla, jonka paljasti rahapääoman valtiollinen valta.
Luokkayhteiskunnassa käy sotaa valtiollinen järjestö. Kapitalistisessa yhteiskunnassa yhteiskunnan ristiriitainen taloudellinen rakenne johtaa, loppujen lopuksi, kärjistyneeseen kriisiin yhteiskunnan valtiollisessa muodostuksessa. Ja tällöin tapahtuu tämä noudattaen kahta perussuuntaa: maailmankapitalismin anarkia, yleismaailmallis-yhteiskunnallisen työn ja valtion piirissä tapahtuvan »kansallisen» anastuspolitiikan välinen vastakkaisuus, ilmenee pääoman valtiollisten järjestöjen yhteentörmäyksenä, kapitalistisina sotina. Toisaalta kapitalistisen yhteiskunnan luokkien välinen vastakkaisuus, jonka uskomattomassa määrin on kärjistänyt ensinmainitun vastakkaisuuden kehittyminen, johtaa vallankumouksiin. Kummassakin tapauksessa ratkaistaan kysymys mainittuihin valtiollisiin järjestöihin nähden. Sota aiheuttaa voimain uudelleen ryhmittelyjä samalla pohjalla: valtiovallan tyyppi ja sen yhteiskunnallinen sisältö säilyy. Vallankumous muuttaa myöskin valtiollisen järjestön perustan, asettaen valtaan uudet luokat ja herättäen henkiin valtiollisen elämän uuden tyypin.
Kysymykset sodista ja valtiovallasta ovat senvuoksi meidän aikakautemme mitä kärjikkäimpiä kysymyksiä, jotka vaativat ratkaisuansa. Seuraavassa me esitämme ne ennen kaikkea puhtaasti teoreettisesti.
Marksilaisuus tarkastelee kaikkia yhteiskunnallisia ilmiöitä niiden yhteyteen ja keskinäiseen riippuvaisuuteen nähden, jolloin jokainen sarja näitä ilmiöitä muodostaa renkaan syiden ketjussa, mitkä säilyttävät, kehittävät tai, päinvastoin hävittävät määrätyn tuotantosuhteiden tyypin, yhteiskunnan määrätyn taloudellisen »rakenteen». Tältä näkökannalta tulee tarkastella myöskin sotaa ja valtiovaltaa.[10*]
Jokainen luokkayhteiskunta on koneisto, joka tuottaa lisätuotetta, mikä joutuu yhteiskunnan osan käytettäväksi. Tämä lisätuote saattaa saada arvon muodon (esim. kapitalistinen talous) tai saattaa se pysyä vain tuotteena (orjiaomistava talous). Kummassakin tapauksessa olemme me kuitenkin tekemisessä riistoprosessin kanssa. Teemme nyt mitä yleisimmän kysymyksen: miten saattaa olla mahdollista tällainen riistoprosessi? Kuinka saattaa olla mahdollista tällaisen järjestelmän olemassaolo, mikä kätkee itseensä tavattoman suuren sisäisen ristiriidan? Millä tavalla yhteiskunta, mikä olemukseltaan on muodostettu kahdesta yhteiskunnasta (luokista), saattaa muodostaa suhteellisen kokonaisuuden? Toisin sanoen: miten saattaa olla mahdollista suhteellisen yhteiskunnallisen tasapainon säilyminen, yhteiskuntajärjestelmän kestävyyden säilyminen yhteiskunnassa, mikä perustuu yhteiskunnallisen kokonaisuuden halkeamiseen kahteen ryhmään.
Vastaus on selvä. Että tällainen järjestelmä saattaa pysyä pystyssä, täytyy olla olemassa jokin lisätekijä, joka lujittaa revennyttä yhteiskuntaa ja kukistaa (»raa'asti» fyysillisessä ja »ovelasti» ideoloogisessa mielessä) sorrettujen luokkien vastarinnan. Sanalla sanoen, tämän järjestelmän pystyssä pitämiseksi on välttämätöntä, että on olemassa järjestö, joka hallitsee ei ainoastaan tavaroita, vaan pääasiallisesti — ihmisiä. Tällaisena järjestönä juuri onkin valtio.
Kuitenkaan ei pidä luulla, että valtio olisi jotakin yhteiskunnan ja luokkain yläpuolella olevaa. Mitään luokkain yläpuolella olevia aineksia yhteiskunnassa ei ole olemassa. Toiselta puolen, kuten yllä olemme nähneet, valtion päätoiminta sisältyy riistoprosessin suojelemiseen, lujittamiseen ja laajentamiseen — mikäli on puhe vähemmistön herruudesta. Tästä käy selville, että valtiollisena puolueena saattaa olla vain ja yksinomaan vain vallassaolevan luokan järjestö, tahi, kuten kirjoitti jo Engels, »valtio on omistavien luokkain järjestö puolustusta varten omistamattomia luokkia vastaan».[11*]
Tämä seikka on erikoisesti alleviivattava. Itse asiassa yhteiskunnallisesti ristiriitaisen järjestelmän suhteellinen soveltumiskykyhän voitiin saavuttaa kahta tietä: joko »kolmannen voiman» olemassaolon kautta, mikä sovittaa luokat, tasoittaa vastakohtaisuudet ja myötävaikuttaa alituiseen tehtävien kompromissien syntymiseen; tai toisessa leirissä olevan järjestön katitta, mikä kaikin keinoin — alkaen suoranaisesta väkivallasta mitä monimutkaisimman hämähäkin verkon muodostamiseen saakka — hillitsee luokkavihollistensa leiriä. Todellisuudessa on kysymyksellä toinenkin ratkaisu, s.o. vallitsevain luokkien järjestön olemassaolo. Useimmat marxilaismallisista järjestöistäkin panevat painoa juuri ensimäiseen »harmooniseen» valtiovallan teoriaan.
Todellisuudessa oli tämä »teoreettinen» kaikkiviisaus esitetty jo babylonialaisen kuningas Hammurabin lakikirjassa, jossa ilmoitettiin, että »hallitsijan tarkoituksena on oikeuden turvaaminen maassa, pahan ja ilkeän hävittäminen, jotta voimakas ei sortaisi heikompaa».[12*] »Tärkeimpänä» tämän arvossapidetyn »teorian» eduksi puhuvana todistuskappaleena ovat valtiovallan n.k. yleishyödylliset toimenpiteet: rautateiden ja sairaalain rakentaminen, tehdaslainsäädäntö, vakuutus j.n.e.
Puolueettomasti analysoitaessa ilmenee kuitenkin, että nämä valtiovallan toimenpiteet eivät ensinkään vähennä sen puhdasta luokkaluonnetta. Ne ovat joko riistoprosessin laajentamisen välttämättömiä ehtoja (rautatiet) tai suojelevat ne vallassaolevien luokkien muita etuja (terveydenhoidolliset toimenpiteet), tai ovat luokkaviholliselle tehtyjä strategisia myönnytyksiä.[13*] Tässä tapahtuu samaa, niitä tapahtuu vallassaolevan luokan missä järjestössä hyvänsä. Trusti ja syndikaatti asettavat päämääräkseen voiton saannin kohottamisen, eikä ihmisten ruokkimista ja niille työn antamista. Kuitenkin voiton saannin lisäämistä varten trustin tai syndikaatin täytyy harjoittaa teollisuutta ja ottaa palvelukseensa työläisiä, joille ne eräissä tapauksissa (lakoissa y.m.) tekevät joitakin myönnytyksiä, herkeämättä hetkeksikään olemasta liikkeenharjoittajan järjestönä, kuten Saksan työläiset sanovat »kuristusjärjestönä». »Yleishyödylliset» toimenpiteet eivät tässä ole muuta kuin riistoprosessin harjoittamisen välttämäton ehto.
Sekä objektiiviselta näkökannalta katsottuna että subjektiivis-kollektiivista tarkoitusperää silmälläpitäen, jonka tarkoitusperän valtio, »omaa historiaansa luovista» ihmisistä muodostettuna järjestönä asettaa itselleen tämän valtion yhteiskunnallinen toiminta (siis myöskin sen toiminnan »ydin») on niiden tuotantosuhteiden turvaamista, lujittamista ja kehittämistä, mitkä vastaavat vallassaolevan luokan etuja.
Vallassaolevan luokan valtiollisen järjestön luonteenomaisimpana piirteenä, mikä eroittaa tämän järjestön muista saman luokan järjestöistä, on sen yleisyys. Valtiollinen järjestö on vallassaolevan luokan järjestöistä laajin, jossa keskittyy luokan kaikki voima, johon ovat keskitetyt painostuksen ja voimakeinojen mekaaniset aseet,[14*] missä vallassaoleva luokka on järjestäytynyt juuri luokkana, eikä osana luokasta tai sen pikkuryhmänä. Juuri tämän vuoksi kaikkinainen »taloudellinen» esiintyminen, mikäli se käsittää kokonaisen luokan, saa kiertämättömästi »poliittisen» luonteen: tässä iskut eivät kohdistu yksityiseen ryhmään, vaan luokkaan kokonaisuudessaan, samalla myös sen valtiolliseen valtaan.
Valtio on määrätty ihmisten muodostama järjestö. Se ei senvuoksi ilmene ihmisten teknillisenä suhteena luontoon, vaan ihmisten välisinä yhteiskunnallisina suhteina, ihmisten suhteina tosiinsa. Olisi aivan väärää etsiä valtion »oleellisuutta» sen teknillisjärjestyksellistä määrittelyistä, esim. siitä, onko sillä keskitetty koneisto. Sillä keskittyneisyyden abstraktinen käsite saattaa edellyttää laadultaan diametraalisesti vastakkaisia yhteiskunnallisia suhteita, ja juuri näissä viimemainitunlaisissa suhteissa onkin koko asian ydin. »Neekeri on neekeri, mustarotuinen ihminen. Mutta vasta määrätyillä ehdoilla tulee hänestä orja.» Tuotantovälineet ovat aina tuotannonvälineitä. Ne muodostavat teknillisen käsitteen. Mutta vasta määrätyillä ehdoilla tulevat nämä tuotannonvälineet pääomaksi: nimittäin silloin, kun niissä alkavat vaikuttaa vissit yhteiskunnalliset suhteet, aivan erikoista laatua olevat suhteet, mitkä juuri muodostavatkin n.k. pääoman »olemuksen»: »pääoma ei ole esine, vaan yhteiskunnallinen suhde» (Marx).
Marx katsoi kaikkien yhteiskunnallisten ilmiöiden olevan historiallisia, ja juuri niiden historiallisesta täsmällisyydestä Marx etsiikin niiden konstitutiivista tunnusmerkkiä. Tämän vuoksi ei ole ensinkään ihmeteltävää, että valtio marksilaisuuden kannalta katsottuna, on puhtaasti historiallinen käsite, nimittäin — luokkayhteiskunnan käsite. Valtion »olemuksena» ei ole se, että se muodostaa keskitetyn koneiston, vaan se, että tämän keskitetyn koneiston keskuudessa muodostuu määrätyt luokkien väliset, suhteet, nimittäin herruussuhde, vallan-, orjuuttamisen- ja sorronsuhteet, koneisto, joka häviää samalla kuin häviävät luokat ja kun häviää luokkaheruuden viimeinen muoto — proletariaatin diktatuuri.[15*]
Porvarillisista tutkijoista ovat lähempänä totuutta Gumplowicz ja Oppenheimer, jotka ovat saaneet voimakkaita vaikutteita Dühringiltä. Oppenheimer määrittelee »historiallisen valtion» seuraavaan tapaan:
Muodoltaan — kirjoittaa hän — on valtio oikeudellinen laitos, jonka voittanut ryhmä tyrkyttää voitetulle. Sen sisältönä on alistetun ryhmän suunnitelmanmukainen riistäminen (»Bewirtschaftung»).[16*] Jättäen tässä syrjään kysymyksen vallan valtauksesta ja itse luokkien alkuperästä yksinomaan »talouselämän ulkopuolella tapahtuvan pakotuksen»[17*] tosiseikasta, meidän täytyy tunnustaa Oppenheimerin määrittelyn olennaltaan oikeaksi mikäli se koskee riistoa, »Bewirtschaftung» (mikä ei estä tämän teoksen kirjoittajaa tuntemasta sääliä Oppenheimerin muihin teoksiin nähden ja tuhlaamasta kohteliaisuuksia »luokattomalle» preussilaiselle virkamiehelle).
Ylläesitetystä valtiovallan analysoimisesta näkyy selvästi valtiovallan luonne, taloudellisella perustalla seisovana »päällisrakennuksena». Kuten on laita jokaisen »päällisrakennuksen», ei tämäkään ole mikään yksinkertainen lasista tehty kupooli, mikä peittää talouselämää, vaan aktiivinen voima, toimiva järjestö, joka kaikin keinoin lujittaa sitä tuotannollista pohjaa, millä se on syntynyt.
Nyt meidän on välttämätöntä tehdä toinen kysymys, nimittäin kysymys sodista. Tähänkin kysymykseen on käytävä samalta näkökannalta kuin kysymykseen valtiovallastakin. Minkälainen merkitys on sodalla yhteiskunnallisen elämän kulussa? Ja koska yhteiskunnallinen elämä on ennenkaikkea tuotannon uudistamisen prosessia ja yhteiskunnallisten tuotantosuhteiden vaihtamista, niin minkälaista osaa näyttelee sota juuri tässä prosessissa?
Nyt ei ole enää vaikeata vastata tähän kysymykseen. Sillä sotaahan eivät käy »kansat», eikä »kansakunnat», vaan sitä käyvät valtiot, jotka käyttävät »kansojen» elävää voimaa taistelukentillä aivan samoin kuin ne käyttävät sitä tehtaissa, konepajoissa tahi kaivoksissa. Armeija — juuri se ase, joka pannaan liikkeelle, kun alkaa sota, on kaikkein oleellisin osa valtiokoneistossa. Huomautamme tässä ohimennen, että koko yhteiskuntarakennus on huomattava rakennustaiteensa omanlaatuisen monisminsa takia: kaikilla sen osilla on sama »rakennustyyli». Kuten ihmiset tuotantosuhteissa ovat siroitellut määrätyssä hierarkisessa (pappisvaltaisessa) järjestyksessä, jolloin tämä järjestys vastaa luokkaryhmittelyjä, samoin kuvastuu tämä yhteiskunnallinen hierarkia yleensä myöskin valtiokoneistossa ja osittain armeijassakin.
Mutta kun sota on valtion toimintaa, ja kuvastaa valtiovaltaa in actu, toiminnassa ja kun toisaalta itse valtionkoneistokin muodostaa vissin tuotantosuhteiden lujittumisen ja laajentamisen keinon, niin on selvää, että sota ensikädessä suorittaa juuri tätä »työtä». Valtioiden taistelussa ilmenee vissien tuotantoperustojen taistelu personoituna häiden valtioiden vallassaolevassa luokassa. Kussakin tuotantojärjestelmässä on adekvaattinen (vastaava) tyyppi valtiovaltaa, niinmuodoin siis myöskin adekvaattinen tyyppi sotaa. Tässä mieltämme ei kiinnitä sodankäynnin teknillinen järjestämispuoli (vaikka senkin määrittelee yleiset teknilliset ja taloudelliset ehdot). Tässä meidän huomiotamme kiinnittää tämän ilmiön yhteiskunnallinen merkitys. Vastataksemme kysymykseen sodan »oleellisuudesta», täytyy meidän tehdä tämä kysymys yhtä historiallisesti, kuin teimme kysymyksen valtiostakin. Silloin me tulemme saamaan yhtäläisen vastauksenkin, nimittäin, että sota, yhteiskunnalliselta kannalta katsottuna, on keino niiden tuotantosuhteiden uudistamiseksi, joiden pohjalla se syttyy.
Valtio on »talouden ulkopuolella oleva tekijä». Siitä huolimatta on sillä tavattoman suuri taloudellinen merkitys. Aivan samoin on sodankin laita. Vaikkakin se on »taloudellisen elämän ulkopuolella» oleva tekijä, niin se kuitenkin valtiovallan toimintana on yksi mitä voimakkaimpia talousprosessin vipuja.[18*]
Teoreettisesti kysymystä edelleen analysoidessa täytyy meidän selvittää yksityiskohtaisesti kysymys. Sillä eihän yhteiskunnallisen kehityksen kulku ole ainoastaan vissin tuotantojärjestelmän laajentamista. Se on sitäpaitsi yksien muotojen, yksien »tuotantokeinojen» ja »taloudellisten järjestelmäin» vaihtumisen prosessia uusiin. Mutta »perustojen» vaihtumista seuraa välttämättä myöskin niiden valtiollisen kuoren vaihtuminen. Uudet tuotantosuhteet räjäyttävät rikki vanhan valtiollisen verhon.
Jokaisella historiallisen kehityksen vaiheella ja jokaisella tuotantosuhteiden tyypillä on kuitenkin oma ominainen lainmukaisuutensa. Voidaksemme teoreettisesti käsittää jonkin aikakauden, täytyy tarkastella juuri sitä sen erikoisuuksissa, eritellä sen tunnusmerkeistä ne, jotka tekevät tästä ajanjaksosta käännekauden, s.o. luovat erikoisen, ennen kaikkea tuotantosuhteiden erikoisen tyypin.
Mutta jos me tätä metoodia käyttäen avaamme yhteiskunnallisen kehityksen lakeja, niin on aivan selvää, että meidän tulee yhteiskunnallinen elämän kaikkien keskinäisen yhteyden ilmiöiden takia tarkastella tältä kannalta katsoen myöskin sotia.
Ylläesitetyllä on annettu pohja sotien luokittelulle. Se on sama pohja, mikä on ollut pohjana valtioiden luokittelussakin. Kutakin tuotannon lajia vastaa vissin laatuinen valtio, ja kutakin valtiotyyppiä vastaa täysin määrätty laji sotia.
Otamme muutamia esimerkkejä. Olettakaamme, että meillä olisi olemassa orjiaomistava talousjärjestelmä. Silloin ei valtiokaan olisi mitään muuta kuin orjainomistajain valtio, eikä tämän valtion sota olisi mitään muuta kuin keino orjainomistajien järjestelmän laajentamiseksi, ja heidän tuotantosuhteittansa uudistamisen laajentamiseksi. Espanjan, Hollannin, Ranskan y.m. maiden n.k. siirtomaasodat olivat kauppaa harjoittavien kapitalististen valtioiden sotia. Niiden yhteiskunnallinen merkitys on ilmennyt kaupankäyntiin perustuvain kapitalististen tuotantosuhteiden laajentumisena, mitkä suhteet myöhemmin ovat muuttuneet teollisuuspääoman suhteiksi. Kun teollisuuspääoma ja sen valtiolliset järjestöt kävivät taistelua myyntimarkkinoista, alkoivat sodat saattaa »takapajulle» jäänyttä maailmaa teollisuuspääoman herruuden alaiseksi. Vihdoin, heti kun kapitalistinen tuotantotapa oli pukeutunut finanssikapitalismin verhoon, alkoi näyttämölle ilmaantua myöskin erikoinen valtiovallan tyyppi, rosvoimperialistinen valtio, keskitettyine militarisoituine koneistoineen ja sodan yhteiskunnallinen osa alkoi ilmetä finanssipääoman vaikutuspiirin laajentumisena, trusteineen ja pankkiyhtymiin.
Aivan samoin on laita silloinkin, kun sotaa käy sosialistinen diktatuurivalta. Käydessään sotaa pyrkii työläisvaltio laajentamaan ja lujittamaan sitä taloudellista perustaa, jolla se on syntynyt, s.o. sosialistisia tuotantosuhteita (tämän vuoksi on, ohimennen sanoen, selvää, että vallankumouksellis-sosialistinen hyökkäyssotakin on periaatteessa sallittavaa). Yhteiskunnallistutettua tuotantoa vastaa taasen aivan uusi valtiovallan muoto. Tämä valta on yhtä vähän entisten kaltainen, kuin sosialistinen tuotannon tapa on entisten tuotantotapojen kaltainen, mitkä perustuivat yksityistaloudellisiin omistussuhteisiin. Tämänvuoksi työväen diktatuurin käymän sodan yhteiskunnallinen merkityskin eroaa periaatteellisesti ehdottomasti kaikista entisten aikakausien sodista. — Sosialistinen sota on luokkasotaa, joka on erotettava yksinkertaisesta kansalaissodasta. Viimemainittu ei ole sotaa tämän sanan varsinaisessa mielessä, sillä se ei ole kahden valtiollisen järjestön käymää sotaa. Luokkasodassa päinvastoin ovat molemmat puolet järjestäytyneet valtiovallaksi: yhtäällä — finanssipääoman valtio, toisaalla — proletariaatin valtio.
Olemme esittäneet kaikki ilmiöt niiden puhtaassa muodossa. Todellisuudessa on asia tietenkin paljon mutkikkaampi. Pääoman suunnattomasta kehityksestä huolimatta antaa nykyajan maailmantalous kuitenkin jokseenkin kirjavan kuvan. Olipa maailmansodassakin, puhtaasti imperialististen aineksien ohella, mukana joukko muitakin yhteiseen taustaan kietoutuneita aineksia. Sellaisen aineksen muodosti pikkukansallisuuksien shovinismi, jotka pikkukansallisuudet ovat nyt — historiallisena hetkenä — päässeet itsenäisiksi porvarillisiksi valtioyksiköiksi. Näiden pikkuvaltioiden porvaristo ei tule kuitenkaan, jos niin voi sanoa, ratkaisemaan maailman kohtaloita, vaan tulee ne ratkaisemaan luokkasodan jättiläisten välinen taistelu.
Maailman kapitalistisen järjestelmän eri osien välillä syntynyt ristiriita, mikä ilmaisi tämän järjestelmän tuotantovoimien kasvun ja järjestelmän anarkistisen tuotantorakenteen välillä vallitsevaa ristiriitaa, oli, kuten jo olemme nähneet, aiheena valtiokapitalististen trustien väliseen yhteentörmäykseen. Objektiivinen tarve, minkä historia on vetänyt esiin päivänkysymykseksi, on maailman talouden järjestelyn tarve, s.o. subjektittoman maailmantalousjärjestelmän muuttamisen tarve taloudelliseksi subjektiksi, suunnitelman mukaan toimivaksi järjestöksi, »teleoloogiseksi (tarkoitusperäiseksi) kokonaisuudeksi», järjestetyksi systeemiksi. Tätä tehtävää on imperialismi omine metoodeineen koettanut ratkaista. Epätäsmällisesti määrittelee sen H. von Beckerath: Koska — sanoo hän — vapaa kilpailu kieltäytyy olemasta taloudellisen elämän regulaattorina, niin kajahtaa loppujen lopuksi järjestelyyn kehoittava huuto. Tapahtuu tiivistymisprosessi ja käydään yhteistä taistelua teollisuusmarkkinoista (industrielle Marktgebiete). Tällä tavalla puhkee kansallisesti tiivistyneitten talouselämään osaa ottavien joukkojen taistelu yhä enemmän poliittisluonteisena, mikä päättyy sitten teollisuustavarain myyntimarkkinoista taistelevien kansojen jättiläismäiseen valtiolliseen yhteentörmäykseen».[19*] Imperialismi ei kyennyt ratkaisemaan tätä tehtävää, vaan sotilaallinen kriisi johti koko järjestelmän kriisiin. Mutta yksityisten valtiokapitalististen trustien ahtaissa piireissä sodan ensimäinen vaihe oli kapitalististen tuotantosuhteiden sisäisen uudelleenjärjestämisen vaihetta osittaisten, keskenään taistelevien järjestelmien suunnitelmanmukaisuuden ja järjestyneisyyden puoleen. Ei ole vaikeata käsittää ja tutkia perussyitä tähän uudelleenjärjestämiseen, mikä johti tuotannon sisäisen anarkian hävittämiseen valtiollistuttamalla taloudellisen toiminnan. Teknillisesti tätä uudelleenjärjestelytyötä helpoitti suuressa määrin keskiryhmittelyjen erittäin nopean kuolemisen prosessi. Jättiläismäisenä kriisinä vaikutti tässä suhteessa sota. Tuotannon antaman lisäarvon summan vähetessä, lisäarvo kutistui ja kasaantui voimakkaimpien (yhteiskunnallisesti, teknillisesti ja taloudellisesti) tuotannon yksikköjen käsiin. Pääomien keskittymisen prosessi tapahtui erittäin nopeasti ja tämä nopea keskittyminen muodosti kapitalististen suhteiden uuden muodon, »kielteisen ehdon». Valtiollistuttamisen myönteisen syyn muodostivat sodan tarpeet, tavattoman suuren järjestetyn prosessin tarve. Tämän sodan voima, sen tekniikka, militaristisen koneiston sisäisten suhteiden monimutkaisuus, teollisuus- ja maanviljelystuotteiden suunnaton kysyntä, jonka sotalaitos heti aiheutti, vihdoin sotatoimien päättymisen ratkaiseva merkitys asettivat valtaapitäville luokille etualalle mahdollisimman suuren voiton saavuttamisen anarkiasta taistelevien kapitalististen järjestelmäin osien keskuudessa. Sodassa saavutetut menestykset olivat muissa samanlaisissa ehdoissa suoraan verrannollisia valtiokapitalististen trustien taloudellisen järjestäytymisen asteeseen. Yllämainitut syyt kärjistyivät erittäin suuressa määrin monien tuotteiden puuttumisen takia, erikoisesti raaka-aineen puutteen takia, mikä alkoi ilmetä heti kansainvälisten suhteiden katkettua ja mikä yhä suureni sitä mukaa, kuin yleinen puute ja köyhyys lisääntyi.[20*] On ymmärrettävää, että tämä puute vaati mitä taloudellisinta ja samalla myöskin mitä järkiperäisintä ja parhaiten järjestettyä jakelua. Mutta koska jakeluprosessi on yksi yleisen tuotannonuudistamisprosessin vaiheista, niin on itsestään selvää, että jakelun järjestely johti aivan yhtä välttämättömästi tuotantoprosessin järjestämiseen suuremmassa tai pienemmässä määrin. Ei ole vaikeata käsittää, että kapitalistiluokka kokonaisuudessaan (dynaamisesti — finanssipääoman edustajat) hyötyi erinomaisesti tästä keskittymisestä. Vain aivan naiiviset ihmiset näkivät tässä pyhän omistusoikeuden loukkaamista. Itse asiassa tässä ei ollut edes hajuakaan mistään »pakkoluovuttajiin kohdistuvasta pakkoluovuttamisesta», sillä kaikki keskittyi finanssikapitalistisen valtiollisen järjestön, eikä minkään »kolmannen» voiman käsiin. Oppositsionia oli olemassa pääasiassa vain porvariston takapajullejääneiden kerrosten piireissä, etupäässä kauppapääoman ja keinottelukaupan edustajien keskuudessa. Tuotannon ja jakelun järjestelyyn ei asian olemukseen katsoen kuulu kauppa yleensä eikä keinottelukauppa erikseen; niinmuodoin ei siihen sisälly myöskään kaupankäynnin tuottama voitto eikä keinottelun tuottama »differentialivoitto».[21*] Mikäli tämä tuotannon ja jakelun järjestely todella saatetaan voimaan, loukkaa se juuri näiden kategoorien »pyhiä oikeuksia». Mutta olisi naurettavaa ajatella, että tällä loukattaisiin koko kapitalistisen luokan »oikeuksia». Tässä tapahtuu vain lisäarvon uudelleen jakelua finanssikapitalististen ryhmäin hyväksi, kaupan tuottaman voiton muuttamista osingoiksi tai prosenteiksi, joita valtiopankki maksaa. Siis tässä ei tapahdu lisäarvon hävittämistä, vaan tapahtuu tässä ainoastaan tämän lisäarvon yhden osan muodon muuttumista. Juuri tässä onkin valtiokapitalistisen järjestelmän ydin, mikäli on puhe tulon kategooreista ja lisäarvon jakamisesta. Mitä tulee lisäarvon osan vähenemiseen ja sen luovuttamiseen työläisille, vakuudeksi vallankumousta vastaan, niin tämä on toisarvoinen asia eikä sille ole mitään oleellista merkitystä.[22*] Tämän pyrkimyksen matemaattisena rajana on koko »kansantalouden» muuttaminen ehdottomasti tiivistetyksi yhdistetyksi trustiksi, jossa kaikki yksityiset »liikeyritykset» lakkaavat olemasta liikkeinä, ja muuttuisivat ainoastaan tämän trustin erinäisiksi verstaiksi osastoiksi, joissa niinmuodoin, yhteiskunnallisen työn jako muuttuisi sen teknilliseksi jaoksi, ja missä koko talous muuttuisi vastaavan yleismaailmallisen porvaristoryhmän ehdottomasti yhtenäiseksi liikkeeksi.
Tämänluontoisen kapitalismin yleisenä järjestelyperiaatteena oli porvariston, kaikkien taloudellisten (eikä vain taloudellisten) järjestöjen saattaminen valtion alaiseksi. On ymmärrettävää, miksikä. Itse asiassa, olkoonpa, että meidän edessämme olisi kokonainen sarja porvarillisia järjestöjä: valtio, syndikaatit, kartelleja ja trusteja; liikeyrittäjien liittoja; osuusliikkeitä; pankkiyhtymiä; tieteellisiä yhdistyksiä, järjestetty porvarillinen sanomalehdistö ja satoja muita järjestöjä. Teoreettisesti on täysin selvää, että koko järjestelmän suurin lujuus saavutetaan kaikkien näiden järjestöjen yhteenliittymisen kautta, niiden toiminnan yhtenäistyttämisen kautta. Minkälaisen järjestön on sitten oltava ylinnä? Taas on yhtä selvää: ylimpänä tulee olla suurimman, mahtavimman, kaikkikäsittävän järjestön. Sellaisena järjestönä onkin juuri valtiovalta. Porvariston valtiollisessa järjestössä on keskittynyt koko porvaristoluokan mahti. Siis juuri sen alaiseksi täytyy kaikkien muiden järjestöjen olla alistettuja — etupäässä taloudellisten, mutta senjälkeen kaikkien muidenkin järjestöjen. Kaikki ne »militarisoidaan». Kaikki ne muuttuvat yhtenäisen, yleisjärjestön osastoiksi, departementeiksi. Vain näillä ehdoilla saavuttaa koko systeemi mahdollisimman lujan luonteen. Täten syntyy uusi valtiovallan tyyppi, klassillinen tyyppi imperialistista valtiota, joka perustuu valtiokapitalistisiin tuotantosuhteisiin. Tässä »taloustiede» järjestyksellisesti sulautuu yhteen »politiikan» kanssa, porvariston taloudellinen mahti yhtyy välittömästi porvariston poliittiseen mahtiin, valtio lakkaa olemasta yksinomaan riistoprosessin suojelijana, se tulee välittömäksi kollektiiviseksi kapitalistiriistäjäksi, mikä avoimesti esiintyy proletariaattia vastaan.[23*] Valtiovallan kehitys paljastaa tässä dialektisen ominaisuutensa: valtiovalta syntyi vallassaolevan luokan alkuperäisenä ja ainoana järjestömuotona; sitten siitä tuli yksi porvariston monista järjestöistä; ja vihdoin tuli siitä oleellisesti ainoa järjestö, imien itseensä kaikki muut).[24*]
Valtiokapitalistiset tuotantosuhteet ovat loogillisestj ja historiallisesti finanssikapitalististen suhteiden jatkona, ollen niiden täydennyksenä. Sen vuoksi on helppo ymmärtää, että lähtökohtana niiden kehityksessä, olivat ne järjestömuodot, jotka finanssipääoma oli synnyttänyt, s.o. syndikaatit, trustit ja pankit. Trustien paikan yksityisinä monopolijärjestöinä, jotka yhdistävät tuotannon eivät ainoastaan kaupallisesti, vaan myöskin teknillisesti, valtaa valtion monopooli. Trustimalliset syndikaatit ja kartellit vaihtuvat myöskin niiksi. Valtiovallan harjoittama painostus jouduttaa keskittymisen prosessia. Syntyy n.s. pakkosyndikaatteja ja -kartelleja (Zwangssyndikate, Zwangskartelle). Väliaikaisina tyyppeinä ilmenivät sekaliikkeet, joissa valtio on syndikaatin osakkaana, huomattavana osakeyhtiön osakkeenomistajana j.n.e., missä rahakapitalistisen yhteyden muoto valtion ja yksityisten liikkeenomistajain kesken ilmenee n.k. »osanoton» muodossa (»Beteiligung», »Participation»).
Nämä — tuotantosuhteiden uudistamisen kannalta katsoen — mitä tärkeimmät muodot eivät ollenkaan ole ainoita laatuaan: niihin kuuluu vielä joukko vähemmän oleellisia muutoksia kuten tuotantoprosessin valtiollinen säännöstely ja valvominen (pakollinen tuotanto, sen säännöstely, työtapojen järjestely, ja yleensä koko sisäisen teknillisen tuotantojärjestyksen säännöstely); jakelun säännöstely (pakolliset hankinnat ja vastaanotot; valtion kulutustarpeilla varustamisen järjestäminen, valtion varastot, hintojen määrittely, »korttijärjestelmä» j.n.e.). Erikoista ja samalla erittäin suurta järjestelyosaa näyttelevät pankit. Ne tekevät talletuksia valtiopankkiin, valtiopankki puolestaan keskittää suunnattomia summia (riittää kun huomautamme yksistään sotalainoista) ja sijoittaa niitä sotateollisuuteen. Koska talletukset esittävät huomattavassa määrin ajoittain vapautuvaa pääomaa, niin valtiopankin järjestämänä näiden talletusten »sijoittaminen» merkitsee todellisuudessa teollisuuden alistamista valtiopankin alaiseksi ja liikevoiton muuttumista prosenteiksi, joita tämä pankki maksaa. Siis tätäkin tietä kapitalistiset tuotantosuhteet muuttuvat valtiokapitalistisiksi, monenlaiset kapitalistiset tulot tulevat punnituiksi, muuttuen eräänlaiseksi »osingoksi», jota jakaa yhtenäinen kollektiivinen kapitalistinen liike, yksi ainoa osakeyhtiö, trusti, jona on imperialistinen valtio.[25*]
Järjestöyhteyden tyypit ovat konkreettisesti määriteltyinä tässä erilaiset; ne ovat huomattavat toiminnallisen luonteensa vuoksi: tässä meidän edessämme on sekä suunnitelmallinen järjestö, kun syntyy uusia lujia teknillisiä tuotantoyksiköitä (esimerkkinä tästä voidaan mainita pakkotrustit, jotka keskittävät joukon entisiä tuotantoryhmiä, valtion monopoolit j.n.e.) että yksinkertaista »järjestelyä» (esim. pakollinen Absatz- und Einnahme-Pflicht); vihdoin, tässä ilmenee järjestysprosessin vieläkin alempaa muotoa — säännöstelyä. Viimemainitusta voidaan esimerkkinä mainita hintojen taksoittelu. Mutta olisi virheellistä ellei näkisi, että »valtiokapitalistisen» kehityksen yleinen suunta, joka jouduttaa finanssikapitalismin kehittymistä, kulkee korkeimpia järjestötyyppejä kohden, jotka muodostavat lujan tuotannollis-teknillisen ryhmittelyn. Järjestymisprosessi ei ollenkaan saata alkaa tuotannon teknilliseltä puolelta; sen kannattajien subjektiivisena tarkoitusperänä ei ollenkaan voi olla järjestäminen, vaan, sanokaamme, puhtaat kauppalaskelmat; ja yhtäkaikki sen objektiivisena lopputuloksena voi olla uusien tuotantoteknillisten yhtymien muodostuminen. Tällainen ilmiö on ollut havaittavissa finanssikapitalismin aikakaudella mitä silmiinpistävimpänä: syndikaatteja syntyi, kuten kauppayhtymiä, jotka keinottelivat markkinoilla; mutta siitä huolimatta edelleen kehittyminen johti trustimallisien kartellien syntymiseen, ja viimein oikeiden trustien syntymiseen, s.o. yhtymien syntymiseen, jotka eivät olleet ainoastaan kaupallisia, vaan myöskin tuotannollis-teknillisiä yhtymiä. Tai — ottakaamme toinen esimerkki.Pankkipääoman tunkeutuminen teollisuuteen johti liikkeiden vakautumiseen (»fusien», ja yhdistettyjen trustien j.n.e. syntymiseen). Niin muodoin siis, näissä tapauksissa järjestämis-prosessit kulkevat tavaraliikkeen piiristä tuotannon piiriin: tämä tapahtuu siksi, että liikeprosessi on yhdysosa yleisestä »kokonaisprosessista»: tuotannon uudistamisprosessista, jolla on »pakollinen lainmukaisuus» kaikkiin osiinsa ja vaiheisiinsa nähden.[26*]
Siis finanssikapitalismin tuotantosuhteiden uudestijärjestäminen kulki yleisen valtiokapitalistisen järjestön muodostamiseen, hävittäen tavaramarkkinat, muuttamalla rahan tiliyksiköksi, järjestämällä valtion mittakaavassa järjestetyn tuotannon, alistaen koko »kansantalouden» koneiston palvelemaan maailmankilpailun tarkoitusperiä, s.o. etupäässä sotia varten.[27*]
Ylläesitetyssä analyysissä me olemme tarkastelleet järjestömuotoja, joiden kautta eri maiden kapitalistinen järjestelmä soveltautui koko maailman kapitalismin olemassaolon uusiin ehtoihin. Mutta me olemme käsitelleet kaikkia muutoksia tuotannon anarkian voittamisen kannalta. Nyt tulee sanoa muutama sana yhteiskunnallisesta anarkiasta. Sillä tuotantosuhteiden yhteys, ei käsitä ainoastaan ihmisten välisiä suhteita, jotka ovat järjestyneet laitoksittain; on olemassa vielä näiden tuotantosuhteiden toisellaistakin jakautumista, mikäli me puhumme luokkien keskinäisestä suhteesta. Siis, tätäkin suuntaa myöten tulee käydä suhteiden uudelleen järjestelyn, sillä muuten koko systeemi osottautuisi mitä suurimmassa määrin kestämättömäksi ja lyhytikäiseksi. Sodan tarpeet ovat myöskin tässä näytelleet suunnatonta osaa: sillä proletariaatin mobilisointi ja sen kyvykkäiden jäsenten mobilisointi sodan vuoksi oli imperialistisen sodankäynnin yhtä välttämätön edellytys kuin aineellisen tuotannonkin mobilisoiminen.
Tuotannon anarkian voittamisprosessin lähtökohtana ovat olleet ne järjestö-ainekset, jotka finanssikapitalismi jo on muodostanut. Aivan samoin yhteiskunnallisen uudistamisen prosessinkin tulee nojautua niihin tekijöihin, jotka on synnyttänyt ennen tapahtunut kehitys. Aineelliset järjestömuodot on saatu työväenjärjestöissä: ammattiliitoissa, sosialistisissa puolueissa ja osalta myös osuustoimintaliikkeissä, kaikkine niiden lisä- ja apukoneistoineen. Ideoloogiset muodot sisältyivät työväen patriotismin omaperäiseen psykologiaan, mikä osalta esitti vanhan pikkuporvarillisen psykologian jätteiden muuttumista, osalta taas ilmeni seurauksena työväenluokan suhteellisesta ja tilapäisestä harrastuksesta imperialistiseen politiikkaan. Vihdoin uudelleen järjestämismetoodi oli samaa kaikki valtaavan porvarillisen valtion alaisuuteen alistamisen metoodia. Sosialistipuolueiden ja ammattiliittojen kavallustoiminta ilmenikin juuri siinä, että ne palvelivat porvarillista valtiota, että ne olivat oleellisesti tämän imperialistisen valtion valtiollistuttamia, että ne muuttuivat militaristisen koneiston »työlaisdepartementeiksi». Näiden järjestöjen valtiollistuttamista vastasi ideologisesti omanlaatuinen proletaarisen psykologian porvarillinen valtiollistuttaminen: tämä ilmeni siinä, että proletaaripiireissäkin levisi laajalle ja linnustettiin n.k. »kansalaisrauhan» teoria. Tietenkin kehittyivät rinnan näiden metoodien kanssa edelleen myöskin välittömän mekaanisen painostuksen ja pakotuksen, suoranaisten pakkotoimenpiteiden metoodit.
Tällä tavoin saavutettiin osittaisissa kapitalistisissa järjestelmissä mahdollisimman suuri lujuus niissä olosuhteissa, joihin imperialistinen suursota ne asetti, s.o. kapitalistisen yhteiskunnan koko maailmansysteemiä hirveästi järkyttävissä ehdoissa. Jotta analyysimme koskisi kapitalistisen järjestelmän kaikkia peruspyrkimyksiä järjestymiseen, meidän tulee huomauttaa myöskin valtiokapitalististen trustien syndikaateista, eräänlaatuisista »toista järjestystä» olevista syndikaateista, jotka ovat valtiokapitalististen trustien yhdysosia. Sellaisia ovat valtioiden »yhteenliittymiset», jollainen on »Kansojen Liitto». Finanssikapitalistiset yhdyssiteet, yhteissumma keskinäisestä »osanotosta» loivat näille järjestöille syntymismahdollisuuden. Sota kiihdytti tätä valtiokapitalististen trustien höllää syndikoitumista; »yleisliittoiset» työväen konferenssit olivat muiden muassa ilmauksia samasta pyrkimyksestä. Tässä järjestäytymiseen pyrkivät taipumukset ulkonevat yksityisen valtion rajojen ulkopuolelle. Siis, näissä kapitalistisen maailman yrityksissä löysi järjestymisprosessi korkeimman ilmaisumuotonsa.
Kaikki nämä prosessit kulkivat suunnattoman tuotantovoimain hävittämisen merkeissä. Järjestelmän uudelleenmuodostelua seurasi tuotantovoimien taantuminen. Tästä loppujen lopuksi johtuikin koko järjestelmän kiertämätön vararikko. Siis, edessämme on tehtävä tarkastella hävitysprosessin perusvaikutuksia.
Yhteiskunnan tuotantovoimilla me tulemme käsittämään tuotantovälineiden ja työvoimain keskinäistä yhteyttä. Täten se tulee olemaan yhtäältä erilaisten koneiden, raaka-aineen, polttoaineen j.n.e. ja toisaalta erilaatuisten luonnollisten, in natura, työvoimain yhteenliittymistä (metallityöläisten, teknikkojen, kutomotyöntekijoiden j.n.e. työvoimat, s.o. erilaista konkreettista luonnetta ja erilaatuista ammattia olevaa työvoimaa).[28*]
Tuotantovoimien kehittyminen on perusta ihmiskunnan kehityksessä yleensä, ja senvuoksi onkin välttämätöntä juuri tältä näkökannalta tarkastella yhteiskunnallisen elämän jokaista tosiasiaa. Tuotantovoimien kehittymisen katsantokanta on yhtäpitävä tuotannon uudistamisen näkökannan kanssa: tuotantovoimien kehittyminen vastaa laajennettua tuotannon uudistamista, niiden paikallaan pysyminen vastaa yksinkertaista tuotannon uudistamista, niiden aleneminen ilmenee siinä, että tuotetaan yhä pienempi osa ajoittain kulutettavista tuotteista. Viimemainitussa tapauksessa edessämme ilmenee — yhteiskunnallinen taantumus.
Tuotannon uudistamisen näkökanta on oleellisesti välttämätön jokaisessa talouselämää koskevassa tutkimuksessa. Mutta se on kahdenkertaisesti välttämätön taloustieteilijälle, joka tutkii »kriitillisiä» aikakausia ja kehityksen siirtymisvaiheita. Itse asiassa: n.k. »normaaliaikana» tuotantokausien ajoittaiset toistumiset ovat jo ennakolta määrätyt. Totta kyllä, myöskin tällöin — erittäinkin kapitalistisen yhteiskunnan ratkaistaviksi — nousee erityisiä kysymyksiä, mutta yleensä ja kokonaisuudessaan voidaan ennakolta otaksua asioiden kulkevan enemmän tai vähemmän »sileätä» kulkua. Päinvastoin joutuu »pulakausina» epäilyksen alaiseksi jokainen seuraava tuotannon kausi. Niinmuodoin on siis, tuotannon uudistamisen näkökanta tällöin ainoa järjestelmällisesti oikea kanta. Sillä se juuri analysoikin tuotantokausien toistuvaisuuden ehdot, s.o. yhteiskuntajärjestelmän dynaamisen tasapainon ehdot. »Tuotannon uudistaminen», — ymmärtämällä tämä sanamuoto kirjaimellisesti, — on yksinkertaisesti vaan uutta tuotantoa, tuotantoprosessin toistumista, uudistumista, ja ensi silmäykseltä saattaa näyttää epäselvältä, miten tuotannon uudistamisen käsite on oleellisesti erotettavissa yleistajuisesta käsitteestä »tuotanto», ja miksi on tarpeen, tällainen uusi» outo nimitys. Kuitenkin onkin juuri tuotantoprosessin toistumisessa, sen alituisessa uudistumisessa tärkeä »an-sich moment».[29*] »Oleellisesti» ymmärsivät tämän mainiosti jo fysiokraatit, mutta sen ovat unohtaneet aivan perusteellisesti imperialismin »oppineet» liveripukuiset lakeijat. Kas siinä syy, miksi sota alkuvaiheissaan synnytti todella ihmeellisiä teoreettisia rakennelmia, mitkä sotavoittojen tosiasiasta, sotateollisuuden »kukoistamisesta», metallivalmistus-, kemiallisten y. m. tehtaiden osakkeiden kurssin nousemisesta tekivät johtopäätöksen, että sota oli vaikuttanut virkistävästi (!) »kansantalouselämään».
Tarkastakaamme tuotannon uudistamisen reaalista prosessia, mikäli koko talous on, sodan merkeissä, s.o. mikäli tuotantovoimain uudelleen järjestely on saanut sijaa sotateollisuudessa ja yleensä työskennellyt armeijan hyväksi. Tavallisesti katsotaan työtä, joka on tuhlattu sotatarkoituksiin, talouden kannalta tuottamattomaksi. Mitä tämä merkitsee? Ei ole vaikeata nähdä sen aivan erikoislaatuista merkitystä, mikäli me analyseeraamme sen vaikutusta tuotannon uudistamisen ehtoihin. »Normaalisessa» tuotannon prosessissa luodaan tuotannon välineitä ja kulutustarpeita. Nämä ovat kaksi tärkeintä alaa koko yhteiskunnallisessa taloudessa. On aivan selvää, että tuotannon välineet kuuluvat joka kerta yhteiskunnallisen työn järjestelmään. Niiden tuottaminen on tuotannon uudistamisen ehto. Aivan samaten on yleensä kulutustarpeiden tuottamisen laita. Nämä kulutustarpeet eivät ensinkään häviä jäljettömiin tuotantoprosessin seuraaviin kausiin nähden. Sillä kulutusprosessi on pohjaltaan eräänlaatuista työvoiman tuottamisen prosessia. Ja taas työvoima on aivan yhtä välttämätön ehto tuotannon uudistamisen prosessille. Siis, sekä kulutustarpeiden tuottaminen että tuotantovälineiden tuottaminen antavat tuotteita, jotka ovat välttämättömiä ehtoja tuotannon uudistamisprosessille, joita ilman viimemainittu ei voi tulla toimeen. Kokonaan toinen merkitys on sotatuotannolla: tykistä ei tule uuden tuotantokauden alkuainetta; ruuti ammutaan ilmaan eikä se ensinkään ilmau toisessa aineellisessa kuoressa seuraavana ajanjaksona. Päinvastoin. Näiden aineiden taloudellinen vaikutus on in actu (todellisuudessa) puhtaasti negatiivinen suure. Mutta ei pidä ajatella, että taloudellinen merkitys olisi välttämättä kytketty tässä tuotteen määrättyyn käyttöarvoon ja aineelliseen muotoon. Me voimme mainita tästä kulutustarpeet, joilla varustetaan armeija. Tässäkin me tulemme havaitsemaan samaa. Kulutustarpeet eivät tällöin synnytä työvoimia, senvuoksi, että sotilaat eivät esiinny tuotantoprosessissa: ne ovat siitä vedetyt pois, ne ovat saatetut tuotantoprosessin ulkopuolelle. Siksipä, mikäli sotaa jatkuu, sikäli ovat kulutustarpeet huomattavalta osaltaan, eivät työvoiman tuottamisen välineenä, vaan keinona erikoisen »sotilasvoiman» tuottamiseksi, millä voimalla ei ole mitään merkitystä tuotantoprosessissa. Täten saa tuotannon uudistamisen prosessi sodassa »vääristellyn», taantumuksellisen, negatiivisen luonteen: sanalla sanoen käy jokaisessa seuraavassa tuotannon ajanjaksossa reaalinen tuotannon pohja yhä ohuemmaksi ja ohuemmaksi: »kehitys» ei kulje laajenevaa, .vaan alituiseen kapenevaa spiraalia (kierukkaa) pitkin.
Tällöin tulee huomauttaa vielä yhdestä tärkeästä asiaintilasta. Armeija, joka kysyy suunnattomia varoja, s.o. vaatii ylläpitonsa, — ei tuota mitään vastaavaa työarvoa. Siis, se ei ainoastaan ole tuottamatta, vaan se myöskin ryöstää: toisin sanoen, se aiheuttaa kahdenkertaisen poisvedon »tuotannon uudistamisen pääomasta». Tämä seikka on kaikkein hävittävin tekijä taloudessa. Paitsi sitä, on välttämätöntä huomauttaa sodan tuottamista välittömistä hävityksistä (räjäytetyt tiet, palaneet kaupungit j.n.e.), samoin kuin joukosta välillisiä hävityksiä (työvoiman huonontumisesta y.m.). Täten on selvää, että yhteiskunnallisen tuotannon reaalinen perusta kutistuu jokaisessa yhteiskunnallisen pääoman liikkeen vaiheessa. Me emme tässä ole tekemisissä laajennetun tuotannon uudistamisen, emmekä edes yksinkertaisenkaan tuotannon katissa; me olemme tekemisissä yhä kasvavan tuottamattomuuden kanssa. Tällainen prosessi saattaa merkitä laajennettua negatiivista tuotannon uudistamista* Sitähän juuri onkin sota taloudelliselta näkökannalta katsottuna.
Reaalisesti kulkeva prosessi on täten laajennettua negatiivista tuotannon uudistamista. Tästä prosessista tulee eroittaa sen kapitalistis-paperinen, fetiisisesti väärennetty ilmaisu. Sillä näiden kahden prosessin yhteensekoittamiseen — yhtäältä aineellinen ja työprosessi, toisaalta kaavanmukainen prosessi — perustuukin juuri hirveä teoria sodan myönteisestä vaikutuksesta. Itse asiassa, edelläolevasta seuraa, että kapitalistiset tulot pyrkivät kapitalistisessa valtiojärjestelmässä muuttumaan prosenteiksi, joita suoritetaan valtion arvopapereilla. Näillä viimemainituilla on huomattavissa määrin oikeus tuleviin reaalisiin arvoihin. Samalla voidaan niitä pitää liikkeessä, vieläpä voidaan niitä kasata yhteen suunnattomassa määrin. Mutta niiden määrä, ja niiden objektiivinen todellisiksi arvoiksi muuttomahdollisuudet ovat eri asioita. Mikäli sodan prosessissa tapahtuu arvojen, kuten tulojen, realisointia, sikäli se saattaa merkitä joko vakinaisen pääoman »syömistä», tahi lisäarvon vähenevän summan realisoimista, sen uudelleenjärjestelyn tapahtuessa suurkapitalististen ryhmäin puoleen. Kerääntyneiden arvopaperien valtava määrähän ovat merkkejä, joiden realisoiminen riippuu kokonaan tulevaisuudesta ja riippuu yhtäältä kapitalistisen tuotannon uudistamisen ehdoista, toisaalta itse kapitalistisen järjestelmän olemassaolosta. On ymmärrettävää, että suunnaton paperitulva mitä moninaisimmassa muodossaan saattaa käydä absoluuttisesti erimitalliseksi reaalisen työprosessin kanssa ja kapitalistisen järjestelmän ehdoissa tulee siitä yksi kapitalistisen vararikon merkeistä. Täten kulkee negatiiviseen suuntaan laajennettu tuotannon uudistaminen yhdensuuntaisesti arvopapereiden kerääntymisen kanssa.
Kaikesta ylläesitetystä ei kapitalistiselta kannalta katsottuna missään määrin seuraa vielä »kulujen» hyödyttömyyttä eikä prosessin hävittävän puolen kielteistä arvostelua. Kaikki kapitalistiset pulat ovat vain väliaikaista tuotantovoimain hävittämistä. Mutta kapitalistisen järjestelmän kannalta tulee sitä arvostella, lähtemällä muutamien tuotantokausien puitteista. Sillä loppujen lopuksi se levittää kapitalistisen järjestelmän edelleen kehittymisen piiriä. Samoin on sodankin laita. Otaksukaamme, että maailmansota olisi päättynyt toisena vuonna yhden ryhmän voittoon. On varmaa, että tällaisen asiain tilan vallitessa, hyvityskauden jälkeen, olisi kapitalistisella järjestelmällä ollut suuret mahdollisuudet suoristua; »parantamalla haavansa», s.o. uudistamalla vakinaisen pääoman kuluneet ja hävitetyt osat, olisi kapitalistinen tuotantotapa saanut edelleen mahdollisuuden jonkunmoiseen kehitykseen, ja samalla korkeammassa, keskitetymmässä muodossa kuin sitä ennen. Siis se, mikä välittömien »sota»-kausien ja »sota»-kausia lähellä olevien aikojen kannalta katsottuna näytti puhtaalta tappiolta, se kapitalistisen järjestelmän yleisen liikkeen kannalta, sen laajassa historiallisessa mittakaavassa saattoi merkitä tuotantovoimien väliaikaista alenemista, joidenka hinnalla saadaan ostetuksi niiden edelleen jatkuva ja samalla valtavampi kehittyminen. Toisin sanoen, edessämme olisi ollut pula, vaikkakin kokonsa ja muotonsa puolesta ennen kuulumattoman suuri, niin ei se kumminkaan olisi merkinnyt kapitalistisen järjestelmän vararikkoa. Kapitalistinen järjestelmä olisi väliaikaisen vastoinkäymisensä jälkeen jatkanut kehittymistään järjestyneisyytensä puolesta täydellisemmissä muodoissa.
Kysymys pulasta tahi vararikosta riippuu kapitalistisen järjestelmän kyseessäolevan häiriön konkreettisesta luonteesta, sen syvyydestä ja kestämisajasta. »Teoreettisesti on täysin selvää, että negatiiviseen suuntaan laajennetun tuotannon uudistamisen prosessi saattaa jatkua kuitenkin vain määrättyyn rajaan saakka, jonka perästä alkaa hajaannus ja särkyminen koko järjestelmässä. Siirrymmekin analysoimaan tätä kysymystä.
Tuotannon uudistamisen prosessi ei ole ainoastaan tuotannon aineellisten perusainesten uudelleen tuottamista, vaan on se myöskin itse tuotantosuhteiden uudelleen tuottamisprosessia.[30*] Laajennettu tuotannon uudistaminen on mainittujen tuotantosuhteiden laajennettua uudelleen tuettamista; niiden toiminta-ala, niiden laajentaminen suuremmalle alueelle käy suuremmaksi, puheena oleva tuotantokeino »laajenee», järjestyen sisäisesti uudelleen yksityiskohdissaan. Toisin sanoen kapitalististen tuotantosuhteiden uudelleen tuottaminen tapahtuu perussuhteissa, mikäli suhde pääoman ja palkkatyön välillä säilyy muuttumattomana ja laajenee. Mutta tämän suhteen sisällä vaihtuvat tuotantojärjestelmän yksityiskohdat keskeymättä: riittää kun osoitamme vaikkapa n.k. »uuden keskisäädyn» kasvuun.
Mitä tapahtuu sitten negatiiviseen suuntaan laajennetussa tuotannon uudistamisessa? Vastauksemme tähän kysymykseen, on välttämätöntä pysähtyä selvittämään seikkaperäisemmin kysymystä yhteiskunnan rakenteesta kokonaisuudessaan.
Ennen kaikkea on selvitettävä, mitä merkitsevät »tuotantosuhteet», joista edellä oli puhe?
Marx on määritellyt tuotantosuhteet ihmisten välisiksi suhteiksi yhteiskunnallisen työn ja tämän työn tuottamien tuotteiden jakeluprosessissa. Kapitalistisessa yhteiskunnassa kuuluvat tähän konkreettisesti suhteet kapitalistin, mestarin, teknikon, insinöörin, ammattityöläisen, sekatyöläisten, kauppiaan, pankkiirin, koronkiskurin j.n.e. välillä, jolloin suhteet eri aineksien kesken otetaan niiden reaalisesti määrätyissä yhdistelmissä. Siis tuotantosuhteiden kategoria on yleinen kategoria, mikä koskee yhteiskuntarakennetta, siihen kuuluu sekä sosialis-luokkaluontoisia suhteita (suhteet työläisen ja kapitalistin välillä) että muunlaatuisia suhteita (esim. kahden liikkeen välinen suhde, työkumppanuussuhteet, s.o. niin kutsutun yksinkertaisen osuustoiminnan — suhteet j.n.e.[31*] Tällöin tulee huomata, että tuotantosuhteet eivät eroa työn teknillisestä järjestelystä, mikäli meillä ori puhe välittömästi työprosessin sisällä vallitsevista suhteista. Ne sulautuvat realisesti yhteen. Tehdas ei ole ainoastaan teknillinen, vaan myöskin taloudellinen käsite,[32*] sillä on yhdistelmä yhteiskunnallisen työn ja tuotannon suhteista. Pääoman määräysvallan alaisen (Kommando des Kapitales) tehdashierarkian on Marx esittänyt kapitalististen tuotantosuhteiden esikuvaksi. Teknilliset perustekijät (insinöörin, johtajan, mekanikon, mestarin, työmiehen, sekatyöläisen työvoima) ovat samaan aikaan taloudellisen järjestön aineksia, mutta mikäli ne limittävät itseensä vakinaisen piirin henkilöitä, sikäli todellisuudessa on niillä myöskin yhteiskunnallinen luokkaluonne. Tämä on yksinkertainen asia, sillä luokathan ovat ennen kaikkea ryhmä ihmisiä, joita yhdistää yhteiset elinehdot ja yhteinen osa tuotantoprosessissa, kaikkine tästä johtavine seurauksineen jakeluprosessissa. Kapitalistista hierarkiaa tuotannossa seuraa kapitalistinen hierarkia jakelussa; nämä ovat kaksi puolta samassa ilmiössä, jotka ovat erottamattomasti yhdistetyt, sulautuneet toinen toiseensa.
Tuotantosuhteet ovat määrätyn järjestelmän perusaineksina olevien ihmisten suhteita. Mutta olisi yksinkertaista asettaa vastakkain nämä perusainekset ja määrätyn tyyppinen yhdysside. Sillä yhteiskunta ei ole summa perusaineksia; mutta samalla ei se myöskään ole aritmeettinen summa aineksista ja niiden yhdyssiteistä. Sillä yhteiskunnallinen yhdysside ei ole erillään aineksista. Ihmisen alueellinen sijoittelu teknillisessä työprosessissa ja niiden toiminta jossa kasaantuu kokoon, jähmettyy ihmisaineksissa. Täten yhteiskunnalliset yhdyssiteet muuttuvat ja löytävät ilmaisunsa myöskin itse elementtien »sisäisessä rakenteessa», yhteiskunnallisen yhdyssiteen tyyppi elää ihmisten aivoissa.
Siis, kyseessä oleva yhteiskunnallinen järjestelmä, kyseessä oleva tuotannon keino, on toiselta puolen yhdyssiteen määrätty perikuva ja toiselta puolen tämä tyyppi myöskin muovailee itse nämä perusainekset.
Tuotantosuhteet määrittelevät kaiken muun. On helppo käsittää miksikä. Jos tuotantosuhteet ruumiillistuttaisivat itsessään yhden yhdyssiteen tyypin, kun taas toisen järjestyksen suhteet (esim., valtiojärjestys) olisivat rakennetut toiseen malliin, niin järjestelmä kokonaisuudessaan olisi absoluuttisesti kestämätön. Työväenluokan poliittisen herruuden aikana eivät kapitalistiset tuotantosuhteet olisi mahdollisia, ja taas sosialistiset suhteet olisivat tuotannossa mahdottomat pääoman poliittisen herruuden aikana. Niinmuodoin siis jokaiselle yhteiskuntamuodolle on ominaista sen rakenteen monismi, joka on jokaisen yhteiskuntajärjestelmän olemassaolon perusehto.
Kapitalistiselle yhteiskunnalle on suuressa määrin ominaista tällainen monismi. Tehtaan, rykmentin, valtion kanslian »peruslaki» on laadittu saman periaatteen mukaan, ja tuotantosuhteiden hierarkisuus ilmenee vastaavassa valtiovallan, armeijan j.n.e. hierarkiassa. Ylinnä on omistavien luokka, kaikkein alinna — omistamattomien luokka, keskivälissä kokonainen aste muuttuvia ryhmiä. Kapitalisti ja tehtaan johtaja, kenraali, ministeri tahi korkea virkamiesbyrokraatti — nämä ihmiset kuuluvat lähipitäen samaan luokkaan, ja heidän tehtäviensä luonne on samaa tyyppiä, huolimatta toimintapiirien eroavaisuudesta; nämä heidän toimensa ovat vahvistetut heidän yksinoikeudekseen; heillä on niinmuodoin ei ainoastaan teknillinen, vaan samalla myös jyrkkä luokkaluonne. Insinööri, upseeri, keskisäätyyn kuuluva virkamies, nämä taas kuuluvat oleellisesti yhteen luokkaan, ja niiden toiminta on samaa tyyppiä. Pikkuvirkailija (kuriiri, lähetti, talonmies), työläinen, sotamies omaavat aivan samankaltaisen aseman, ja hierarkinen luokkajärjestelmä vakaantuu yleisen periaatteen mukaan.
Kapitalismi on antagonistinen, vastakohtaisuuksien järjestelmä. Mutta luokka-antagonismi, joka halkoo yhteiskunnan kahteen perusluokkaan, on johdonmukaisesti saatettu valtaan kaikkialla. Siis, kapitalismin rakenne on monistista antagonismia tahi antagonistista monismia.
Me olemme esittäneet yhteiskunnan, sen perusaineksien in natura (luennossa) järjestelmänä. Tämä katsantokanta tulee johtaa täysin johdonmukaisesti. Se on yhdenvertaisena tuotannon uudistämisen näkökannan kanssa, kategoorisen välttämätön jokaiselle kriitilliselle kaudelle, siis myöskin kapitalismin hajaantumiskaudelle. »Normaalisena» aikana, s.o. silloin, kun ovat olemassa yhteiskuntajärjestelmän liikkuvan tasapainon ehdot, saattaa pysähtyä yhteiskuntasuhteiden fetisismi-ilmiön tasoon, koska sillä on pysyvä luonne ja se edellyttää määrättyjä täysin reaalisia aineellisia, yhteiskunnallisen työn prosesseja perustanaan. Rahasuhteet, arvokäsite y.m. ovat kapitalistisen talouden yleisiä kategooreja, ja me saatamme »normaalisena» aikana analyseerata nämä kategorit, sillä »normaaliselle» ajalle ne ovat normaalisia: arvolaki on pääehto anarkistisessa tuotantojärjestelmässä, se on conditio sine qua non (ehto, jota ilman ei...) kapitalistisen järjestelmän liikkuvassa tasapainossa.
Aivan toisin on asian laita, kun tuotantojärjestelmä on »epänormaalisissa» ehdoissa. Se merkitsee, että liikkuvan tasapainon ehtoja todellisuudessa ei ole olemassa. Mutta, siis, metodoloogisen absoluuttisesti ei yleensä ole sallittava analysoimista arvosuhteissa ja fetishimäisten suhteiden käsitteissä yleensä. Päinvastoin, tässä on välttämätöntä ottaa asiat ja työvoimat niiden luonnollisessa muodossa, näistä yksiköistä tulee pitää lukua ja tarkastella koko yhteiskuntaa perusaineksien muodostamana järjestönä niiden luonnollis-aineellisessa kuvauksessa.
Tämän totuuden käsitti mainiosti Rudolf Goldscheid: »Yleensä, — sanoo hän, — tulee nykyisen sodan opettaa meille ennenkaikkea yhden seikan: syventämään luontoperäistä taloudellista ajattelua. Melkein kaikki taloudelliset kysymykset näyttävät mahdottomilta ratkaista, jos niitä tarkastellaan yksinomaan rahatalouden kannalta, ja päinvastoin katsottuina luontoperäisen talouden näkökannalta pysyvät ne suhteellisesti yksinkertaisina.[33*]
Kaiken ylläesitetyn jälkeen on ymmärrettävää, miksikä asianlaita on seuraavasti: kapitalistinen yhteiskunta on ponnahtanut saumoistaan, eivätkä tasapainokäsitteet saata olla adekvaattisia »kriitilliselle» kaudelle.
Siis, yleinen kysymys on saatettu kaavan muotoon seuraavasti: miten käy yhteiskunnallisen järjestelmän sen luontoperäisessä muodossa, yhdistyneitten luonnollisten elementtien muodossa, negatiiviseen suuntaan laajennetun tuotannon uudistamisen ehdoissa?
Työnarvon kaavassa meillä on tällaiset. sarjat: c + v + m; c + v + (m – x); c + v; c + (v – x); (c – y) + (v – nx) j.n.e.; yhdensuuntaisesti tämän kanssa käy arvo erimitalliseksi hintaan nähden. Ei ole vaikeata nähdä, että kapitalistisen järjestelmän kannalta katsoen tilanne ei ole vaarallinen niinkauvan kuin negatiiviseen suuntaan tapahtuvan tuotannon uudistamisen laajentaminen käy m:n laskuun. Näiden rajojen ulkopuolella alkaa yhdeltä puolen peruspääoman »syöminen», toiselta puolen vajavainen työväen luokan käyttö, työvoiman toiminnan puuttuva turvaaminen, työvoiman täyttäessä pääomaa luovaa osaansa, s.o. alkaa työvoimain uudelleentuottamisen häiriintyminen. Tämä prosessi ilmenee kahdessa muodossa; ensiksi, työvoiman ulossysäämisenä tuotantoprosessista; toiseksi, reaalisten työpalkkojen alenemisena, työvoimaa synnyttävän energian puutteellisena tuottamisena, työvoiman ammattitaidottomaksi tulemisena ja lopullisena asteena yhdyssiteiden katkeamisena teknillis-tuotannollisen hierarkian alimpien ja ylimpien ainesten välillä. »Alimmat» ruuvit kapitalistisessa koneessa, joka ei ole saanut riittävästi öljyä, kiertyvät auki. Siinä me näemme yhdyssiteiden, rikkoutumisen päämuodot: 1) niiden lahoamisen ja hajoamisen (esim. henkilökohtainen työstä poisjääminen, työkurin höltyminen, virkailijoitten täsmällisyyden puute, lahjustenotto, kauppatapojen ja -sääntöjen rikkominen y.m.); 2) niiden vallankumouksellisen purkautumisen (työläisten taholta tapahtuva joukkokieltäytyminen työstä, lakot, kaikenmuotoiset tottelemattomuudet kapitalistiluokkaa kohtaan).
Tätä kapitalististen suhteiden hajoamista on havaittavissa negatiiviseen suuntaan laajennetun tuotannon uudistamisen määrätyllä asteella ja, kun se kerran on alkanut, valtaa se kaikki kapitalistisen järjestelmän alat. Alimpiin renkaisiin kerääntynyt omistavien valtaa totteleva kapitalistinen psykologia haihtuu pois, niiden kapitalistinen toiminta käy mahdottomaksi; toisaalta, järjestelmän korkeimmissa ihmisten muodostamissa renkaissa, missä teknillinen toiminta sopii yhteen luokkaharrastusten kanssa, ja missä taas tärkein ja pääasiallinen luokkaharrastus lyö yhteen harrastusten kanssa saada säilytetyksi voimassa oleva tuotantojärjestelmä, tiivistyy tämän säilyttämisen puolesta taistelua käyvä psykologia yhä enemmän. Salassa piillyt luokkataistelu, mikä hajautumiskautena on hionut tuotantosuhteita, tukkeutuu kapitalistisen koneiston siteiden väkivaltaisen katkonnan kautena pinnalle avoimena vallankumoustaisteluna. Se, mitä tapahtuu tuotannossa, sitä tapahtuu mutatis mutandis (sittenkuin se, mikä on muutettava, on muutettu) myöskin armeijassa ja valtion hallintokoneistossa.
Olemme jo nähneet, että hajaantucnisprosessi alkaa absoluuttisen kiertämättömästi sen perästä, kun negatiiviseen suuntaan tapahtunut laajennettu tuotannon uudistaminen on nielaissut yhteiskunnallisen lisäarvon (m). Teoreettinen analyysi ei voi määritellä absoluuttisella tarkkuudella, milloin juuri alkaa hajoamiskausi ja minkälaiset ovat ne konkreettiset numerot, jotka ovat luonteenomaisia sille. Se on jo quaestio facti (asiakysymys). Asian konkreettinen tilanne Euroopan taloudessa vuosina 1918–1920 todistaa selvästi, että tämä hajaantumiskausi on jo alkanut, eikä ole olemassa oireitakaan tuotantosuhteiden vanhan järjestelmän uudestisyntymisestä. Päinvastoin. Kaikki konkreettiset tiedot osoittavat, että hajaannus ja yhdyssiteiden vallankumouksellinen murtuminen edistyy kuukausi kuukaudelta. Teoreettisesti tämä on täysin selvää. Sillä kapitalistinen yhteiskuntahan, joka oh jakautunut luokkiin, saattaa olla olemassa vain silloin, kun ihmisten psykologia on niin sanoaksemme yksimerkityksellinen, toisin sanoen, vain silloin ja siihen saakka, kuin kapitalistisen yhteiskunnan tuottava voima, työväenluokka kokonaisuudessaan »suostuu» vaieten täyttämään kapitalistista tehtävää. Heti kun tämä edellytys on hävinnyt, käy kapitalistisen yhteiskunnan jatkuva olemassaolo mahdottomaksi.
Marxilainen vallankumousaate on selvittänyt luotettavasti, että (poliittisella alalla) vallan siirtyminen porvariston käsistä proletariaatin käsiin, käsitettynä tämä siirtyminen tapahtuvaksi määrättynä historiallisena prosessina, ilmenee yhdysosiinsa hajaantuvan vanhan valtiokoneiston vararikossa. Valtio ei ensinkään ole objekti, mikä liikkuu eri luokkien käsissä, siirtyen perinnön kautta porvarillisen perheoikeuden kunnioitettujen sääntöjen mukaan. »Proletariaatin suorittama vallan valtaus» on porvarillisen valtiojärjestelmän hävittämistä ja uuden järjestämistä, jolloin myöskin hajaantuneen vanhan vallan ainekset tulevat osaksi hävitetyiksi, osaksi ilmaantuvat uusissa yhdistelyissä, yhdyssiteiden muodoissa). Tällainen oli myöskin Marxin ja Engelsin katsantokanta.[34*] Kuitenkin on suunnattomalla enemmistöllä muka-sosialistisia teoreetikolta ollut ja on tavattoman primitiivinen käsitys »vallan valtaamisesta»: vaihtuu ainoastaan »pää», »hallitus», ja siten on saatu vallatuksi »koko koneisto».
Marxin vallankumousoppi on nyt tällä suhteiden alalla todistettu ei ainoastaan abstraktisten tutkimusten kautta, se on tullut todistetuksi myöskin empiirisesti (kokemustietä).
Lähimainkaan yhtä selvä ei ole tuotantosuhteiden muuttumisprosessi. Tässä ovat harvinaisen sitkeähenkisiksi osottautuneet ne käsitykset, jotka ovat olleet vallitsevia poliittisten kumousten teorian alalla. Tyypillisenä tässä suhteessa voidaan mainita R. Hilferdingin[35*] tutkimus siitä, että proletariaatin suorittama kuuden pankin (pääpankkien) valtaus jättää proletariaatin määrättäväksi koko teollisuuden, senvuoksi, että finanssikapitalististen tuotantosuhteiden vallitessa pankit esiintyvät teknillisen tuotantojärjestelmän järjestävinä solmuina, — »koko koneistossa». Empiirisesti on todistettu, että mitään sellaista ei tapahdu, koska pankkien valtauksen kautta reaalisesti ainoastaan kaivaudutaan pääoman määräysvallan alle. Kuinka niin? Kysymys on helposti ratkaistavissa. Siksi, että pankit ovat »hallinneet» teollisuutta erityisten krediitti-rahallisten suhteiden pohjalla. Yhdyssiteen tyyppinä on tällöin ollut krediittisiteen tyyppi, mikä juuri tuhoutuukin proletariaatin vallattua pankit.
Kaiken ylläesitetyn perästä ei ole vaikeata käsittää teoreettisesti kapitalistisen yhteiskunnan hierarkisten suhteiden eri muotojen hajoamisen syitä, mitkä suhteet kehittyvät negatiiviseen suuntaan kulkevan laajennetun tuotannon uudistamisen ehdoissa.
Kaikista parhaiten näkyy kapitalististen siteiden hajaantumisprosessi ja myöskin niiden vallankumouksellisen katkomisen prosessi armeijassa. Imperialistinen armeija hajoaa senvuoksi, että, — karkeasti sanoen — »sotilaalla höltyy kuri», s.o. hierarkian alimmat renkaat eivät enään saata olla nimenomaan tämän hierarkian renkaana. Siteiden vallankumouksellinen katkonta alkaa »koko koneiston» keskuudessa tapahtuvana joukkoluontoisena ja enemmän tai vähemmän järjestettynä hajottamisena, mikä on uuden luokan voiton välttämätön edellytys. Tämä hajoittamistyö onkin kyseessä olevan järjestelmän vararikko. Ohimenevä »anarkia» on täten objektiivisesti aivan välttämätön vallankumousprosessin etappi, ja juuri se ilmaiseekin vanhan »koneiston» vararikon.
Lähipitäen samaa tapahtuu kapitalistisen yhteiskunnan teknillisessä tuotantokoneistossakin. Me näimme, että tuotantosuhteet ovat yhtäaikaa myöskin teknillisiä suhteita, ja että yhteiskunnallinen hierarkia on samalla myöskin tehneistä hierarkiaa. Niinmuodoin on absoluuttisesti selvää, että järjestelmän hajoaminen ja sen yhteiskunnallisten renkaiden vallankumouksellinen särkyminen, mikä muodostaa vararikon välttämättömän tunnusmerkin, on yhteiskunnan »teknillisen koneiston» hajoamista, mikäli me teknillisellä koneistolla tarkoitamme ihmisten teknillstä järjestelyä tässä yhteiskunnassa.
Mutta tästä käy selville, ettei saa »vallata» vanhoja talouskoheistoja kokonaisuudessaan. Tuotanto-»anarkia», tai kuten sitä kutsuu prof. Grinevitskij, »teollisuuden vallankumouksellinen hajaantuminen»[36*] on historiallisesti välttämätön etappikohta, josta ei voida suoriutua millään lamentatsioneilla (valituksilla). Absoluuttiselta kannalta katsottuna olisivat asiat tietenkin erittäin hyvin, ellei vallankumousta ja vanhojen tuotantosuhteiden vararikkoa seuraisi tuotannon teknillisten siteiden katkominen. Mutta reaalisten prosessien selvä arviointi, niiden tieteellinen analysoiminen puhuu meille, että tämä katkonnan kausi on historiallisesti kiertämätön ja historiallisesti välttämätön.
Ihmisten teknillisen hierarkian hajoaminen, mikä alkaa negatiiviseen suuntaan laajennetun tuotannon uudistamisen määrätyllä asteella, painaa alas vuorostaan tuotantovoimien kykeneväisyyden astetta. Tuotantovoimat ovat määrätyssä yhteiskunnallisen työn järjestelyn systeemissä sulautuneet tuotantosuhteisiin. Siis, »koneiston» hajoamista täytyy kiertämättä seurata tuleva tuotantovoimien aleneminen. Täten negatiiviseen suuntaan laajennetun tuotannon uudistamisen prosessi tulee erittäin joudutettua.
Ylläesitetystä analyysistä seuraa, että särkyvien (vanhojen kapitalististen) suhteiden pohjalla ei mikään »teollisuuden uudestisynnyttäminen ole mahdollista, jota uneksivat kapitalismin utopistit. Ainoa selviytymiskeino on se, että järjestelmän alimmat renkaat, kapitalistisen yhteiskunnan pääasiallinen tuotantovoima, työväen luokka ottaa hallitsevan aseman yhteiskunnallisen työn järjestämisessä. Toisin sanoen, ainoastaan kommunistinen ärjestelmä on yhteiskunnallisen uudestisyntymisen ehto.[37*]
Tällä tietenkään ei ole vielä teoreettisesti todistettu kommunismin toteuttaminen. Kysymys kommunismin edellytyksistä ja sen toteutumisen todennäköisyydestä ei loogillisesti ensinkään ole yhtäpitävä kysymyksen kanssa kapitalismin vararikosta. Teoreettisesti on ajateltavissa jatkuva hajaantuminen, »kulttuurin perikato», palautuminen keskiajan puolittain luonnollisen talouden alkuperäisiin muotoihin, sanalla sanoen, kuva, jota kuvailee Anatole France loppuosassa teostaan »Pingviinien saaret». Tämän kysymyksen me jätämme tällä kertaa syrjään, tutkiaksemme sitä myöhemmin. Mutta nyt me voimme vakuuttaa, että vanhan kapitalistisen järjestelmän palauttaminen on mahdotonta. Teknillis-tuotannollisen koneiston perusainekset (ihmisainekset) tulee ottaa uusissa yhdistelyissä, jolloin ne ovat liittyneet yhteen uudenlajisilla siteillä, jotta yhteiskunnan kehittyminen olisi mahdollista. Täten on ihmiskunnan edessä pulma: joko »kulttuurin perikato» tahi kommunismi, mitään kolmatta mahdollisuutta ei ole olemassa.
Olettamalla, että tuotantokausien sarjan perästä tuotantovoimat alkavat kasvaa, täytyy siis olla olemassa yksi perusedellytys: sosialististen (kommunismiin kulkevien) tuotantovoimaan kasvu. Tällöin »vallankumouksen kulut» (ja »epätasaisuudet työn prosessissa», ja yhteiskunnallinen energian välittömät tuhlaukset kansalaissodan prosessissa) ovat se hinta, jolla ihmiskunta ostaa itselleen mahdollisuuden vastaista kehitystään varten.
Proletariaatin kommunistista vallankumousta, kuten kaikkia vallankumouksia, seuraa tuotantovoimain aleneminen. Kansalaissota, ja vielä sellaisessa jättiläis-mittakaavassa, jollaisia ovat nykyajan luokkasodat, jolloin ei ainoastaan porvaristo, vaan myöskin proletariaatti on järjestäytynyt valtiolliseksi vallaksi, merkitsee taloudellisesti ja tuotannon uudistamisen lähimpien kausien kannalta katsottuna puhdasta tappiota. Mutta me olemme jo nähneet pulien ja kapitalististen sotien esimerkistä, että tämänkaltaisen johtopäätöksen teko on lyhytnäköistä ajattelua; on välttämätöntä selvittää kyseessä olevan ilmiön merkitystä, lähtien tuotannon uudistamisen tulevista kausista, niiden laajassa historiallisessa mittakaavassa. Silloin vallankumouksen ja kansalaissodan aiheuttamat kulut ilmenevät tuotantovoimien väliaikaisena alenemisena, mikä kuitenkin on laskenut pohjan niiden suunnattomalle kehittymiselle, järjestettyään uudelleen tuotantosuhteet uudelle tolalle^
Tuotantosuhteiden uudestaanjärjestely edellyttää »proletariaatin valtaa», sen »määräävää asemaa» sekä valtiokoneistossa, armeijassa, osana tätä koneistoa, että tuotannossa.
Vallasta käytävän taistelun ja kansalaissodan prosessissa proletariaatin diktatuurin kautena tuotantovoimain käyräviiva alenee jatkuvasti järjestömuotojen kasvaessa samaan aikaan. Tämä järjestömuotojen kasvu tapahtuu »teollisuuden luutnanttien», s.o. teknillisen intelligenssin tehdessä vastarintaa, joka ei halua olla muussa hierarkisessa järjestelmässä, kuin missä se on ollut ennen (etupäässä n.k. sabotaashi). Mutta tämän kerroksen vastarinta on uudelle kehittyvälle järjestelmälle paljon vaarattomampaa kuin työväenluokan vastarinta kapitalististen suhteiden järjestelmälle. Ihmiskunnan säilymisen ja kehittymisen kannalta voivat senvuoksi ainoana pelasjtuskeinona olla sosialistiset tuotannon suhteet, sillä vain ne saattavat luoda yhteiskunnalliselle tuotantojärjestelmälle suhteellisen liikkuvan tasapainon ehdot.
Edellisessä luvussa näimme, miten naivinen on käsitys koko »vanhan koneiston» siirtymisestä välittömästi uusille raiteille. Siirtymiskauden sen osan analysoiminen, jota osaa saattaa nimittää kapitalistisen järjestelmän vararikoksi, on johtanut meidät siihen väitteeseen, että hierarkinen teknillis-tuotannollinen järjestelmä, jossa samaan aikaan ilmenevät sosialistiset luokkasuhteet ja tuotantosuhteet, hajaantuu kiertämättömästi yhdysaineksiinsa. Miten pieneltä saattaakin (konkreettis-historiallisesti) näyttää tämä vallankumouksellisen tuotanto-»anarkian» väliaika, niin on se sittenkin välttämätön ajankohta yleisessä kehityksen sarjassa.
Kuitenkin on tällöin välttämätöntä huomauttaa, etteivät kaikki sosialis-teknilliset siteet katkea, vaan ainoastaan hierarkista laatua olevat siteet. Sekä kapitalistisen järjestelmän hajoamisen että sen vallankumouksellisen vararikon aikana katkoutuvat siteet yhtäältä työväenluokan ja toisaalta teknillisen intelligenssin, byrokratian, porvariston väliltä. Mutta tuotantosuhteet, jotka ilmaisevat työläisen suhdetta toiseen työläiseen, insinöörin toiseen, porvarin toiseen porvariin, eivät rikkoudu; toisin sanoen, isojako yhteiskuntakerrosten välillä ja ihmisistä muodostetun teknillisen järjestökoneiston halkeaminen tapahtuu ennen kaikkea pitkin tätä linjaa. Siis yleensä eivät rikkoudu siteet proletariaatin keskuudessa. Tämä yhteys juuri muodostaakin peruskohdan kapitalismin sisällä yleistetystä työstä.[38*]
Uusi yhteiskunta ei saata ilmaantua, kuten deux ex machina. Sen ainekset kasvavat vanhasta yhteiskunnasta. Mutta koska tässä on puhe taloudellisen järjestyksen ilmiöistä, s.o. käsitellään kysymyksiä taloudellisesta järjestelmästä ja tuotantosuhteista, njin on välttämätöntä etsiä uuden yhteiskunnan ainekset vanhan yhteiskunnan tuotantosuhteista. Toisin sanoen, kysymys on siitä, mikä kapitalistisen yhteiskunnan tuotantosuhteiden muoto yleensä saattaa olla uuden tuotantojärjestelmän pohjana?
On selvää, että tämän kysymyksen ratkaisemisen kautta tulee ratkaistuksi myöskin kysymys niin kutsutusta kapitalistisen yhteiskunnan »kypsyydestä» sen siirtymiseen proletariaatin diktatuurin kautta kommunistiseen yhteiskuntaan. Aikaisemmin esitettiin kysymys hyvin yleisessä ja jonkunverran primitiivisessä muodossa. Nimittäin »kypsyyden» perustunnusmerkkinä, mikäli on puhe kommunistisen yhteiskuntajärjestelmän »objektiivisistä» edellytyksistä, pidettiin yleensä keskittymisen ja pääoman keskittymisen astetta, määrätyn yhdistetyn »koneiston» olemassaoloa, koko tuotantosuhteiden yhdistymistä, jonka kapitalistinen kehitys on vetänyt yhdeksi solmuksi. Kuitenkaan, kuten kaikesta edelläesitetystä analyysistä näkyy, ei kysymyksen tällä tavoin esittäminen riitä. Sillä juuri tämä keskitetty »koneisto» hajoaakin vallankumousprosessissa, jotenka ei se in toto (kokonaisuudessaan) siis saata olla uuden yhteiskunnan perustana.[39*]
»Pääoman» I kirjan 24 luvun mainiossa 7 pykälässä (»kapitalistisen säästön historiallinen tendenssi») Marx esittää kaksi peruskohtaa: tuotannonvälineiden keskittämisen ja työn yhteiskunnallistuttamisen, jotka kukoistivat yhdessä kapitalistisen tuotantotavan kanssa ja sen sisällä.[40*] Nämä kaksi kohtaa muodostavatkin pohjan uudelle tuotantotavalle, joka on kehittynyt vanhan tuotantotavan sisällä.
Tarkastelemme molempia näistä kohdista. Ne muodostavat »koneiston» osat, osat uudesta järjestelmästä. Yleensä puhuen, ilmenee jokainen yhteiskuntajärjestelmä esineiden ja ihmisten järjestelynä. Tällöin »esineet» eivät ilmene ainoastaan osina ulkonaisesta luonnosta, vaan on niillä omaperäinen yhteiskunnallinen merkitys. Kone ei ole kone ulkopuolella ihmiskuntaa. Siitä tulee kone ainoastaan yhteiskunnallisen työn järjestelmässä. Tältä kannalta katsottuna muodostaa yhteiskunta järjestelmänä yhtaikaa »ihmis- ja esinekoneiston».[41*]
Esinekoneisto muodostaa yhteiskunnan aineellis-teknillisen perustan. Se ei sisälly tuotantosuhteiden käsitteeseen, vaan tuotantovoimien käsitteeseen. Ja tuotantositeiden vallankumouksellisen hajonnan prosessissa saattaa tämä koneisto suhteellisesti säilyä. Sen hajoaminen ei ole ensinkään välttämätön. Koneet, aparaatit, tehdasrakennukset y.m. kärsivät tietenkin yhteiskunnallisen järkkymiskauden aikana. Mutta hävityksen juuri ei ollenkaan ole tässä. Mikäli tapahtuu esinekoneiston hävitystä, niin se ilmenee pääasiallisesti, seurauksena ihmiskoneiston hajoamisesta ja työprosessin keskeytymisestä. Siis, tehtävämme on analysoida toinen kohta, nimittäin »työn yhteiskunnallistuttaminen». Ihmis-»koneisto», joka käsittää työsuhteiden yhteenkuuluvaisuuden, sisältää ne yhteiskuntakerrokset, joista puhuimme ylempänä. Mutta perusmuotona, tyypillisenä ja ratkaisevana on proletariaatin keskittyminen. »Työn osuustoiminnallinen muoto», josta Marx mainitsee, ruumiillistuu ratkaisevalla hetkellä määrätyissä työläisten kesken vallitsevissa suhteissa. Juuri tässä onkin uuden yhteiskunnan painokeskus.
Yhteiskunnan yhdistetty työvoima — puhtaassa kapitalistisessa yhteiskunnassa proletariaatti — muodostaa yhtäältä toisen tuotantovoimien kahdesta yhteenlaskettavasta käsitteestä (sillä tuotantovoimat eivät ole mitään muuta, kuin yhteissumma löytyvistä tuotannon välineistä ja työvoimista); tällöin muodostaa työvoima, kuten vanhat taloustieteilijät jo monasti ovat alleviivanneet, kaikkein tärkeimmän osan tuotantovoimista. Toisaalta muodostavat työläisten keskinäiset suhteet perusosan työtätekevästä ihmiskoneistosta. Siis, juuri tästä tuleekin etsiä uuden tuotantojärjestelmän perusainekset.
Juuri täten katseli asiaa myöskin Marx, kun hän »itsensä kapitalistisen koneiston kouliinnuttamassa, yhdistämässä ja järjestämässä» työväenluokassa näki tulevien tuotantosuhteiden rungon ja samalla voiman, joka tulee realisoimaan nämä suhteet.[42*]
Tämä asiaintila on erittäin oleellinen. Kommunististen tuotantosuhteiden »kypsyminen» kapitalistisen yhteiskunnan rajojen sisällä on se työkumppanuusjärjestelmä, mikä oleellisena ilmenee työläisten itäisissä tuotantosuhteissa ja mikä yhdistää ihmisatoomit vallankumoukselliseksi luokaksi, proletariaatiksi.
»Kypsyyden» tunnusmerkkinä on siis tämä ajankohtia, joka tietysti on tuotantovoimain kehityksen toimintaa, mutta joka työntyy etualalle, yhteiskunnallis-järjestelytekniikan kannalta katsottuna.
Tältä yhteiskunnallisen järjestyksen kannalta on täysin selvä kapitalistisen yhteiskunnan »kypsyys», ja kaikki tutkimukset tästä aiheesta, sen »kumoamiseksi» ovat kapitalismin puolustajain metafyysisiä joutavia jaarituksia. Suunnitelmallisen järjestön olemassaolo kapitalistisissa maissa, joita kapitalistinen kilpailu raatelee; valtiokapitalismin systeemin olemassaolo määräaikana on havainnollinen todistus kommunistisen järjestelmän »mahdollisuudesta». Itse asiassa, poistukaamme hetkeksi tuotantoprosessin konkreettis-historiallisesta kuoresta ja luokaamme silmäys siihen yksinomaan sisäisen abstraktisen tuotantologiikan kannalta. Tällöin saattaa tulla kysymykseen kaksi ja vain kaksi tapausta, nimittäin joko työn yhteiskunnallistuttaminen sallii teknillisesti harjoittaa suunnitelmallista järjestelytyötä missä konkreettisessa yhteiskunnallisessa kaavassa tahansa, tai on työn yhteiskunnallistuttamisen prosessi siksi heikkoa, työ siksi »lohkoittua» (»zersplittert», kuten Marx kutsui), että yleensä on teknillisesti mahdotonta järkiperäistyttää yhteiskunnallista työprosessia. Ensimäisessä tapauksessa on »kypsyys» olemassa, toisessa se puuttuu. Tällä tavoin saattaa yleisesti asettaa kysymyksen mihin hyvänsä tietoiseen ja säännönmukaiseen »yhteiskunnallistuttamiseen» nähden. Mutta tästä taas seuraa, että, jos kapitalismi on »kypsynyt» valtiokapitalismiksi, niin on se kypsynyt myöskin kommunistisen järjestelmän aikaa varten.[43*]
Kommunistisen järjestelmän erikoisprobleemi ei ole siinä, ettei ole yhteiskunnallisen työn pohjaa, vaan revenneitten yhteiskuntakerrosten uudessa yhdistelyssä, ensi sijassa teknillisen intelligenssin mukaansaamisessa uuteen järjestelmään. Mutta tämä on toista laatua oleva kysymys, jonka me otamme käsiteltäväksi myöhemmin.
Koko kapitalistisen järjestelmän jättiläismäisen järkkymisen, jonka me laskemme sen vararikoksi, katsoo joukko oppineita ja oppimattomia, muka-marxilaisia, panettelijoita olevan todisteena sosialismia vastaan.[44*]
Loogillisesti perustuu tämä näkökanta dialektisen, ristiriidoissa kehittyvän prosessin mitä täydellisimpään väärinkäsitykseen. Maailmansota, vallankumousaikakauden alkaminen j.n.e. on juuri ilmaus puheenaolevasta objektiivisesta »kypsyydestä». Sillä maailmansodan mitä jännitetyin konflikti oli seurauksena maksimimäärään laajennetusta antagonismista, jota alituiseen yhä syntyi ja kasvoi kapitalistisen järjestelmän sisässä. Sen järkyttävä voima osoittaa aivan tarkasti kapitalistisen kehityksen asteen ja on traagillisena ilmaisuna tuotantovoimana jatkuvan kasvun täydellisestä soveltumattomuudesta kapitalististen tuotantosuhteiden verhossa. Tämä juuri muodostaakin sen Zusammenbruch, jota tieteellisen kommunismin luojat ovat monasti ennustaneet. He ovat osottautuneet olleensa oikeassa. Säälittävää reformistista harhaluuloa on käsitys siirtymisestä sosialismiin ilman romahdusta, ilman yhteiskunnallisen tasapainon häiriintymistä, ilman veristä taistelua.[45*]
Kun on reaalisesti todettu kapitalististen tuotantosuhteiden hajoaminen, ja koska on teoreettisesti todistettu niiden uudistumisen mahdottomuus, niin nousee kysymys dilemman (pulman) ratkaisemiseksi: »kulttuurin perikato» vaiko sosialismi. Pohjaltaan voidaan tämä kysymys ratkaista edellä esitetyn analyysin kautta. Itse asiassa, me näimme, että tuotannon teknillis-sosiaalisten kerrosten hajaantumiskautena säilyy yleensä proletariaatin kokonaisuus, joka elävöittää ennenkaikkea tulevan yhteiskunnan aineellisen pohjan. Tämä ratkaiseva ja perusaines hajaantuu vallankumouksen kulussa vain osittain. Toisaalta, se tiivistyy tavattomasti, tulee uudestikasvatetuksi ja järjestyy. Empiirisen todistuksen tästä antaa Venäjän vallankumous suhteellisesti heikkoine proletariaattineen, joka kaikesta huolimatta on todella osottautunut järjestävän energian tyhjentymättömäksi lähteeksi.
Sosialismin »matemaattinen todennäköisyys» muuttuu tällaisissa olosuhteissa »käytännölliseksi todenperäisyydeksi».
Mutta tällöin on täydelleen luovuttava sellaisesta ajatuksesta, että uuden järjestelmän välttämättömänä säilymisen ja kehittymisen ehtona olisi — tuotantovoimien edistyminen — ehto, joka subjektiivisesti on proletariaatin luokkatehtävä, alkaa todellistua jo kumouksen alusta alkaen. On rakennettava sosialismia. Olemassa olevat aineelliset ja henkilövarat muodostavat ainoastaan kehityksen lähtökohdan, mikä kehitys kestää kokonaisen suunnattoman ajanjakson.
Kuten näimme jo edellisessä luvussa, on kapitalismin hajaantumiskautena mahdotonta pelastaa kapitalismia sen vuoksi, että yhteiskunnan perustuotantovoima, työväenluokka, kieltäytyy täyttämästä pääomaa luovaa tehtäväänsä. Sosialistisen luomistyön perusedellytyksenä on tämän pääomaaluovan toiminnan muuttaminen yhteiskunnalliseksi työksi. Tämä käy mahdolliseksi ainoastaan proletariaatin ollessa valtaapitävänä luokkana, s.o. sen diktatuuria aikana.[46*] Ainoastaan proletariaatin muuttuessa riistetystä luokasta vallassa olevaksi luokaksi käy mahdolliseksi työprosessin uudistaminen, s.o. yhteiskunnallisen tuotannon uudistaminen.
Näissä puitteissa ja tällä pohjalla ovat proletariaatin edessä olevat tehtävät yleensä ja kokonaisuudessaan muodollisesti, s.o. riippumatta prosessin sosiaalisesta sisällöstä, samat, mitkä ovat porvaristollakin negatiiviseen suuntaan laajennetussa tuotannon uudistamisessa, nimittäin: kaikkien varastojen taloudellinen säästäminen, niiden suunnitelmanmukainen käyttäminen, mahdollisimman suuri keskittäminen. Puute, mikä on seurauksena sodasta ja tuotantoprosessin jatkuvaisuuden häiriintymisestä hajaantumiskautena, vaatii yhteiskunnallisen järjestelytekniikan kannalta juuri siirtymistä sosialistisiin tuotantosuhteisiin. Tarvitsee tehdä vain yleinen kysymys, miten saattaa olla mahdollinen edes suhteellisen tasapainon järjestelmä, tai, oikeammin sanoen, mitenkä on mahdollista luoda sellaisen tasapainon liikkumisehdot, jotta saattaisi käsittää miten kategoorisen välttämätöntä on keskitetty ja sääntöperäisesti yhteiskunnallistutettu talous. Me näimme edelläolevasta, että tuotantokeinojen supistuminen on ollut yhtenä tärkeimpänä ehtona, jotka jo kapitalismin aikana antoivat sysäyksen suunnitelmallisen, säännöstellyn, järjestetyn talouden puoleen. Tähän sisältyy talouden sisäinen logiikka, mikä ei ensinkään häviä, vaan päinvastoin tulee hyvinkin huomatuksi ei-kapitalististen tuotantosuhteiden määrittelyssä. Työprosessi ei saata jatkua porvariston ollessa vallassa. Suurtuotanto ei saata jäädä pakkoluovuttamatta proletariaatin valtakautena. Vihdoin, taloudellinen puute antaa vielä voimakkaamman sysäyksen kohti yhteiskunnallisen talousprosessin järkiperäistyttämisen metoodeja.[47*] Näiden ehtojen yhdenmukaisuus vaatii yhtä, ja vain yhtä kysymyksen ratkaisua, nimittäin.: kapitalismin muuttamista sosialismiksi työväenluokan diktatuurin kautta.
Me olemme nähneet, että se, mikä koko yhteiskuntaan nähden merkitsee sen olemassaolon ehtoa, se muodostuu proletariaatille järjestelyprobleemiksi, jonka proletariaatin täytyy käytännössä ratkaista. Proletariaatin tulee tänä kautena aktiivisesti luoda sosialismia ja tämän rakentamistyön kestäessä samalla uudestikasvattaa itsensä. Tämä tehtävä voidaan ratkaista vain erikoisin keinoin, järjestetyn työn avulla. Mutta näitä keinoja on jo kapitalistinen kehitys valmistanut.
Kun porvaristo oli kukistanut feodaalijärjestelmän, ja kapitalistinen tuotantotapa, jonka pohjana alkuaikoina oli ryhmä yksityistalouksia, oli raivannut itselleen tien, kulki talousprosessi melkein luonnostaan; sillä vaikuttamassa ei ollut järjestynyt kollektiivi, eikä luokkasubjekti, vaan hajanaiset, mutta mitä korkeimmassa määrin aktiivisuutta osottavat »yksilöt». Tällöin on selvää, että sen aikakauden tunnuslauseena oli: »laissez faire, laissez passer» (»antaa asiain itsekseen kehittyä»).[1] Kapitalismia ei luotu, vaan se syntyi itsestään. Sosialismin, järjestetyn systeemin, luo proletariaatti järjestävänä kollektiivisena subjektina. Kun kapitalismin syntymisprosessi tapahtui itsestään, niin kommunismin luomisprosessi on huomattavassa määrin tietoista, s.o. järjestettyä prosessia. Sillä sen luo luokka, mikä on kasvanut kapitalismin helmassa juuri tuoksi »revolutionäre Assoziation», josta Marx puhui. Kommunistisen luomistyön kausi tulee senvuoksi kiertämättömästi olemaan suunnitelmanmukaisen ja järjestetyn työn aikakautta; proletariaatti tulee ratkaisemaan tehtävänsä, uuden yhteiskunnan rakentamisen yhteiskunnallis-teknillisenä tehtävänä, mikä tietoisesti asetetaan tehtäväksi ja mikä tietoisesti ratkaistaan. Yhdessä kapitalismin romahduksen kanssa särkyvät tavarafetishismi ja sen puolimystilliset käsitteet.[48*] »Sosialistinen vallankumous synnyttää sosialistisia metoodeja (ei ensinkään kohta täydellistä sosialismia), täydellisemmän (kuin valtiokapitalismi) keinon yhteiskunnan vararikon torjumiseksi, talouselämän tukikohdan säilyttämiseksi — vieläpä sen laajentamiseksikin. Valtiokapitalismi koetti pelastaa kapitalistista valtiota sekaantumalla aktiivisesti ja tietoisesti tuotantosuhteisiin. Sosialistiset metoodit tulevat olemaan tämän aktiivisen järjestelyprosessin jatkona, mutta ainoastaan vapaan yhteiskunnan pelastamiseksi ja kehittämiseksi. Ensi aikoina ne tulevat antamaan vain uuden säästeliäisyyden tuotannonvälineisiin, ja kulutukseen nähden, tulevat välittömästi pelastamaan yhteiskunnan; edelleen ne alkavat uudistaa tuotantovoimia; ja senjälkeen tulevat johtamaan tuotantovoimat uuteen, korkeampaan kukoistukseen. Ja matkan varrella tullaan kivi kiveltä, rengas renkaalta rakentamaan — sosialismia, mahtavana voimaperäisenä tuotantona ja selvien, yksinkertaisten, vapaiden yhteiskunnallisten suhteiden järjestelmänä».[49*]
Minkälainen on sitten vallankumousprosessin »faseologia» (vaiheoppi)? Tähän kysymykseen tulee antaa vastaus. Sillä erilaisten vaiheiden sääntöperäisten muutosten tuntemattomuuden kautta on selitettävissä joukko mitä järjettömimpiä käsityksiä.
Saksalainen insinööri Hermann Beck[50*] yrittää »kumota» Marxia, vakuuttaen, että »yhteiskunnallisten katastroofien (vallankumousten) ehtoina ei tarvitse ehdottomasti olla taloudelliset syyt», sillä kuten »antimilitaristen» vallankumousten esimerkki on osottanut, tällöin »herruussuhteiden vaihtuminen (Machtverschiebung), jonka pitäisi tapahtua tapausten sarjan lopussa (Entwickelungsreihe), tapahtuukin sen alussa». Kuitenkaan ei ole vaikeata havaita vallankumousprosessin perussääntöperäisyyttä. Historiallisena priuksena tapahtuu konflikti tuotantovoimain ja tuotantosuhteiden välillä; tämä konflikti saavuttaa subjektiivisen luokkailmaisunsa »proletariaatin kiihtymyksessä», s.o. se determineeraa (määrää) määritellysti luokkatahdon. Sysäys tulee talouselämän piiristä, tai oikeammin, yhteentörmäyksestä tuotantovoimain ja taloudellisen kuoren välillä. Pitemmälle tullen alkaa katastroofin tapaan ideologian piiristä tuotantovoimiin nopeasti kulkeva »vastavaikutus», jolloin tämän prosessin aikana luodaan tasapainon ehdot uudelta pohjalta. Tämä dialektinen prosessi käy seuraavien vaiheiden kautta.[51*]
I. Ideologinen vallankumous. Taloudelliset ehdot särkevät kansalaisrauhan ideologian. Työväen luokka tuntee itsensä luokaksi, jonka täytyy tulla isännäksi. »Työväen imperialismin» ideolooginen järjestelmä särkyy palasiksi. Sen tilaile tulee kommunistisen vallankumouksen ideologia, »työväen suunnitelma» tulevista esiintymisistä.
II. Poliittinen vallankumous. Ideolooginen vallankumous muuttuu toiminnaksi, kansalaissodaksi, taisteluksi poliittisesta vallasta. Tällöin särkyy porvariston valtiollinen koneisto, koko valtiokoneiston suunnaton järjestö. Sen tilalle astuu uusi järjestelmä, proletariaatin diktatuurin järjestelmä, Neuvostotasavalta.
III. Taloudellinen vallankumous. Valtiovallaksi järjestäytyneen työväenluokan keskitetty mahti, proletariaatin diktatuuri, muodostaa taloudellisen kumouksen mahtavan vipusimen. Kapitalistiset tuotantosuhteet särkyvät. Vanha talousjärjestelmä lakkaa olemasta. Vahingoittumattomina säilyneet siteet väkivalloin puretaan (»Pakkoluovuttajat joutuvat pakkoluovutuksen alaisiksi»). Vanhan järjestelmän ainekset kootaan uusiin yhdistelmiin, pitkäaikaisen ja kiduttavan prosessin kautta syntyy uusi tyyppi tuotantosuhteita, kaivataan perustus sosialistiselle yhteiskunnalle.
IV. Teknillinen vallankumous. Suhteellinen yhteiskunnallinen tasapaino, mikä on saavutettu yhteiskuntajärjestelmän reorganisoimisen kautta, turvaa tuotantovoimille. oikean toimintamahdollisuuden vaikkakin aluksi ahtaalla pohjalla. Seuraavana asteena on teknillisten menettelytapojen alalla tapahtuva vallankumous, s.o. tuotantovoimien karttuminen, yhteiskunnallisen tekniikan järkiperäiseksi muuttaminen ja sen nopea parantaminen.
On itsestään selvää, että, kun me puhumme näistä, vallankumouksellisen kehityksen etapeista, niin on puhe tällöin kunkin historiallisen etapin painopisteestä, vallitsevasta luonteesta, kyseessäolevan vaiheen tyypillisistä piirteistä. Tämän luontoinen sääntöperäisyys, mikä on saatu johtamalla, on näissä rajoissa saanut Venäjän proletaarisen vallankumouksen kokemuksista ensimäisen kokeellisen vahvistuksensa. Näiden vaihekausien väärin käsittäminen johtaa todella luonnottomiin ja teoreettisesti sopimattomiin johtopäätöksiin.[52*]
Meidän on välttämätöntä tarkastella nyt kommunistisen luomistyön yleisiä periaatteita. On täysin selvää, että lähimpänä täytyy olla proletariaatin diktatuurin kauden, jolla tulee olemaan muodollinen yhtäläisyys porvariston diktatuurikauden kanssa, s.o. se tulee olemaan nurin käännettyä valtiokapitalismia, valtiokapitalismin dialektista muuttumista omaksi vastakohdakseen.
Tarkastelemme kaikkein ensiksi uudella pohjalla olevan tasapainon kaikkein yleisimpiä ehtoja. Todellisuudessa on tällöin olemassa tuotannossa ankarasti piesty aineellis-teknillinen luuranko (keskitetyt tuotannon välineet, mitkä ovat negatiiviseen suuntaan laajennetun tuotannon uudistamisen prosessin osittain särkemiä, osaksi kansalaissodan hävittämiä, samoin kuin teknillisen ihmiskoneiston hajaan tuimisen takia rappiotilaan joutuneita). Mutta tämä kuuluu tuotantovoimiin. Tuotantosuhteiden alalla on olemassa hierarkisen teknillis-sosiaalisen portaiston hajonneet kerrosrenkaat. Kuten olemme nähneet ei romahduskausi tässä merkitse ainesten hävittämistä, vaan se merkitsee näiden ainesten välillä vallinneitten yhdyssiteiden hävittämistä. Aineksiakin sinänsä osittain tuhoutuu (kansalaissodassa, seurauksena puutteesta, ennenaikaisesta loppuun kulumisesta, ravinnon puutteesta j.n.e.), muttei tämä muodosta pääasiallisina romahduskaudessa. Aivan samoin voidaan sanoa, että suuremmassa tai pienemmässä määrin säilyvät eri ryhmien sisäiset yhdyssiteet (työläisten kesken, luokan sisäisissä suhteissa; insinöörien, teknikkojen, s.o. »uuden keskisäädyn» jäsenten kesken j.n.e.). Määrätyssä suhteessa siteet, kuten yllä olemme osoittaneet, vielä kehittyvät ja lujittuvatkin proletariaatin keskuudessa. Proletariaatti saa kasvatuksensa luokkana, se tiivistyy ja järjestyy tänä kautena erinomaisen voimakkaasti ja nopeasti. Siis proletariaatti muodostaa tuotantosuhteiden yhtymisenä koko rakennuksen rungon. Mutta vanhojen ainesten uudessa yhdistelyssä on yhteiskunnallis-tuotannollisen järjestelyn probleema. Nimittäin minkä ainesten yhdistelyssä?
On helppo huomata, että se, todellisuudessa kapitalistisessa yhteiskunnassa tuotannon yläpuolella oleva huippukerros, jonka tuotannollinen asema ilmeni siinä, että se oli ulkopuolella tuotantoa (kaikennäköiset koroillaeläjät, kuponkeja leikkelevät henkilöt),[53*] osottautuu kelpaamattomaksi luomistyöhön; tämä kerros tulee joko sortumaan tai imevät sen itseensä muut ryhmät. Entinen järjestävä porvaristo ja sitä alempana oleva teknillinen intelligenssi — aines, mikä on selvästi rakennuskaudelle välttämätön, muodostaa sosiaalisen tiivistyksen tieteellisestä järjestely- ja teknillisestä kokemuksesta. On aivan ilmeistä, että nämä molemmat kategoorit täytyy sijoitella toisella tavalla. Miten ja millä ehdoilla on se mahdollista?
Kaikkein ensiksi huomautamme, että rakenteensa puolesta on tämä ratkaiseva, voidaanpa sanoa, peruskysymys. Eikä senvuoksi ole ensinkään sattuma, että »spesialistiprobleemi» on Venäjän sosialistisen vallankumouksen kypsymiskautena näytellyt niin tärkeätä osaa.
Me tiedämme, että entisajan yhteiskunnalliset siteet elävät ideoloogisena ja psykolookisena tiivistyksenä tämän kategoorin ihmisten mielissä. »Terve kapitalismi» elää niiden mielissä tunkeilevan aatteen sitkeydellä. Siis, itse uuden yhteiskunnallis-tuotannollisen yhdistelyn edelläkäypänä ehtona täytyy olla tämän teknillisen intelligenssin mielissä tapahtuvan entislaatuisten siteiden katkonnan.
Tämä »tuulettamisen» prosessi on äärimmäisen kiduttavaa ja tuskallista. Siitä on osittain seurauksena teknillisen intelligenssin häviämistäkin. Teknillinen intelligenssi käy raivokasta taistelua entisten hajoavien ja väkivalloin rikkihakattavien siteiden puolesta. Se asettuu vastakynteen sosiaalis-tuotannollisten kerrosten uuden laatuiseen yhdistelyyn nähden, sillä vallitseva asema on tällöin proletariaatilla. Intelligenssin toiminnan teknillinen osa on kasvanut yhteen sen monopooliaseman kanssa, yhteiskunnallisena luokkaryhmänä, asema, mikä saattaa olla monopoolinen à la longue ainoastaan pääoman herruuden aikana. Tämän vuoksi onkin tämän kerroksen vastarinta kiertämätön, ja tämän vastarinnan voittaminen merkitseekin — vallankumouksen rakennusvaiheen pääasiallisinta sisäistä probleemia. Tuotantosuhteiden ollessa ratkaisevan merkityksellisten työväenluokan keskuudessa, mikä luokka herkeämättä uudestikasvattaa itseään ja jatkaa »Bildung der revolutionären Assoziation»-prosessia, kaikki työ sälyttyy työväenluokan ja sen oman, koko vallankumoustaistelun kestäessä kasvatuksensa saaneen, proletaarisen intelligenssin hartioille. Uusi yhdistely, s.o. teknillisen intelligenssin alistaminen proletariaatin palvelukseen saatetaan ehdottomasti läpi proletariaatin käyttäessä voimakeinoja saboteeraavaan intelligenssiin nähden. Järjestelmän suhteellinen lujuus saavutetaan ainoastaan sikäli, mikäli intelligenssikerroksen mielistä saadaan tuuletettua pois vanhat siteet ja mikäli saadaan se omaksumaan uusia suhteita ja uusia siteitä.
Tällöin on kaikkein ensiksi välttämätöntä analysoida uusien muodostuvien tuotantosuhteitten yhteys. Sillä herää näin kardinaalisen tärkeä kysymys: kuinka yleensä on mahdollista muullainen teknillis-tuotannollisten ihmisainesten yhdistely, koska jo tuotantoprosessin logiikka vaatii täysin määrätynlaatuisia siteitä. Sillä eihän insinööri tai teknikko saata olla antamatta työläisille määräyksiä, mutta niinmuodoin täytyy hänen olla työläisten yläpuolella. Aivan samoin ei entinen upseeri saata Punaisessa armeijassa olla olematta tämän armeijan rivisotilaan yläpuolella. Kummassakin tapauksessa on sisäinen, puhtaasti teknillinen, toiminnan logiikka, minkä täytyy säilyä missä järjestelmässä hyvänsä. Miten on tällainen ristiriitaisuus ratkaistavissa?
Tällöin tulee kiinnittää huomio kokonaiseen sarjaan asianhaaroja, joita tarkastelemaan käymmekin seuraavassa.
Kaikkein ensiksi, valtiovallan ollessa proletariaatin käsissä ja tuotannon ollessa proletaarisesti kansallistetun, katoaa lisäarvon luomisen prosessi, mikä on porvarillisen yhteiskunnan erikoisominaisuus. Täyttäessään järjestelytehtävänsä tuotannon prosessissa, on teknillinen intelligenssi kapitalistisessa yhteiskunnassa samalla se siirtokoneisto, mikä puristaa lisäarvoa, tuota kapitalismille ominaista erikoista tuloa. Toisin ei saata ollakaan, sillä kapitalistisen tuotannon prosessi on samaan aikaan ja ennen kaikkea lisäarvon tuottamisen prosessia. Teknillinen intelligenssi on siis välikappale kapitalistisen porvariston käsissä ja täyttää se porvariston yleisiä tehtäviä. Sen määrätty toiminta-ala työn yhteiskunnallisessa hierarkiassa kävi yhteen sen toiminnan kanssa lisäarvoa puristavana aseena. Yhdessä porvariston diktatuurin dialektisen muuttumisen kanssa proletariaatin diktatuuriksi, muuttuu intelligenssin teknillinen toiminta kapitalistisesta yhteiskunnallisen työn toiminnaksi, kun taas lisäarvon tuottaminen muuttuu (laajennetun tuotannon uudistamisen ehdoissa) lisätuotteen luomiseksi, mikä tuote menee tuotannon uudistamisen pohjan laajentamiseen. Yhdensuuntaisesti tämän kanssa vaihtuu siteiden perustyyppi, vaikkakin hierarkisessa kaavassa intelligenssi säilyttää saman »keskusta»-paikkansa. Sillä korkein valtiotaloudellinen valta[54*] esittää proletariaatin keskitettyä yhteiskunnallista mahtia. Tällöin teknillinen intelligenssi on, yhtäältä, työväenluokan suunnattomien joukkojen yläpuolella, mutta, toisaalta, se loppujen lopuksi alistuu työväenluokan tahtoon, mikä tahto ilmenee proletariaatin valtiollisena järjestönä. Lisäarvon luomisprosessin muuttuminen yhteiskunnallisten tarpeiden tyydyttämisen prosessiksi saa ilmaisunsa tuotantosuhteiden uudelleenryhmittelyssä, huolimattaa saman paikan muodollisesta säilymisestä tuotannon hierarkisessa järjestelmässä, millä järjestelmällä kokonaisuudessaan on periaatteellisesti toinen luonne, kapitalistisen järjestelmän[55*] dialektisen kieltämisen luonne, ja joka, mikäli se hävittää yhteiskunnallisen hierarkian kastiluonnetta, johtaa yleensä koko hierarkian häviämiseen.
Toiseksi, vallassaolevan proletariaatin ja teknillisen intelligenssin suhteellisesti kestävä yhdessäolo tapahtuu intelligenssin väliaikaisen faktillisen luiskahduksen jälkeen tuotannon prosessista. Pysyvästi uudistuu intelligenssi vain sikäli, mikäli siitä kollektiivisesti tuulettuvat pois siihen piintyneet vanhat siteet. Siis, uuteen teknilliseen yhteiskuntarakennukseen kuuluu intelligenssi, sisäisesti uudestisyntyneenä, Herakleitos Hämärän[2] kaikkien sääntöjen mukaan. Sen uudistuminen ei ole entisen toistamista, vaan dialektista prosessia.[56*]
Kolmanneksi, mikäli luodaan uusi ihmiskoneistojen järjestelmä, niin, — kuten ylläolevasta analyysistä käy selville, — täytyy tällaisten koneistojen perustua kapitalismin helmassa ja luokkataistelujen pauhinassa kypsyneisiin työväenluokan järjestöihin: neuvostoihin, ammattiliittoihin, työväenluokan vallassa olevaan puolueeseen, tehdaskomiteoihin, vallan valtaamisen jälkeen luotuihin taloudellisiin järjestöihin, suhteellisen monilukuiseen ammattitaitoisten työläisten järjestely-teknilliseen joukkoon. Tämä muodostaa yleisen »revolutionäre Assoziation» — perusverkon, mikä on nyt noussut alhaalta ylös. Mutta samalla se muodostaa keskuksen, jossa teknillisen intelligenssin tulee toimia. Ennen teknillinen intelligenssi ja ylemmät porvarilliset teknilliset järjestäjät muodostivat tuotantosuhteiden korkeimman kudoksen, taloudellisen hallintojärjestelmän (syndikaatit, kartellit, trustit, kapitalistisen valtion hallintoelimet) kudoksen. Proletariaatin diktatuurin aikana peruskudoksen muodostavat erilaiset alhaalta nousseitten ja uudelleen muodostuneitten proletaarijärjestöjen yhdistelmät.
Vihdoin, neljänneksi, alkaa teknillinen intelligenssi kadottaa tällaisessa järjestelmässä yhteiskunnallista luonnettaan, mikäli proletariaatin keskuudesta alkaa nousta yhä uusia ja uusia kerroksia, mitkä astuvat vähitellen »vanhan» teknillisen intelligenssin rinnalle.
Tällä tavoin saadaan uudelleen aikaan yhteiskunnan tasapaino. Proletariaatin vallassaolo, joka tuo mukanaan proletariaatin itsekasvatuksen ja itsekurin, turvaa työprosessin mahdollisuuden, jättiläismäisistä vaikeuksista huolimatta. Järjestelmän tasapaino saavutetaan yhteiskunnallis-tuotannollisten ihmisainesten uuden yhdistelyn kautta ja alistamalla intelligenssi proletaarivaltion korkeimman johdon alaiseksi.
Pysähdymme nyt hetkeksi kysymykseen proletariaatin valtiovallan hallinnollis-taloudellisten ja hallinnollis-teknillisten koneistojen rakenteesta. Valtiokapitalististen tuotantosuhteiden vallitessa rinnastetaan kaikki porvariston järjestöt (syndikaatit, trustit, kartellit y.m.) valtiolliseen valtaan ja ne sulautuvat siihen. Porvariston diktatuurin tuhoutuessa ja proletariaatin diktatuurin järjestyessä tuhoutuvat myöskin nämä hallinnolliset koneistot. Trustit y.m. vanhan yhteiskunnan valtiolliset järjestelyelimet häviävät. Säännön mukaisesti (teoreettisesti me olemme tämän osoittaneet jo edellisessä luvussa) niitä ei voida pitää »kokonaisina koneistoina». Mutta ei tämä merkitse, etteikö niillä olisi ollut historiallista merkitystä. Sillä näiden välistä sangen ovelasti järjestettyjen, tuntosarvillaan koko yhteiskunnallis-taloudellisen elämän kietovien järjestöjen koko mitä monimutkaisin yhdistetty joukko on objektiivisesti näytellyt kierteen osaa, mikä on kiihdyttänyt ja jouduttanut tuotannon välineiden ja proletariaatin keskittymisen prosessia. Toisaalta jää näiden koneistojen hajotessa jälelle niiden ulkonainen aineellis-teknillinen luuranko. Kuten, tarkastellessamme asiaa sen yleisessä mittakaavassa, proletariaatti ottaa haltuunsa kaikkein ensiksi keskitetyt tuotannon välineet. s.o. kapitalistisen tuotannon aineellis-teknillisen luurangon, mikä ilmenee pääasiallisesti koneiden järjestelmänä ja, kuten Marx kutsui, koneistojen »säikeisenä järjestelmänä», aivan samoin tässäkin valtaa proletariaatti vanhan hallintojärjestelmän ei ihmis-, vaan sen aineellisen osan (rakennukset, konttorit, kansliat, kirjoituskoneet, yleensä kaiken kaluston; kirjat, joiden mukaan voi helpoimmin orienteerata, ja, vihdoin, kaiken mahdolliset aineellis-kuvaannolliset laitteet, kuten diagrammit, mallit j.n.e.).[57*] Vallattuaan muiden »keskitettyjen tuotannonvälineiden» joukossa myöskin nämä, rakentaa proletariaatti oman koneistonsa, jolle koneistolle työläisten järjestöt antavat perustuksen.
Työväen luokalla on olemassa seuraavat järjestöt: työläisten edustajien neuvostot, mitkä muuttuvat vallasta käydyn taistelun aseesta vallan aseeksi; kommunistisen kumouksen puolue, proletariaatin toiminnan spiritus rector; ammattiliitot, mitkä muuttuvat liikkeenharjoittajia vastaan kohdistetun taistelun aseesta yhdeksi tuotannon hallintoelimeksi; osuustoimintaliikkeet, mitkä muuttuvat kauppavälityksen taisteluaseesta valtiokoneiston yleiseksi jakelujärjestöksi; tehdas- ja teollisuuslaitosten komiteat tai niiden kaltaiset järjestöt (Saksassa »Betriebsräte», Englannissa »workers committees» ja »shop stewards committees»), mitkä työläisten liikkeenharjoittajia vastaan käymän taistelun elimistä muuttuvat tuotannon yleishallinnon paikallisiksi apusoluiksi.
Näiden, samoin kuin näiden pohjalla vartavasten luotujen, kokonaan uusien järjestöjen verkko muodostaakin uuden koneiston järjestelyn selkärangan.[58*]
Mainituilla ehdoilla on siis edessämme, ennen kaikkea, työväen järjestöjen tehtävien dialektista muuttumista. On täysin selvää, että herruussuhteiden muuttuminen ei saata ollakaan toisin, sillä työväenluokan, otettuaan käsiinsä valtiollisen vallan, tulee kiertämättömästi esiintyä myöskin voimana, mikä ilmenee tuotannon järjestäjänä.[59*]
Nyt meidän on tehtävä kysymys proletaarisen koneiston järjestelysysteemin yleisistä periaatteista, s.o. suhteista eri muotoisten proletaaristen järjestöjen kesken. On täysin selvää, että työväenluokalle on tällöin muodollisesti välttämätön sama metoodi, mikä oli porvaristollekin välttämätön valtiokapitalismin kautena. Tämä järjestelymetoodi sisältyy kaikkien proletaaristen järjestöjen rinnastamiseen kaikkikäsittävään järjestöön, s.o. työväenluokan valtiolliseen järjestöön, proletariaatin neuvostovaltioon. Ammattiliittojen »valtiollistuttaminen» ja proletariaatin kaikkien joukkojärjestöjen valtiollistuttaminen on seurauksena transformatsioniprosessin sisäisestä logiikasta. Työläiskoneiston pienimpien solujen täytyy muuttua yleisjärjestyksellisen prosessin omaaviksi, mitä prosessia ohjaa ja suuntaa työväenluokan kollektiivinen järki, mikä saa aineellisen ruumiillistumisensa korkeimmassa ja kaikkikäsittävässä järjestössä, proletariaatin valtiollisessa koneistossa.[60*] Täten muuttuu valtiokapitalismin järjestelmä dialektisesti omaksi vastakohdakseen, työläissosialismin valtiolliseksi muodostukseksi.
Ei mikään uusi järjestelmä saata syntyä ennen, kuin se on käynyt objektiiviseksi välttämättömyydeksi. Kapitalistinen kehitys ja kapitalismin vararikko ovat johtaneet yhteiskunnan umpikujaan, keskeyttäneet tuotannon prosessin, yhteiskunnan olemassaolon pääperustan. Tuotantoprosessin uudistuminen käy mahdolliseksi vain proletariaatin valtakautena, ja senpä vuoksi onkin proletariaatin diktatuuri objektiivinen välttämättömyys.
Uuden syntyvän yhteiskunnan lujuus voidaan saavutta ainoastaan kaikkien järjestelyvoimien mahdollisimman suuren yhtymisen kautta, niiden ollessa keskenään vuorovaikutuksessa ja yhteistoiminnassa. Sen vuoksi onkin aivan yhtä välttämätöntä se työläiskoneiston yleinen muoto, josta edellä olemme puhuneet. Sodan verisestä katkusta, sekasorrosta ja raunioista, kurjuudesta ja hävityksestä kohoaa uuden, sopusointuisen yhteiskunnan rakennus.
»Kaiken kehittyneen ja tavaravaihdon edellyttämän työnjaon pohjana on kaupungin ja maaseudun eroittaminen. Voidaan sanoa yhteiskunnan koko taloushistorian olevan rakennetun tämän vastakohdan liikkeelle».[61*]
Tämä Marxin antama luonteen määrittely on siirtymiskaudella otettava huomioon tarkemmin, kuin milloinkaan muulloin. Sillä jos kapitalistisen kehityksen »normaali»-kaudella, s.o. edeltäkäsin tunnetun kohtalaisen suhteellisuuden vallitessa »kaupungin» ja »maaseudun» välillä — mikäli on kysymys yhteiskunnallisten tuotantovoimien jaosta, joka on koko järjestelmän tasapainolle välttämätön, — jos sillä kaudella voitiin tarkastaa tuotantoprosessia sen abstraktisessa muodossa, arvon ja lisäarvon tuotantoprosessina, niin nyt se ei riitä.
Aineellis-luonnollinen katsantokanta saa ratkaisevan merkityksen, ja sen mukana tulee myös poikkeuksellisen tärkeäksi yhteiskunnallisen tuotannon joko »konkreettisen» työn erilaisiin aloihin ja ensi kädessä teollisuuteen ja maatalouteen. Talonpoikaisjärjestelmän näiden alojen välinen kasvava epäsuhteellisuus ilmeni jo ennen sotaakin; »taloudellisen täydennyksen», s.o. maanviljelystuen imperialistiset tavottelut teollisuusmaita varten, — ovat todellisuudessa sen saman »kaupungin» ja »maaseudun» vastakohdan ilmenemistä, josta Marx puhui, mutta vain maailman mittakaavassa.[62*] Raaka-ainekysymys — nykyajan peruskysymys — ja elintarvekysymys ovat kaikkein polttavimmat kysymykset. Kaikki tämä pakoittaa eroittamaan kaupunkia ja maaseutua koskevan kysymyksen erikoista analyysia kaipaavaksi kysymykseksi.
Ennen kaikkea meidän tulee tutkia, millä tavoin negatiivisen laajennetun tuotannon uudistusprosessi on kuvastunut maataloudessa.
Tarkastakaamme ensin tätä prosessia eristettynä. On itsestään ymmärrettävää, että tässä oleellisesti havaitaan samat ilmiöt, kuin teollisuudessakin. Sota vie tavattoman määrän tuotantovoimia: se muuttaa työkädet toisaalle, vieden ne pois tuotannollisesta työstä; se ottaa pois maatalousirtaimiston; se riistää maataloudelta eläintyövoiman, supistaa karjan lukumäärää, vähentää lannoitusta, pienentää muokkauskelpoista maa-alaa; vieden pois työvoiman, joka maataloudessa esittää suhteellisesti paljon tärkeämpää osaa, kuin teollisuudessa (sillä pääoman »elimellinen» kokoonpano on siinä pienempi), se kutistaa kokoon tuotannon ja tuotannon uudistamisen pohjan. Tuotantopohjan kutistuminen ilmenee tuotettavien tuotteiden vähenemisenä. Sellainen on yleinen kuva.
Mutta maataloudellisen tuotannon uudistusprosessi ei reaalisesti ole yksityinen ja eristetty tuotannon uudistusprosessi. Se on osa yleisestä prosessista, joka edellyttää »ainevaihtoa» kaupungin ja maaseudun välillä. Siis, mikäli on kysymys tuotannonvälineiden uudelleen tuottamisesta, riippuu maataloustuotanto tuotannon uudistamisen ehdoista teollisuudessa (koneet, työkalut, keinotekoinen lannoitus, sähkövirralla varustaminen j.n.e.) Laajentunut negatiivinen uudestaantuotanto teollisuudessa kärjistää vastaavaa prosessia maataloudessa. Ja päinvastoin, työvoiman uudistumisaineksina olevain kulutustarpeitten väheneminen puolestaan kärjistää laajentuneen negatiivisen tuotannon uudistusprosessia teollisuudessa. Ollen yhtenäinen prosessi, ilmenee laajentunut negatiivinen uudestaantuotanto tuottamismahdollisten tuotteiden (kaikkien tuotantovälineiden ja kaikkien kulutustarpeitten) koko yhdistelmän paljouden pienenemisenä.
Tuotantopohjan pieneneminen ilmenee tässä eriskummallisella tavalla maatalouden rahallisen »tulokkuuden» kohoamisena).[63*] Mutta maataloustuotteiden hintain kohoamista ei seuraa teollisuustuotteiden hintain pienempi (vaan säännön mukaan suurempikin) kohoaminen. Siitä huolimatta maatalous sodan aikana nopeasti vapautui velkakuormistaan, keräsi pääomaa rahan muodossa ja kokosi tuotevarastoja. Tämän vastakohdan, kuten prof. Lederer aivan oikein huomauttaa, selittää se seikka, että teollisuustuotteiden jättiläismäisesti kasvaneet hinnat vaikuttivat sellaisen niiden reaalisen paljouden vähenemisen, että maatalous ei voinut saada niitä yleensä ollenkaan. Tästä johtuu se, että maatalouden tuotantopohja säilyi paremmin, kuin teollisuuden tuotantopohja, että maataloudella, huolimatta laajentuneesta negatiivisesta tuotannon uudistusprosessista, on reaalisesti suhteellisen paljon suuremmat tuotejoukot, kuin teollisuudella. Tämä on — siksi oleellinen ominaisuus, ettei se voi olla tuntumatta myöskään kapitalistisen järjestelmän hajoamiskaudella.
Kaikkein oleellisin ominaisuus kuitenkin on tämän tärkeimmän teollisuusalan taloudellinen rakenne. Tämän rakenteen erikoisuutena on taloudellisten tyyppien, tavaton kirjavuus, joka kuvastaa ja ilmaisee suhteellisen heikkoa työn yhteiskunnallistuttamisen tasoa. Yleensä puhuen me voimme eroittaa siinä seuraavat ryhmät: palkkatyöhön perustuva suurkapitalistinen talous; kapitalistinen talonpoikaistalous (»kulakki», »Grossbauer»»), joka niin ikään käyttää palkkatyötä ja pysyy sen varassa; talonpoikainen »työ»-talous, joka ei riistä palkkatyövoimaa; lopuksi puoliproletaarien palstatalous. Näiden tyyppien ihmisainesten välisten suhteitten eri yhdistelmistä syntyy varsin kirjava kuva. Suurkapitalistisen talouden puitteissa me havaitsemme lähipitäen saman tuotannollis-yhteiskunnallisen hierarkkian, kuin teollisuudessakin: latifundiumin taloudellinen perustuslaki on yleensä sama, kuin tehtaan perustuslaki; ylinnä — kapitalisti-liikkeenharjoittaja; edelleen — pääjohtaja (tirehtööri); sitten ammatti-intelligenssin joukko (agronoomit, kirjanpitäjät j.n.e.); vielä alempana — »palvelijat»; heidän jälkeensä — ammattityömiehet (maatalouskoneissa, sivuradoilla, sähköasemilla j.n.e.) ja vihdoin, »sekatyöläiset». Toisenlainen on keskinäissuhde — maalaisporhon eli Grossbauer'in taloudessa, jossa tuotantoportaat tavallisesti rajoittuvat kahteen ryhmään: isäntään ja työmieheen. »Työ»-talous ei tunne hierarkkista porrasta, ja puoliproletaarin talous muodostaa ihmisaineksellaan toisen talouden — latifundiumin, tehtaan — hierarkkisen portaan alimman laudan. Edellisissä luvuissa näimme, että sinä pääkohtana, joka määrää tuotannon järkiperäistämisen välittömän mahdollisuuden, on (missä kaavassa tahansa — joko valtiokapitalistisessa tai sosialistisessa) yhteiskunnallistettu työ. Sentähden on selvää, että jo valtiokapitalismin järjestelmän olisi pitänyt maatalouden suhteen saada jonkunverran toisenlainen »järjestöllinen muoto».
On itsestään selvää, että porvaristolla oli tavaton tarve sisällyttää maatalous valtiokapitalistiseen järjestelmään. Sillä maatalous — varsinkin horjutusten aikana — on ratkaiseva tuotantoala: voidaan elää ilman lievetakkeja, sähkölamppuja tai kirjoja, mutta ilman leipää ei voida elää. Armeija voi olla vaatettamaton, mutta se ei voi elää pyhän Antonion ruoalla. Siis ajankohdat, jotka ovat työntäneet valtiokapitalistisen järjestömuödon puolelle, ovat olleet olemassa mitä kärjistyneimpinä. Mutta samaan aikaan tuotannon järkiperäistämisen suoranainen mahdollisuus oli juuri mahdollisimman pieni.
Miten ratkaisi kapitalismi tämän tehtävän?
Kahdella tavalla: ensiksi, suurten tuotantoyksikköjen osan valtiollistuttamisella; toiseksi, välillisesti säännöstelemällä tuotantoprosessin kiertoprosessin kautta.
Edelläesitetystä selviää verrattain hyvin ensimäisen menetelmän suhteellinen »heikkous». Tosin kapitalistisella valtiolla jo oli hallussaan maataloustuotannon muutamia aloja (esim. valtion metsät), mutta sillä ei ollut sellaisia tukikohtia, kuin esim. trustit teollisuudessa. Sentähden tuotannon välittömän porvarillisen kansallistuttamisen tila oli suhteellisen ahdas ja toteutui tavallisesti erilaisten »kommunalisoimisten» ja »kunnallistuttamisten» muodoissa. Sitä suuremman merkityksen sai toinen metoodi: tuotannon säännöstely kiertoprosessin säännöstelyn eli jaon järjestämisen kautta. Valtion viljamonopooli, korttijärjestelmä maataloustuotteisiin nähden, tuotteen pakollinen luovuttaminen, rajahinnat, teollisuustuotteiden järjestetty vienti j.n.e. j.n.e., — tämä kaikki lopuksi suuntasi kehityksen tuotannon valtiollistuttamisen puolelle. Tässä havaitsemme takapajuisemman kehitysmuodon, sen järjestämisprosessin alkuvaiheet, jolla, kuten teollisuudellakin, oli lähtökohtana juuri kiertoprosessi (kornerit, ringit, syndikaatit).
Tällä alalla valtiokapitalistinen järjestelmä voi jo nojata syndikaatinmuotoisiin maataloudellisiin erityistyyppisiin yhtymiin, ensi kädessä osuusliikkeisiin. Liikeprosessin säännöstelyn kautta oleellisesti tuli säännösteltyä myöskin maataloustuotannon koneisto kokonaisuudessaan, siihen luettuna myöskin yksilöllinen pikkutalous. Maataloustuotteiden »vapaan kaupan» järjestelmä tuli rikotuksi perin juurin. Tosin maatalouden erikoiset olosuhteet, pienen ja keskisuuren tavaraa tuottavan talouden tavattoman suuri ominaispaino muodosti tässäkin suuria vaikeuksia, jotka ilmenivät »luvattomina», »vapaina» markkinoina, salaisena keinottelukauppana (Schleichhandel, kuten saksalaiset sanovat); mutta niin kauan kuin valtiokapitalistisen järjestön systeemi oli luja kokonaisuudessaan, kuului maatalouskin yleiseen koneistoon, jonka pääosana oli järjestetty teollisuus.
Tästä johtuu sääntö: mikäli valtiokapitalistisen systeemin lähtöpisteenä on tuotantosuhteitten hajonta teollisuudessa, sikäli se merkitsee myös tämän systeemin vararikkoa suhteessaan maatalouteen.
Valtiokapitalistisen koneiston mätänemistä ilmaisee tällöin se, että maataloustuotteiden keinottelukauppa alituisesti rikkoo sitä. Yhdyssiteitten vallankumouksellinen katkominen lisää ensi aikoina — kaupungin ja maaseudun erottamista toisistaan.
Valtiokapitalismin kaudella voidaan kaupungin ja maaseudun välillä erottaa seuraavat yhdyssiteet: 1) finanssikapitalistista tyyppiä oleva luotto- ja rahayhteys (etupäässä pankkilaitosten kautta); 2) valtion ja kuntain järjestämiskoneistot; 3) kaupungin ja maaseudun välisen vaihdon kaikkein reaalisin prosessi, joka tapahtuu osaksi järjestettyjen koneistojen kautta ja välityksellä, osaksi niitä sivuuttamalla. Katsokaamme nyt, mitä ehdottoman välttämättömästi täytyy tapahtua silloin, kun proletariaatti ottaa käsiinsä vallan, kaupungin ja maaseudun välisten suhteitten alalla.
Rahaluotto- ja finanssikapitalistisen tyypin siteet katkeavat kokonaan, palaamattomasti ja ainaiseksi, kun proletariaatti ottaa vallan. Pankkien valtaamisessa luottosuhteet purkautuvat eikä mistään »luoton uudistumisesta» voi olla puhettakaan, sillä totuttujen suhteitten koko perusjärjestelmä on silloin hajoitettu, kaikki »luotto» on kadonnut, ja proletariaatin valtio esiintyy porvariston tajunnassa kollektiivisena rosvona.
Valtion ja kuntain koneistot samoin hajoavat alkuaineisiinsa samalla, kun hajoavat melkein karkki vanhanmalliset valtion koneistot. Se koneisto, joka ilmaisi teollisuuden hegemoniaa maatalouden yli ja kaupungin hegemoniaa maaseudun yli (kapitalistisessa muodossa) lakkaa olemasta varsinaisena järjestösysteeminä.
Vihdoin vaihdon reaalinen prosessi, joka ilmaisee »kansantalouden» yhtenäisyyttä, hupenee mittasuhteiltaan tavattomasti. Kun on yksityiskohtaisesti analysoitu kapitalistisen teollisuuden hajonta, on helppo käsittää, minkä vuoksi se tapahtuu. Jo negatiivisen laajentuneen tuotannon uudistusprosessi imperialistisen sodan aikana hajoitti vaihdon pohjaa supistaen aina pienimpään määrään asti kaupungin lähettämäin tuotteiden paljouden, s.o. maaseudulle välttämättömän reaalisen tuotteiden ekvivalantin (vastaavan arvon). Kapitalistisen tuotantokoneiston hajotessa tuotantoprosessi melkein lakkaa: eletään vanhoilla varastoilla, sodalta säästyneillä jäännöksillä, jotka ovat jääneet perinnöksi proletariaatille. Raha, joka »normaali»-aikana näytti itsearvolta, paljastuu lopullisesti välitysmerkiksi, jolla ei ole itsenäistä arvoa. Siis niiltä henkilöiltä, joiden hallussa on suuret joukot maataloustuotteita, häviää melkein kokonaan niiden kaupunkiin tuomisen kiihoke. Yhteiskunnallinen talous jakaantuu kahteen autonoomiseen piiriin: nälkäiseen kaupunkiin ja maaseutuun, jolla on — huolimatta tuotantovoimain osittaisesta hävityksestä — jokseenkin suuri määrä missään menekkiä saamattomia tuotteiden »ylijäämiä». Koko yhteiskunnallis-tuotannollisen systeemin hajonta saavuttaa kulminatsioonipisteensä. Tämä »yhteiskunnan taloushistorian» vaihe ilmenee yhteiskunnallisen työn kahden pääryhmän eristymisenä — asiantila, jonka jatkuvasti vallitessa yhteiskunnan olemassaolo tulee mahdottomaksi.
Mutta ennen kuin siirrymme uuden tasapainon ehtojen analyysiin, on välttämätöntä tarkastella ne perusmuodot, jotka kapitalistisen systeemin vararikko saa juuri »maaseudun» sisäpuolella.
Tässä pistää silmään heti seuraava asema: »maaseudun» suhteellisen sitkeyden vuoksi ja koska siellä on verrattain suuri joukko tuotteita, täytyy suhteitten hajoamisprosessin maataloustuotannossa tapahtua paljon hitaammin; toisaalta, mikäli siellä on olemassa sellainen talousmuotojen kirjavuus, jota ei tunne suurkapitalistinen teollisuus, sikäli myös transformatsiooniprosessin varsinainen muoto kaikissa vaiheissaan tulee olemaan erilainen, kuin edellisissä luvuissa analysoimamme prosessi.
Ottakaamme ensin suurkapitalistiset taloudet. Siinä on siteitten katkeamisprosessi enin sen kaltainen, joka tapahtuu teollisuudessa. Joitakin muunnoksia siinä sentään on. Ensiksi, se tapahtuu siellä hitaammin, kuin kaupungissa. Tämä seuraa siitä, etta maataloudessa, kulutustarpeiden tuotantopaikalla, ei tunnu niin jyrkästi työväenluokan nälkiintyminen. Osittaiseen luonnolliseen maksujärjestelmään siirtyminen takaa työvoiman uudistumisen ja niin ollen on järjestelmän ihmisainesten välisen yhteyden katkeamiskiihoke huomattavasti pienempi. Toiseksi, itse proletariaatti ei siellä ole niin »kapitalistisen tuotantoprosessin koneiston», »kouluuttama». Sen kokoonpano (puolitalonpoikaiset ainekset), työtavat (työn sesonkiluonne, paljon suurempi alueellinen hajallisuus työprosessissa j.n.e.) — kaikki tämä estää sen »ideologista vallankumouksellistumista» ja »työväen vallankumouksellisen suunnitelman» laatimista. Mutta nämä tekijät eivät sentään estä, vaan ainoastaan hidastuttavat kehityksen yleistä suuntaa. Kaupungin ja teollisuusproletariaatin vaikutus antaa ulkonaisen sysäyksen itsenäisesti kehittyvän prosessin kasvamiselle ja, loppujen lopuksi, on kapitalististen tuotantosuhteitten purkautuminen välttämätön, purkautuminen, joka käy samaan suuntaan, kuin teollisuudessakin.[64*]
Mutta maaseudun tuotantosuhteiden purkautuminen käy myöskin toisiin suuntiin, joka johtuu maaseututalouden erikoisista rakenneominaisuuksista. Ylempänä näimme, että osa ihmiskoneistosta (palstatalouksien puoliproletaariset omistajat) itse kuuluu alempana renkaana kapitalistiseen hierarkkiaan; muut ainekset (»keskivarakkaat», »työläistalonpoikaisto») eivät ole ainoastaan suurtalouden »kilpailijoina» markkinoilla — ne ovat usein riiston esineinä tavattoman monimutkaisten ja monenlaisten suhteitten (vuokra, koronkiskonta, maapankeista riippuminen j.n.e.) salaisen peitetyssä muodossa. Siinä on nähtävänämme työhierarkian alempien tai keskinkertaista alempien ainesten sellainen muoto, jota ei ole puhtaasti kapitalistisessa kaavassa ja joka ei ole yhteiskunnallistutettua työtä, vaan ikäänkuin pistetty sivuun. Siitä huolimatta on sen ominaispaino sangen huomattava, mikäli tarkastamme koko yhteiskuntajärjestelmää sen konkreettisena kokonaisuutena. Sellainen tuotantosuhteitten luonne, kun järjestelmän sivussa olevat alemmat renkaat ovat kokoonpantuja tavattoman monista itsenäisistä talouksista, määrää myös noiden suhteiden hajoamismuodon, joka tällöin ilmenee taisteluna talouksien välillä, s.o. taisteluna työtätekevän talonpoikaiston ja puoliproletaarien välillä yhdeltä puolen, suurtalonpoikain ja puolitilanherrain välillä — toiselta puolen. Taistelevien ainesten konkreettinen yhdistelmä voi olla sangen kirjava, riippuen eri talousmuotojen ominaispainosta, riippuen näiden muotojen muunnoksista (sillä nämä ovat — hyvin liikkuvia, väliaikaisia, monivivahduksisia kategorioita). Itsekseen otettuna, eristettynä koko muusta talousyhdistelmästä, kätkeytyy tähän suhteitten särkymiseen alkuperäisempiin muotoihin palaamisen mahdollisuus, sillä aktiivisena voimana tässä on juuri pikkuomistajain hajallinen työ, eikä proletaarien yhteiskunnattistutettu työ. Mutta tiettyyn historialliseen kontekstiin se kuuluu kapitalistisen järjestelmän yleisen vararikkoprosessin kokoonpano-osana.[65*] Sellainen on agraari-talonpoikainen vallankumous, jonka merkitys on sitä suurempi, mitä vähemmän kehittyneet ovat kapitalistiset suhteet. Tätä taistelua voi seurata ja tavallisesti seuraa suuri voimain tuhlaus ja aineellistuotannollisen pohjan palotteleminen (suurtilojen, irtaimiston, karjan y.m. osittainen jako), s.o. tuotantovoimain mitä pahin lamaantuminen.
Nyt syntyy kysymys siitä, miten uusi tasapaino on mahdollinen, tasapaino juuri maataloudessa itsessään yhdeltä puolelta, tasapaino kaupungin ja maaseudun välillä — toiselta puolelta.
Tämä kysymys on ihmiskunnan kohtalolle ratkaiseva, sillä se on tärkein ja mutkikkain kysymys.[66*]
Me jo näimme, että uuden tasapainon yleisen tyypin tulee olla nurin käännetty (dialektisesti negatiivinen) tasapainon tyyppi valtiokapitalismin järjestelmän olosuhteissa.
Ennen kaikkea tarkastamme prosessia maataloudessa itsestään.
Suurkapitalistisen talouden erilaisten ihmisainesten välisen suhteen katkeamisen tulee muuttua näiden ainesten järjestämisellä niiden uuteen yhdistelmään. Oleellisesti tässä on samanasteinen probleemi, kuin teollisuudessakin. Mutta sitä vaikeuttaa kaksi kohtaa: ensiksi, suurkapitalistisen talouden osittainen hävitys suurtaloutena yleensä; toiseksi, juuri maatalousproletariaatin paljon pienempi kypsyys. Edellinen on välttämätön, kun talonpoikaisto käy taistelua maasta. On selvää, että myönnytysten suuruus jyrkästi vaihtelee riippuen yleensä talonpoikaiston ominaispainosta ja sen jakaantumsiesta en ryhmiin. Jälkimäinen — aiheuttaa paljon enemmän sisäisjärjestöllisiä riitoja; proletariaatin itsekasvatusprosessi käy hitaammin.
Mitä tulee tasapainoon maataloustuotannon muussa piirissä, niin sillä on pyrkimys uudistua kehityksen lähtökohtana olevan tasoitusuudistuksen pohjalla. On aivan ilmeistä, että sellaisen tilan, käsiteltynä riippumatta kehityksestä kaupungeissa, olisi pitänyt antaa sysäys uudelle »amerikkalais»-malliselle kapitalistiselle ajanjaksolle. Tämä mahdollisuus kuitenkin häviää, kun tavaratalous likvideerataan kaupungissa ja teollisuus järjestetään sosialistisesti. Siis, proletariaatin diktatuuria ehdottomasti seuraa peitetty tai jonkunverran avoin taistelu proletariaatin järjestävän pyrkimyksen ja talonpoikaisten tavara-anarkistisen pyrkimyksen väiillä.
Mutta minkälaisissa muodoissa sitten voidaan määrältä proletaarisen kaupungin järjestävä vaikutus? Ja miten voidaan saavuttaa uusi tasapaino kaupungin ja maaseudun välillä?
On ilmeistä, että »aluevaihdon» reaalinen prosessi kaupungin ja maaseudun välillä vain voi olla kaupungin ratkaisevan vaikutuksen lujana ja kestävänä pohjana. Tuotantoprosessin uudistuminen teollisuudessa, teollisuuden uudesti synnyttäminen sosialistisessa muodossaan, on niin muodoin maaseudun jonkun verran nopean järjestävään prosessiin vetämisen välttämättömänä ehtona.
Mutta koska teollisuuden uudestisyntymisen ehtona on juuri elintarpeitten tulvaaminen kaupunkiin, niin on aivan selvää, että tämän tulvaamisen täytyy tapahtua maksoi mitä maksoi. Tämä pienin mahdollinen tasapaino voidaan saavuttaa vain a) kaupungeissa olevien säästöjen osan kustannuksella ja b) valtio-proletaarisen pakon avulla. Tällä valtion harjoittamalla pakolla (viljan ylijäämien poisottaminen, luonnon vero tai jotain muita muotoja) on taloudellinen pohja: ensiksi, välitön, mikäli talonpoikaisto itse katsoo edukseen teollisuuden kehityksen, joka antaa sille maatalouskoneita, kaluja, keinotekoisia lannoitusaineita, sähkövoimaa j.n.e.; toiseksi, välillinen, mikäli proletariaatin valtiovalta on paras puolustuskeino suurmaanomistajan, koronkiskurin, pankkiirin, kapitalistisen valtion y.m. taloudellisen sorron palautumista vastaan. Valtion harjoittama pakoitus ei tässä siis ole dühringiläistä »puhdasta väkivaltaa», ja sikäli se on tekijä, joka kulkee yhteistaloudellisen kehityksen pääsuuntaa.[67*] Mikäli teollisuusproletariaatti nojautuu muodollisesti yhteiskunnallistutettuun (proletariaatin valtiollistuttamaan) suurtalouteen, sikäli se välittömästi järjestää tuotannon prosessia. Maatalousirtaimiston puute voi saattaa myös osan maatalousisännistä tuotannolliseen yhteenliityntään (maatalouskommuunit, yhdistykset, arttelit). Mutta pikkutuottajain pääjoukon vetäminen järjestettyyn koneistoon on mahdollinen etupäässä kiertopiirin kautta, siis muodollisesti samaa tietä, kuin valtiokapitalistisen systeemin aikana.[68*] Valtion ja kuntain (joita teoreettisesti ei voida asettaa valtion elinten vastakohdiksi) jako- ja hankintaelimet — sellainen on uuden tasapainosysteemin pääkoneisto.
Tässä tulee kysymys niistä talonpoikaisten järjestöistä, jotka jo kapitalistisen kehityksen kaudella yhdistivät hajallaan olevia tuottajia juuri kiertoprosessissa, s.o. maataloudellisessa osuustoiminnassa. Maatalouden kapitalistisen systeemin siteitten hajoamisen analyysistähän kävi selville, että pientuotanto tässä hajoamisprosessissa säilyi suhteellisen kestävänä. Tosin talonpoikainen osuustoiminta pyrki muuttumaan, ja osaksi muuttui kokonaankin, maataloussyndikaateiksi, joiden etunenässä olivat kapitalisti- ja tilanherrajohtajat. Sikäli täytyi myös osuustoimintakoneiston vahingoittua. Aivan yhtä selvästi, kuin osuustoiminnan muutamien muotojen täytyy ehdottomasti hajota — on luotto-osuustoiminnalla samanlainen kohtalo. Mutta samaan aikaan on aivan varmaa, että talonpoikaistalouden kestävyyden täytyy ilmetä myös talonpoikaisten osuustoiminnallisen koneiston lujuutena. Minkälainen on sen tulevaisuuden kohtalo? Häviääkö se, kuten syndikaatti ja trusti ehdottomasti häviävät? Vai eikö? Ennenkuin vastaamme tähän kysymykseen, on analysoitava tarkemmin toinen, pääkysymys: taistelu proletariaatin ja talonpoikaiston välillä, jotka ovat erilaisten taloustyyppien luokkaedustajia.
»Yhteiskunnallisen talouden päävoimat — ja päämuodot ovat: kapitalismi, tavaran pikkutuotanto, kommunismi. Päävoimat ovat — porvaristo, pikkuporvaristo (eritoten talonpoikaisto), proletariaatti».[69*] »Talonpoikainen talous pysyy edelleenkin tavaran pikkutaotantona. Siinä meillä on erittäin laaja ja syvä- ja lujajuurinen kapitalismin pohja. Tällä pohjalla kapitalismi säilyy ja uudestisyntyy mitä tulisimmassa taistelussa kommunismia vastaan. Tämän taistelun muodot ovat — säkkiläisyys ja keinottelu, jotka ovat suunnatut valtion viljanhankintaa vastaan (samoin muidenkin tuotteiden hankintaa), — yleensä valtion toimittamaa tuotteiden jakoa vastaan».[70*] Taistelu tavaramarkkinoita vastaan tai niiden puolesta, peitettynä taisteluna tuotantomuotojen puolesta, — kas siinä se taloudellinen asiaintila kaupungin ja maaseudun välisessä keskinäissuhteessa, joka yleensä muodostuu senjälkeeen, kun proletariaatti ottaa käsiinsä vallan. Tämä eroaa jyrkästi siitä, mitä on kaupungissa. Kaupungeissa päätaistelu talousmuodosta päättyy proletariaatin voittoon. Maaseudulla se päättyy, sikäli kuin on kysymys suurkapitalismin voittamisesta. Mutta samalla hetkellä se — toisissa muodoissa — uudestisyntyy taisteluna yhteiskunnallistutetun työn toteuttavan proletariaatin valtiosuunnitelman ja tavara-anarkian, talonpoikaisen keinotteluhillittömyyden välillä, joka ruumiillistuttaa pikkuomistuksen ja markkina-anarkian. Mutta koska yksinkertainen tavaratalous ei ole muuta, kuin kapitalistisen talouden sikiö, niin on ylläkuvattujen suuntien välinen taistelu oleellisesti taistelun jatkumista kommunismin ja kapitalismin välillä. Koska itse talonpojan rinnassa elää kaksi »sielua», ja mitä köyhempi hän on, sitä suurempi ominaispaino on proletaarisella suunnalla, niin tätä taistelua mutkistuttaa myöskin talonpoikaiston omassa keskuudessa tapahtuva taistelu.
Mitenkä vaikuttaa sellainen asema talonpoikain osuustoimintakoneiston kohtaloon? On selvää, että asianlaita tässä on toinen, kuin teollisuudessa. Osuustoimintakoneisto voi atrophiiroutua[3] (suhteitten yhä enemmän purkautuessa kaupungin ja maaseudun välisen vaihdon kautta); se voi hävitä (jos kulakeilla on ylivoima maaseudulla ja taistelu niiden ja proletariaatin välillä kärjistyy); se voi tulla imetyksi myös yleis-sosialistiseen jakojärjestöön ja asteettain uudistetuksi (tuotteiden vaihdon reaalisen prosessin uudistuessa ja kaupungin ratkaisevan taloudellisen vaikutuksen alaisena). Tässä siis ei koneiston täydellinen hajoaminen ole teoreettisesti ehdoton.
Niin muodoin uusi tasapaino syntyy tässä keskeytymättömässä taistelussa, ja senvuoksi on sen saavuttaminen hidasta ja kipua tuottavaa. Prosessi kehittyy sitä nopeammin, mitä pikemmin uudistuu tuotanto teollisuudessa, mitä pikemmin proletariaatti ryhtyy tärkeimpään tehtävään — teknilliseen vallankumoukseen, joka täydellisesti muuttaa talouden vanhoilliset muodot ja antaa mahtavan sysäyksen maataloustuotannon yhteiskunnan istuttamiselle: Mutta tämä aihe kuuluu jo seuraavaan lukuun.
III:ssa luvussa me jo yleisesti koskettelimme kysymystä tuotantovoimista ja vallankumouksen aiheuttamista kuluista. Nyt meidän täytyy tutkistella tämä kysymys yksityiskohtaisesti, koska sen arvioimisesta riippuu suorastaan kaikki. Sillä yhteiskunnan tuotantovoimat, niiden taso ja niiden liike määräävät, loppujen lopuksi, yhteiskunnallisten ilmiöiden koko yhdistelmän. Ja kaiken rakenteellisen tasapainon, s.o. ihmisten erilaisten yhteiskunnallisten ryhmittymäin, yhteiskuntajärjestelmän ihmisainesten välisen tasapainon kestävyys riippuu määrätystä tasapainosta yhteiskunnan ja ulkonaisen ympäristön välillä, tasapainosta, jonka luonteen määrää yhteiskunnallis-ainellisten tuotantovoimien kehitystaso.
Mutta kaikkein ensiksi on vastattava kysymykseen, mitä nuo tuotantovoimat oikeastaan ovat.
»Filosofian kurjuudessa» Marx kirjoitti: »Jos työn jako yleensä otetaan lähtökohdaksi toivossa, että siten saadaan selitettyä työn erikoisvälineen — koneen — alkuperä, niin merkitsee se samaa, kuin ilmeiseen ristiriitaan joutuminen historian kanssa. Konetta voidaan yhtä vähän pitää taloudellisena kategoriana, kuin esim. härkää, joka valjastetaan auran eteen; niitä on pidettävä tuotantovoimina (kurs. meidän. N. B.). Taloudellisena (kurs. meidän. N. B.) kategoriana, s.o. tuotannon yhteiskunnallisena suhteena, ei ole kone, vaan koneitten käytäntöön sovelluttamista varten perustettu tehdas.»
Tässä Marx ilmeisesti käsittää tuotantovoimilla tuotannon aineellisia ja inhimillisiä aineksia ja, tämän mukaisesti, tuotantovoimin kategoria ei ole taloudellinen, vaan teknillinen kategoria. Mutta hän antaa meille toisenkin määritelmän tuotantovoimista. »Pääoman» I ja II nidoksessa Marx varsin usein käyttää termiä »tuotantovoimat» aivan samaa merkitsevänä, kuin lausetapa: »yhteiskunnallisen työn tuottavaisuus».[71*] Kuitenkin Marx, nimittäen tuotantovoimiksi yhteiskunnallisen työn tuotannollisuutta, itse useasti huomauttaa, että työvoima on yhteiskunnan perustuotantovoima.
Olipa miten tahansa, selvää on ainakin, että jos analyysin ensimäisillä asteilla voidaankin käyttää epämääräistä käsitettä, niin lopuksi tämän käsitteen epäselvyys käy tuntuvaksi.
Ennen kaikkea, mikä on tämän käsitteen ajatus? Kun puhutaan tuotantovoimista, niin sillä tahdotaan osoittaa ihmisen vallan astetta luonnon yli, sitä astetta, millä ihminen pystyy vallitsemaan tätä luontoa. Juuri tämä loppujen lopuksi määrääkin saavutetun kehityksen asteen. Tältä näkökannalta ennen kaikkea onkin tarkastettava kysymystä, missä keskinäissuhteessa toisiinsa ovat Marxin määritelmät. Rodbertus kehoittaa tarkasti määräämään molempain näiden käsitteiden väliset rajat. Teoksessaan »Zur Beleuchtung der sozialen Frage» kirjoittaa hän: »Tuotantovoima on jyrkästi eroitettaiva tuotannollisuudesta. Tuotannollisuus merkitsee tuotantovoiman toimintaa tai hyödyllistä tehoa (effektiä). Jos 10 työmiehen sijaan tulee työhön 20, tai jos tietyn työkykyasteisen yhden koneen sijaan pannaan kaksi samallaista konetta, niin on tuotatovoima kaksinkertaistunut; jos 10 työmiestä tuottaa yhtä paljon, kuin tähän asti 20, tai jos koneella, joka on toisen kanssa samanhintainen, on kaksinkertainen määrä tehoa verrattuna tuohon toiseen, niin on tuotannollisuus kohonnut kaksinkertaiseksi. Työ on tässäkin viimeinen mittakaava. Työn suuremmat summat ovat suurempi tuotantovoima; tuotteen suurempi paljous yhtäsuuren työsumman ohella on tuotannon kohottamista».[72*] Kun kysymys näin esitetään, näkyy kyllin selvästi tuotantovoimiin käsitteen »epämääräisyyden» syy; asianlaita on niin, että tämä on rajakäsite, joka on tekniikan ja talousopin rajalla. Yhteiskunnallisen työn tuottavaisuuden käsite on ekonoomisesti tärkeä. Teknillisesti tärkeä on yhteiskunnallisen työn tämän tuottavaisuuden vastaava aineellinen arvo, se on tuotannonvälineiden ja työvoimain olemassaoleva yhteys. Sentähden voimme puhua tuotantovoimista ja yhteiskunnallisen työn tuottavaisuudesta, kuten saman matemaattisen suureen M / (a + b) kahdesta puolesta, suureen, jossa M merkitsee tuotteiden koko summaa, lausuttuna joissakin hyödyn yksiköissä (olivatpa ne voiman yksikköjä tai jotain muita — se on tässä tapauksessa yhdentekevää), a ja b — yhteiskunnallisen työn yksikköjä: a — elottoman työn yksikkö, b — elollisen. Jos tarkastelemme tätä kaavaa »aineelliselta» kannalta, niin saamme 1) joukon erilaatuisia tuotteita; 2) joukon erilaatuisia tuotannonvälineitä; 3) joukon erilaatuista lajiteltua työvoimaa. Nämä kolme suuretta ovat täydellisesti toisistaan riippuvaisia, mutta alkuperäisenä aineksena ovat tuotannonvälineet. Tuotannonvälineet jakaantuvat työvälineisiin ja muihin tuotannonvälineisiin (raaka-aine, apuaineet j.n.e.). Nämä kaksi osaa vuorostaan ovat elimellisesti yhdistettyinä toisiinsa. Konkreettiset tuotannonvälineet yleensä edellyttävät laadullisesti määriteltyjen työvoimain adekvaattista (vastaavaa) paljoutta, sillä tuotantoprosessissa on teknillinen logiikkansa, ja jokaisella tietyllä hetkellä ovat tuotannon aineelliset ja henkilölliset ainekset yhdistettyinä toisiinsa täysin määritellyn muodon mukaisesti ja täysin määritellyssä suhteessa. Toiselta puolen taas itse tuotannonvälineet aineelliseen määrittelyynsä nähden jakaantuvat kahteen osaan, jotka molemminpuolisesti määräävät toinen toistaan. Tältä näkökannalta katsoen voimme ottaa analyysin peruskohdaksi tuotannonvälineiden aktiivisen osan, nimittäin työn välineet, yhteiskunnan teknillisen järjestelmän. Juuri se, kuten Marx sanoo, »muodostaakin tuotantovoimain edistyksen todellisen mittakaavan».
Siis, jos me puhumme yhteiskunnan tuotantovoimain kasvusta tai taantumisesta, niin tarkoitamme me sillä työn yhteiskunnallisen tuotantokyvyn nousemista tai laskemista; jos me puhumme tuotantovoimain sijoittelusta ja uudestaanjärjestämisestä, niin puhumme me tuotannonvälineiden ja työvoimain sijoittelusta ja uudestaanjärjestämisestä; jos me puhumme tuotantovoimain fyysillisestä hävittämisestä, niin puhumme silloin juuri tuotannonvälineiden ja työvoimain hävittämisestä; jos meille on tarpeen tuotantovoimain sosiolooginen määrittely, voimme me ottaa yhteiskunnan teknillisen järjestelmän, yhteiskunnallisen kehityksen aktiivisen muuttuvan »tekijän».
Mutta sellainen keskinäissuhde kaavassa M / (a + b) missä a ja b merkitsevät kaikkien tuotannonvälineiden ja kaikkien työvoimien saatavilla oloa, edellyttää yhteiskunnallisen tuotannon uudistamisen »säännöllistä» kulkua, s.o. sulavasti liikkuvan tasapainon tilaa. Teknillisesti näiden suureiden tietty suhde (siis myöskin mahdollisuus asettaa toinen suure toisen sijaan) häviää yhteiskunnallisen tasapainon horjuessa. Yhteiskunnallisen työn tuotantokyky lausutaan edelleenkin kaavana M / (a + b). Mutta (a) ei merkitse silloin enää kaikkia saatavillaolevia tuotannon välineitä, eikä (b) kaikkia saatavillaolevia (s.o. käyttömahdollisia) työvoimia; ja (a):n ja (b):n välinen suhde, joka säännöllisissä olosuhteissa on tunnettu suure, teknillisesti määritelty, lakkaa olemasta sellainen.
Tuotantovoimain dynamiikka (liikeoppi) on sidottu tuotannon dynamiikkaan, s.o. tuotantoprosessiin. Tuotantovoimain aineelliset ja henkilölliset ainekset (tuotannonvälineiden ja työvoimain yhdistelmä) uudistuvat in natura tässä prosessissa tullakseen tämän prosessin aktiivisiksi tekijöiksi. Senvuoksi on tuotannon uudistamisen kannalta katsoen kaavaa M / (a + b) tarkasteltava a:n ja b:n, s.o. tuotannon uudistusprosessin aineellisten ja inhimillisten ainesten puolelta. Tällöin eivät (a) ja (b) ole eristettyjä yhdistelmiä, vaan suureita, jotka ovat elimellisesti yhdistettyjä työn prosessissa. Vain sikäli, kuin ne sisältyvät työn prosessiin, ovat ne välittömästi tuotantovoimain yhteenlaskettavia.
Tuotantovoimain kehitys ei lainkaan muodosta sulavasti nousevaa käyräviivaa. Päinvastoin, jo ennakolta tulee olla selvää, että antagonistisessa yhteiskunnassa, yhteiskunnassa, joka perustuu tuotannolliseen ja yhteiskunnalliseen anarkiaan, ei voi olla olemassa tuotantovoimain keskeytymätöntä kehitystä. Sillä sellaisessa yhteiskunnassa tasapainolait realisoituvat ja voivat realisoitua yksinomaan alituisten tai kausittain toistuvien tasapainon horjumisten kautta. Siis, tasapainon uudistamisen lähtökohtana täytyy olla sen häiriintymisen. Ja koska tasapainon häiriintyminen, tasapainon, jonka tehtävällinen merkitys tässä tapauksessa sisältyy sen uudistamiseen laajemmalla, — ja samalla aikaa vielä syvemmin ristiriitaisella, — pohjalla, ehdottomasti on yhteydessä tuotantovoimain lamaantumisen kanssa, niin on itsestään ymmärrettävää, että antagonistisessa (vastakohtain) yhteiskunnassa tuotantovoimain kehitys on mahdollinen ainaastaan niiden kausittaisen hävittämisen kautta.
Erittäin selvästi tämä ilmenee kapitalistisissa pulissa. »Maailmanmarkkinapulia on pidettävä porvarillisen taloudenhoidon kaikkien vastakohtien reaalisena ilmauksena ja väkivaltaisena tasoituksena» (kurs. meidän. N.B.).[73*]
Tätä vastakohtien »väkivaltaista tasoittamista», s.o. uuden tasapainon ehtojen muodostamista seuraa tuotantovoimain hävittäminen. Uusi tasapaino synnyttää jälleen vanhan ristiriidan laajennetulla pohjalla j.n.e. Tältä kannalta katsottuna kapitalistisen tuotannon uudistusprosessi ei siis ole ainoastaan kapitalististen tuotantosuhteiden laajennetun uudistumisen prosessi: se on samalla aikaa myös kapitalististen vastakohtien laajennetun uudistumisen prosessi.[74*] Uusi tasapaino saadaan aikaan joka kerta »tuotantovoimain joukottaisen hävityksen» avulla, ja sitäpaitsi yhä kasvavassa määrässä. »Lisäarvon teorioissa» Marx mainiosti analysoi tämän hävittämisen päämuodot, ja lisäksi kahdelta katsantokannalta: reaalis-aineelliselta (»luonnolliselta») ja fetisisti-kapitalistiselta (arvojen) katsantokannalta.
»Kun on puhe siitä, että pulat hävittävät pääomaa, tulee ehdottomasti eroittaa kahdenlaisia ilmiöitä.
»Mikäli tuotannon uudistusprosessi pysähtyy, rajoittuu tai paikottain lakkaa työn prosessi, sikäli häviää reaalinen pääoma. Koneet, joita ei käytetä, eivät ole pääomaa. Työ, jota ei riistetä, — on samaa, kuin hukkaan mennyt tuotanto. Käyttämättä oleva raaka-aine ei ole pääomaa. Kulutusarvot (samoin kuin uudestaan rakennetut koneet), joita ei käytetä hyväkseen tai jäävät puolivalmiiksi; tavarat, jotka mätänevät varastoissa, kaikki se on pääoman hävittämistä. Kaikki tämä (samalla aikaa) rajoittuu tuotantoprosessin häiriytymiseen ja siihen, että olemassaolevat tuotannonvälineet todellisesti eivät toimi tuotannon välineinä ... Niiden käyttöarvo ja vaihtoarvo lentää tällöin hiiteen.
»Mutta toiseksi, kun pulat hävittävät pääomaa, merkitsee se arvojoukkojen hinnan polkemista ... Se on — tavarain hintain hävittävää laskemista. Tällöin ei häviä käyttöarvoja. Minkä yksi menettää, sen toinen hyötyy. Mikä taas koskee vain näennäistä pääomaa, valtion papereita, osakkeita j.n.e., niin, — mikäli se ei vie vararikkoon valtiota ja osakeyhtiötä, tai mikäli se yleensä ei häiritse tuotantoprosessia, — tapahtuu tässä ainoastaan rikkauden siirtyminen yksistä käsistä toisiin».[75*]
Mutta koska tuotannon uudistumisprosessi »yleensä» häiriintyy viimemainitussakin tapauksessa, niin tapahtuu pääoman häviämistä sen aineellisessa muodossa tässäkin. Toisaalta pääoman keskitys, jota pulat jouduttavat, luo jatkuvan liikkeen »korkeimman muodon», ja tuotantovoimain edelleen kehittyminen ostetaan niiden väliaikaisen ja osittaisen hävittämisen hinnalla, s.o. niiden tason alentamisen hinnalla.
Oleellisesti havaitsemme saman ilmiön analysoidessamme kapitalistista kilpailua, jonka pohjana on yhteiskunnallisen tuotannon pirstoutuneisuus. Jos olisi olemassa järkevästi säännöstelty järjestelmä, niin silloin työ jakaantuisi eri aloille ja liikkeille tarpeen vaatimassa suhteessa. Kapitalistisessa yhteiskunnassa ei sellaista tietoista säännöstelijää ole. Sentähden tasapainolaki — arvon laki — vaikuttaa tahdottomana (elementti-) lakina, »kuten painon laki, kun päänne yläpuolella luhistuu talo». Mutta juuri sentähden, että se on yhteiskunnallisen elementin sokea laki, realisoituu se vain alituisten rikkomisten kautta. Tässäkin on tasapainon häiriytyminen uuden tasapainon saavuttamisen välttämättömänä ehtona, ja kun se on saavutettu, seuraa jälleen sen häiriytyminen j.n.e. Näiden horjumisten, s.o. tasapainon alituisten häiriytymisten, joiden kautta viimemainittu alinomaa realisoituu, mekanismina on kilpailun mekanismi. Mutta tästä johtuu, että tuotantovoimain kehitys kapitalistisessa yhteiskunnassa asetetaan niiden alinomaisen tuhlauksen hinnalla. Tämä tuhlaus (»kilpailun aiheuttamat kulut») on koko kapitalistisen järjestelmän kehityksen välttämätön ehto. Sillä jokainen uusi rengas liikkuvan tasapainon ketjussa uudistaa tämän tasapainon korkeammassa muodossa, keskittymisprosessin pohjalla.
Tältä katsantokannalta on tarkasteltava sotaakin, joka ei ole mitään muuta, kuin yksi kilpailun metoodi, määrätyllä kehityksen asteella. Se on yhdistellyn kilpailun menetelmä valtiokapitalististen trustien, välillä. Siis, sotakulut itsestään eivät ole muuta, kuin keskittymisprosessin kuluja. Katsoen kapitalistisen järjestelmän kannalla kokonaisuudessaan esittävät ne myönteistä osaa, sikäli kuin ne eivät vie järjestelmää vararikkoon.
Yleensä puhuen, sekä pulia että kilpailua voidaan tarkastaa kolmenlaiselta katsantokannalta: tuotannon uudistusprosessin niiden rengasten kannalta, jolloin tapahtuu tuotantovoimain lamaantuminen; tietyn tuotantosysteemin tuotannon uudistumisen kannalta, kun tuotantovoimain väliaikainen lamaantuminen itse on niiden edelleen tapahtuvan edistymisliikkeen ehtona; vanhan järjestelmän vararikon ja yhteiskunnallisen uudestaanmuodostuksen (transformatsioniin) kannalta, kun vanhan järjestelmän ristiriitaisuudet räjäyttävät sen ilmaan, ja kun vararikon kulut muuttuvat vallankumouksen kuluiksi.
Näitä vallankumouksen kuluja vuorostaan voidaan tarkastaa joko niiden samojen tuotannon uudistusrengasten muodossa (sub specie), jolloin tapahtuu aineellisten tuotantovoimien hävittäminen, tai uuteen, tuotantokykyisempään yhteiskuntarakenteeseen siirtymisen muodossa, rakenteeseen, joka poistaa ristiriidan tuotantovoimain kehityksen ja niiden rakenteellisten »kahleitten» väliltä. Lienee itsestään selvää, että siirtyminen uuteen rakenteeseen, joka on tuotantovoimain uutena »kehitysmuotona», on mahdoton ilman tuotantovoimain väliaikaista lamaannusta. Ja juuri tuotantovoimain kehitykseen nähden tavattoman ratkaisevaa osaa esittäneiden kaikkien vallankumousten kokemus todistaa, että tämän kehityksen hintana on välistä ollut niiden suunnaton tuhlaaminen ja hävittäminen. Toisin ei voi ollakaan, mikäli on kysymys vallankumouksesta.[76*] Sillä vallankumouksessa »räjähtää» (wird gesprengt) tuotantosuhteitten, s.o. työn ihmiskoneiston, »kuori», mikä merkitsee ja mikä ei voi olla merkitsemättä tuotannon uudistusprosessin häiriytymistä ja, niin ollen, tuotantovoimain hävitystä.
Jos asianlaita on näin, — ja se on ehdottomasti näin, — silloin ensiksikin, a priori, tulee olla selvää, että proletaarisen vallankumouksen mukana ehdottomasti tapahtuu tuotantovoimain mitä äärimäisin rappiolle joutuminen, sillä mikään muu vallankumous ei tunne niin pitkälle ja niin syvälle menevää vanhojen suhteitten purkamista ja niiden jälleenrakentamista uuteen tapaan. Ja siitä huolimatta, juuri: tuotantovoimain kehityksen kannalta katsoen, on proletaarinen vallankumous objektiivinen välttämättömyys. Tämä asiallinen välttämättömyys johtuu siitä, että taloudellinen kuori on tullut tuotantovoimain kehityksen kanssa yhteensopimattomaksi. Maailman tuotantovoimat eivät tyydy yhteiskunnan valtiokansalliseen rakenteeseen, ja ristiriita ratkaistaan sodalla. Itse sota tulee perustuotantovoiman — työväenluokan — kanssa yhteensopimattomaksi, ja ristiriita voidaan ratkaista — todellisesti ratkaista — vain vallankumouksella.[77*]
Vain työväenluokka, joka on yhteiskunnan suurin tuotantovoima,[78*] voikin pelastaa tämän yhteiskunnan ja antaa sysäyksen kehityksen etenemiselle. Mutta se voi tehdä sen ainoastaan niiden uhrien hinnalla, joita vaatii kapitalistiseen porvaristoon[79*] personoituneen kapitalistisen halkeavan »kuoren» vastustus. Proletaarisen vallankumouksen menojen tavaton suuruus johtuu kommunistisen kumouksen perinpohjaisuudesta, tuotantorakenteen periaatteellisesta muutoksesta. Porvarillisissa vallankumouksissa ei ole tapahtunut sellaista periaatteellista muutosta, sillä yksityisomistus, tuotantosuhteiden määrätyn muodon juriidisena ilmauksena, on ollut esikapitalististenkin suhteitten pohjana. Tätä vastaavasti yhteiskunnallinen tasapaino vallankumouksen jälkeen on saavutettu: taloudellisella alalla — tekemällä vain muutamia korjauksia entisen lisäksi, poliittisella alalla — vallan siirtymisellä yhdenlaisten omistajain käsistä toisenlaisten omistajain käsiin. Siis, ennen kaikkea on selvää, ettei ole eikä voi olla sellaista hajontaa, joka on välttämätön vanhojen suhteitten periaatteellisessa, perinpohjaisessa purkamisessa, joka on proletaarisen vallankumouksen ehdoton laki.[80*]
Vallankumouksen kaikki todelliset kulut osottautuvat tuotannon uudistamisprosessin pienenemiseksi ja tuotantovoimain lamaantumiseksi. Muotonsa puolesta ne voidaan jaottaa muutamiin otsakkeisiin:
I. Tuotannon ainesten fyysillinen hävittäminen. Tähän kuuluu tuotannon välineiden (tehtaiden, koneiden, rautateiden, laitteiden, karjan y.m.) hävittäminen; ihmisten — työmiesten j.n.e. — tuhoutuminen proletariaatin valtioitten ja porvariston valtioitten välisen kansalaissodan ja luokkasodan prosessissa; koneiden ja muiden tuotannonvälineiden hävittäminen ja niiden turmeleminen huolimattomasta käytöstä, sabotaasista, määrättyjen osien aikanaan uudistamatta jättämisestä j.n.e.; teknillisen intelligenssin tuhoutuminen (kansalaissodassa, sekasorron y.m. yleisten syiden johdosta).
On selvää, että tässä on puhe yhdeltä puolen tuotannon esineellis-aineellisten elementtien tuhoamisesta, toiselta puolen — sen ihmisainesten tuhoamisesta.
II. Tuotannon ainesten dekvalifikatsiooni (laadun huononeminen). Tässä on muistettava koneitten ja yleensä tuotannonvälineiden kuluminen; työväenluokan uupuminen (fyysillinen); teknillisen intelligenssin työvoiman laadun huononeminen; tuotannonvälineiden ja »työvoimain» »surrogaatteihin» (sijakkeihin) siirtyminen (suurempi % naisia, epäproletaarisia aineksia proletariaatissa j.n.e.).
III. Yhteyden katkeaminen tuotannonainesten välillä. Tähän kuuluu edellä yksityiskohtaisesti analysoitu kapitalistisen yhteiskunnan hierarkisen järjestelmän hajoaminen, kaiken tasapainon loppuminen, mikä tuo mukanaan tuotannon uudistamisprosessin väliaikaisen halvautumistaudin; tähän kuuluu myös yhteyksien katkeaminen kaupungin ja maaseudun välillä, yhteyksien katkeaminen valtioitten y.m. välillä. Tämän hajoamisen tapahtuessa eivät reaalisesta tuotannosta häviä ainoastaan yleistyön koneiston inhimilliset osat, vaan myöskin esineellis-aineelliset osat: kun koneet, niiden »systeemi», kokonaiset tehtaat »seisoivat», niin ne tosiasiallisesti menevät hukkaan. Tuotantovoimat eivät tässä tuhoudu fyysillisesti, mutta ne siirtyvät potentsiaalisten tuotantovoimain asemaan. Ne ovat olemassa in natura (luonnossa), mutta vain yhteiskunnallisen tuotannon uudistumisprosessin ulkopuolella.
Yhteyden katkeaminen tuotannon ainesten välillä on tärkein syy tuotantovoimain tason alenemiseen siirtymiskaudella. Se on reaalisen erottamattomasti sidottu yhteiskunnan rakenteelliseen uudestijärjestämiseen, ehdottomasti johtuu siitä ja senvuoksi tulee sen olla teoreettisen analyysin keskuksena. Tähän on mukaanluettava myöskin muut nimenomaisen uudestirakentamisen kulut, esim. se, ettei työväenluokka alussa osaa »ottaa» tuotannon aineksia, rakennuskauden »erehdykset» j.n.e., s.o. koko energia (tarmo), joka menee yhteiskunnallisen työn koneiston uudestijärjestämiseen, kaikkine tämän prosessin faux frais (lisäkuluineen).
IV. Tuotantovoimain uudestaanjärjestäminen tuottamattoman kulutuksen puolelle. Tässä on ennen kaikkea muistettava kansalais- ja sosialistisen luokkasodan tarpeitten palveleminen. Vallankumousprosessin kehkeytyessä maailman vallankumousprosessiksi muuttuu kansalaissota muodoltaan luokkasodaksi, jota proletariaatin puolelta käy säännöllinen »punainen armeija». On aivan ilmeistä, että tuotannon uudistumisen lähimpäin ajanjaksojen kannalta katsoen tämän sodan kulut aiheuttavat samallaisen taloudellisen väsymyksen, kuin jokaisen muunkin sodan kulut. Sitä voidaan käydä, koska uudella pohjalla tapahtuu rakenteellisen järjestämisen prosessi. Mutta tuotantovoimain uupuminen kielteisen laajennetun tuotannon uudistusprosessin yhteydessä jatkuu sikäli, mikäli jatkuu sota. Tämä sota ei vaadi ainoastaan aineellisia varoja: se vie myöskin parhaan ihmisaineksen, työläishallintomiehiä ja järjestäjiä.
On helppo nähdä, että kaikissa luetelluissa tapauksissa tapahtuu tuotannon uudistusprosessin pienenemistä, keskeytyksiä, hidastumista, ja joskus myös sen halvausta, joka on samaa kuin tuotantovoimien uupuminen, minkä »kieltäminen» on yhtä järjetöntä, kuin itse vallankumousprosessin »kieltäminen». Kysymykseen tulee tämän uupumisen vaikutuksellisen merkityksen selittäminen. Lyhytnäköisten porvarillisten ideoloogien ja proletariaatin ideoloogien välinen eroitus tällöin ei ole siinä, että edelliset »toteavat» nämä tosiasiat, mutta toiset ne kieltävät, vaan siinä, että porvariston ideoloogit tarkastelevat näitä ilmiöitä tilastollisesti, silloin kun ainoa oikea (ja siis yleismerkitsevä) menetelmä on tuotantovoimain väliaikaisen väsymyksen tarkastaminen transformatsiooniprosessin katsantokannalta, s.o. ei ainoastaan yhteiskunnallisen tuotannon uudistamisen lähimpäin ajanjaksojen kannalta, vaan valtavain historiallisten mittakaavojen laajalta kannalta katsoen.
Itsestään ymmärrettävää on, että mikäli tuotantovoimain lamaannusprosessi ilmenee tuotannon ainesten välittömänä tuhoamisena, sikäli se on sitä hyödyllisempi, mitä supistetummat olivat tuotantovoimat sodan aikana. Tuotantovoimain väsyminen viimemainitusta syystä yhdistyy niiden »vallankumoukselliseen» uupumiseen: sota ja vallankumous, kapitalistisen järjestelmän räjähtämisenä, sulautuvat yhteiskunnallisen muodonmuutoksen prosessissa yhteen.[81*]
Koko edelläesitetystä analyysistä johtuu, että pysähdys tuotantovoimain uupumisessa ei voi alkaa ennen yhteiskunnan uuden rakenteen, uuden yhteiskunnallis-tuotannollisen tasapainon aikaansaamista. Se on kaikkein välttämättömin tuotannon uudistamisprosessin ehto. Vasta inhimillisen työkoneiston uudestaanrakentamisen jälkeen, joka hävittää esteet tuotantovoimain kehityksen tieltä, räjähdyttää rikki sen »kuoren», joka »kehityksen muodosta» on muuttunut »kehityksen kaaleiksi», — vasta tämän jälkeen on mahdollinen vallankumouksen viimeinen vaihe — teknillinen kumous, ei kumous ihmisten välisissä suhteissa, vaan ihmiskollektiivin ja ulkonaisen luonnon välillä.
Tällöin on kestettävä ensi aikoina »sosialistisen alitusäästämisen kausi».[82*] Mikä oli kapitalistisen alkusäästämisen tuotannollinen pääsisältö? Siihen, että porvariston poliittinen valta mobilisoi väestön tavattoman suuret joukot, ryöstettyään ne, muutettuaan ne proletaareiksi, muodostettuaan niistä kapitalistisen yhteiskunnan päätuotantovoiman. Proletariaatin tuottaminen — kas se oli alkusäästön kauden »pääsisältö». »Alkusäästön kauden historiassa tekevät kaikki kumoukset (Umwälzungen), jotka ovat vipusimena muodostuvan kapitalistiluokan käsissä, mutta ennen kaikkea ajanjaksot, jolloin suuret ihmisjoukot äkkiä ja väkivaltaisesti jäävät ilman välttämättömiä elämisen välineitä ja tulevat heitetyiksi markkinoille lain ulkopuolella olevina (»vogelfreie») proletaareina».[83*] Rosvoamalla, luokkaväkivallan ja ryöväyksen avulla mobilisoi pääoma siten tuotantovoimat, tehtyään ne edelleenkehittymisen lähtökohdaksi.
Mutta sosialisminkin, joka kasvaa rauniokasalla, tulee ehdottomasti alottaa elävän tuotantovoiman mobilisoinnista. Tämä työmobilisointi muodostaa sosialistisen alkusäästämisen ajankohdan, joka on kapitalistisen alkusäästämisen dialektista kieltämistä. Sen luokkasisältö ei ole riistämisprosessin edellytyksien muodostamista, vaan taloudellista uudestiluomista riiston hävittämisessä; ei kapitalistikoplan väkivaltaa, vaan työtätekevien joukkojen itsejärjestymistä.
Edellä me näimme, että kapitalistisen järjestelmän hajoomisprosessia ei seuraa ainoastaan elävän työvoiman tuhoutuminen tai sen laadun huononeminen, vaan myöskin sen yksinkertainen poisjoutuminen työn prosessista. Sentähden on täysin selvää, että kun proletariaatti ryhtyy uudistamaan tuotantoprosessia, tulee sen alottaa tuotantoprosessin ulkopuolelle joutuneiden voimain mobilisoimisesta. Mutta se ei voi raijottua tähän. Kehityksen alkuasteilla, kun proletariaatti saa perinnöksi peräti ruhjoutuneen aineellis-koneellisen teknillisen rungon, tulee elävä työvoima erikoisen merkitseväksi. Senvuoksi siirtyminen yleisen työvelvollisuuden järjestelmään, s.o. laajojen ei-proletaaristen joukkojen, ensi tilassa talonpoikaisjoukkojen, työntäminen proletaarivaltiolliseen työprosessiin, on pakoittava välttämättömyys.[84*] Kollektiivisesti vaikuttavan elävän joukko-tuotantovoiman luominen on jatkuvan työn lähtökohta. Tärkeimpinä työn aloina alussa ovat kuljetus, poltto- ja raaka-aineen sekä elintarpeitten hankinta. Tästä alkaa kehityksen ylenevä linja, kehityksen, jota seuraa tekniikan valtava kehitys. Tuotannonvälineiden yksityisomistuksen lakkauttaminen, patentti-»oikeuden» ja liikesalaisuuden poistaminen, suunnitelman yhtenäisyys j.n.e. antavat sähkövoimaan siirtymisen mahdollisuuden. Sensijaan, että kapitalismin vallitessa maan yksityisomistus kaikkine »täydennyksineen» (vesiputoukset, joet, turvekerrokset j.n.e.) ja kapitalististen koplien monopooli kauheasti jarruttavat tuotantovoimat kehitystä, ja kaikkein mahtavimmissakin kapitalistisissa maissa. sähkövoiman käyttö, uusien voima-asemien rakentaminen y.m. pysähtyivät yksityisomistuksen osoittamille rajoille,[85*] niin proletariaatin herruuden aikana seuraa »sosialistisen alkusäästämisen» kauden jälkeen varsinainen teknillinen kumous, yhteiskunnallis-tuotannollisen tekniikan vallankumous. »Höyryn vuosisata — porvariston vuosisata. Sähkön vuosisata — sosialismin vuosisata» — tämä on aivan oikea kehittyvän sosialismin alkuasteiden teknillinen luonnekuva.[86*]
Teollisuuden sähköllävarustaminen, suuremmoisten voima-asemain rakentaminen, valtavan kuljetus verkon muodostaminen muuttaa perinpohjin myös kaupungin ja maaseudun välisen keskinäissuhteen. Se ei tule ainoastaan edistämään hajallaan olevien pikkuomistajain muuttumista yhteiskunnallisiksi työntekijöiksi, vaan se tekee järkiperäiseksi ja kääntää ylösalaisin maataloustuotannon koko prosessin. Alkuperäiset, melkein barbaariset työvälineet se vaihtaa kehittyneimpään tekniikkaan ja siten hävittää kapitalistisen tuotannon pahimman suhteettomuuden, teollisuuden kehityksen ja maatalouden kehityksen välisen suhteettomuuden, jonka on synnyttänyt maakoron ja maan yksityisomistuksen olemassaolo ja joka jo ennen sotaa aiheutti maataloustuotteiden hintain tavattoman nousun.[87*] Ristiriita kaupungin ja maaseudun välillä tulee vähitellen häviämään, ja sen mukana tulee myös häviämään omituinen »maalaiselämän idiotismi». Ihmisyhteiskunnan tuotantovoimat tulevat jakaantumaan eri alueitten välillä riippuen edullisemmista luonnollisista ehdoista (poltto- ja raaka-ainelähteitten läheisyys j.n.e.). Kysymys teollisuuden olomuodosta (»Standart der Industrie») tulee ratkeamaan jo ilman yhteyttä kapitalististen raja-aitojen olemassaolon kanssa, ja tuotantovoimain kehitys kulkee jättiläisaskelin eteenpäin sulavaa ja varmaa käyntiään.
Porvarillinen valtiotalous »periaatteellisesti» ei välitä tuotantoprosessin historiallis-yhteiskunnallisista muodoista. Sentähden sille eivät ole lainkaan »tärkeitä» herruuden, riiston, tietyn yhteiskunnallisen muodostumisen luokkaluonteen kuvaamisen suhteet j.n.e. Eipä kummaa, jos sellainen, »periaatteellisuus» on, porvaristolle käytännöllisesti sangen edullisen, uskomattoman teoreettisen sekasotkun »periaatteeksi» tekemistä. Tämä sekasotku tuli pahimmilleen juuri sodan aikana ja sodan jälkeisellä kaudella. Se on ilmennyt, ennen kaikkea, valtiokapitalismin systeemin ja proletariaatin sosialistisen diktatuurin systeemin mitä rivoimpana sekoituksena.
Teoksensa: »Grundlagen und Kritik des Sozialismus»[88*] esipuheessa Werner Sombart määrittelee sosialismin näin: »Sosialismi on käytännöllinen yhteiskunnallinen järkeisoppi anti-chrematistisine[4] tarkoituksineen» (»Sozialismus ist praktische Sozialrationalistik mit anti-chrematistischer Tendenz»). Tällä »määritelmällä», jos saamme luvan sanoa, on syvät kirjalliset juurensa. On näet olemassa vanha perimätieto, joka on saanut ennakkoluulon yksinkertaisuuden, perimätieto, joka yksiin sulkumerkkeihin pistää Platonin orja-isäntä-»kommunismin», Rodbertuksen preussiläis-aatelisen »valtiososialismin», sota-ajan finanssikapitalistisen valtiokapitalismin ja marxilaisen kommunismin sillä riittävällä perusteella, että kaikissa näissä muodoissa on »yhteiskunnallinen järkeistäminen anti-chrematistisine tarkoituksineen». Selvää sentään on, ettei sellainen katsantokanta ole hituistakaan parempi niitä barbaarisen törkeitä ja samalla typeriä, sekä viekkaita määritelmiä, joita sodan aikana annettiin imperialismista, muka epähistoriallisena, mutta joskus myös yleisenä bioloogisena toimituksena.[89*] Loogillisesti tämän sekasotkun siteenä on se, että siinä on kätkettynä vakan alle valtion luokkaluonteen tunnusmerkkien esittäminen, valtion, joka esiintyy »yleisen», »kokonaisen», »yhteiskunnallisen kokonaisuuden» ja muiden kauniiden sanojen salanimillä, ja myöskin tuotantosuhteitten ominainen luonne. Näitä viimemainittuja tarkastellaan vain siltä näkökannalta, että tuotannon anarkia ja sen yhteydessä oleva rahajärjestelmä häviävät. Mutta koska tähän kaavaan mahtuvat kaikki ja kaikenlaiset taloudellisten rakenteiden muodot, rakenteiden, jotka perustuvat luonnollis-taloudellisiin ja samalla aikaa suunnitelmallisesti säännösteltyihin suhteisiin, olipa näillä suhteilla sitten mikä luokka- tai luokkainulkopuolinen luonne tahansa, niin on selvää, ettei tämä kaava kerta kaikkiaan kelpaa senvuoksi, että se on liian yleinen, että se käsittää luokkaluonteeltaan suorastaan vastakohtaisia yhteiskuntarakenteita.
Jos me nyt siirrymme valtiokapitalismia tarkastelemaan, niin me näemme, että valtiokapitalismi on aivan erikoinen ja puhtaasti-historiallinen kategoria, huolimatta siitä, että siinä on sekä »yhteiskunnallinen järkeistäminen» että »anti-chrematistinen tarkoitus». Sillä se on samalla aikaa yksi kapitalismin muodoista — kaikista »täydellisin» sen muoto. Kapitalistisen järjestelmän tärkeimpänä tuotantosuhteena on tuotannonvälineitä omistavan kapitalistin ja kapitalistille työvoimaansa myyvän työmiehen välinen suhde. Valtiokapitalistista rakennetta tarkastellessa ei saa järjettömästi jättää pois tätä tärkeintä luokkatunnusta. Yhteiskunnallisten voimien keskinäissuhteen näkökannalta kapitalismi on potenssiin korotettua porvariston valtaa, jolloin pääoman herruus saavuttaa suurimman, todellakin hirveän suuren, voimansa. Toisin sanoen, valtiokapitalismi on tuotantoprosessin järkiperäistämistä ristiriitaisten yhteiskunnallisten suhteitten pohjalla kapitaalin herruuden ohella, jonka ilmauksena on porvariston diktatuuri.
Koska valtiokapitalismi on porvarillisen valtion ja kapitalististen trustien yhteenkasvattamista, niin on ilmeistä, ettei voi olla puhettakaan mistään »valtiokapitalismista» proletariaatin diktatuurin vallitessa, joka periaatteellisesti tekee sellaisen mahdottomaksi.[90*]
»Yleisesti» puhuen olisi voitu tehdä kysymys sellaisen muodon mahdollisuudesta, että proletaarinen valtio aivan olemassaolonsa alussa säännöstelee kapitalististen trustien toimintaa »riistäjiä kohtaavaan pakkoluovutukseen» saakka, »järkevästi valmistellen» tämän pakkoluovutuksen siten, että kaikki »laitokset» säilyvät eheinä. Jos sellainen järjestelmä olisi mahdollinen, niin ei se olisi valtiokapitalismia, sillä viimemainittu edellyttää kapitalistista valtiota. Se ei olisi kapitalistisen järjestyksen korkeampi muoto, vaan jonkunlainen väliaste vallankumouksen kehityksessä. Mutta sellainen muoto on mahdoton, sillä sen edellyttäminen perustuu siihen harhaluuloon, — tosin hyvin levinneeseen — että proletariaatti muka voi »vallata» kaikki kapitalistiset laitokset koskematta niiden kapitalistiseen neitseellisyyteen, ja herrat kapitalistit muka voivat mielihyvin alistua proletaarisen vallan kaikkiin käskyihin. Tässä siis edellytetään tasapainoa sellaisilla ehdoilla, jotka jo edeltäkäsin tekevät mahdottomaksi kaiken tasapainon.[91*]
Sosialistisen diktatuurin järjestelmä, jota voitaisiin nimittää valtiososialismiksi, ellei tätä jälkimäistä lausetapaa olisi pilattu sen tavallisella käyttämisellä, on valtiokapitalismin dialektista kieltämistä, sen vastakohta. Siinä muuttuu perinjuurin tuotantosuhteitaan muoto, höylää pääoman ylivalta tuotantoon nähden; sillä kapitalistisen jäljitelmän — omistussuhteitten — perustusten perustus muuttuu. Tässäkin ori »yhteiskunnallinen järkeistäminen anti-chrematistisine tarkoitoksineen», mutta nämä piirteet ovat muodostuneet aivan toisenlaisen luokkien keskinäissuhteen pohjalla, mikä muuttaa perinpohjin tuotantoprosessin koko luonteen. Valtiokapitalismin järjestelmässä on isännyyttä pitävänä subjektina kapitalistinen valtio, ryhmä- eli kollektiivinen kapitalisti. Proletaarisen diktatuurin vallitessa on isännöivänä subjektina proletaarinen valtio, kollektiivisesti järjestynyt työväenluokka, »valtiovallaksi järjestynyt proletariaatti». Valtiokapitalismissa on tuotantoprosessi lisäarvon tuotantoprosessi, lisäarvon, joka on joutunut kapitalistisen luokan käsiin ja jonka tarkoituksena on tämän arvon muuttaminen lisätuotteeksi. Proletaarisen diktatuurin aikana tuotantoprosessi on yhteiskunnallisten tarpeitten suunnitelmallisen tyydyttämisen keinona. Valtiokapitalismin systeemi on kaikista täydellisin niistä muodoista, joissa harvainvaltainen pikkuryhmä riistää joukkoja. Proletaarisen diktatuurin järjestelmä tekee mahdottomaksi kaikenlaisen riistämisen yleensä, sillä se muuttaa ryhmäkapitalistisen omaisuuden ja sen yksityiskapitalistisen muodon ryhmäproletaariseksi »omaisuudeksi». Siis, huolimatta yhtäläisyyden muodollisesta kohdasta, on tässä nähtävänä oleellisesti läpileikkauksellinen vastakohta. Tämä vastakohta myös määrittelee näiden tarkasteltujen järjestelmäin kaiken toiminnan vastakohtaisuuden, vaikka ne muodollisesti olisivat samannäköisiäkin. Niinpä yleinen työvelvollisuus valtiokapitalistisessa systeemissä on työväenjoukkojen orjankahleisiin kytkemistä; mutta proletaarisen diktatuurin järjestelmässä se on aivan samaa, kuin joukkojen itsejärjestyminen työhön nähden; teollisuuden mobilisoiminen on edellisessä tapauksessa porvariston vallan lisäämistä ja kapitalistisen järjestelmän lujittamista, kun se jälkimäisessä tapauksessa taas on sosialismin lujittamista; valtiokapitalistisessa rakenteessa ovat valtion käyttämän pakon kaikki muodot puristimena, joka turvaa, laajentaa ja syventää riistotoimintaa, sangalla aikaa kuin valtion harjoittama pakotus proletaarisen diktatuurin aikana on kommunistisen yhteiskunnan rakentamisen menetelmä. Sanalla sanoen, muodollisesti samanlaisten ilmiöiden toiminnallisen vastakohtaisuuden määrää tässä ennakolta kokonaan järjestösysteemien vastakohtaisuus, niiden vastakkainen luokkaluonne.[92*]
Kommunismi ei ole enää siirtymiskauden muoto, vaan sen täyttyminen. Se on luokaton, valtioton, kaikilta osiltaan täysin sopusointuisesti valmistettu rakenne. Vasta siinä ensikerran esiintyy ehdottomasti yhtenäinen järjestö-»kokonaisuus». Kehitystietä »kypsyy proletariaatin diktatuuri kommunismiksi, loppuen vähitellen yhteiskunnan valtiojärrjestön kanssa.
Siirtyminen kapitalismista sosialismiin tapahtuu proletariaatin keskitetyn voiman — proletaarisen diktatuurin vipusimen avulla. Niiden toimenpiteitten järjestelmää, joiden avulla tämä siirtyminen tapahtuu, osoitetaan tavallisesti termillä »sosialisoiminen» eli »yhteiskunnallistuttaminen».[93*] Jo edelläesitetystä on käynyt selville, ettei tämä termi ole lainkaan tarkka. Jos puhutaan yhteiskunnallistuttamisesta tarkoittaen sillä sitä, että työprosessi kokonaisuudessaan tyydyttää yhteiskunnan tarpeet, s.o. järjestelmänä olevan koko yhteiskunnan tarpeet, niin on sellaista »yhteiskunnallistuttamista on ollut kapitalisminkin rajojen sisäpuolella. Juuri tätä tarkoitti Marx, kun hän puhui »yhteiskunnallistutetusta työstä». Tätä samaa vakuutti Rodbertuskin, kun hän väitti, että yhteiskunnan olemuksena on kommunismi. Selvää on sentään, ettei tästä ole puhe tässä yhteydessä. Tässä on puhe sellaisista toimenpiteistä, jotka saisivat aikaan tuotantosuhteiden uuden muodon omistussuhteitten täydellisen muutoksen pohjalla. Toisin sanoen, »riistäjiin kohdistuvan pakkoluovutuksen» täytyy sisältyä sosialisoimisprosessiin. Sosialisoimisella siis ymmärretään tuotannovälineiden siirtämistä yhteiskunnan haltuun. Mutta tähän kätkeytyykin juuri jonkunlainen termin epätarkkuus. Siirtymiskaudella nimittäin valtiokapitalismin ja kommunismin välillä tietoisena isännöivänä subjektina ei ele »koko yhteiskunta», vaan järjestynyt työväenluokka, proletariaatti. Mutta mikäli me tarkastamme koko prosessia semmoisenaan, alkaen väkivaltaisesta pakkoluovutuksesta aina proletariaatin diktatuurin loppumiseen asti, mikä myöskin muodostaa prosessin, tulee eroitus proletariaatin ja yhteiskunnallisten työntekijäin koko yhtymän välillä yhä pienemmäksi ja pienemmäksi ja lopuksi katoaa täydellisesti. Tämä myös todistaa oikeaksi termin »sosialisoiminen». Jos me sosialisoimisella ymmärrämme tuotannonvälineiden siirtymistä hallitsevana luokkana olevan järjestyneen proletariaatin käisiin, niin syntyy kysymys tämän siirtymisen konkreettisista muodoista. Oleellisesti olemme sen tutkistelleet jo edellisissä luvuissa. Tässä on vain välttämättä erotettava rajoilla toisistaan ne käsitteet, joita kommunistisen kumouksen viholliset alituisesti sotkevat. On selvää, että mikäli siirtymiskaudella on isännyyttä pitävänä subjektina valtiovallaksi järjestynyt työväenluokka, sikäli on tuotannon sosialisoimisen päämuotona sen valtiollistuttaminen eli kansallistuttaminen.[94*] Aivan ilmeistä sentään on, että valtiollistuttamiseen (kansallistuttamiseen) »yleensä» sopii aivan erilainen aineellinen luokkasisältö, riippuen itse valtion luokkaluonteesta. Ellei pidetä — kuten tekevät porvarillisen tieteen edustajat — valtiokoneistoa mystillis-puolueettomalla ominaisuudella varustettuna järjestönä, niin täytyy aivan yhtä selvästi ymmärtää, että valtion kaikella toiminnalla on luokkaluonne. Tästä seuraa se seikka, että on ehdottoman jyrkästi erotettava toisistaan porvarillinen kansallistuttaminen ja proletaarinen kansallistuttammen. Porvarillinen kansallistuttaminen johtaa valtiokapitalismin järjestelmään. Proletaarinen kansallistuttaminen johtaa sosialismin saattamiseen valtiolliseen muotoon. Aivan samoin kuin proletaarinen diktatuuri on porvarillisen diktatuurin kieltämistä, sen vastakohta, — samoin on proletaarinen kansallistuttaminen porvarillisen kansallistuttamisen kieltämistä, sen täydellinen vastakohta.
Samaa on sanottava myös erilaisista »kunnallistuttamisista», »yhteistyttämisistä» y.m. Teoreettisesti on mitä suurin virhe asettaa nämä käsitteet valtiollistuttamiskäsitteen vastakohdiksi. Niin sanotun »paikallisen itsehallinnon» systeemi näet merkitsee jokaisessa luokkayhteiskunnassa (siis sellaisessa yhteiskunnassa, missä on valtio) aivan samaa, kuin hallitsevan luokan valtiojärjestelmän paikallisten laitosten kokoonpano-osa.[95*] Valtiovallan määrätty luokkaluorane muodostaa samallaisen määrätyn lUokkaluonteen tämän vallan paikallisille elimille. Sentähden on proletaarinen kunnallistuttammen eroitettaiva porvarillisesta kunnallistuttamisesta yhtä jyrkästi, kuin erilaiset »kansallistuttamisetkin».
On itsestään selvää, että paitsi näitä päämuotoja, joissa proletariaatti kokonaisuutena välittömästi ottaa haltuunsa tuotantoprosessin, on olemassa joukko tämän saman prosessin alamuotoja (varsinkin maaseutuun nähden). Tässä on yhdysside proletaarisen valtion kanssa höllempi, mutta se on kuitenkin olemassa. Proletaarinen diktatuuri nimittäin on se vipusin, joka kääntää vanhan järjestelmän ylösalaisin ja rakentaa uuden. Loppujen lopuksi sosialisoimisprosessi kaikissa muodoissaan siis on proletaarisen valtion suoritustehtävä.
Pääoman herruuden aikana on tuotanto lisäarvon tuotantoa, tuotantoa voiton vuoksi. Proletariaatin herruuden aikana tuotanto on tuotantoa yhteiskunnallisten tarpeitten tyydyttämistä varten. Koko tuotantoprosessin erilaisen suoritustehtävällisen merkityksen määrää omistussuhteitten ja valtiovallan luokkaluonteen erilaisuus».[96*] Aivan väärä on teoreettisesti se mielipide, että määrätty luokka on sidottu yhteen ainoaan, yksityiskohdissaan muuttumattomaan hallintomuotoon. Mikä yhteiskunnallinen luokka tahansa voi olla erilaisissa olosuhteissa, joihin on sovellutettava hallinnon menetelmät ja muodot. Näimä viimemainitut ovat teknillisen suunnitelmanmukaisuuden normien määräämiä, mutta eri muodoilla on yksi ja sama luokkasisältö, sikäli kuin tietyt omistussuhteet ja valtiovallan tietty luokkaluonne on määrätty.
Parhaana esimerkkinä voi olla porvariston käytännöllinen kokemus. »Laajan demokratian» muodoista porvaristo imperialismin kaudella on siirtynyt parlamentin oikeuksien rajoittumiseen, »pienten kabinettien» systeemiin, presidentin osan suurentamiseen j.n.e. Mutta onko »parlamentin oikeuksien» rajoittaminen ja »pariamenttarismin pula» ollut porvariston oikeuksien rajoituksena ja sen herruuden pulana? Ei hituistakaan. Päinvastoin, näinä seikat ovat merkinneet porvariston herruuden voimistumista, sen vallan keskitystä ja militarisoimista, joka on imperialismin kaudella ollut ehdottomana välttämättömyytenä juuri porvariston näkökannalta katsoen.
Kun Spencer oletti, että »teollisuusvaltion» tulee olla oleellisesti antimilitaristinen, koska sotilasvalta on feodaalisen järjestelmän erikoisominaisuus, niin hän pahasti erehtyi, sillä hän muunsi kapitalistisen kehityksen yhden vaiheen ominaisuudet yleismuodoksi. Maailman kilpailutaistelu, joka antoi koko kehitykselle sodan leiman, pakoitti porvariston muuttamaan herruutensa muotoa. Mutta ainoastaan yksinkertainen äly voi tätä pitää porvariston oikeuksien rajoittamisena olemattoman suureen hyväksi. Myöskin niin sanotun »henkilöllisen järjestelmän asettaminen luokkaherruuden vastakohdaksi on väärin. Päinvastoin, »olosuhteitten tietyn yhdistelmän ohella luokan herruus voi saada yhtälöllisemmän (adekvaattisemman) muodon, kuin milloinkaan henkilöllisessä järjestelmässä. Sellainen on esimerkiksi tilanherrain herruus, jonka muotona oli yksinvalta. Sellainen on porvarillinen diktatuuri kansalaissodan aikana, kun se saa täydellishmhän (s.o. ajankohdan olosuhteisiin sovellutetun) muodon »kunniallisen miekan» diktatuurissa. Hallintomuodon muutos voi tapahtua myöskin teollisuuden hallinnon piirissä riippuen teknillisestä tarkoituksenmukaisuudesta.
Mutta jos nämä väitteet ovat oikeita yleensä, niin ovat ne oikeita myöskin proletaarisen diktatuurin kauteen nähden.
Tästä selviää, että teollisuuden hallinnon eri systeemejä yhteiskunnallisen uudestaanmuodostumisen prosessissa tulee tarkastaa kehityksen konkreettisen vaiheen kiinteässä yhteydessä. Ainoastaan sellaista tutkimusmetoodia käyttäen voidaan ymmärtää eri hallintosysteemien välttämätön muotojen vaihdos, niiden ehdottomat toisinnot, tietyn systeemin vakituisen luokka-»olemuksen» rajoissa.
Kehityksen ensi vaihe on tuotannon kapitalististen suhteitten hajoamisen ja purkautumisen kausi ja samalla alkaa se kausi, jolloin proletariaatti valtaa talouden strateegiset solmuasemat. Tämä kausi, yleisesti puhuen, aikaa ennen poliittisen vallan »siirtymistä» proletariaatille, koska vallankumouksen vaiheet (sen aatteellinen, poliittinen, taloudellinen, teknillinen vaihe) eivät ole eroitetut jyrkällä rajalla toisistaan, ja yksi kausi »kietoutuu» toiseen. Taistelua tuotannon sosialisoimisesta, s.o. proletaarisesta tehtaasta, käydään pitkin linjaa alhaalta käsin, yhdensuuntaisesti vallankumousaallon kasvamisen kanssa. Se ilmenee siten, että vanhaan järjestelmään kiilana tunkeutuvat ja hajottavat sen lopullisesti sellaiset järjestöt, kuin vallankumoukselliset »tehdasneuvostot» (Venäjä), »tuotantoneuvostot» (»Betriebsrate» Saksassa) tai muut analoogiset (yhdenmukaiset) edustus- ja joskus lavean kollegiaaliset taistelun aikana lujemmin yhteenliittyneen työväenluokan elimet. Tämä kehityksen vaihe on analysoitava ensimäiseksi.
Puheena olevalla kaudella yhteiskunta on mitä suurimman heikkouden tilassa. Yhteiskunnallisten voimain keskinäissuhde on sellainen, ettei minkäänlainen tasapaino vanhalla pohjalla ole mahdollinen. Kapitalistisella porvaristolla ja teknillisellä intelligenssillä, joka yleisen säännön mukaisesti kulkee tänä kautena yhdessä kapitalistisen porvariston kanssa, ei ole erikoista halua »panna kuntoon tuotantoa». Niiden huomio keskittyy työväenluokan voiton estämiseen. Yhä useammat tehtaat jäävät »ilman isäntää». Uuden »isännän» — työväenluokan — asettamisen ensimäisenä yrityksenä ovatkin yllämainitut proletariaatin järjestöt: Onko tämä laajan kollegiaalisuuden, tehdasneuvostojen, systeemi teknillisesti täydellisin? Eipä tietenkään. Mutta sen suoritustehtävällinen osa ei olekaan tämä. Puheena olevalla kaudella on kysymys uuden tasapainon saavuttamisen ensi askeleista, joita ilman on mahdoton kaikenlainen todella täydellisempien muotojen luominen. Myöskin »säännöllisenä» kapitalistisena aikana porvarilliset tuotannon järjestäjät ovat pitäneet yhtenä tärkeimpänä hallinnon ratkaisutehtävänä kapitalistin elinten ja työmiesten välisen keskinäissuhteen probleemia.[97*] Tässä ei tätä kysymystä voida ratkaista kokonaan. Kysymys on vain uuden tasapainosysteemin koskettelemisesta. Puheenalaisella kehitysasteella ei siis lainkaan voida esittää »täydellista teknillistä hallintoa» päätehtävänä. Sellaisen tehtävän ratkaiseminen edellyttää, ei ainoastaan esineellis-aineellisten, vaan myöskin inhimillisten tuotannonainesten jonkunlaista heikkoutta. Mutta tarkastettavana olevalla kaudella ei ole eikä voi olla sellaista edellytystä. Mutta jossain mielessä tässäkin voidaan puhua edistysaskeleesta.
Tosiasiallisesti olemme jo edellä nähneet, että inhimilliset työteknilliset suhteet samalla aikaa ovat myös yhteiskunnallisia suhteita. Senvuoksi se, että työväen ryhmät »anastavat vallan» tehtaissa on talouskoneiston ehdottoman epäjärjestyksen vertailun kannalta, kun liikkeessä ei ole mitään järjestävää valtaa, plus myöskin »puhtaan tuotannon» logiikan kannalta katsoen. Tavattoman paljon tärkeämpi on se yleishistoriallisessa prosessissa esittämäänsä osaan nähden. Ainoastaan sitä tietä näet voikin tapahtua järjestävänä valtana olevan työväenluokan tuotantoprosessiin juurtuminen. Todellisuudessa on tämä taloudellinen taistelutehtävä: voimistuttaa hallitsevana luokkana olevaa työväenluokkaa talouselämän kaikkina aikoina. Teknillisesti sellainen järjestelmä, johon liittyy ehdottomasti mitä laajin kollegiaalisuus, ehdoton valitsemisen periaate (sitäpaitsi tämä valitseminen tapahtuu poliittista lippua, eikä teknillisen kokemuksen lippua seuraten), usein tapahtuva muuttaminen ja — laajan kollegiaalisuuden tähden — epäkeskittyminen ja vastuunalaisuuden puute, on sangen kaukana täydellisyydestä.[98*] Mutta vain sillä tavoin työväenluokka voi lujittaa asemiaan taloudellisessa elämässä, muodostaen hallintokoneistonsa alkusoluja, jotka nopeasti sitoutuvat toisiinsa, kasvavat jo »kapitalismin helmassa» kypsyneitten työväenluokan järjestöjen kanssa ja siten muodostavat proletaarisen talouskoneiston uuden kudoksen. Vanhan häviämistä, uuden korkeaa luonnostelemista, — kas sellainen on tutkisteltavamme tuotannon hallinnon muoto.
Tässä on sopiva mainita yhdenmukaisuus armeijassa tapahtuvan prosessin kanssa. Mitä ankarimman imperialistisen käskynalaisuuden sijaan tulee laajan valitsemistavan periaate: muodostuu lukemattomia komiteoja armeijakoneiston kaikissa renkaissa; armeijan kysymykset tulevat mitä laajimman harkinnan ja keskustelun esineiksi; »vanha valta» armeijassa menettää lopullisesti luottonsa ja hajoaa; todellisiksi vallan solmuiksi tulevat uudet elimet ja niiden kautta uudet luokat. Mikä on tämän prosessin todellinen ajatus? Ensimäinen ja tärkein on: vanhan imperialistisen armeijan hajoaminen, häviäminen. Toinen: tulevan proletaarisen armeijan aktiivisten järjestävien voimien kasvattaminen, valmistaminen, jonka hintana on vanhan häviäminen. Kukaan ei ala vakuuttaa, että rykmenttikomiteat tekevät armeijan taistelukykyiseksi. Mutta olokohtaisena tehtävänä ei olekaan vanhan armeijan taistelukelpoisuuden ylläpitäminen. Päinvastoin, se on sen hajoittaminen ja voimien valmistaminen toista koneistoa varten.
Mutta siellä ja täällä tapahtuvan prosessin koko samankaltaisuudesta huolimatta, on sentään olemassa yksi suuri eroitus. Tuotannossa säilyy koko prosessi keskeytymättömämpänä. Tämä tapahtuu siitä syystä, että kapitalistisen järjestelmän uumenissa jo oli olemassa tulevaisuuden tuotantokoneiston perustus, ennen kaikkea ammattiliitot. Mutta vastaavia sotilaallisia järjestöjä ei ollut eikä voinut olla olemassa. Sentähden sotilaallisessa piirissä kehitys kulkee suurin hyppäyksin, koko prosessi on jyrkempää, korkeampaa, jos haluatte, vallankumouksellisempaa.
Tutkisteltavana olevasta tapauksesta eroaa jyrkästi protetaarisesti militarisoidun tuotannon muoto. Jokaisen järjestön »sotilaallinen» tyyppi astuu näyttämölle silloin, kun kysymyksessä oleva järjestelmä on pulmallisessa asemassa. Sodassa on taistelevan koneiston (armeijan) sekä yksityisten osien että »kokonaisuuden» tuhon vaara alituinen. Sentähden tämän järjestön olemassaolon ehdotkin jo vaativat sen täysin määrättyä muotoa: mitä suurinta tarkkuutta, ehdotonta ja vastaansanomatonta käskyjen täyttämistä, päätösten nopeutta, tahdon yhtenäisyyttä ja sen mukaisesti mitä vähimmän harkintoja ja keskusteluja, mitä vähimmän kollegioita, mitä enin yksilöllisyyttä. Toiseksi, mikäli tämän järjestön ainekset eivät ole sisäisesti yhteenliittyneitä, mikäli ne eivät täytä kaikkia päätöksiä itse, sikäli armeija nojautuu painostusjärjestelmään, joka juuri tällä alalla saavuttaa huippupisteensä ja juuri tässä ilmenee kaikkein selvimmin.
Viimemainittu aines pakostakin on hyvin voimakas silloin, kun armeija värvätään sellaisista aineksista, joita itseään sota ei miellytä, kun sotaa käydään vastoin niiden etuja. Sellainen on imperialistinen sota. Mutta proletariaatinkin herruuden aikana pakoitus- ja painostusaines esittää tärkeää osaa, sitä tärkeämpää, mitä suurempi on epätäydellisesti proletaaristen ainesten prosentti — yhdeltä puolen ja tiedottomien tai puoliksi tietoisten ainesten prosentti varsinaisen proletariaatin keskuudessa — toiselta.[99*] Sellaisessa tapauksessa väestön »militarisoiminen»[100*] — ennen kaikkea armeijajärjestössä — on työväenluokan itsejärjestymisen ja sen tehtävänä olevan talonpoikain järjestämisen metoodina.
Mikäli proletaarinen diktatuuri ja sen malliksi kelpaava muoto — neuvostollinen valtiosysteemi — ovat kriitillisessä asemassa, sikäli on aivan selvää, että sen täytyy saada proletaarisen sotilasdiktatuurin luonne. Tämä merkitsee sitä, että hallinnon työkoneistoa kutistetaan, suuret kolleegiot vaihdetaan pienempiin, kaikki saatavissa olevat työläisjärjestöt ja -hallintomiehet sijottellaan mitä taloudellisimmalla tavalla.
Tämä sama ilmiö — suurennetussa muodossa — ehdottomasti syntyy taloudellisen tuhon uhatessa. Tämä vaara on johtunut imperialistisen sodan ja kansalaissodan aikana tapahtuneesta taloudellisesta uupumisesta. Sitä mukaa kuin proletaaristen tehtäväin painopiste siirtyy taloudellisen rakentamisen alalle, mikäli taloudellisten laitosten peruskudokseen jo on tullut kylliksi työläishallintomiehiä, mikäli työväenjärjestöt jo ovat tulleet näiden laitosten pohjaksi, akseliksi, sikäli voidaan huomata ehdottoman välttämättömästi niiden uudestaan järjestämistä, joka suuntautuu kollegiaalisuuden supistamiseen, ja muutamissa tapauksissa (erinäisissä tehtaissa j.n.e.) yksihenkilöisen hallinnon käytäntöönottamiseen. Viimemainittu ei ole luokan oikeuksien supistamista eikä sen järjestöjen esittämän osan pienentämistä. Tämä on teollisuuden proletaarisen hallinnon kutistettu, tiivistetty muoto, joka on sovellutettu nopean työn, sen »sota»-tempon, ehtoihin, teknillisesti on tämä muoto sangen paljon täydellisempi, sillä se ei merkitse vanhan hajoittamista tai vain uusien suhteitten herruuden turvaamista tai joukkojen kasvattamista; painopiste on tässä nimenomaan työkoneiston rakenteessa, työn »sujuvassa ja tarkassa käynnissä. Tämän tehtävän vallankumous ratkaisee senjälkeen, kun oli muodostettu yleisen proletaarisen hallintokoneiston pohja. Tässä ei enää tarvitse päähuomiota keskittää proletariaatin luokka-asemain lujittamisprobleemiin — se kysymys on pääasiallisesti ratkaistu: tällöin ei painopiste ole tuotantosuhteitten periaatteellisessa muuttamisessa, vaan sellaisen hallintomuodon valikoimisessa, joka takaa mahdollisimman suuren asiantuntemuksen. Alhaalta käsin tapahtuvan laajan valitsemisen periaate (tavallisesti myös työmiesten tehtaittain suorittaman vaalin) vaihtuu huolellisen valikoimisen periaatteeseen ehdokkaitten teknillisen ja hallinnollisen perehtyneisyyden, pätevyyden ja luotettavarsuuden suhteen. Tehtaitten hallintojen johtajiksi tulevat vastuunalaiset henkilöt — työmiehet tai spesialisti-insinöörit. Mutta heidät valikoivat ja nimittävät toimiinsa proletaarisen diktatuurin taloudelliset elimet; heitä esittävät ja ehdottavat myös työväen järjestöt. Sellaisen järjestelmän aikana ei kukaan insinööri voi suorittaa muuta virkatehtävää, kuin sen, minkä proletariaatti häneltä vaatii.
Tällainen teollisuuden proletaarisen hallinnon muoto on malhdollinen ja tarkoituksenmukainen vain määrätyillä ehdoilla; ennen kaikkea se edellyttää jo vakiintuneen neuvostovallan kestävyyttä, jonkunlaista jo saavutettua yhteiskunnallista tasapainoa uudella pohjalla. Sellainen järjestelmä olisi mahdoton ja epätarkoituksenmukainen kumouksen ensi vaiheessa, vanhojen yhdyssiteitten hävittämisen ja tuotannon tukikohtain valtaamisen vaihteessa.[101*]
Tässä on esitettävä vielä yksi asia, joka on yhteydessä jo tutkisteltujen kanssa, nimittäin, kysymys hallintomenetelmäin ja hallintoon opetuksen menetelmäin keskinäissuhteesta. Yleisen neuvostosysteemin yhtenä tärkeimpänä tehtävänä on mitä laajimpien joukkojen mukaanvetäminen välittömään hallintoon. Aivan sama on asianlaita puhuessamme valtiokoneiston taloudellisista järjestöistä. Ensi kautena opetustoimi sulautuu yhteen itse hallintotoiminnan kanssa. Toisin ei voi ollakaan. Tuotannon porvarilliset järjestäjät, teknillinen intelligenssi, käy silloin proletariaattia vastaan, työmiehillä ei ole vielä hallinnollista kokemusta, mutta heidän hartioillaan lepää kaikki. Sellaisen asiaintilan vallitessa eturivin proletaarit hallitsevat opettaen, ja oppivat halliten. Muuta keinoa sosialismin rakentamisen ensi asteella ei ole. Mutta juuri näiden tarkoitusten toteuttamista varten onkin kelvollinen laajasti käytetyn kollegiaalisuuden systeemin muoto. Tämä ei ole niinpaljon hallintoa, kuin hallintokoulua. Mutta aivan ilmeistä on, ettei puutteesta pidä tehdä hyvettä. Kehityksen seuraavissa vaiheissa, mikäli hallitsevana luokkana olevan työväenluokan asemat ovat lujittuneet, ja mikäli muodostuu teollisuuden pätevän hallinnon luja luuranko, jonka perustana jo on etevöityneitten työläishallintomiesten kerros; mikäli, toiselta puolen, teknillinen intelligenssia palaa tuhlaajapojan tavoin tuotantoprosessiin, — sikäli hallintotoimi erottautuu tähän hallintoon opettamisen tehtävästä. Hallinto-opetuksen hintana ei enää ole alituiset virheet itse hallinnossa. Yhä laajemmat joukot kiintyvät ja oppivat teollisuuden hallintoon erityisissä laitoksissa, erityisin menetelmin ja tavoin, hyvin paljon järjestelmällisemmin, kuin oli mahdollista edellisessä vaiheessa.
Minkälainen on todennäköinen kehityksen edelleenkulku matkalla kommunismiin? Mikäli taloudellisen pulan (uupumispulan) kärkevyys tylsyy ja mikäli kerääntyy yhä suurempia ihmisaineen säästöjä, joka voi hallita ja osaa hallita, sikäli tulee tarpeettomaksi jyrkkäluontoinen sotilaallinen hallintomuoto. Kaikkien etevämmyyksiensä ohella sillä on myös muutamia suuria puutteellisuuksia, jotka johtuvat pakollisen kurin muodosta. Se on ehdottoman välttämätön sellaisissa olosuhteissa, joissa on toimittava päättävästi ja nopeasti: silloin sen ansiot korvaavat sen puutteellisuudet. Mutta kun se kerta on täyttänyt tarkoituksensa, tulee sen sijaan hallinnon »kehitetyn» systeemin uusi vaihe, joka ei suinkaan ole enää ohimenneen asteen pelkkää toistumista, vaan kahden seuraavan vaiheen synteesi (yhdistämismenetelmä). Silloin, Hegelin kielellä puhuen, ensimäinen kausi esiintyy teesinä, toinen antiteesinä, ja kolmas niiden jonkinlaisen ylemmän yhtenäisyyden yhdistelmänä. Kehitys tietysti ei pysähdy tähän. Sitä mukaa kuin valtiovalta ja inhimillisten suhteitten kaikellainen pakollinen säännöstely vähitellen loppuvat, kommunistinen ihmiskunta luo »asiain hallinnon» korkeimman muodon, jossa häviää kollegiaalisuuden tai yksilöllisyyden ratkaisukysymys olipa se sitten kaavailtu miten tahansa, sillä tulevaisuuden ihmiset tulevat vapaaehtoisesti tekemään sen, mitä vaativat tilastollisen laskelmoimisen kuivat tulokset. Ihmisten hallitseminen loppuu ainaiseksi.
Siirtymiskauden taloudenhoidon analyysissä eivät tule kysymykseen ainoastaan »puhtaat» muodot ja kategoriat. Tämä analyysi onkin juuri senvuoksi valkea, ettei siinä ole pysyviä suureita. Jos yleensä tiede nykyisessä tilassaan tutkii juoksevia »prosesseja», eikä jähmettyneitä metafyysillisiä »olioita», niin silloin siirtymiskaudella kerta kaikkiaan aivan silminnähtäväin syitten johdosta olemisen kategoriat vaihtuvat »tulemisen» kategorioihin. Juoksevaisuus, muuttuvaisuus, liike — nämä piirteet ovat ominaisia siirtymiskaudelle paljon suuremmassa määrin, kuin »säännöllisesti» kehittyville suhteille sellaisenaan pysyvässä tuotantojärjestelmässä. Sentähden täytyy meidän tehdä kysymys kelpaavatko vai eivätkö kelpaa ne metodoloogiset menetelmät ja ne »ajattelukategoriat», joitä Marx käytti kapitalistisen yhteiskunnan suhteen, kelpaavatko ne nyt, kapitalismin purkamisen ja uuden yhteiskuntaperustuksen laskemisen kaudella.
Totta puhuen. »Taloudellisten muotojen tutkimisessa ei voida käyttää mikroskooppia eikä kemiallisia reaktiiveja. Kumpikin täytyy korvata abstraktsioonin voimalla».[102*] Tutkien talouden kapitalistista muotoa ja käyttäen hyväkseen tätä abstraktsioonin voimaa muodosti Marx kokonaisen käsitteiden järjestelmän, elävän taloudellisen todellisuuden tuntemiskeinojen järjestelmän. Ei ainoastaan neron käsissä, vaan myöskin kaikkien taloudellisen elämän ilmiöitten johdonmukaisten tutkijain — ei apologeettien (puolustajain) ja sikofanttien (panettelijain), vaan todellisten tieteellisten tutkijain — käsissä nämä käsitteet ovat olleet taloudellisen prosessin tieteellisen valtaamisen tärkeimpänä keinona. Taloudellisen prosessin tieteellinen valtaaminen merkitsee sen kehityksen ymmärtämistä, sen syntymisen, luonnollisen kehittymisen ja häviämisen jokaisen ilmiön ymmärtämistä ja niiden ymmärtämistä kokonaisuuden osana — senlaatuisen tieteellisen valtaamisen tapahtuessa Marxin valmiiksi selvittämät käsitteet ovat toimineet »kieltäytymättä». Teoreettisen valtiotalouden, s.o. kapitalistisessa muodossaan olevan talousteorian rakennuksen kulmakivinä, koko järjestelmän peruskäsitteinä ovat olleet käsitteet: tavara, arvo ja hinta.
Mutta nyt on lyönyt kapitalistisen omistuksen lopun hetki. Riistäjiä kohtaa pakkoluovutus. Luonnon prosessin välttämättömyyden mukaisesti kapitalistinen tuotanto on tullut itsensä kieltämiseen. Kommunistinen vallankumous järkyttää koko talousjärjestelmää mitä syvimpiä perustuksia myöten, lyöden pilkaten pirstaleiksi kapitalismin »ikuisen» temppelin. Alkaa jättiläismäisten liikahdusten, valtavain muutosten prosessi, tuotantosuhteitten koko järjestelmän uudestaanrakentamisen prosessi. Vanha kietoutuu uuteen, uusi taistelee vanhaa vastaan ja milloin voittaa sen, milloin voimattomana perääntyy. Meidän täytyy tietoisesti vallata tämä monimutkainen prosessi, ja silloin täytyy yhä uudestaan ja uudestaan turvautua abstraktsioonin voimaan.[103*]
Mutta siirtymiskauden taloudeksi nimittämämme sangen levottoman konkreettisuuden todellisen tieteellisen valtaamisen ensimäistä vakavaa yritystä tehdessämme törmäämmekin heti siihen esteeseen, että teoreettisen taloudenhoidon vanhat käsitteet silmänräpäyksessä kieltäytyvät palvelemasta. Me törmäämme mielenkiintoiseen ristiriitaan. Valtiotalouden vanhat kategoriat ovat edelleenkin lakkaamatta muuttuvan elävän taloudellisen todellisuuden käytännöllisen yleistyksen muotoina. Samalla nämä kategoriat eivät anna mitään mahdollisuutta tunkeutua »ilmiöiden pinnan» alle, s.o. eristäytyä yksinkertaisesta ajattelusta, ymmärtää talouselämän prosessia kokonaisuutena ja kehityksessään. Se onkin luonnollista. Elävässä todellisuudessa ne alkuperäiset suhteet, joiden ajatuksellisena ilmaisumuotona ovat tavaran, hinnan, työpalkan, voiton j.n.e. kategoriat, samanaikaisesti ovat sekä olemassa että olematta. Ne eivät ole olemassa ja samalla aikaa ikäänkuin ovat olemassa, ja ne ovat olemassa ikäänkuin olematta olemassa. Ne viettää rahjustavat jonkinlaista kummallista aaveellis-todellista ja todellis-aaveellista olemassaoloa, ikäänkuin vainajitten sielut muinaisslaavilaisessa mielikuvituksessa tai pakanalliset jumalat hurskaassa kristinuskoissa. Senvuoksi vanhat, koetellut marxilaiset ajatuksen aseet, jotka Marx suori valmiiksi vastaavain tuotantosuhteitten varsin reaalisen olemassaolon pohjalla, alkavat pettää. Mutta käytännöllisessä elämässä niitä arvostelematta edelleenkin pidetään talouselämän ilmiöitten todellisen ymmärtämisen keinoilla. Näiden kategoriain teoreettinen käyttäminen edellyttää nyt niiden ahtaasti historiallisen luonteen täydellistä ymmärtämistä, niiden merkitysalan rajojen ymmärtämistä, niiden sovelluttamisen ehtojen, tarkoituksen ja rajan tajuamista niissä taloussuhteissa, jotka nopeasti siirtyvät periaatteellisesti toisille raiteille. Senvuoksi meidän täytyy, ensiksi, loppuun analysoida lähtökohdat, teoreettisen taloudenhoidon »metodologia» ja selittää sen peruskäsitteiden esittämä osa; toiseksi, täydellisesti tutkia ne muodonmuutokset ja rajoitukset, jotka syntyvät niitä varten välikauden talousjärjestelmässä.
Marxilaisessa talousmetodologiassa voidaan eroittaa kolme luonteenomaista ominaisuutta: olokohtais-yhteiskunnallinen katsantokanta, aineellistuotannoliinen lähtökohta ja vihdoin kysymyksen dialektinen historiallinen esittäminen.
Olokohtaisyhteiskunnallinen katsantokanta vahvistaa, yhteiskunnan primatin (valta-aseman) yksityisen taloutta hoitavan subjektin — yksilön yli. Se ei pidä viimemainittua »atoomina», eristettynä Robinsonina, vaan yhteiskuntajärjestelmän osasena. »Eristetyn yksilön tuotanto yhteiskunnan ulkopuolella — on yhtä joutavaa, kuin kielen kehitys ilman yhdessä eläviä ja toistensa kanssa keskustelevia yksilöjä».[104*]
Aineellistuotannollinen näkökanta vahvistaa tuotannon primatin koko talouselämän yli yleensä. Edellinen (olokohtaisyhteiskunnallinen) katsantokanta, ollen välttämätön, kuten matemaatikot sanovat, ei ole lainkaan riittävä koko metoodin luonteen kuvaukseen. Yhteiskunta on olemassa jonkunlaisena muuttuvana järjestelmänä. Mitkä ovat tämän järjestelmän olemassaolon aineelliset ehdot? »Jokainen lapsi tietää, että mikä kansa tahansa kuolisi nälkään, jos se seisauttaisi työn vaikkapa vain muutamaksi viikoksi, puhumattakaan sitten vuodesta».[105*] Yhteiskunnan olemassaolon ehtona on sen tuotanto, jolla on »yhteiskunnallisesti määrätty muoto». Itse yhteiskuntaa pidetään ennen kaikkea »tuotantoelimistönä», ja taloutta »tuotantoprosessina». Tuotannon liikeoppi määrää tarpeitten liikeopin. Yhteiskunnan olemassaolon perusehtona ollen on tuotanto peruselementti.
Dialektis-historiallinen metoodi tarkastelee yhteiskuntaa sen erityishistoriallisissa muodoissa, mutta yhteiskunnallisen kehityksen yleisiä lakeja niiden konkreettisena ilmiönä, ikäänkuin määrätyn yhteiskunnallisen muodostelman lakeja, joiden vaikutusta rajoittavat tämän muodostelman historialliset rajat.[106*] »Sentähden myös taloudelliset kategoriat ovat niiden tuotannon historiallisten suhteitten teoreettinen ilmaisumuoto, jotka itse vastaavat tämän aineellisen tuotannon kehityksen määrättyjä asteita».[107*] Missään tapauksessa ei niillä ole ikuisesti pysyvää luonnetta, kuten väittää porvarillinen tiede, joka tekee ne ikuisiksi sentähden, että se tekee ikuiseksi kapitalistisen» tuotantotavan.[108*]
Paitsi näitä marxilaisen metoodin erikoisia perusominaisuuksia, on vielä muistettava yksi metodolooginen keino, jota ehdollisesti voidaan nimittää tasapainon postulaatiksi. Tätä tapaa on tutkisteltava erikoisen yksityiskohtaisesti, koska se ensiksikin on kaksinverroin tärkeä ja toiseksi, koska sitä ei ymmärretä marxilaisen opin tavallisissa esityksissä.
Vallaten teoreettisesti tuotantosuhteitten kapitalistisen järjestelmän ottaa Marx lähtökohdaksi sen olemassaolon tosiasian. Koska tuo järjestelmä kerta on olemassa, niin — olipa se sitten huono tai hyvä — yhteiskunnan tarpeet tulevat tyydytetyiksi ainakin siinä määrin, etteivät ihmiset ainoastaan ole kuolematta sukupuuttoon, vaan vieläpä elävät, toimivat ja lisääntyvätkin. Yhteiskunnassa, jossa on yhteiskunnallinen työn jako, — ja tavarakapitalistinen yhteiskunta edellyttää juuri tätä — se merkitsee sitä, että täytyy olla olemassa koko järjestelmän määrätty tasapaino. Tarpeelliset määrät tuotetaan hiiltä, rautaa, koneita, seuloja, verkaa, viljaa, sokeria, jalkineita j.n.e. ja n.p.p. Kaiken tämän tuottamisessa kulutetaan vastaavasti tarpeelliset määrät elävää ihmis-työvoimaa, joka käyttää hyväkseen tarpeellisen määrän tuotannonvälineitä. Siinä voi olla kaikellaisia horjumisia ja häilymisiä, koko järjestelmä laajenee, monimutkaistuu, kehittyy, on alituisessa liikkeessä ja horjumistilassa, mutta yleiseksi kokonaisuudeksi katsottuna on tasapainotilassa.[109*]
Tämän tasapainon lain löytäminen onkin teoreettisen talousopin tärkein ratkaisutehtävä. Koko kapitalistisen järjestelmän tutkimisen tulos, edellyttäen tämän järjestelmän tasapainoa, onkin tieteellisenä järjestelmänä oleva teoreettinen talousoppi.
»Kaikki tietävät, että eri tarpeita vastaavain tuotemäärien tuottamiseen vaaditaan erilaiset ja paljoudellisesti tietyt määrät yhdistettyä yhteiskunnallista työvoimaa. On itsestään selvää, että tätä yhteiskunnallisen työn määrätyissä suhteissa jakamisen välttämättömyyttä ei voi poistaa yhteiskunnallisen tuotannon määrätty muoto; muuttua voi ainoastaan sen ilmenemismuoto. Mutta muoto, jossa tämä suhteellinen työn jako ilmenee, sellaisen yhteiskuntajärjestyksen vallitessa, jolloin yhteiskunnallisen työn yhdysside on olemassa yksilön työn tuotteiden yksityisen vaihdon muodossa — tämä muoto juuri onkin tuotteen vaihtoarvo».[110*]
Siinä näkyy lyhyesti ja selvästi pääprobleemin — arvon probleemin — ratkaisemisen lähtökohta.
Jos me tältä katsantokannalta silmäilemme »pääoman» koko rakennetta, niin huomaamme silloin, että analyysi alkaa lujasta, pysyvästä tasapainon järjestelmästä. Vähitellen tulevat vaikeuttavat kohdat. Järjestelmä alkaa horjua, se tulee liikkuvaksi. Nämä horjumiset sentään eivät kadota lainomaista luonnettaan ja, huolimatta mitä pahimmista tasapainon häiriytymisistä (pulat), järjestelmä kokonaisuutena säilyy; tasapainon häiriytymisen kautta syntyy uusi tasapaino, joka on niin sanoaksemme korkeampaa laatua. Vasta tasapainon lakien ymmärtämisen jälkeen voitiin mennä eteenpäin ja esittää kysymys järjestelmän horjumisista. Itse pulia ei pidetä tasapainon loppumisena, vaan sen häiriytymisenä, ja sitäpaitsi katsotaan välttämättömäksi tämän liikkeen lain hakeminen, kun on ymmärretty, miten tasapaino uudistuu, eikä ainoastaan, miten se häiriytyy. Pula ei mene järjestelmän horjumisen rajojen ulkopuolelle. Tutkimuksen loppuun asti tämä järjestelmä liikkuu, horjuu, mutta kaikkien liikkeitten ja heilahdusten jälkeen tasapaino palautuu yhä uudestaan ja uudestaan. Arvon laki on tuotannon yksinkertaisen tavarajärjestelmän tasapainon laki. Tuotannon hintojen laki on muuttuneen tavarajärjestelmän, kapitalistisen järjestelmän, tasapainon laki. Markkinahintojen laki on tämän järjestelmän horjumisten laki. Kilpailun laki on häiriytyneen tasapainon alituisen palautumisen laki. Pulien laki on järjestelmän välttämättömän kausittaisen tasapainosta pois saattamisen ja siihen palauttamisen laki.
Marx esittää kysymyksen aina näin: tasapaino on tunnettu tosiasia, kuinka se on mahdollista? Tasapaino on häiriytynyt — miten se palautuu? Tämä juuri onkin tasapainon postulaatti, on koko järjestelmän tarkastamista siinä tyypillisessä tapauksessa, kun ei esitetä kysymystä tasapainon palauttamisen mahdollisuudesta eikä järjestelmän häviön mahdollisuudesta.[111*]
Yhteiskunnallisen ja sitäpaitsi irrationaalisen, sokean järjestelmän tutkimisella tasapainon kannalta ei tietysti ole mitään yhteistä harmonia praestabilitation (pysyvän sopusoinnun. Suoment.) kanssa, sillä sen lähtökohtana on tämän järjestelmän olemassaolon tosiasia ja samanlainen sen kehityksen tosiasia. Jälkimäinen edellyttää tämän tasapainon muotona liikkuvaa, eikä pysyvää tasapainoa.
Sellaiset ovat teoreettisen talousopin metodologian perusteet. Meidän tulee nyt siirtyä kysymykseen, joka koskee näiden näkökantojen »merkitystä» kapitalismin häviämisen kauden ja proletariaatin herruuden kauden suhteen.
Yhteiskunnallis-objektiivinen lähtökohta pysyy pakollisena eikä kaipaa mitään rajoituksia. Todellisuudessa taloutta hoitava subjekti yhteiskunnallisen uudestaanmuodostuksen prosessissa vaikutteittensa ja toimintansa suhteen on riippuvainen yhteiskunnallisesta ympäristöstä, siitäkin huolimatta, että hän pysyy yksilöllisenä tavarantuottajana. Tehtävänä on yhteiskunnallisen järjestelmän uudistamisen analysoiminen. Tällöin: a) kasvaa kollektiivinen, kokoava, tietoinen taloutta hoitava subjekti, proletaarinen valtio, kaikkine rinnakkaisine elimineen; mikäli säilyy anarkistinen tavarajärjestelmä, sikäli säilyy irrationaalinen, markkinain sokea »sallimus», s.o. taaskin yhteiskunnallinen luonnonvoima, joka yhä enemmän joutuu kristallisoituneen yhteiskunnallisesti tietoisen keskuksen säännöstelevän vaikutuksen alaiseksi; c) vihdoin, mikäli ovat olemassa yhteiskunnallisten siteiden hajonnan ainekset (esim. suljettujen luonnollis-taloudellisten solujen muodostuminen), niin ne, toiselta puolen, »limiteeraa» vaikutukseensa nähden taloudellinen piiri (itse niiden sisäinen uudestijärjestäminen on yhteiskunnallisten liikahdusten tapahtumista); toiselta puolen, ne yhä enemmän vetäytyvät rakennusprosessiin, alituisesti joutuen suunnitelmallisen vaikutuksen alaisiksi proletariaatin valtiotaloudeilisen järjestön puolelta (työvelvollisuus, kaikenlaiset luonnossa suoritettavat velvollisuudet jln.e.). Niin ollen silloinkin, kun yksityiset ainekset jäävät pois yhteiskunnallis-tuotannollisesta prosessista, ovat ne alituisesti vastavaikutuksen piirissä ja niitä itseään tutkitaan tuotannon yhteiskunnallisen järjestelmän kannalta; suurimman eristyneisyytensä ajankohtina ovat ne teoreettisesti mielenkiintoisia yhteiskunnallisen vetovoiman objektina, uuden yhteiskuntajärjestelmän potentsiaalisena kokoonpano-osana.
Mutta siitä huolimatta, että säilyy objektiivis-yhteiskunnallisen metoodin merkitys, saa tämä jälkimäinen toisen loogillisen äänensävyn. Tavara-kapitalistista tyyppiä olevan yhteiskuntarakenteen analysoimisessa on kaikilla lainmukaisuuksilla luonnon lainmukaisuuksien, »sokean» voiman, luonne, sillä koko yhteiskunnallis-tuotannollinen prosessi on irratsionaalinen. Siirtymiskauden rakenteen analysoimisessa on asianlaita toisiin, sillä siinä tapahtuu enenevässä suhteessa yhteiskunta-taloudellisen prosessin ratsionalisoiminen.
Aineellis-tuotannollinen katsantokanta yleensä puhuen pysyy myös pakollisena. Mutta se sietää sentään oleellisia muutoksia ja rajoituksia. Ensiksi, itse tuotannon prosessi ei ole a priori (ennakolta) tunnettu suure. Selvemmin sanoen: kun yhteiskunnallisen kehityksen »säännöllisinä» kausina on ennakolta tietty yhteiskunnallisen tuotannon uudistumisen prosessi ja edellytetään tuotannon ainesten keskeymätöntä uudistumista juuri tämän tuotannon tapahtuessa, niin siirtymiskaudella taas, koko yhteiskunnallisen työkoneisten tullessa järkytetyksi, tuotannon uudistusprosessi on kysymyksenalainen. Sentähden probleemi ei kuulu tässä »kuinka on tuotanto mahdollinen?», vaan »onko tuotanto mahdollinen?» Tuotantovoimiin katsoen tämä sama voidaan lausua seuraavasti: sensijaan, että tuotantovoimaan kehitys normaaliaikana oli kaikkien teoreettisten johtopäätösten peitettynä edellytyksenä, tehdään tässä kysymys sekä niiden pysyvän tilan mahdollisuudesta että niiden häviömäisen lamaantumisen mahdollisuudesta.
Toiseksi, voi tapahtua tuotantoprosessin erittäin tuntuva pieneneminen, ja paikottain sen lakkaaminenkin. Mikäli yhteiskunta ei häviä, kompenseerautuu (tasottuu ja lakkaa, suoment.) tämä toisin keinoin: a) entisten (puhtaasti kapitalististen) tuotantokausien jäännösten säästävämmän jakamisen kautta, — tällöin kulutusprosessi irtaantuu tuotantoprosessista ja tulee jälkimäisen kanssa erimitalliseksi; b) maataloustuotteiden pakollisella hankkimisella maaseudulta (tämä eroaa »säännöllisestä» tilanteesta siinä, että tämä hankkiminen vain osaksi perustuu välittömiin taloudellisiin metoodeihin; siis, tuotannon uudistamiskauteen mienee vain yksi puolisko »kansantaloudesta»); c) siten, että tuotteita saadaan epätuotannollisin keinoin (sotasaalis, tukikohtavarastojen siirtyminen kädestä käteen j.n,e.).
Kolmanneksi, mikäli tuotantoprosessi irtaantuu kulutusprosessista, sikäli — sielläkin, missä säilyy vapaakauppa — tulevat ilmiöiden pinnalle kulutusmotiivit.
Dialektis-historiallmen lähtökohta ei ainoastaan ole kaipaamatta rajoittamista, vaan vieläpä työntäytyy etualalle. Uusien suhteitten hajoavat muodot, niiden kietoutuminen vanhoihin, joskus harvinaisen kummallisiin yhdistelmiin — kaikki tämä tekee siirtymäkauden tuotantosuhteista sui generis (omaa laatuaan olevan) yhdistelmän. Edelleen, on aivan ymmärrettävää, että dialektis-historiallinen katsantokanta, joka esittää muotojen alituisen muuttuvaisuuden periaatteen, prosessin tajuamisen periaatteen, ehdottomasti täytyy alleviivata analysoidessa aikakautta, jolloin tapahtuu tavattomalla nopeudella suorastaan geoloogisen tapaisia yhteiskunnallisten kerrosten liikahduksia. Valtiotalouden »kategorian» suhteellisuus tulee selväksi aivan silmin nähden.
Tasapainon postulaatti on pätemätön, tasapainoa on pidettävä tilana, johon järjestelmän pitää tulla (jos se tulee olemaan), mutta voi olla tulemattakin. Suhteellisuutta ei ole sen paremmin tuotannon ja kulutuksen, kuin tuotannon eri alojenkaan välillä (lisäämme: kuin järjestelmän ihmisainestenkaan välillä). Sentähden on perin juurin väärin viedä siirtymiskaudelle tasapainotilan kanssa adekvaattiset (yhtälölliset) kategoriat, käsitteet ja lait. Tätä vastaan voidaan väittää, että mikäli yhteiskunta ei ole hävinnyt, on tasapaino olemassa. Mutta sellainen johtopäätös olisi oikea, jos aikakausi, jota tutkimme, olisi hyvin pitkällinen suure. Tasapainossa olematta yhteiskunta ei voi kauan elää ja kuolee sukupuuttoon. Mutta tämä yhteiskuntajärjestelmä voi jonkin aikaa olla »epäsäännöllisessä» tilassa, poissa tasapainotilasta. Sanotussa tapauksessa jonkinlainen suhteellinen tasapaino saavutetaan (mikäli meillä ei ole tuotannon ulkopuolella olevaa kompensatsionia, joka myös on mahdoton à la longue) itse järjestelmän osittaisen hävittämisen hinnalla.
Niin ollen voidaan tutkimusmetoodin muutosten ja muunnosten yleinen luonne lausua seuraavalla tavalla: siirtymiskauden analyysissä ovat pätemättömiä monet metodoloogjset selvennykset, jotka ovat täysin sopivia ja kelvollisia pysyvän tuotantosysteemin olosuhteissa. Marx esitti kysymyksen näin: kuinka on mahdollinen talouden tietyn muodon olemassaolo ja minkäläiset ovat syntymisen, kehityksen ja häviämisen lait?
Siirtymiskaiutta varten muutettu kysymys kuuluu: millaiset ovat yhteiskunnan olemassaolon ehdot kysymyksessä olevana ajankohtana, kuinka kauan on mahdollista sen olemassaolo noissa olosuhteissa; kuinka on tuotanto mahdollista; onko tasapainon aikaansaaminen mahdollinen; minkälainen tulos saadaan sitä uudistettaessa ja minkälainen — tämän kysymyksen ratkaisun ollessa kielteisen; minkälainen on tuotantosuhtertten muutos kummassakin tapauksessa, minkälaiset liikkeen lait kummassakin tapauksessa j.n.e.
Nyt meidän on välttämätöntä siirtyä muutamiin valtiotalouden peruskäsitteihin voidaksemme selittää niiden kelvollisuuden tarkasteltavalla kaudella. Sillä »ideat ja kategoriat ovat yhtä vähän ikuisia, kuin niiden ilmaisemat suhteetkin. Ne ovat historiallisia ja väliaikaisia tuotteita».[112*]
Näiden kategoriain pätevyyden rajat tulevat heti selviksi, jos me määrittelemme niitä (näitä kategorioita) vastaavasti reaalisten suhteitten olemassaolon perusehdot.
Tavara. Tämä kategoria edellyttää ennen kaikkea yhteiskunnallista työn jakaa eli sen jaottelua ja tästä johtuvaa taloudellisten prosessien tietoisen säännöstelijän puuttumista. Tavarain kulutusarvojen erilaisuudessa ilmenee yhteiskunnallinen työn jako, niiden arvossa ilmenee tietoista säännöstelijää vailla olevan järjestelmän pikkuosien välinen yleinen työn yhteys. Sitä varten, että joku tuote tai yksinkertaisesti esine tulisi tavaraksi, ei vielä ole pakollinen kestäväin yhteiskunnallisten siteiden olemassaolo. Esim. niin sanotuissa »satumaisissa» sopimuksissa. Usein tässä yhteiskunnalliset siteet vasta muodostuvat (valtamerentakaiset kauppiaat harvinaisissa lähetyksissä, harvinaiset siirtomaatavarat, »Raubhandel» j.n.e.).[113*]
Mutta missään näissä tapauksissa ei tavara yoi olla yleisenä muotona. Tässä ei ole tavaratuotantoa ja tavarataloutta yhteiskuntarakenteen muotona, tässä voi olla olematta yhtenäinen yhteiskuntakin (esim. varhaisempi siirtomaavaihto). Tavara voi olla yleisenä kategoriana vain sikäli, mikäli on olemassa vakituinen, eikä satunnainen yhteiskunnallinen yhdysside tuotannon anarkistisella pohjalla. Siis, mikäli tuotantoprosessin irratsionaalisuus häviää, s.o. mikäli luonnonvoiman sijalle tulee tietoinen yhteiskunnallinen säännöstelijä, sikäli tavara muuttuu tuotteeksi ja kadottaa tavaraluonteesta.
Arvo ilmenee silloin, kun meillä on säännöllinen tavarain tuotanto. Tällöin täytyy olla vakituinen, eikä satunnainen anarkistisen yhteyden muoto vaihdon kautta. Tällöin on myös tasapainotila välttämätön. Arvon laki ei muuta olekaan, kuin tavara-anarkistisen järjestelmän tasapainon laki. Tämän mielipiteen mukaan esim. on selvää, että norsunluun vaihto lasihelmiin (siellä, missä vaihto todella on petosta, kuten Marx sanoi) ei ole arvovaihtoa. Kaikki vaihto ei ole tavaravaihtoa (kun pojat vaihtavat teräskyniä; tai kun proletaarinen valtio toteuttaa tuotteidenvaihtoa kaupungin ja maaseudun välillä). Toiselta puolen, kaikki tavaravaihto ei ole arvovaihtoa (esim. vaihto »vapailla markkinoilla» »tolkuttomine» hintoineen ei ole arvovaihtoa, vaikka se on tavaravaihtoa). Siis, tasapainossa olevan tavara-kapitalistisen järjestelmän kategoriana arvo on kaikkein vähimmän kelpaava siirtymiskaudella, jolloin huomattavissa määrin lamaantuu tavaratuotanto ja jolloin ei ole tasapainoa.
Hinta on, yleensä puhuen, arvosuhteen ilmaisumuoto. Mutta ei aina. Ensimäisessä tapauksessa voidaan eroittaa seuraavia muunnoksia: a) arvo on »yhtä kuin hinta suureen mukaan (yksinkertaisen tajvarajärjestelmän pysyvä tasapaino); b) arvo ei ole yhteellinen suureen kanssa (tyypillinen tapaus); c) hinta on tuottava suure, ominainen tavaralle, jolla itsestään ei ole arvoa (esim. maan hinta kapitaliseerattuna korkona). Näistä tapauksista on eroitettava näennäinen muoto, kun hinta ei perustu arvisuhteeseen. Siinä hinta ehdottomasti erottautuu arvosta. Siis, siirtymiskaudella näennäisen muodon tapaus ehdottomasti tulee melkein tyypilliseksi.
Tämä ilmiö vuorostaan on yhteydessä rahajärjestelmän vararikon kanssa. Raha on sinä aineellis-yhteiskunnallisena siteenä, sinä solmuna, jolla on sidottu koko laaja tuotannon tavarajärjestelmä. On ymmärrettävää, että siirtymiskaudella, tavarajärjestelmän häviämisen prosessissa sellaisenaan, tapahtuu rahan »itsekieltäytymisen» prosessi. Se ilmenee ensiksikin niin sanottuna »rahan arvon laskemisena», toiseksi sinä seikkana, että rahamerkkien jako erottautuu tuotteiden jaosta, ja päinvastoin. Raha lakkaa olemasta yleisenä vastaavana arvona, tullen ehdolliseksi — ja sitäpaitsi varsin epätäydelliseksi — tuotteiden vaihtomerkiksi.
Työpalkka tulee näennäiseksi suureeksi, jolla ei ole sisältöään. Mikäli työväenluokka on hallitsevana luokkana, sikäli häviää palkkatyö. Palkkatyötä ei ole sosialisoidussa tuotannossa. Mutta mikäli ei ole palkkatyötä, sikäli ei myoskään ole työpalkkaa kapitalistille myytävän työvoiman hintana. Työpalkasta säilyy vain sen ulkonainen kuori — rahamuoto, joka myöskin itsestään häviää rahajärjestelmän mukana. Proletariaatin diktatuurin järjestelmän ollessa voimassa »työmies» saa yhteiskunnallisen työn osuutensa, eikä työpalkkaa.
Samalla tavoin häviää myöskin voiton kategoria, samoin kuin lisäarvon kategoriakin, mikäli puhumme uusista tuotantokausista. Mutta siinä määrin, kuin vielä on olemassa »vapaa tori», keinottelu j.n.e., on myös olemassa keinotteluvoitto, jonka liike määrää lakinsa toisin, kuin normaali-kapitalistisessa järjestelmässä. Siinä vaikuttaa myyjän monopooli-asema, joka imee hänen luokseen tuotejoukkoja muista piireistä.
Yleensä puhuen, yhtenä siirtymiskauden peruspyrkimyksenä on tavarafetishististen kuorien rikkominen. Taloudellisten suhteitten yhä kasvavan yhteiskunnallis-luonnollisen järjestelmän ohella hajoavat myöskin vastaavat ideoloogiset kategoriat. Ja kun asianlaita kerta on näin, käy taloudellisen prosessin teorialle välttämättömäksi siirtyminen luonnollis-taloudelliseen ajatteluun, s.o. sekä yhteiskunnan että sen osien tutkimiseen luonnollisessa muodossaan olevien elementtien järjestelmänä.
Teoreettisessa valtiotaloudessa, s.o. tieteessä, joka tutkii tavarakapitalistisen yhteiskunnan luonnollisia lainmukaisuuksia, vallitsevat »puhtaasti taloudelliset» kategoriat. »Taloudellisessa historiassa, kuten tiedetään, valtaaminen, orjuutus, murhaaminen ja rosvous, sanalla sanoen, väkivalta esittää suurta osaa. Rauhallisessa (sanft) valtiotaloudessa on alituisesti vallinnut idylli. Oikeus ja »työ» ovat aina olleet ainoina rikastumisen keinoina, tietysti joka kerta lukuunottamatta »tätä vuotta».[114*] On aivan varmaa, että koko historiallisen prosessin ajan väkivallan ja pakon esittämä osa on ollut erittäin suuri. Juuri tällä pohjalla ovat voineet syntyä teoriat, jotka pitävät väkivaltaa alfana ja omegana.[115*] Toiselta puolen, väkivallan kieltämiseen nojautuu kokonainen joukko vastakkaisia teorioja, jotka aivan yksinkertaisesti eivät tahdo nähdä kokemusperäisesti tunnettuja ilmiöitä, useita tosiasioita, jotka ilmeisesti vaativat selitystään. Marxilaisuus ei voi »ajatella pois» sitä, mikä on todellisesti tunnettu suurimpana historiallisena tekijänä. Yhteismaitten anastus Englannissa ja alkusäästön kausi, orjajoukkojen pakkotyö muinaisessa Egyptissä, siirtomaasodat, »suuret kapinat» ja »kunniakkaat vallankumoukset», imperialismi, proletariaatin kommunistinen vallankumous, työarmeijat Neuvosto-Tasavallassa, — eivätkö kaikki nämä kirjavat ilmiöt ole yhteydessä pakkokysymyksen kanssa? Tietysti ovat. Yksinkertainen tutkija tyytyisi pistämään kaikki saman otsakkeen alle. Dialektisen metoodin kannattajan täytyy analysoida nämä muodot historiallisine yhteyksineen, yhteyksineen kokonaisuuteen, erityisominaisuuksineen, ja — joskus oleellisesti aivan vastakkaisina — tehtävällisine merkityksineen.
Yhteiskunnallinen väkivalta ja pakko (ja sellaisestahan me juuri puhummekin) on kaksinaisessa suhteessa taloudenhoidon kanssa: ensiksi, se ilmenee tämän taloudenhoidon suoritustehtävänä; toiseksi, se vuorostaan vaikuttaa talouselämään. Tässä jälkimäisessä osassa sen vaikutus voi käydä kahteen suuntaan: joko se käy objektiivisesti kehittyväin taloudellisten suhteitten suuntaan, — silloin se tyydyttää kiireellistä yhteiskunnallista tarvetta, jouduttaa taloudellista kehitystä, on sen edistysmuotona; tai on se tämän kehityksen kanssa ristiriidassa, — silloin se hidastuttaa kehitystä, on sen »kahleena» ja, yleisen säännön mukaan, sen täytyy luovuttaa paikkansa pakon toisenlaiselle muodolle, jolla on toisenlainen, jos niin voidaan sanoa, matemaattinen merkki.[116*] Erittäin mykevänä esiintyy väkivallan osa »kriitillisinä kausina». »Sodat ja vallankumoukset ovat historian vetureita». Ja molemmat nämä »veturit» ovat väkivallan muotoja — ja vieläpä mitä jyrkimmästi ilmeneviä muotoja. Feodalismista kapitalismiin siirtymisestä Marx kirjoitti:
»Nämä metoodit ovat osaksi mitä raainta väkivaltaa - (brutalster Gewalt), esim. siirtomaasysteemi. Mutta kaikki ne käyttäjät hyväkseen valtiovaltaa (Staatsmacht), keskitettyä ja järjestettyä yhteiskunnallista väkivaltaa, jouduttaakseen ... feodaalisen tuotantotavan kapitalistiseksi muuttamisen prosessia ja lyhentääkseen välikautta (die Übergänge). Väkivalta on kätilönä jokaisella vanhalla yhteiskunnalla, joka on raskaana uutta yhteiskuntaa. Se itse on taloudellinen voima (oekonomische Potenz)».[117*]
Siirtymisikaudella, jolloin yksi tuotantorakenne vaihtuu toiseen, on kätilönä vallankumouksellinen väkivalta. (Tämän vallankumouksellisen väkivallan tulee hävittää yhteiskunnan kehityksen kahleet, s.o. yhdeltä puolen, »keskitetyn väkivallan» vanhat muodot, joka on tullut vastavallankumoukselliseksi tekijäksi, vanha vakio ja tuotantosuhteitten vanha tyyppi. Tämän vallankumouksellisen väkivallan, toisaalta, tulee aktiivisesti auttaa uusien tuotantosuhteitten muodostamisessa, luoden »keskitetyn väkivallan» uuden muodon, uuden luokan valtion, joka toimii taloudellisen kumouksen vipusimena muuttaen yhteiskunnan taloudellisen rakenteen. Yhdeltä puolen siis väkivalta esittää hävittävän tekijän osaa, toiselta puolen — se on kiinne-, järjestö- ja rakennusvoimana. Mitä suurempi on tämä »taloudenulkopuolinen» voima, joka todellisuudessa on »oekonomische Potenz», sitä pienemmät ovat siirtymiskauden »kulut» (muuten samanlaisissa oloissa tietysti), sitä lyhempi on tämä siirtymiskausi, sitä pikemmin palautuu yhteiskunnallinen tasapaino uudella pohjalla ja sitä pikemmin tuotantovoimain käyräviiva alkaa nousta ylöspäin. Tämä voima ei ole mikään kokemuksen ulkopuolella oleva, mystillinen suure: se on sen luokan voima, joka suorittaa kumouksen, se on sen yhteiskunnallinen mahti. On hyvin ymmärrettävää, että sen suuruus senvuoksi riippuu ennen kaikkea tämän luokan järjestyneisyydestä. Ja vallankumouksellinen luokka on parhaiten järjestynyt silloin, kun se on järjestynyt valtiovallaksi. Kas siinä syy, minkä vuoksi valtiovalta on »keskitettyä ja järjestettyä väkivaltaa». Kas sentähden on vallankumouksellinen valtiovalta taloudellisen kumouksen vahvin vipusin.
Kapitalismista kommunismiin siirtymisen kautena on vallankumouksellisena luokkana, uuden yhteiskunnan luojana proletariaatti. Sen valtiovalta, sen diktatuuri, neuvostovaltio, on vanhojen taloussiteitten hävittämisen ja uusien luomisen tekijänä. »Valtiovalta, tämän sanan todellisuutta merkiten, on yhden luokan järjestetty voima, jonka tarkoituksena on toisen luokan alistaminen».[118*] Mikäli tämä »keskitetty väkivalta» porvariston yli, itse on taloudellisena voimana, on se voima, joka hajoittaa kapitalistiset tuotantosuhteet, siirtää proletariaatin käytettäväksi tuotannon aineellis-esineellisen luurangon ja vähitellen sijoittaa tuotannon epäproletaariset ihmisainekset uuden yhteiskunta-tuotannollisen suhteen järjestelmään. Toiselta puolen, tämä »keskitetty väkivalta» osaksi kääntyy myös sisäänpäin ollen työtätekevien itsejärjestymisen ja pakollisen itsekurin tekijänä. Niin ollen täytyy meidän analysoida pakon molemmat puolet: epäproletaarisiin, kerroksiin nähden ja itse proletariaattiin ja sitä lähellä oleviin yhteiskunnallisiin ryhmiin nähden.
Vallassa olevalla proletariaatilla on valtansa ensi kaudella vastassaan 1) loiskerrokset (entiset tilanherrat, kaikenlaiset koroillaaneläjät, porvariliikemiehet, joilla on ollut vähän suhteita tuotantoprosessiin); kauppakapitalistit, keinottelijat, pörssi- ja pankkiherrat; 2) näistä samoista keitoksista värväytynyt tuotantoon osaaottamaton hallintöylimystö (kapitalistisen valtion virkaherrat, kenraalit, piispat y.m.); 3) porvarilliset liikeyrittäjä-organisaattorit ja johtajat (trustien ja syndikaattien järjestäjät, teollisuusmaailman »tekijät», korkeimmat insinöörit, välittömästi kapitalistiseen maailmaan sidotut keksijät j.n.e.); 4) ammattibyrokratia — valtion, sotilas- ja hengellinen byrokratia; 5) teknillinen intelligenssi ja yleensä intelligenssi (insinöörit, teknikot, agronoomit, zooteknikot, lääkärit, professorit, asianajajat, sanomalehtimiehet, opettajain enemmistö j.n.e.; 6) upseeristo; 7) varakas suurtalonpoikaisto; 8) kaupungin keskivarakas, ja osaksi myös pikkuporvaristo; 9) papisto, maallikkopapistokin.
Kaikki nämä kerrokset, luokat ja ryhmät ehdottomasti käyvät aktiivista taistelua proletariaattia vastaan finanssikapitaalin poliittisen hegemonian ja kenraalien sotilaallisen hegemonian alaisina. Nämä hyökkäykset on torjuttava ja vihollinen lyötävä hajalle. Muut sen käyttämät taistelukeinot (sabotaashi) on lopetettava j.n.e. Kaiken tämän voi tehdä vain »kesytetty väkivalta». Sitä mukaa, kuin proletariaatti voittaa tässä taistelussa ja sen voimat yhä enemmän yhdistyvät yhteiskunnallis-vallankumouksellisen kristallisoituneen peruskohdan — proletariaatin diktatuurin — ympärille, alkaa vihollisleirin taloudellisesti hyödyllisten ja loisina olemattomien ryhmien, vanhan psykologian hajoamisprosessi. Nämä ainekset on pantava laskuihin, koottava, sijoitettava uudelle paikalle, pistettävä uusiin työkehyksiin. Ja tämän voi tehdä ainoastaan pakkoa käyttäen toimiva proletariaatin valtiojärjestö. Se jouduttaa niiden ihmisainesten, jotka ovat hyödyllisiä uudessakin järjestelmässä, etupäässä teknillisen intelligenssin mukaantulemisen prosessia. On itsestään selvää, että näitä voimia on mahdoton sovelluttaa käytäntöön edes jonkinverran suunnitelmallisesti, yhteiskunnallisen tarkoituksenmukaisesti, ilman pakoittavaa painostusta. Sillä vanhat psykoloogiset jäännökset, joita vielä on näiden ihmisryhmien päässä, heidän osaksi individuaalisine, osaksi antiproletaarisine psykologioineen, käsittävät yhteiskunnallisen tarkoituksenmukaisuuden suunnitelman, »yksilöllisen vapauden» mitä törkeimmäksi loukkaukseksi. Valtion harjoittama ulkonainen pakoitus on tässä sentähden ehdottoman välttämätön. Vain kehityksen edistyessä, näiden kerrosten alituisen uudestikasvattamisen ohella, niiden luokkadeformatsioonin ja yksinkertaisesti yhteiskunnallisiksi työntekijöiksi muuttumisen mukaan, tulevat pakoitusainekset yhä pienemmiksi. On selvää, että psykoloogisen uudestikasvattamisen prosessi on sitä vaikeampi ja sitä kivulloisempi, mitä ylempänä sanottu ryhmä on ollut kapitalistisen hierarkian järjestelmässä; yhteiskunnalliselle muokkaukselle ovat vähimmän alttiita sellaiset yhteiskunnalliset ryhmät, joiden elämä on kaikkein lähimmin sidottu kapitalistisen tuotannon erityismuotoihin. Välitön taistelu niitä vastaan vallankumouksen ensi vaiheessa, niiden asettaminen sellaisiin olosuhteisiin, että ne voivat suorittaa yhteiskunnalle hyödyllistä työtä, eivätkä saa tilaisuutta vahingoittaa kommunistien rakentamisen asiaa, näiden voimain tarkoituksenmukainen sijoittaminen, oikea politiikka niiden suhteen, joka muuttuu niiden psykologisesta sisällöstä riippuen — kaikki tämä edellyttää loppujen lopuksi kommunistisen yhteiskunnan im Werden (taimen, suoment.) vartijana olevan »keskitetyn väkivallan» »hyväksymistä».
Mutta pakoitus ei mahdu entisten valtaapitäneitten luokkien ia niiden läheisten ryhmien puitteisiin. Siirtymiskaudella koskee se — muissa muodoissa — myös itse työtätekeviä, hallitsevaa luokkaa itseäänkin. Tämä asian puoli täytyy meidän tutkistella mitä yksityiskohtaisimmin.
Siirtymiskaudella ei analyysi saa rajoittua luokan pelkkään yhdenlaisuuden edellytykseen. Kapitalistisen koneiston ajatuksellisten lakien tutkimisessa oli turhaa pysähtyä luokkien sisäisiin molekyyliliikkeisiin ja näiden »reaalisten yhteyksien» erilaisuuteen. Siinä ne käsitettiin jonkinlaiseksi tiiviiksi suureeksi, joka on enemmän tai vähemmän yksiaineinen. Tämän katsantokannan, — joka on aivan oikea »puhtaan kapitalismin» ajatuksellis-teoreettisen analyysin puitteissa, — omaksuminen siirtymiskauden analyysissä, kauden, jolla on mitä vaihtelevammat muodot, niin sanoaksemme, periaatteellinen liikeoppi, olisi mitä törkein metodolooginen virhe. Huomioon ei ole otettava ainoastaan luokkainvälinen, vaan myöskin luokkainsisäinen mekaniikka. Ja yhteiskunnallisten voimain keskinäissuhteet ja luokkainsisäiset keskinäissuhteet ovat hyvin liikkuvia suureita, joiden liikkuivaisuus tulee erittäin suureksi »kriitillisinä kausina».[119*]
Vaikuttaessaan luontoa vastaan, ihminen muuttaa omaa luontoaan — sanoi Marx. Mutta samoin tapahtuu myös yhteiskunnallisessa taistelussa. Se juuri onkin proletariaatin vallankumouksellisen kasvatuksen prosessi. Jos tätä prosessia tarkataan luokkainsisäisten kerrostumain kannalta, niin voidaan sitä nimittää työväenluokan keski- ja alikerrosten alituisesti tapahtuvan sanotun luokan etujoukkoon lähestymisen prosessiksi. Tässä juuri tapahtuu »luokan itsessään» muuttuminen »luokaksi itseään varten». Katuvaisen herran mielipide »kansasta» on »alemman luokan» jokaisen jäsenen idealisoimista in concreto (salassa). Proletaarinen marxilainen katsantokanta käsittelee todellisesti olemassaolevia suureita.
Proletariaatti tulee valtaansa luokkana. Mutta tämä ei vielä merkitse sanotun luokan yhtenäistä luonnetta, sitä, että sen jokainen jäsen olisi jokin keski-ihanne. Proletariaatin etujoukko johtaa aktiivisesti mukanaan muut. Se on — tietoinen, ajattelevasti toimiva, järjestävä suure. Se vetää mukaansa myötätuntoisen pääjoukon, joka vaistomaisesti »on myötätuntoinen» kumoukselle, mutta ei osaa selvästi muodostella päämäärää ja viitoittaa teitä. Kehityksen kulussa ei ole juopaa etujoukon ja tämän tavattoman laajan kerroksen välillä. Päinvastoin, tapahtuu alituinen yhä uusien ja uusien voimien vetäytyminen etukerrokseen. Tämä prosessi onkin se sisäinen yhteenjuotos, joka tekee luokasta luokan. Myötätuntoisten joukon takana on välinpitämättömien ja sitten myös niin sanottujen lorvien kerros. Kasvatusprosessi koskee sentään heitäkin: proletariaatin etujoukko kasvaa, laajenee lukumäärällisesti, imee itseensä yhä suurempia kerroksia luokasta, joka yhä enemmän tulee »luokaksi itseään varten».
Jos käsittelemme tätä kysymystä vähän toiselta puolelta, niin havaitsemme esim. tällaisia teollisuusproletariaatin, maaseudusta eronneen, tyypillisen, vakituisesti teollisuudessa työskentelevän työväenluokan sydämen; työväen ylimystön, joka joskus on tavattomasti sidottu pääoman etuihin (varsinkin ammattityömiehet Ameriikassa, Saksassa, Englannissa; kirjaltajat kaikissa maissa j.n.e.); sesonkityömiehet, jotka kausittain tulevat teollisuuden alalle ja siitä lähtevät; työmiehet yksityisomaisuuden lisäpainoineen (mökkeineen, joskus maineen j.n.e.); maaseudun kanssa yhteydessä olevat työmiehet, jotka joskus hoitavat myös maata; sellaiset jotka ovat tulleet työmiehiksi sodan aikana, jotka eivät ole käyneet läpitse kapitalistista oppia, ovat joskus lähtöisin kaupungin pikkuporvaristosta, käsityöläisistä, pikkukauppiaista y.m.; työmiehet, jotka kapitalistiset valtiot ovat erikoisesti valinneet yhteiskuntapoliittisen tunnusmerkin mukaan (esim. rautatieläisten muutamat kerrokset); maataloustyömiehet, rengit ja puolirengit j.n.e. j.n.p.p. Niin muodoin saadaan jokseenkin kirjava kuva työväenluokan eri ryhmien »oloista», ja siis niiden yhteiskunnallisesta »tietoisuudestakin». On selvää, eitä näiden ryhmien joukossa on kapitalismin, mitä pahimman itsekkyyden ja »lurjusmaisten» vaikutteitten perinpohjin turmelemia ryhmiä. Mutta verrattain laajoillakin työväenluokan piireillä on tavarakapitalistisen maailman leima. Tästä johtuu aivan välttämätön pakollinen kuri, jonka pakollinen luonne tuntuu sitä enemmän, mitä vähemmän on vapaaehtoista, sisäistä kuria, se on mitä vähemmän vallankumouksellinen on sanottu proletariaatin ryhmä. Myöskin proletaarinen etujoukko, joka on liittynyt yhteen kumouksen puolueeseen, kommunistiseen puolueeseen, määrää sellaisen pakollisen itsekurin omissa riveissään, vaikka tämän etujoukon monet kokoonpano-osat tuntevat sitä siinä vähän, koska se on samaa, kuin sisäiset vaikuttavat syyt; mutta siitä huolimatta se on olemassa.[120*] Mutta sitä ei määrää toinen voima, vaan se ilmaisee Kaikkien ryhmätahdon, joka velvoittaa kaikkia.
On itsestään selvää, että tämä pakoittava voima, joka tässä tapauksessa on työväenluokan itsepakkoa, kasvaa sen kristallisoidusta keskuksesta paljon amorphisemman kehän puolelle. Tämä on työväenluokan osasten yhteenliittämisen tietoinen voima, joka muutamille ryhmille, subjektiivisesti, on ulkonaista painostusta, mutta koko työväenluokalle, objektiivisesti, on sen joudutettua itsekuria..
Kommunistisessa yhteiskunnassa tulee olemaan »yksilön» täydellinen vapaus ja ihmisten välisten suhteitten kaikellainen ulkonainen säännöstely tulee poistumaan, on olemassa itsetoiminta ilman pakkoa. Kapitalistisessa yhteiskunnassa ei työväenluokalla ole ollut mitään itsetoiminnan vapautta, vaan pelkkää pakkoa vihollisluokan puolelta. Siirtymiskaudella työväenluokan itsetoiminta on rinnan sen pakon kanssa, jonka työväenluokka itseään varten olevana luokkana on määrännyt kaikkiin osiinsa nähden. Ristiriita pakon ja itsetoiminnan välillä ilmaisee tällöin itse siirtymiskauden ristiriitaista luonnetta, kun proletariaatti jo on lähtenyt kapitalistisen pakon puitteista, mutta vielä ei ole tullut kommunistisen yhteiskunnan työntekijäksi.
Yhtenä uusimallisena pakotuksen päämuotona, joka vaikuttaa itse työväenluokan piirissä, on niin sanotun »työn vapauden» hävittäminen. Kapitalistisessa yhteiskunnassa merkitsi »työn vapaus» yhtä tämän yhteiskunnan monilukuisista harhaluuloista, sillä todellisuudessa se, että kapitalistit olivat monopolisoineet tuotantovälineet, pakoitti työmiehet myymään työvoimaansa. Tämä »vapaus» supistui seuraavaan: ensiksi suhteelliseen mahdollisuuteen valita itselleen isäntä (siirtyminen tehtaasta toiseen), mahdollisuuteen »erota» ja »saada lopputili»; toiseksi, tämä »vapaus» merkitsi kilpailua juuri työmiesten kesken. »Työn vapauden» viimemainitun merkityksen jo osaksi voittivat työväenjärjestöt kapitalisminkin kaudella, kun ammattiliitot osittain hävittivät työmiesten kilpailun toistensa kanssa, liittäen heidät yhteen, järjestäen luokan hajalliset osat, yhdistäen heidät ja tehden heidät voimakkaammiksi taistelussaan kapitalistien luokkaa vastaan. Ammattiliitot ovat esittäneet vaatimuksen, että tehtaisiin päästettäisiin vain liiton jäsenet; ne ovat julistaneet boikottiin (s.o. käyttäneet väkivaltaa) lakonrikkurit, nuo porvarillisen »työn vapauden» ruumiillistumat j.n.e. Proletariaatin diktatuurin aikana kysymys »isännästä» jää pois, koska »riistäjiä on kohdannut pakkoluovutus». Toiselta puolen, järjestymättömyyden, epäsolidarisuuden, yksilöllisyyden, ammattiahtauden, noiden kapitalistisen yhteiskunnan paheiden jäännökset ilmenevät siinä muodossa, ettei ymmärretä yleisproletaarisia tehtäiiä, jotka saavat keskitetyn ilmaisumuotonsa neuvostodiktatuurin, työväen valtion tehtävissä ja vaatimuksissa. Koska nuo tehtävät täytyy suorittaa maksoi mitä maksoi, niin on selvää, että proletariaatin katsantokannalta, juuri todellisen, eikä näennäisen työväenluokan vapauden nimessä on välttämätöntä niin sanotun »työn vapauden» hävittäminen. Viimemainittu näet ei suostu oikein järjestettyyn, »suunnitelmalliseen» talouteen ja samanlaiseen työvoimain jakamiseen. Työvelvollisuuden järjestelmänä valtion toimittaman työvoimain jakamisen järjestelmä proletariaatin diktattuurin aikana Ilmaisee siis jo verrattain korkeaa koko koneiston järjestymisen ja yleensä proletaarisen vallan laajuuden astetta.[121*]
Kapitalistisen järjestelmän aikana pakkoa puolustettiin »kokonaisuuden etujen» nimessä, vaikka todellisuudessa oli puhe kapitalistien pikkuryhmien eduista. Proletariaatin diktatuurin aikana pakko vasta todellisuudessa on enemmistön ase tämän enemmistön etujen suojelemista varten.
Proletariaatti luokkana on ainoa luokka, jolla yleensä ei ole omistajan ennakkoluuloja. Mutta sen täytyy toimia kylki kyljessä joskus hyvin monilukuisen talonpoikaiston kanssa. Jos suurtalonpojat (kulakit) aktiivisesti taistelevat proletaarisen diktatuurin toimenpiteitä vastaan, silloin täytyy proletariaatin »keskittyneen väkivallan» tehdä mieliinvaikuttavaa vastarintaa kulakkiröyhkeydelle. Mutta keskivarakkaan ja osaksi myös köyhän talonpoikaiston joukot horjuvat alituisesti, väliin ne ovat täynnään vihaa kapitalisti-tilanherrain riistoa kohtaan, vihaa, joka sysää niitä kommunismiin, väliin on niillä omistajan tunne (ja niin ollen, nälkäkautena myöskin keinottelijan tunne, joka työntää sitä taantumuksen helmaan. Viimemainittu ilmenee valtion viljamonopoolin vastustamisena, pyrkimyksenä vapaaseen kauppaan, joka on keinottelua, ja keinotteluun, joka on vapaata kauppaa; työvelvollisuusjärjestelmään ja yleensä kaikellaisten taloudellisen anarkian valtiollisen hillitsemisen muotojen vastustamisena. Nämä kiihokkeet saavat erikoista painoa, mikäli nälkäiset kaupungit eivät ensi aikoina voi antaa vastaavaa arvoa viljasta ja velvollisuuksista, jotka menevät »yhteiseen kattilaan». Sentähden tässäkin pakko on ehdoton ja käskevä välttämättömyys.
Siten pakko proletaarisen diktatuurin puolelta entisiin porvarillisiin ryhmiin nähden on pakkoa toisenlaisen luokan puolelta, joka käy luokkataistelua pakkonsa objekteja vastaan; epakulakkisen talonpoikaisjoukon suhteen pakko proletariaatin puolelta on luokkataistelua sikäli, mikäli talonpoika on omistaja ja keinottelija; se on sen yhteenliittämistä ja tvöjärjestämistä, sen kasvattamista ja vetämistä kommunistiseen rakennustyöhön, mikäli talonpoika on työtätekevä, eikä riistäjä, vaan kapitalismin vihollinen; vihdoin, itse proletariaatin suhteen pakko on järjestymismetoodi, jonka on määrännyt itse työväenluokka, s.o. pakollisen, joudutetun itsejärjestymisen metoodi.
Laajemmalta katsantokannalta, s.o. kooltaan suuremman historiallisen mittakaavan kannalta, proletaarinen pakko kaikissa muodoissaan, alkaen ampumisista ja päättyen työvelvollisuuteen, on kuuluipa se miten paradoksaaliselta tahansa, metoodina muokattaessa kommunistista ihmiskuntaa kapitalistisen kauden ihmisaineksesta. Todellisuudessa on proletariaatin diktatuurin kausi samalla luokkien deformatsioonin kausi.
Kapitalismia on seurannut yhä pitemmälle ja pitemmälle menevä yhteiskunnan sosiaalinen lohkominen: se hajoitti talonpoikaiston, hävitti »keskisäädyn», johti luokkavastakohdat kärjistyneisyyden suurimpaan asteeseen. Ilmaisten ensi aikoina kapitalistisen maailman huutavinta hajaannusta, proletariaatin diktatuuri alkaa uudestaan koota ihmiskuntaa senjälkeen, kun on saavutettu vähänkin tasapainoa. Tappion kärsinyt, lyöty, sovinnon tehnyt, köyhtynyt entinen porvaristo, opittuaan ruumiilliseen työhön, muovautuu henkisesti ja tulee uudestikasvatettua. Osa siitä tuhoutuu kansalaissodassa, mutta se osa, joka jää elämään, edustaa jo toista yhteiskunnallista ryhmää. Samoin intelligenssi. Talonpoikaisto, joka yleisessä virrassa oli muita paljon sitkeäanpi, tulee sentään vedettyä yleiseen uomaan ja uudestaan kasvatettua hitaasti, mutta varmasti. Aivan samoin proletariaatti itsekin »muodostaa uudestaan oman luonteensa». Niin muodoin erityiset luokkaominaisuudet hioutuvat pois, luokat alkavat hävitä luokkina, tasottuen proletariaatin mukaan. Lähestyy luokkien deformatsioonin kausi. Tämän deformatsioonin vipusimena on proletariaatin diktatuuri. Ollen keskitettyä väkivaltaa se loppujen lopuksi hävittää kaiken väkivallan. Ollen luokan korkeimpana ilmenemismuotona se hävittää kaikki luokat. Ollen valtiovallaksi järjestyneen luokan järjestelmänä se valmistaa jokaisen valtion häviötä. Käyden taistelua olemassaolonsa puolesta, se tuhoaa oman olemassaolonsa. Luokattomassa, valtiottomassa kommunistisessa yhteiskunnassa, missä ulkonaisen kurin tilalle tulee yksinkertainen säännöllisen yhteiskuntaihmisen vetäymys työhön, kadottavat kaiken tarkoituksensa ihmisellisen käyttäytymisen ulkonaiset säännöt. Kaiken muotoinen pakko häviää ihan ainaiseksi.
Ennen sotaa maailman talous oli liikkuvan tasapainon tilassa. Eri maitten välinen vaihto,prosessi, pääoman kansainvälinen liike (pääoman vienti ja tuonti), työvoiman kansainvälinen siirtyminen yhdistivät lujasti tämän järjestelmän yksityiset osat »säännöllisten» prosessien siteillä, jotka ovat välttämättömiä maailman talouden ja sen kokoonpano-osien itse olemassaololle. Kapitalistisen tavarajärjestelmän lait, jotka puhdas teoria niiden abstraktisessa muodossa analysoi abstraktisen, »puhtaan», kapitalistisen yhteiskunnan lakeina ja jotka konkreettisesti realisoituivat teollisuuskapitalismin kaudella valtiollisesti rajoitettujen alueitten puitteissa, tulivat ennen kaikkea anarkistisen maailman järjestelmän luonnon laeiksi. Yleismaailmalliset hinnat, ja niin ollen myös yleismaailmallinen yhteiskunnallinen työ niiden säännöstelijänä »in der letzten Instanz»; maailman kilpailu, maailman markkinat, pyrkimys voiton yleismaailmalliseen keskinormiin; prosentin vetovoima yhtenäistä, taaskin yleismaailmallista, keskilukua kohti; työpalkkojen tasoittuminen ja niiden pyrkiminen samalle yleismaailmalliselle tasolle, mikä siirsi työvoimaa maasta maahan; maailman teotlisuuspulat ja niin edespäin — kaikki tämä oli liikkuvassa tasapainotilassa olleen, mutta yleismaailmallisen kapitalismin vastakohdissa kehittyneen järjestelmän perustosiasian ilmenemismuotona.
Tämä eri kapitalististen valtioitten yleinen yhteys ja toinen toisestaan riippuminen, — se seikka, että ne kaikki olivat yleisen järjestelmän kokoonpano-osina, — aiheutti ehdottomasti sodan yleismaailmallisen luonteen. Aivan samoin, kuin pulat saivat yleismaailmallisten pulien luonteen nimenomaan maailman talouden osien välisen hintayhteyden vuoksi, samoin sodankin täytyy ehdottomasti saada tavattoman suuren yleismaailmallisen teurastuksen luonne. Pula leviää ja vyöryy aaltona senvuoksi, että tasapainon häiriytyminen järjestelmän yhdestä osasta ehdottomasti siirtyy, kuten sähkölennätinlankaa pitkin, sen kaikkiin osiin. Yleismaailmallisen talouden olosuhteissa sota, merkiten tasapainon häiriytymistä yhdessä paikassa, pakostakin muuttui koko järjestelmän jättiläismäiseksi horjuttamiseksi, maailman sodaksi. Maailman talouden yhdyssiteitten katoaminen merkitsi sen hajoamista palasiksi, ja tuotannon laajentuneen uudistumittomuuden prosessi, joka tapahtui samanaikaisesti sotivissa maissa tämän hajoamisen olosuhteissa, johti loppujen lopuksi koko järjestelmin vararikkoon.
Mistä renkaista tuli tämän vararikon alkaa? Tietysti sen täytyi alkaa juuri niistä renkaista, jotka olivat järjestöllis-kapitalistisesti heikoimmat.
Mitä tähän asiaan tulee, niin olemme jo tämän teoksen III:ssa luvussa nähneet, että yksityisten kapitalististen järjestelmäin kestävyyden maailman taloudessa, mikäli sota tuli konkreettiseksi tosiasiaksi, selitti se tuotantosuhteiden sisäinen uudestijärjestäminen, joka johti valtiokapitalismin muotoon. Yleensä siis voidaan sanoa, että näiden järjestelmien kestävyys oli suoraan verrannollinen valtiokapitalistisen järjestön korkeuteen. Ilman sitä ei kapitalismi olisi kestänyt sitäkään aikaa, jonka sille oli lohkaissut historia. Tämä valtiokapitalismin muotoon sidottu kestävyys kulki sekä tuotantosuuntaa että yhteiskunnallista luokkasuuntaa. Mutta kansantalouden nimenomainen valtiokapitalistinen muoto oli mahdollinen vain yleisten kapitalististen suhteitten »kypsyyden» ohella. Se oli sitä täydellisempi, mitä — muuten yhdenvertaisissa olosuhteissa — korkeampi oli tuotantovoimain kehitys, finanssikapitalistinen järjestö, uuden kapitalismin monopoolisuhteitten yhteys. Se oli sitä epätäydellisempi, mitä takapajuisempi ja enemmän maanviljelystä harjoittava oli kysymyksessä oleva maa, mitä vähemmän kehittyneet olivat tuotantovoimat, mitä heikompi oli finanssikapitalistinen talousjärjestö. Mutta ei ainoastaan taloudellisen ja yhteiskunnallisen rakenteen kannalta katsoen, vaan myöskin teknillistuotannolliselta kannalta täytyi kestävimmiksi tuossa jättiläiskamppailussa osottautua sellaisten järjestelmäin, joilla oli imperialistisen sodan vaatima korkein tekniikka. Tällä tekniikalla oli ratkaiseva sotilaallinen merkitys. Järjestömuodon täydellisyys osaksi korvasi tuotannon yhä laajemman uudistumattomuuden prosessin. Porvariston yhteiskunnallisen voiman keskittyminen valtiovaltaan, joka oli kasvanut pääoman taloudellisten järjestöjen kanssa, muodosti jättiläismäisen vastustuksen työväenliikkeelle. Sentähden maailman kapitalistisen järjestelmän vararikko alkoi niistä heikoimmista kansantaloudellisista järjestelmistä, joilla oli vähimmän kehittynyt valtiokapitalistinen järjestö.[122*]
Proletaaristen vallankumousten kronologisen järjestyksen kysymykseen ei pidä sekoittaa kysymyksessä olevan vallankumouksen muodon korkeutta koskevaa kysymystä. Vallankumouksen muodon korkeuden määrää proletariaatissa ruumiillistuneitten tuotantosuhteitten yhdistelmän ominaispaino. Mitä enemmän suhteellisesti on keskittynyttä proletariaattia, sitä korkeampi on kommunistisen vallankumouksen muoto, sitä vaikeampi on voittaa, mutta sitä helpompi rakentaa.[123*] Kommunismin järjestölliset oireet ovat, kuten jo näimme, keskitettyjen tuotantovälineitten ja yhteiskunnallistutetun työn alalla. Maailman kapitalistisessa järjestelmässä nämä oireet ilmenevät selvimmin pääoman »suurissa valtioissa», joissa porvariston voima on lujin. Toiselta puolen juuri sentähden, että edessämme on anarkistinen, maailman järjestelmä, jolla on erikoinen asema sen kokoonpano-osien »maailman taloudessa», »suuret» imperialistiset järjestelmät saivatkin siirtomaiden riistämisen mahdollisuuden. Mutta tällä maaperältä muodostui toinenkin mahdollisuus, nimittäin imperialistisen »isänmaan» ja työväenluokan välillä väliaikaisen »etujen yhteisyyden» mahdollisuus. Tämä »Interessengemeinschaft» vuorostaan kovasti hidastutti vallankumouksen tuloa, joka perustuu kaiken yhteyden katkeamiseen porvariston ja proletariaatin välillä. Mutta siitä huolimatta, mikäli vallankumous jo on tunnettu tosiasia, se on muodoltaan kaikkein korkein juuri niissä maissa, missä työväenluokka muodostaa koko väestön suurimman prosentin ja missä tuotantovälineet ovat kaikkein lujimmin keskitetyt. Sentähden nämä kaksi tekijää muodostavat ensiksikin uuden yhteiskunnan aineeliis-esineellisen luurangon, ja toiseksi sen tuotannon perussuhteet. Tältä kannalta katsoen on täysin ymmärrettävää, minkä vuoksi proletariaatin vallankumous tapahtui kaikkein aikaisemmin Venäjällä. Täällä oli valtiokoneisto järjestöllisesti heikoin. Valtiokapitalismin muotoja vasta piirrettiin. Pääasiallisesti agraarisen maan teknillinen heikkous oli ennenkuulumattoman sota-asiallisen häviön edellytyksenä. Valtiokoneisto osottautui siksi kestämättömäksi, että proletariaatti saattoi verrattain helposti kaataa sen kumoon suurissa kaupunkikeskuksissa. Mutta toiselta puolen proletariaatin voiton jälkeen tämän voiton helppouden syyt dialektisesti muuttuvat mitä suurimman vaikeuden syiksi. Maan taloudellinen takapajuisuus, säleissään hajallaan olevan pikkuomistajatyön tavaton laajuus todella yhteiskunnallisen työn vastakohtana, — kaikki tämä on tavattoman suurena esteenä suunnitelmallisen yhteiskuntataloudellisen järjestelmän muodostamiselle. Vallankumous voitti helposti senkin tähden, että kommunismiin pyrkivää proletariaattia kannatti talonpoikaisto, joka kävi tilanherroja vastaan. Mutta tuo sama talonpoikaisto on oikein pahana jarruna kommunististen tuotantosuhteiden rakentamisen kaudella.
Saksassa taas vallankumous on kulkenut paljon vaikeammin. Kapitalistinen valtio tekee siellä paljon sitkeämpää vastarintaa; proletariaatti on ainoa vallankumouksellinen voima; voiton saavuttaminen on työläämpää. Mutta vallankumouksen muoto on siellä korkeampi siitä huolimatta, että vallankumous tulee myöhemmin.[124*]
Jos me siis tutkimme vallankumousprosessia yleismaailmallisessa mittakaavassa, niin voimme esittää seuraavan yleisen säännön: maailman vallankumousprosessi alkaa tasoltaan alimmista maailman talouden osajärjestelmistä siellä, missä proletariaatin voitto on helpompi, mutta uusien suhteitten kristallisoituminen vaikeampi; vallankumouksen tulemisen nopeus on kääntäen verrannollinen kapitalististen suhteitten kypsyyteen ja vallankumouksen muodon korkeuteen.
Imperialistisen sodan loppuminen ei voi pysähdyttää kapitalistisen järjestelmän häviämistä, sen vararikkoa, proletariaatin kommunistista vallankumousta. Tuotantovoimain lamautuminen jatkuu rauhan solmiamisen jälkeenkin. Imperialistit aikoivat järjestää maailman talouden sellaisin keinoin, jotka kieltävät maailman talouden. Voittajat aikoivat päästä vaikeuksista säälittömän riistämisen kautta, joka vihdoin viimein hävittää juuri tämän riiston mahdollisuuden. Mutta maailman kilpailun henki teki heistä pahaa pilaa pakottaen heidät taistelemaan toisiaan vastaan. Siten historia näyttää imperialismille turmiollisen a posteriorinsa. joka yhtäkkiä nousee »voittajain» eteen koko kauhistavassa alastomuudessaan.
Taloudellinen eristyneisyys ja yhdyssiteitten katkeaminen sodan aikana, sellaisen tilan seuraukset sen jälkeen kärjistävät tuotantovoimain häviämisprosessia ja jouduttavat kapitalistisen järjestelmän vararikkoa rengas renkaalta; proletariaatin suorittama vallan anastus ja kumous tuotantotavassa vaikkapa vain yhdessäkin maassa kärjistävät tavattomasti vanhan ideologian häviämisprosessia, »vallankumouksellistuttavat» työväenluokan muissa maissa, jolle koko edellinen kehitys on luonut pohjan. Ensimäiset neuvostotasavallat ovat maailman proletariaatin niinä järjestöinä, joilla on suurin määrä yhteiskunnallista ja aineellista voimaa. Sentähden ne ovat kapitalistisen talouden hajoavan maailman järjestelmän keskellä ehdottomasti uusina kiteytymiskohtina, proletaarisen tarmon vetovoiman keskuksina ja kapitalistisen järjestelmän edelleen tapahtuvan häviämisen suurimpana tekijänä. Koko kapitalistisessa maailmassa, huolimatta yrityksistä puhaltaa siihen uutta elämää, hävitys kulkee jättiläisaskelin. Tuotantovoimat lamaantuvat. Tuotantosuhteet höltyvät ja katkeavat. Tuotantopiirien välillä ei ole enää taloudellista tasapainoa, ja sen häiriytyminen saa yhä pahempia muotoja. Luokkain yhteiskunnallista tasapainoa ei myöskään ole, ja asiat kehittyvät lopulliseen selkkaukseen. Poliittinen järjestö, oikeammin, porvariston valtiot eivät selviä pulasta, sillä maailman imperialismi osoittautuu kykenemättömäksi harjoittamaan ehdottoman yhtenäistä, kaikilta osiltaan samanlaista politiikkaa. Kapitalistiset armeijat hajoavat. Mikäli maailman tuotannon anarkia ja sen ilmenemismuoto, maailman kilpailu, sanelevat sokean tahtonsa porvarillisille valtiojärjestöille, sikäli koko prosessi yhä enemmän saa hävityksen luonnonvoiman tapaisen luonteen. Kapitalististen suhteitten luonnonvoima niiden häviämisen pohjalla luo sen luonteenomaisen epävarmuuden tilan, joka ennustaa läheistä loppua. Ja tämän kapitalistisen talouden hajoavan yleismaailmallisen kudoksen keskellä esiintyvät uudenmuotoiset kasvavat järjestöt, joissa on periaatteellisesti kehityksen mahdollisuus, sillä ainoastaan niissä on mahdollinen yhteiskunnan tasapainon uudistuminen; järjestöt, jotka juuri kapitalististen järjestelmäin hajoamisesta ammentavat oman voimansa lisämäärän; proletariaatin valtio niiden taloudellisten suhteitten uusine järjestelmineen, jotka sitä enemmän lujittuvat, mitä enemmän heikontuvat häviävät vanhat kapitalistiset ryhmitelmät. Teollisuuskapkalismin kauden kapitalistinen rakennus oli luonnon prosessin ruumiillistuma, sillä siinä olivat suhteet aivan säännöstelemättömiä; tietoisen säännöstelijän tilalla oli tiedottomat »markkinat». Yhteiskunnan valtiokapitalistinen muoto, jätettyään järjestämättömiksi yleismaailmalliset yhdyssiteet, muutti tiedottomat prosessit taloudellisten suhteiten tietoiseksi säännöstelijäksi pantuaan porvariston luokkasuunnitelman tavarayhteiskunnan luonnollisten lainmukaisuuksien tilalle. Valtiokapitalististen järjestöjen hajoamiskausi jälleen päästää valloilleen tämän luonnonvoiman, joka eroaa entisestä tavaraelementistä liikkeensä suuntaan nähden: ennen tämä elementti oli kapitalistisen kokoavan keskityksen, kapitalistisen yhteiskunnan kasvun ja vihdoin sen järjestön vipusimena; nyt tämä luonnonvoima on järjestetyn systeemin osiinhajoittamisen vipusimena. Ja taaskin: tämän hajoamisen luonnon prosessin keskellä voi ainoastaan proletariaatin valtioissa olla taloudellisen elämän järjestymisen ja ratsionalisoitumisen prosessi, mutta jo periaatteellisesti toisella pohjalla. Vanhan järjestelmän hajoaminen ja häviäminen ja uuden järjestäminen, ne ovat — siirtymiskauden pääasialliset ja yleisimmät lait. Sentähden yhtäläisesti vaikuttava kulkee sosialismin suuntaa, olivatpa sivulle horjumiset minkälaiset tahansa. Proletariaatin valtioitten ja porvariston valtioitten välinen suhde näkyy parhaiten niiden sotilaallisissa yhteentörmäyksissä, luokkasodassa, jossa vanhat armeijat hajoavat, koska koko kehityskulku tekee mahdottomaksi yhteiskunnallisen tasapainon kapitalistisella pohjalla.
Kapitalistisen järjestelmän häviämisen tärkeimpänä tekijänä on yhteyden katkeaminen imperialististen valtioitten ja niiden monilukuisten siirtomaitten väliltä. Niin sanottu »kansallinen valtio» oli jo sodan edellisellä kaudella aivan pelkkää luulottelua. Tosiasiallisesti, reaalisesti, olivat olemassa siirtomaapolitiikan subjektit, imperialistiset valtiot, jotka olivat monimutkaisia järjestelmiä lujille keskustoineen ja alistesttuine kehineen, ja tämän siirtomaan politiikan objektit eri vivahduksineen ja alistumisasteineen. Juuri näiden jättiläisvartalojen muodostamisessa järjestetty »talouden ulkopuolinen» väkivalta, joka, kuten Marx sanoo, itse on taloudellinen voima, esitti suuremmoista osaa. »Machtpolitik», »Armee und Flotte» ja muut imperialismin suloudet olivat imperialististen valtiojärjestelmäin muodostamiskeinoina. Valtioitten yhteenliittymisellä, joka lopuksi aina perustui aseelliseen voimaan, oli ratkaiseva merkitys. Siis, sitä mukaa kuin pääoman valtiovalta häviää, täytyy myös alkaa imperialististen järjestelmäin hajoamisen, siirtomaitten irtilohkeamisen, »suurvaltojen» pirstoutumisen, itsenäisten »kansallisten valtioitten» erottautumisen. Yhteiskunnallisten voimain taistelun kannalta katsoen tämä voi ilmetä useina siirtomaakapinoina, kansallisina kapinoina, pieninä kansallisuussotina j.n.e. Siirtomaakapinoilla ja kansallisilla vallankumouksilla (Irlanti, Intia, Kiina y.m.) ei tietystikään olisi mitään ehdotonta suoranaista suhdetta proletaariseen kehittyvään vallankumoukseen; niiden paikallinen ja välitön tarkoitus ei ole lainkaan proletariaatin diktatuurin pystyttäminen; proletariaatti niissä yleisen säännön mukaan ei esitä johtavaa poliittista osaa, sillä se on hyvin heikko. Mutta siitä huolimatta, nämä siirtomaiden kapinat ja kansalliset vallankumoukset liittyvät kokoonpano-osana suureen maailman vallankumousprosessiin, joka sijoittaa uudestaan maailman talouden koko akselin. Sillä objektiivisesti tässä ovat olemassa kapitalististen tuotantosuhteiden yleisen häviämisen tekijät, häviämisen, joka helpottaa proletaarisen vallankumouksen voittoa ja työväenluokan diktatuuria.
Proletariaatin diktatuuri ei voi voittaa, jos eri maitten proletariaatti on eristettynä toinen toisestaan. Sentähden on jo taistelun aikana välttämätön kiinteä yhteenliittyminen, yhteenjuottautuminen, liitto kaikkien syntyvien proletaaristen neuvostotasavaltojen välillä. Jo porvaristollekin on siirtymiskaudella objektiivisen välttämätön sen yleismaailmallinen liitto: se on välttämätön sille myöskin taloudellisesti, sillä ainoastaan sen kautta voi se toivoa pääsevänsä pulasta; se on sille välttämätön myöskin poliittisesti, sillä ainoastaan sen avulla on mahdollista tehdä vastarintaa proletariaatille. Tästä ovat johtuneet »Kansain Liiton» muodostamisen yritykset. Mutta jo alkanut kapitalistisen järjestelmän hajoaminen, sen suunnaton epäjärjestys, monet jälleen syntyneet riidat ovat kovasti voimistuttaneet desentralisatoorisia pyrkimyksiä, ja sentähden porvaristo kärsii vararikon. Häviön luonnonvoima voittaa porvariston järjestävän älyn. Proletariaatille on sen taloudellinen ja poliittinen yhtenäisyys elinkysymys. Ja koska sen osittaiset voitot (sen diktatuurit) ilmaisevat häviön voittamista, niin johtuu siitä proletaaristen valtiojärjestelmäin yhteenliittymisen välttämättömyys. Maailman talouden taloudellisen ja poliittisen kudoksen uudestaankasvamisen ja painopisteen proletaarisille valtioille ja niiden liitoille siirtymisen mukaan muuttaa muotoaan koko maailman talouden kuva. Entiset siirtomaat ja takapajuiset maanviljelysmaat joissa ei ole proletaarista diktatuuria, käyvät siitä huolimatta taloudelliseen yhteyteen sosialististen teollisuustasavaltojen kanssa. Ne vetäytyvät vähitellen sosialistiseen järjestelmään, suunnilleen samaan tapaan, kuin vetäytyy talonpoikainen maatalous yksityisissä sosialistisissa maissa.
Siten kasvaa vähitellen proletariaatin maailman diktatuuri. Sitä mukaa kuin se kasvaa, heikkenee porvariston vastarinta, ja lopuksi jälellejääneet porvarilliset kokoomukset kaiken todennäköisyyden mukaan tulevat antautumaan kaikkine järjestöilleen in corpore.[125*]
Mutta proletariaatin maailman diktatuuri on jo oleellisesti proletariaatin diktatuurin kieltämistä yleensä. Työväenluokan valtiovalta ehdottomasti kasvaa, sikäli kuin kasvaa kapitalististen ryhmien vastarinta. Koska kapitalistisen vararikon ja kommunistisen vallankumouksen kehittymisen prosessi on kokonainen historiallinen ajanjakso, kokonainen kausi, johon sisältyy myös joukko kovia luokkasotia, puhumattakaan enää kansalaissodista, niin on täysin selvää, ettei valtio voi kuolla sellaisessa tilassa. Mutta niin pian kuin selviää proletariaatin ratkaiseva yleismaailmallinen voitto, alkaa proletaarisen valtio-ominaisuuden käyräviiva jyrkästi laskea alaspäin. Valtiovallan pääasiallisin ja perustehtävä, porvariston kukistamisen tehtävä, tulee suoritettua. Ulkonaiset pakkosäännöstelyt alkavat hävitä vähitellen: ensiksi häviää armeija ja laivasto olemasta ulkonaisen pakon aseena; sitten rankaisu- ja painostuselinten järjestelmä; edelleen — työn pakollinen luonne j.n.e. Tuotantovoimat, joita ei sijoiteta enää valtiojaon mukaan, vaan taloudellisen tarkoituksenmukaisuuden periaatetta noudattaen, kehittyivät ennenkuulumattoman nopeasti. Ennen luokkasotaan, sotaan, militarismiin, pulien voittamiseen, kilpailuihin y.m. kuluneen tarmon jättiläismäiset säästöt muuttuvat nyt tuotannolliseksi työksi. Luokkien deformatsiooni ja uusien sukupolvien työkasvatus ja sivistys, koko tuotantoprosessin järkiperäistäminen jouduttavat vielä enemmän tuotantovoimain kasvua. Jako menettää pakollisen, »työn mukaan» tapahtuvan, vastaava-arvoisen jaon luonteen. Proletaarisen diktatuurin ja sitä seuraavan kauden sosialismi kehittyy kommunistisen yhteiskunnan yleismaailmalliseksi järjestelmäksi.[126*] Ensikerran ihmiskunnan olemassaolon aikana muodostuu järjestelmä, joka on sopusointuisesti rakennettu kaikilta osiltaan: se ei tunne tuotannollista eikä yhteiskunnallista anarkiaa. Se hävittää ainaiseksi ihmisen ihmistä vastaan käymän taistelun ja yhdistää koko ihmiskunnan yhtenäiseksi ryhmäksi, jonka vallassa on laskemattomat luonnon rikkaudet.
Proletariaatti, joka aktiivisesti rakentaa ihmiskunnan tulevaisuutta ja selvästi näkee tämän tulevaisuuden, voi sanoa tieteen suuren taistelijan sanoin: Novarum rerum mihi nascitur ordo. Olkoot vain sokeat näkemättä tätä uutta järjestystä. Sen tulo on ehdottoman välttämätön.
[1*] Marxin »Pääoma», I nide.
[2*] Paljon huonommin, mutta mutkallisempina kehittää niitä samoja ajatuksia Heinrich Dietzel teoksessaan »Teoreettinen Sosiaalitaloustiede».
[3*] Tri Karl von Tyszka: Das weltwirtschaftliche Problem der modernen Industriestaaten. Jena. Gustav Fischer 1916.
[4*] Bernhard Harms: »Volkswirtschaft und Weltwirtschaft. Jena. Gustav Fischer 1912.
[5*] Kobatsch: »La Politique economique internationale». Giard et Briére.
[6*] Tämä nimitys on tämän teoksen tekijän ottama. Kts. N. Buharin: »Maailmantalous ja imperialismi».
[7*] Kts. Marxin: Pääomaa.
[8*] Kts. teostamme: »Maailmantalous ja imperialismi».
[9*] Th. Hobbes: The moral and politikal works. London MDCCL: »Non est potestas super terram, quae comparetur ei».
[10*] Marx on antanut sodalle mitä suurimman taloudellisen merkityksen. Kts. hänen teostaan: »Einleitung zu einer Kritik der pol. Oekonomie» [»Johdanto vuosien 1857–1859 taloustieteellisiin käsikirjoituksiin». MIA huom.]
Aivan väärennetyn kuvan antaa Sombart kirjassaan: »Krieg und Kapitalismus». Hänen kritiikkiänsä voi löytää Kautskyn teoksessa: »Krieg und Kapitalismus», »Neue Zeit», 1913 N:o 39.
[11*] Fr. Engels: Der Ursprung der Familie, des Priwateigentums und des Staates». 3. Aufl. 1889. S. 138. [»Perheen, yksityisomaisuuden ja valtion alkuperä». MIA huom.] »La politiquen' est qu' une methode de persistance, un instrument de conservation et d'extension de la propriete». (Achille Loria: »Les bases economiques de ta constitution sociale».)
[12*] Lause lainattu Gumplowicz'in teoksesta: »Geschichte der Staatstheorien». Innsbruck, 1905. Kts. niinikään Loeningin teosta: »Der Staat»; Wygodzinskyn: »Staat und Wirtschaft». Handbuch der Politik; Jerusalemin: »Der Krieg im Zichte der Gesellschaftlehre», I, 61.
[13*] Niille, jotka ovat tutustuneet4 kirjallisuuteen, mikä on omisteta väestökysymyksille yhteydessä huudahduksien kanssa »kansakunnan rappeutumisesta», on ilmeistä, että kokonaisen sarjan »rappeutumista» ehkäisevien toimenpiteiden ehtona on halu omata vastaava määrä kelpoista kanuunan ruokaa.
[14*] Vrt. Hans Dellbrückin teosta: »Regierung und Volkswille», s. 133. »Missä loppujen lopuksi on todellinen voima? Se on — aseissa. Valtion sisäisen luonteen ratkaisevana kysymyksenä on senvuoksi aina kysymys siitä, kenen käytettävänä on armeija.»
[15*] Tämän katsantokannan on sosialidemokratia kokonaan vääristellyt. Tämän kirjan tekijä esitti jo sodan alussa innokkaasti sitä sarjassa sanomalehti- ja aikakauslehtikirjoituksia: hollantilaisessa »De Tribune»-lehdessä (kirjoitus »De Nieuwe Lyfeigenskap». 25 p. marrask. 1916), Norjan vasemmistososialistien äänenkannattajassa »Klassenkampen», Bremenin aikakauslehdessä »Arbeiterpolitik»; ja vihdoin sveitsiläisessä sanomalehdessä Jugendinternationale», samoin kuin polemiikkikirjoituksissa New-Yorkin sanomalehdessä »Novyi Mir». Marksilaisuuden klassikkojen teoksista kts. Engelsin: »Ursprung» [»Perheen, yksityisomaisuuden ja valtion alkuperä». MIA huom.]; »Herrn Eugen Dührings Umwälzung der Wissenschaft» [Anti-Dühring. MIA huom.]; Marxin: »Kritische Randglossen» [»Reunahuomautuksia Saksan työväenpuolueen ohjelmaan». MIA huom.]; Marx: »Zur Kritik der Hegelschen Rechtsphilosophie» j.n.e. Mainion valaisun kysymykseen valittuine sitaatteineen Marxin ja Engelsin teoksista löytää lukija Leninin kirjasta: »Valtio ja Vallankumous». Sosialidemokraattien tapaisesti Marxin kommunistista oppia eivät ymmärtäneet myöskään porvarilliset professorit. Ad. Wagner esim. kirjoittaa (»Staat in nationaloekonomischer Hinsicht»), että sosialistisella »valtiolla» on kaikki valtion tunnusmerkit »mitä korkeimmassa määrin» (in höchster Potenz), sillä nykyajan valtion luokkaluonne on vain tuote »väärinkäytöksistä» (aivan samoin kuin Bem-Baverkin mukaan koronkiskominen on »väärinkäytöstä», mutta tulokäsite tulee pysymään myöskin sosialistisessa valtiossa). Iellinek (»Allgemeine Staatslehre») ymmärtää Marxia aivan samoin kuin Wagnerkin. Hän vain tulee pyhän kauhun valtaan valtateoriasta (Machtheorie) ja ilmoittaa, että »käytännössä sen seuraukset johtavat valtion hävittämiseen, eikä sen lujittamiseen».
[16*] F. Oppenheimer: »Staat und Gesellschaft». Samoin Oppenheimerin: »Der Staat» ja »Theorie der reinen und politischen Oekonomie».
[17*] Kts. tämän johdosta Engelsin teosta: Anti-Dühring; Schmollerin: »Das Wesen der Arbeitsteilung und Klassenbildung» (polemiikki Gumplowiczia vastaan, siv. 72). Tätä teoriaa vastaan on erikoisesti esitettävä Yhdysvalloissa tapahtunut kehitys, vaikkakaan ei pidä arvioida vähäksi Pohjois-Ameriikan feodalismia. Kts. Gustavus Mayer'in teosta: »The history of greats american fortunes».
[18*] Jo ennen mainitsemassamme teoksessa (Krieg und Kapitalismus) antaa Werner Sombart kuvauksen sotien vaikutuksesta itse kapitalismin syntymiseen. Kuitenkin, Sombartin metoodi, jonka mukaan kapitalismi syntyy vuoron perään eri äideistä (milloin sodasta, milloin ylellisyydestä ja rakkaudesta — kts. hänen kirjaansa »Luxus und Kapitalismus») — riippuen kunnianarvoisan professorin oikuista, tuo ehdottomasti mukanaan hirveitä liioitteluja.
[19*] Tri Herbert von Beckerath: Zwangskartellierung oder freie Organisation der Industrie. Finanz und Volkswirtschaftliche Zeittragen, hg. von Schanz und J. Wolf, Heft 49, Stuttgart, 1918, S. 22. Porvarillinen yksityisdosentti, tietysti, kuten kapitalismin vanhimmalle talonmiehelle kuuluukin, kuvaa luokkavaltiota »kansojen» valenimenä. Toiselta puolen hän ei näe, että osaa eivät näyttele ainoastaan »myyntimarkkinat», vaan myöskin raaka-ainemarkkinat ja pääomien sijoituspiiri.
[20*] Tätä alleviivaa erittäin räikeästi »Frankfurter Zeitung»-lehden toimittaja Arthur Feiler, kirjassaan; »Vor der Uebergangswirtschaft», Verl. Frankf. Zeitung, 1918. Kts. erikoisesti lukua, Kriegssozialismus und Wirtschaftsfreiheit», s. 33, hänen lauseensa kuuluu: »Wir haben den Mangel organisiert». Paljon laajempana esittää kysymyksen Emil Lederer (Der Wirtschaftsprozess im Kriege): »Früher war der Kriegoekonomisch ein Problem der Staatsfinanzen. Heute aber ist der Staat omnipotent. Daher erscheint seine Action nach aussen hin nicht in Form der Unternehmung, sie ist nicht mehr ein finanzwirtschafliches, nicht mehr ein Geldproblem, sondern es wird die Naturalsubstanz der ganzen Volkswirtschaft für den Krieg mobilisiert» (362).
[21*] Kts. R. Hilferdingin teosta: »Finanssipäaoma», IX luku: Tavarapörssi »Die Kriegswirtschaft aber schliesst die Börse und damit hört ihre ganze Problematik auf» (E. Lederer: Der Wirtschaftsprozess im Kriege).
[22*] Kirjoituksessaan »Deorganisoimis- ja organisoimisproseasit ylimenokauden talouden aikana. (»Narodnoje Hosjaistvo», N:o 6, 1919) tov. M. Schmidt eroittaa »vaihdon, mikä perustuu rahan pääomia muodostavaan toimintaan (R—T—R') ja vaihdon »tarkoituksella tavaran vaihtaminen toiseen», jolloin valtiokapitalistinen jako on ikäänkuin siirtyminen ensimäisestä toiseen. Tämä on uskomatonta sekasotkua. Ensiksikään, rahalla ei milloinkaan eikä missään ole ollut eikä ole mitään »pääomaa muodostavaa toimintaa». Toiseksi, mitään siirtymistä yksinkertaiseen tavaratalouteen (kaava R—T—R) valtiokapitalistisessa yhteiskunnassa ei ole. On olemassa pyrkimys tavaratalouden hävittämiseen maan sisäpuolella, ja lisäarvon muodon muuttamiseen. Mutta tämä kysymys on aivan toista laatua.
[23*] Paitsi yllälueteltuja teoksia, katso esitystä valtiokapitalismista seuraavista teoksista: F. Pinner: Die Konjunktur des wirtschaftlichen Sozialismus. Die Bank. 1915. April; Prof. Jaffe: Die »Militarisierung unseres Wirtschaftslebens». Archive für Sozialwissenschaft und Sozialpolitik. 1915, 40. B., 3. Heft; V. ves Guyot: Les problèmes economiques après la guerre. Journal des èconomistes 15 p. elok. 1915. Prof. Karl Ballod: Einiges aus der Utopienliteratur der letzten jahre. Archiv für die Geschichte des Sozialismus, hg. von Grünberg. VI Jahrg. I Heft. Walter von Rathenau: Die neue Wirtschaft. W. v. Rathenau: Der neue Staat. G. von Bernhard: Uebergangswirtschaft. Berlin 1918. Monopolfrage und Arbeiterklasse. Venäläisistä teoksista voidaan mainita tov. Larinin kirjoitukset ja lentokirjaset, erikoisesti mitä koskee Saksan teollisuuden järjestämistä. Kts. niinikään N. Osinskin: Sosialismin rakentamistyö (ensimäiset luvut).
[24*] On ymmärrettävää, että näin on asianlaita »puhdastyyppisessä» valtiokapitalismissa, joka realisesti ilmenee vain tendenssinä.
[25*] Kts. valtiokapitalististen suhteiden juriidisia normeja ja muotoja prof. Hatschekin teoksesta: Die Rechtstechnik des Kriegssozialismus (Deutsche Revue, Juni 1916).
[26*] Saksaan nähden katso Johann Müllerin: Nationaloekonomische Gezetzgebung. Jahrb. für N.-Oek. und Staat 1915. Ranskaan nähden kts. Ch. Gide: The Provisioning of France and measures to that end (The Economic Journal march 1916) ja englantil. »The Economist» (samassa myöskin Englantia koskevaa).
[27*] Tov. A. Bogdanov katsoo paremmaksi nähdä koko järjestelyprosessissa sodan aikana yksistään vain »kortteja», s.o. yksistään vain säännöstelyn prosessia, mikä on aiheutunut tuotantovoimien lamautumisesta. Itse asiassahan on säännöstelyn prosessi verrattomasti syvällisempi merkitykseltään. Tuotantovoimien lamautuminen ei ensinkään vähennä kapitalismin järjestömuotojen kehitystä. Niin on ollut »normaalisena aikanakin», nimittäin pulien aikana, jolloin tuotantovoimien tilapäistä taantumista seuraa tuotannon jouduttanut keskittyminen ja kapitalististen järjestöjen syntyminen. Tällaisen — mutatis mutandis (sitten kuin se, mikä on muutettava, on muutettu) virheen teki myös Engels, puhuessaan syndikaateista ja trusteista. Tätä virhettä ei pidä toistaa nyt.
[28*] Ei saa sekoittaa yhteen, kuten tekee Maslov (maatalouskysymys, I osa, Kansantalouden kehittymisen teoria y.m. teoksia) tuotantovoimain määrittelyssään yhteen tuotannonvälineitä ja elävää työtä, s.o. »kasata yhteen» tasapainosuuretta ja prosessia. Ei työ ole adekvaattinen tuotannonvälineisiin, vaan juuri työvoima. Kts. tuotannonvoimia Marxin »Pääomaa», »Filosofian kurjuutta» j.n.e. Kts. niinikään: »Produktion» Nouveau Dictionnaire d'Econ. Polit. par Léon Say: »puissance produktive . . . l'ensemble de ces elements (de la Production) envisagés comme des forces»); Kleinwächter: Die volkswirtschaftliche Produktion im Allgemeinen. B. Harms: Arbeit, Lexis: Produktion; Lexis: Allgemeine Volkswirtschaftslehre. 1910. Watkins: Third Factor in Variation of Productivity, The American Economic Review, Dec. 1915 (Vol. V, N:o 4); F. Oppenheimer: Theorie der reinen und polit. Oekonomie, §. »Die produktiven Kräfte» (ss. 138–139 ja seur.); R. Hilferding: Eine neue Untersuchung über die Arbeitsmittel. Tarkkoja määrittelyjä on Rodbertus'in: Zur Beleuchtung der sozialen Frage, Teil I, 2. Auflage, hg. von Moritz Wirth. Berlin 1890. (»Produktivkraft und Produktivität sind wohl zu unterscheiden. Produktivität bedeutet die Wirksamkeit oder Fruchtbarkeit der Produktivkraft.)
[29*] »Reproduktion ist wörtlich genommen einfach Wiederproduktion, Wiederholung, Erneuerung, des Produktionsprozesses, und es mag auf den ersten Blick nicht abzusehen sein worin sich der Begriff der Reproduktion von dem allgemeinverständlichen der Produktion eigentlich unterscheiden und wozu hierfür ein neuer befremdender Ausdruck nötig sein soll. Allein gerade in der Wiederholung, in der ständigen Wiederkehr des Produktionsprozesses liegt ein wichtiges Moment für sich (R. Luxemburg.: Die Akkumulation des Capitals, S. I).
[Venäjänkielisessä alkuteoksessa Buharinin lause kuuluu: »Однако, как раз в повторении, в постоянном возвращении производственною процесса и лежит важный an sich момент». MIA huom.]
[30*] Kts. Marxin: »Pääomaa».
[31*] B. Struve kirjassaan: »Talous ja hinta» on tarkoituksella analysistä jättänyt pois tuotantosuhteet, vakuuttaakseen, että yhteiskunnalliset luokkasuheet kuuluvat ikuisesti jokaiseen yhteiskuntaan. Katso tämän johdosta kirjoitustamme: Herra Struvven »Fokus-pokukset», marxilaisessa aikakauslehdessä »Prosveshtshenije» 1913 N:o 129.
[32*] Kts. K. Marxin: »Filosofian kurjuus».
[33*] »Ueberhaupt muss uns der jetzige Krieg zu Einem vor allem erziehen: zu vertieftem naturalwirtschaftlichen Denken... Fast alle oekonomischen Fragen erscheinen unlösbar, wenn man sie bloss geldwirtschaftlich betrachtet, offenbaren sich hingegen als relativ einfach unter naturalwirtschaftlichem Gesichtspunkt» (R. Goldscheid: Staatssozialismus oder Staatskapitalismus. Ein finanzsoziologischer Beitrag zur lösung des Staatsschulden Problems, 4 und 5 Aufl., Wien—Leipzig, 1917).
[34*] Kts. tämän johdosta tov. Leninin teosta: »Valtio ja Vallankumous», ja niinikään kirjoitustamme: »Proletaarisen diktatuurin teoria» kokoelmassa »Lokakuun kumous ja proletariaatin diktatuuri».
[35*] R. Hilferding: »Finanssipääoma».
[36*] Prof. Grinevitskij: »Venäjän teollisuuden sodan jälkeiset perspektiivit».
[37*] Kuten kapitalismin apologeetille (puolustajalle) sopiikin, jonka älyn silmät eivät ulotu syndikaattiherrain »maailmankatsomusta» pitemmälle, tarkastelee prof. Grinevitskij kirjassaan kysymystä yksinomaan kapitalististen tuotantosuhteiden kannalta, ihmisten elintapojen ikuisena ja yleisenä kategoorina. Tulevasta ideologian historioitsijasta tulee totisesti näyttämään suorastaan koomilliselta se hämysokeus, mikä on ollut erikoista porvarillisille oppineille suurimpien yhteiskunnallisten kumousten aikakaudella.
[38*] Tähän puoleen asiasta — totta kyllä toisissa olosuhteissa — on tov. Kritsmann kiinnittänyt huomiota (»Proletariaatin yhteiskunnallisen vallankumouksen pääpyrkimykset», »Kansantalous», v. 1919, N:o 3). kuitenkin hänelläkin, kuten melkein kaikilla kirjoittajilla, »lentää yhteiskuntatalouden kapitalistinen järjestö pois kuten akanat ...»
[39*] Liberaaliset professorit ja niiden sovittelevat täyteäänet, jotka eivät halua sosialismia, vaan pyrkivät kohteliaisuuden vuoksi sitä toteuttamaan ikäänkuin »tieteellisten» mietintöjen kautta, selittävät sen vuoksi Marxia omalla tavallaan. Esim. Franz Oppenheimer, P. Maslovin opettaja, kirjoittaa: »Die ungeheure Ueberzahl und Uebermacht des Proletariats ... expropriiert die Expropriateure, die gar keinen ernsthaften Widerstand (!) leisten können und übernimmt den vollkommen fertigen Mechanismus der Produktion und Verteilung, der unverändert und unerschüttert weiter läuft ... Das ist die Marx'sche Theorie der Vergesellschaftung». (Frans Oppenheimer: »Zur Theorie der Vergesellschaftung», kokoelmassa »Wege und Ziele der Sozialisierung, hg. von Ingenieur Dr. Hermann Beck. Verl. Neues Vaterland. Berlin, S. 16). Dr. Prange (kts. samaa kokoelmaa) nimittää sitä »klare Darstellung der marxistischen Theorie» (S. 79). Kunnioitettavat professorit, nähtävästi arvelevat, että pörssi, pörssikeinottelu ja keinottelu ovat yhtä luonteenomaisia sosialistiselle yhteiskunnalle kuin hyve kaikkeinpyhimmälle jumalan äidille, ja ettei sosialistisen tuotanto- ja jakelukoneiston syntyminen vähässäkään määrin loukkaa kapitalismin neitsyyttä. Heitä toistaa Otto Bauer: »Sie (pakkoluovutus) kann und soll sich nicht vollziehen in der Form einer brutalen (!) Konfiskation ... denn in dieser Form könnte sie sich anders vollziehen, als um dem Preis einer gewaltigen Verwüstung der Produktionsmittel, die Volksmassen verelenden, die Quellen des Volkseinkommens verschüttern wurde. Die Expropriation der Expropriateure soll sich vielmehr in geordneter, geregelter Weise vollziehen; so vollziehen, dass der Produktionsapparat, der Gesellschaft nicht zerstört, der Betrieb der Industrie und der Landwirtschaft nicht gehemmt wird» (Otto Bauer, »Der Weg zum Sozialismus», Verl. »Freiheit», Berlin, 1919, 28 [Ks. Otto Bauer: »Tie sosialismiin», luku 9. MIA huom.]). Entinen »sosialiministeri», nähtävästi, haluaa luoda sosialismin ei maanpäällä olevista, vaan taivaallisista aineksista.
[40*] »Das Kapitalmonopol wird zur Fessel der Produktionsweise, die mit und unter ihm aufgeblüht ist. Die Zentralisation der Produktionsmittel und die Vergeschellschaftung der Arbeit erreichen einen Punkt, wo sie unverträglich Werden mit ihrer kapitalistischen Hülle. Sie wird gesprengt. Die Stunde des Kapitalistischen Eigentums schlägt. Die Expropriateurs werden expropriiert». (K. Marx: Kapital, I, Volksausgabe, S. 691).
[41*] »Personen- und Sachapparat» (Dr. Hermann Beck, Sozialisierung als organisatorische Aufgabe, sivu 32 ylläsiteerattua kokoelmaa).
[42*] »Filosofian kurjuudessa» Marx puhuu »Organisation der revolutionären Elemente, als Klasse». (»Elend», S. 163). »Kommunistisessa manifestissa» löydämme seuraavan kuvauksen työkumppanuussuhteista työläisten kesken: »Die Lohnarbeit beruht ausschliesslich (kursiveeraus meidän. N.B.) auf der Konkurrenz der Arbeiter unter sich. Der Fortschritt der Industrie ... setzt an die Stelle der Isolierung der Arbfeiter durch die Konkurrenz ihre revolutionäre Vereinigung durch die Assoziation. Mit der Entwicklung der grossen Industrie wird also unter den Fussen der Bourgeoisie die Grundlage selbsthinweggezogen, worauf sie produziert und sich die Produkte eineignet. Sie produziert vor allem ihren eigenen Totengräber». (Tämän kohdan Marx siteeraa huomautuksessa »Pääoman» I kirjan 24 luvun lopussa. Kts. Volksausgabe, S. 691.). On täysin selvää, että Marx arvioi proletariaatin ei ainoastaan voimaksi, mikä suorittaa »väkivaltaisen kumouksen», vaan työkumppanuussuhteiden yhteiskunnalliseksi ruumiillistuttajaksi», mitkä suhteet kehittyvät kapitalismin sisällä ja muodostavat sosialistisen tuotantotavan perustan. E. Hammacher, (»Das philosophisch-oekonomische System des Marxismus, Leipzig, 1909) arvelee, ikäänkuin Marxilla olisi tämä katsantokanta kehittynyt »Filosofian kurjuudessa» ja »Kommunistisessa manifestissa» vastakkaiseksi »Pääomaan» nähden. Nähtävästi, tämän vuoksi Marx siteeraa vastaavat kohdat »Pääomassa».
[43*] Sosialisovittelijain teoriain yleinen ääretön halpamaisuus ilmeneekin juuri siinä, että ne »suostuvat» valtiokapitalismiin, protesteeraten sosialismia vastaan, jonka he ovat kolmasti valmiit tunnustamaan sanoin, mutta ei käytännössä.
[44*] Kautsky etupäässä. Ennen sotaa »odotti» hän katastroofia, mikä »ei kypsynyt». Sodan aikana hän varotti vallankumouksesta, sillä Internatsionaale — »Friedensinstrument» ei saata toimia tykkien jyskeessä. Sodan jälkeen hän varoittaa sosialismista, sillä katastroofi »väsyttää».
[45*] Katso tämän johdosta N. Osinskin: »Sosialistinen luomistyö», I luku, samoin N. Buharinin: »Maailman talous ja imperialismi». Mieltäkiinnittäviä ovat seuraavat Engelsin ennustukset: »Die kolossale Ausdehnung der Verkehrsmittel, ozeanische Dampfer, elektrische Bahnen, Telegraphen, Suezkanal — hat den Weltmarkt erst wirklich hergestellt. Dem früher die Industrie monopolisierenden England sind eine Reihe konkurrierender Industrielander zur Seite getreten; der Anlage des überschüssigen europäischen Kapitals sind in allen Weltteilen unendlich grössere und mannigfaltigere Gebiete eröffnet, so dass er sich weit mehr verteilt und lokale Ueberspekulation leichter überwunden wird. Durch alles dies sind die meisten Krisenherde und Gelegenheiten zur Krisenbildung beseitigt oder stärk abgeschwächt. Daneben weicht die Konkurrenz im inneren Markt zurück vor den Kartellen und Trusts, während sie auf den ausseren Markt beschränkt wird durch Schutzzölle ... Aber diese Schutzzölle selbst sind nichts als die Rüstungen für den schliesslichen allgemeinen Industriefeldzug, der über die Herrschaft auf dem Weltmarkt entscheiden soll. So birgt jedes der Elemente, das einer Wiederholung der alten Krigen entgegenstrebt, den Keim einer weit gewaltigeren künftigen Krise in sich (Kapital, III I, S. 97, Anm. 16; III, 2, S. 27, Anm. 8).
[46*] Kyllin monilukuiset, porvarillisten professorien kirjoittamat »tutkimukset» »sosialisoimisesta», väistävät tietysti tämän peruskysymyksen. Kts. K. Bücher: Die Sozialisierung. 2. Aufgabe. Tübingen, 1919. Otto Neurath: Wesen und Weg der Sozialisierung. Prof. K. Tyszka: Die Sozialisierung des Wirtschaftslebens, Jena, 1919. Kts. niinikään Rudolf Goldscheidin: Sozialisierung der Wirtschaft Oder Staatsbankrott. Ulkomaalaisesta kommunistisesta kirjallisuudesta voimme mainita ainoastaan unkarilaisen toverin, insinööri Julius Hevesin kirjasen: Die technische und wirtschaftliche Notwendigkeit der kommunistischen Weltrevolution, Wien, 1919.
[47*] Rudolf Goldscheid ruoskii erittäin terävä-älyisesti »johtajien» pelonarkaa kantaa: »Es ist geradezu unglaublich, mit wie offensichtlich unhaltbaren Argumenten man jetzt mit Erfolg die Beschleunigung der Sozialisierung der Wirtschaft aufzuhalten imstande ist. So z. B. indem man geltend macht, momentan, wo alle Produktion und aller Verkehr stockt, wo es an den nötigsten Betriebsmitteln fehlt, sei doch der ungeeignetste Moment zur Sozialisierung der Wirtschaft. Herrschte umgekehrt Hochkonjunktur, würde man zweifellos erklären: man darf doch nicht mit Experimenten kommen, während alles im besten Gange ist: Gegen das, was man nicht will, findet man immer leicht Gründe. Und jedenfalls ist es offenbar, dass in einer Zeit, wo der Betrieb herabgesetzt ist und wo eine tiefgreifende Umstellung der Wirtschaft unter aller Umständen unvermeidlich erscheint, die Umwandlung der individualistischen in die sozialistische Wirtschaft noch am ehesten durchzuführen wäre» (Sozialisierung der wirtschaft oder Staatsbankrott. Anzengruber-Verlag, Wien, 1919, S. 11). Näin kirjoittaa — sosialidemokraateille »muistiin pantavaksi» — porvarillinen pacifisti.
[48*] Porvariston oppineet olivat siihen määrin fetishismimyrkyn huumaamia, että he korottivat tietoisuuden helmeksi kapitalistisen tolkuttomuuden. Siten kielsi herra P. Struve periaatteessa talousprosessin järkiperäistyttämisen mahdollisuuden ja saarnasi »tieteellistä vakaumusta tämän prosessin perus- ja immanentisesta dualismista». (Talous ja hinta, I osa, siv. 60). Todellakin on der Wunsch ist Vater des Gedankens!
[49*] N. Osinskij: Sosialistisen vallankumouksen edellytyksistä. »Kansantalous», N:o 6–7, siv. 5 (1918). Marx käsitti mainiosti katastroofin ja siirtymiskauden pitkäaikaisesti kestävän luonteen. »Kölnin kommunistien käräjäjutussa» siteeraa Marx seuraavat sanansa: »Me puhumme työläisille: 'Teidän tulee kokea 15, 20, 50 vuottakin kansalaissotia ja kansojen kamppailua, ei ainoastaan muuttaaksenne yhteiskuntarakenteen, vaan muuttuaksenne itsekin ja tullaksenne kykeneviksi poliittiseen valta-asemaan'.»
[50*] Hermann Beck: »Eröffnungsansprache» (Wege und Ziele der Sozialisierung, S. 10–12). Paikallaan on sanoa, että herra Beck käsittelee vallankumouksia aivan à la entinen »Novaja Shisn»-lehti.
[51*] Ensimäisenä määritteli sen tov. Kristmann erittäin teräva-älyisessä kirjoituksessaan: »Venäjän proletaarisen vallankumouksen nykyhetken tehtävät». (»Kansantalous», 1918, N:o 5).
[52*] Esimerkkinä tällaisesta, mitä säälittävimmästä teoreettisesta sopimattomuudesta voidaan mainita prof. R. Y. Wipperin viimeiset (1918) »teokset». Kokoelmassa »Euroopan kulttuurin perikato», painettuna julkaisussa »Tieto on voimaa», missä ei ole voimaa eikä tietoa, kunnioitettava professori käsittämättä tulevaisuuden perspektiiviä, tekee yleisiksi professin ensimäiset vaiheet ja laskettelee sen vuoksi suorastaan koomillisia asioita. »Usko kaikkien maiden proletaarien yhteenliittymiseen, on kadonnut ... Rauennut on odotus pikaisesta yhteiskunnallisesta vallankumouksesta ... Kapitalistiluokka ei valmistakaan itselleen välttämätöntä häviötään ...» (»Aikakauden ylpeyden häviö», kokoelman 75 sivu). Julkaistu v. 1918! Kirjoituksesta »Sosialismi ja porvaristo», missä urhea kirjoittaja arvostelee Kommuunia ja pilkkaa sen intoa, mikä ansaitsee mitä parhaimman osan, ja missä venäläiset kommunistit on kuvattu Parisin kommunaarien pseudonymeiksi (valenimiksi), me löydämme esim. seuraavanlaisen kysymyksen: »Miksikä he (kommunaarit; lue: bolshevikit) eivät koettaneet kehoittaa uutteraan työhön juuri nyt, kun kaupungista poistuivat monet tehtaanomistajat, jolloin siis katosivat »työläisiä sortavat riistäjät», miksikä he ummistivat silmänsä toimettomuudelle ja loppumattomille töiden laiminlyönneille» j.n.e. Eikö ole koomillista toitottaa tuollaista vielä v. 1920, työarmeijojen vuotena, kommunististen lauvantaitalkoitten, työkurin vuotena? »Maan suola», joksi professori itseään vaatimattomasti esittää, omaa todellakin kanan »älyn», ainakin määrättynä historiallisena aikakautena.
[53*] Kts. niiden kuvausta N. Buharinin teoksessa: »Koroillaaneläjän poliittinen ekonomia».
[54*] Me sanomme »valtiotaloudellinen», sillä tänä kehityskautena »ekonomiikka» sulaa yhteen »politiikan» kanssa, ja valtio kadottaa yksinomaisen poliittisen luonteensa, tullen talouden hallintoelimeksi.
[55*] »Kapitalismi on synnyttänyt »kauppa- ja teollisuusjohtajien monilukuisen luokan» (Marx), jotka muodostavat erikoisen spesialistijoukon, mikä on porvariston palveluksessa. Kuulumatta suorastaan kapitalistiluokkaan, on tämä teollisuusbyrokratia kiinnitetty porvaristoon mitä kiinteimmillä siteillä. Se on porvariston kasvattama, saa siltä ministeripalkkoja, ottaa osaa sen perustuloihin ja voitto-osinkojen jakoon, sijoittavat »säästöjään» osakkeisiin ja liikeosuuksiin, ja sitä mukaa, kuin pääoma sijoittuu osakeyhtiöihin ja mikäli liikeihmiset hankkivat itselleen enemmän vaikutusvaltaa, sikäli liittyy tämä teollisuusbyrokratia yhä kiinteämmin ja kiinteämmin kapitalistiseen »perheeseen» ja tuntee tämän edut omiksi eduikseen.
Senvuoksi, ottaessamme heitä palvelukseen, — mikä meidän kiertämättömästi ja välttämättömästi on tehtävä — on tarpeen joka tapauksessa poistaa se maaperä, se ympäristö, jonka kanssa he ovat kasvaneet yhteen. Ei saa jättää heitä ensitiin yhteiskunnallisiin siteisiin (N. Osinskij). Kts. niinikään tov. M. Windelbooth'in kirjoitusta: »Trustit, syndikaatit ja nykyajan tuotannolliset yhtymät». »Kansantalous», 1919, N:o 6, erittäinkin siv. 31.
[56*] Tältä kannalta katsottuna on täysin selvä se periaatteellinen eroavaisuus, mikä on Noske–Scheidemann-hallituksen entisissä toimissaan pysyttämien vanhojen spesialistien ja Neuvosto-Tasavallan rakennustyöhön mukaan saatettujen spesialistien välillä. Nosken vallassa ne ryhtyvät toimeensa entisissä »yhteiskunnallisissa siteissä» ja demokratisoidun porvarillisen vallan ehdoissa, Neuvostovallassa taas toisissa siteissä ja proletariaatin herruuden alaisina. Edellisessä tapauksessa ne jäävät entisille »paikoilleen», jälkimäisessä ne »palaavat» ainoastaan muodollisesti »vanhalle» paikalleen ja huomattavassa määrin varustettuna uudella psykologialla. Tov. Osinskij huomauttaa aivan oikein: »Ei ole sallittava, että ne (s.o. »spesialistit») olisivat vihamielisen luokan edustajia, olisivat välittäjinä proletariaatin diktatuurin ja finanssipääoman välillä». Niiden »uudistuessa» dialektisesti on tällainen mahdollisuus käytännössä poistettu, sillä se edellyttää sekä vanhojen yhteiskunnallis-tuotannollisten siteiden että teknillisen intelligenssin vanhan ideologian hajontaa. Lukija tietenkin käsittää, että meillä ei ole puhe jyrkästi eroavista kausista, vaan nykyajan prosesseista, »tendesseistä».
[57*] Järjestelyopin systeemissä (»System der Organisationslehre») eroittaa insin. Beck »teknillisten keinojen» joukossa kaksi ryhmää: keskinäisen ymmärryksen keinot (»Verständigungsmittel») ja toiminnan keinot (»Betätigungsmittel», erikoisesti työkalut). »Verständigungsmittel»-ryhmään kuuluvat muiden muassa: »Zeichen, Farbe, Bild, Schrift und Sprache» (»Sozialisierung, als organisatoriselle Aufgabe», S. 38). Venäjän vallankumouksen kokemus vahvistaa täydelleen tekstin johtamalla saadut väitteet. Eräs vanhimmista syndikaateista, sokerisyndikaatti, hajosi aina yksityisiä tehdasjärjestöjä myöten. Samaa tapahtui muissakin. Kts. metallurgiaan nähden Windelboothin kirjoitusta, »Narodnoje Hosjaistvo», 1919, N:o 6 ja 9–10.
[58*] Kirjansa »Syndikaatit ja trustit Venäjällä» (Yleisv. Ammattiliittojen Keskus-Neuvoston julkaisema, Moskova 1919) toisessa julkaisussa esittää tov. Tsiperovitsh havainnollisesti, missä määrin totutut käsitykset »elimellisestä» aikakaudesta painavat vallankumouksellisesti ajatteleviakin ihmisiä. Hänen teoreettiset rakennelmansa esittävät proletaarisen hallinnon taloudellisia järjestöjä ei uusina koneistoina, vaan koneistoina, mitkä polveutuvat porvarillisista koneistoista. Mutta kuitenkin on jokainen rivi hänen itsensä esiintuomasta faktillisesta materiaalista huutavassa ristiriidassa tällaisen käsityksen kanssa ja vahvistaa täysin oikeaksi meidän katsantokantamme. Loogillisesti on tämä hänen katsantokantansa aikakauden yleisessä arvioimisessa kietoutunut hirveään teoreettiseen sekasotkuun, josta olemme tilaisuudessa vielä mainitsemaan toisessa luvussa. Otamme esimerkkejä. Tässä esimerkki siitä, mitä tov. Tsiperovitsh kirjoittaa Korkeimmasta Kansantalous-Neuvostosta ja kansantalousneuvostoista yleenstä: »Muodostettuna työväen järjestöjen edustajista ja puoluekeskuksien valtuuttamien henkilöiden ollessa ainoastaan niiden johdossa, ovat nämä maan taloudellisen hallinnon korkeimmat elimet oleellisesti Väliaikaisen Hallituksen (s.o. Kerenskin ja Kumpp.) Talous-Neuvoston seuraajia.» Mitä tämä merkitsee? Ja miten on ymmärrettävissä tämä »oleellinen» perimys? On täysin selvää, että todellisuudessa ilmenee tässä vanhan hävittämistä ja kokonaan uuden järjestön luomista. »Oleellisuus» ilmenee ainoastaan hallinnollisessa toiminnassa. Kuitenkin puhuu tov. Tsiperovitsh sekä syndikaateista että trusteista Neuvosto-Tasavallassa, kuten vanhoista koneistoista, joilla ainoastaan »itse sisällön ... tulee oleellisesti muuttua». (Siv. 170). Tov. Tsiperovitsh ei ollenkaan huomaa, että meidän tuotannolliset yhtymämme — ovat kokonaan toisia järjestelykoneistoja, että ne ovat kasvaneet kuolleiden, luhistuneiden, hajonneiden kapitalististen »koneistojen luista. Kehoitamme lukijoita tutkimaan tältä näkökannalta perinpohjin Tsiperovitshin kirjan viimeisiä lukuja, tullakseen vielä kerran vakuutetuiksi vanhojen käsityskantojen täydellisestä naiivisuudesta.
[59*] Sosialidemokraattiset opportunistit suorastaan pilkkaavat vallankumouksellista marxilaista metoodia, vakuuttaessaan, että toiminnan muuttuminen merkitsee luokkaluonteen muuttumista. Diktatuurikautena käy proletariaatti luokkataistelua, mutta se käy sitä vallassaolevana luokkajärjestäjänä ja luojana, uuden yhteiskunnan luokkarakentajana. Tämä marxilaisuuden aapinen ei ole kuitenkaan seitsemän sinetin takana oleva kirja »terveen kapitalismin» kaikille apologeeteille.
[60*] Oikeiston tylsät »kritiikot» pilkkaavat mielellään liittojamme, sanomalehtiämme, juhliamme, »valtiollisina juhlina», vaieten kainosti siitä, että proletaarisen diktatuurin aikana valtio on työläisvaltio. Sillä tahtovat he vain peitellä kiihkeätä toivomustaan, että »valtio» muuttumattomasti olisi proletariaatin luokkavihollisten käsissä.
[61*] Karl Marx, Kapital, B. I, S. 299 (Volksausgabe): »Die Grundlage aller entwickelten und durch Waarenaustausch vermittelten Teilung der Arbeit ist die Scheidung von Stadt und Land. Man kann sagen, dass die ganze oekonomische Geschichte der Gesellschaft sich in der Bewegung dieses Gegensätze zusammenfasst».
[62*] Tästä ei laisinkaan seuraa se, kuten Kautsky ajattelee (kts. hänen kirjoitustaan imperialismista Neue Zeitissä), että imperialismin juuret ovat yksinomaan tällä alalla. Tuotannon uudistamisen kannalta katsoen on muutos tärkeä kaavan kaikissa kolmessa osassa I: (R—T (Tuot. väl. + työvoima) ... II: T ...... III: T'—R'. Kaavan ensimäistä osaa vastaavat »raaka-ainemarkkinat» ja »halvan työvoiman» markkinat, toista — pääoman sijoituspiirit, lopuksi, kolmatta — menekkimarkkinat. Muutos tapahtuu näillä kolmella alalla, ja tätä vastaavasti käy imperialististen vartalojen taistelu kolmeen suntaan.
[63*] Emil Lederer (»Die oekonomische Umschichtung im Kriege», Archiv für Sozialwissenschaft und Sozialpolitik», Krieg und Wirtschaft, Heft 7, 1918, S. 34) esittää seuraavan taulukon, joka kuvaa »tulokkuuden kohoamista»:
| Kokonaistulot | Kulut (Kosten) | Puhdas tulo | |
| Ennen sotaa | 100 | 75 | 25 |
| Nykyinen minimi | 200 | 95 | 105 |
| Todennäköinen keskimäär. | 250 | 95 | 155 |
| Maksimi | 300 | 95 | 205 |
»Die weitaus höhere im Schleichhandel-erzielten Preise müssten ... noch höhere Enträge gezeitigt werden.» Koska »vapaitten» markkinain hintain ja rajahintain välinen erotus kasvaa, on itsestään selvää, että todellinen »säästö» on paljon suurempi.
[64*] Karl Kautsky kirjoittaa viimeisessä teoksessaan »Die Sozialisierung der Landwirtschaft» (Berlin, Paul Kassirer, 1919): »Die Revolution in den Stadten ist an den Arbeitern auf dem flachen Lande nicht spurlos vorübergegangen. Es gäbe unsegliches Unheil, würden auch sie vom Streikfieber (!) ergriffen» ... (S. 10). Kautsky on oikeassa, kun hän edelleen varoittaa suurtilojen jakamisesta maanviljelystyöläisten kesken. Mutta kun hän protesteeraa »lakkokuumetta» vastaan — merkitsee se preussilaisen tilanherran kumartamista. Kapitalismin kukistaminen maaseudulla on yleisen prosessin yhtä välttämätön vaihe, kuin sen kukistamineln kaupungissa. Kehittyneissä kapitalistisissa valtioissa on työväenluokan voitto mahdoton ilman maanviljelysproletariaatin mukaanvetämistä liikkeeseen (»lakkokuume», kuten Kautsky sanoo, »lakko-uhkapeli», kuten aikoinaan sanoivat meidän menshevikkimme), sillä agraari — vaikkapa se olisi von Tühnen — ei tule vapaaehtoisesti toteuttamaan edes Kautskyn ohjelmaa. Kautskyn ja Kumppanin pääsynti onkin se, ettei hän ymmärrä tätä, että hän pakenee luokkataistelua. Kts. myös Otto Bauer, »Der Weg zum Sozialismus». [»Tie sosialismiin». MIA huom.]
[65*] Tässä voidaan huomauttaa yhdenmukaisuudesta, joka on ylläkuvatun prosessin sekä kehittyneiden emämaitten ja niiden siirtomaitten välisten suhteitten katkeamisen välillä. Siirtomaakapinoihin objektiivisesti kätkeytyy uuden kapitalistisen kehitysjakson mahdollisuus, jos tätä prosessia tarkastellaan eristettynä. Mutta ilmiöitten yleisessä yhdistelmässä tämä on — sivutuote, ja samalla aikaa imperialistisen systeemin häviön voimakkain tekijä, häviön, joka on ihmiskunnan sosialistisen uudestisyntymisen ennakkoehto.
[66*] Oikeassa on senvuoksi Kautsky, kun hän kirjoittaa (Sozialisierung der Landwirtschaft, Vorwort, S. 12): »Für uns ist das agrarische Problem das komplizierteste, aber auch des wichtigste der Revolution». Mutta Kautskyn onnettomuus onkin vain juuri se, ettei hän näe eikä ymmärrä kysymyksen koko monimutkaisuutta. Hänen mielestään ei ole »vaikeuttavaa» »pää»-tekijää, eri yhteiskuntaryhmitysten luokkataistelua. Loogillisesti tämä johtuu siitä, ettei hän ymmärrä kapitalistisen yhteiskunnan tuotantosuhteitten samalla olevan yhteiskunnallisia, luokkasuhteita ja teknillisiä työsuhteita.
[67*] Tätä ei »sosioloogi» Kautsky ymmärrä laisinkaan. Useamman kerran mainitsemamme teoksensa (»Maatalouden yhteiskunnallistuttaminen») esipuheessa hän hyökkää bolshevikkien kimppuun sen johdosta, että he antoivat talonpoikaisten isännöidä mielin määrin (siv. 10), ja siinä paljastaa täydellisen lukutaidottomuutensa (sillä hän ei tiedä edes neuvostotalouksien olemassaolosta). Mutta seuraavalla sivulla (11) hän morkkaa heitä siitä, että he »rasittavat» talonpoikaistoa ottaen siltä ylijäämät kaupungille ja armeijalle. »Viisas» Kautsky ei ymmärrä edes Denikiniä vastaan käydyn sodan merkitystä, hän ei ymmärrä sitä, minkä kaikkein pieninkin talonpoika ymmärtää. Julkea ilkeämielisyys vallankumouksellisen kommunismin puoluetta kohtaan saattaa sanelemaan ajatuksia, jotka sopivat »hyvästä perheestä» olevalle toisen luokan gimnasistille.
[68*] »Angesichts des vorherrschenden Kleinbetriebes wird diese (d.h. Sozialisierung. N. B.) allerdings zunächst mehr auf eine Regelung des Zirkulationsprozesses zwischen Stadt und Land bedacht sein müssen, als auf eine Organisierung der Produktion» (Kautsky, l. c. S. 9).
[69*] N. Lenin: »Ekonomia ja politiikka proletariaatin diktatuurin kaudella». »Kommunistinen Internatsionaale», 1919, N:o 6, s. 890. [»Talous ja politiikka proletariaatin diktatuurin kaudella» [PDF] MIA huom.]
[70*] Ibidem, siv. 891.
[71*] Vertaa esim. »Das Kapital», B. I, Volksausgabe, S.S. 451, 541–543 ff; samoin III nidos, I osa, missä analysoidaan voiton keskinormi. Esimerkki: Mit der produktivkraft der Arbeit wächst die Produktenmasse, worin sich ein, bestimmter Wert, also auch Mehrwert von gegebener Grösse darstellt. Je mehr die Produktivkraft der Arbeit zunimmt, um so mehr Mittel des Geniessens und Akkumulierens umfasst der Mehrwert» (539–540). Tai vielä määritellymmin: »Jener Teil des konstanten Kapitals, den A. Smith den fixen nennt, die Arbeitsmittel, wie Baulichkeiten, Maschinen und dergleichen, funktioniert immer vollständig im Produktionsprozess, verschleisst aber nur allmählich und überrägt nur nach und nach seinen Wert auf die Waren, die er nach und nach herstellen hilft. Er bildet einen warhaften Gradmesser des Fortschritts der Produktivkräfte». (S. 543, kurs meidän. N.B.). Aivan samoin »Theorien über den Mehrwert», B. III, S. 498: »Produktivkraft oder Kraft der Arbeit». Päinvastoin, »Produktivleitung zu einer Kritik d. pol. Oek.», S. XLVII.
[72*] C. Rodbertus-Jagetzow: »Zur Beleuchtung der sozialen Frage», S.S. 60–61, Anmerkung. Katso myöskin tuotantovoimia koskevaa kirjallisuutta, josta olemme maininneet teoksemme III luvussa!
[73*] K. Marx: Theorien über den Mehrwert, Band II, Teil II, S. 282: »Die Weltmarktkrisen müssen als die reale Zusammenfassung und gewaltsame Ausgleichung aller Widersprüche der bürgerlichen Oekonomie gefasst werden».
[74*] Tämän teoksen kirjoittaja on erikoisesti esittänyt tämän katsantokannan kirjasessaan: Maailman talous ja imperialismi. St. Petersburg. Priboin julkaisu, 1918. Katso Marxin ja Engelsin: Kommun. Manifesti, s. 28; »Wodurch überwindet die Bourgeoisie die Krise? Einerseits durch die erzwungene Vernichtung einer Masse von Produktivkräfte (meidän kurs. N.B.), anderseits durch die Eroberung neuer Märkte und die gründlichere Ausbeutung alter Märkte. Wodurch also? Dadurch, dass sie allseitigere und gewaltigere Krisen vorbereitet und die Mittel, den Krisen vorzubeugen, vermindert».
[75*] Karl Marx: Theorien über den Mehrwert, Band II, Teil II, S. 267–269.
[76*] Tunnettuja ovat kansalaissodan Amerikassa aikaansaamat hävitykset, sodan, joka antoi suunnattoman suuren sysäyksen kapitalismin kehitykselle. Tunnettu on Ranskan vallankumousaikojen sekasorto, joka edisti tuotantovoimain kehitystä niiden syvällisen lamaantumiskauden jälkeen. Tiedetään sekin seikka, että ranskalaisia jakobineja, jotka olivat vallankumousliikkeen toimivimpana tekijänä, syytettiin kirjaimellisesti samoilla sanoilla, kuin nykyisiä kommunisteja. Kas tässä otteita Maratin murhaajan Charlotte Cordayn oikeusjutusta:
— Mitkä syyt saattoivat teidät ryhtymään niin kauheaan tekoon ?
— Hänen rikoksensa.
— Mistä rikoksista syytätte häntä?
— Ranskan hävityksestä ja kansalaissodasta, jonka hän sytytti koko valtiossa.
— Mihin perustatte tämän syytöksenne?
— Hänen entiset rikoksensa ovat hänen nykyisten rikostensa todistajina. Juuri hän järjesti syyskuun murhat; juuri hän piti yllä kansalaissodan paloa, tullakseen nimitettyä diktaattoriksi tai joksikin muuksi, ja taaskin hän se teki yrityksen kansan suvereniteettia vastaan, antaen tämän vuoden toukokuun 31 p:na käskyn vangita ja teljetä vankilaan konventin edustajat. (»Vallonkumoustribunaali Ranskan Suuren Vallankumouksen kaudella.» Aikalaisten muistelmia ja asiakirjoja. Toim. prof. E. Tarlay. Osa I, siv. 59).
Eikö tämä vuoropuhelu jakobiini-vallankumouksellisen ja vastavallankumouksellisen girondistinaisen välillä ole kommunistien ja sosialidemokraattien välisen »vuoropuhelun» kaava? Ei Plehanov suotta ennustanut »Iskrassa», että sosialistit XX vuosisadalla lohkeavat »Vuoreksi» ja »Girondeksi». Tämä ennustus on toteutunut tähtitieteellisen tarkasti, sillä herra Kautsky ja Kumpp. esiintyvät täydellisesti paljastettuna hyveellisenä ja vähä-älyisenä girondistinaisena. Aikoinaan Kautsky puolusti jakobiineja. Mutta mitäpä tehdä? »Nous avon changé tout cela.»
[77*] Toveri »L. Kritzmann (kts. hänen kirjoitustaan »Tuotantovoimain kehitys ja proletariaatin diktatuuri», Kork. Kansantalousneuvoston julkaisemassa kokoelmassa »Kaksi vuotta proletariaatin diktatuuria», siv. 70) sanoo aivan oikein: »Mutta proletariaatti eroaa muista tuotantovoimista (koneista, raaka-aineista y.m.) siinä suhteessa, että se vastaa itseään uhkaavaan hävitykseen kapinalla. Pulan aika on vallankumouksellisen suuttumuksen heräämisen aikaa proletariaatille. Itse proletariaatin vallankumous ei ole muuta, kuin proletariaatin vastarintaa porvariston pyrkimykselle sen työvoiman hävityksen kautta keventää kuluja ja lakkauttaa itselleen kuuluvien voimien toimettomuus ja niiden uhrien laskuun, joita proletariaatin on tuotava, päästä pulasta, jonka on aiheuttanut kapitalistisen tuotantotavan anarkia» (tekijän kursiveeraama).
[78*] K. Marx: »Filosofian kurjuus», siv. 140: »Kaikista tuotannon välineistä on suurimpana tuotantovoimana itse vallankumouksellinen luokka. Vallankumouksellisten ainesten järjestyminen luokaksi edellyttää kaikkien niiden tuotantovoimien olemassaoloa, jotka yleensä ovat voineet kehittyä vanhan yhteiskunnan uumenissa».
[79*] Tältä kannalta katsoen on aivan tolkutonta syyttää työväenluokkaa ja seh puoluetta sekasorrosta. Sillä juuri se on voima, joka tekee mahdolliseksi yhteiskunnan uudistamisen. »Vanhan järjestyksen» vastarinta — kas siihen on »vaihdettava» siirtymiskauden sekasorto.
[80*] Proletaarisen vallankumouksen herrat »arvostelijat» pitävät hajaannusta kapitalististen suhteitten kypsymättömyyden todistuksena. Analyysistämme johtuu, että kaikkein »kypsyneimmissäkin» suhteissa hajaannus (väliaikainen) myöskin on välttämätön. »Arvostelijat» esittävät usein Marxin sanat (K. Marx: Zur Kritik, Vorwort, LVI): »Eine Gesellschaftsformation geht nie unter, bevor alle Produktivkräfte entwickelt sind, für die sie weit genug ist, und neue höhere Produktionsverhältnisse treten nie an die Stelle, bevor die materiellen Existenzbedingungen derselben im Schosse der alten Gesellschaft selbst ausgebrütet worden sind». Mutta Marx tekee tästä heti johtopäätöksen: »Daher stellt sich die Menschheit immer nur Aufgaben, die sie lösen kann, denn genauer betrachtet, wird sich stets finden, dass die Aufgabe selbst nur entspringt, wo die materiellen Bedingungen schon vorhanden oder wenigstens im Prozess ihres Werdens begriffen sind». Tuotantovoimain lamaantumisen proletaarisen vallankumouksen prosessissa teoreettisesti ennusti J. Larin yllämainitussa lentokirjasessaan: »Minimalismin utopistit ja todellisuus».
[81*] »Venäjän teollisuuden sodanjälkeisiä tulevaisuudentoiveita» nimisessä teoksessaan luvussa »Teollisuuden vallankumouksellinen hajaannus» selittää prof. Grinevitski sen vaikutteita seuraavat tekijät: 1) raaka- ja polttoaineella varustamisen täydellinen hajaannus, riippuen niiden hankinnan vähenemisestä ja kuljetuksen rappioitumisesta; 2) työn pula, johtuen sen yleisestä epäjärjestykseen joutumisesta vallankumouksen ja luokkataistelun vaikutuksen alaisena, ja tuotannon lamaantumisesta monien syiden vuoksi; 3) teknillinen epäjärjestys sekä aineellisessa että hallinnollis-teknillisessä suhteessa ...; 4) markkinain epäjärjestys ja tyhjentyminen ...; 5) demobilisoinnin katastrofimaisuus, riippuen teollisuuden teknillisestä epäjärjestyksestä ja raha-asiain vararikosta; 6) teollisuuden raha-asiain vararikko, riippuen työpalkan noususta ja työn tuottavaisuuden alenemisesta, varustamisen täydellisestä rappioitumisesta, pankkien kansallistuttamisesta j.n.e.» On helppo huomata, että kaikki nämä tekijät sisältyvät meidän luokitteluumme. Mutta herra Grinevitski ei vieritä syytä kapitalistiselle järjestelmälle sotineen ja uuden yhteiskunnan vastustamisineen, vaan työväenluokan niskoille. Toisin tietysti ei voikaan käsitellä asioita kapitalismin puolustaja, jonka mielestä »sodanjälkeiset toiveet» puhkeavat kukkaan kapitalistisina toiveina.
[82*] Tov. V. M. Smirnovin ehdottama lausetapa (»Pravdan Viikkolehdessä»).
[83*] K. Marx: »Das Kapital», B. I, Volksausgabe, S. 647. Ohimennen sanoen, kielenkääntäjät tavallisesti kääntävät naiivisti sanan »vogelfrei» — »vapaa, kuin lintu».
[84*] Tämän näki Marx selvästi jo »Kommunistisessa Manifestissa».
[85*] Kts. tästä Karl Marx, »Das Kapital»; K. Kautsky, »Entwickelung und Vermehrung» etc.: J. Hevesi: Die technische Notwendigkeit der Kommunistischen Weltrevolution.
[86*] Kts. sähkötekniikan insinöörin ja spesialistin tov. Krshishanovskin mainiota kirjasta Venäjän teollisuuden sähköllävarustaanisesta. Samoin W. A. Müller: »Sozialisierung des landwirtschaftlichen Verkehrswesens» kokoelmassa »Wege und Ziele der Sozialisierung».
[87*] Porvarilliset taloustieteilijät ovat tämän syynä pitäneet »luonnollista» »maaperän hedelmällisyyden vähenemisen lakia», jolla on pitkä »historiansa». Tämän »lain» on mainiosti selittänyt tov. N. Lenin teoksessaan: »Maakysymys ja Marxin arvostelijat» (ks. Lenin, »Agraarikysymys ja 'Marxin arvostelijat'». Teokset, 5. osa. Esittäen tämän lain maataloustuotannon immanenttiseksi laiksi, porvarillinen tiede asetti sosiaalisen kategorian sijaan luonnollisen kategorian — sellainen on tämän »tieteen» perus-»metoodi». Teknillisen kehityksen yleisen luonnekuvan kaupungin ja maaseudun välisten suhteitten näkökannalta esittää Marx teoksessaan »Theorien über den Mehrwert», II. B. I Teil, S. 280; »Im ganzen ist anzunehmen, dass in der roheren, vorkapitalistischen Produktionsweise die Agrikultur produktiver ist als die Industrie, weil die Natur als Maschine und Organismus hier mitarbeitet, während die Naturkräfte in der Industrie fast noch ganz durch Menschenkraft ersetzt werden, wie in der handwerksmässigen Industrie u.s.w.: in der Sturmperiode der kapitalistischen Produktion entwickelt sich die Produktivität der Industrie rasch gegen die Agrikultur, abgleich ihre Entwicklung voraussetzt, dass in der Agrikultur schon betentende Variation zwischen konstantern und variablem Kapital stattgefunden hat, das heisst eine Masse Menschen von dem Ackerbau vertrieben sind. Später geht die Produktivität in beiden voran, obgleich in ungleichem Schritte. Aber auf einen gewissen Höhepunkt der Industrie muss die Disproportion abnehmen, dass heisst die Produktivität der Agrikultur sich relative roscher vermehren als die der Industrie».
[88*] »Grundlagen und Kritik des Sozialismus», bearbeitet von Werner Sombart, erster Teil Askanischer Verlag, Berlin, ^919, S. VII.
[89*] Eräs ranskalainen kirjailija määritteli imperialismin kaiken elämänmuodon pyrkimykseksi levenemiseen muiden kustannuksella. Tämän mielipiteen mukaan kultaisia munia munimaton kanakin, joka sentään nokkii jyviä, on imperialistisen politiikan subjekti (harjoittaja), sillä se »valtaa» (»annekteeraa») nämä jyvät.
[90*] Tämä, kuten olisi luullut, selvä ajatus on ollut epäselvä useille tovereille. Niinpä tov. Tsyperovitsh jo mainitsemassamme teoksessaan syndikaateista ja trusteista Venäjällä kirjoittaa lokakuunjälkeisestä kaudesta: »valmistavassakin vaiheessa, joka meillä nyt on, valtiokapitalismin (!!) vaiheessa, työmies on samalla aikaa tuotannon isäntänä...» (1 riv., siv. 170). Millä tavoin työmies voi olla »tuotannon isäntänä» kapitalistisessa järjestelmässä — sitä tietystikään ei kukaan voi ymmärtää, sillä sellainen ihmeellinen järjestelmä ei mitenkään eroa kuivasta vedestä. Luonnollisesti se on ollut olemassa: vain muutamain ihmisten pääkopassa, eikä »yleisesti tietyssä» todellisuudessa. Vielä »tarkemmin» tämän systeemin aikoinaan määritteli tov. Bojarkov »Vjestnik Metallista»-lehdessä (tammik. 1918) »levitetyksi kapitalismiksi», joka työväenluokan on rakennettava »ilman liikkeenharjoittajia». »Kapitalismi ilman kapitalisteja» — kas sellaiseen järjettömään tunnuslauseeseen on muutamien peruskäsitteiden ymmärtämättömyys johtanut. Ei tarvitse mainitakaan, että porvarillinen ja sovittelijain kirjallisuus on täynnänsä vielä pahempaa sekasotkua.
[91*] Kts. N. Lenin: »Sanomalehtimiehen huomautuksia». »Kommun. Internatsionaale», N:o 9.
[92*] Sivumennen sanoen, tämän seikan ymmärtämättömyyteen perustuvat kaikki ne »syytökset», joita sosialidemokratian pikkuporvarit esittävät kommunistista puoluetta vastaan. Parhaassa tapauksessa nuo herrat panevat vastalauseensa »hottentottilaista moraalia» vastaan, tekaisten siten periaatteellisen »yhdenvertaisuuden» kommunismin ja kapitalistisen raakalaisuuden välille. Totta puhuen, voiko »demokraatti» kieltää sudella ja lampaalla olevan »yhtäläisen olemassaolon oikeuden»? Eikö se olisi jumalallisen oikeudenmukaisuuden solvaamista!
[93*] Kansainväliselle sovittelijain ajattelutavalle on luonteenomainen se tosiasia, että tätä termiä käytetään termien »riistäjiä kohtaava pakkoluovutus» ja »takavarikkoon pano» sijasta. Tämä tehdään senvuoksi, että siten on helpompi puhua »sosialisoimisesta» huonomaineisen »kokonaisuuden» yhteydessä, s.o. sisällyttää käsitteeseen »sosialisoiminen» myöskin pääoman valtiovallan toimenpiteet. Kts. varsinkin Edmund Fischer'in teoksia.
[94*] Jälkimäinen termi tietysti ei ole läheskään tarkka. Ensiksikin se sekoittaa sanan »kansallisuus» (»kokonaisuus») sanaan valtio, s.o. hallitsevan luokan järjestöön. Toiseksi, sillä on kansallisten valtioitten kauden leima. Me käytämme sitä siksi, että se on ehdottomasti juurtunut, vaikkei sen olemassaololla olekaan loogillista pohjaa.
[95*] Tämän seikan epäselvyyteen on perustunut n.s. »kunnallisen sosialismin» harhaluulo. Luonnollisesti voi tapahtua kapitalismin häviämisen ja vallankumouksen prosessissa, järjestymättömäin esiintymisten aikana, proletariaatin puolelta yksityisten piirien valtausta ja proletaarisia »kunnallistuttamisia» pääoman valtiovallan ohella. Mutta jokainen lukija helposti käsittää tämän kategorian kuuluvan aivan erikoiseen järjestykseen. Tekstissä on puhe suhteellisen kestävistä yhteiskuntasysteemeistä.
[96*] V. Lenin. Puheita Ven. Komm. (bolshevikkien) Puolueen 9:ssä edustajakokouksessa.
[97*] Kts. esim. Tayloria.
[98*] Sentähden onkin Otto Neurath oikeassa, kun hän sanoo, että »Ausschüsse» (»komiteat» tai »neuvostot») rakenteensa puolesta huonosti kelpaavat puhtaasti teollisiin tuotannon suoritustehtäviin. (Saimoin on F. Eulenbergin laita). Mutta kukaan näistä kriitikoista ei ymmärrä — tai ei ole ymmärtävinään — näiden muotojen yhteiskunnallista ja yhteiskunnallis-välttämätöntä merkitystä.
[99*] Jos nostoväellä (miliisillä) ymmärretään ihanteellista miliisiä, jossa kaikki täyttävät tehtävänsä vapaaehtoisesti, siihen tapaan, kuin orkesterisoittajat tottelevat johtajan tahtipuikkoa, niin soveltuvat siihen täydellisesti Engelsin sanat: »Ainoastaan kommunistisilla perusteilla kasvatettu ja järjestetty yhteiskunta voi lähetä miliisisysteemiä, mutta tuskin sekään pääsee siihen saakka».
[100*] Asian sisältöön nähden on tässä termi »militarisoiminen» y.m. aivan soveltumaton, koska sekä proletaarisen valtion sotilaallisella järjestöllä että teollisuuden järjestämän sotilaallisella muodolla on tässä vallan toinen merkitys. »Punainen militarismi» — on todellisuudessa aivan barbarinen sanayhdistelmä. Mutta kielen köyhyys ja »tapa» pakoittavat meidät käyttämään termiä »militarisoiminen».
[101*] Tämänmukaisesti, esim. Ven. Komm. (bolshevikkien) Puolueen 9:n edustajakokouksen päätökset, jotka ovat aivan oikeita Venäjän Neuvostotasavallan elämän vastaavalla kaudella, eivät lainkaan kelpaa kronoloogisesti samalla ajankohdalla muissa maissa. Me emme tässä voi puhua yksityiskohtaisesti tästä hallintosysteemistä ja huomautamme niille, jotka haluavat siihen tutustua, seuraavista lähteistä: V.K.P:n 9:n edustajakokouksen pöytäkirjat: »Ekonomitsheskaja Shisnj» v. 1920, maaliskuun jälkipuolisko ja huhtikuun alkupuolisko. Ammattiliittojen 3:n Edustajakokouksen pöytäkirjat.
[102*] K. Marx: »Pääoma», I nide, siv. XVI.
[103*] Tästä ei tietysti seuraa se, ettei ole tarpeen käyttää hyväkseen kokemusperäistä ainehistoa. Päinvastoin, sillä »abstraktisesta konkreettiseen nousemisen metoodi on ajattelulle vain se keino, jolla se omaksuu konkreettisen, se on metoodi, jonka avulla ajattelu henkisesti uudestaansynnyttää konkreettisen konkreettisena» (K. Marx: Einleitung zu einer Kritik der polit. Oekonomie. 2 painos. »Zur Kritik», Dietz Verl., S. XXXVI; vrt. myös N. Bucharin: Koron valtiotalous, 1919 siv. 14.
[104*] K. Marx. Einleitung, S. XIII.
[105*] Marx. Kirjeet Kugelmannille.
[106*] Tämä on marxilaisen dialektiikan suuremmoisin vallankumouksellinen puoli: »Kun kerran on käsitetty asiain yhteys, luhistuu koko teoreettinen usko olemassaolevan järjestyksen alituiseen välttämättömyyteen, luhistuu ennen kuin tämä järjestys häviää käytännössä». (Kirjeet Kugelmannille).
[107*] K. Marx. »Filosofian kurjuus».
[108*] Yllämainituista metodoloogisista väitteistä kts. lähemmin meidän teostamme: »Koroillaaneläjän valtiotalous».
[109*] Engels, väittely Rodbertusta vastaan Marxin »Filosofian kurjuuden» esipuheessa.
[110*] Marx. Kirjeet Kugelmannille, siv. 43.
[111*] Kiinnitämme huomiota seuraavaan, sangen mielenkiintoiseen kohtaan »Pääomassa» (I nidos siv. 320–321. »Mikä määrää karjanhoitajan, nahkurin ja suutarin itsenäisten töiden välisen yhteyden? Se seikka, että heidän tuotteensa ovat olemassa tavaroina ... Vain useitten osittaistyöntekijäin yhteinen tuote muuttuu tavaraksi ... yhteiskunnallinen työn jako on (edellyttää) tuotannon välineiden jakaantumista useitten toinen toisistaan riippumattomien tavarantuottajain kesken. Manufaktuurissa ankarasti rajoitettujen tuotantoalojen ja suhteitten rautainen laki jakaa työläisjoukot eri tehtäväin välillä; päinvastoin, sattuman ja mielivallan oikullinen leikki määrää tavarantuottajain ja heidän tuotannonvälineittensä jakamisen yhteiskunnallisen työn eri alojen välillä. Tosin tuotannon eri alat alituisesti pyrkivät tasapainoon, senvuoksi, että toiselta puolen jokaisen tavaran tuottajan täytyy tuottaa kulutusarvoa, s.o. tyydyttää määrättyä yhteiskunnallista tarvetta — ja sen lisäksi näiden tarpeiden määrät ovat paljoudellisesiti erilaiset ja erilaiset tarpeet ovat sisäisesti sidotut keskenään yhdeksi luonnolliseksi järjestelmäksi; toiselta puolen senvuoksi, että tavarain arvon laki määrää, minkälaisen osan yhteiskunnan käytettävänä olevasta työajasta se voi kuluttaa kunkin tietyn tavaramuodon tuottamiseen. Mutta tämä tuotannon eri alojen alituinen pyrkimys tasapainoon ilmenee vain vastavaikutuksena tämän tasapainon alituista häiriytymistä vastaan. Normi, jota voidaan sovelluttaa työn jaossa verstaassa a priori, on työn jaon tapahtuessa yhteiskunnassa voimassa vain a posteriori, sisäisenä, sokeana luonnonvoimana, joka alistaa valtansa alle tavaran tuottajain järjestyksettömän mielivallan ja tuntuu ainoastaan markkinahintain ilmapuntarin häilähdysten muodossa». Näihin sanoihin sisältyy in nuce (lyhyesti) tavaratalouden koko marxilainen teoria ja siinä juuri näemme, minkälaista osaa esittää kaikessa tutkimuksessa vaijeten edellytetty tasapainon periaate. On mielenkiintoista, että Marx itse erikoisesti huomauttaa tästä tieteellisestä menettelytavastaan: »Kysyntä ja tarjonta todellisuudessa eivät milloinkaan peitä toinen toistaan ... Mutta valtiotaloudessa edellytetään, että ne peittävät toinen toisensa. Minkä vuoksi? Se tehdään siksi, että voitaisiin tarkastella ilmiöitä niiden lainmukaisessa, niiden käsitettä vastaavassa muodossa, s.o. tarkastella niitä riippumatta siitä, miltä ne näyttävät kysynnän ja tarjonnan häilymisen johdosta» (»Pääoma», III nid. siv. 165). Tämä juuri merkitseekin yhteiskunnallisen talouden tutkimista tasapainotilassa.
[112*] K. Marx. »Filosofian kurjuus». Siinä on tämä ajatus toisessakin muodossa: »Taloudelliset kategoriat ovat vain tuotannon yhteiskunnallisten suhteitten teoreettisia ajatuksellisia ilmaisumuotoja».
[113*] Marx eroittaa (Einleitung zu einer Kritik) tuotantosuhteitten ohella myös tuottavat (abgeleitete) tuotantosuhteet. Niiden määräämisestä onkin puhe.
[114*] Karl Marx. Das Kapital, B. I, S. 645 (Volksausgabe).
[115*] Sellaisia ovat Dühringin teokset; aikaisemmista kirjailijoista — Gumplovicz'in ja uusimmista — Franz Oppenheimer'in.
[116*] Tästä kts. Fr. Engels: Herrn Eugen Duhrings Umwälzung der Wissenschaft. 8. Auflage. Stuttgart, Verl. Dietz. 1914, S. 191–192. [Ks. »Anti-Dühring». MIA huom.] »Samoin Fr. Engels: »Gewalt und Oekonomie» etc. (Sanotun IV osan »väkivallan teoriasta» julkaisi Bernstein »Neue Zeitissä» hetimiten Engelsin kuoleman jälkeen).
[117*] Karl Marx. Das Kapital, B. I. S. 680 (Volksausgabe).
[118*] K. Marx ja F. Engels: Kommunistinen Manifesti.
[119*] Sentähden Kautskyn ja hänen kaltaistensa mielipide on väärä, kun he kuvittelevat vallankumousta parlamenttiäänestyksen kaltaiseksi, jossa aritmeettinen suure (puolet väestöstä + 1) ratkaisee asian. Kts. N. Lenin: »Perustavan Kokouksen vaalit ja proletariaatin diktatuuri». Komm. Intematsionaale 1919, N:o 7–8.
[120*] Neuvosto-Venäjällä saa puolueen nimessä rikoksen tehnyt kommunisti paljon suuremman rangaistuksen, kuin »tavallinen kuolevainen».
[121*] Venäläisten menshevikkien parkuminen pakkoa vastaan proletariaatin diktatuurin kaudella on aivan samaa, kuin kapitalistien valitus, että ammattiliitot loukkaavat työn vapautta, kun he asettavat vartioita lakon aikana eivätkä anna kapitalistien käyttää lakonrikkureita. Tunnettua on, että kapitalistien kopla on tehnyt kaikkein pahimmat konnantyöt juuri työn vapauden suojelemisen tunnuslauseen varjolla.
[122*] On itsestään selvää, että tässä esityksessä edellytetään muitten olosuhteitten yhdenvertaisuutta. Yksinkertainen mekaaninen ylivoima voi olla takapajuisempienkin ryhmien puolella, jos ne muodostavat paljoudellisesti suuremman suureen.
[123*] Yksinkertaisin »esikuva» päinvastaisesta katsantokannasta on narodnikki (vasem. sos.-vall.) V. Trudovskin teos: »Siirtymäkausi».
[124*] Vallankumouksellisen tilanteen ja sen muotojen mainion analyysin lukija löytää N. Leninin teoksesta: »Vasemmistolaisuuden» lastentauti kommunismissa.
[125*] Näissä tapauksissa, jotka, kuten on helppo kuvitella, eivät lainkaan ole tyypillisiä, ei tule tapahtumaan koneiston täydellistä häviötä, kuten ehdottomasti tapahtuu yhteiskunnallisen muodonmuutoksen tyypillisessä tapauksessa.
[126*] Prof. C. Ballod yksinkertaisuudessaan olettaa, että me venäläiset kommunistit pidämme kommunismia mahdollisena proletaarisen diktatuurin asteella, ja esittää meitä vastaan koko joukon mitä naurettavimpia moitteita, jotka vain paljastavat hänen oman tietämättömyytensä. Kts. C. Ballod: Kommunismus und Sozialismus. Der Sozialist (Sozialistische Auslandspolitik) N:o 34, 23. Elok. 1919.
[1] Fysiokraattien valtiotaloudellinen periaate. (Suoment. huomautus.)
[2] Herakleitos Efesolainen, huomattavimpia muinaiskreikkalaisen filosofian ensimäisen aikakauden luonnonfilosofeja, kirjoittanut teoksen »Luonnosta». Tämä teos oli aaterikas, mutta esitetty kuvarikkaalla, niin vaikeatajuisella kielellä, että H:lle annettiin lisänimi »Hämärä». (Suom. muistutus.)
[3] Jäädä ravinnon puutteeseen. Suoment.
[4] Chrematistiiikka: tuotteiden hankkiminen vaihdon kautta oman tuotannon vastakohtana; antichrematistinen: tätä vastustava. (Suomentaja.)