Jesuitat ovat tehneet kaiken voitavansa estääkseen tulemasta tunnetuksi, miten he ovat hallinneet siirtokuntaan. He pitivät nämä vieraille sulettuina, ja virkamiehet ja kuninkaalliset tarkastajat, joille pääsy oli sallittu, olivat ystäviä, joista tiedettiin, että he katselisivat siirtokuntien tapauksia ja suhteita niillä silmillä kuin jesuitat niitä toivoivatkin katseltavan. Mutta kumminkin on riittävästi ainesta olemassa jesuitavaltion tuntemiseksi. Meillä on ne kuvaukset, joita lähetyssaarnaajat Charlevoix ja Funes ovat antaneet jesuitain siirtokunnista, edelleen noiden kuninkaallisten virkamiesten kehuvat kertomukset, joiden oli tutkittava lähetysasemien olosuhteita, ja vihdoin ne tosiasiat, joita kokosi Azara, joka vähän jälkeen jesuitain karkotuksen oli tilaisuudessa käymään siirtokunnissa. Ellei tämä kaikki riitäkään antaakseen meidän oppia kaikissa yksityiskohdissaan tuntemaan indianien elämää lähetysasemilla, niin riittää se kuitenkin antamaan yleisen käsityksen tuon teokratisen tasavallan sisäisestä järjestelystä, joka oli perustettu evankeliumin opetusten mukaan, joita jesuitaveljeskunta voi sovelluttaa käytäntöön kohtaamatta estävää tarkastusta ja vastustusta. Saanee sanoa, että milloinkaan ei ole tarjoutunut parempaa tilaisuutta toteuttaa kristinuskon aatteita.
Ihmisaines, joka oli kunnianarvoisien isien muovailtavana, oli nuorta, ruumiillisesti ja siveellisesti tervettä rotua, lapsellisen luonnollista ja taipuisaa, sitä eivät vielä olleet turmelleet sivistyksen paheet ja yksityisomaisuuden ja yksiavioisen perheen synnyttämät itsekkäät ja yhteiskuntavastaiset intohimot; samalla tavoin oli se vielä vapaa niistä ennakkoluuloista, joita vanhoihin yhteiskuntajärjestöihin on aikojen kuluessa kertynyt. Ja lähetyssaarnaajat, jotka perustivat lähetysasemia näihin neitseellisiin seutuihin, osottivat tavatonta, ihailtavaa viisautta, alttiiksiantamusta ja taitoa johtaa ihmisiä. Ei voi kylliksi ihmetellä jesuita-isiä, jotka perheettä ja henkilökohtaisen kunnianhimon kiihottamatta viettivät elämänsä tai ainakin paraimmat vuotensa kuin erämaassa indianien keskellä, joiden kanssa heillä määrätyistä, hyvinharkituista syistä tahallaan ei ollut muita suhteita kuin sellaisia, joita tuli olla hoitaakseen siirtokuntien hallintoa. Vaikka lähetysasemilla oli vain 150 tai 200 jesuitaa, onnistui heidän kumminkin alistaa veljeskuntansa tahdon alaiseksi väestö, johon Funesin mukaan jesuitain karkotuksen aikaan kuului
150,000 henkeä, mutta joka jesuitaveljeskunnan 150-vuotisen valtakauden aikana joka tapauksessa oli ollut vielä lukuisampi. Arvaamattomia olivat ne palvelukset, joita paraguaylaiset lähetyssaarnaajat tekivät veljeskunnalle, jolta he saivat käskyjä ja jonka määräyksiä he noudattivat.
| * | * | |
| * |
Lähetysasemien hallitus oli sangen yksinkertainen ja pitivät siitä huolta muutamat johtavat henkilöt. Kutakin kylää hallitsi kirkkoherra ja varapastori, jotka olivat superiorin alaisia, jonka yläpuolella taas oli provinsiali. Kirkkoherra, joka oli lähetysaseman rajaton herra, hoiti sen omaisuutta; tavallisesti ei hän osannut guaranikieltä. Varapastori sitävastoin, jonka tuli huolehtia lähetysaseman sielunhoidosta, oli perehtynyt indianien kieleen, joiden kanssa hän oli alituisessa kanssakäynnissä. Kirkkoherra ja varapastori asuivat kollegiossa, joka sijaitsi jonkun matkan päässä siirtokunnan asunnoista. Hengenherrat näyttäytyivät indianeille vain kirkossa ja tulivat silloin näkyville kuin jumalaiset olennot kaikessa katolisten jumalanpalvelusmenojen loistossa ja prameudessa, päällä kullasta loistavat puvut, lukuisain, komeasti puettujen lukkarien ja kuoripoikien ympäröiminä ja palvelemina, suitsutussavupilvien peitossa, samalla kun urkujen, erilaisten soittimien ja hurskaiden laulujen ääni täytti kirkon ja huumasi villit, joihin soitolla ja suitsutussavun tuoksulla oli kovin suuri vaikutus. Köyhien villien kirkot olivat siirtomaiden suurimpia ja kauneimpia. St. Frans Xaverin lähetysaseman kirkkoon voi mahtua 4,000–5,000 henkeä; sen muurit oli päällystetty kimeltelevillä kiillelevyillä, koristettu maalauksilla ja veistoksilla, sen aldarit loistivat kullasta ja hopeasta. Luonnontutkija d'Orbigny, joka kävi näissä kirkoissa vuonna 1830, jolloin ne kumminkin olivat menettäneet paljon alkuperäisestä loistostaan,, hämmästyi niiden kauneutta ja loistoa. Nämä viisaasti suunnitellut laitokset olivat välttämättömänä edellytyksenä voidakseen kahden papin — kirkkoherran ja varapastorin — hirmuvaltaisen hallinnon alaisiksi taivuttaa lähetysaseman tuhannet indianit, »joiden usko oli niin yksinkertaista», sanoo d'Orbigny, »että he pitivät pappeja jumalan sijaisina ja tottelivat heitä sokeasti.»
Jesuitat noudattivat espanialaisten antamaa esimerkkiä. He antoivat indianien itse valita katsikinsa eli sotapäällikkönsä. Tavallisesti otettiin nämä aina samasta perheestä, kuten useimmiten on tapana villien kesken, jotka elävät kommunistisiksi heimokunniksi liittyneinä. Samoin antoivat he indianien valita kunnallisviranomaisensa, joina oli kaksi alkaldia, kunnanesimiestä, ja useampia kunnallisneuvosten jäseniä. Mutta nämä vaalit, jotka toimitettiin vuosittain, tapahtuivat kirkkoherran läsnäollessa, joka johti valittujen nimittämistä. Nämä itse olivat täydelleen molempien pappien vaikutusvallan alaisina, sillä kukaan koko kylässä ei olisi uskaltanut tehdä tärkeämpää päätöstä neuvottelematta siitä ennakolta kirkkoherran tai tämän apulaisen kanssa. Munkit, jotka jesuitain karkotuksen jälkeen joutuivat lähetysasemien johtoon, joutuivat usein pulaan niiden alituisten kysymysten ja neuvonpyyntöjen vuoksi, joita kunnallisviranomaiset tekivät heille mitättömimpienkin hallintoseikkojen selvillesaamiseksi. Kunnallisviranomaiset olivat vain välikappaleita, joita lähetyssaarnaajat käyttivät aikomustensa toteuttamiseksi.
Indianit olivat sulettuja siirtokuntiin »kuin kaniinit metsästysaitaukseen». Estääkseen heidät seurustelemasta ulkomaailman kanssa ja pakenemasta, oli jokaisen kylän ympärillä syvät ojat, jotka oli suojattu paaluilla ja vahvoilla varusteilla. Kylään pääsi vain yhdestä tai kahdesta portista, joilla oli vartiostot suojana ja joista pääsi kulkemaan vain kun oli kirjallinen lupa. Jokaisen paikkakunnan alue oli ojilla rajotettu, ja siellä, mistä voi päästä näiden yli, oli vartioita, jotka estivät indianit kulkemasta toisesta siirtokunnasta toiseen. Yön tullessa soitettiin iltakelloja; kaikkien lähetysaseman asukkaiden täytyi silloin vetäytyä huoneisiinsa. »Luotettavista miehistä kokoonpantu vartiosto», sanoo Charlevoix, »jota aina kolmen tunnin päästä vuoroteltiin, kulki katuja pitkin estääkseen ketään jättämästä kotoaan, ilman että tiedettiin, mikä siihen oli syynä ja mihin hän meni.»
Ratsastamasta oli indianeja kielletty kaikkina päivinä, joina ei ollut sotilasharjotuksia. Laumoja paimennettiin kuitenkin ratsain. Vähentääkseen paimenten lukumäärää ja tehdäkseen tarpeettomaksi karjan merkitsemisen, ympäröivät lähetyssaarnaajat kaikki laitumet ojilla. Eläimet samoinkuin ihmiset pidettiin siirtokunnissa vangittuina.
Siirtokunnan piirissä oli kirkkoherran tahto lakina. Ei ollut mitään kirjotettuja lakeja, vain »säännöksiä», joita voi verrata kapitalististen liikkeiden työsääntöihin. Kirkkoherra tuomitsi rikollisia rukoilemaan, paastoamaan, vankeuteen tai ruoskittavaksi, olematta velvollinen tekemään kenellekään tiliä ratkaisuistaan.
Poliisikunta, joka oli kokoonpantu tottelevaisimmista ja altteimmista indianeista, valvoi ankarasti siirtokunnan asukkaita ja rankaisi heitä, jos heidän huomattiin pahoin tehneen. Jotta rangaistus vaikuttaisi siveellisesti ylentävästi koko yhdyskuntaan, täytyi syyllisen pitää parannuksentekijänpukua, kuten kerettiläisten, joita inkvisitsioni poltatti. Hänet vietiin kirkkoon, jossa hänen julkisesti täytyi tunnustaa syntinsä, sitte siirtokunnan torintapaiselle, jossa hänet ruoskittiin. Jesuitat ja heidän ylistelijänsä lienevät luulotelleet, että indianit pitivät tätä yhtä kauheata kuin häpeällistäkin rangaistustapaa armona. Jos siinä on perää, on se vain osotuksena siitä tavattomasta siveellisestä vallasta, mikä jesuitoilla oli indianiraukkojen suhteen. Tämän siveellisen vaikutusvallan olisi pitänyt pakottaa heidät luopumaan julmista ja nöyryyttävistä rangaistuksista.
Jesuitat tekivät kaiken voitavansa saattaakseen indianit henkisesti vielä kovempiin kahleisiin kuin aineellisesti. Koko ajan, mikä ei ollut omistettu työlle ja tarpeelliselle virkistymiselle, täytyi indianien käyttää rukoilemiseen, jotta heille ei jäisi minuuttiakaan vapaaksi, jonka kuluessa olisivat voineet ajatella asemaansa. »Kirkot», kertoo Charlevoix, »eivät milloinkaan ole tyhjiä. Aina on sinne kokoontuneena suuri määrä henkilöitä, jotka viettävät koko vapaan aikansa rukoilemalla.» Aamusin ja iltasin, ennen ja jälkeen työn, menivät kaikki lähetysaseman asukkaat kirkkoon kuullakseen messua ja rukoillakseen. Ennenkuin naiset astuivat herranhuoneeseen, päästivät he auki hiuksensa, joita he tavallisesti, kuten edellisen vuosisadan sotilaat, pitivät riippuvana palmikkona. Koko sunnuntai kului uskonnollisissa menoissa: toimitettiin messuja, iltajumalanpalvelus, kasteita, kihlauksia, vihkimisiä, juhla- ja paastojulistuksia, luettiin piispan paimenkirjeitä ja muita uskonnollisia kirjotuksia j. n. e. Jokaviikkoinen lepopäivä tehtiin aivan tarkotuksellisesti niin pitkäveteisen ikäväksi kuin suinkin, jotta indianit ikävöisivät taas työhön ja pitäisivät sitä hauskempana.
Tunnettu tohtori Ure esittää teoksessaan »Tehdasteollisuuden filosofia» esimerkkinä, jota »ihmiskunnan ystävien» tulisi noudattaa, Stockportin tehtailijain ihmisystävällisen menettelyn. Nämä olivat käyttäneet 250,000 markkaa rakennuttaakseen rakennuksen, johon he sitte joka sunnuntai sulloivat kokoon 4,000–5,000 työläistä, joiden täytyi oppia laulamaan hurskaita lauluja ja lukemaan. Nuo ihmiset piti sillä varjeltaman »vajoamasta paheisiin, joita laiskuus synnyttää», ja »joutumasta inhimillisen itsekkyyden valtaan, joka tekee työläiset taipuviksi katein ja vihamielisin silmin katselemaan parasta ystäväänsä: epäitsekästä ja yritteliästä kapitalistia, joka antaa heille työtä.»
Pitääkseen aisoissa työläistensä pahat taipumukset oli lähetyssaarnaajilla henkisiä keinoja, joita protestantinen Ure ja Englannin ihmisystävälliset riistäjät eivät tunteneet. He olivat miehille, naisille ja kymmenen vuotta täyttäneille nuorukaisille perustaneet lukuisia veljes- ja sisarkuntia, jotka »olivat sotajoukkojen herran ja jumalan äidin suoranaisen suojeluksen alaisina.» Indianien nimet kirjotettiin veljes- tai sisarkuntien luetteloihin ja nimen poispyyhkiminen merkitsi rangaistusta. Palkinnoksi saivat jäsenet oikeuden ottaa osaa lauluun jumalanpalveluksissa ja istua kunniapaikoilla puettuina komeisiin pukuihin ja koristettuina kunniakkailla merkeillä, jotka kaikki heidän menojen päätyttyä taas tuli antaa takaisin.
Niin yksitoikkoinen, työhön ja rukoukseen omistettu elämä ei voinut miellyttää villejä, joiden esi-isät olivat vapaina samoilleet metsissä ja metsästyksen rasitusten ja alkeellisen maanviljelyksen vaivojen jälkeen hakeneet virkistystä juhlista ja tansseista. Quaranit, joihin verrattomasti suurin osa jesuitasiirtokuntien asukkaista kuului, pitivät, kuten kaikki villit kansat, intohimoisesti tanssista. Jesuitat »soivat heille ajottain virkistystilaisuuksia», kertoo Charlevoix, »ja tekivät näin sekä säilyttääkseen heidän terveytensä että myöskin saadakseen hupia, joka, kaukana siitä että vahingoittaisi hyvettä, saa tätä rakastamaan.» Heine kuvaa yhdessä purevista runoistaan laivankapteenia, joka harjotti orjakauppaa. Samanlaisten ylistettävien syiden liikuttamana kuin Paraguayn jesuitat antoi tämä ihmisystävällinen ihmislihan kauppias mustan lastinsa joka päivä tulla laivankannelle ja pakotti, jopa ruoskaniskuilla, neekerit laulamaan ja tanssimaan. Tätä terveydellistä menettelytapaa noudattamalla esti hän heidät kuolemasta ikävään ja epätoivoon vapautensa menettämisen johdosta.
Jokaisella lähetysasemalla oli oma erikoinen suojeluspyhimyksensä, jonka nimi sillä oli. Sen juhla oli asukkaiden suurin ilojuhla. Malttamattomasi odotettiin juhlan tuloa joka vuosi, ja kauan ennen tehtiin mitä innokkaimpia valmistuksia sen viettämiseksi. Juhla kesti kolme päivää. Pyhimyksen kuvaa kannettiin silloin pitkin katuja, jotka oli koristeltu matoilla ja lipuilla; matot ja tuoksuavat kukat peittivät maan; avoimilla paikoilla ja katujenristeyksissä kaareusi tuorein köynnöksin koristettuja riemuportteja, joiden ympärillä lennellä pyrähteli lintuja, jotka oli jaloista sidottu kiinni; siellä täällä oli jaguareja ja muita petoeläimiä kahleissa ja suurissa vesialtaissa uivia kaloja; »sanalla sanoen, kaikilla elävillä olennoilla oli edustajansa juhlassa, kunnioittaakseen jumal-ihmistä», sanotaan eräässä »Mieltäylentävistä kirjeistä». Kaduille asetettiin teurastettuja eläimiä, joiden liha jaettiin indianeille ynnä lasi viiniä kullekin. Kunnanviranomaisilla ja henkilöillä, jotka olivat suorittamassa juhlamenoja, oli päällään komeat europalaiset vaatteet, jotka juhlan jälkeen täytyi antaa takaisin. Nämä kirkolliset juhlat tekivät niin pysyvän vaikutuksen indianeihin, että he viettivät niitä vielä 1830, kun d'Orbigny kävi siirtokunnissa, vaikka juhlat silloin olivatkin paljon vapaammanluontoisia.
Kumminkaan eivät kaikki rukoukset ja uskonnolliset menot näytä kasvattaneen indianeja juuri paraimmanlaatuiseen kristillisyyteen. Ainakin voi tähän johtopäätökseen tulla, jos uskoo niiden munkkien väitteitä, jotka jesuitain sijaan joutuivat lähetysasemien johtoon. Ainakaan eivät jesuitat tahtoneet kehittää rakkautta jumalaan vaan rakkautta työhön. Uskonto oli heille vain vallanvälikappale, ja heidän vastustajansa syyttivät heitä senvuoksi myöskin siitä, etteivät he pitäneet arvossa rippisalaisuutta vaan käyttivät sitä väärin, urkkiakseen lähetysasemien asukkailta salaisuuksia. Jesuitat ovat anneet pontehikkaan vastalauseen tätä syytöstä vastaan, että he olisivat rikkoneet uskontoa vastaan. Mutta varmaa on, että he kyllä pitivät itseään velvollisina opettamaan villejä, mutta että he antoivat käännytetyille karitsoille tätä opetusta vain siinä määrässä kuin heistä itsestään oli hyödyllistä ja etuisaa. He opettivat lapset lukemaan espaniaa ja latinaa, vaikka nämä eivät ymmärtäneet sanaakaan näitä kieliä. Heille opetettiin siis taito selittää sellaisten lauseparsien pelkät sanat, joiden merkitys heille kumminkin koko elämäkseen oli jäävä vallan vieraaksi. Sen sijaan voivat he messussa toimia kuoripoikina, antaa latinankielellä papeille edeltäkäsin määrätyt vastaukset jumalanpalveluksessa ja jäljentää latinan- ja espaniankielisiä käsikirjotuksia, jotka lähetettiin hoviin todistuksiksi heidän ihmeellisestä edistyksestään. Espaniankieltä osasivat todenteolla vain sangen harvat, mitä huolellisimmin valitut ja koetellut indianit, joiden tuli käydä kaupungeissa myymässä, siirtokuntien varastoja ja tuotteita. Kirjottamaan opetettiin vain aivan vähäinen määrä käännytettyjä indianeja, joiden täytyi olla siihen tottuneita voidakseen pitää kuntien kirjoja ja hoitaa laskuja. Sen sijaan tekivät lähetyssaarnaajat voitavansa opettaakseen indianit tekemään käsitöitä ja kehittääkseen heidän teknillistä taitavuuttaan. Jokaisella lähetysasemalla tuotettiin kaikki, mitä sen asukkaat tarvitsivat, jopa soittimet ja ne aseet, joilla joukot oli varustettu, ja oli lähetysasemalla siinä tarkotuksessa mitä moninaisimpia työpajoja.
Indianien ammatillinen opettaminen alkoi aikaisin ja johdettiin sitä taitavasti. »Heti kun lapsi oli kyllin vanha tehdäkseen työtä», kirjottaa Charlevoix, »vietiin se työpajoihin ja annettiin sille käsityötä, johon sillä näytti olevan suurin taipumus, koska ollaan sitä mieltä, että luonnon tulee johtaa taitoa.»
Katsikia lukuunottamatta olivat kaikki indianit velvotettuja tekemään työtä. »Kunnan ylimmän virkamiehen (korrigedorin) ja kunnallisneuvosten jäsenten vaimoineen tuli olla ensimäiset työpajassa», sanoo Funes, ja Charlevoix lisää: »Työt oli määrätty voimien mukaan, ja sitä joka ei tehtäväänsä täyttänyt rangaistiin.» Ompelutöitä tekivät soittajat, lukkarit ja kuoripojat, jotta naiset voisivat yksinomaan kehrätä puuvillaa. Määrätty määrä raakapuuvillaa, jonka nämä saivat, täytyi heidän viikon lopulla laittaa kehrättynä takaisin, muuten heitä ruoskittiin. »Jokaisessa kylässä oli 'asyli', jossa erillään muista asuivat ne vaimot, joilla oli rintalapsi ja joiden miehet olivat poissa, edelleen lesket, sairaat, ukot ja raajarikot. Heitä ruokittiin ja heidät vaatetettiin, ja annettiin heille työtä, joka vastasi heidän voimiaan ja muita kykyjään.» (Funes.)
Jesuitoja syytettiin siitä, että he olisivat ottaneet käytäntöön tavarainyhteisyyden ja jakaisivat jokaiselle perheelle kaiken, mitä se ylläpidokseen tarvitsi. Charlevoix puhdistaa heidät tästä vaikeasta syytöksestä. »On kyllä voinut olla jotakin sen tapaista», sanoo hän, »kun juuri siirtokuntaan tulleet indianit eivät vielä kyenneet itse työllään huolehtimaan tarpeistaan, ja kun he eivät vielä olleet asettuneet määrätyille paikoille asumaan eikä kaikkea heidän suhteensa vielä oltu lopullisesti järjestetty. Mutta sitte kun heidän ei enään tarvinnut pelätä, että heidän täytyisi muuttaa asuntopaikkaansa, on jokaiselle perheelle annettu kappale maata, mistä se, jos sitä annettujen ohjeiden mukaan viljelee, saa tarpeellisen ylläpitonsa. Kiitos sen tavan, jolla indianeja kasvatetaan, saa toivoa, että he milloinkaan eivät opi tuntemaan ylellisyyttä.» Jesuitain noudattama menettelytapa oli tavattoman taitava. Saadakseen vapaat indianit asettumaan lähetysasemille ja pysyttääkseen heidät siellä, antoivat jesuitat heille aluksi elintarpeita ja sallivat heille jonkun määrän vapautta. Mutta heti kun heidän lapsensa olivat saavuttaneet määrätyn ijän, tuomittiin heidät työhön ja pakotettiin heidät itse hankkimaan elatuksensa senkautta että velvotettiin heidät viljelemään heille osotettua maapalstaa. Voitetut sivistetyt indianit saivat vain kaksi päivää viikossa työskennellä omaksi hyväkseen, muu aika tuli heidän omistaa työntekoon »jumalan omaisuuden» hyväksi. Vilja, mikä heille annettiin peltojensa kylvämiseksi tai katovuosina ravinnoksi, täytyi heidän seuraavaa satoa korjattaessa suorittaa takaisin, tai joutuivat he ruoskittaviksi. Kaikki siirtokunnan asukkaat, paitsi niitä, joiden toimena oli myydä vihanneksia ja muita tuotteita, olivat velvollisia itse tuottamaan elintarpeensa; niiden indianien maita, jotka toimivat siirtokunnan kauppa-asioissa, viljeli yhdyskunta.
»Jumalan omaisuutena» oli maat, joiden sato kuului jesuitoille. Maallisissa komturikunnissa, joista toisessa luvussa oli puhe ja joita ensimäiset lähetyssaarnaajat mitä ankarimmin moittivat niissä hajotettavasta indianien riistämisestä, täytyi näiden tehdä työtä vain kaksi kuukautta vuodessa maallisille isännilleen, ja muu aika oli heidän vapaasti käytettävänään. Hyvät jesuitat käänsivät suhteen päinvastaiseksi, ja tekivät tämän muka vähentääkseen sitä työtä, mikä indianien täytyi tehdä muille. »Jumalan omaisuuden» viljelemisessä näkyi hurskaiden isien koko taitavuus: Työlle annettiin juhlan luonne, kuten oli ollut laita viljeltäessä Auringon, Perun inkaskansan jumalan, peltoja. Kokoonnuttiin joukoksi kylän torintapaiselle, neitsyt Maarian tai jonkun pyhimyksen kuva asetettiin purilaille, ja soittokunta etunenässä ja hurskaita lauluja laulaen kulki kulkue »herran pelloille». Saavuttuaan työpaikalle, rakennettiin oksista alttari, jolle sitte asetettiin kuva, jonka kasvojen edessä kyntö ja elonkorjuutyö suoritettiin. Kun työ oli päättynyt, asetettiin pyhimys taas purilaille ja palattiin juhlallisena kulkueena, laulujen ja musiikin sävelten kaikuessa takaisin lähetysasemalle.
Indianit eivät saaneet mielensä mukaan käyttää peltojensa satoa eivätkä niitä tuotteita, joita he valmistivat noiden heille vapaiksi jätettyjen kahden viikonpäivän kuluessa. »Tiedetään mitä hän saa maastaan», sanoo Charlevoix, »ja hänen sadonkorjuutaan pitivät silmällä henkilöt, joilla oli enimmät edut siinä valvottavinaan ... Ja ellei aivan tarkkaan pidettäisi silmällä, huomaisivat indianit pian olevansa vailla elintarpeita.» Indianilla oli omanaan vain kurja työpuku, sillä vaatteet, jotka upseereilla oli sotaharjotuksissa ja kunnallisviranomaisilla sunnuntaisin ja uskonnollisissa menoissa, säilytettiin, kuten aseetkin, kunnan varastohuoneissa. Papit järjestivät kaiken, yksinpä lastensiittämisenkin. Vakuutetaan, että yöllä kirkonkello ilmotti miehille ja naisille sen hetken alkamisen, jonka he saivat omistaa Venuksen iloille. Saattaakseen indianit lisäämään sukuaan, kielsivät jesuitat miehiä ja naisia kasvattamasta tukkaansa pitkäksi, ennenkuin olivat siittäneet lapsia. Tämä tapa on säilynyt vielä jesuitain karkotuksen jälkeen. »Nuoret, lyhyttukkaiset pariskunnat», sanoo d'Orbigny, »näkevät kovin vaivaa ansaitakseen luvan pitää pitkiä hiuksia.»
Funesinkin täytyy myöntää, että tästä kristillisestä tasavallasta puuttui vapautta. »Me myönnämme», sanoo hän, »että näiden indianien vapaus omaisuutensa käyttämiseen nähden ei ollut vapautta, joka vastaa tasavallan ihannetta. Mikään ei olisi ollut tyhmempää kuin suoda sellaista vapautta, mikä ei sopinut näiden indianien luonteeseen ja elämänehtoihin. Raakalaisuudessa, jossa elivät, tottuneina siihen, että antoivat vain hetkellisten halujen johtaa itseään, milloinkaan pitämättä tulevaisuutta silmällä, toimien vain pakottavan välttämättömyyden painosta ja alituisesti intohimojensa vallassa, milloinkaan toimimatta järkevästi, täytyi heidän muutama vuosisata elää yhteiskunnallisen lapsuuden aikaa, ennenkuin saavuttivat sellaisen kypsyyden, mikä on vapauden täyden käyttämisen edellytyksenä. Aika ei ollut vielä tullut antaa tätä heille, ja indianeja täytyi sen vuoksi hallita tavalla, joka muistuttaa sitä, millä isä hallitsee perhettään.» Azara näyttää aavistaneen tällaisia puolustuksia, sillä hän muistuttaa siitä, että vapaanaelävät indianit jakoivat varastonsa niin että ne kestivät koko vuoden. Päinvastoin kuin jesuitat väittävät, osottavat indianit jopa sangen suurtakin kykyä huolehtia tulevaisuudesta. Morgan kertoo »Alkuyhteiskunnassaan» kirkkoherra Gormanin mukaan Lagunan (Uusi-Meksiko) kylien indianeista, että nämä sijottavat varastonsa yhteisiin säilytyspaikkoihin, joita naiset hoitavat. »Nämä pitävät usein suurempaa huolta tulevaisuudesta kuin heidän espanjalaiset naapurinsa; he järjestävät kaiken siten, että heidän varastonsa riittävät koko vuodeksi; vasta kun on tullut perättäin kaksi katovuotta, kärsivät he nälkää.» Jesuitat totuttivat tahallaan indianit olemaan ajattelematta tulevaisuutta, voidakseen helpommin hallita villejä ja voidakseen heille esiintyä kaitselmuksena, joka tarkkaan huolehti kaikista heidän tarpeistaan.
Kristillinen tasavalta, jonka jesuitat voivat perustaa Paraguayhin, ilman että mikään ulkonainen este haittasi evankeliumin periaatteiden täydellistä toteuttamista, osottautuu viisaaksi ja tuottavaksi maaorjuuden ja orjuuden sekotelmaksi. Maaorjien tavoin oli käännytettyjen indianien pakko itse hankkia elatuksensa; ja tavallisten orjien tavoin oli heiltä riistetty kaikki omaisuus.
Nämä perheenisät, joiksi Funes jesuitoja nimittää, antoivat indianeille vain vaatteet ja nekin kylläkin kehnot. Kaikki indianit kävivät avojaloin, vaikka lähetysasemilla oli nahkurin- ja suutarintyöpajoja, joiden tuotteita myytiin kaupungeissa. Naisilla oli vain karkeasta liinasta valmistettu paita, joka oli hihaton ja vyötäisiltä sidottava nuoralla kiinni. Miesten pukuna oli samanlaisesta kankaasta valmistettu paita ja housut; heillä oli puuvillainen päähine; naiset olivat avopäin. Jokainen nainen sai vuosittain vaatteeksi 5 varaa (4 ½ metriä) ja jokainen mies 6 varaa (5 metriä 40 sentimetriä) kangasta. Kankaan, josta vaatteet tehtiin, kehräsivät ja kutoivat indianit.
Indianien asunnot olivat yhtä kurjat kuin heidän vaatteensa kehnot. »Talot», sanoo Charlevoix, »rakennettiin aluksi ruo'oista, joissa sisällä oli savisekotusta; niissä ei ollut akkunoita eikä savupiippuja; liesi oli huoneen keskellä, ja savu meni ulos ovesta. Nyt on alettu rakentaa kivitaloja, jotka peitetään liuskakivellä.» Charlevoix kirjotti teoksensa vuonna 1757, yksitoista vuotta ennen jesuitain karkotusta ja puolitoista vuosisataa siirtokuntien perustamisen jälkeen. Funes esittää asunnoihin nähden eräitä täydentäviä tietoja. »Huoneissa ei ollut akkunoita eikä mitään laitteita, jotka olisivat tehneet mahdolliseksi vapaan ilmavirran kulun; niissä ei ollut mitään huonekaluja; kaikki lähetysasemien asukkaat istuivat ja söivät maassa; heillä ei ollut mitään vuoteita ja he nukkuivat riippumatoissa.» Myöhemmin rakennettiin säännöllisiä huoneita, mutta ne eivät olleet sen paremmin varustettuja. Kaikki indianit, jotka tunnustivat saman katsiken ja siten kuuluivat samaan heimoon, asuivat samassa pitkässä rakennuksessa, joka oli jaettu 2–3 metrin suuruisiin yksityishuoneisiin; jokaisessa huoneessa nukkui yksi perhe vuoteitta ja huonekaluitta. Nämä jesuitain ylistelijäin, Charlevoixin ja Funesin, sekä Azaran kertomat yksityisseikat osottavat meille, että lähetysasemien indianit, kuten villitkin, asuivat kaikki yhdessä yhteisissä huoneissa, jotka vastaavat Morganin kuvaamia irokesien »pitkiä huoneita.» Lähetyssaarnaajat välittivät viisi indianien aineellisista olosuhteista, heidän harrastuksenaan oli »kasvattaa» heidät tekemään työtä.
Terveysolot lähetysasemilla olivat suorastaan surkeat. Charlevoix kertoo, että siirtokuntien väestöä usein vähensivät rokkotaudit, pilkkukuume, pahantapainen kuume ja eräs neljäs kulkutauti, josta hän ei sano muuta kuin että sitä seurasi tavattoman pistäviä tuskia. Siitä huolimatta lisää hän: »Missään kylässä, ei edes koko kanttonissa ollut sairaalaa tai edes hyvää apteekkia, kuten oli laita moksokansan keskuudessa, jonne perulaiset jesuitat olivat perustaneet guaranien mallisen tasavallan. Mutta siellä oli varat siihen saatu julkisen hyväntekeväisyyden tietä, mitä ei voinut odottaa tapaavansa Paraguaysta, kun siellä ei ollut ollenkaan hyvinvoivia ihmisiä.» Hyvillä jesuita-»perheenisillä» ei ollut, yhtä vähän kuin kapitalisteilla on, mitään pakottavaa etua työvoimiensa elämän säilyttämisestä, työvoimaansahan ei heidän, kuten orjienpitäjien, tarvinnut ostaa. Niinpä he sitte eivät uhranneet penniäkään indianien hyväksi, jotka heille tuottivat rikkauksia.
Jesuitat valittivat aina siirtokuntien köyhyyttä; heidän väitteidensä mukaan oli lähetysasemilla vakinaisesti asuvilla indianeilla, jotka tekivät työtä kuusi päivää viikossa, »tuskin niin paljon, että voivat itselleen hankkia joka päivä vähän lihaa, maissia, vähän vihanneksia, huonoja ja karkeita vaatteita ja vastata niistä varoista, joita tarvitaan heidän kirkkojensa ylläpidoksi.» Ja näin on asianlaita, vaikka Paraguayn luonnolliset rikkaudet ovat hämmästyttävän suuret. Täällä korjattiin vuosittain kaksi satoa maissia, myöhemmin kaksi satoa nisuakin. »Mieltäylentävät kirjeet» kertovat, että maassa oli tavattoman ylellisesti »hedelmiä, joiden moninaisuus on ihmeellinen ja joita vaan tarvitsi poimia. Maassa oli useampaa kuin kymmentä lajia villejä mehiläisiä, joista monet tuottivat makeata hunajaa ... Järvet ja joet täynnä kaloja, joiden liha oli hienoa ja ravitsevaa ja joista monessa lajissa yksi ainoa riitti viiden henkilön ateriaksi ... Metsät ja tasangot olivat täynnä hirviä ja kauriita, villejä vuohia, villejä sikoja, utioita (eräänlaisia jäniksiä) ja tavattomia joukkoja villejä hevosia ja nautoja ... Vuonna 1730 voi Buenos-Ayresissa ostaa hevosen kahdella silmineulalla, härän samalla hinnalla ... Peltopyitä ja peltokanoja, jotka kasvoivat melkein kanojen kokoisiksi, oli niin lukuisasti, että niitä kepeillä tapettiin.» Kaikkea maan tavatonta luonnollista rikkautta lisäsi vielä indianien työ, jonka tuotteet tekivät jesuitaveljeskunnalle mahdolliseksi harjottaa kukoistavaa kauppaa matella, raakapuuvillalla, kehrätyllä puuvillalla, parkituilla nahoilla, kengillä, vahalla, tupakalla, viljalla, tuoreilla ja kuivatuilla vihanneksilla.
Luonnon näin ihmeellisen rikkaasti suosimassa maassa tuomitsivat jesuitat lähetysasemiensa työläiset kurjaan elämään ja toruivat heitä vielä siitä vähästäkin, minkä he söivät. Samoin kuin kapitalistit kuvaavat työläisensä juopoiksi, niin moittivat jesuitat aina indianeja herkkusuiksi ja ahnaiksi. Ensimäiset matkustavaiset sitävastoin, jotka joutuvat näiden kanssa tekemisiin, ihmettelevät heidän kohtuullisuuttaan ja kuvaavat villien kummastusta siitä, että europalainen yhdellä aterialla voi syödä niin paljon. D'Orbigny, joka oli mukana Santa Anan lähetysasemien indianien kootessa villimehiläisten hunajaa, kertoo, että indianit viettivät noin kaksikymmentä päivää metsissä, ja että heillä koko sinä aikana oli ravintona vain muutamia maissintähkiä ja hunajasta valmistettua juomaa. Meidän herrat kapitalistimme sanovat köyhälistöläisiä, jotka heille kokoavat miljonia toisensa perästä ja luovat sivistyksen ihmeet, tomppeleiksi ja laiskureiksi. Jesuitat, jotka kaikessa tahtoivat olla heille esikuvana, moittivat indianeja siitä, että nämä »olivat laiskoja» (Charlevoix), »taipuvaisia kaikkiin paheisiin» (Fascardo, Buenos-Ayresin piispa), »vähä-älyisiä, niin että isien oli pakko sekaantua kaikkiin heidän asioihinsa» (Ulloa).
Funes sitävastoin tunnustaa, että »nämä indianit ihmeellisesti osasivat jäljitellä kaikkea; loistava oli heidän keksintö-neronsa.» Charlevoixinkin täytyy myöntää, että indianeilla oli kovin suuri »kyky jäljitellä; tarvitsi vain näyttää heille ristiä, kynttilänjalkaa, suitsutusastiaa heidän voidakseen tehdä sellaisen, ja usein oli vaikea erottaa heidän työtänsä mallista. He valmistivat tuliaseensa, pyssynsä ja kanuunansa, soittimensa, mitä monimutkaisimmanlaatuiset urut, vain kerran perinpohjin tarkastettuaan ja tutkittuaan sellaisia, samoin tähtitieteellisiä koneita, turkkilaismallisia mattoja, ja vaikeimpia töitä, mitä vaan kankurialalla on.» Lähetysasemien ensimäiset kirkot tehtiin kivien puutteessa kovin yksinkertaisesti hirsistä, jotka peitettiin sayella. Niiden tilalle syntyi uusia kivisiä jumalanhuoneita, jotka oli koristettu maalauksilla, puun- ja kivenveistoksilla, joita valmistivat »vähä-älyiset» indianit. »Nämä koristukset», sanoo Charlevoix, »eivät rumentaisi Espanian kauneimpia kirkkoja.»
Funes panee vastalauseensa sitä vastaan, että Raynal väittää, että jesuitat olisivat »käyttäneet samanlaisia menettelytapoja kuin ne, joiden avulla inkalaiset hallitsivat valtakuntaansa ja lisäsivät vallotuksiaan.» Funes on oikeassa. Kristillinen tasavalta, »joka oli perustettu evankeliumin oppeja ja ensimäisten uskovaisten esimerkkiä noudattaen», ei suinkaan ollut kommunistinen yhdyskunta, jossa kaikki jäsenet olisivat ottaneet osaa maatalous- ja teollisuustuotteiden valmistamiseen ja heillä kaikilla ollut samanlainen oikeus tuotettuihin tavaroihin. Se oli pikemmin päinvastoin kapitalistinen valtio, jossa miehet, naiset ja lapset, pakkotyöhön ja ruoskittaviksi tuomittuina ja kaikki oikeutensa riistäjille menettäneinä, elivät päivästä toiseen samanlaisessa kurjuudessa ja samanlaisessa rappiotilassa, miten voimakkaasti kukoistikin maanviljelys ja teollisuus, miten yltäkyllin olikin tavaroita, joita he tuottivat.