Karl Kautsky (toim.)

Sosialismin historia II

1895


VII osa.

Sosialismi Ranskassa 17:nnellä vuosisadalla
ja 18:nnen alussa.

III luku. Jean Meslier.

Kirj. Hugo Lindemann.

Jean Meslier eli Mellier syntyi 15 p:nä kesäkuuta 1664 Mazernyssa Champagnessa kankurin poikana. Muuan lähiseudun pappi antoi hänelle opetusta kreikan- ja latinankielessä ja -kirjallisuudessa, niin että hän pääsi Châlons-sur-Marnen seminaariin, jossa hän papillisten lukujensa ohella harrasti Descartesin filosofiaa. 1692 tuli hän papiksi Ardennien departementissa olevaan Etrépignyyn ja eli siellä sitte kuolemaansa asti, aina velvollisuudenmukaisesti täyttäen viralliset tehtävänsä. Hänen hiljaista ja yksitoikkoista elämäänsä häiritsi vain sattunut riitaisuus kylänsä aatelisherran kanssa. Tämä, Clairyn herra, oli nimittäin eräänä päivänä pahoinpidellyt talonpoikia, ja Meslier, jonka koko elämä oli omistettu näiden kaikella tavalla kiusattujen, kurjien ihmislapsien palvelemiseen, oli suuttuneena jättänyt sunnuntaina jalon herran pois kirkkorukouksestaan. Aatelisherra valitti Rheimsin arkkipiispalle, kardinali Maillylle; arkkipiispa vaati Meslierin pyytämään anteeksi ja pitämään rukouksen aatelismiehen puolesta. Seuraava sunnuntai tuli. Meslier nousi saarnastuoliin ja rukoili hartaasti Clairyn herran puolesta. »Se on maalaispappiparkojen kohtalo!», niin huudahti hän. »Arkkipiispat, suuret herrat, jollaisia he ovat, halveksivat meitä, eivätkä välitä meistä. Heillä on korvat kuulemaan vain mitä aateli sanoo. Rukoilkaamme siis kylän herran puolesta. Pyytäkäämme, että jumala hänet kääntäisi, että hän ei enään antaisi hänen syntiä tehdä köyhiä pahoinpitelemällä ja orpoja rosvoamalla.» Uusi valistus ja uusi nuhtelu oli seurauksena tästä kummallisesta rukouksesta. Papin ja aatelismiehen välinen riita näyttää jatkuneen, ja suuttumus esimiestensä pahoinpitelystä — niin kerrottiin myöhemmin seurakunnassa — johti asiat Meslierin nälkäkuolemaan (1729 tai 1733).

Niin rauhaisalta ja levolliselta kuin tämän elämän, vain tämän, oikeuden puolesta sattuneen riidan keskeyttämänä, täytyikin näyttää hänen rippilapsistaan, niin raskas ja kurja se oli sille, jonka se oli elettävä. Meslier oli jumalankieltäjä, — ja hänen tehtävänään ja kutsumuksenaan oli julistaa katolisen uskon ja kirkon ihanuutta ja jumalaisuutta; hän oli kommunisti, joka mitä katkerimmin vihasi Raskan valtion koko järjestelmää kuningasvaltoineen, aatelistoineen ja pappeineen — ja hänen oli pakko joka sunnuntai rukoilla sen puolesta jumalaa, johon hän ei uskonut, ja kehottaa seurakuntaansa ilomielin alistumaan tähän järjestelmään, joka heitä orjuutti ja piti kurjuudessa. Ollen kyllin rohkea asettuakseen ajatuksissaan vastustamaan kaikkea, mitä siihen aikaan pidettiin pyhänä, mutta olematta kyllin uskalias julistaakseen totuuden koko maailmalle, olematta kyllin voimakas sen vuoksi kärsiäkseen vainoamista, piti hän parempana laahustaa tämä tuskaisa ristiriita sydämessään läpi elämän ja paeta ihmisiä ollakseen ilmaisematta ajatuksiaan ja tunteitaan. Liikuttavin sanoin puolustaa hän seurakuntalaisilleen tätä koko elämänsä kestänyttä teeskentelyä sillä, että hänen vanhempansa nuoruudessa olivat määränneet hänet hengelliseen säätyyn vakuuttaakseen hänelle siten miellyttävän, rauhaisan ja kunniakkaan elämän, mutta että hän milloinkaan ei ollut pyrkinyt hurskaan koronkiskonnan kautta jumalanpalvelustoimilla rikastumaan, vaan oli aina pyrkinyt hyvillä töillä hyvittämään sen, mitä hän saarnoillaan oli pakotettu turmelemaan. Mutta pelottava, koronkorkoja kasvanut vihanliekki loistaa meille hänen sanoistaan, kun ajattelee, miten hän oli saarnannut talonpojilleen hulluja erhetyksiä ja tyhjää taikauskoa, joita hän kammosi, vihasi, kirosi, miten hän oli toimittanut epäjumalanpalveluksellisia messuja ja jakanut ihmisille naurettavia sakramentteja, joita hän tuhannet kerrat oli sydämessään kironnut. Mutta mitä hän eläessään ei ollut uskaltanut sanoa, sen on hän ainakin kuolemansa jälkeen julistava seurakunnalleen ja koko maailmalle! Siten oli hän sitte elämänsä varrella laatinut totuuden todistajaksi muistikirjotuksensa, johon hän sisällytti sen, mitä hänen eläessään oli hänen sydämessään ja mielessään liikkunut, jättääkseen sen arvokkaana perintönä seurakunnalleen.

Kolme hänen kovin huolekkaasti valmistamaansa tämän kirjan jäljennöstä, nimenä »Testamenttini», löydettiin hänen kuolemansa jälkeen, kaksi hänen asunnostaan ja yksi Sainte Ménéhouldin sakaristosta, ja sangen pian kierteli useampia satoja tämän kielletyn mutta sitä ahnaammin luetun kirjan jäljennöstä Campagnessa. Teoksen maine levisi jopa Parisiinkin, ja jo 1735 huomautettiin siitä Voltairelle. Mutta vasta 1762 teki tämä tästä »liian pitkästä, liian raskaslukuisesta ja liian yllyttävästä teoksesta» lyhennetyn otteen, joka »sisältää lyhyesti kaiken, mikä teoksessa on lukemisen arvoista», s. o. jossa hän huolellisesti oli jättänyt mainitsematta kaikesta, mitä Meslier puhuu aikansa jumalanuskoa ja yhteiskunnallisia oloja vastaan, koko teoksen ydinkohdat. Kuinka olisikaan deisti Voltaire, »Ludvig XIV:nnen vuosisadan» tekijä, hieno hovilainen ja kevytmielinen pilkkaaja, voinut koettaa pelastaa unholasta jumalaa ja kuningasta vastaan suuntautuvaa vihan myrskyn tulvavirtaa. Mutta minkä vaikutuksen kirja oli tehnyt häneen, näkee eräästä helmikuussa 1762 kirjotetusta d'Alembertille osotetusta kirjeestä: »Hollannissa on painettu Jean Meslierin Testamentti; se on vain lyhyt ote tämän kirkkoherran kirjasta. Olen värissyt kauhusta, kun luin sitä. Tämän kirkkoherran todistus, joka kuollessaan rukoilee jumalalta anteeksi sitä, että hän on opettanut kristinuskoa, voi olla raskaana painona vaakakupissa kallistamassa vaakaa vapaa-ajattelijoiden puolelle. Lähetän Teille yhden kappaleen tätä Antikristuksen Testamenttia, kun Te kai tahdotte kumota sen. Se on kirjotettu kömpelön yksinkertaisesti, mikä onnettomassa määrässä näyttää rehelliseltä». Siten onkin maailma yli 100 vuotta tuntenut kirjan vain tämän lyhennysotteen muodossa, ja vasta 1864 on R. Charles, joka sen täydellisenä julkaisi, vapauttanut Meslierin siitä onnettomasta ja arvottomasta osasta, johon Voltaire oli hänet tuominnut.

Tämä testamentti on kirjotettu tekijänsä sydänverellä. Kautta kolmen nidoksen vyöryy siinä pitkän elämän varrella kasautuneen vihan ja terävöityneen katkeruuden virta valtavin jaksoin villinä ja epäselvänä vaahdoten edelleen. Kaikkialta noutaa rohkean, mitään johtopäätöksiä pelästymättömän hengen terävä äly arvostelun kallionlohkareita singottaakseen ne jumalauskon linnaa ja valtion varusteita vastaan, — ja ryskyen murtuvat niiden tornit ja muurit soraksi ja muraksi. Sitte näemme puhdistetulle maaperälle syntyvän ihmiskunnalle uuden onnen valtakunnan, jonka kuvaamisessa näkyy tämän ihmisten ja kohtalon pahoinpitelemän luonteen koko hyvyys ja lempeys, niin että tuskin enään tunnemme villiä hyökkääjää. —

»Minä olen», niin kirjottaa hän seurakunnalleen määrätyn testamenttinsa otteen kansilehdellä, »minä olen oppinut tuntemaan ihmisten erehdykset, väärinkäytökset, turhamaisuudet, hulluudet ja huonoudet; minä olen niitä vihannut ja kammonut.» Ihmisten erehdyksiä, turhamaisuuksia ja väärinkäytöksiä vastaan on hänen teoksensa siis suunnattu, ja senvuoksi koskeekin sitte hänen hyökkäyksensä viime kädessä yhteiskuntajärjestelmää, joka merkitsee ruhtinasten tyranniutta ja kansojen kukistamista. Uskonnon ja kirkon kimppuun hyökkää hän, vaikka hän suurimmassa osassa kirjaansa käsittelee niitä, vain siksi että ne ovat pääasiallisimmat keinot kansojen pysyttämiseksi tyhmyydessä ja kuuliaisuudessa. Uskonnon ja politikan pitäisi oikeastaan olla toisilleen vastakkaisia ja vihamielisiä sekä periaatteisiin että perusohjeisiinsa nähden. Uskonnon lempeyden ja hurskauden pitäisi kirota hirmuvaltaisen hallituksen kovuudet ja vääryydet; toiselta puolen pitäisi järkevän politikan viisauden tehdä tyhjäksi huonon uskonnon väärinkäytökset, erehdykset ja petokset — mutta niin kuin pitäisi olla, niin ei silti vielä ole; liiankin usein on asia niin kuin ei pitäisi olla. Uskonto ja politika ymmärtävät toisiaan mainiosti, elleivät vallan ole tehneet liittoa keskenään ja solmineet ystävyyttä. Kuten kaksi veijaria avustavat ne toisensa työtä, suojaavat ja puolustavat toistaan. Uskonto tukee hallitusta, niin huono kuin tämä onkin; palkaksi siitä tukee hallitus uskontoa, miten järjettömiä ja tyhmiä sen opit sitte ovatkin. Papit, uskonnon palvelijat, kehottavat kirouksen ja iankaikkisen kadotuksen rangaistuksen uhalla tottelemaan esivaltoja, ruhtinaita ja valtiaita, koska muka jumala on asettanut nämä kansaa hallitsemaan; ruhtinaat suojaavat pappien arvoa, antavat heille hyviä paikkoja ja hyvät tulot ja pysyttävät heidät väärän virkansa tyhjissä ja väärinkäytöksellisissä toimissa pakottamalla kansan pitämään pyhänä ja pyhitettynä kaiken, mitä he itse tekevät tai mitä he käskevät muiden uskomaan ja tekemään.

Arvosteltuaan uskontoa yleensä ja erittäin kristinuskon uskonoppia, nähden kristinuskon olemuksena olevan alhaisen ja halveksittavan kiihkomielisyyden ja pitäen sen perustajaa pelkästään »alhaismielisenä ja halveksittavana ihmisenä, jossa ei ollut henkevyyttä, nerokkuutta eikä tietoa, lyhyesti sanoen narrina, mielettömänä, kurjana kiihkoilijana ja onnettomana hirtehisenä», kääntyy Meslier arvostelemaan kristinuskon moralia, mistä hän sitte johtuu puhumaan Ranskan valtiosta ja yhteiskunnasta.

Kolme erehdystä huomaa Meslier kristinuskon moralissa: lihan kokonaan kiroamisen; mielipiteen, että hyveen täydellisyys ja ihmisen suurin hyve olisi kipujen ja tuskien mielellään kärsimisessä; lauselman, joka kieltää väkivaltaa väkivallalla vastustamasta ja käskee rakastamaan vihollisiaan. Nämä kristinuskon siveysohjeet olivat hänen mielestään tulleet suorastaan turmiollisiksi kansojen kohtaloille, olivat uhanneet juuria myöden ihmissuvun säilymistä ja jatkumista, jopa tukeneet kuninkaitten ja maailman suurien tyranniutta kansojen vahingoksi, jotka sen kovan ja julman orjuuden ikeen alaisina ovat kurjia ja onnettomia.

Mihin silmääkin, sanoo hän, näkee ihmisten oloissa ja elinehdoissa tavatonta epäsuhtaisuutta. Toiset näyttävät syntyneiltä vain hallitakseen tyrannimaisesti muita ja omistaakseen alituisesti elämän huveja ja nautinnolta; toiset vain ollakseen kurjia, onnettomia, alhaisia orjia ja huokaillakseen kautta elämänsä tuskassa ja hädässä. Kun tähän epäsuhtaan ei ole perusteena toisen luokan ansio eikä toisen ansiottomuus, täytyy sen olla perinpohjin väärä ja vihattava. Tähän toiseen luokkaan, joka omistaa kaiken rikkauden, kaikki tavarat, kaiken huvin ja kaiken lepoajan, kuuluvat kuningas ja prinssit, aateli ja papit ja kaikki ne rikkaat ja liiat tyhjäntoimittajat, jotka palvelijoineen elävät kokonaan toisen luokan vaivalloisen työn hedelmistä. Mutta tämä toinen luokka, huolien ja kurjuuden, vaivan ja työn taakan painamana, on kansa raukka, Ranskan talonpoika. Siitä on hyvällä syyllä sanottu, että ei ole mitään niin alhaista ja kelvotonta, ei mitään niin surkeaa ja halveksittavaa kuin se, se kun tekee työtä vain aatelin ja papiston hyväksi ja saa kaikesta työstään itselleen tuskin leipäpalan. Aina vähäpätöisimpään aatelismieheen asti nylkevät ja kiusaavat kaikki talonpoikaa. Kuten syöpäläiset lakkaamatta häiritsevät, syövät ja kalvavat sen ihoa jossa niitä on, niin eivät nämä kaikki ihmiset tee muuta kuin häiritsevät, kiusaavat, kalvavat ja syövät kansa parkaa. Sitä painavat ei vain kuningas ja ruhtinaat, sen tyrannit, vaan sitäpaitsi vielä koko aateli, koko papisto, koko munkkilaisuus ynnä kaikki oikeudenedustajat, kaikki verojen ja vuokrien verenimijät ja kaikki joutilas hyödytön kansa, mitä maan päällä on.

Mutta mihin, kysyy nyt Meslier, perustuu kuninkaitten ja aatelin oikeus käyttää kaikkea rikkautta ja valtaa omaksi hyväkseen ja kohdella kansa parkaa orjinaan, kun kumminkin kaikki ihmiset luonnostaan ovat samanlaisia, kun heillä on sama synty ja sama alkuperä ja kun luonto ei synnytä mitään aatelisia? Hän vastaa siihen seuraavin sanoin: »Kun tarkastamme aatelin ja kuninkaallisen suuruuden alkuperää, seuraamme ruhtinaiden ja valtaherrojen sukujuuria aina alkuunsa asti, huomaamme, että näiden aateluudestaan niin tavatonta melua pitävien ihmisten esi-isät ovat olleet verenhimoisia ja julmia ihmisiä, sortajia, tyranneja, heittiöitä, yleisen rauhan häiritsijöitä, varkaita, sukulaistensamurhaajia, lyhyesti sanoen että vanhin aateluus oli vain heittiömäisyyttä, jota tuki väkivalta ja jumalattomuus ja jota seurasi korkea arvo.» Tämä niin epäoikeudellisella tavalla hankittu valta kulki sitte kautta vuosisatojenperintönä, peitteenään oikeuden, kunnian ja hyveen vaippa. Olisi nyt, selittää Meslier, mitä huutavinta ja vihattavinta vääryyttä, jos sellaisella syyllä selittäisi ihmiskunnan eri luokkien suhteen olevan niin tavattoman epäoikeudenmukainen, että se toisille antaa kaiken vallan, kaikki nautinnot ja rikkaudet, toiset asettaa täydellisimpään riippuvaisuuteen ja tekee toiset tosiasiallisesti toisten orjiksi. Mutta suurten ylpeys on niin kasvanut, että he pitävät itseään kansasta eroavana, parempana ja puhtaampana rotuna, kokonaan toisenlaisina olentoina, joiden huviksi ja palvelukseksi jumalat ovat kansan maailmaan asettaneet. Onni, minkä heidän palvelemisensa tarjoo, on heidän mielestään jo riittävän suuri palkkio niille, joiden on pakko heitä palvella.

Sopivana matkatoverina asettuu aatelin sivulle rajaton yksinvalta, jonka tyranniuden alaisena koko Europa huokaa. Sen ylpeys ja häpeämättömyys on paisunut niin suureksi, että se jo esittää toimintansa, lakiensa ja määräystensä ainoaksi perustaksi tahtonsa ja mielivaltansa. Imartelijat ovat kuninkaillemme uskotelleet, että kuninkaat ovat alamaistensa ruumiin ja omaisuuden herroja. Niin uhraavatkin nämä sitte kaiken, tyydyttääkseen maineensa, kunnianhimonsa, ahneutensa ja kostonsa pyyteitä. Mitä naurettavimpiin ja valheellisimpiin tekosyihin vedoten määräävät he alamaistensa maksettaviksi kaikenlaisia taille-, apu- ja muita veroja; yhtä naurettavilla ja valheellisilla tekosyillä lisäävät he niitä. Tuskin menee päivääkään niin, että ei säädetä uusia rasituksia, anneta uusia julistuksia ja määräyksiä, ja voi, elleivät talonpojat heti tottele, kun eivät kykene kyllin joutuisasti haalimaan kokoon ylöttömiä summia, joita heiltä vaaditaan; silloin lähetetään heidän luokseen santarmeja, sotamiehiä ja muita samanlaisia, joita heidän on pakko elättää ja palkata, kunnes ovat maksaneet verorästinsä. Sillä ruhtinaiden ja heidän pääministeriensä periaatteena on uuvuttaa kansa, tehdä se rutiköyhäksi ja kurjaksi, jotta se pysyisi alamaisempana ja kykenemättömänä milloinkaan nousemaan heidän auktoritetiaan vastustamaan. Senvuoksi he myöskin antavat sotajoukolle, veronkantajille ja veronvuokraajille, joiden varkaudet, lurjusmaisuudet, kavallukset, raakuus ja ylimielisyys käyvät yli kaiken ajateltavissa olevan, luvan rikastua kansan kustannuksella, ja pyrkivät itse kansan keskuuteen kylvämään riitaa ja epäsopua. Saavuttaakseen tämän päämäärän eivät he voineet keksiä parempaa keinoa kuin taille oli, jonka määrän jakaminen eri maksajien maksettavaksi aina sotki kylien asukkaat riitaan ja vainoon, vihaan ja katkeruuteen toisiaan vastaan, niin että he olivat mitä suurimmassa määrin halukkaat tappamaankin toisiaan, ja jonka kantaminen antoi verovirkamiehille mitä oivallisimman tilaisuuden mielin määrin ryöstää ja kiskoa. Kaikenlaisille tavaroille ovat kuninkaat määränneet tulleja ja veroja, saadakseen kaikesta, mitä ostetaan ja myydään, voittonsa. He asettavat niitä viinille ja lihalle, viinalle, oluelle ja öljylle, villalle, kankaalle ja pitseille, pippurille ja suolalle paperille, tupakalle ja kaikenlaiselle viljalle; he maksattavat itselleen tuonti- ja vientimaksuja, tarkastusmaksuja ja saamismaksuja, avioliitto-, kaste- ja hautausmaksuja; he maksattavat itselleen kuoletuksista, suoritussopimuksista, metsien ja puiden käyttämisestä, eikä paljon puutu, etteivät he kanna maksuja tuulista ja pilvistäkin. Sillä, joka kuninkaan maissa tahtoo käydä kauppaa, täytyy olla ilmestyskirjan pedon merkki, kuninkaan vero- ja lupakirja, hänen miestensä todistuskirjat, kuitteja, tullivapauslippuja, kuljetuskirjoja, passeja ja meripasseja, ellei hän tahdo joutua siihen vaaraan, että »kuninkaallisen pedon» vahdit ja virkamiehet pidättävät ja saattavat perikatoon hänet ja että hänet tuomitaan rahasakkoihin, vankeuteen, galeriorjaksi, jopa kuolemaan. Yhtä terävästi kuin ylenmääräisiä veroja vastaan, hyökkää Meslier sitte sen tavan kimppuun, jolla niitä, vallankin suolaveroa ja taillea, kannetaan, jolloin hänen esityksensä seuraa läheisesti silloin tavattoman tunnettua kirjaa »L'Espion Turc» (»Turkkilainen vakooja»). Vaubanin ja Boisguillebertin kirjotuksia ei hän, kumma kyllä, näy tunteneen. Kuten kaikki vastustuskannalla olevat kirjailijat, pitää hänkin yhtenä Ranskan häviön pääsyynä verojen vuokraamista veronvuokraajille. 30–40,000 verovirkamiestä toimii verojenkannossa, mutta niistä 80 miljoonasta, jotka he kiristävät kansalta, tulee tuskin 30 kuninkaan aarreaittaan. Laajemmin käsittelee Meslier sitte suolaveron ja taillen historiaa, jonka me tässä hyvällä syyllä voimme sivuuttaa. Siten kiskottu raha tuhlataan sitte mielipuolisiin juhliin ja mässäilyihin, kansan kuollessa nälkään.

Kun kuningas janoo mainetta tai maittenhimo ajaa hänet mitä mitättömimmillä tekosyillä ryhtymään taisteluun naapurejaan vastaan, aina on kansa paran omaisuudellaan ja verellään tyydytettävä ruhtinaittensa mielihalut ja oikut. Sillä köyhän maalaistyöväestön nuorukaisista muodostetaan sotajoukot, joihin heidät vasten tahtoaan väkisin värvätään, ja maalaisparkojen on sitte heidät rahallaan ylläpidettävä, jota paitsi maalaisväestö vielä sodan aikana ensisijassa on vaarassa joutua raaistuneen ja häpeämättömän sotaväen häväistysten ja väkivaltaisuuksien uhriksi. Kirkkoherrastamme on samantekevää, onko sodan hirmuttaren vuoksi kärsimään joutunut ranskalainen tai ulkomaalainen talonpoika. »Isänmaallisuus» on tunne, jota hän ei tunne, ja jos hän jotakin kiroo, niin kiroo hän Ranskan sotamaineista ja tyrannillista kuningasvaltaa. Eivät missään ole kuninkaat saattaneet yksinvaltaansa huimaavammaksi, eivät missään he ole tehneet kansojaan niin köyhiksi, niin orjuutetuiksi ja kurjiksi kuin Ranskassa, ja kaikki Ranskan hallitsijat, jotka ovat niin monta ihmistä tappaneet, niin paljon leskien ja orpojen kyyneliä vuodatuttaneet, niin monet kaupungit ja maakunnat ryöstäneet ja autioittaneet, voittaa taas kerrassaan Ludvig XIV, lisänimeltään suuri, ei tosin suurten ja ylistettävien tekojensa vuoksi — sillä hän ei ole tehnyt mitään, josta voisi kerskua — vaan suurten vääryyksiensä, ryöstöjensä ja riistämisiensä, suurten hävityksiensä ja joukkoteurastustensa vuoksi, joita hän on toimeenpannut maalla ja merellä. Meslier on kuningasvallan ja erittäinkin rajattoman yksinvaltiuden mitä katkerin vihamies, ja voi niiden puolustajia vain inhota ja vihata. Kokonaisen luvun omistaa hän esitykselleen »Ranskan viimeisten kuningasten tyrannillisesta hallituksesta», ottaen esityksensä suurimmaksi osaksi tavattoman mieltäkiinnittävästä teoksesta »Salut de l'Europe en l'an 1694» (»Europan hyvinvointi vuonna 1694»); hän koettaa siinä todistaa, miten suuressa määrin nämä ruhtinaat ovat väärinkäyttäneet heidän käsissään olevaa valtaa. Sen sijaan, että olisi ollut hyvänä isänä alamaisilleen, oli Ludvig XIV:s arkailematta uhrannut tuhansia alamaisiaan omien pyyteidensä täyttämiseksi samalla antaen kansan kuolla nälkään. Ja kumminkin ylistää jokainen kuninkaitten paheita hyveinä, ja sitä vähää, mikä heissä on neroa ja hyvettä, mitä tavattomimpina, harvinaisimpina ja sankarillisimpina hyveinä. Tuomarit ja maistraatit ovat liian pelkoja esiintyäkseen kuningasten paheita ja vääryyksiä vastaan: he kyllä vainoavat ja rankaisevat mitä ankarimmin pieniä rikoksentekijöitä, hirttävät ja teilauttavat pikku varkaita ja murhamiehiä, mutta he eivät uskalla sanoa mitään suurille ja mahtaville varkaille, suurille ja mahtaville murhamiehille ja murhapolttajille, jotka autioittavat koko maan, sytyttävät kaikki palamaan ja murhauttavat tuhansia ja miljoonia ihmisiä.

Mutta selvimpänä todistuksena yleisestä turmeluksesta on se, että vieläpä papistokin käyttää kaikkia hengellisen virkansa etuoikeuksia puolustaakseen hallituksen väkivaltaisuuksia ja mitä häpeällisimmällä ja rikollisimmalla tavalla käyttää kaikkea hengen nokkeluutta saattaakseen arvoon sen anastukset ja todistaakseen sen olevan sopusoinnussa kaikkien jumalallisten ja inhimillisten lakien kanssa. Kansa paran pienimpiäkin vikoja ja paheita vastaan pitävät papit saarnastuoleistaan jyriseviä saarnoja, kuninkaitten ja mahtavien inhottavimpiin paheisiin ja irstailuihin nähden ovat he »mykkiä koiria». He opettavat, että ruhtinasten valta on peräisin jumalasta ja että jokainen, joka sitä vastaan asettuu, tekee syntiä jumalaa vastaan ja saa palkakseen iankaikkisen kadotuksen. He rukoilevat joka päivä kuninkaitten menestymiseksi ja antavat kansan kuolla nälkään. He rukoilevat kuninkaitten sotajoukoille voittoa ja heidän vihollisilleen tappiota. Mutta ellei voittoja siitä huolimatta saadakaan, niin ovat kansan synnit syynä tähän jumalan vihaan; mutta jos voitto tulee kuningasten lipuille, niin ylistävät he temppeleissä ja kirkoissa armoa, jonka jumala on voidelluilleen osottanut ja kiittävät komein ilo- ja kiitoslauluin herraa menestyneistä teurastuksista, ryöstöistä ja hävityksistä, joilla maata on onnellistutettu. He ovat vääriä profeettoja, jotka tuhansittain mässäilevät Ranskan talonpojan hiellä, jotka ovat antaneet köyhyydenlupauksen mutta komeissa linnoissa särpivät tämän elämän nautinnolta, jotka, liian laiskoina tekemään työtä ja rehellisesti elämään, elävät kerjäten ja kiristäen. Juuri tällä laiskalla ja hyödyttömällä roistoväellä on runsaimmin kaikkia tämän maailman hyvyyksiä. Maalaispapit sitävastoin, joiden toimena on sielujen hengellinen johto ja huolenpito, jotka opettavat talonpojille sekä hyviä tapoja että uskontonsa tyhjää taikauskoa, jotka siis tavallaan edistävät yhteishyvää ja sillä ansaitsevat elämisenoikeuden, ovat huonolla palkalla ja elävät melkein yhtä huonoissa oloissa kuin talonpojat itse.

Munkit väittävät elävänsä lihaansa ja henkeänsä kuolettaen ja alituisia parannusharjotuksia tehden, mutta eivät kumminkaan lakkaa mukavasti maailmassa elämästä ja omistamasta rikkauksia, tavaroita ja elämän mukavuuksia. Heidän luostarinsa ovat kuin herraskartanoita tai ruhtinasten palatseja; heidän puutarhansa kuin maallisia paratiiseja, joissa mitä kauneimmat kukat ja hedelmät menestyvät; heidän kyökeissään on kaikenlaista ylellisyyttä, mikä vaan voi vatsan haluja tyydyttää, kalaa sekä lihaa, aina riippuen heidän munkkikuntansa laitoksista. Heillä on kaikkialla melkoisia vuokratiloja, joista he saavat suuret verot, ilman että heidän on tarvinnut nähdä vähintäkään vaivaa sitä kättensä työllä hankkiakseen; useimmissa seurakunnissa kantavat he runsaat kymmenykset ja nauttivat usein kaikkia hovinherran oikeuksia, niin että heillä on onni korjata runsasta satoa työttä ja vaivatta sieltä, mihin he eivät ole kylväneet, ja koota sieltä, mihin he eivät ole hajottaneet. He ovat itse asiassa rikkaita, vaikka eivät tee mitään, ja ovat tilaisuudessa elämään hyvin ja mielensä mukaan mukavaa ja hurskasta laiskan elämää viettäen. Siten voi esim. pieni benediktinimunkki valita 15,000, jopa toisten mukaan 37,000 luostarin välillä, kaikki rakennettuja kuin ruhtinasten palatsit; niihin voi hän vetäytyä, siellä rikkauksien keskellä täyttääkseen köyhyydenlupaustaan. Huutava vääryys on antaa tälle laiskalle ja hyödyttömälle joukolle ruokaa, joka kuuluisi hyville työläisille yksin, ja reväistä näiden käsistä, mitä he ovat otsansa hiessä tuottaneet, antaakseen sen hyödyttömille munkeille. Ja mikä näihin nähden pitää paikkansa, sopii vielä suuremmassa määrässä kerjäläismunkkeihin,[1] jotka ovat vielä suurempana yleisön rasituksena, he kun saavat sen, mitä heillä on, vielä vähemmällä vaivalla kuin luostarimunkit. Yhden ainoan tunnin työnteko on suuremman arvoinen kuin kaikkien pappien ja saarnamiesten kaikki messut, rukoukset ja saarnat. Hyvä maatyöläinen hankkii aurallaan enemmän ravintoa kuin mitä hän itse käyttää; pienimpien ja vähäpätöisimpien käsityöläisten ammatit ovat valtiolle hyödyllisiä ja välttämättömiä, yksinpä huilunsoittajilla ja viulunvinguttajilla on ansionsa, he kun huvittavat ihmisiä; mutta pappien ja vallankin munkkien ammatti on toimi, jossa kysymykseen tulevat vain erehdykset, taikausko, petokset ja ilvehtiminen, ja kaukana siitä että se olisi välttämätön ja hyödyllinen, on se päinvastoin vahingollinen ja turmiollinen. »Minä en käsitä», sanoo muuan turkkilainen, jonka mietteistä Meslier tekee otteita, kai »Espion Turc», »mistä politisista syistä hoidetaan henkisten verenimijäin taimitarhaa, joilla ei ole muuta tehtävää kuin että imevät kansan veren kuiville viimeistä tippaa myöden.» Kirkkoherrammekaan ei kykene tätä käsittämään ja niin sanookin hän sitte, että voisi vain yhtyä sen miehen toivomukseen, joka oli lausunut: »Minä toivoisin, että kaikki maailman mahtavat ja aateliset hirtettäisi ja kuristettaisi pappien suoliin.» Lause oli hänen mielestään kyllä kömpelöjä raaka mutta vapaa ja naivi, lyhyesti sanoen selvä, ja lausui muutamin sanoin kaiken sen, mitä senlaatuiset ihmiset ansaitsivat!

Mutta paitsi kuningasvaltaa, aatelistoa ja hengenherroja, on vielä muitakin, joiden ainoana tehtävänä on polkea, kiduttaa vähemmän voimakkaita lähimäisiään ja kiristää heistä niin paljon kuin mahdollista. Niihin täytyy vielä lukea kaikki ne, joita tavallisesti nimitetään oikeuden palvelijoiksi, mutta jotka päinvastoin ovat vääryyden palvelijoita: oikeudenpalvelijat, prokuratorit, asianajajat, aktuarit, notariot, neuvokset y. m., lukematon joukko toimistovirkailijoita, tullin- ja veronkantajia, tupakka- ja suolaveronkantajien lurjus-, heittiö- ja konnalauma, jotka kaikki elävät kansan häviöstä ja ryöstävät, saattavat häviöön ja sortavat kaikkia heikkoja ja turvattomia sillä tekosyyllä, että muka palvelevat kuningasta.

Väkevämpien väkivalta ynnä pappien petos on luonut ihmisten eriarvoisuuden senkautta, että he ovat ottaneet maailman tavarat ja rikkaudet erikoisomaisuudekseen nauttiakseen niitä itsekseen, jokainen miten hyväksi näkee. Tällä väärinkäytöksellä, joka vallitsee melkein yleisesti maailmassa, on ollut mitä turmiollisimmat seuraukset ihmiskunnalle. Jokainen pyrkii omistamaan niin paljon kuin mahdollista. Sammumaton ahneus, kaiken pahan juuri, näkee, tavallansa kuin avoimesta ovesta, kaikkien toiveidensa toteuttamisen ja ajaa ihmistä taisteluun omaisuuden hankkimiseksi, jotta hän ansaitsisi sitä niin paljon kuin mahdollista tarpeittensa ja nautintojensa tyydyttämiseksi. Voimakkaimmat ja viekkaimmat, jotka usein samalla ovat huonoimpia ja kelvottomimpia, suoriutuvat voittajina tästä taistelusta. Siten jakaa sitte tämä yksityisomaisuuden järjestelmä ihmiset rikkaitten ja köyhien luokkiin. Toiset hyvinpuettuja, toiset ryysyissä; toiset komeissa palatseissa, toiset likaisissa mökeissä; toiset ahmien kaikkia maailman nautinnoita, toiset nälkään kuolemassa; toiset eläen iloista elämää, toiset kurjaa ja vaivalloista; toiset kunnian loistossa, toiset halveksittuina ja kammottuina; toiset koko elämänsä laiskotella lötkötellen, toiset viheliäistä leipäpalaa saadakseen verta hikoillen; toiset paratiisissa, toiset helvetissä — ja usein vain kapea katu, erottavan muurin seinä taivaan ja helvetin välillä — siinä rikkaat ja köyhät; onni se on pannut toiselle omaisuuden, toisille kurjuuden kumminlahjana kehtoon. Mutta mistä muualta ovat peräisin kaikki nämä rikkaudet, joiden omistaminen tekee rikkaille mahdolliseksi muuttaa tämän maan itselleen paratiisiksi, elleivät köyhän kansan työstä? Sen ylläpitämä teollisuus luo kaiken sen loiston ja kiillon, mikä täyttää hovit, sen kädet luovat kansan sortajien suuruuden ja mahdin. Se, mitä ne ovat siitä puristaneet, tekee heidät niin ylpeiksi ja ylimielisiksi ja antaa heille uusia sortamisen välineitä. Tämä ihmisten jakautuminen omistavien ja omistamattomien luokkiin synnyttää pakosta niiden välille vihan ja kateuden, kapinat ja sodat kaikkine kamaline kärsimys- ja paheseuralaisineen. Koko elämä muuttuu jatkuvaksi taisteluksi omaisuudesta. Omistavat elävät alituisesti levottomina ja huolissaan tavarastaan ja omaisuudestaan, josta heidän on taisteltava päättymättömissä, heidät usein häviöön vievissä riitajutuissa. Mutta niiden, joilla ei ole mitään, ei edes välttämätöntä, on pakko käyttää kaikkia mahdollisia huonoja keinoja, hankkiakseen ylläpitonsa. Siten syntyy petoksia, lurjusmaisuutta, vääryyksiä, ryöstöjä, varkauksia, tappoja ja murhia, jotka tuottavat tavattoman määrän pahaa ihmisille.

Tässä esiintyy nyt se kummallinen kaksinainen asema, jossa Meslier on arvostellessaan silloista yhteiskuntajärjestelmää, mitä selvimmin. Hän eli vaihdekaudella, jolloin nykyaikainen kapitalistinen talousjärjestelmä ja nykyaikainen valtio Ranskassa taistellen kehittyivät feudalisesta. Kaikki, mikä oli ollut vakavaa, joutui horjumaan. Uudet muodot ilmaantuivat vanhojen rinnalle ja synnyttivät olemassa-olollaan uusia epäkohtia vanhojen perinnäisten väärinkäytösten ohella. Siksi on myös Meslierin arvostelu horjuvaa, kaksinaista, suunnattua vanhaa feudalivaltiota sekä uutta voitokkaasti valtaan pyrkivää kapitalistista järjestelmää vastaan, joilla molemmilla kaikista eroavaisuuksista huolimatta on se yhteistä, että ne perustuvat kansan orjuuttamiselle. Etuoikeutettujen feudalisäätyjen, aatelin ja papiston, arvostelun rinnalla huomaamme yhtä terävästi arvosteltavan yksityisomaisuutta ja nykyaikaisen yhteiskunnan jakautumista omistavien ja omistamattomien luokkiin. Siten on hänen teoksellaan kaksinainen naama: feudalismin kapitalistinen arvostelu ja kapitalismin sosialistinen arvostelu. Voltaire oli lyhennetetystä laitoksestaan huolellisesti jättänyt pois viimeksi mainitun.

Mutta Ranskan valtion ja kristinuskon arvosteluun ei Meslierin teos vielä päättynyt. On vielä arvosteltava itse jumalakäsitettä ja sielun sekä sen kuolemattomuuden käsitettä voidakseen sitte, hävitettyään kaiken harhaluulon jonkin hyvää palkitsevan, pahaa rankaisevan jumalan olemassaolosta, pitää ylimaailmallisen onnen haaveisiin häviävä ihmishenki kiinni tämän maanpäällä, ja täällä yksin osottaa sen toiminnalle paikat. Hänen ajatuksensa arvostelun alaisena raukeaa jumalan persona olemattomaksi luomukseksi, sen mukana sielun kuolemattomuus, kuolemanjälkeinen elämä ja haudantakainen kostaminen ja palkitseminen. Papit ilvehtivät kyllä kansalle, että he vievät sen taivaaseen ja hankkivat siellä sille iankaikkisen autuuden, mutta estävät juuri sillä sen rauhassa nauttimasta todellista onneaan täällä maan päällä. Sen tekosyyn nojalla, että muka toisessa elämässä suojelevat sen kuvitelluilta helvetin rangaistuksilta, joita ei ole, antavat he sen tässä elämässä, ainoassa, mikä sillä on elettävänään, kärsiä todellisen helvetin tuskia. On tuhansia ja taasen tuhansia hyviä ja oikeamielisiä ihmisiä, jotka eivät milloinkaan saa hyveidensä ja hyvien töidensä palkkaa, ja toiselta puolen tuhansia ja taasen tuhansia kurjia, kammottavia rikoksentekijöitä, joita ei koskaan rangaista heidän ilkitöistään. Sillä ei ole jumalaa, joka palkitsee maallisen kärsimyksen taivaallisella onnella. Tahtookos siis kansa yhä edelleen luopua kaikesta onnesta?

»Minä tahtoisin», niin huudahtaa Meslier, »että ääneni kaikuisi kuningaskunnan ääreltä toiselle ja maailman ääreltä toiselle. Huutaisin kaikin voimin: Te olette hulluja, oi ihmiset! Te olette hulluja, kun annatte itseänne niin taluttaa ja niin sokeina uskotte lukemattomiin tyhmyyksiin! Minä osottaisin teille teidän erehdyksenne, ja paljastaisin teidän johtajanne pettäjiksi ja ihmisten nylkijöiksi! ... Minä moittisin teitä teidän pelkuruudestanne, kun annatte tyrannien niin kauan elää, ettekä ravista niskoiltanne tyrannillisen hallituksenne vihattavaa iestä.» Ja tässä vajoo kirkkoherramme nyt esittämään mietiskelyjä tyrannimurhasta vieden meidät kerrassaan 18:nnen vuosisadan alusta — sillä tähän aikaan täytyy meidän otaksua Testamentti kirjotetuksi — takaisin uskonsotien aikaan tyrannimurhaperiaatteineen ja -tekoineen. Emme ihmettelisi, jos tapaisimme kirkkoherramme Liigan aikoina, joille hän sanojensa, ajatustensa ja tunteittensa mahtavaan ponnekkuuteen ja suunnattomuuteen nähden sopii paljon paremmin kuin tuohon Ludvig XIV:nnen hallituksen fin de siècle -kauteen voimattomme turmeltuneine teatterinukkeineen, jonka vastustus kuolee itkunsekaiseen riitelyyn.

Vuosisatansa häpeäksi lukee Meslier sen, että enään oli vain pelkoja ja kurjia orjia, säälittäviä imartelijoita ja alhaisia tyrannien huonojen suunnitelmien ja määräysten täyttäjiä. Kuningaskunnan tuomarit ja virkamiehet, maakuntien intendantit ja kuvernöörit hakevat kunniaansa siitä, että täyttävät kuninkaan käskyt, olivatpa ne minkäsisältöisiä hyvänsä, eivätkä kammoisi pistämästä palamaan omaa isänmaatansa, jos tyrannin oikku sitä vaan vaatisi. Keltään näistä ei voi odottaa pelastusta kansalle. Kansan pelastus on sen omissa käsissä; kansan vapautus riippuu vain siitä itsestään, sillä kun on kaikki keinot ja voimat vapauttaakseen itsensä ja tehdäkseen tyranninsa orjikseen. Sillä kaikki näiden suuruus, rikkaudet, voima ja valta johtuu vain kansasta. Tämän lapset palvelevat heitä sodassa, kuten useimmissa viroissa. Kansan omilla voimilla nujertavat he sen ja pitävät sen orjanasemassa ja sen omilla voimilla tuhoisivat he kaupungit ja maa kunnat kaikki järjestään, jos todella muutamat näistä ryhtyisivät tekemään vastarintaa ja poistamaan iestään. Mutta jos kaikki kansat ja kaikki kaupungit ja kaikki maakunnat yhtyvät ja vannoutuvat vapauttavansa itsensä yhteisestä vihollisesta, niin voitettaisi ja tuhottaisi tyrannit pian.

Niin kehottaa Meslier sitte kaikkia kansoja yhtymään taisteluun sortajia vastaan. »Kaikkien maiden köyhälistöläiset, liittykää yhteen!», liittykää yhteen, jos hennotte vapauttaa itsenne kaikki yhteisestä kurjuudestanne! Rohkaiskaa toistanne niin jaloon ja tärkeään yritykseen! Alkakaa ensin sillä, että salaa ilmotatte toisillenne ajatuksenne ja halunne! Levittäkää taitavasti kaikkialle lentokirjasia, jotka koko maailmalle selittävät uskontojen erehdysten ja taikauskon tyhjyyden ja kaikkialla saattavat vihatuksi maailman kuninkaitten ja ruhtinasten tyrannillisen hallinnon! Auttakaa toisianne tässä niin oikeassa ja välttämättömässä asiassa, joka koskee kaikkien kansojen yhteistä onnea. Yhtyneinä onnistuu kansojen kukistaa sortajiensa valtaistuimet, hävittää aatelin ja rikkaitten herruus. Kaikki keskinäiset riitaisuudet ja vihamielisyydet täytyy kansojen tukahuttaa, kääntää kaikki viha ja kaikki harmi yhteistä vihollista, ylimielistä, pöyhkää ihmisrotua, vastaan, joka saattaa heidät kurjuuteen ja ryöstää heiltä heidän työnsä paraat hedelmät. Kun sitte korskeat tyrannit intendanteineen, kuvernööreineen, veronkantajineen ja virkamiehineen, ylpeä aateli, prameat prelaatit, piispat, abotit, munkit ja kaikki muut rikkaat herrat ja naiset, jotka elävät vain köyhän kansan työstä, on karkotettu ja kansat vapautettu ja sortava yhteiskuntajärjestelmä kukistettu, on luotava uusi yhteiskunta.

Koetamme nyt Meslierin muutamien viittausten mukaan kuvata tätä uutta yhteiskuntaa. Meslierin kirjan vahvin puoli on luonnollisesti arvostelussa, jossa suhteessa hänen teoksessaan on suorastaan mainioita kohtia, samalla kun rakentava puoli on jäänyt vain sangen vajavaiseksi. Meslierin tarkotuksena olikin pääasiassa opettaa ihmisiä tuntemaan ennakkoluulojaan ja hulluuksiaan, olevan yhteiskunnan vääryyksiä; niin ollen täytyikin hänen sitte pääasiassa esittää arvostelua ja rajottua tekemään vain muutamissa kohdin viittauksia siihen, minkälaiseksi hän oli ajatellut paremman yhteiskuntamuodon, ja vain suunnitellen esittää sen pääpiirteet, sellaiset kuin omaisuudenyhteisyys ynnä kaikkien samanlainen työvelvollisuus, kuntien liittoutuminen, lasten yhteiskunnallinen kasvatus, uusi avioliittomuotö j. n. e. Mutta on vielä toinenkin syy, joka saattoi hänet tässä kohdin tyytymään niin lyhyeen esitykseen. Meslier kirjotti talonpojille, ensisijassa Ranskan talonpojille, seurakuntansa talonpojille, ja kun hän näille esitti omaisuudenyhteyden yhteiskunnan ihannemuotona, niin ei hän pitänyt tarpeellisena kuvata tätä yksityiskohtaisesti, sellaisena kuin se hänen mielessään ehkä oli, Ranskan talonpojat kun tunsivat omaisuudenyhteysmuodon jo talousyhdyskunnistaan, joita oli olemassa pitkälle 18:nnelle vuosisadalle. Päämäärä oli siis tunnettu talonpojalle, se oli vain jo olevan laitoksen laajentaminen koko Ranskaa käsittäväksi. Keinoista ja tiestä, miten siihen päästä, oli siis Meslierin teoksessa kysymys, ja näiksi voi hän aluksi nähdä vain sorrettujen talonpoikien opettamisen ja kasvattamisen, heidät kun tähän asti oli, »noudattaen viisaan valtiotaidon periaatteita, kiedottu syvimpään tietämättömyyteen ja jumalan ja iankaikkisen rangaistuksen pelkoon, jotta heidät voitaisi paremmin pitää ohjissa.» Sitä paitsi oli Meslier itse niin kerrassaan talonpoika ja talonpoikaisissa oloissa elänyt, että hän ei ollut huomannut teollisuuden alkavaa kehitystä eikä sen herättämiä kysymyksiä.

Hänen uuden yhteiskuntansa pääperiaatteena on väite, että kaikki ihmiset luonnostaan, eivätkä vain juridisesti vaan ensi sijassa yhteiskunnallisesti, ovat tasa-arvoisia. Jokaisella kansalaisella on oikeus elää, nauttia luonnollista vapauttaan ja osansa tämän maailman hyvyyksistä; mutta tähän riittävän toimeentulon oikeuteen liittyy yhteisön hyväksi tehdyn hyödyllisen työn ehto. Yksityisomaisuuden väärinkäytös on poistettu; kaikki maailman tavarat ja rikkaudet ovat yhteisomaisuutta. Kaupungin, kauppalan, kylän asukkaat liittyvät suureksi perheeksi, »pitäen toisiaan veljinä ja sisarina, saman isän ja saman äidin lapsina ja senvuoksi eläen rauhassa ja yhteisesti yhdessä, omaten saman ravinnon, ollen samalla tavoin hyvin puettuja, asuen mukavasti, nukkuen hyvin ja käyden hyvissä jalkineissa». Kunnan viisainten ja parhainten johdolla tekevät he kaikki, jokainen ammatissaan, hyödyllistä ja kunniallista työtä tyydyttääkseen tarpeitaan. Sillä vaikka kaikki ovat samanarvoisia, niin tarvitsee kuitenkin yhteiskunta, juuri siksi että se on inhimillinen yhteiskunta, tarkotuksiaan täyttääkseen, pysyttääkseen järjestyksen ja huolehtiakseen jäsentensä välttämättömästä ylläpidosta, määrättyä ihmisten järjestämistä ja alistamista toistensa alaisiksi. Mutta järjestyksen täytyy olla kauttaaltaan oikeudenmukainen ja hyvin suhteellinen, niin ettei toista liiaksi nosteta eikä toista liiaksi alenneta. Nuorien lasten, hullujen ja mielipuolien, paheellisten ja huonojen ihmisten asiana, jollaisia sattuma nykyisin määrää hallitukseen, ei niiden, vaan viisaimpien tehtävänä on johtaa muita, hallita ja antaa hyviä lakeja, joiden päämääränä aina tulee olla yleisen hyvän edistäminen ja ylläpitäminen. — Kun jokainen tekee kunniallista ja hyödyllistä työtä ja maan rikkauksia ja työn ja kansalaisten ahkeruuden hedelmiä viisaasti hoidetaan, niin on kaikkialla oleva riittävästi ja kylliksi voidakseen elää onnellisina ja tyytyväisinä. Sillä maa tuottaa ihmisten ylläpitämiseksi välttämättömiä tarpeita melkein aina riittävästi, mutta usein yllin kyliinkin. Mikään huoli itsestään ja lapsistaan ei siten järjestetyssä yhteiskunnassa painaisi ihmisiä. Petos ja vilppi katoavat: riitajuttuja ei tarvitse taistella ainoatakaan tavaroista, joita silloin ei enään kukaan kadehdi toisilta, ainoakaan murha tai varkaus ei häiritse kunnan rauhaa.

Kunnat viljelisivät siis yhteisesti rauhassa maataan järjestelmällisesti ja nauttisivat yhteisesti hedelmät, joita alallaan olisivat työllään saaneet. Kaikki nämä maalais- ja kaupunkikunnat solmivat keskenään rauhan ja ikuisen liiton auttaakseen toisiaan molemminpuolisesti ja tukeakseen toisiaan tarpeissaan, sillä ilman ei yhteishyvää turvattaisi.

Tässä uudessa liittolaisyhdyskunnassa ei olisi mitään uutta uskontoa, kun usko jumaliin ja epäjumalankuviin vaan tekisi ihmiset taas onnettomiksi ja, tavarain yhteisomistuksen poistamiseen yhtyen, sortaisi heidät takaisin vanhaan orjuuteen. Vallitsevana on oleva siveysoppi, jonka periaatteina ovat oikeudellisuus ja veljeys. Se on antava ihmisille mielen-aateluuden, kun se opettaa työskentelemään kokonaisuuden hyvän ja vapauden edestä. Mutta kun vain luonnollisen järjen valo, eikä hurskastelu, voi täydellisentää ihmiset tieteen, taiteen ja siveyden aloilla, mutta tietämättömyys ja kasvatuksen puute tekee ihmiset paheellisiksi ja huonoiksi, niin panee Meslier mitä suurimman painon lasten kasvatukseen. Sen sijaan että nyt useiden niistä on kärsittävä, vanhempiensa eläessä puutteessa ja rappiotilassa, tai he saavat orpoina kasvaa turvattomina, kasvatuksetta ja opetuksetta ja heidän usein surkeasti täytyy kerjätä leipäänsä ovelta ovelle, ottaa Meslierin valtiossa yhteiskunta huolekseen lasten kasvattamisen ja opettamisen. Kaikki saavat samanlaisen kasvatuksen sekä siveysopissa että tieteissä, ja kasvatetaan heidät siten kelpoisiksi yhdyskunnan jäseniksi. — Myöskin molempien sukupuolten suhteen järjestäminen joutuu täydellisen kumouksen alaiseksi. Purkamattoman katolisen avioliiton sijaan, jonka kimppuun Meslier mitä terävimmin hyökkää ja jonka epäkohtia puolisoihin ja lapsiin nähden onnettoman avioliiton sattuessa hän mitä nerokkaimmin esittää, tulee vain mieltymykseen perustuva molempien täydellisesti tasa-arvoisten sukupuolten vapaa yhteys. Kun vain tämä takaa onnellisen avioliiton, niin voidaan liitto heti purkaa, kun se on kadonnut ja uusi mieltymys kehottaa puolisoita uuteen avioliittoon.

Tämä pienen Ardennien kylän kirkkoherra on ihmeellinen henkilö. Hän kapinoi sitä vastaan, että cartesilainen koulukunta väitti, ettei eläimillä ole tuntoa, ja piti niitä vain koneina, ja hän valittaa sitä, että enään ei ole tyrannimurhaajia. Hän synnyttää riidan kylänsä hovinherran kanssa, kun tämä pahoinpitelee talonpoikaa, ja elää kärsivällisenä elämän, joka ei ollut mitään muuta kuin pelkkää hänen ajatustensa ja tunteittensa pahoinpitelyä. Itse kärsimänsä tuska — Meslierillä oli takanaan kova nuoruus — ja toisten kurjuuden sääliminen ovat välittömyytensä koko voimalla sattuneet hentomieliseen luonteeseen, joka ei voi ymmärtää, miten hyvyyden jumala on voinut tehdä ihmisten suuren enemmistön niin onnettomiksi. Sen yhteiskuntajärjestelmän vääryydellisyys, jonka alaisena hän eli, valtasi Meslierin vapaan ja rohkean hengen, heitti sen tasapainosta ja hävitti uskollisen antautumisen, jolla kasvatus uhkasi kiinnittää hänet hengelliseen säätyyn. Siten tuli papinkaapu Meslierille nokkosvaatteeksi, joka helvetillisen tulen tavoin poltti hänen avomielistä, totuuttarakastavaa luonnettaan ja muutti sen lempeyden ja hyvyyden pelottavaksi vihaksi ja katkeruudeksi. Hänen säälinsä niitä kohtaan, joiden hän näki melkein sietämättömän taakan alaisina kulkea läähättävän läpi elämän, on saattanut hänet löytämään kaikkia sortajia ja riistäjiä vastaan vihan ääniä, jotka intohimoisella voimallaan vahaavat vielä nykyaikaisenkin lukijan. Heine on kerran sanonut Kantista: »Jos kunnon königsbergiläiset poroporvarit olisivat tietäneet, millaisia hävittäviä, maailmaamusertavia ajatuksia liikkui sen miehen aivoissa, jota heillä oli tapana niin ystävällisesti tervehtiä, olisivat he häntä kohtaan tunteneet paljon kauheampaa kammoa kuin pyöveliä kohtaan.» Mitä on Kant kirkkoherramme rinnalla? Piru itse ei olisi voinut näyttää hänen rippilapsistaan kauheammalta ja pelottavammalta, kuin tämä pappi, joka säälittä juoksuttaa säilän alle ei vain jumalan ja koko taivaallisen varusväen vaan myöskin kuninkaat ja prinssit, aatelin ja papiston.

 


Viitteet:

[1] 17:nnen vuosisadan keskivaiheilla lisääntyy munkki- ja nunnaluostarien lukumäärä samoin kuin kerjäläismunkkien. Se on pettämättömänä merkkinä lisääntyvästä kurjuudesta. Työllä ei enään saa ravintoaan ja niin turvaudutaan kerjäämiseen, mutta lailliseen, arvossapidettyyn: ruvetaan kerjäläismunkiksi. Meslier mainitsee Testamentissaan kerjäläismunkkien lukumäärän piispa Bellayn arvion mukaan 1,200,000:ksi. Epäilemättä liioteltua!