Välittömän kansanlainsäädännön puolustajat viittaavat säännöllisesti alkuaikoihin; etenkin vanhoihin germaneihin, semmoisina kuin Caesar ja Tacitus niitä esittävät, vetoavat he mielellään, kuvaten, kuinka vapaat ja onnelliset olot näiden keskuudessa vallitsivat silloin kun, kuten he sanovat, väkivalta ja viekkaus eivät vielä olleet tehneet loppua kansan välittömästä lainsäädännöstä. Luokaamme mekin silmäys noihin aikoihin! Kun saamme selville kansan lainsäädännön perustukset ja sen häviämisen syyt, niin huomaamme joitakin näkökohtia, jotka ovat tärkeitä nykyisten kansanlainsäädäntöön tähtäävien pyrkimysten ymmärtämiseksi.
Oikeastaan ei voida puhua mistään Caesarin aikuisten germanein — enempää kuin muidenkaan samalla sivistysasteella olevien kansojen välittömästä kansanlainsäädännöstä. Sillä tällä asteella olevilla kansoilla ei ole vielä mitään lakeja. Vanhojen saksalaisten kansankokousten toiminnalla on sangen vähän yhteistäsen kanssa, mitä nykyään nimitetään lainsäädännöksi. Tosiasia oli, että heimon vapaiden, asekuntoisten miesten kokouksilla oli korkein ratkaisuvalta kaikissa heimoa koskevissa asioissa. Se valitsi heimon virkamiehet, se tuomitsi rikoksista, se ratkaisi heimon keskuudessa syntyneet riitaisuudet, se järjesti heimon asiat ulospäin j. n. e. Kun yhteiskunnalliset olot eivät silloin juuri ensinkään muuttuneet, vaan pysyivät vuosisatoja miltei samoina, niin olivat heimon ratkaistaviksi tulleet asiatkin aina jotakuinkin samoja, ja perinnäistavoilla sekä heimon vanhimmilla, jotka niitä muistissaan säilyttelivät, oli senvuoksi heimokokouksissa suuri vaikutus.
Samaten kuin heimon asioitten korkeimpana päättäjänä oli heimokokous, samoin olivat myöskin heimon asekuntoisten miesten kokoukset heimon alaosastoje nkorkeimpina päätösvaltaisina laitoksina.
Jos menemme kehitysasteen taaksepäin, esim. sille asteelle, jolla Amerikan indianit olivat silloin kuin heidät löydettiin, niin tapaamme vielä kansanvaltaisempia tapoja: naisillakin oli pääsy kansankokouksiin. Vanhojen Saksan asukkaitten keskuudessa, joihin välittömän lainsäädännön puolustajat aina viittaavat, oli siis Caesarin tai ainakin Tacituksen aikoina käsite »kansa» jo jonkun verran rajotettu. Siihen sisältyi ainoastaan miehet. Eivätkä nekään poikkeuksetta. Kohtaamme jo siellä täällä orjia, joilla ei ollut valtiollisia oikeuksia.
Mistä sitte johtui naisen erottaminen kansasta? Vanha vastaus tähän on vetoaminen väkivaltaoppiin,jonka avulla ylimalkaan selitetään jokainen laji kansanluokan alamaisuussuhdetta toiseen luokkaan nähden: miehet vahvempina ovat orjuuttaneet naiset. Sen ymmärtää hyvin, että useat olevien olojen kannattajat tämän opin hyväksyvät — useimmiten yhdistettynä Darwinin oppiin. Sillä jos aina on ollut erilaisuutta ihmisten kesken voimaan ja älykkyyteen nähden ja aina kai tulee olemaan, niin ei tämä oppi merkitse mitään muuta kuin, että yhteiskunnallinen erilaisuus perustuu luontoon ja tulee aina olemaan vallalla; korkeintaan voisi se siellä täällä vaihdella muotoja. Sensijaan on tästä väkivaltaopista tehtyihin johtopäätöksiin nähden jotakuinkin vaikea ymmärtää, miksi myöskin luokkaerotuksen vastustajat tähän samaan oppiin turvautuvat. Mutta tuo koko väkivaltaoppi, paitsi sitä, että se on niin lohduton, ei kykene selittämään mitään. Sillä jos siitä voi tehdä sen johtopäätöksen, että luokkavastakohdat perustuen luontoon ovat ikuiset, niin täytyy siitä myöskin seurata se, että tuommoiset eroavaisuudet ovat yhtä vanhoja kuin ihmisten olemassaolo. Mutta tiedämmehän, ettei asianlaita ole niin; tiedämmepä vielä enemmänkin; tiedämme, että alkuperäinen tasa-arvoisuus on vähitellen väistynyt luokkaerotuksen tieltä ja että jokainen huomattava askel tähän suuntaan on ollut ominaisleiman antava jollekin erikoiselle sivistysasteelle. Tuo erotus vahvemman ja heikomman, älykkään ja vähemmän älykkään välillä, joka on aina ollut ja tulee aina olemaan, ei voi meille ensinkään selittää sitä, miksi kaikkien kansojen keskuudessa tuo tai tämä laji noita vahvempia ja viisaampia juuri kansan ollessa sillä ja sillä sivistysasteella on tuntenut tarvetta orjuuttaa heikompia ja tyhmempiä ja minkätähden se heille juuri sillä asteella on onnistunut. Löytääksemme tähän selityksen, ei meidän ole tarvis tutkiskella »ihmisluontoa», vaan kyseessä olevan sivistysasteen omituisuuksia. Ainoastaan ne voivat antaa meille avaimen silloisten luokkaerotusten selvittämiseen, eivätkä mitkään väkivaltateoriat.
Mutta kullekin sivistysasteelle antaa taas sekä pohjan että määrätyn luonteen sille ominainen tuotantotapa. Se sisältää eri luokkain yhteiskunnalliset tehtävät ja nämät kunkin luokan tehtävät määräävät luokan toiminta-alan yhteiskunnassa.
Ensimäinen työnjako, minkä historiasta tapaamme, on työn jakaantuminen miehen ja naisen välille. Niinpian kuin raakalaisuuden korkeimmilla asteilla alkaa muodostua jonkunlainen koti, jää sen hoitaminen naisten asiaksi. Toimet kodin ulkopuolella joutuvat yhä enemmän ja enemmän yksinomaan miehen osalle. Siitä, mitkä syyt tämän ovat vaikuttaneet, voi lausua ainoastaan arveluja.
Koko pitkän raakalaisuuskauden aikana tapahtui teknillistä edistystä etupäässä niillä työaloilla, jotka olivat tulleet naisen osaksi. Naisten työala siis yhä laajenee. »Naisten» töihin kuului siihen aikaan alkuperänen ja vähäpätöinen karjanhoito ja maanviljelys, myöhemmin kuului niihin vielä useiden raaka-aineiden muokkaaminen, kuten kehrääminen ja kutominen y. m. pikkukäsitöitä. Muutamien kansojen keskuudessa oli vielä vaivalloinen huoneiden rakentaminenkin yksinomaan naisten huolena.
Miesten työt raakalaisuuden aikakautena sitävastoin kasvoivat hyvin vähän, tai eivät ollenkaan. Hän oli sotilas ja metsästäjä ja siksi hän myöskin jäi. Ainoastaan siellä, missä karjanhoito kehittyi hiukan pitemmälle, ottivat miehetkin siihen osaa, etupäässä silloinkin vain asekuntoiseksi kehittymätön nuoriso. Ei siis ihme, että vaimo näyttääkin miehen rinnalla tällä kehitysasteella vetojuhdalta. Hän on niin työhön kytketty, ettei hänellä ole ensinkään aikaa ottaa osaa julkiseen elämään; ei hän myöskään voi jättää kotia pitemmäksi aikaa, sillä täällä on hän päivittäin, jopa alati välttämätön. Siitä johtuu, että hän raakalaiskauden kestäessä yhä enemmän ja enemmän katoaa julkisesta elämästä, että hän ottaa osaa siihen ainoastaan miehen edustamana ja lopulta ei ensinkään.
Aivan toisin mies. Kotona ei hän ole välttämätön; hän voi päiviä, jopa viikkojakin olla poissa, ilman että kodin asiat siitä kärsivät. Hän voi tällä kehityskaudella (karjanhoidon ja alkavan maanviljelyksen), kuten puhtaan raakalaisuudenkin aikana antautua julkiseen elämään — sikäli kun viimemainittuna aikana julkisesta elämästä ylimalkaan voi puhua, niin tuleepa hänelle entistä enemmänkin siihen aikaa ja tilaisuutta, naisten työn lisääntymisen johdosta, jota orjat rupeavat tämän kehityskauden korkeammalla asteella jonkun verran huojentamaan. Niinpä näemme miesten keskuudessa erittäin vilkasta kansanvaltaista elämää, lukuisia ja erilaatuisia kansankokouksia, jotka joskus juominkien keskeyttäminä kestävät useita päiviä ja joissa kansa käsittelee ja päättää monia erilaisia asioitä.
Mitä riippumattomammaksi mies tuli kodista, sitä laajemmaksi voi yhteiselämä paisua, silti kuitenkaan menettämättä kansanvaltaista pohjaansa — tuota »välitöntä, kansan kautta tapahtuvaa lainsäädäntöä». Tuotantotavan edistys saa aikaan sen, että sama alue voi elättää entistä enemmän ihmisiä, mutta toiselta puolen taas miehen yhä kasvava riippumattomuus kodista sallii hänen tehdä yhä pitempiä matkoja kansankokouspaikoille.
Niin kasvavat raakalaisajalla yksityisten heimojen alueet yhä enemmän; vihdoin yhdistyvät useat heimot kansaksi, jolla myös, niinkuin ennen suvulle ja heimolle, yleinen kansankokous on korkein päätösvaltainen laitos.