Karl Kautsky

Parlamentarismi, kansanlainsäädäntö ja sosialidemokratia

1893


XIII. Parlamentarismi ja työtätekevät luokat

Jos väitämme, että on eroa parlamentarismilla ja parlamentarismilla, että parlamentarismin muoto, on ase, joka voi palvella ja on palvellutkin mitä erilaisimpia puolueita ja luokkia, niin emme sillä tahdo sanoa, ettei parlamentarismin olemus itsessään jo suosi toisia kensankerroksia ja vahingoita toisia.

Olemme nähneet, että parlamentarismilla on suoritettavanaan tehtäviä, jotka eivät ole aivan yksinkertaisia. Nykyisen työjaon aikakautena vaatii jokainen toimi erikoisia tietoja ja taitoja hoitajaltaan. Parlamentin jäsen on samassa asemassa. Häneltä vaaditaan puhetaitoa, laajaa näköpiiriä, joka kykenee käsittämään kysymyksiä, joilla on yleinen kansallinen ja kansainvälinen merkitys. Häneltä vaaditaan lopuksi jonkun verran lainopillista, taloudellista ja historiallista sivistystä — ainakin niiltä parlamentin jäseniltä, jotka tahtovat olla tai joiden täytyy olla muunakin kuin paljaana äänestyskarjana.

Parlamentin jäsenet tulevat sen vuoksi etupäässä niistä luokista, joiden ammattitoiminta itsessään hankkii harjottajalleen noita edellä mainittuja perusedellylyksiä. Sellaisia ovat asianajajat, professorit, sanomalehtimiehet, virkamiehet, j. n. e. Tai tulevat he luokista, joilla on kylliksi vapaata aikaa käytettävänään, että niiden jäsenet, jos tahtovat, voivat hankkia itselleen tarpeellista tietoa ja taitoa. Näitä ovat suurkapitalistit ja suuret maanomistajat j. n. e. Niin pitkälle oli siis jonkullaista oikeutusta katsantokannalla, että parlamentarismi merkitseisi ainoastaan porvariston edustusta, porvaristo otettuna kaikkein laveimmassa merkityksessään.

Sillä oli jonkullaista oikeutusta silloin kun Rittinghausen muodosti aatteensa välittömästä kansanlainsäädännöstä. Nyt ei sillä ole sitä enää. Sillä sen ajan ja nykyajan välillä on köyhälistön valtavimman kehittymisen aikakausi.

Kuten pikkuporvareilta ja talonpojilta, puuttui köyhälistöltäkin alkujaan kaikki edellytykset valita omasta keskuudestaan valtiopäivämiehiä. Mutta tämä seikka on muuttunut työväenliikkeen mukana.

Olemme nähneet kuinka taloudelliset olot eristivät toisistaan kyläkuntia ja pikkukaupunkeja. Jokainen muodosti oman yhteiskuntansa. Tätä eristymistä kestää suureksi osaksi vieläkin. Tosin ovat kapitalistisen tuotantotavan ja kapitalistisen valtion kehitys, mutta erittäinkin sotilaslaitos, valtionverot, rautatiet ja sanomalehdet herättäneet maaseuduilla ja pikkukaupungeissa kansallistietoisuutta ja valtioasiain harrastusta. Mutta kuitenkin ovat vielä paikallisharrastukset voitolla kyläkuntien ja pikkukaupunkien julkisessa elämässä. Ainoastaan erittäin kiihkoisina hetkinä, yleisissä vaaleissa, sodan puhjetessa j. n. e. kehittyy sillä valtiollinen elämä vilkkaammaksi, puolueet yhtyvät liittyen jompaankumpaan suurista valtiollisista puolueista. Mutta harvoin syntyy muulloin jatkuvaa käytännöllistä osanottoa politikaan, lakkaamatonta toimintaa pysyvissä valtiollisissa järjestöissä. Rauhallisina aikoina rajottuu kyläkunta- ja pikkukaupunkipolitika kannun valamiseen kapakassa. Paremmalla kannalla on suurkaupunkien pikkuporvaristo tässä suhteessa. He ovat keskellä suurten valtiollisten taistelujen tohinaa. He eivät voi välttää niiden vaikutusta. Heitä ihan ajamalla ajetaan alinomaan ottamaan osaa valtiopolitikaan. Kuitenkaan eivät hekään mielellään yhdy pysyviksi valtiollisiksi järjestöiksi. Sillä työ eristää heitä toisistaan. Jokainen tekee työtä ainoastaan itseänsä varten jossakin kääpiöliikkeessä. Mutta he eivät tee työtään ainoastaan toisistaan erillään, vaan myöskin toisiansa vastaan. Kilpailu pakottaa jokaisen pyrkimään eteenpäin toveriensa kustannuksella.

Ja kaikkialla, kaupungeissa ja maaseuduilla, on pienomistajain joukossa lukemattomia asteita, omaisuuden ja tulojen perustalla. Hyvinvoipa katselee halveksien köyhempäänsä, tämä taas kadehtien rikkaampaansa. Kaikki tämä asettaa pikkuporvariston ja talonpoikaisväestön yhtymiselle suletuiksi suuriksi järjestöiksi miltei voittamattomia vaikeuksia. Nämä luokat pääsevät harvoin pitemmälle kuin pieniin hetkentarpeita varten syntyneisiin ammatti- tai paikallisyhdistyksiin.

Palkkatyömiehiä sen sijaan johtaa teollisuus tuhansittain joihinkuihin harvoihin keskuksiin, joissa he kaikki tekevät vieretysten työtä samoilla ehdoilla. Useimmat eivät voi parantaa asemaansa toveriensa kustannuksella, vaan ainoastaan yhdessä heidän kanssaan. Kun talonpoikain ja käsityöläisten työehdot vaikuttavat heidän järjestymistään vastaan, niin pakottavat palkkatyömiesten työehdot heitä juuri järjestymään, yhtymään suuriksi joukoiksi. Tästä johtuu vastakohta, josta jo olemme ennenkin tässä kirjasessa jonkun kerran huomauttaneet, talonpoikain ja pikkuporvariston hajannaisuuden ja palkkatyöläisten lujan järjestymisen, solidarisuuden tunteen ja kurin välillä.

Mutta näissä järjestöissä toimiminen kasvattaa luonnon pakostakin juuri niitä ominaisuuksia, joita valtiopäivämies tarvitsee: puhetaitoa, laajaa katsantokantaa, järjestys- ja hallintokysymysten ymmärtämistäja — lainopillista sivistystä. Tästä viimeksi mainitusta ominaisuudesta saavat järjestöissään toimivat työläiset kiittää viranomaisia, jotka kaikkialla katselevat vihamielisesti työmiesten yhteenliittymistä ja kaikkialla yrittävät kaikin lain kirjaimen sallimin keinoin — usein myössen kieltäminkin keinoin — estää ja sortaa työväenjärjestöjä. Silloin työmies selvimmin huomaa, että laissa ei ole ainoastaan kysymyksessä sen periaate, vaan myöskin sen sanamuoto, silloin oppivat he tuntemaan kaikki lainsaivartelun koukut ja mutkat, silloin on heidän pakko tutkia lakia ja sen henkeä voidakseen käyttää hyväkseen jokaisen pisaran oikeutta, joka laissa on, sekä myöskin voidakseen torjua jokaisen laittomuuden, jota aiotaan käyttää häntä vastaan.

Mutta proletarin luokka-asema sallii hänen hankkia paitsi parlamentarista taitoa, myöskin yleistä valtiollista sivistystä, paljoa helpommin kuin pikkuporvarien ja erittäinkin talonpoikain. Tämä istuu turpeeseensa sidottuna eikä tunne maailmaa lähintä ympäristöänsä kauempana. Palkkatyöläinen on irti maasta, hän kuljeskelee, oppii tuntemaan vieraitakin maita ja vaikka hän pysyykin kotimaassaan, tekee hän sentään työtä yhdessä vieraiden kanssa. Jo tämä laajentaahänen näkökantaansa, vapauttaa hänet monista ennakkoluuloista, antaa hänelle tärkeitä tietoja. Mutta vielä tärkeämpi on eräs toinen seikka. Käsityöläinen, kuten talonpoikakin, ei ole ainoastaan työläinen, vaan myöskin kauppias. Joutoiltoinaankaan ei hän vielä ole vapaa ihminen. Hänen liikkeensä pitelee häntä vielä silloinkin palveluksessaan. Hänen täytyy käyttää pienikin työstä jälelle jäänyt aivotarmonsa huolia tuottaviin laskelmiin ja aprikoimisiin, ja vielä sitä enemmän, mitä huonommin hänen liikkeensä käy.

Palkkatyöläinen — ainakin miespuolinen — on työnsä päätyttyä vapaa ihminen, hänen ajatuksensa kuuluvat silloin koko maailmalle. Ja mitä paremmin hän tuntee solidarisuutta toveriensa kanssa, mitä enemmän hän huomaa, ettei hän voi parantaa asemaansa ominpäinsä, sitä helpommin herää hänessä mielenkiintoa kysymyksiin, jotka koskevat koko hänen luokkaansa ja sen asemaa yhteiskunnassa.

Tosiasia on, porvarillisetkin kirjailijat sen tunnustavat, että yleinen valtiollinen, mutta erittäinkin taloudellinen sivistys, on työväenpiireissä paljoa suurempi kuin, ei ainoastaan pikkuporvarien ja talonpoikainpiireissä, vaan porvaristonkin keskuudessa.

Niin synnyttää työväenliike puhujia ja politikoitsijoita, jotka hyvinkin kykenevät väittelemään porvarillisten valtiopäivämiesten kanssa, eivätkä ainoastaan erikoisia työväen harrastuksia tuomaan esille, vaan vieläpä koko yhteiskunnallisen kehityksen yleisiä etuja. Taisteleva köyhälistö astuu niiden luokkien riveihin, joiden keskuudessa uusia valtiopäivämiehiä syntyy. Siellä missä työväenliike on kehittynyttä, lakkaa — äänioikeuden ollessa yleisen — käytännöllinen osanotto parlamentariseen työhön olemasta omistavien yksinoikeutena.

Mutta taisteleva köyhälistö ei ainoastaan kasvata valtiopäivämiehiä, se osaa pitää nämä myöskin tarkastuksensa alaisena. Tämä on edellistä paljoa tärkeämpi seikka. Aivan paikkansa pitämätön on katsantokanta, että jonkun kansankerroksen etuja voivat parlamentissa ajaa ainoastaan saman kerroksen jäsenet ja että tämä edustuksen laatu takaa kysymyksessä olevien etujen täydellisimmän huomioon ottamisen. Hyvin moni porvarillisista piireistä polveutuva politikoitsija on työväenluokan paraita esitaistelijoita, moni työläinen on luokkansa pettänyt. Joka kansanluokka on ainoastaan silloin varma siitä, että sen edustajat parlamentissa aina paraalla ja silminnähtävästi tarkotustaan vastaavimmalla tavalla ajavat sen etuja, jollei se tyydy ainoastaan valitsemaan heitä parlamenttiin, vaan aina valvoo ja ohjaa heidän parlamentarista toimintaansakin.

Pikkuporvarit ja talonpojat hajanaisuudessaan eivät siihen kykene. Senpä vuoksi heitä, heidän ollessaan valitsijain pääjoukkona, useimmiten petetään ja sitä enemmän mitä mahtavampi parlamentti on.

Nykyinen valtio on, kaikkien manchestermiesten uhallakin, suunnaton taloudellinen liike, ja sen vaikutus kansan koko taloudelliseen elämään on nyt jo arvaamaton. Keskitetyssä, parlamentarisesti hallitussa valtiossa on koko tämä taloudellinen mahti, ratkaisuvalta, ei ainoastaan luokkaristiriidoissa, vaan suorastaan monissa tuhansissa yksityisasioissakin suureksi osaksi valtiopäivämiesten käsissä. On päivänselvää, minkälaiset kiusaukset näitä ahdistavat ja kuinka harvat kykenevät niitä vastustamaan yhteiskunnassa, jossa yleisenä tunnussanana on »kootkaa itsellenne rikkauksia», ja jossa rikkaus saattaa unohduksiin jokaisen huonon teonkin.[30]

Mutta vaikkei tätä personallista turmelemista tapahtuisikaan, pettävät talonpoikaa ja pikkuporvaria heidän edustajansa ihan säännöllisesti. Sillä kykenemättöminä muodostamaan erikoisia lujia puolueita, ovat nämä luokat tähän asti aina nojautuneet jompaankumpaan omistavien ryhmään, joko kapitalisteihin tai suurtilallisiin. He eivät ottaneet heiltä ainoastaan edustajiaan, vaan asettivat näiden tehtäväksi puolustaa yht'aikaa sekä pienten että suurten omistajain etuja. On luonnollista, että tämä oli mahdotonta ja että ristiriidan sattuessa molemminpuolisten etujen välillä hyvinvoivista luokista syntyisin olevat ja näiden luokkien alituisen vaikutuksen alaiset edustajat ratkaisivat asian suuromistuksen eduksi.

Lopuksi tulee vielä se seikka, että talonpoikaisväestö ja pikkuporvaristo ovat häviäviä luokkia, joiden luokkaedut usein ovat ristiriidassa yleisen yhteiskunnallisen kehityksen kulun kanssa. Juuri omistavien luokkien kannalta katsoen, pitäisi talonpoikien ja pikkuporvarien useissa tapauksissa johtua sellaisiin vaatimuksiin, jotka osottautuisivat mahdottomiksi toteuttaa.

Omistavien luokkien kannalla olevain valtiopäivämiehien, joita talonpojat ja pikkuporvarit ovat valinneet luokkaetujensa edustajiksi, täytyy sen vuoksi melkein aina pettää valitsijoitaan, vieläpä silloinkin kun heidän onnistuu säilyttää personallinen kunniallisuutensa ja uskollisuutensa valtiollisille periaatteilleen.

Palkkatyöläistenkin käy samoin kuin pikkuporvarien ja talonpoikien kaikkialla, missä he eivät ole päässeet niin pitkälle, että olisivat perustaneet oman puolueensa.

Mutta luokkataistelu johtaa kaikkialla ennemmin tai myöhemmin tämän puolueen syntymiseen. Samoinkuin työmiehiä heidän elämänehtonsa pakottavat yhtymään mahtaviksi taloudellisiksi järjestöiksi ammatittain, täytyy heidän lopuksi astua ammatillisten rajojen yli ja luoda valtiollinen järjestö, joka käsittää koko luokansaman valtion rajojen sisällä. Ja yhtä välttämättömästi oloihin perustuvaa, kuin itsenäisen työväen puolueen muodostuminen, on se, että se muuttuu luonteeltaan vallankumoukselliseksi — missä se ei ole sitä jo ennestään —, että se tulee sosialidemokratiseksi.

Sama sulkeutuneisuus, sama kuri, sama »puoluesorto», jotka ovat taloudellisten työläisjärjestöjen tuntomerkkinä, ovat myöskin ominaista työväenpuolueille. Ja tämä kuri ei koske ainoastaan joukkoja, se koskee myöskin niitä, jotka edustavat niitä julkisuudessa, johtajia. Ei kukaan niistä, olkoon missä asemassa tahansa voi ryhtyä mihinkään valtiolliseen toimintaan ilman toveriensa tahtoa, eipä edes ilman heidän suostumustaankaan. Sosialidemokratinen edustaja ei ole edustajana vapaa — niin kiusalliselta kuin se voi kuuluakin — vaan hän on puolueensa uskottu mies. Jos hänen katsantokantansa joutuu ristiriitaan puolueen kannan kanssa, täytyy hänen lakata olemasta sen edustaja.

Rittinghausen ja Lothar Bucher valittavat kumpikin sitä, että nykyinen valtiopäivämies ei ole enää valitsijainsa valtuutettu toimitsija siinä merkityksessä kuin säätykokouksen (valittu) jäsen oli Keskiajan lopulla. Hajotettujen (parlamentti-) valtuuksien palauttaminen silloisessa mielessä on mahdotonta. Se olisi ristiriidassa nykyisen valtion olemuksen kanssa, joka sillä tavalla hajoaisi enemmän tai vähemmän täysivaltaisten pientenyhdyskuntien (vaalipiirien) muodostamaksi liitoksi.

Nykyaikainen valtiopäiväedustaja on valtuutettu toimitsija toisessa mielessä. Hän ei ole enää vaali-piirinsä, vaan, vaikkeikään oikeudellisesti, niin ainakin tosiasiassa, puolueensa valtuutettu toimitsija. Mutta missään muussa puolueessa ei niin suuressa määrässä kuin sosialidemokratisessa. Ja kun porvarillisten puolueiden puoluekuri on todellisuudessa pienten seurojen kuria, jotka ovat hajanaisten valitsijajoukkojen komentajia, on se sosialidemokrateilla järjestön kuria, järjestön, joka käsittää taistelevan intelligentin köyhälistön kaikki joukot ja joka yhä enemmän laajenee kaikkia työtätekeviäluokkia käsittäväksi.

Niin tulee sosialidemokratisesta edustajasta taas, mitä valittu säätykokouksen jäsen vuosisatoja sitte oli, kansan valtuutettu toimitsija, mutta ei pikkukunnan väestön, vaan sellaisen puolueen valtuutettu toimitsija, joka on levinnyt valtion koko alueelle ja joka pyrkii sulkemaan riveihinsä valtion koko työtätekevän väestön.

Missä köyhälistö järjestyy erikoiseksi, itsetietoiseksi puolueeksi ja ottaa sellaisena osaa parlamentarisiin taisteluihin, lakkaa se kuulumasta niihin luokkiin, joiden täytyy sallia, että heidän edustajansa parlamentissa kaikissa tärkeimmissä tilaisuuksissa pettävät heidät. Taistelevan köyhälistön järjestyminen ja kuri panevat lujan esteen turmelukselle parlamentissa samoinkuin turmelukselle sanomalehdistössäkin. Ei ole mitään muuta puoluetta, jolla olisi edustajansa niin vallassaan, joka niin varmasti voisi luottaa heihin, kuin sosialidemokratinen puolue.

Mutta, tekee parlamentarismin vastustaja muistutuksiansa, tämä kaikki saattaa olla oikein. Yhdessä suhteessa täytyy köyhälistön olla aina epäedullisessa asemassa omistaviin luokkiin nähden: taloudellisen riippuvaisuutensa takia ei se nykyisessä yhteiskunnassa voi koskaan valita edustajiansa täysin vapaasti. Tuhansia, kymmeniätuhansia saadaan joka vaalissa mitä erilaisimmilla keinoilla, lahjomisilla, pelotuksella, suoranaisella pakolla j. n. e. ei ainoastaan siihen, etteivät anna ääntänsä etujensa parhaalle edustajalle, vaan vieläpä äänestävät heidän vastustajiaankin. Vallitsevan kapitalistisen tuotantotavan aikana on muka sen vuoksi hassutusta, odottaa köyhälistön osanotolta parlamentinvaaleihin joitakin huomattavia tuloksia.[31]

Meidän ei luonnollisesti pälkähtäisi päähänkään kieltää, ettei taloudellinen riippuvaisuus estä työmiehiä heidän vaalitaistelussaan paljokin ja tee heille mahdottomaksi käyttää kaikkia voimiansa. Mutta me kiellämme mitä jyrkimmin, että tämä epäkohta olisi olemassa ainoastaan vaalitaisteluissa. Mille tielle köyhälistö kääntyneekin asemaansa parantaakseen ja saavuttaakseen suurempaa valtaa yhteiskunnassa, kaikkialla ovat pääoma ja valtio sitä vastaan ja käyttävät kaikkia ylivoimaisen valtansa mahtikeinoja estääksensä sen edistymistä.

Uskovatko Rittinghausenin kannattajat, että syrjäiset voivat vaikuttaa kansan äänestäessä jostakin lakiesityksestä vähemmän kuin edustajavaaleissa? Tai katselkaammepa vain työväenluokan aivan valtiollisille taisteluille vierasta toimintaa! Eikö ammattiyhdistysliikkeen kehitystä estä ja ehkäise joka nurkassa ja kolkassa pakkokeinot, mustat kirjat j. n. e.

Jos siis puheenalaisena oleva vastaväite parlamentarismia vastaan olisi oikeutettu, silloin merkitsisi se kuolemantuomiota koko työväen liikkeelle ylipäänsä — tai ainakin jokaiselle sen vähänkin tehokkaalle muodolle.

Mutta ei voida väittää, että työläiset eduskuntavaaleissa olisivat suuremman painon alaisina kuin muussa osanotossaan luokkataisteluun. Päinvastoin. Ainakin vaalitaistelun ratkaisutoimen, äänestyksen, ajalla voi painostuksen lopettaa miltei aivan kokonansa salaisen äänestyksen kautta, joka jo on olemassa miltei kaikissa parlamentarisissa maissa, vaikkei kaikissa aivan täydellisen tehokkaassa muodossa. Salainen äänestys tekee työmiehen vaaleissa riippumattomammaksi kuin missään muussa luokkataistelun muodossa. Saksassakin, jossa vaalisalaisuus ei ole läheskään niin tarkoin suojeltu kuin esim. Englannissa, voivat monet sellaiset äänestää sosialidemokratia, jotka eivät uskalla liittyä ammattiyhdistyksiin tai edes kannattaa sosialidemokratista sanomalehteä.[32]

Lyhyesti sanoen, miltä puolen tahansa katselemme edustusjärjestelmää, emme kuitenkaan huomaa, että se vahingoittaisi köyhälistöä siinä määrässä, että tällä olisi syytä pysytellä erillään parlamentista, joka kerran on meidän valtiollisen elämämme painopisteenä ja jonka nykyisessä yhteiskunnassa täytyy sellaisena olla.

Porvaristo ei olekaan enää nykyisin kokonansa Rittinghausenin ja hänen oppilaitensa kannalla siinä, että edustusjärjestelmä itsessään kaikissa muodoissaan, kansanvaltaisessakin muodossa, takaisi sille vallan.

Siihen aikaan, kuin Rittinghausen muodosti aatteensa välittömästä lainlaadinnasta, ja myöhemminkin, kun Bismarck suostui yleiseen äänioikeuteen (perustaessaan v. 1867 Pohjoissaksan liiton) ei porvaristo vielä pitänyt sitä vaarallisena. Ainoa Europan suurvaltio, joka silloin voi tuoda esille kokemuksia yleisen äänioikeuden vaikutuksesta, oli Ranska ja nämä kokemukset olivat hyvin rauhottavia. Tämä on helposti selitettävissä, jos pidetään mielessä, että valitsijat Ranskassa olivat valtavalta enemmistöltään talonpoikia. Työväestö oli pirstaleina, kesäkuun taisteluissa pitkiksi ajoiksi voitettuna ja masennuksissa. Osa siitä halveksi äänioikeutta, koska se uskoi, jakobinilaisten perinnäismuistelmien valtaamana, vallankumouksensa katutaisteluilla paljoa helpommin voivansa päästä valtiollisen vallan omistajaksi kuin äänestyslipuilla ja koska se ajatteli, että näiden käyttäminen tekisi katutaistelut mahdottomiksi tai ainakin rajottaisi niitä. Toinen osa hylkäsi valtiollisen taistelun tykkänään ja tahtoi yksinomaan taloudellisilla keinoilla auttaa vanhaa yhteiskuntaa satimestaan. Ne työmiehet lopuksi, jotka pitivät kiinni yleisestä äänioikeudesta, olivat suurimmaksi osaksi porvarillisten kansanvaltaisten liepeissä riippumassa. Ranskassa ei ollut erikoista työväenpuoluetta, joka olisi käyttänyt äänioikeutta tietoisesti ja suunnitelmallisesti aseena köyhälistön vapautustaistelussa ja sen vuoksi ei tämä äänioikeus voinut kehittää parlamentarismin luonnetta mullistavaa vaikutustaan.[33]

Napoleon III:nen valeparlamentarismi ei ollut myöskään omiansa herättämään työläisissä mielenkiintoa. Verrattuna Ranskan keisarivallan lainlaatijakunnan oikeuksiin, etenkin sen ensi aikoina, ovat Saksan valtiopäiväin oikeudetkin oikein kunnioitettavan suuria.[34]

Ranskan toisen keisarikunnan kokemuksien yleisestä äänioikeudesta ei siis tarvinnut 1867 pelottaa Bismarckia eikä Disraelia äänioikeutta laajentamasta.

Mutta juuri ne hedelmät, joita laajennettu vaalioioikeus — joka Englannissa ei edes vielä ole yleinenkään — kypsytti Englannissa ja Saksassa, alkoivat pahasti vaivata hallitsevia luokkia. Se saattoi Englannissa jo toisen niistä suurista puolueista, jotka siellä vuorotellen valtiota hallitsivat, täydelliseen riippuvaisuuteen työmiehistä. Saksassa on se huolimatta epätäydellisyydestään — parlamentin jäsenten palkattomuus, huonosti suojeltu vaalisalaisuus, korkea äänioikeusikäraja, mutta etenkin se, ettei vaalipiirejä ole uudestaan jaettu, jonka kautta nopeasti kasvavat vallankumoukselliset suurkaupungit ovat joutuneet epäedulliseen asemaan takapajulla olevan rappeutuvan maaseudun rinnalla, — huolimatta kaikista näistä puutteista on voimassaoleva äänioikeus kuitenkin tehnyt saksalaisen sosialidemokratian valtion mahtavimmaksi parlamentariseksi puolueeksi, mikäli on kyseessä sen hyväksi annetut äänet, ja nyt on enää ainoastaan ajan kysymys milloin se — nykyisen äänioikeuden nojalla — tulee edustajalukuunsa nähdenkin voimakkaimmaksi puolueeksi. Tosiasia sanoaksemme, Saksassa ei porvariston toivona enää olekaan parlamentarismi, se ei enää usko siihen, että se takaisi kaikissa olosuhteissa sille herruuden. Porvariston toivona on Saksan parlamentarismin heikkous, se, että Saksassa todellisuudessa hallitsevat itsevaltius ja militarismi.

Ranskassakin, niin nuori kuin siellä onkin sosialidemokratian osanotto vaalitaisteluihin ja niin suuresti kuin siellä historialliset muistot ovat sitä siinä estäneet, alkaa porvaristo jo kauhistua yleistä äänioikeutta. Vielä aivan äskettäin oli siellä porvarillisilla politikoitsijoilla mielipuheenpartena kehottaa köyhälistöä menemään äänestysuurnille. Heidän ei pitäisi pyrkiä asevallalla, vaan äänilipuilla ajamaan läpi »oikeutettuja» vaatimuksiansa. Nykyään noita puheenparsia ei enää kuule. Nykyään olisi Ranskan porvarillisille politikoitsijoille enemmän mieleen, jos työmiehet rakentaisivat katusulkuja, kuin se, että he ottavat osaa vaalitaisteluihin. He suoriutuisivat edellisessä tapauksessa heistä helpommin.

Nykyään ei mikään porvarillinen hallitus enää suo kevein sydämin yleistä äänioikeutta. Jokainen äänioikeuden laajennus työväenluokalle täytyy näiden taistellen hankkia ja ainoastaan pelkoa on kiittäminen siellä, missä äänioikeus on yleinen, ettei sitä ole riistetty pois. Sillä jos porvaristo on tullut huomaamaan minkälainenvaara siitä on sille, niin tietää nykyisin köyhälistö jo kaikkialla, minkälainen mahtava vallankumous-ase se on. Jos Rittinghausen ja hänen kannattajansa olisivat oikeassa, silloin olisi tyhmyyttä työväenluokan puolelta sormellakaan puolustaa yleistä äänioikeutta, s. o. oikeutta ottaa osaa parlamentarismiin. Sensijaan näemme nyt taaskin kaikkialla syntyvän mitä kiivaimpia taisteluja yleisestä äänioikeudesta. Köyhälistö ei kammoksu ankarimpiakaan ponnistuksia, ei uhreja taistelussa sen vallottamiseksi siellä, missä se siltä vääryydellä pidätetään, kuten äskettäin Belgia loistavalla tavalla osotti ja kuten Itävallan työläiset pian tulevat osottamaan. Ja jokainen yritys riistää Saksan työmiehiltä yleinen äänioikeus saattaisi valtakunnan hirvittävän mullistuksen vaaraan.

Ainoastaan politisesti sokea voi nykyänsä vielä väittää, että edustusjärjestelmä yleisen äänioikeuden aikana takaisi vallan porvaristolle ja että meidän pitäisi ensiksi poistaa edustusjärjestelmä, jos mielimme kukistaa porvariston. Jo nyt alkaa olla selvää, että todella parlamentarinen hallitus voi olla yhtähyvin köyhälistön valta-aseman välikappale kuin se nyt on porvariston valta-aseman välikappale. Työväenluokan tärkein tehtävä taistelussaan valtiollisen vallan saavuttamiseksi ei ole edustusjärjestelmän poistaminen, vaan hallitusten vallan musertaminen parlamentien eduksi, mahdollisimman lavean tien tasottaminen köyhälistöllekin parlamentin, tasaisen vaalipiirin jaon toimeenpaneminen, vaalisalaisuuden säilyttäminen, lyhyiden parlamenttikausien säätäminen, täydellisen paino-, kokoontumis- ja yhdistymisvapauden turvaaminen ja ennenkaikkea äänioikeuden laajentaminen kaikkia valtion 20 vuotta täyttäneitä kansalaisia käsittäväksi.

Tuskin missään pääsee se yhdellä iskulla koko valtiollisen vallan täydelliseksi omistajaksi. Tärkein askel tällä köyhälistön vallankumoustiellä on todella parlamentarisissa maissa yleisen äänioikeuden hankkiminen. Valeperustuslaillisissa maissa tulee tämän lisäksi vielä toinen tärkeä tehtävä: täydellisen parlamentarisen hallitusmuodon hankkiminen.

Välittömän kansalainsäädännön aatteet, sellaisina kuin Rittinghausen ne esitti, voisivat näissä taisteluissa vaikuttaa mitä suurimmassa määrin lamauttavasti ja sekottavasti. Siellä, missä kansanvalta on jo lujasti vakaantunut, ovat ne vaarattomia leikkikaluja. Niiden levittäminen on ehdottomasti hyljättävä siellä, missä köyhälistöllä on edessään vielä taistelut pääsystä parlamenttiin tai sen oikeuksien laajentamisesta ylivoimaista hallitusta vastaan.

 


Viitteet:

[30] Itsevaltaismieliset parlamentarismin vastustajat vetoavat mielellään sen tuomaan turmelukseen. He unohtavat, ettei parlamentarismin lakkauttamisen kautta lopetettaisi kapitalismin turmelevaa vaikutusta valtioon. Turmeluksen painopiste siirrettäisiin vain parlamentista virkakuntaan ja se rehottaisi siellä sitä pahemmin, sillä siellä on se aivan toisella tavalla turvattu paljastuksilta kuin parlamentissa — kunnes koko järjestelmä luhistuu kasaan. Katso Venäjää ja Turkkia.

[31] Mitä kauvemmin parlamentarismi vallitsee jossakin maassa, ajatteli Rittinghausen vielä 1869, sitä enemmän lisäisi se »demokratien riveissä kasvavaa masennusta ja aprikoivaa varovaisuutta». »Saman vaalilain vallitessa täytyy jokaisen uuden lainlaadintakokouksen olla edeltäjäänsä huonomman». »Yksityinen työmies tietää, ettei hänen äänensä tämän tai tuon ehdokkaan hyväksi, tuskin edes sen valituksi tuleminenkaan paljoa vaikuta kansanpuolueen vahvistumiseksi kokouksessa, mutta että epäkohdat, jotka — valtiollisen polisin, työnantajan tai kirkon puolelta — voivat kohdata häntä itseänsä äänestyksensä johdosta, eivät ole missään suhteessa niihin etuihin, joita hän hyvällä vaalillaan voi saavuttaa puolueelleen vaalipiirissään. Hän pidättyy sen vuoksi äänestyksestä, etenkin pikkukaupungeissa, joissa ylin valta ankarasti valvoo kaikkea, tuntee jokaisen valitsijan ja tietää kuinka pitkälle saattaa mennä.» (Edustusjärjestelmän paikkansapitämättömät perusteet, 23. siv.)

[32] Osotteena Bucherin ymmärtämättömyydestä parlamentarismin proletarisia puolia kohtaan on se halveksuminen, jolla hän kohtelee salaista äänestystä: »Valitsijat, jotka ainoastaan salassa tahtovat antaa ääneesä ehdokkailleen, ilmottavat sillä, että he kyllä osaavat lähettää hänet taisteluun, mutta eivät voi tukea häntä taistelussa», ajattelee hän (Parlamentarismus, 110 siv.). Hän unohtaa, etteivät proletarit yksitellen ole mitään, mutta yhdessä kyllä merkitsevät paljokin. Vaaliuurnalle astuu proletari yksinänsä, mutta köyhälistön parlamenttiedustajan takana on hyvin järjestynyt yhtenäinen joukko, eikä ainoastaan hajanainen ryhmä.

[33] Parisin Kommunin tappio lopetti pitkiksi ajoiksi Ranskasta kaiken työväenliikkeen ylimalkaan. Järjestetty sosialidemokratinen työväenpuolue, sellainen esim. kuin Saksassa, perustettiin Ranskassa vasta 1879, Marseille'n kongressissa. Havren kongressi v. 1880 hyväksyi minimiohjelman, jonka Marx ja Engels yhdessä Lafarguen ja Gesden kanssa olivat laatineet, ja jossa selitetään, että laillista uudestimuodostelua »täytyy pyrkiä panemaan toimeen kaikilla köyhälistön käytettävissä olevilla keinoilla, niiden joukossa yleinen äänioikeus, joka sillä tavalla muuttuu petkutuskeinosta, jollainen se tähän asti on ollut, vapautumisen välikappaleeksi.» Mutta sisäiset taistelut ja hajaantumiset, jotka ovat aina nuoren järjestön kehityksen seuralaisia ja joilta ei saksalainenkaan sosialidemokratia olemassaolonsa ensi vuosikymmeninä säästynyt, ehkäisivät niin paljo Ranskan sosialidemokratian edistystä, että se vasta 1889 voi ottaa osaa vaalitaisteluun jonkalaisella menestyksellä. Sen vuoksi voi maassa, jossa yleinen äänioikeus lyhyttä väliaikaa lukuunottamatta on ollut yhtä mittaa voimassa vuodesta 1848 alkaen, vasta silloin aikaa itsenäisen taistelevan köyhälistön osanotto parlamentarismiin vaikuttaakseen sen luonteeseen.

[34] Lainlaatijakunnalla ei ollut oikeutta valita edes puheenjohtajaansa, vielä vähemmin oli sillä aloteoikeutta lainlaadintaan, ei valtuutta, ottaa vastaan anomuksia, vielä vähemmin mahdollisuutta tehdä välikyselyjä hallitukselle. Tosin sai se keskustella laeista, joita sille tuli valtioneuvoston kautta, ja jos silloin joistakuista edustajista näytti toivottavalta parannusehdotuksen tekeminen, niin tarvittiin tähänkin ensiksi valtioneuvoston suostumus, ennenkuin siitä voi ruveta keskustelemaan. Kamarin valtion tulo- ja menoarvion hyväksymisoikeudesta ei ollut perustuslaissa puhettakaan. Vasta maaliskuun 22. päivän (1852) julistuskirja määräsi, että se olisi oikeutettu kuten tähänkin asti hyväksymään tulo ja menoarvion luku puvulta. Oikeus, joka, sellainen kuin se tähän asti oli, voitiin lopettaa tai supistaa. Melkein hyväksi työksi voi sanoa, ettei tällä tavalla kokoonpannun kokouksen keskusteluista saanut julaista mitään itsenäisiä kertomuksia vaan ainoastaan virallinen pöytäkirja. Mutta tällä keinolla oli viimeiseltäkin toivolta, joka olisi voinut houkutella vastustuspuolueita astumaan parlamenttiin, toivolta eduskunnan puhujalavalta ympäri maata singotun sanan tehoamisesta, kaikki juuret leikattu poikki». Const. Bulle, Geschichte des zweiten Kaiserreichs (Toisen keisarikunnan historia), Berlin 1890, 20. siv.