Se alppien pohjoispuolella oleva maa, missä keskiajalla tavaratuotanto ja tavarakauppa ensiksi kehittyivät ja siis yhteiskunnalliset kysymykset ensiksi esiintyivät, oli Alankomaat tai lähemmin sanoen Flanderi ja Brabant. Täällä joukko kauppateitä sattui yhteen. Ranskalaiset ja varsinkin italialaiset tulivat etelästä käsin, osaksi Rhein-virtaa pitkin, myöhemmin suureksi osaksi meritse, tuoden mukanaan itämaitten tavaroita sekä omia tuotteitaan; pian seurasivat heitä myöskin espanjalaiset ja portukalilaiset. Lännestä tulivat englantilaiset, pohjoisesta mahtavat saksalaiset hansakauppiaat, jotka välittivät Pohjois-Europan kauppaa idän ja lännen välillä. Lontoosta aina Novgorodiin asti ja tekivät Flanderin satamat, varsinkin Brüggen, kauppansa pääpaikoiksi. Kaupan rinnalla kukoisti teollisuus. Alankomaiset kankaat ja merenrantaiset lakeudet olivat sopivia lammashoidon ja samalla villateollisuuden kehittymiselle. Kauppaliikkeen vilkastuminen kiihotti laajentamaan tuotantoa yli oman paikkakunnan tarpeen. Kaupan kautta saatiin myöskin mainiota raaka-ainetta, englantilaista villaa, parasta mitä silloin tunnettiin. Kaikki nämä seikat vaikuttivat, kuten jo aikaisemmin olemme huomauttaneet (sivu 106[a]) sen, että jo aikaisin Flanderista alettiin viedä kankaita muualle. Mutta se merkitsi sitä, että siellä kankurit jo aikaisin joutuivat riippuvaisuuteen kapitalismista, että heidän teollisuutensa tuli kapitalistiseksi.
Ei siis ole mikään sattumus, että tapaamme jo varhain Alankomaissa huomattavan kommunistisen lahkon, n. k. beghardit.
Heidän alkuperänsä on kätketty hämäryyteen, samoin kuin heidän nimensäkin merkitys. Todenmukaista on kumminkin, että nimi on johtunut muinaissaksalaisesta sanasta beg», kerjätä, beghardit olisi siis jotakuinkin samaa kuin kerjäläisveljet. Heitä kutsuttiin myöskin »lollhardeiksi», nimi, joka johtuu sanasta »lollen», laulaa, hyräillä. Molemmat nimet olivat pilkkanimiä, jotka kansa oli antanut; he itse kutsuivat itseään keskenään yksinkertaisesti »veljiksi».
Jo 1000-luvulla lienee Alankomaissa ollut hurskaiden naisten yhdistyksiä, n. s. beguinien tai beguttien seuroja. Niiden tarkotuksista ei lähemmin tiedetä mitään. Osaksi lienevät ne syntyneet ristiretkien aikana, jotka melkoisesti pienensivät miehistä väestöä, silloin tulivat nämä »naiskodit» pakopaikoiksi niille monille, joiden täytyi jäädä naimattomiksi, luostarien rinnalla oli niillä se etu, että ne olivat vapaita yhdistyksiä, jotka jäsen saattoi jättääkin, jos hän niin tahtoi. Samallaisia yhdistyksiä rupesivat miehet perustamaan 12:nnen vuosisadan lopulla ja 13:nnen alussa Alankomaissa. Naimattomat käsityöläiset, enimmäkseen kankurit — muurareja oli myöskin osallisina tässä liikkeessä — yhtyivät veljeskunnaksi, joka asui omassa talossaan, pitäen yhteistä, kommunistista taloutta, pysyi pystyssä jäseniensä työllä ja sen ohessa harjotti rakkaudentöitä, varsinkin auttamalla köyhiä ja sairaita. Jäsenille oli jokaisessa senlaatuisessa yhteisössä aviottomuus pakollinen.
Muuan Damhouder kuvailee 1200-luvulla, kuinka Brüggen begharditalo syntyi. »Kolmekymmentä vuotta sitten», kertoo hän, »oli täällä kolmetoista kutojaa, naimattomia miehiä, maallikoita, jotka innokkaasti elämässään pyrkivät harrastamaan hurskautta ja veljeyttä. He vuokrasivat apotti Eckhutenilta läheltä kaupungin muuria maakappaleen, missä oli iso, mukava rakennus, maksaen vuotuisesti vuokraa 6 naulaa groshenia seka määrätyn määrän vahaa ja pippuria. Siellä he alkoivat harjottaa kutomatyötään ja elää yhteistä elämää, jonka menot he peittivät yhteisen työnsä tuloilla. Heillä ei ollut mitään ankaria sääntöjä, eivätkä he olleet sidottuina mihinkään lupauksiin; he kaikki pitivät vain samallaista ruskeata pukua ja muodostivat kristillisessä vapaudessa ja veljeydessä hurskaan seuran.» Heitä kutsuttiin »kankuriveljiksi». Vasta v. 1450 jättivät Brüggen beghardit kankuriammattinsa ja liittyivät fransiskaneihin, välttääkseen vainoja.
Muualla oli begharditalot järjestetty melkein samalla tavalla kuin Brüggessäkin. Jokaisen piirissä vallitsi yhteisomistusoikeus niin pitkälle kuin yhteisön hyvä vaati, mutta siitä huolimatta saattoi kukin jäsen pitää yksityisomaisuuttakin, jonka hän itse oli työllään hankkinut tai saanut perintönä tai lahjana. Hän käytti sitä vapaasti eläessään, mutta hänen kuoltuansa jäi se seuran hyväksi.
Sellainen kommunistinen yhteisö oli taloudellisesti paljon etevämpi yksityisiä käsityöläisiä. Kommunismi, kuten olemme nähneet, edisti kaikkea muuta enempi kuin joutilaisuutta, mutta sitä paitsi oli myöskin suuri talous taloudellisesti edullisempi kuin yksityisten käsityöläisten pikkutalous. Lisäksi tuli vielä beghardien naimattomuus ja perheettömyys. Ei ihme, että nämä työläisyhteisöt voivat kovinkin kilpailla ammattikuntien kankurimestarien kanssa ja että nämä eivät heistä kovinkaan pitäneet. Kaupunkien vallanpitäjien oli usein kankuriammattikunnan esityksestä pakko »panna esteitä beghardien ahkeruudelle». Mutta omaisuudettomien luokkien kanssa olivat beghardit varsin hyvässä sovussa, sillä sen, mitä jäi yli heidän suhteellisesti pienistä elintarpeistaan, käyttivät he köyhien ja sairaitten auttamiseksi ja suuremmoisen vieraanvaraisuuden harjottamiseen.
Samallaisia kommunistisia yhteisöjä muodostivat, kumminkin vasta 1300-luvun lopulla, samoin Alankomaissa »yhteisen elämän veljekset», joiden seuran perusti Deventerin Gerhard Groot. Seuran ensimäiset jäsenet eivät kuuluneet käsityöläispiiriin, vaan olivat korkeampien luokkien jäseniä, jotka tahtoivat auttaa kansaa. He hankkivatkin elintarpeensa enimmäkseen kirjojen kopioimisella. Beghardit kokivat levittää kansan aineellista hätää, »yhteisen elämän veljekset» vaikuttivat taas etupäässä kansan sivistämiseksi, levittämällä kirjotuksia, joista ennen kirjapainotaidon keksimistä oli suuri puute, ja erittäinkin perustamalla kouluja. Tällä alalla he ovatkin saaneet paljon aikaan. »Toisinaan», kirjottaa Ullmann, »heidän veljeskuntansa saattoi kohottaa koko kaupungin sivistyskantaa. Amersfordissa esim. tuli täten latinankielen taito 1500-luvun keskipaikoilla niin yleiseksi, että yksinkertaisimmat käsityökin ymmärsivät ja puhuivat latinaa, sivistyneemmät kauppiaat osasivat kreikkaa, tytöt lauloivat latinalaisia lauluja, ja kaikkialla kaduilla kuuli puhuttavan kaunista latinaa.»
Joskin tämä kuvaus voi olla liioteltu, osottaa se kumminkin, mihin suuntaan tämä veljeskunta vaikutti.
Sen järjestömuoto oli kommunistinen. Tavallisesti noin kaksikymmentä veljestä asui yhdessä talossa ja heillä oli yhteinen rahasto ja yhteiset ateriat. Ennenkuin yhteisöön otettiin joku uusi jäsen, täytyi hänen kestää ensin ankara koetusvuosi. Odotettiin, että jokainen tulokas lahjottaisi omaisuutensa yhteisesti käytettäväksi. Veljesten toiminta oli tarkkaan jaettu eri henkilöille. Eri käsitöitä, joita yhteisö tarvitsi, hajottivat eri henkilöt. Weselin veljestalon lakien joukossa oli sääntöjä räätäleille, partureille, leipureille j. n. e. yhtä hyvin kuin opettajille, kirjureille, kirjastonhoitajille y. m. Kuitenkin oli täydellinen tasa-arvo työssä. Hengelliset ja oppineet veljet tekivät myöskin ruumiillista työtä — kyökissä esim. he kaikki puuhasivat kukin vuoronsa — ja palvelevat veljet toimittivat osaltaan sellaistakin, mikä varsinaisesti kuului hengellisille. Oleellinen yhdyskohta oli heillä kirjojen kopioiminen: määrätyt tunnit päivässä omistettiin aina sellaiseen työhön, ja erittäin oli määrätyt tunnit, joiden tulos lankesi köyhien hyväksi.
Ehkä oli heidän läheinen yhteytensä hallitseviin ja sivistyneisiin luokkiin syynä siihen, etteivät nämä »yhteisen elämän veljet» koskaan tulleet miksikään kommunistisen vastustusliikkeen ajajiksi. He pysyivät aina hyvin paavilaismielisinä, kunnes vihdoin uskonpuhdistuksen myrskyt 16:nnella vuosisadalla tekivät lopun heidän hiljaisesta vaikutuksestaan.
Toisin kävi beghardien. Hekin olivat kyllä aluksi mitä viattominta laatua, ja monet paavit lausuivat tyytyväisyytensä heihin, mutta vähitellen kehittyi heidän joukossaan vallankumouksellisia aineksia.
He eivät muodostaneet mitään etuoikeutettua luokkaa, kuten munkkikunnat, he pysyivät riippumattomina paavista, sen sijaan he olivat mitä läheisimmässä yhteydessä omaisuudettoman väestön kanssa, jota edisti sekin, että he vapaasti voivat luopua yhteisöstä. Heidän riippumattomuutensa ja proletariset tarkoituksensa saattoivatkin heidät, vielä varmemmin kuin heidän läheiset hengenheimolaisensa, fransiskaneihin kuuluvat tertsiarit, ristiriitaan rikkaan ja riistämisluontoisen kirkon kanssa. Lisäksi tuli nopea leveneminen, jonka he saavuttivat 1200-luvulla Saksassa, Ranskassa ja Englannissa. Se kohotti heidän itsetuntoaan, mutta se myöskin synnytti eri suuntia heidän joukostaan.
Joskin osa beghardeja pysyi nöyrinä rukousveljinä, jotka kääntyivät kokonaan pois pahasta maailmasta, alkoi toisessa osassa ilmaantua reippaampia ajatuksia. He rupesivat ajattelemaan yhteiskunnan epäkohtien poistamista, ei vain itse niitä pakenemalla; tunkeuduttiin yhteiskuntaan ja saatettiin se poistamaan vääryydet. Begharditaloista lähti lukuisia kiihottajia, »apostoleja», jotka valdolaisten tavoin kulkivat paikasta paikkaan, julistaen alkukristillisyyden evankeliumia ja perustaen seurakuntia. Julkisesti vaikuttavien begharditalojen rinnalla alkoi kokonainen verkko salaseuroja radikalisempine pyrkimyksineen levitä ylt'ympäri Saksaa (johonka Alankomaat silloin vielä kuuluivat). Totta kyllä, ne eivät olleet mitään salaliittoja väkivaltaisen kapinan aikaansaamiseksi, vaan opinlevittämisseuroja, mutta sellaisinakaan ne eivät suinkaan olleet mieluisia hallitseville, varsinkaan ei paavilaiselle kirkolle, vaan koetettiin niitä saada ilmi ja vainottiin.
Bezierin kirkolliskokous v. 1299 syytti jo heitä siitä, että he olivat muka herättäneet kansassa toiveita maailman, s. o. olevaisen yhteiskunnan läheisestä lopusta, ja Reinin seuduilla poltettiin samoihin aikoihin beghardeja kerettiläisinä. Nämä vainoomiset pelottivat kuitenkin vain maltillisempia ja pelokkaampia beghardeja, jotka alkoivat etsiä turvaa lähenemällä tai suoraan yhtymällä johonkin munkkikuntaan, tavallisesti fransiskaneihin.
Uusia begharditaloja perustettiin 13:nnen vuosisadan jälkeen enään vain harvoin.
Mutta tarmokkaamman osan beghardeja pakottivat vainot vielä suurempaan salaisuuteen ja jyrkempään vastarintaan. Tätä kehitystä edistivät vielä ranskalaiset ja italialaiset siirtolaiset, jotka aina albigenssisodista asti lähtivät mielellään Saksaan, missä valtiolla ei ollut samaa valtaa eikä samaa harrastusta kuin heidän kotimaassaan pitää pystyssä paavinvaltaa ja missä senvuoksi oli paljon helpompi saada suojaa kaupungissa tai jonkun hoviherran kartanossa, jolle uudet työläiset usein olivat sangen tervetulleita.
Etelä-Ranskasta ja Italiasta tuli valdolaisia ja apostolisia veljiä. Pohjois-Ranskasta tulivat »vapaan hengen veljet ja sisaret».
Veran valmistus vientiteollisuutena oli Flanderista nopeasti levinnyt naapurimaihin, joiden kanssa se oli vilkkaassa kauppayhteydessä. Niinpä oli se levinnyt alisen Reinin seuduille ja Pohjois-Ranskaan, etenkin Champagnemaakuntaan, jossa se kukoisti 13:nnella vuosisadalla. 14:nnellä vuosisadalla taantui se kovin vallankin ranskalais-englantilaisten sotien vaikutuksesta, jotka sulkivat kauppatiet ja estivät raaka-aineen tuonnin.
Me tapaammekin siellä aikaisin kutojaveljeskuntia kommunistisine pyrkimyksineen, nuo n. k. apostolikot — näitä ei saa sekottaa Italian apostolisiin veljiin — jotka asettivat päämääräkseen apostolisen elämistavan jälleen käytäntöön ottamisen. »He olivat käsityöläisiä, varsinkin kankureja, niinkuin saattaa huomata pyhän Bernhardin kirjotuksista, joka, vaikkakin hyvin kiivaasti hyökkää heidän kimppuunsa, antaa kumminkin heille tunnustuksen siitä, että he olivat ahkeria.»
Kuitenkaan ei Pohjois-Ranskassa vielä 1100-luvulla ollut sellaisille lahkoille yhtä sopivaa maaperää kuin Etelä-Ranskassa ja Flanderissa. Apostolikot eivät milloinkaan ole saavuttaneet samaa merkitystä kuin valdolaiset tai beghardit. Tärkeämmiksi tulivat »vapaan hengen veljet ja sisaret», jotka esiintyivät 1200-luvulla.
Tämän lahkon perusti Benasta, ranskalaisesta Chartresin hiippakunnasta, kotoisin oleva Amalrik, joka oli noin v. 1200 tullut teologian maisteriksi Parisissa. Häntä syytettiin kerettiläisyydestä, kutsuttiin v. 1204 Roomaan ja Innocentius III pakotti hänet peruuttamaan oppinsa. Kuultiin samalla tehdyn myöskin nuo vaaralliset opitkin vaarattomiksi. Mutta Amalrikin kuoleman jälkeen, hän kuoli 1206, huomattiin hänellä olevan lukuisia puoluelaisia. Etevin hänen oppilaistaan oli Dinantin David, (Dinant on Namurissa nykyisessä Belgiassa). Amalrikin opit kirottiin v. 1209 Parisin synodissa, ja ankara amalrikilaisten vaino alkoi.
Tämän ajan kommunistisista lahkoista olivat he rohkein ja radikalisin. He julistivat ei vain omaisuus-, vaan myöskin naisyhteyttä; he hylkäsivät kaiken eriarvoisuuden ja siis myöskin kaiken esivallan. He opettivat vihdoin, että Jumala oli kaikki ja kaikkialla, siis myöskin ihmisessä; mitä ihminen tahtoi, se oli myöskin Jumalan tahto; terve ihminen ei sen vuoksi saanut olla millään tavalla sidottu, jokaisella oli oikeus, vieläpä velvollisuuskin totella viettejään. Jos otamme pois salaperäisyyden hunnun tältä panteistiseltä, kaikki jumalaiselta, opilta, niin näyttää se olevan jonkunlaista kommunistista anarkismia, oppia, jolla täytyi olla suuri vetovoima pahoinkohdeltuun ja sorrettuun köyhälistöön.
Lahko levisikin nopeasti Parisista Itä-Ranskan kautta Saksaan. Suuri joukko beghardeja omaksui tämän opin. Se oli jo 1200-luvun lopussa niin levinnyt Reinin seutujen beghardien keskuuteen, että käsitteet »vapaan hengen veljet ja sisaret» ja »beghardit» olivat siellä melkein samaamerkitseviä.
Yleensä sai käsite »beghardit» vähitellen yhä laajemman merkityksen. Mitä enemmän se beghardien suunta pääsi valtaan, joka asetti etusijalle taistelun paavinvaltaa vastaan, sitä useampia yhdyskohtia sai se porvarillis- ja talonpoikaiskansanvaltaisen vastustuksen kanssa, joka myöskin suuntautui olevia oloja vastaan ja piti paavinvaltaa suurimpana ja vaarallisimpana vastustajanaan. Tukivathan lisäksi molemmat itseään samoilla alkukristillisyydestä lainatuilla todistuksilla, eikä lahkolaisten salaperäisyyteen pukeutuva oppiensa esittämistapakaan — jota he tahallaan käyttivät välttääkseen vainoja — suinkaan ollut omiaan edistämään periaatteellista selvyyttä. Niin tuli 1300-luvulla Saksassa »beghardi»-nimi merkitsemään yleensä kerettiläisiä. Englannissa, missä beghardeja kutsuttiin lollhardeiksi, kävi tämän nimen samoin.
Kun senvuoksi kuulemme, että 14:nnen vuosisadan alussa Saksassa ja myöhemmin Englannissa oli tavattoman paljon beghardeja ja lollhardeja, ei meidän tarvitse otaksua, että kommunistinen liike oli niin voimakas, kuin näiden lahkojen leviäminen saattaisi otaksumaan. Missään tapauksessa ei se kumminkaan voinut olla mitättömän pienikään.
Beghardeille, samoin kuin kerettiläisille pyrinnöille yleensä, koitti Saksassa hyvä aika, kun syntyi riita keisari Ludvig IV:nnen baierilaisen (1314–47) ja paavin välille. Meidän täytyy koskea asiaan hiukan lähemmin.
Kansallisvapaamielinen saksalainen historiankirjotus esittää — vallankin kansantajuisissa kirjotuksissa — tavallisesti jokaista riitaisuutta keisarin ja paavin välillä, yhtä hyvin 900-luvulla kuin meidän aikanammekin, »kulturitaisteluksi» Saksan keisarikunnan korkeamman sivistyksen ja paaviuden pimeän raakalaisuuden välillä.
Itseasiassa ei edes keskiajalla keisarin ja paavikunnan välisillä taisteluilla ollut aina samaa luonnetta. Olemme jo nähneet, että tämä taistelu varhemmin keskiajalla koski varsinaisesti sitä, kuka pääsisi kirkoksi nimitetyn valtiolaitoksen herraksi ja riistäjäksi, ja kuka pääsisi Pohjois-Italian herraksi ja riistäjäksi. Viimeksi mainittu kiista päättyi niin että Pohjois-Italian kaupungit tekivät itsensä itsenäisiksi. Edellinen loppui siten, että korkeampi — Italian paavikunnan — sivistys sai voiton raakalaisuudesta, Saksan keisarikunnasta. Viimeksimainitun himo Italian rikkauksiin oli johtanut vain siihen, että se hajotti voimansa ja että kun paavinvalta oli saanut voiton keisarivallasta, myöskin Saksan pikkuruhtinaat voivat viettää vapautumisensa juhlaa. Tavaratuotannon ja tavarakaupan kehityksen seurauksena oli kaikkialla ruhtinasitsevallan kehitys; mutta Saksassa se ei johtanut keskusvallan vahvistamiseen, joka pikemmin Hohenstaufien kukistuttua silminnähtävästi yhä heikkeni, vaan valtakunnan ruhtinaiden syntymiseen, jotka sitte tulivat yhä itsenäisemmiksi herroiksi, jotka tunnustivat keisarin vain jonkinlaiseksi liiton presidentiksi.
Ranskassa kävi toisin. Siellä kohosi kuninkuus, varsinkin kun albigenssisotien jälkeen hallitsijasuku oli saanut omakseen rikkaan Etelä-Ranskan, niin korkealle, että Ranskan kuninkaat onnistuivat todellakin siinä, mihin Saksan keisarit olivat turhaan pyrkineet: tekemään paavit aseikseen ja kirkon palvelijakseen. Bonifasius VIII, johon olemme tutustuneet Dolcinon historiassa, kukistui koettaessaan päästä vapaaksi Ranskan kuninkaan Filip IV:nnen riippuvaisuudesta, ja tämä pakotti pian senjälkeen paavi Klemens V:nnen, joka oli ranskalainen mies, jättämään Rooman ja v. 1308 ottamaan asuntopaikakseen Etelä-Ranskassa olevan Avignonin, missä paavit sitten asuivat pari miespolvea.
Paavi oli nyt täydellisesti Ranskasta riippuvainen. Jo tullessaan valituksi, oli Klemensin täytynyt tehdä Filip IV:nnelle monia tärkeitä lupauksia, ja tämä piti huolta siitä, että ne täytettiin. Paavin täytyi pian luovuttaa kuninkaalle kymmenennen osan kaikista Ranskan kirkon tiloista. Mutta tärkeintä oli, että hänen täytyi kuninkaan eduksi lakkauttaa temppeliherrojen tavattoman rikas eteläranskalainen järjestö, jonka rikkauksia Filip jo kauan oli himonnut.
Tämä munkkikunta harjotti, yhtä vähän kuin monet muutkaan, yksinomaan hartausharjotuksia, vaan ajoi se suuressa määrin ja hyvällä menestyksellä liikeasioitakin. Se oli, sanoo Prutz, kieltämättä aikanaan sotilaallisen urhoollinen, mutta jo kauan oli soimattu temppeliherrojen itsekästä politikaa, jolla se suorastaan ajoi omaa etuaan, välittämättä koskaan koko kristikunnan edusta. Sillä olikin tavattomat rikkaidet hallussaan ja oli se lopulta jonkullainen rahallinen suurvalta. Kun loppurymäkkä tapahtui, arvioittiin munkkikunnan kiinteän omaisuuden arvo 25–62 miljoonaksi frangiksi ja sen vuotuiset tulot nousivat ainakin 2 miljoonaan, joka nykyisen rahanarvon mukaan vastasi vähintään 50 miljoonaa. Tämä kerrassaan kuninkaallinen rikkaus sopi huonosti siihen köyhyyteen, joka munkkikunnan sääntöjen mukaan piti olla »temppelin köyhien veljien» velvollisuutena. Tulot tulivat pääasiallisesti laiva- ja kauppaliikkeistä, temppeliherrat kuljettivat nopeakulkuisilla galerilaivoillaan vuosittain tuhansia pyhiinvaeltajia Palestiinaan ja sieltä takaisin, ja heidän etuoikeutensa saada tullitta kulettaa maahan itämaitten tavaroita omiksi tarpeikseen teki suuret voittoa tuottavat kauppakeinottelut mahdollisiksi. Sitäpaitsi munkkikunta oli suuressa määrin välittäjänä raha-asiatoimissa. Sen pääpaikka Parisissa, »temppeli», oli kerrassaan kansainvälinen pörssi, missä liikemiehet kaukaisiltakin mailta suorittivat maksunsa ja saivat saatavansa ja jota ruhtinaatkin käyttivät samaan tarkotukseen. Puhtaasta lähimmäisenrakkaudesta, katsomatta omaa voittoaan, eivät temppeliherrat luonnollisestikaan tehneet sellaisia »palveluksia». Lopulta ruhtinaatkin hakivat sen suosiota ja joutuivat sille velkaan. Juuri Filip IV:nnelläkin oli tällaisia kokemuksia. Kaikkien germanien kristillisimpien ritarien temppeli oli kauppapörssinä! Täytyy myöntää, että tämä meidän aikamme juutalaisvihollisista on katkeraa todellisuutta.
Kuninkaan pyrkiessä temppeliherrain rikkauksille oli Klemensin turha häntä vastustaa. Väänsipä ja käänsipä hän miten tahtoi, se ei hyödyttänyt mitään. Hänen täytyi niellä karvas pala ja julkean oikeusistuntoilveilyn perästä kirota ja lakkauttaa munkkikunta sen harhaoppisuuden ja siveettömyyden vuoksi. Mitä ruhtinaat muualla voivat saavuttaa vain erkanemalla paavikunnasta: rikkaiden kirkon tilusten joutumisen valtiolle, siitä piti Ranskassa huolta paavi itse. Ei ole ihme, että Ranskan kuninkaat pysyivät hyvinä katolilaisina ja ankarina paavilaisina, vainoten ankarasti kerettiläisiä.
Ulkopolitikassakin täytyi paavien menetellä Ranskan kuninkaiden mieliksi, jotka olivat ainaisessa riidassa Englannin kanssa ja pyrkivät lisäämään maataan Englannin kustannuksella. He pakottivat sen vuoksi paavit riitaan Englannin kuninkaiden ja Saksan keisarien kanssa.
Mutta siihen ei tarvitakaan kovin suurta pakkoa. Tultuaan Ranskan yliherruuden alle, kadottivat paavit paraat tulonsa Ranskasta. Mutta ollen poissa Italiasta tulivat kirkkovaltiostakin tulevat tulot yhä epävarmemmiksi, jäivätpä usein kokonaan tulemattakin. Samalla kasvoivat paavin kaikissa muissakin senaikuisissa hoveissa kaupan ja teollisuuden kehittyessä ylellisyys, tarpeet ja rahanhimo. Kuta vähemmän sitä saatiin Ranskasta ja Italiasta — ja pian myöskin Espanjasta — sitä enemmän täytyi koettaa nylkeä pohjoisista maista. Avignonin paavit ryhtyivätkin julkisesti erittäinkin Saksan kirkkoa kettämään, joka seikka lopuksi johti Saksan erkaantumiseen Roomasta, uskonpuhdistukseen. Saksaa kohtaan, jonka keskusvalta 1300-luvulla oli niin heikko, paavit uskalsivat menetellä miten vain tahtoivat. Yhä suuremmiksi kasvoivat ne vaatimukset, joita he kaikilla mahdollisilla tekosyillä tekivät Saksan piispoille ja luostareille, ja yhä julkeammaksi kävi suoranainenkin kiskominen, esim. aneita kauppaamalla ja pannaanpanon uhalla.
Prutz kuvailee historiassaan, kuinka Avignonin paavit kehittivät varsin viekkaasti järjestelmäänsä saadakseen rahaa jokaisesta laajalla kirkon virka-asteikolla tapahtuvasta muutoksesta. Maksoikin mahdottomasti ennenkuin pääsi apotiksi, piispaksi tai arkkipiispaksi, vaikkei otetakaan huomioon sitä, mitä jo muutenkin tarvittiin vaikuttavien henkilöiden »voitelemiseksi»; mutta pienempienkään virkamiesten verottamista ei unohdettu. Oli luonnollista, että näin virkaan päässeet henkilöt taasen vuorostaan käyttivät kaikkia keinoja nylkeäkseen taasen alempiaan.
Merkitsevää osaa paavin istuimen tuloissa näyttelivät n. k. konfirmatsionimaksut, jotka täytyi maksaa ennenkuin sai paavilta vahvistuksen korkeampaan kirkolliseen virkaan. Arkkipiispaksi pääseminen Mainziin, Trieriin tai Salzburgiin tuli maksamaan 10,000 kultaguldenia, Roueniin 12,000, Toulouseen ja Sevillaan 5,000 j. n. e. Pienissäkin hiippakunnissa oli melkoiset maksut, kisaksi täytyi jokaisen uuden piispan jättää ensimäisen vuoden tulot paavin istuimelle. Jos kirkollinen virka oli avoinna, niin tulivat sen tulot suorastaan paaville, mikä olikin varsin arvokas rahallinen lisätulo, vallankin — jos vielä viivytettiin virantäyttämistä. Piispan kuoltua lankesi kaikki hänen irtain omaisuutensa paaville. Jos tähän lisäksi laskee paitsi lukuisia muita riistämiskeinoja — ne ylimääräiset maksut, jotka tulivat oikeudesta saada yhdistää useampia virkoja yhteen sekä suunnaton aneiden ja kaikenmoisten vapauksien kauppaaminen, kaikki korkeimman määrän mukaan, niin saa aavistuksen, minkä kuorman sellainen nylkeminen vihdoin vieritti askel askeleelta kansan pohjakerrosten kannettavaksi.
Jyrkästi katolilainen historiankirjottaja Ratzinger huomauttaa, kuinka useat Saksan hiippakunnat olivat tähän aikaan velassa Italian pankkiireille, jotka käyttivät paavin apua nylkeäkseen Saksan kirkkoa. Ellei piispa tahtonut täsmälleen suorittaa maksujaan, hankkivat nämä paavin määräyksen, jossa kaskettiin piispan maksamaan, jos tahtoi välttää virasta erottamista ja pannaanpanoa.
Mutta se ei tyydyttänyt paaveja. Johan XXII, joka v. 1316 tuli paaviksi, julisti, että keisarin kuoleman jälkeen hänen valtansa siirtyisi paaville, että tämä Ranskan orja tulisi Saksan yliherraksi. Tuollaista ei kuitenkaan keisari, jos hän yleensä tahtoi olla keisari, voinut sallia määrättävän. Vasten tahtoaan ja epäröiden ryhtyi keisari taisteluun, joka siis nyt koski kokonaan toista asiaa kuin Hohenstaufien taistelu aikaisemmin keskiajalla. Ei ollut enään kysymys Italian herruudesta ja riistämisestä, nyt tuli puolustaa Saksan itsenäisyyttä paavin vaatimuksia vastaan.
Tässä taistelussa asettuivat ruhtinaat ja korkeampi aatelisto enimmäkseen paavin puolelle heikontaakseen omaksi edukseen keisarin valtaa. Sitävastoin ne ainekset, joita uhkasi ruhtinasten kasvava yksinvalta, keräytyivät keisarin ympärille. Niin tekivät ennenkaikkea vapaat kaupungit, jotka koko ajan olivat keisarin voimakkaimpina ja luotettavimpina liittolaisina paavia vastaan. Korkeampi aatelisto sitä vastoin yleensä taipui paavin puolelle. Joskus oli tosin paavin julkeus niin suuri, että yksin ruhtinaatkin rupesivat tekemään sille vastarintaa. Mutta yleensä he kumminkin pitivät keisaria lähimpänä vastustajanaan ja auttoivat paavia hänen pyrkimyksissään keisarin vallan heikontamiseksi ja kukistamiseksi.
Hän julisti keisarin pannaan, mutta kaupungit nauroivat sellaista. »Maallikot halveksivat tähän aikaan suuresti pappeja, ja juutalaisiakin pidettiin näitä parempina», sanotaan muutamassa sen ajan kronikassa. Strassburgista karkotettiin ne papit, jotka paavin käskyä totellen keskeyttivät jumalanpalvelusten harjottamisen. Konstanzissa antoi maistraatti samallaisessa tapauksessa hengellisille ajatusaikaa, ja kun tämä oli kulunut, täytyi kaikkien, jotka eivät tahtoneet toimittaa virkaansa, jättää kaupunki. Reutlingenissa antoi kaupunginneuvosto julkisesti kuuluttaa, ettei kukaan 15 punnan sakon uhalla saanut pitää huoneessaan sellaista pappia, joka totteli paavia. Regensburgissa pakotettiin nälällä papit toimittamaan jumalanpalvelusta. Nürnburgissä, missä kaupungin ylimykset jonkun aikaa olivat olleet paavin puolella, joutuivat he lopulta ammattikuntien kanssa julkitaisteluun, joka päättyi vanhojen sukujen ja pappien kukistumisella, jonka jälkeen kaupunki liittyi pannaan julistettuun keisaiiin. Yleensä olivat kaikki Saksan kaupungit, joissa ylimykset eivät olleet vallassa, Rooman ehdottomia vastustajia ja Ludvigin uskollisia kannattajia.
Sellaisten olosuhteitten vallitessa beghardilainen kerettiläisyys luonnollisesti menestyi mainiosti. Kaikkialla Saksassa kaikui kehotuksia taisteluun paavia vastaan, ja porvarit ja keisarin puoluelaiset lausuivat jokaisen tervetulleeksi, joka vain yhtyi tähän huutoon.
»Keisari Ludvig», sanotaan muutamassa vanhassa fransiskanien aikakirjassa, »asetteli kerettiläisiä korkeimpiin kunniapaikkoihin, ja heidän rikostensa rankaisemattomuus lisäsi muittenkin kiukkua ja uhmaa, ja vähimmänkin tosi- tai tekosyyn nojalla luovuttiin paavista ja katoliselle asialle suureksi vahingoksi lisättiin 'veljien' (beghardien) lahkoa, niin että nämä häpeämättömästi uskalsivat tulla esiin piilopaikoistaan ja hyväksyä kaiken sen, mitä Ludvig ja Petrus Corbarius (jonka Ludvig oli nimittänyt vastapaaviksi Nikolaus V:nnen nimellä) tekivät.»
Myöskin ulkomaiset kerettiläiset, jotka pakenivat Saksaan, saivat turvaa Ludvigilta. 1324 merkitsi Johan XXII keisarin eräässä bullassaan sellaisten ihmisten suojelijaksi ja suosijaksi, jotka oli todistettu kerettiläisiksi, vallankin lombardialaisten kerettiläisten, jolla nimellä kai tarkotetaan valdolaisia ja apostolisia veljiä.
Mutta keisari Ludvig otti kommunistisenkin aatteen palvelukseensa, ei kumminkaan beghardilaisessa, vaan vaarattomammassa fransiskanilaisessa muodossa. Olemme jo ennemmin (siv. 126[b]) viitanneet siihen taisteluun, joka fransiskanien kesken oli syntynyt kysymyksestä saako heidän munkkikuntansa hankkia omaisuutta vaiko ei. Sitten kun paavi Innocentius IV (1245) oli asettunut fransiskanien omaisuushalullisen ryhmän puolelle, asettui jyrkempi suunta yhä vihamielisempään suhteeseen paavinvaltaan. Riita jyrkempien fransiskanien, spiritualien tai fratisellien välillä tuli äkkiluontoisemmaksi, kun Johan XXII, Ludvigin vastustaja, selitti heidän oppinsa, että Kristuksella ja hänen opetuslapsiltaan olisi ollut omaisuutta, kerettiläiseksi, sitten kun v. 1317 inkvisitsioni jo oli alkanut tehdä työtänsä heidän keskuudessaan. Panipa paavi v. 1328 yksinpä munkkikunnan kenraalin viralta, kun tämä asettui jyrkimmän suunnan puolelle. Ankarammat fransiskanit asettuivat nyt kokonaan Ludvigin puolelle ja tulivat hänen innokkaimmiksi puoluelaisikseen. Vieläpä keisari v. 1328 valitutti heidän riveistään yllämainitun Petrus Corbariuksen vastapaaviksi Avignonin paaville, tosin vain jättääkseen hänet taas pian pulaan. Nikolaus nöyrtyi jo v. 1330 Avignonin paavin alle ja vannoi katuvaisena luopuvansa kaikesta »harhauskostaan».
Tämä keisarin juhdan kohtalo osotti jo, mikä loppu tulisi paavin ja keisarin väliselle riidalle. Jälkimäinen joutuisi tappiolle.
Saksan keisarivallan heikkous oli syynä siihenkin, että valtakunnan rajamaat, kuten Sveitsi ja Alamaat, tähän aikaan tekivät itsensä itsenäisiksi. Myöskin Böhmi vapautui yhä enemmän Saksan valtakunnasta. Sen ruhtinaat hakivat turvansa valtakunnan valtaa vastaan Ranskan kuninkaista, joihin he sukulaisuutensa ja Ranskan hovissa saamansa kasvatuksen kautta olivat läheisessä suhteessa.
Böhmin ruhtinaasta, kuningas Johanin pojasta Kaarlesta, sai paavi Klemens VI sopivan ehdokkaan Saksan keisariksi. Hän vaati nyt saksalaisia valitsemaan uuden keisarin silloisen pannaan pannun Ludvigin sijaan, ja pappiensa ja täysinäisten rahakukkaroittensa avulla Kaarle saikin Saksasta puolelleen neljä vaaliruhtinasta, jotka hänet v. 1346 valitsivatkin keisariksi. Hänen voittonsa kävi sitäkin helpommaksi, kun Ludvig kuoli samana vuonna, ennenkuin taistelu oli ehtinyt oikein vakavasti aikaakaan.
Kaarle ei ollut mikään tunnepolitikoitsija. Ranskassa ja Italiassa hän oli perusteellisesti oppinut uudemman valtiotaidon ja käsitti myöskin senvuoksi sangen hyvin, ettei hänen valtansa tukena ollut suinkaan keisarikruunu, vaan hänen omat perintömaansa. Ennen kaikkea huolehti hän Böhmistä. Keisarinkruunusta koetti hän saada mahdollisimman paljon voittoa, mutta hän varoi kuitenkin sen vuoksi rupeamasta taisteluun, uhraamasta jotakin. Mutta se, mitä keisarillisesta arvosta vielä oli jälellä, näytti hänestä ehdottomasti riippuvan paavillisen kirkon arvosta! Keisari ja paavi olivat pakotettuja käymään käsi kädessä, minkä seikan Kaarlelle tekivät sangen helpoksi hänen personalliset taipumuksensa ja suhteensa.
Niin tuli Kaarlesta »pappikeisari», joksi italialaiset häntä kutsuivat, kaikkien sellaisten paavin vaatimusten innokas puolustaja, jotka eivät vain koskeneet hänen omaa valtaansa. Eniten saivat tästä luonnollisesti kärsiä kansanvaltaiset ja samalla myöskin kommunistiset kerettiläiset. Ludvigin hallitessa kaikki vainot beghardeja vastaan olivat Saksassa melkein vallan lakanneet tai ainakin käyneet tehottomiksi. Nyt koitti heille taasen veristen vainojen aika.
Jo v. 1348 alkoi vainoaminen, mutta vielä pahemmaksi se tuli vuosisadan viimeisellä kolmanneksella, kun kerettiläisyys leimahti ilmi Englannissa, kuten kohta saamme nähdä, ja saattoi roomalaisen kirkon vimmaan ja raivoon. Kaarle julkaisi säädöksen toisensa perästä beghardeja vastaan. Saksaan paavi lähetti v. 1367 kaksi inkvisitoria, mutta ne saivat pian liiaksi työtä. Keisari antoi heille v. 1369 erityisen Luccassa kesäkuun 10 p:nä 1369 allekirjotetun valtakirjan, joka antoi heille erikoisia valtuuksia. V. 1372 paavi lähetti heille avuksi vielä viisi miestä. Kaikkialla loimusivat nyt kerettilaisroviot, ja kerettiläisiä poltettiin sadottain.
Bonifasius IX kokosi v. 1394 kaikki paavin siihen asti antamat määräykset kerettiläisten hävittämiseksi erityiseen julistuskirjaan, ottaen samalla huomioon keisarin julkaisemat. Hän mainitsee tässä Saksan inkvisitorien kertomuksia kerettiläisistä, joita kansa nimitti beghardeiksi, lollhardeiksi ja svestrioneiksi ja jotka itse sanovat itseään »köyhiksi» ja »veljiksi». Hän valittelee, että tämä kerettiläisyys on pysynyt yli sata vuotta vallalla, ilman että sitä on voitu hävittää, vaikka ei oltu säästetty rovioitakaan. Mutta nyt vihdoinkin piti tehtämän loppu kerettiläisyydestä.
Seuraavana vuonna muuan inkvisitori sitte riemuiten ilmottaakin, että hänen oli onnistunut voittaa kerettiläisyys. Mutta jo v. 1399 huomasi Bonifasius olevansa pakotettu lisäämään inkvisitorien lukua kuudella.
Olosuhteet toivat beghardeille yhä uusia kannattajia, mutta verinen vainoominen painoi heidät täydellisesti merkityksettömiksi.
Julkinen esiintyminen, itsenäinen beghardilaisuus katosi täydellisesti. Olemme jo nähneet, että ensimäiset vainot 13:nnella vuosisadalla saattoivat suuren osan maltillisista beghardeista yhtymään kerjäläismunkkikuntiin. Nyt tämä kehitys suoriutui loppuun. Begharditalot osaksi muuttuivat luostareiksi, tavallisesti fransiskaniluostareiksi, osaksi säilyttivät vanhan nimensä, vaikka olivatkin täydellisesti asettuneet munkkiuden kannalle. Paavi Nikolaus V otti ne v. 1453 julkisesti kirkon helmaan ja antoi niille samat oikeudet kuin fransiskanien tertsiareillakin oli.
Salaisia seurakuntia ei voitu täydellisesti hävittää eikä saattaa alistumaan. Mutta koko heidän sankarimaisuutensa ja heidän uhrautuvaisuutensa ei kyennyt kokonaisena vuosisatana vaikuttamaan muuta kuin tuottamaan loppumattoman sarjan marttyyreja.
Saksassa ei voinut yleensä mikään kerettiläinen, eikä siis myöskään mikään kommunistinen vastustusliike uudelleen kohottaa päätänsä ennenkuin aika oli synnyttänyt uuden suuren ristiriidan paavin ja maallisen vallan välille. Ja sellainen saattoi tulla kysymykseen vasta sitten, kun melkoinen osa Saksan ruhtinaita oli tullut kyllin vahvaksi ryhtymään taisteluun sekä keisaria että paavia vastaan.
Ludvig IV:nnen kuolemasta suureen saksalaiseen uskonpuhdistukseen oli kerettiläisyydellä Europassa vain kaksi turvapaikkaa: ensin Englanti ja sitten, ihmeellistä kyllä, Böhmi, juuri se maa, jonka hallitsijoista katolinen taantumus Saksassa oli lähtenyt.
[a] Ks. II osa, IV luku. Pääoma ja työ kutomateollisuudessa. MIA huom.
[b] Ks. III osa, I luku. Luostarikommunismi (kohta). MIA huom.