Tabor oli kukistunut, mutta se ei hävinnyt jäljettömiin. Tämä kommunistinen sotilasvalta oli näytellyt niin loistavaa osaa ja sen vaikutuksella oli kaikesta huolimatta ollut niin syvät juuret ajan yhteiskunnallisissa olosuhteissa, jotka sen kukistuttua eivät vain lakanneet vaan esiintyivät vielä räikeämpinä, että niiden aatteiden, joille se oli rakettu, täytyi edelleenkin elää, joskin uusissa muodoissa, muuttuneisiin olosuhteisiin soveltuneina.
Kahteen eri suuntaan, jotka molemmat kyllä lähtivät samasta juuresta mutta olivat keskenään sentään aivan erilaiset, kehittyi taborilaisia lahkoja ja järjestysmuotoja. Molempia kutsuttiin Böhmin veljiksi. Toinen näistä lahkoista oli sotainen, toinen kommunistinen.
Me olemme nähneet, kuinka Taborin voitot houkuttelivat sinne vieraita sotilaita, jotka tulivat sinne vain kunnian ja rikkaan saaliin toivossa. Toiselta puolen alituinen sota raaistutti kyllä myöskin taborilaisia itseään, ja monelle heistä tulivat saalis ja palkka ainoiksi tarkotuksiksi.
Taborin häviön jälkeen muodostui näistä aineksista joukkoja, jotka harjottivat sodankäyntiä ammattina ja rupesivat mielellään palvelukseen hyvästä palkasta. He vetäytyivät tavallisesti jonkun tunnetumman päällikön ympärille kokoontuneina Böhmistä Unkariin ja erittäinkin Puolaan, joissa tekivät itsensä varsin huomatuiksi. Taborin laitoksien mukaisesti olivat nämä »Böhmin veljesjoukot» järjestetyt kansanvaltaiselle pohjalle, eivätkä ne suinkaan olleet yksinvaltaisen johtajan vallassa, kuten muuten oli sen ajan palkkajoukkojen laita.
Väitetään myöskin, että kasakat, jotka 1500-luvun alussa ilmaantuivat Ukrainassa, olisivat järjestyneet saman mallin mukaan.
Suuremman merkityksen sai kumminkin toinen laji »Böhmin veljiä», joka jäi Böhmiin.
Me olemme jo ennen huomauttaneet, että keskiajan kommunistit olivat yleensä rauhaarakastavia miehiä ja kammoivat väkivaltaa. Tämä on alempien kansankerrosten heikon aseman luonnollinen seuraus ja sopusoinnussa myöskin alkukristillisen perimätiedon kanssa. Kun hussilainen vallankumous puhkesi ilmi Böhmissä, vanhat auktoritetit syöstiin alas ja alemmat kansanluokat nousivat voitokkaaseen kapinaan, silloin joutui kommunistien suurin osa mukaan ja kun kerran olivat joutuneet väkivaltaiseen vallankumoukseen, ajoi tosiasiain logika heidät luonnonlain välttämättömyydellä kansanvaltaisen liikkeen johtoon, liikkeen, jonka pisimmälle menevän osan he muodostivat.
Mutta eipä edes silloin kun taborilaiset viettivät loistavimpia voittokulkujaan, rauhallisemman suunnan äänet kokonaan vaienneet, vaan tuomitsivat kaiken sodan, kaiken väkivallan, kaiken pakon. Tämän suunnan etevin johtaja Chelcicistä, läheltä Wodniaa kotoisin oleva Pietari Chelcicky. Hän oli syntynyt noin v. 1390, ja oli nähtävästi köyhtynyt aatelismies. Hän kirjotti jo v. 1420 väkivallan käyttämistä vastaan uskonnollisissa asioissa, ja vallankumoussodat vahvistivat hänen mielipidettään. Hän sanoi sotaa kaikkein kamalimmaksi kaikesta pahasta ja sotamiehiä murhaajiksi ja pahantekijöiksi. »Ei kukaan kuningas eikä ruhtinas eikä edes köyhin aatelismieskään», kirjottaa hän, »käy sotaa omasta puolestaan yksinään, vaan kaikki he pakottavat talonpoikia väkisin siihen, johtaen täten kaiken kansan murhien ja rikoksien tekoon».
Chelcicky on tasa-arvonkommunisti alkukristillisessä mielessä. Mutta ei sodalla eikä valtion pakolla vaan valtion ja yhteiskunnan selän takana saataisiin yhdenvertaisuus aikaan. Tosikristityllä ei saa olla valtiossa mitään osaa, sillä valtio on syntinen ja pakanallinen. Valtio luo yhteiskunnalliset eroavaisuudet, omaisuuden, säädyn ja arvon, ja ne voivat hävitä vain sen mukana. Mutta ainoana keinona valtion hävittämiseksi on se, ettei välitetä sen olemassaolosta. Tosiuskovainen kristitty ei senvuoksi saa ottaa vastaan mitään virkaa eikä myöskään pyytää valtiovallan apua. Poliiseja ja tuomioistuimia ei häntä varten saa olla olemassa. Tosikristitty pyrkii itsestään hyvään eikä hän saa pakottaa muita hyvään, koska Jumalakin vaatii vapaasta tahdosta tehtyä hyvää. Kaikkinainen pakko on pahasta.
Ainoa asema, jossa tosikristitty voi olla vallitsevassa valtiossa ja vallitsevassa yhteiskunnassa, on alimmissa kerroksissa, niiden joukossa, jotka vain tottelevat ja palvelevat, mutta eivät käske ja hallitse. Kaikkinainen hallitseminen, kaikkinainen luokkamuodostuminen on vastoin veljeyden ja tasa-arvoisuuden käskyä. Ja yhtä vähän kuin totinen kristitty saa olla hallitsija, yhtä vähän saa hän riistääkään. Älköön hän myöskään harjottako kauppaa, sillä siihen yhdistyy välttämättömästi petosta. Kaupungit, kauppapaikat, ovat pahasta. Ne ovat Kainin keksintöä, hän muutti elämän alkuperäisen yksinkertaisuuden viekkaudeksi, keksimällä mitat ja painot, sensijaan että kansa aikaisemmin vaihtoi mittaamatta ja punnitsematta. Hyljättävintä ja kirotuinta on kuitenkin aateluus.
Mitä enemmän Böhmissä taborilainen järjestelmä menetti alempien luokkien suosion, sitä enemmän tämä anarkistinen mutta rauhaa rakastava kommunismi voitti alaa väestön keskuudessa.
Merkitsevimmäksi niistä kommunistisista lahkoista, joita syntyi Böhmissä Taborin kukistumisen jälkeen, osaksi hajonneista taborilaisista aineksista, tulivat Chelcickyn kannattajat, chelciciläisveljet.
Tunnetummaksi Pietarin oppilaista tuli veli Gregor, Hän oli köyhä aatelismies, jonka täytyi elää räätälinammatilla. Kunwaldin kylän taborilainen siirtola valitsi v. 1457 hänet johtajakseen ja järjestäjäkseen. Hänen ansionsa lienee pääasiassa se, että nämä siirtolaiset, »veljet», omaksuivat Chelcickyn opin ja kaikin tavoin elivät sen mukaisesti.
Ei olla varsin selvillä siitä, kuinka Böhmin veljet alkuaan oli järjestetty, sillä veljet myöhempinä aikoina häpesivät kommunistista alkuperäänsä ja koettivat parhaan kykynsä mukaan peittää tämän tosiasian. Sen avulla, mitä tiedetään heidän myöhemmistä järjestöistään ja heidän jälkeläisistään, herrnhutilaisista, voimme kuitenkin saada pääpiirteet selville.
Luonnollisesti oli kaikki sota- ja valtiopalvelukseen rupeaminen, kuten valtion laitoksiin vetoaminenkin, ankarasti kielletty. Täydellisen yhdenvertaisuuden piti vallita seurakunnassa, eikä minkäänlaista riistämistä saanut tapahtua. Jokaisen, jolla oli rikkautta tai säätyetuoikeuksia, täytyi luopua näistä, ennenkuin pääsi seurakunnan yhteyteen. Ei kukaan veljistä saanut harjottaa kauppaa eikä lainata rahoja korkoa vastaan, mutta kukin oli velvollinen auttamaan hädänalaista veljeä.
Yksityisomaisuutta ja yksityisperhettä ei oltu suinkaan poistettu, vaan kommunismi näyttäytyi perheisiin nähden, varsinaisesti siinä, että terotettiin veljellisyyden käskyä ja pyrittiin ylläpitämään yhdenvertaisuutta, niin ettei kukaan kohonnut muita korkeammalle eikä taasen vaipunut toisten alapuolelle. Mutta tämä yksityisomaisuuden säilyttäminen oli mahdollista vain pitämällä mitä ankarinta kuria, joka ei karttanut ryhtymästä käsiksi perhe-elämän sydämellisimpiinkään suhteisiin.
Seurakunta valitsi papit ja vanhimmat, ja nämä käyttivät sellaista kurinpitovaltaa, joka nykyaikaisesta ihmisestä olisi sietämätöntä, mikä seikka oli merkillisessä ristiriidassa Pietarin anarkistisen teorian kanssa, joka hylkäsi kaikellaisen pakon epäkristillisenä ja pakanallisena! Ja tuo pakko oli sitä sietämättömämpää, kun Böhmin veljillä oli erikoisen selvänä tuo synkkä, tekopyhä piirre, jonka olemme jo huomauttaneet olleen yleisenä piirteenä keskiajan kommunisteilla; syynä siihen lienee ollut se sanomaton kurjuus ja puute, joka oli hussilaissotien seurauksena.
Kaikkinainen leikkiminen ja tanssiminen oli kiellettyä, koska perkele vietteli niiden kautta uskovaisia. Työnteko ja hiljainen alistuminen olivat ainoat, joita kristityltä täällä vaadittiin. Sunnuntaita viettivät he jo aivan puritanisesti.
Joskaan yksityisomaisuutta ja yksityisperhettä ei oltu kielletty, niin pidettiin kuitenkin naimattomuutta korkeampana, pyhempänä. Papistolle oli omaisuudettomuus ja naimattomuus pakollista. Naimattomat ihmiset elivät, suvun mukaan erillään, veli- ja sisartaloissa, joissa he yhdessä työskentelivät ja elivät. Me saanemme kuvitella niitä jokseenkin beghardilaistalojen mallisiksi.
Niinkuin taborilaiset, vihasivat Böhmin veljetkin oppineita, joita pitivät etuoikeutettuna säätynä. Mutta he, samoin kuin taborilaisetkin, pitivät kovin tarkkaa huolta hyvistä kansakouluistaan. Kansanvaltaisen kirjapainotaidon omaksuivat he heti, kun se oli keksitty, erinomaisella innolla. Kirjotuksien lukumäärä, jotka he kaikkiaan koko vaikutusaikanaan julkaisivat puolustuksekseen, oli paljon suurempi kuin koko muu samanaikainen böhmiläinen kirjallisuus. He kerskasivat myöskin siitä, että he olivat olleet ensimäiset, jotka painattivat (Venedigissä) raamatun äidinkielellään, niin että Böhmi tässä suhteessa oli kaikkia muita kansoja edellä. Böhmissä oli 1500-luvun alussa viisi kirjapainoa, yksi katolilainen, yksi utrakvistinen ja kolme muuta, jotka kuuluivat Böhmin veljille. Eivätkä nämä kolmekaan aina riittäneet heille, vaan painattivat he ajottain kirjojaan Saksan puolella Nürnbergissä.
Omituinen, mutta heidän tarkan kurinsa mukainen, oli määräys siitä, ettei mitään sellaista saanut painaa, jota ei seurakunta ensin ollut hyväksynyt!
Ja siitä huolimatta tuollainen tavaton kirjallinen tuotanto!
Veljeslahkon rauhallisesta luonteesta ja heidän alistuvaisesta mielenlaadustaan huolimatta, pitivät sen ajan vallassaolijat näitä veljiä sekä epäiltävinä että vaarallisina. Jo v. 1461 rupesi sama Georg v. Podiebrad, jonka muistamme Taborin kukistajana ja joka sen jälkeen valittiin Böhmin kuninkaaksi, ankarasti heitä vainoomaan. Heidän johtajansa, m. m. veli Gregori, vangittiin, Kunwaldin seurakunta hajotettiin, sen jäsenet ajettiin maanpakoon ja kaikki kokoukset kiellettiin.
»Tällä ankaralla inkvisitsionilla», kirjottaa Covenius, »joka nyt kaikkialla pantiin toimeen veljiä vastaan, oli seurauksena, että heistä useimmat hajaantuivat metsiin ja vuorenrotkoihin ja asuivat luolissa. Eivätkä he edes siellä olleet turvassa. He uskalsivat tehdä tulen välttämättömimpien ruokien keittämistä varten ainoastaan yöllä, ettei siitä nouseva savu heitä kavaltaisi, ja siellä he istuivat kovassa pakkasessa tulen ympärillä ja kuluttivat aikaansa raamatun lukemisella ja hurskailla keskusteluilla. Ja jos heidän täytyi lähteä syvässä lumessa hankkimaan itselleen elintarpeita, astuivat kaikki samoihin jälkiin, jotka ensimäinen oli tehnyt, ja se, joka kulki viimeisenä, laahasi perässään männynoksaa niin että jäljet uudestaan täyttyivät ja näyttivät jonkun talonpoikaisnaisen tekemiltä, joka oli raastanut risukimppua metsästä. Sen vuoksi että heidän näin täytyi asua luolissa, heidän vihollisensa kutsuivat heitä pilkaten »jamiseiksi», luola-asukkaiksi.
Tämä jamisi-nimi (tshekkiläisten sanasta jáma, luola) näyttää kuitenkin pikemmin vain sellaisten kansan antamien nimityksien käännökseltä, jommoisia jo aikaisemmin Saksassa tuli beghardien osaksi sen perustuksella, että heidän täytyi pitää kokouksiaan salassa. Se viittasi siis siihen, että beghardien perimätieto olisi vaikuttanut Böhmin veljien keskuudessa. Böhmin veljiä kutsuttiin ei vain jamiseiksi, vaan myöskin »pikardeiksi».
Ensimäinen vaino loppui vasta Podiebradin kuollessa v. 1471, ja sitä seurasi toisia. Nämä eivät heitä kuitenkaan paljon vahingoittaneet. Valtiovalta ei ollut varsin vahva Böhmissä, ja veljet saivat voimakasta suojaa yksityisiltä aatelismiehiltä ja kaupungeilta, sillä älykkäät henkilöt ymmärsivät jo aikaisin, kuinka viattomia tämän lahkon yhdenvertaisuuspyrinnöt ja valtiovihollisuus itse asiassa olivat, sekä toiselta puolen, minkä oivallisen sortamisaineksen heidän saarnansa ahkeruudesta, kieltäymyksestä ja kärsivällisyydestä olivat omiansa luomaan.
Tämä suojelus vaikutti sen, että vieläpä ensimäisten vaikeidenkin vainojen aikana veljien lukumäärä nopeasti kasvoi. Lisäksi tuli myöskin se, että he täydellisesti taborilaisten hengessä, mutta kokonaan ristiriidassa aikansa yleisten kirkollisten järjestysmuotojen hengen kanssa, osottivat suurinta suvaitsevaisuutta uskonasioissa. Veljesseurakunta saattoi tehdä tämän aivan yksinkertaisesti sen vuoksi, ettei se, kuten toiset, tahtonut olla mikään valtiojärjestö. Jo ensimäinen veljeskongressi, joka pidettiin v. 1464 Reichenaun läheisyydessä olevalla vuorella ja jossa oli edustajia sekä Böhmistä että Mähristä, julisti, että kysymykset, jotka koskivat yhteiskunnallista järjestymistä, olivat tärkeimmät ja uskon asiat vasta toisessa sijassa. Ja tässä periaatteessa pysyttiin aina. Täten joutuivat Böhmin veljet suurimpaan ristiriitaan myöhemmin esiintyvään luterilaiseen oppiin, että usko yksin tekee autuaaksi eikä työt.
Sitä ankarampia he olivat silloin, kun todellakin käytännöllisiä eroavaisuuksia esiintyi. Heidän toiseen kongressiinsa, joka pidettiin v. 1467 Lhotassa, joka lopullisesti loi heidän järjestysmuotonsa, sittenkun Reichenaussa oli muodostettu ohjelma, saapui muutamia aatamilaisien jäännösten edustajia tekemään yhdistymisehdotuksia. Mutta ne hylättiin. Aatamilainen kommunismi oli heistä liian pitkälle menevää.
Huonosti onnistuivat myöskin yhdistymiskeskustelut valdolaisten kanssa, jotka jo olivat liian porvarismielisiä. »Me puhuimme paljon valdolaisten pappien kanssa», kertoo Gregori muutamassa kirjotuksessaan, »erittäinkin pappi Stefanin kanssa, joka ei milloinkaan alentunut pitämään jumalanpalveluksia roomalaiseen tapaan (niinkuin valdolaiset toisinaan tekivät välttääkseen vainoja). Tämä, joka myöhemmin poltettiin, tarjoutui parantamaan kaikkea, mitä saattoi pitää Kristuksen opin ja kristillisen elämän vastaisena, ja asettamaan kaikki niin, kuin muinoin oli ensimäisessä kirkossa. Mutta heillä oli ystäviä Rooman vihkimien pappien joukossa, ja nämä estivät asian.»
Niin ei saatu aikaan sovintoa. Gregori jatkaa: »Osa valdolaisia myönsi, että he olivat poistuneet ensimäisten esi-isiensä teiltä. Myöskin oli heissä sellaista turmiollisuutta, että ottivat ihmisiltä rahoja, kokosivat rikkauksia eivätkä pitäneet huolta köyhistä, vaikka onkin kristinuskon vastaista, että pappi kokoo aarteita, sen sijaan kun hänen tulisi käyttää oma, vanhemmilta perimänsä omaisuus almuihin ja köyhien hädän lieventämiseksi.»
Mutta valdolaisten kohtalo oli pian tuleva Böhmin veljien osaksi.
Se puritanismi, millä he lausuivat vastalauseensa vallitsevaa yhteiskuntaa vastaan ja mikä heidät tästä erotti, oli itse asiassa oivallinen keino päästä eteenpäin tässä yhteiskunnassa. Me olemme jo ennen viitanneet siihen, mikä tavaton ero ulkonaisesta yhtäläisyydestä huolimatta oli tämän puritanismin ja alkukristillisyyden askesin välillä. Joskin molemmat saarnaavat elämänilon ja kaiken nautinnon turhamaisuutta ja vieläpä vahingollisuuttakin, liittyi kumminkin alkukristillisyyden askesiin sen kannattajien tylsämielinen hitaus, uskonpuhdistuksen aikojen puritanismiin sitä vastoin sen kannattajien väsymätön ja tarkka työteliäisyys. Meidän aikanamme, sen kehittyneen suurteollisuudellisen kapitalismin vallitessa ei työteliäinkään puritanismi voisi turvata palkkatyömiesten, talonpoikien tai pikkuporvarien elämää. Mutta sinä aikana, jota me nyt käsittelemme, siirryttäessä luonnon taloudesta, johon oli jo sekottunut yksinkertaista tavaratuotantoa, yleiseen osittain jo kapitalistiseen tavaratuotantoon, oli sellainen puritanismi kumminkin oivallinen keino tekemään pikkuporvareista pääomanomistajia, ja sitä enempi kun väestön suurimmassa osassa vallitsi vielä tuo lapsellisen elämäniloinen katsantotapa, joka yleensä on liittynyt luonnontalouden tilaan, missä ei tuoteta myytäväksi vaan itse käytettäväksi, ei koottavaksi kasaan, vaan nautittavaksi. Myöskin veljien hyvä yleinen koulusivistys on puritanismin ohella antanut vauhtia heidän taloudelliselle kohoamiselleen.
Taborilaisille oli sotasaalis tuottanut varallisuuden, joka teki lopun heidän kommunismistaan. Böhmin veljien varallisuus sen sijaan kasvoi pian heidän ahkeruutensa, tyytyväisyytensä ja säästäväisyytensä sekä älynsä seurauksena.
Hyvinvointi tuotti pian veljille lukuisia uusia kannattajia sangen maallisista syistä. Mutta kasvavan varallisuuden ohella rupesi vanha ankara kuri useista vanhemmistakin jäsenistä pian tuntumaan yhä painostavammalta. Moni piti sitä kovuutena, että häntä oli kielletty kartuttamasta varallisuuttaan joko kaupalla tai koronkiskomisella. Hyvinvoinnin kasvaessa karttuivat omaisuusasioista aiheutuneet selkkauksetkin, oikeudenkäynnit tulivat tarpeellisiksi, tarvittiin valtiovaltaa hankitun omaisuuden suojaksi.
Niinpä syntyi vähitellen veljien joukossa lievempi suunta. Ei uskallettu vielä vastustaa vanhoja säännöksiä, mutta niitä pyrittiin pitämään vain korkeamman pyhyyden ihanteena.
Eroavaisuus molempien suuntien välillä ilmeni vasta (1460-luvun loppupuolella), kun kaksi herraa ja useampia ritareja ilmottautui jäseniksi veljeskuntaan. Ankarampi suunta tahtoi ottaa heidät jäseniksi, vain jos he luopuisivat omaisuudestaan ja säädystään. Lievempi suunta tahtoi sallia heidän jättää se tekemättä. Mutta vielä voittivat edelliset ja vain ne otettiin veljeskunnan yhteyteen, jotka kaikessa alistuivat yhteisön vaatimuksiin.
Mutta jo v. 1480 sai lievempi suunta aikaan sen, että muuan oppinut, Luukas, otettiin seurakunnan yhteyteen. Pian tuli lisää ja oppineet rupesivat vaikuttamaan lievemmän suunnan eduksi. Turhaan taistelivat ankarammat, kutoja Gregori päämiehenä, tätä paisuvaa velttoutta vastaan. Brandeisin kongressissa eli synoodissa, kuten sitä kutsuttiin, voittivat maltilliset. Päätettiin, että rikkaita ja korkeita henkilöitä saisi tästä alkaen ottaa seurakunnan yhteyteen, ilman että heidän tarvitsi luopua arvostaan tai varallisuudestaan; heitä piti vain muistutettaman siitä, mitä vaaroja tämä tuottaisi heidän sielunsa autuudelle. Täten oli yhdenvertaisuuden vaatimus, vaikkei sitä oltukaan vallan syrjäytetty, todellisesti siirtynyt hurskaitten toivomusten piiriin.
Samalla tavalla osasivat hurskaat veljet avata tien valtiovallan osallisuuteen. Ei pidä vapaasta tahdosta ruveta tuomarin virkaan eikä sotapalvelukseen tai muuhun valtiontoimeen, mutta jollei voinut päästä vapaaksi hartailla rukouksilla tai muulla tavoin, niin piti alistuman, sanottiin nyt. Eikä siinä kyllin, että veljet saivat ottaa osaa valtion pakottamaan toimeen, heillä oli myöskin lupa itse käyttää tätä pakkovaltaa, saivatpa he harjottaa riistämistä, ravintolanpitoa ja kauppaa — luonnollisesti vain hätätilassa.
Ankarampi suunta oli vimmoissaan näistä päätöksistä ja heidän onnistui saada puolelleen myöskin piispa Mathias. Uusi synoodi peruutti Brandeisin päätökset. Mutta ilo oli varsin lyhyt. Uusi päätös oli vain äkillisen agitatsionin tulos. Jo 1404 maltillisemmat olivat taasen enemmistönä, ja ero tuli välttämättömäksi.
Ankarampi suunta oli pienempi luvultaan, siihen kuului vain sivistymättömiä talonpoikia ja käsityöläisiä, ja sen periaatteet olivat yhteiskunnallisen kehityksen vaatimuksia vastaan. Se kutistui yhä enemmän kokoon. Muutamia sen jäseniä poltettiin v. 1527 Pragissa. Jyrkempi suunta näyttäytyi silloin viimeisen kerran julkisuudessa.
Maltillinen suunta taasen alkoi äkisti kukoistaa, vahvistunut kun oli rikkaiden ja mahtavien henkilöiden siihen liittymisestä ja vapaa käyttämään hyväkseen valtion apukeinoja ja kun sillä oli oivallinen järjestysmuoto, joka vastasi yhteiskunnallisen kehityksen vaatimuksia. Heillä oli jo v. 1500 noin 200 kirkkoa, ja seuraavina aikoina he saivat tärkeän valtiollisen vaikutuksen Böhmissä. Kuinka suuresti aatelisto oli edustettuna heidän joukossaan, käy m. m. selville eräästä anomuskirjasta, jonka veljeskunnan aateliset jäsenet v. 1575 lähettivät keisarille. Sen oli allekirjottanut 17 vapaaherraa ja 141 aatelismiestä.
Sellaisten olosuhteitten vallitessa hävisivät kaikki laitokset, jotka saattoivat muistuttaa kommunistisesta alkuperästä, vieläpä heidän kirjallisuudestaan pyhittiin huolellisesti pois kaikki kommunistiset muistot. »Böhmin puritaneista», kirjottaa Gindely, »Böhmin haaveksi joista, jotka pitivät enempi Pietari Chelcickystä kuin Hussista, jotka Paavalin opin mukaisesti pitivät naimattomuutta parempana kuin avioliittoa, jotka eivät vannoneet, eivätkä hoitaneet mitään virkaa, eivät suvainneet mitään ylellisyyttä eikä rikkautta, eivät lainanneet mitään korkoa vastaan ja kammoivat sotaa, heistä oli tullut tavallisia hyvinvoipia kapitalisteja, vallan kunnioitettavia aviomiehiä, vallan taitavia ammattilaisia, tottuneita pormestareita ja tuomareita, kelpo kenraaleita ja valtiomiehiä.»
Aina kolmenkymmenenvuotiseen sotaan asti kesti Böhmin veljien kukoistusaika. Valkeavuoren tappelu lähellä Pragia v. 1620 ratkaisi vihdoin Böhmin aateliston ja habsburgilaisten keisarien yksinvallan välisen taistelun. Böhmin aateliston täydellinen häviö ja sen omaisuuden ottaminen takavarikkoon vei myöskin mukanaan perikatoon Böhmin veljet. Ainoastaan muutamia hajanaisia jätteitä vietti siellä täällä vaivalloista elämää, kunnes he v. 1722 saivat turvapaikan pietistisen kreivin Zinzendorfin omistamalla Herrnhut-nimisellä tilalla.
Mutta herrnhutilaisissa ei ollut enään ankaramman suunnan kommunistista innostusta, eikä maltillisemman suunnan maailmanviisautta. He olivat köyhiä, surkastuneita talonpoikia tai käsityöläisiä, jotka olivat välttäneet vainot vain senkautta, että elivät kaukaisimmissa takapajulla olevissa kolkissa; ja veljesyhteisön olemuksesta ovat he osanneet säilyttää sangen vähän.
Böhmin veljet kadottivat 1500-luvulla kaiken merkityksen sosialismin historialle. 1600-luvulla hävisivät he myöskin yleisen historian näyttämöltä.