Karl Kautsky

Tie valtaan

1909


III. Kehittyminen tulevaisuuden valtioon

Ilman ennustuksia ei politikassa tulla toimeen. Mutta ne, jotka ennustavat, että kaikki kauvan pysyy vanhoillaan, eivät tunne ennustavansa.

Luonnollisestikaan ei ole ketään työväenluokan politikoitsijaa, joka olisi tyytyväinen nykyisiin oloihin, joka ei pyrkisi niitä perinpohjin uudistamaan. Ei ole ainoatakaan älykästä politikoitsijaa, ajakoon mitä suuntaa tahansa, joka, jos vain on hiukankin ennakkoluuloton, ei myönnä, että olisi järjetöntä odottaa, että yhteiskunnan taloudellisen mullistumisen jatkuessa nykyistä nopeata vauhtiaan kaikki politisesti jäisi vielä pitkiksi ajoiksi ennalleen.

Mutta jos joku politikoitsija siitä huolimatta ei tahdo tietää mitään valtiollisesta vallankumouksesta, se on voimasuhteiden voimakkaasta siirtymisestä valtiossa, silloin ei hänellä ole muuta tehtävää, kuin etsiä muotoja, joissa luokkien vastakohdat ilman suurta ratkaisutaistelua hitaasti ja huomaamatta häviävät.

Vapaamieliset uneksivat yhteiskunnallisen rauhan palauttamisesta luokkien, riistäjien ja riistettyjen, välille riistämistä lakkauttamatta, yksinkertaisesti sen kautta, että jokainen luokka osottaa jonkillaista itsensähillitsemistä toisia kohtaan ja luopuu kaikista »vallattomuuksista» ja »liiallisista vaatimuksista». On ihmisiä, jotka uskovat, että vastakohta yksityisten työläisten ja yksityisten kapitalistien välillä on voitettavissa, jos työläiset ja kapitalistit ovat järjestyneinä toisiaan vastassa. Tariffisopimusten muka pitäisi olla yhteiskunnallisen rauhan alkuna. Todellisuudessa järjestymisen kautta vastakohdat vain keskittyvät. Taistelut molempien vastustajien välillä tulevat harvinaisemmiksi, mutta valtavammiksi, ja ne järkyttävät paljoa enemmän yhteiskuntaa kuin aikaisemmat pienet yksityistaistelut. Toisiaan vastaan taistelevien etujen vastakohta tulee järjestymisen kautta paljoa jyrkemmäksi, ja se tuntuu yhä vähemmän satunnaiselta ristiriidalta yksityistenhenkilöiden kesken ja yhä enemmän välttämättömältä koko luokkien vastakohdalta.

Sosialisti ei voi uskoa luokkien sovinnon ja yhteiskunnallisen rauhan harhakuvaan. Juuri se, ettei hän siihen usko, tekee hänet sosialistiksi. Hän tietää, että ainoastaan luokkien poistaminen, vaan ei luuloteltu sovinto, voi saada aikaan yhteiskunnallisen rauhan. Mutta jos hän on kadottanut uskonsa vallankumoukseen, silloin ei hänellä ole mitään muuta jälellä kuin odottaa luokkien rauhallisesti ja huomaamatta häviävän taloudellisen edistyksen, työväenluokan kasvamisen ja voimistumisen kautta, työväenluokan, joka vähitellen sulattaa itseensä muut luokat.

Tämä on yhteiskunnan vähittäisen sosialistiseen yhteiskuntaan kehittymisen teoria.

Tällä teorialla on hyvinkin todellinen ydin. Se nojautuu todellisen kehityksen tosiasioihin, jotka osottavat, että me todella kehitymme sosialismiin. Juuri Marx ja Engels esittivät tämän asiain kulun ja todistivat sen olevan yhtä varman kuin joku luonnonlaki.

Kahdelta puolen kehittyy meidän yhteiskuntamme sosialistiseksi. Toiselta puolen kapitalismin kehityksen, pääoman keskittymisen kautta. Kilpailutaistelu vie siihen, että suurempi pääoma on voitolla pienemmästä, uhkaa ja ahdistaa sitä sekä lopuksi karkottaa sen. Jo tämä, vaikka jätämmekin tykkänään huomioon ottamatta voittoraivon, pakottaa jokaista kapitalistia suurentamaan pääomaansa, laajentamaan liikeyrityksiään. Yhä valtavammiksi tulevat liikkeet, yhä enemmän liikkeitä joutuu yksiin käsiin. Olemme jo niin pitkällä, että pankit ja yrittäjäjärjestöt hallitsevat ja järjestävät eri kansojen kapitalististen liikeyritysten suurinta osaa. Näin valmistellaan yhä enemmän tuotannon yhteiskunnallista järjestämistä.

Käsi kädessä tämän liikeyritysten keskittymisen kanssa kasvavat suuret omaisuudet, jota kasvamista osakeyhtiömuoto ei millään tavalla ole ehkäissyt. Päinvastoin, juuri osakeyhtiö, paitse että se tekee mahdolliseksi sen, että harvat pankit ja yrittäjäjärjestöt nykyisin hallitsevat tuotantoa, on myöskin keino, jolla voi muuttaa kaikkein pienimmätkin omaisuudet pääomaksi ja jättää sitten kapitalistisen keskittymisen haltuun.

Osakeyhtiöiden kautta tuodaan pikkuihmisten säästöt suurkapitalistien käytettäviksi, jotka niitä käyttelevät kuin omia pääomiaan ja niiden kautta yhä vain kohottavat omien suurten omaisuuksiensa keskittävää voimaa.

Kapitalistin persona tulee osakeyhtiölaitoksen kautta aivan tarpeettomaksi kapitalistisen liikkeen kululle. Hänen personansa erottaminen taloudellisesta elämästä lakkaa olemasta taloudellisen mahdollisuuden tai tarkoituksenmukaisuuden kysymys. Siitätulee pelkkä mahtikysymys.

Sosialismiin valmistautuminen pääomakeskityksen tietä on ainoastaan toinen tulevaisuuden valtion kehittymistie. Sen ohella tapahtuu myöskin työväenluokan keskuudessa kehitystä, joka merkitsee sosialismiin päin kulkemista. Pääoman lisääntyessä kasvaa myöskin yhteiskunnassa palkkatyöväen luku. Siitä tulee yhteiskunnan suurin luokka. Ja samalla kasvavat sen järjestöt. Työläiset perustavat osuuskuntia, jotka hävittävät välikädet kaupan alalta ja harjottavat tuotantoa omaa tarvetta varten; he perustavat ammattiyhdistyksiä, jotka panevat sulkuja kapitalistien itsevaltiudelle ja saavat vaikutusta tuotannossa; he valitsevat kuntien ja valtioiden edustuslaitoksiin edustajia, joiden pyrkimyksenä on ajaa näissä läpi uudistuksia, saada hyväksytyiksi työväensuojeluslakeja, muodostaa valtion ja kuntain liikkeet mallilaitoksiksi ja aina lisätä tällaisten liikkeiden lukua.

Tämä liike jatkuu keskeytymättä, me olemme, kuten reformistimme[1] sanovat, jo keskellä yhteiskunnallista vallankumousta, vieläpä toisten mukaan jo sosialistisessa yhteiskunnassa. Tarvitaan vain jatkuvaa kehitystä nykyisillä perusteilla, ei mitään äkkikumousta — sehän voi vain häiritä sitä tapahtumasarjaa, joka vie meidät sosialismiin, siis pois kaikki vallankumousajatukset, keskittäkäämme kaikki voimamme positiiviseen työhön!

Tämä näyttää todellakin ihan houkuttelevalta, täytyy tosiaankin olla luonnostaan aivan pirullinen, jos toivoo tätä ihanaa »askelettain tapahtuvaa uudistuskulkua» äkkimullistuksen häiritsevän. Jos toivo olisi meidän ajatustemme isä, täytyisi meidän marxilaisten kaikkien innostua tähän sosialismiin kehittymisen teoriaan.

Siinä on vain pikkunen virhe: kehitys, jota se kuvailee, ei ole yhden ainoan vaan kahden ja vieläpä kahden toisilleen hyvin vastakkaisen alkuvoiman: pääoman ja työn kehittymistä. Mikä »reformisteista» näyttää rauhalliselta sosialismiin siirtymiseltä, on vain molempain vastakkaisten luokkien voiman kasvamista, luokkien, jotka ovat leppymättömän vihollisia toisilleen, merkitsee vain, että pääoman ja työn keskinen taistelu, joka aluksi oli vain riitaa joidenkuiden yksilöiden kesken, jotka olivat valtiossa pienenä vähemmistönä, kehittyy sodaksi jättiläismäisten lujien järjestöjen kesken, joista riippuu koko yhteiskunnallinen ja valtiollinen elämä. Niinpä merkitsee sosialismiin kehittyminen ainoastaan sitä, että me kulemme suuriin taisteluihin, jotka järkyttävät valtion olemusta, joiden täytyy tulla yhä valtavammiksi ja jotka voivat päättyä ainoastaan kapitalistiluokan kukistumisella ja sen omaisuuden pakkoluovutuksella. Sillä työväenluokka on yhteiskunnalle välttämätön, se voidaan ajottain voittaa, mutta ei koskaan hävittää. Kapitalistiluokka sitä vastoin on tullut tarpeettomaksi, ensimäinen suuri tappio taistelussa valtiovallasta, jonka tämä luokka kärsii, vie pakostakin siihen, että se täydellisesti ja pysyväisesti kukistuu.

Joka ei tunnusta näitä meidän ainaisen sosialismiin kehittymisemme seurauksia, sen täytyy olla sokea näkemään meidän yhteiskuntamme perustotuutta: ristiriitaa pääoman ja työn välillä. Sosialismiin kehittyminen on ainoastaan toinen ilmaisumuoto luokkavastakohtain kärjistymiselle, suurten ratkaisevien luokkataistelujen aikakauteen siirtymiselle, luokkataistelujen, joita me voimme yhteisellä nimellä kutsua yhteiskunnalliseksi vallankumoukseksi.

Tätä tosin eivät revisionistit tahdo tunnustaa todeksi, mutta heidän ei ole onnistunut tähän saakka esittää mitään pätevää tätä katsantokantaa vastaan. Kaikki, mitä he sitä vastaan tuovat, ovat asioita, jotka, jos olisivat jonkin arvoisia jotain todistamaan, osottaisivat, ettemme me kehitykään sosialismiin, vaan että yhteiskunta kulkee siitä poispäin. Tällaista on otaksuminen, ettei pääoma keskittyisikään, vaan päinvastoin osottaisi vastakkaisia taipumuksia. Tämä loogillinen ristiriita perustuu revisionismin olemukseen: sen täytyy tunnustaa Marxin kapitalismin teoria, jos se tahtoo osottaa, että me rauhallisesti kehitymme sosialismiin. Ja sen täytyy hylätä tämä teoria, kun se tahtoo uskottaa, että yhteiskunta kehittyy rauhallisesti eteenpäin ja että luokkavastakohdat lievenevät.

Mutta siinä alkaa revisionismin ja heidän naapureidensa päissä hämärtää aavistus, että rauhallisen tulevaisuuden valtioon kehittymisen aatteessa on pieni ristiriita.

Kuvaava siinä suhteessa on kirjotus, jonka Naumann julkaisi »Neue Rundschau'n» lokakuun numerossa 1908 ja sitten »Hilfe'ssä» »Marxilaisuuden kohtalosta». Kansallissosialien entisen johtajan esitys tästä kohtalosta on hyvinkin sekava. Hän väittää, että pääoman keskittyminen ja yrittäjäliittojen muodostuminen on jotain, joka hämmästyttää meitä marxilaisia ja panee meidät pahaan pulaan, jotain jota emme olisi odottaneet. Ja toiselta puolen väittää hän, että vasta revisionistiset ammattiyhdistysmiehet olisivat marxilaisia vastaan vieneet voitolle katsantokannan, että työväen suojeluslait ja ammatillinen järjestäytyminen ovat merkitykseltään suurenkin arvoisia. Miesparalla ei ole aavistustakaan, että Marx oli ensimäinen, joka Europan mannermaalla puuhasi näiden molempien puolesta ja että hän tunnusti paljon aikaisemmin kuin muut sosialistit niiden sekä yrittäjäliittojen merkityksen.

Mutta tietämättömyyteen näistä asioista näiden herrojen kirjotuksissa on totuttu, ei siihen ole tapana panna huomiota. Huomattavaa sitä vastoin on, että Naumann kirjotuksessaan keksii keskittyneen pääoman ylivoimaisuuden, niin että hänen mukaansa taloudellinen kehitys ei viekään sosialismiin vaan eräänlaiseen »uuteen feudalismiin, jolla on käytettävänä ennen kuulumattoman voimakkaat taloudelliset toimintakeinot». Yrittäjäliittoja vastaan sanoo hän eivät osuuskunnat ja ammattiyhdistykset mihinkään kykene.

»Teollisuuden johtaminen on niin pitkälle kuin me näemme yhdessä toimivien yrittäjäliittojen ja pankkien käsissä. Siinä ovat sellaiset herrat, ettei niitä mikään yhteiskunnallinen vallankumous satulasta paiskaa, niin kauvan kuin ei työttömyyden ja nälän kauheat ajat synnytä joukkokapinaa, joka sitten suorastaan sokeasti panee kaikki kumoon voimatta rakentaa mitään parempaa. Yhteiskunnallisen vallankumouksen aate on asiallisesti jo mennyttä. Tämä kaikki on hyvin tuskallista kaikille vanhan koulun sosialisteille sekä myöskin meille yhteiskunnallisten ihanteiden miehille, jotka toivoimme työläisten nopeasti menestyvän. Mutta ei auta mikään, lähin aika kuuluu teollisuusliitoille, tahdomme me tehdä mitä tahansa.»

Ei tämä juuri näytä sosialismiin kehittymiseltä, ei ainakaan rauhalliselta kehittymiseltä. Naumann itsekään ei tiedä muuta keinoa tämän uuden feudalismin kukistamiseksi kuin »joukkojen kapinan» joka kaikki kukistaa, siis vallankumouksen — mutta sitten tekee hän äkkiä loogillisen kuperkeikan. Ensiksi myöntää hän, että yrittäjäliitot voidaan ainoastaan vallankumouksen kautta heittää satulasta, mutta sitten hylkää hän ajatuksen tämäntapaisesta vallankumouksesta sillä yksinkertaisella väitteellä, että sen täytyy olla nälkäkapina, »joka sokeasti kaikki murskaa, voimatta luoda mitään parempaa tilalle». Miksi niin täytyy käydä, miksi vallankumous jo etukäteen tuomitaan hedelmättömäksi, on Naumannin salaisuus.

Mutta sen jälkeen kun hän on vallankumousaatteen perusteluitta yhdellä kynän vedoksella lyönyt kuoliaaksi, ei hän millään tavalla vaivu täydelliseen toivottomuuteen vaan kohoaa korkealle täynnä iloista uskoa. Sillä hän keksii, että yrittäjäliitot ovat vastustamattomia ainoastaan marxilaisille, jotka tunnustavat taloudellisen välttämättömyyden ja kieltävät vapaan tahdon. Meidän tarvitsee vain tunnustaa tämä tahto, silloin me kyllä selviydymme yrittäjäliitoistakin, silloin kadottavat »uuden feudalismin» ennenkuulumattoman voimakkaat toimintakeinot vastustamattoman voimansa.

Mihin ei kyennyt kansanjoukkojen kapina, siihen pitäisi kyetä sen, että tunnustetaan yksityisellä olevan vapaa tahto, »personallisuus». Viittaus siihen on »käytännöllistä» »realipolitikaa». Naumann kertoo meille:

»Marx ei tahtonut paljo tietää vapaaseen tahtoon vetoamisesta, koska hän arvosteli kaikkea aivan välttämättömänä tapahtumisena. Siltä ainakin hänen teoriansa kuulostavat. Yksityisihmisenä hän tosin oli tahdonvoimainen personallisuus ja tarmonherättäjä. Nykyään tapahtuu ajattelevan sosialidemokratian keskuudessa eräänlainen palaaminen luonnonopista tahdonoppiin ja sen kautta kaikkien vapaamielisten liikkeiden perusoppiin. Eduard Bernstein on selvimmin puhunut siitä, että on palattava Kantin jalkojen juureen. Myöskin anarkistisissa ja puolianarkistisissa sosialidemokratian sivuliikkeissä on huomattava sama palaaminen uskosta, että talouselämässä vallitsee sokea luonnon kohtalo, uskoon, että tahto muodostelee asioita suuntaan tai toiseen. Tämä palaaminen tahdonoppiin on seurauksena uuden teollisuusherruuden voimistumisesta. Huomataan, ettei se itsestään kukistu, vaan että siltä on hankittava myönnytyksiä tahdon toiminnan kautta.»

Ja »mies», joka tuon vasta nyt huomaa, on rauhallisen sosialismiin kehittymisen opin kunnioittaja. Me marxilaiset emme todellakaan tarvitse tätä tietoa. Revisionisteille sekä heidän anarkistisille ja kansallissosialisille juoksupojilleen on se sitä vastoin vallan tavaton keksintö. Mutta he ovat mehiläisiä, jotka ymmärtävät imeä hunajaa joka kukasta, ja niin näkevät he tässä keksinnössään marxilaisen katsantokannan kumoamaan kykenevän tosiasian samoin kuin heidän vapaamieliset kansallissosialiset, anarkistiset ja puolianarkistiset henkiset veljensäkin. Kaikki he syyttävät Marxia siitä, että hän tunsi ainoastaan »sokean», »automatisen» taloudellisen kehityksen eikä tiennyt mitään inhimillisestä tahdosta ja juuri tämän tahdon synnyttäminen se on muka meidän päätehtävämme.

Niin opettaa paitsi Naumannia myöskin Friedeberg, niin opettavat myöskin ainekset, jotka sosialidemokratiassa heiluvat Naumannin ja Friedebergin välillä, kuten Eisner ja Maurenbrecher, niin opettavat myöskin revisionismin teoretikot kuten Tugan-Baranowsky:

»Pääoma»-teoksen tekijä pani liian paljon painoa historiallisen kehityskulun alkeellisten puolten merkitykseen eikä käsitellyt elävän inhimillisen persoonallisuuden luovaa jättiläistehtävää tässä kehityksessä.» (Der moderne Sozialismus, s. 91.)

Kaikki tämä todistaa selvästi, että rauhallisen sosialismin »kehittymisen» teoriassa on suuri reikä, joka on täytettävä elävän inhimillisen persoonallisuuden ja hänen vapaan tahtonsa luovalla jättiläistehtävällä. Mutta tämä vapaa tahto, jonka pitäisi täydentää tätä kehittymistä, merkitsee todellisuudessa sen hävittämistä. Jos Naumann on oikeassa siinä, että tahto on vapaa ja muodostelee asioita suuntaan ja toiseen, silloin voi hän myöskin suunnata taloudellisen kehityksen kulun suuntaan tai toiseen, silloin ei olevähintäkään taetta, että me kulkisimme juuri sosialismiin. Silloin on ylipäänsä mahdotonta huomata minkäänlaisia kehityssuuntia yhteiskunnassa, silloin ei ole mikään tieteellinen yhteiskunnan tunteminen mahdollista.

 


Viitteet:

[1] Ne, jotka väittävät, että sosialismi toteutuu yksinomaan rauhallisten reformien, uudistusten tietä. — Suom.