Karl Kautsky

Tie valtaan

1909


VI. Vallankumouksellisten ainesten kasvaminen

Olemme nähneet, että marxilaiset yleensä eivät ole osottautuneet niin huonoiksi profeetoiksi, kuin miksi heidät mielellään esitetään, mutta että moni heistä kuitenkin yhdessä kohdassa on ainaollut väärässä, nim. määrätessään ajankohtaa, jolloin he odottivat suuria vallankumouksellisia taisteluita, huomattavia valtiollisia vallansiirtymisiä työväenluokan eduksi.

Mitä syytä meillä on otaksua, että nyt vihdoinkin lähestyy kauvan odotettu aika, jolloin murtuu valtiollisen seisaustilan lumous ja uudelleen syntyy reipasta, iloista taistelun elämää ja voitokasta eteenpäin pyrkimistä tiellä valtiolliseen valtaan?

Engels osotti jo mainitussa johdannossaan Marxin »Luokkataisteluihin» täydellä syyllä, että nykyisissä oloissa ainoastaan suuret joukot voivat suorittaa suuret vallankumoustaistelut, joukot, jotka tietävät, niitä heidän on tehtävä. Ohi ovat ajat, jolloin pienet vähemmistöt yllättävällä tarmokkaalla toiminnalla voivat kukistaa hallitusvallan ja asettaa uuden sen tilalle.

Tämä oli mahdollista keskitetyissä valtioissa, joissa koko politinen elämä oli keskittynyt pääkaupunkiin, joka hallitsi koko maata ja jonka kylät ja pikkukaupungit eivät osottaneet politisen elämän ja yhteenkuuluvaisuuden oireitakaan. Kenen onnistui lamauttaa tai puolelleen voittaa pääkaupungin sotaväki ja virkamiehistö, se voi anastaa hallitusvallan, ja jos yleinen asema vaati yhteiskunnallista vallankumousta, toimia sen hengessä.

Nykyään, rautateiden, telegrafin, sanomalehtien, kokousten ja lukuisien teollisuuskeskuksien, makasiini- ja konekiväärien aikakautena on vähemmistölle aivan mahdotonta lamauttaa pääkaupungin sotaväki, jollei se jo ole täydellisesti joutunut epäjärjestykseen, mutta on myöskin mahdotonta rajottaa jotakin valtiollista taistelua ainoastaan pääkaupunkiin. Valtiollinen elämä on tullut kansan elämäksi.

Missä olot ovat tällaiset, on suuria valtiollisia vallansiirtymisiä, jotka kukistavat kansalle vihamielisen hallitusjärjestelmän, ainoastaan silloin odotettavissa, kun seuraavat ehdot ovat olemassa:

1. Tämän hallitusjärjestelmän täytyy olla kansanjoukkoja kohtaan jyrkästi vihamielinen.

2. Täytyy olla olemassa suuri leppymätön vastustuspuolue jasen takana järjestyneet kansanjoukot.

3. Tämän puolueen täytyy ajaa väestön suuren enemmistön etuja ja nauttia sen luottamusta.

4. Luottamuksen hallitsevaan järjestelmään, sen voimaan ja vankkuuteen täytyy sen omissa kannattajissa, virkamiehistössä ja armeijassa olla järkkynyt.

Viime vuosikymmenien ajalla ei ainakaan Länsieuropassa ole kaikkia näitä ehtoja koskaan ollut yhtaikaa. Pitkät ajat ei työväenluokka ollut väestön enemmistönä eikä sosialidemokratia vahvimpana puolueena. Kun me menneinä vuosikymmeninä odotimme pikaista vallankumouksen puhkeamista, silloin otimme me laskuihin, paitsi työväenluokkaa, myöskin pikkuporvarillisen demokratian vallankumouksellisena joukkopuolueena ja pikkuporvarit sekä talonpojat joukkona, jotka olivat sen takana. Mutta porvarillinen demokratia on tässä suhteessa täydellisesti pettänyt toiveet. Saksassa se ei ole enää vastustuspuoluekaan.

Mutta toiselta puolen päättyi vuoden 1870 jälkeen Euroopan suurvaltioissa, paitsi Venäjällä, niissä siihen asti vallinnut olojen epävarmuus. Hallitukset lujittuivat, ne saivat voimaa ja varmuutta. Ja jokainen hallitus osasi levittää kansanjoukkoihin luottamusta ja luuloa että se ajoi heidän etujansa.

Niinpä juuri kestävän ja itsenäisen työväenliikkeen syntymisen ensi vuosikymmeninä, siis 1860-luvulta alkaen valtiollisen vallankumouksen mahdollisuudet yhä pienenivät kun taas työväenluokka yhä enemmän sellaista tarvitsi ja uskoi sen edellisten seitsemän vuosikymmenen malliin olevan hyvin lähellä.

Mutta vähitellen muuttuvat olot sen eduksi. Työväenluokan järjestöt kasvavat. Huomattavimmin ehkä esiintyy tämä Saksassa. Viimeisen kymmenen vuoden kuluessa on tämä kasvaminen ollut erittäin nopeata. Me olemme nähneet sosialidemokratian järjestöjen paisuvan jäsenluvultaan puoleen miljonaan ja niihin henkisesti aivan lujasti liittyneiden ammattiyhdistysten jäsenluvun kohoavan kahdeksi miljonaksi. Samoihin aikoihin kasvoi sen sanomalehdistö, joka on järjestön työtä eikä yksityisten liikeyritysten, valtiollinen jokapäiväinen lehdistö nousi painosmäärältään pyöreissä luvuissa miljonaksi kappaleeksi ja ammatillinen, enimmäkseen viikkolehdistö vielä enemmän.

Tällaista työtätekeväin sorrettujen luokkien järjestynyttä mahtia ei historia vielä ole nähnyt.

Hallitsevien luokkien ylivoimaisuus perustui tähän asti suurimmaksi osakseen siihen että heidän hallussaan on valtiovallan järjestyneet mahtikeinot, kun taas sorretuilta luokilta miltei kokonaan puuttui järjestöä, ainakin kautta koko valtion alueen ulottuvaa järjestöä. Aivan ilman järjestöä eivät työtätekevät luokat kuitenkaan tulleet toimeen, mutta ne olivat Vanhalla- ja Keskiajalla aina Uuteen aikaan asti joko ainoastaan yksityisten rajotettujen ammattihaarojen tai yksityisten rajotettujen paikkakuntien järjestöjä; ammattikunnallisia tai kunnallisia sekä myöskin maayhdyskunnallisia järjestöjä. Olosuhteiden mukaan voi kunta olla hyvinkin vahvana selkänojana valtiovaltaa vastaan. On vallan suuri erehdys pitää valtio ja kunta ilman erotusta samanarvoisina ja samallaisen luokkaherruuden järjestöinä. Kunta voi olla sitä ja on sitä hyvin usein mutta se voi myöskin valtion sisällä tulla sorrettujen luokkien edustajaksi, jos nämä pääsevät kunnassa enemmistöksi ja tulevat asiain johtoon. Valtavimmin on tämä ilmennyt eri vuosisatoina Parisin kunnassa, kommunissa. Tämä kommuni on toisinaan ollut yhteiskunnan alinten luokkien järjestö.

Mutta nykyistä suurvaltion valtiovaltaa vastaan ei mikään yksityinen kunta enää voi puolustaa itsenäisyyttään. Sitä tärkeämmäksi silloin tulee järjestää alaluokat suureksi koko kansakunnan alueen ja eri ammattihaarat käsittäväksi liitoksi.

Paraiten on tämä onnistunut Saksassa. Ranskassa sekä myöskin Englannissa, vanhojen trade-unionien, ammattiyhdistysten, maassa on ammatillinen ja politinen järjestäyminen vielä hyvinhajanaista. Mutta niin suuressa määrin kuin työväenluokan järjestöt voivatkin kasvaa, eivät ne säännöllisinä, rauhallisina aikoina käsitä koskaan kaikkia työtätekeviä luokkia, vaan aina ainoastaan valiojoukot, joita ammatti, paikalliset tai yksilölliset seikat suosivat ja kohottavat kansanjoukkojen yläpuolelle. Sitä vastoin riippuu vallankumouksellisina aikoina, jolloin heikoimmatkin tuntevat itsensä taistelukykyisiksi ja taisteluhaluisiksi, luokkajärjestöjen joukkojen keräämiskyky niiden luokkien levinneisyydestä, joiden etuja ne järjestöt ajavat.

On huomattavaa, että Saksassa esim. palkkatyöväki nykyään jo on enemmistönä, ei vain koko väestön, vaan myöskin äänioikeutettujen enemmistönä.

Tarkkoja numeroita Saksan työläisväestöstä ei ole vielä julaistu vuodelta 1907, jolloin suoritettiin yleinen väenlasku, niitä on ainoastaan vuodelta 1895. Jos vertaamme näitä lukuja vaaleihin1893, niin huomaamme:

1893 oli äänioikeutettujen luku 10,628,292. Toiselta puolen oli v. 1895 15,506,482 miespuolista ansiotointa harjottavaa. Jos tästä luvusta vähennetään kaikki alle 20 vuotiaat ja puolet 20–30 vuotiaista, niin saamme miespuolisten ansiotointa harjoittavien vaalioikeutetussa ijässä olevien luvuksi 10,742,989. Tämä luku on jokseenkin yhtä suuri kuin vaalioikeutettujen lukumäärä 1893.

Miespuolisista ammatinharjoittajista äänioikeutetussa ikäluokassa oli maatalouden, teollisuuden, ja kaupan alalla (samalla tapaa laskettuna) 4,172,269 itsenäistä ja 5,590,743 palkkatyöläistä ja apulaista. Mutta jos otamme huomioon, että yksin teollisuuden ja kaupan alalla 3,144,977 pääliikkeestä oli enemmän kuinpuolet 1,714,351 liikkeitä, joissa omistaja yksin teki työtä, jotka etujensa puolesta suurimmaksi osakseen kuuluvat työväenluokan etupiiriin, silloin ei ole liioteltua, jos otaksumme, että v. 1895 oli äänioikeutetuista noin 3 1/2 miljonaa itsenäistä kohti, joilla oli etua tuotantovälineiden yksityisomistuksesta, yli 6 miljonaa proletaria, joiden edut vaativat yksityisomistuksen lakkauttamista.

Voimme olettaa, että väestön muissa kerroksissa, jotka tässä tulevat huomioon ja jotka muuten ovat aivan vähäpätöisiä, prosenttisuhde on sama, etenkin »ammatittomien itsenäisten keskuudessa», joka otsake sisältää yhdeltä puolen rikkaita kapitalistisia koroillaan eläjiä, mutta toiselta puolen hyvinkin puutteessa olevia työkyvyttömyys- ja vanhuudeneläkkeen nauttijoita.

Koko ansiotointa harjottavan väestön määrästä on työväenluokkaa paljon enemmän kuin äänioikeutettujen keskuudessa, sillä niissä ikäluokissa, jotka eivät ole vielä päässeet äänioikeutettuun ikään ansiotointa harjottavien joukossa, palkkatyöläiset ovat miltei yksinään edustettuina.

Niinpä oli:

Itsenäisiä Työläisiä ja apulaisia
18–20 vuotiaista42,7111,335,016
20–30 vuotiaista613,0453,935,592

Kun taas:

30–40 vuotiaista 1,319,201 3,111,115
40–50 vuotiaista 1,368,261 1,489,317

 

Kaikkiaan on maatalouden, teollisuuden ja kaupan alalla 5,474,046 itsenäistä kohti 13,438,377 työmiestä ja apulaista. Jos edellisestä luvusta vähennetään vielä osa kotityöläisinä ja muiksi »itsenäisiksi» luettuina palkkatyöläisinä pois, niin voi huoletta sanoa, että tuotantovälineiden yksityisomistuksesta etuja nauttivain kansankerrosten määrä jo 1895 tuskin oli enempi kuin neljännes koko väestöstä, samalla kun niitä äänioikeutettujen joukossa vielä oli runsaasti kolmannes.

13 vuotta aikaisemmin, 1882, eivät olot olleet vielä niin suotuisat. Jos vertaamme ammattitilaston lukuja vuodelta 1882 vaalilukuihin vuodelta 1881 ja laskemme samalla tapaa kuin edellä, vuodelta 1895, niin huomaamme:

 

  äänioikeutettuja
kaikkiaan
»Itsenäisiä»
äänioikeutettuja
äänioikeutettuja
työläisiä
1882 9,090,381 3,947,192 4,744,021
1895 10,628,292 4,172,269 5,590,743
Lisäys 1,537,911 225,077 846,722

 

Yksinäisliikkeiden luku v. 1882 oli jotenkin yhtä suuri kuin v. 1895: 1,877,872. Mutta työväenluokkaan kuulumattomien luku itsenäisten joukossa oli vielä v. 1882 varmastikin korkeampi kuin v. 1895. Saamme siis olettaa, että tuotantovälineiden yksityisomistuksesta etua nauttivien äänioikeutettujen luku v. 1882 oli jotenkin yhtä suuri kuin v. 1895 eli pyöreissä luvuissa 3 1/2 miljonaa, proletaristen ainesten lukumäärä sitä vastoin noin 5 miljonaa. Silloin olisi omaisuuden suojajoukko pysynyt vuodesta 1882 vuoteen 1895 yhtä suurena, mutta sen vastustajien luku äänioikeutettujen joukossa lisääntyi yhdellä miljonalla.

Vielä enemmän nousi mainittuna aikana sosialististen valitsijain luku, 311,901:stä 1,780,989:ään. Tosin oli v. 1881 sosialidemokratisten äänten luku sosialistilain kautta keinotekoisesti painettu alas.

Vuodesta 1895 on kapitalistinen kehitys luonnollisesti ja sen kera työväenluokan kasvaminen edelleen nopeasti edistynyt. Ikävätä kyllä ei vuoden 1907 tilaston lukuja, jotka valaisisivat tätä seikkaa, ole koko valtakunnasta vielä täydellisesti käytettävissämme.

Toistaiseksi julaistujen tietojen mukaan nousi tänä aikana, vuodesta 1895 vuoteen 1907 miespuolisten itsenäisten luku maatalouden, teollisuuden ja kaupan alalla 33,084, siis tuskin ollenkaan; miespuolisten apulaisten ja palkkatyöläisten, siis työväenluokkaan kuuluvien luku 2,891,228, siis lähes sata kertaa sen verran.

Proletariset ainekset, jotka jo 1895 olivat väestön ja valitsijain enemmistönä, ovat sen jälkeen siis päässeet valtavaksi enemmistöksi.

Otaksukaamme, että miespuolisten itsenäisten ja työläisten äänioikeutettujen prosentti on sama kuin 1895, niin voimme täydentää edellisellä sivulla olevaa taulua seuraavalla tavalla:

 

  äänioikeutettuja
kaikkiaan
»Itsenäisiä»
äänioikeutettuja
äänioikeutettuja
työläisiä
1895 10,628,292 4,172,269 5,590,743
1908 13,352,900 4,202,903 7,275,944
Lisäys 2,724,608 30,634 1,685,201

 

äänioikeutettujen lisääntymisen suurin osa on siis ollut työväenluokkaan kuuluvia, ja vielä suuremmassa määrässä kuin vuosien 1882–1895 välisellä ajalla.

Mutta myöskin viimeisen väenlaskun, v. 1905, luvut ovat kuvaavia teollisuuden edistymiselle.

Yleensä ovat kaupungit politiselle elämälle, työväenluokan järjestymiselle ja meidän oppiemme leviämiselle edullisempia kuin maaseutu. Silloin on suuriarvoista, että sen väestö vähenee kaupunkiväestön rinnalla.

Miten nopeasti tämä muutos esim. Saksassa tapahtuu, osottaa seuraava taulu. Maaseutuväestöllä ymmärretään väestöä asutusryhmissä, joissa on vähemmän kuin 2,000 asukasta, kaupunkiväestöllä väestöä asutusryhmissä, joissa on vähintään 2,000 asukasta.

 

Vuonna Maaseutuvästöä Kaupunkiväestöä
asukasluku pros. asukasluku pros.
1871 26,219,352 63,9 14,790,798 36,1
1880 26,513,531 58,6 18,720,530 41,4
1890 26,185,241 53,0 23,243,229 47,0
1900 25,734,103 45,7 30,633,075 54,3
1905 25,822,481 42,6 34,818,797 57,4

 

Kolmenkymmenen vuoden ajalla on siis kaupunkien väestö kasvanut enemmän kuin kaksinkertaiseksi, kun taas maalaisväestö on vähentynyt paitsi suhteellisesti myöskin lukumäärältään. Kun kaupunkien väestö on kasvanut kaksikymmentä miljonaa, on maalaisväestö vähentynyt lähes puolen miljonaa. Valtakunnan perustamisen aikoina oli sitä vielä melkein kaksi kolmannesta koko väestöstä, nykyään ainoastaan hiukan enemmän kuin kaksi viidennestä.

Valtakunnan yksityisvaltioista taaskin kasvavat nopeammin ne, joissa teollisuus on korkeammalle kehittynyt. Nykyisen valtakunnan alueen koko väestöstä oli %:ssa:

 

  1816 1855 1871 1903
Preussissä 55,2 59,0 60,1 61,5
Saksissa 4,8 5,6 6,2 7,4
Yhteensä 60,0 64,6 66,3 68,9
Bayerissa 14,5 12,5 11,8 10,8
Württembergissä 5,7 4,6 4,4 3,8
Badissa 4,1 3,7 3,6 3,3
Hessissä 2,3 2,2 2,1 2,0
Elsass-Lothringissa 5,2 4,3 3,8 3,0
Yhteensä 31,8 24,3 25,7 22,9

 

Nykyisen Preussin ja Saksin alueella asui siis v. 1816 60% nykyisen valtakunnan alueen silloisesta väestöstä, v. 1905 sitä vastoin jo melkein 70%:ia. Eteläsaksassa sitä vastoin, jossa v. 1816 oli vielä väkeä enemmän kuin puolet nykyään Preussiin ja Saksiinkuuluvan alueen väestöstä, oli v. 1905 ainoastaan kolmannes näiden väkiluvusta. Nykyisen preussin ja Saksin alueella oli v. 1816 15 miljonaa asukasta, noissa neljässä Eeteläsaksan valtiossa ynnä Elsass–Lothringissa yhteensä 8 miljonaa. V. 1905 sitä vastoin asui ensimainitulla alueella 42 miljonaa, jälkimäisellä 14. Edellisen väkiluku on melkein tullut kolminkertaiseksi, jälkimäisen ei edes kaksinkertaiseksi.

Taloudellinen kehitys lisää keskeymättä kansan vallankumouksellisia aineksia, joille on etua nykyisen omistus- ja valtiojärjestyksen poistamisesta, vanhoillisten ainesten kustannuksella, ja heidän ylivoimansa valtiossa käy yhä suuremmaksi.

Tosin ovat nämä vallankumoukselliset ainekset aluksi ainoastaan mahdollisia vaan eivät todellisia vallankumouksellisia. Ne ovat »vallankumouksen sotilaiden» kutsunta-aluetta, mutta ne eivät ole kaikki heti sen sotilaita.

Enimmäkseen pikkuporvaristosta ja pikkutilallisista kehittyneinä, on monilla työläisillä vielä pitkät ajat näiden kuoret yllään, he eivät tunne itseään palkkatyöläisiksi, köyhälistöksi, vaan esiintyvät mielellään omistaviksi pyrkivinä. He säästävät hankkiakseen itselleen palasen maata tai avatakseen vaivaisen rihkamakaupan tai harjottaakseen käsityötä kääpiömitassa parin onnettoman oppipojan avulla. Toiset ovat kadottaneet toivonsa tai tietävät miten kurjaan elämään he sen kautta joutuisivat, mutta tuntevat itsensä kykenemättömiksi ja haluttomiksi yhdessä toveriensa kanssa taistelemaan parempien elämänehtojen puolesta. He uskovat pääsevänsä helpommin eteenpäin pettämällä toverinsa. Heistä tulee lakonrikkojia ja keltaisten ammattiyhdistysten jäseniä. Toiset taas ovat päässeet pitemmälle, tuntevat jo välttämättömyyden taistella kapitalisteja vastaan, mutta eivät tunne itseään vielä kyllin varmoiksi ja vahvoiksi julistamaan sotaa koko kapitalistista järjestelmää vastaan. He etsivät apua porvarillisilta puolueilta ja hallituksilta.

Niidenkin joukossa, joihin jo on tunkeutunut työväenluokan luokkataistelun välttämättömyyden tietoisuus, on vielä kylliksi niitä, jotka eivät näe nykyisen yhteiskunnan rajojen ulkopuolelle, jotka epäilevät työväenluokan voittoa tai ovat aivan epätoivoissaan.

Mitä nopeammin taloudellinen kehitys ja sen kautta väestön muuttuminen palkkatyöväeksi edistyy, mitä suurempia joukkoja muuttaa maalta kaupunkiin, idästä länteen, pienomistuksen riveistä omistamattomien riveihin, sitä lukuisammiksi käyvät työväenluokan keskuudessa ne ainekset, jotka eivät vielä ole käsittäneet yhteiskunnallisen vallankumouksen merkitystä, jotka eivät edes ymmärrä yhteiskuntamme luokkavastakohtia.

Heidän sosialisteiksi kasvattamisensa on välttämätön, mutta säännöllisissä oloissa tavattoman vaikea tehtävä, joka vaatii mitä suurinta innostusta ja viisautta, eikä kuitenkaan edisty niin nopeasti, kuin me toivoisimme. Meidän kutsunta-alueemme on nykyään jo kolme neljännestä kansasta, todennäköisesti suurempikin, mutta meille annettujen äänien luku ei vielä ole kolmannesta valitsijoista ja äänioikeutetuista on se vain neljännes.

Mutta edistys alkaa yhdellä iskulla käydä nopeammin, kun tulevat vallankumouksellisen kuohunnan ajat. On aivan uskomatonta, miten nopeasti sellaisina aikoina väestön suuret joukot oppivat ja pääsevät selville luokkaeduistaan. Paitsi heidän rohkeuttaan ja taisteluhaluaan kiihottaa mitä valtavimmin myöskin heidän valtiollista harrastustaan tietoisuus siitä, että on tullut hetki vihdoinkin kohota pimeästä yöstä kirkkaaseen päivänpaisteeseen. Laiskinkin tulee ahkeraksi, pelkurinkin rohkeaksi ja ahdasnäköisimmänkin näköpiiri laajenee. Sellaisina aikoina kasvavat ja kehittyvät yhden vuoden kuluessa kansanjoukot valtiollisesti siinä määrässä, että siihen muuten olisi tarvittu koko ihmisikä.

Jos asema on sellainen ja hallitusjärjestelmä niin rappeutunut, että se uhkaa kukistua sisäisiin ristiriitaisuuksiinsa, jos kansan keskuudessa on syntynyt luokka, jonka etujen mukaista on kohota valtiolliseen herruuteen ja jolla myöskin on tähän kylliksi voimaa, silloin tarvitaan ainoastaan puolue, johon tämä luokka luottaa, puolue, joka on leppymättömän vihamielinen horjuvalle hallitukselle ja selvästi tuntee aseman, viemään ylöspäin pyrkivät luokat voittoon.

Tämä puolue on jo pitkät ajat ollut sosialidemokratia. Vallankumouksellinen luokka on olemassa ja se on jo jonkun aikaa ollut kansan enemmistönä. Joko voidaan laskuissa ottaa lukuun hallitsevan järjestelmän siveellinen rappeutuminen?