Karl Kautsky & Anton Pannekoek

Joukkoliike ja vallankumous

1911–1912


Joukon liike

Kirj. Karl Kautsky

 

1. Joukon olemus

On jokapäiväinen totuus, että aikanamme valtiolliset ja taloudelliset taistelut yhä enemmän käyvät joukkoliikkeiksi. Teknillinen kehitys, varsinkin uusiaikaisten liikeneuvojen kasvaminen saattaa yhä suurempia ihmisjoukkoja mitä läheisimpään kirjalliseen, valtiolliseen ja taloudelliseen yhteyteen. Kuten kasvaa sotaväen ja laivaston suuruus, niin lisääntyy myös sosialidemokratisen puolueen ja ammattijärjestöjen jäsenluku, muuttuvat paikalliset ammatilliset liittoumat yleiskansallisiksi ja kansainvälisiksi järjestöiksi, ammattiyhdistykset teollisuusliitoiksi, ja lopulta tullaan puolueen ja taloudellisten järjestöjen yhteisiin liikkeisiin. Mutta toiselta puolen kasvavat taas hallitustenkin valtakeinot, yhtyvät porvarispuolueet keskenään liittoihin, laajenevat yksityiset teollisuus- ja kauppaliikkeet, yhtyvät liitoiksi ja joutuvat muutamain jättiläispankkien hallinnon alaisiksi.

Niin tulevat valtiolliset ja taloudelliset taistelut yhä enemmän suurten joukkojen liikkeiksi.

Tämä on jo kauan ollut selvänä ja on nyt yleiseen myönnetty. Siitä ei siis nyt puhetta. Mainitsen vain tämän ilmiön, koska sitä usein sekotetaan toisen kanssa, joka on aivan toisenmuotoinen ja jonka kasvamista ei uudenaikaisessa yhteiskunnassa suinkaan yleiseen myönnetä, päinvastoin se kiihkeästi kielletään. Tämä toinen ilmiö on järjestymättömien, tilapäisesti kokoon tulleitten ja taas hajalle meneväin kansanjoukkojen »kadun» äkillinen valtiollinen ja taloudellinen liikehtiminen.

Tämä joukkoliikkeen laji on aivan toisenmuotoinen kuin äskenmainittu. Sillä että pannaan merkille, kuinka valtiolliset ja taloudelliset liikkeet yhä enemmän käyvät joukkoliikkeiksi, ei suinkaan ole myönnetty, että se erikoinen joukkoliikkeen laji, jota lyhyesti nimitetään katuliikkeeksi, tulisi vieläkin näyttelemään suurta osaa. Jotkut joukossamme kieltävät sen, toiset väittävät sitä; jälkimäisten todistelu perustuu etupäässä molempain joukkoliikkeiden lajien keskenään sekottamiseen, niin että luullaan toisen välttämättömyyden todistavan toisenkin välttämättömäksi.

Mutta niin yksinkertainen ei asia ole ja on juuri nyt paikallaan Englannin, Ranskan ja Itävallan levottomuuksien jälkeen sitä hieman käsitellä.

Emme siis seuraavassa käsittele valtiollisesti tai taloudellisesti järjestyneitä joukkoja, vaan sitä joukkoa, joka tilapäisesti tulee kokoon joidenkin erikoisten edellytysten yhteen tuomana, joitakin sitä painavia seikkoja torjumaan. Järjestyneitä ryhmiä saattaa siinä esiintyä, voivat ne myöskin puuttua, mutta eivät muodosta sen pääainesta.

Näin oli laita Ranskan vallankumouksen aikana, niin oli 1848, 1870 ja äskettäin Venäjän vallankumouksen aikana. Niin olisi myös laita Saksassa, jos tultaisiin koko kansanjoukkojen liikehtimiseen. Venäjän 1907 väenlaskussa oli 12,000,000 palkkatyöläistä ja toimenhoitajaa teollisuuden ja kaupan alalla — jätämme maatalouden sivuun. Tämän lisäksi puoli miljoonaa kotipalveluksessa, 1,700,000 valtion ja kuntain toimissa, 3,400,000 ilman vakinaista ammattia. Suurin osa näistä aineksista on luettava »kansaan», joukkoon, joka levottomina aikoina liikehtii kaduilla ja antaa sille leiman. Sen ohella kuuluvat joukkoihin vielä monet »itsenäisetkin», jotka tällaisina hetkinä ovat kansan mukana; kotityöläisiä, pikkumestareita, kauppiaita ine. Olemme tarkastaneet vain ansiotöissä olevia. Mutta kansaan, joka joukkoliikkeissä kadulla tungeksii, kuuluu myös suuri joukko ansiotöissä olemattomia, esim. köyhemmän väen naisia.

Vaikka jätämmekin maatalousväen ja lapset pois, voimme arvioida sen kansankerroksen, joka tulisi kysymykseen joukkoliikkeissä Saksassa, n. kolmeenkymmeneen miljoonaan. Siitä on noin kymmenesosa järjestyneitä, jolloin ei lasketa mukaan vain vapaita,[1] vaan myös kristilliset ja Hirsch-Dunckerilaiset ja riippumattomat uniot. Suuren joukon liike olisi siis vieläkin suurimmalta osaltaan järjestymättömäin ainesten liikettä ja tulee sellaisena kauan pysymään, ehkäpä niin kauan kuin kestää kapitalistinen tuotantotapa. Vaikkapa järjestyneitten luku tulisi kaksin-, jopa kolminkertaiseksikin, olisivat järjestymättömät yhäkin suurena enemmistönä.

Tällöin on kai paikallaan kysymys: Mitä voi järjestymätön joukko saada aikaan? Mitä voimme siltä odottaa?

Useimmille tarkastelijoille on joukko salaperäinen olento; puoluekantansa mukaan pitävät toiset sitä elävänä »herra-meitä-armahda», toiselle taas on se totinen jumala, joka on vapauttava ihmiskunnan. Eräs italialainen professori, Lombroson kannattajia, Scipio Sighele, on tutkinut »Kapinan ja joukkorikosten psykologiaa» ja havainnut, että yksilö ollessaan joukossa on taipuvainen mitä pahimpiin rikoksiin ja tempautuu helposti mukaan sellaisiin, joita se ei joukosta erillään ollen ajattelisikaan. Jotenkin samaan aikaan kuin edellinen ilmestyi toinenkin kirja, tri G. Le Bon'in teos »Joukkojen psykologiasta», jossa vähemmän painostettiin joukkojen rikoksellisuutta, mutta annettiin niiden ymmärryksestä mitä huonoin todistus: Joukko, niin hän väittää, on järjetön, joutuu intohimojen, mieleenjohdatuksen, tilapäisseikan mitä mielettömimpään tekoon ajamaksi. Itse hyvin sivistyneetkin yksilöt tulevat mielettömiksi ollessaan joukkojen keskuudessa.

Täten luuli tuo oppinut tohtori satuttavansa proletaarisiin joukkoihin, mutta hän laajentaakin kovan tuomionsa jokaiseen yhtymään, vaikkapa siinä ei olisi enempää kuin tusina ihmisiä. Parlamentti ja valamiehistöt eivät sen mukaan eroa paljoakaan muista joukoista, niin että täytyisi otaksua ymmärryksen olevan tuomitun pois miltei kaikista ihmistoiminnoista, sillä nehän jotenkin kaikki suoritetaan yksissä eikä yksinäisyydessä.

Mutta näitä joukkoja hyljeksiviä vastaan on esitettävänä toisia yhtä suuressa määrin ylistäviä, varsinkin ranskalaisten ja venäläisten kumouksellisten puolelta. Suuren vallankumouksen kokemukset ne vievät joukkojen ylenmääräiseen ylistelyyn. Tuoreimpana ilmauksena siitä on muuten mestarillisesti kirjotettu Peter Krapotkinin Ranskan vallankumouksen historia, jonka johtavana ajatuksena on tuo joukon ylistely. Päinvastoin kuin Le Bon selittää Krapotkin, että joukolla on paljoa varmempi ymmärrys kuin yksityisellä politiikolla.

Tuon tuostakin tapaa tällaisia lauseita: »kansalla on aina oikea tunto asemasta, vaikkei se voikaan sitä tarkoin tulkita eikä voi pelkojaan perustelluilla syillä tukea; ja se arvasi paljoa paremmin kuin politiikot ne juonet mitä punottiin Tuileriain ja muissa linnoissa.»

Tämä on aivan päinvastaista kuin herrain Sighelen ja Le Bonin väitteet. Yhdessä suhteessa ovat kaikki joukkojen tarkastajat yksimieliset: He myöntävät että joukkojen voima on paljon suurempi kuin siihen kuuluvain yksilöiden voiman pelkkä yhteenlaskettu summa. Tai oikeammin sanoen, yksilö osottaa joukoissa voimia, jotka ovat paljoa suuremmat kuin mihin hän yksinäisyydessä kykenisi.

Tämä on omituisuus, joka ei ole vain ihmisissä. Se ilmenee muissakin yhteiskunnallisissa eläimissä, kuten jo kauan on pantu merkille. Niinpä huomauttaa Espinas kirjassaan »Eläinyhteiskunnista»: »Ampiaisten raivo kasvaa niiden lukumäärän mukana. Lukumäärän vaikutukset elollisiin olentoihin ovat sangen merkilliset. Nykyisin tiedetään että ihminen ei yksinäisyydessä tunne eikä ajattele niin kuin joukossa ja eräs kuuluisa arvostelija on usein tehnyt sen havainnon, että katsojat teatterissa muuttuvat joukon mukana aivan toisellaiseksi kuin mitä kukin yksikseen olisi... Jokaisessa tunteella varustettujen olioiden kokouksessa ei vain yhden liikutus leviä toisiin, vaan tulee yleinen liikutus sitä voimakkaammaksi, mitä suurempi joukko on.

Hän siteeraa Forelia, joka on havainnut:

»Jokaisen muurahaisen rohkeus kasvaa samoissa oloissa suorassa suhteessa sen seuratovereitten ja ystävien luvun kanssa ja vähenee samoin siinä suhteessa, kuin se on erossa tovereistaan. Jokainen suuren muurahaiskeon asukas on paljoa rohkeampi kuin samallainen pienemmän keon asukas. Sama työmuurahainen, joka seuratovereittensa joukossa antaa kymmenesti tappaa itsensä, käy erittäin araksi, välttää joka vaaraa, pakenee heikompaakin muurahaista, niin pian kuin se on parinkymmenen askeleen päässä keosta.»

Espinas sanoo tämän havainnon koskevan »tunteella varustettuja», mutta tietoja on vain yhteiskunnallisista eläimistä ja sellaisia ne vain voivat koskeakin. Pedot, jotka yksin retkeilevät, ovat elämäntapansa takia jo pakotetut yksin esittämään kaiken siveellisen ja fyysisen voimansa. Sellaisille eläimille ei vastaantuleva ole apulainen, vaan saaliista kilpailija, jota on kohdeltava epäluulolla ja vihaisesti — jollei se ole toista sukupuolta. Vain yhteiskunnallisten eläinten kesken, jotka jo elämäntapansa puolesta ovat pakotetut toisiaan auttamaan ja puolustamaan, voi joukko vaikuttaa kohottavasti, innostavasti ja kiihottavasti.

Näitä bioloogisia tekijöitä, jotka vaikuttavat joukossa, vahvistavat vielä ne erikoiset historialliset olot, joissa se ryhtyy toimintaan. Kadulla tavallisesti tungeksivain ihmisten joukko, kun kullakin on oma päämääränsä, ei vielä ole toimiva joukko. Tullakseen sellaiseksi täytyy kaikilla yhteen tulevilla olla sama tahto. Mistä johtuu tämä yhtenäisyys järjestymättömässä joukossa, jossa ihmiset eivät tunne toisiaan, eivät ole asiasta neuvotelleet, tulevat eri kaupunginosista? Tämä tahdon yhtäläisyys eli tämä yksityistahtojen alistus yhteistahdon alaisiksi näyttää joukon halveksijoista erikoiselta alhaisuuden merkiltä.

Niinpä sanoo hra Le Bon: »Tietoisan persoonallisuuden herpautuminen, itsetiedottoman persoonallisuuden voitto, toiminnan määrääminen yhtäläisten tunteiden sekä ajatusten mielenosotuksen, suggestionin ja tartunnan kautta, näin saatujen ajatusten heti toimeen paneminen, siinä ovat joukossa olevan yksilön huomattavimmat piirteet. Hän ei ole enää itseään, hän on automaatti, jota ei oma tahtonsa ohjaa. Niin laskeutuu ihminen useita portaita alaspäin sivistyksessä sen pelkän tosiasian perusteella, että hän on osana järjestyneessä joukossa.[2] Yksinään on hän ehkä hienosti sivistynyt yksilö, joukossa on hän raakalainen, jota johtavat vaistot.»

Suggestioni ja tartunta muka siis selittäisivät toimivan joukon tahdon yhtenäisyyden. Mutta jos kysyy, mistä nämä tulevat, kuka sen alun antaa, silloin vaikeneekin meidän syvällinen joukkopsykoloogimme. »Tartunta on ilmiö, helppo panna merkille, mutta selittämätön; se on luettava hypnoottisten ilmiöiden joukkoon, joita pian tutkimme.»

Tässä tutkimuksesssan tulee hän vain siihen tulokseen, että henkinen tartunta on suggestionin vaikutusta. Tämä jälkimäinen näyttää Le Bonin mielestä olevan joukon henkisen erikoisuuden tärkein syy. Mutta jos me haluamme tietää, mistä tämä suggestioni johtuu, niin saamme lyhyen selityksen, että se on »seuraus vapaaksi johtuneista virtauksista tai jostain muusta meille tuntemattomasta syystä.»

Toisin sanoen: sanat tartunta ja suggestioni eivät tässä ole muuta kuin oppineelta näyttäviksi tatkotettuja puhetapoja, joiden takana ei ole vähintäkään tietoa. Joukkosuggestioni eli joukon yhtenäinen tahto, ovat vain saman asian eri nimiä. Hra Le Bon selittää, että tämä yhtenäinen tahto johtuu jostakin yhtenäisestä tahdosta, joka saattaa johtua magneettisista virtauksista tai jostain muusta syystä. Tällaisen selityksen mielettömyys on peitetty vain siten, että on pantu lukija uskomaan, että tuon suggestioni-sanan takana on jokin erikoinen viisaus.

Ei ole mitään typerämpää kuin tällainen käsitys sanasta joukkosuggestioni. Jokainen kokeellisesti varmistettu suggestioni perustuu toisen henkilön persoonallisesti toiseen harjottamaan vaikutukseen. Missä ilmenisi tällainen vaikutus joukossa? Puhujanko kautta? Mutta vaikka puhuja puhuu lavaltakin ulkoilmassa, kuulevat vain lähimmät hänen äänensä. Me tiedämme ilmenneen yhtenäisen tahdon mukaan toimivia joukkoja, joissa oli mahdoton yksityisten puhujain puhua joukoille. Kuinka voi silloin yksilö joukon hypnotisoida? Vai olisivatko useat läsnäolevat samaan aikaan samoin hypnotisoineet? Mutta mistä taas johtuisi tämä niiden hypnotisoijain yhteinen yksimielisyys? Sitä ei selitä sana suggestioni.

Eikä vastaus kuitenkaan ole vaikea löytää, jos asiaa ei rupea punnitsemaan lääketieteellisesti, vaan käsittelee sitä historiallisesti antaen kaikkien sellaisten tapausten kulkea ohitse, joissa joukot ovat olleet yhteisen tahdon alaisessa toimessa. Ja joukon yhtenäinen tahto johtuu oloista, joissa vain järjestymätön joukko voi joutua toimintaan. Eli toisin sanoen: missä ei ole edellytyksiä, jotka herättäisivät joukkojen yhtenäisen tahdon, siellä ei liikettä synny.

Jos tarkastamme tapauksia, joissa yhtenäisiä joukkoliikkeitä on syntynyt, niin havaitaan että aina on edellä käynyt sarja valtavia tapauksia, jotka ovat mitä syvimmin järkyttäneet jokaista, kunnes sitten tuli tapaus, joka kohotti kiihtymyksen kiehumapisteeseen. Sellaisia tapauksia ovat olleet esim. sodan syttyminen ja ne jatkuvat sekä fyysilliset että siveelliset kärsimykset, jotka siitä ovat johtuneet. Kun sitten tulee tieto, että ratkaiseva taistelu on menetetty, vihollinen marssii pääkaupunkia kohti, ehkäpä uhkaa hävityksellä ja ryöstöllä, silloin ei kukaan enää pysy kotonaan, kaikki tulevat kiihdyksissä kokoon purkamaan sisuaan ja keskustelemaan sen turmion torjumisesta.

Olemme yllä nähneet, että jo bioloogisillakin perusteilla kokoontunut yhteiskunnallisten olentojen joukko joutuu helpommin liikkeeseen kuin yksilö. Mutta nyt näemme, että sivistyneessä yhteiskunnassa järjestymätön joukko muodostuu vain silloin kun yksilöt jo kotonaan ovat olleet kiihdyksissä. Joukossa yhdessä olo lisää kiihtymystä, mutta ei ole sen ensi syynä.

Kaikki tällöin kokoontuvat ihmiset ovat älyllisesti ja toiminnallisesti jotenkin samallaiset. Jos vielä ovat samallaisista tai lähekkäisistä luokista, jos niillä on samallainen sivistystaso, samat tietolähteet, samat viholliset ja ystävät, niin on hyvin lähellä, että heidän keskensä syntyy tahtomisen yhtäläisyys, ainakin kielteisessä merkityksessä. Tavallisesti tuo ne kokoon joku suuri kärsimys, kun heitä jo on kauan hirveästi kiusattu. He ovat kaikki kärsineet samain henkilöitten ja laitosten alaisina, he tuntevat sinä hetkenä olevansa saman vastustajan loukkaamat ja uhkaamat: ei mikään ole yksinkertaisempaa kuin se, että heidän raivonsa kääntyy tätä vastustajaa ja hänen välikappaleitaan, kuningasvaltaa, ylimystöä, Bastiljia vastaan, tai mitä historiallinen tilansa milloinkin heidän vihansa esineeksi saattaa.

Kuten suuri kiihtymys, niin selviää joukkotahdonkin yhtenäisyys yksinkertaisesti niistä historiallisista oloista, joissa järjestymättömäin joukkojen liikkeet syntyvät. Pohjaltaan ei tämä tahtojen yhdenmukaisuus perustu mihinkään salaperäiseen selittämättömään suggestioniin, vaan siihen lakiin, että samallaiset syyt synnyttävät samoissa oloissa elävissä tavallisissa ihmisissä samoja vaikutuksia, herättävät kaikissa samoja ajatuksia, tunteita ja tahtoa.

Tosin vaikka ovatkin kaikki normaali-ihmiset jotenkin samallaiset ruumiillisesti ja henkisesti, ei niiden samanlaisuus ole kuitenkaan täydellinen. Jo yksinkertaisetkin muodostumat, kristallit tai lehdet esittävät yksilöllisiä erilaisuuksia. Ei mikään ole täydelleen toisen kaltainen. Vielä enemmän on tämä laita niin monimutkaiseen olioon nähden kuin on ihminen. Niin saattaa myös eri yksilöitten tahtomisessa esiintyä eroavaisuuksia, joko asteeseen tai suuntaankin nähden. Mutta mitä suurempi on joukko — sen osottaa tilasto —, sitä enemmän tasottavat erityiset yksilölliset eroavaisuudet toisensa vaikutuksen, sitä enemmän tulee keskitaso määrääväksi ja sitä enemmän täytyy myös määrätyissä tapauksissa kaikkien muiden tahtojen keskitason määrätä yksilön tahtomisen. Sikäli voisi kylläkin puhua suggestioista, mutta ei sellaisesta, jonka alainen joukko on, vaan siitä mitä se harjottaa. Mitä enemmän yksilö näkee kaikkien ympärillään olevan saman tahdon elähyttämiä, sitä enemmän vaikuttaa tämä saman tahtomisen valtavuus häneen, sitä enemmän menettää hän oman tahtonsa itsenäisyyttä, sitä enemmän tempaa joukko hänet mukaansa, ei vain fyysillisesti, vaan myös siveellisestä, silloinkin kun hän yksinään tyyneesti ajatellen olisi joutunut toisiin tahtomisiin ja tekoihin.

Vaikkakin joukko on kokoonpantu yksilöistä, sen toiminta vain on yksilöjen liikuntaa, niin sulautuu yksilö siihen kuitenkin, siihen häviää kaikki yksilöstä välittäminen, jopa yksilön välittäminen itsestäänkin.

Niin syntyy se tahtomisen yhtenäisyys, joka viivyttelemättä ja arvelematta ryntää päin päämääräänsä ja tuo esille voiman, joka on paljoa suurempi kuin niiden yksilöiden yhdistetyn joukon paino. Siitä johtuvat joukkojen valtavat vaikutukset, siellä, missä ovat nuo historialliset edellytykset, jotka yksilöiden hajanaisen joukon valavat kokoon yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, jolla on yksi tahto ja sama päämäärä.

 

2. Joukon saavutukset

Kun nyt olemme oppineet tuntemaan järjestymättömän, mutta kuitenkin yhtenäisesti toimivan joukon olemuksen, niin ei ole vaikea ottaa selville, mitä se voi saada aikaan.

»Joukko voi vain hävittää», selittää Le Bon ja luulee sen siten tuominneensa. Mutta Krapotkin, joukon ylistäjä, ei hänkään voi tähänastisista joukkoliikkeistä muuta sanoa. Hänen joukkoihanteensa on se, joka liikehti Ranskan vallankumouksessa. Hän kokoaa sen toiminnan seuraaviin sanoihin:

»Eri syistä johtuen tuli kansan aate pääasiassa vain kielteisellä tavalla esille. 'Hei, polttakaamme maakirjat, joihin feodaaliset rasitukset ovat kirjotetut! Pois kymmenykset! Alas madame Veto (kuningatar)! Ylimykset lyhtytolppaan!' Mutta kenelle annetaan vapaaksi joutunut maa? Kuka saa mestattujen ylimysten perinnön? Kenen käsiin uskotaan hallitusvalta, joka on tipahtanut kuninkaan käsistä, mutta tuli porvariston käsissä voimaksi, joka oli toista maata ja hirmuisempi kuin vanhan järjestelmän aikana.»

»Tämä selvyyden puute kansan käsityksissä, sen suhteen, mitä vallankumoukselta voitiin toivoa, painoi leimansa koko liikkeeseen... Mutta vaikka kansanjoukkojen ihanteet tuonnemman rakentamisen suhteen olivatkin sekavat, niin olivat ne kielteiseltä puoleltaan eräissä kysymyksissä hyvin selvät ja varmat.»

Le Bon'ista eroaa Krapotkin siinä, että hän näkee joukon kyvyttömyyden »positiiviseen» luomiseen nähden perustuvan teoreettiseen epäselvyyteen. Jos se olisi paremmin opetettu, voisi se myös positiivisesti toimia.

Onko niin laita?

Lähinnä on huomattava, että joukon tietämättömyys ja epäselvyys ei ole mikään sattuma. Huomattakoon että puhumme nyt järjestymättömästä joukosta. Järjestyneitten joukkojen liikkeillä ovat omat lakinsa, joita emme käsittele nyt. Missä kansanjoukko ei ole järjestynyt, ei se riipu siitä, että se ei tarvitsisi järjestöä, vaan joko siitä että se ei ole vielä havainnut järjestön tarpeellisuutta tai, mikä on useammin laita, on se valtiollisen ja taloudellisen sorron takia estetty järjestymästä. Kummassakin tapauksessa elää kansanjoukko oloissa, jotka erinomaisesti vaikeuttavat sen valistusta ja sivistystä. Kun sellaiset joukot lähtevät liikkeelle, ovat ne välttämättömästi tietämättömät ja epäselvät.

Mutta vaikka tapahtuisi sekin merkillinen seikka, että olisi mahdollista saada heidät selvästi käsittämään yhteiskuntaoloja, kuitenkaan voimatta heitä järjestää, täytyisi joukon toiminnan rajottua pelkkään hävitykseen, — hävitystä silti käsittämättä fyysillisenä, vaan yhteiskunnallisessa merkityksessä, laitosten hävittämisenä.

Me olemme edellisessä luvussa nähneet, että joukkotahdon yhtenäisyys ei suinkaan ole mikään salaperäisyys. Se olisi kuitenkin salaperäinen, jos se voisi ilmetä positiivisena. Kansanjoukossa, jota sietämätön sorto painaa tai suuri vaara uhkaa, voi helposti pitemmittä miettimisittä syntyä yhtenäinen tahto poistaa ne henkilöt tai laitokset, jotka joukolle ovat sen sorron tai vaaran näkyvimpinä edustajina.

Mutta niin yksinkertaista ei ole niiden tilalle asettaa uusia. Varsinkin kun tulee jälkimäinen kysymykseen, esiintyy niin paljon yksityiskohtia, että joukon, kun se haluaisi luoda, täytyisi muuttua toimivasta neuvottelevaksi ja päätöksiä tekeväksi kokoukseksi. Mutta se olisi jo fyysillisesti mahdotonta. Jo tuhat henkeäkin käsittävässä kokouksessa, jossa on yksi presidentti, sihteerejä ja varma kokousjärjestys, on syvällisempi asian käsittely tuskin mahdollinen. Ei yhdessäkään maailman parlamentissa ole niin monta jäsentä. Kuinka voisi sitten neuvotella ja tehdä päätöksiä järjestymätön joukko, joka on niin lukuisa, että se on voinut poistaa tieltä hallitsevia henkilöitä, valtiolaitoksia ja käsittää ehkä satoja tuhansia! Jo yrityskin saada sellainen joukko luomistyöhön epäonnistuisi surkeasti, vaikka se olisikin asioista selvillä ja täysin yksimielinen, joka ei mitenkään sekään ole mahdollinen.

Mutta vielä enemmän. »Positiivinen työ» ei vaadi vain pientä suljettua neuvottelijain ryhmää, vaan se ottaa aikaa. Ei voi jonkun tunnin kuluessa valmistuksitta tehdä uutta lakia tai luoda uutta järjestystä.

Mutta aikaa juuri puuttuu joukolta. Se elää kädestä suuhun eikä kukaan tee työtä sen puolesta. Se ei voi olla vakinaisesti koossa. Se ei myöskään ole jatkuvassa yhteydessä keskenään, se kun ei ole järjestynyt. Sen on jonkun tunnin kuluttua hajaannuttava, sillä yksilöt tarvitsevat ravintoa, nukkumista, ansiota pysyäkseen hengissä. Näitä ei niillä ole niin kauan kuin ne ovat yhdessä. Sitä varten täytyy kunkin lähteä kotiinsa tai sen tapaiseen. Mutta silloin lakkaa joukko olemasta, yksilölliset toimiskelut, vaikutukset ja elinehdot astuvat oikeuksiinsa. Aivan aavistamattomat seikat ratkaisevat, tulevatko ja milloin ja mitä varten nämä yksilöt taas kokoon yhteiseen toimintaan.

Joka yksityisessä tapauksessa voi joukko siis vain saada aikaan mitä voi suorittaa muutaman tunnin kuluessa ja se voi olla vain hävitystä.

Mutta se ei mitenkään merkitse kaikellaisen joukkoliikkeen tuomitsemista. Eikä ainakaan joukkoliikkeen halveksijoilla ole oikeutta syyttää joukkoa sen johdosta, ettei se voi muuta kuin hävittää, sillä juuri joukkoliikkeen halveksijat ovat tavallisesti laitoksen ihailijoita, joka on nimenomaan luotu hävittämään ja jota suurilla kustannuksilla pidetään yllä sitä varten eikä se voi yhtään mitään muuta tehdä. Ja se taas on armeija.

Joukon halveksijat pitävät armeijaa valtion ylväimpänä laitoksena. Hallitsijat ovat ensi sijassa armeijan johtajia. Isänmaallisten ei pitäisi siis väittää, että ihmisjoukko, joka ei voi muuta kuin hävittää, ja silti on tuomittu vaaralliseksi.

Voitaisiin ehkä väittää, että sotajoukko tekee positiivista hyötyä puolustamalla isänmaata. Mutta vaikka emme nyt kiinnittäisikään huomiota siihen, että isänmaan eduilla enimmäkseen tarkotetaan sen riistäjäin etuja, voi kuitenkin väittää, että kansanjoukkokin yrittää tehdä samallaista positiivista hyötyä. Se puolustaa kansan oikeuksia. Mutta se ei muuta tosiasiaa ja siitä on nyt kysymys, että niin armeija kuin joukkokin voivat saavuttaa tarkotuksensa vain hävityksen kautta. Ja armeijaan nähden on hävitys vielä lisäksi pelkkää fyysillistä murhaa, hävitystä ja polttamista. Kansanliike sen sijaan saavuttaa usein tarkotuksensa, jonkun vihatun henkilön tai laitoksen poistamisen, usein pelkästään siveellisellä painostuksella.

Onko sen toiminta yhteiskunnallista kehitystä edistävää vai hidastuttavaa, sitä ei voi kerta kaikkiaan sanoa, kuten sitä ei voi sanoa sotatoimistakaan. On varmastikin ollut useita sotia, jotka ovat ehkäisseet yhteiskunnallista kehitystä, mutta myös sellaisia, jotka sitä edistävät, esim. Ranskan tasavallan sodat, sitä ennen Hollannin sota Espanjaa vastaan, monet sodat Turkkia vastaan (ei nykyinen italialaisten rosvoretki) j. n. e.

Niin olisi myös virheellistä sanoa, että joukko voi vaikuttaa vain vahingollisesti, se kun voi vain hävittää. Mutta yhtä virheellistä olisi otaksua, kuten tekevät joukon ihailijat, että joukolla, Krapotkinin sanoja käyttääksemme, »aina on oikea tunto asemasta,» ja että se aina hävittää vain sellaista, mikä yhteiskunnallisen kehityksen eduksi ansaitsee hävittämisen.

Niinkauan kuin sivistyskautta jatkuu, on kansanjoukko aina niin riistetty ja ahdistettu, että sillä on aina syytä kapinoida, että se aina löytää henkilöitä ja laitoksia, joita sen täytyy vihata ja toivoa niiden poistamista. Mutta se asiain tila ei vielä aiheuta joukkoliikettä. Asiain tavallisessa tilassa ovat ne yksilöt, joista kansa on kokoonpantu, yksilöinä, masennettuina, toivottomina vallitsevain luokkien ja heidän valtakeinojensa alaisina. Vasta kun erikoiset seikat kiihoittavat heidät äärimmilleen, tuovat heidät kokoon, herättävät heissä epäilyksen sortajain voimaa ja varmuutta kohtaan, tai myös epätoivon rohkeutta heihin itseensä, saattaa syntyä joukkoliike. Se syntyy erikoisista oloista eikä mistään erityisestä joukkojen terävä-älyisyydestä, sitähän ei vielä ole joukkona olemassakaan eikä se voi erikoisia ylivoimiaan esittää, ennenkuin olot ovat temmanneet lukuisia yksilöitä heidän eristetystä asemastaa ja tuoneet heidät kokoon.

Ennen kaikkia sota ja nälänhätä kiihdyttävät joukkoja ja tekevät ne kapinallisiksi. Usein ovat kiihtymyksen syyt sellaiset, että vallanpitäjät ovat mieskohtaisesti viattomat, kuten on laita katovuoden. Mutta vallanpitäjät ovat nykyisen sorron ja riistämisjärjestelmän hyödynottajia ja saavat vastata syntyvästä kurjuudesta joka tapauksessa.

Jokainen hallitusjärjestelmä, feodaalinen, kapitalistinen, vanhoillinen tai vapaamielinen on tähän saakka ollut yhdistetty joukkojen kurjuuteen. Jokaisen niiden vallitessa voi kurjuus sodan, katovuoden ja liikepulien vaikutuksesta niin kärjistyä, että se vie kapinallisiin purkauksiin ja joukkoliikkeisiin vallitsevaa hallitusjärjestelmää vastaan. Jos se on taantumuksellinen, vaikuttavat ne edistyksellisestä. Jos se on edistyksellinen, voi niissä ilmetä taantumuksellisia pyrkimyksiä.

Olisi mystillistä teleologian suosimista, jos otaksuisi, että joukko aina esiintyisi siinä ja silloin, kun se on välttämätöntä yhteiskunnallisen kehityksen kannalta, ja että sen esiintyminen aina palvelee tätä tarkoitusta. Kun joukot aina ovat sorretut, kun niillä aina on syytä nousta silloisia valtiaita vastaan, ketä nämä lienevätkin, ja mihin suuntaan toimenevatkin, ja kun niiden esiintyminen riippuu edellytyksistä, joilla ei ole mitään tekemistä vallanpitäjien edistyksellisen tai taantumuksellisen luonteen kanssa, voivat joukkoliikkeet olla taantumuksellisiakin, samoin kuin ne toisissa oloissa voivat esiintyä valtavimpien yhteiskunnallisten edistysaskelten vetureina.

Joukon ihailijat näkevät enimmäkseen juuri jälkimäisen laatuisia ilmiöitä Ranskan vallankumouksen aikana ja kuitenkin esiintyi sinä aikana sellasiakin ilmiöitä, jotka todistavat päinvastaista. Yhdeksän vuotta ennen Bastiljin hävitystä syttyi Lontoossa valtava kansan raivon ilmaus, joka moneksi päiväksi pani pääkaupungin joukkojen haltuun. Tuo kapina, Gordon-levottomuudeksi nimitetty, johtui epäilemättä kuten Pariisinkin kansan nousu kansan sietämättömästä tilasta. Mutta se kohdistui vain katolilaisia vastaan, joita v:n 1778 jälkeen ruvettiin kohtelemaan vain hieman vähemmän julmasti kuin siihen saakka. Mutta tämäkin päämäärä haihtui kapinan kestäessä, joka lopuksi muuttui pelkäksi ryöstö- ja päihtymysvillitykseksi, josta sotaväki teki verisen lopun. Ei ollut yhtä mieletön, mutta hyvin taantumuksellinen se raivoisa kansan kapina, joka 1808 puhkesi Espanjassa. Se kääntyi ranskalaisia vastaan, jotka juuri olivat tehneet lopun pappien, aatelin ja hovilaisten maata hävittävästä kurjasta hallituksesta ja alkaneet panna toimeen hyödyllisiä reformeja. Tuo kapina karkotti uudistajat ja teki taas tilaa vanhalle taantumusjoukkiolle. Jos meidän ajaltamme halutaan taantumuksellisten kansanliikkeiden esimerkkejä, niin muistutamme venäläisistä pogromeista (juutalaismurhista), amerikalaisista neekerien ja japanilaisten lynkkauksista j. n. e.

Kuten näkyy ei joukkoliike aina palvele edistystä. Sen hävitykset eivät aina kohtaa kehityksen pahimpia esteitä. Se on yhtä usein voittoisana kohottanut satulaan taantumuksellisia kuin kumouksellisiakin aineksia.

Tässä tulemme vieläkin erääseen joukkoliikkeiden epäkohtaan: ne voivat voittaa, mutta eivät koskaan voi korjata voittojensa hedelmiä, ne kun voivat vain hävittää. Kuten armeija kyllä voi tuoda voittoja, mutta täytyy sen jättää voiton saavutuksen määrittelyn rauhansopimusta solmiville diplomaateille ja valtiomiehille, jotka mukavasti ovat katselleet veristä ottelua, niin on myös joukko tähän asti ollut tuomittu hakemaan muille kastanjat tulesta. Tämä taas riippuu siitä, että joukko voi kyllä taistella, mutta ei — joukkona — laatia lakeja eikä hallita valtiota. Sen on aina jätettävä tämä pienille ryhmille, joko henkilöille, joilla riistäjinä on siihen riittävästi aikaa tai sitä varten palkatuille edustajille tai virkamiehille.

Joukkoliikkeen historiallinen vaikutus ei siis riipu vain siitä, voittaako se ja missä määrin, mitä henkilöitä tai laitoksia se panee peräytymään tai poistaa, vaan myös siitä, minkä laatuisia ovat ne ainekset, joiden vallalle joukon voitto teki tietä.

Tämän vaikutuksen laatu määrää myös, miten joukon liike vaikuttaa takasin niihin yksilöihin, jotka sen muodostavat, sitten kun liike on lakannut ja samalla joukko itsekin. Jos on sen kautta kohonnut satulaan vallankumouksellisia aineksia, jotka käyvät painavia epäkohtia poistamaan, toteuttamaan joukon kiihkeitä vaatimuksia, raivaamaan yhteiskunnan edelleen kehityksen tietä ja siten herättävät mitä iloisimpia toiveita, odotuksia, niin tuntevat sen kautta ylenneensä kaikki, jotka liikkeeseen ovat ottaneet osaa ja siten ovat olleet luomassa uusia oloja.

Niin, silloinpa jokainen kansanjoukon jäsen, oli hän ollut mukana tai ei, pääsee selville siitä, mitä valtavia tuloksia hänen mukana olostaan olisi. Itsetietoisuus, voimantunto, vilkas valtiollinen harrastus ja keskustelu kohoavat joukossa korkeimmilleen, mutta myös herkkä ärtymys, pyrkimys tehdä se temppu uudelleen, niin pian kuin uudistuksia uhkaa vaara tai pysähdys. Silloin ollaan lähellä sitä ihannekuvaa, mikä on johdettu Ranskan suuren vallankumouksen kokemuksista.

Mutta jos joukon liike menee hukkaan sisäisen holtittomuuden tai sen päämäärän mielettömyyden takia, tai jos sen voitto tasottaa tien taantumuksellisille eikä kumouksellisille aineksille, jos se liike ei johda olevien olojen edelleen kehittämiseen, vaan entisen sorron lisävahvistamiseen, silloin valtaa joukon yksilöt voimattomuuden ja epätoivon tunne; rohkeuden lamautuminen, toivottomuus, haluttomuus vaikuttavat sen, että voimakkaimmatkaan ärsytykset eivät pitkään aikaan siihen mitään vaikuta.

Joukkoliikkeen vaikutukset ja ilmenemismuodot voivat siis olla hyvin moninaiset. Niitä on vaikea edeltäpäin mitata, sillä edellytykset joista ne riippuvat ovat mitä monimutkaisimmat. Ne vaikuttavat aina yllättäen, joko kaikki odotukset voittaen tai sitten toiveet pettäen. Mutta vielä enemmän kuin niiden vaikutusten laatuun ja asteeseen on tämä laita niiden pelkkään ilmenemiseen nähden. Olemme jo siihen viitanneet, ettei joukon ylenmääräinen terävä-älyisyys, vaan erikoisten edellytysten yhteensattuma, panevat sen liikkeelle. Näitä edellytyksiä ei voi mielin määrin synnyttää eivätkä ne silloin esiinny, kun joukkoliike olisi paikallaan jonkun etujen kannalta. Monet tällaiset liikkeet ovat tulleet hyvin sopimattomaan aikaan, jolloin niistä oli enemmän haittaa kuin hyötyä, ja toiselta puolen ovat ne usein jääneet tulematta, jolloin ne olisivat olleet hyvin tarpeen.

Kuten sanoimme, on Krapotkin — ja toiset ennen häntä — väittänyt, että kansa arvioi aseman aina oikein Ranskan vallankumouksen aikana. Mutta muutamia sivuja ennen kuin hän tämän tiedon antaa, täytyy hänen ilmoittaa, kuinka 17 p:stä heinäk. 1791 aina kevääseen 1792 joukko ei liikahtanut ja antoi taantumukselle tai oikeammin porvaristolle vapaan liikkumistilan, niin että Danton, Marat ja monet muut jo olivat epätoivoissaan vallankumouksen suhteen. Krapotkin selittää tämän sen kautta, että kansaa kytkivät sen johtajat. Mutta nämäthän eivät myöhemminkään halunneet tietää mitään joukkoliikkeistä. Kun mainittuna aikana ei syntynyt suuria joukkoliikkeitä, riippui se suureksi osaksi siitä, että ne seikat, jotka olivat 1789 kiihkon luoneet, olivat poistetut; katovuosi ja aseellisen vallankumouksen uhka. Vuosien 1789 ja 1790 sato oli ollut runsas eikä kukaan uhannut kansalliskokousta. Lakia säätävän kokouksen työt näyttivät lupaavan hyvää kansalle. Joukkoja ei v. 1792 saattaneet liikkeelle »johtajat», vaan sota joka syttyi huhtik. 1792.

Toisen kerran käy joukko tulematta, kun Thermidor-kuun 9 p. (27. heinäk.) Robespierren kukisti porvarillinen vastakumous. Siitä hetkestä alkoi pikkuporvarillis-demokraattisen vallan aleneminen. Ja samoin on sittemminkin sangen usein käynyt, viimeksi Venäjän vallankumouksessa. Ratkaisevana hetkenä, jolloin vastakumous pahimmin uhkasi vallankumousta, ei kansanjoukko riittävästi noudattanutkaan kumouksellisten kehotusta julistaa suurlakko (jouluk. 1905) juuri liikkeen keskuksessa, Pietarissa.

Järjestymättömän joukon esiintyminen on alkeellinen ilmaus, jonka, jos on sen edellytykset selville, voi jossain määrin aikana, jolloin nämä edellytykset ilmestyvät, aavistaa tulevan, mutta sitä ei voi mielin määrin synnyttää eikä täydellä varmuudella sen esiintymisen aikaa tarkoin määritellä. Vastustuspuolueet voivat kyllä suuren kiihtymyksen aikoina olla valmiina käyttämään hyväkseen kansanjoukon mahdollista liikehtimistä. Mutta yhdeksässä tapauksessa kymmenestä he kärsisivät suuren haaksirikon, jos he rakentaisivat politiikkansa sellaisen liikkeen määräaikana esiintymiselle, sillä uhkailisivat ja julkisesti siihen sitoutuisivat.

Järjestymättömien joukkoliikkeiden määräämättömyys on usein tullut turmioksi vastustuspuolueille, erityisesti kumouksellisille. Ja kuitenkin riippuu sellaisista niiden liikeiden voima ja niiden voitonmahdollisuus. Sillä joukon aineelliset voimakeinot ovat tavallisesti vähäiset eivätkä mitenkään hallituksen voimakeinojen vertaiset. Se vaikuttaa voittoisasti siellä missä sen tahdon yhtenäisyys ja häikäilemättömyys osottautuu ylivoimaiseksi, missä se tapaa epävarmuutta, päättömyyttä, hätääntymistä. Tällaista se tapaa sytyttää siveellisesti jo heikenneisiin hallituksiin äkillisyydellään sekä ystäville että vihollisille hämmästyttävällä esiintymisensä voimalla.

Missä joukkoliike ei yllätä hallitusta — ja niin on laita milloin liike ei ole aivan äkillinen, vaan on valmisteltu — tai missä se sen suorastaan provoseeraa, siellä sen voimakeinot tavallisesti riittävät lyömään alas joukon. On hallitusten puolelta vanha koeteltu keino, kun niitä yhä paisuva kansan liike uhkaa, väkivaltakeinoilla herättää sen suuttumus sen sitten vereen tukahuttaakseen. Tämän reseptin mukaan saatiin kesäkuun teurastus 1848 aikaan Pariisissa. Niin ajatteli myös Bismarck saavansa Saksan sosialidemokratian katutaisteluihin, kun kaikki muut keinot osottautuivat riittämättömiksi sen nousua tukahuttamaan. Mutta Saksan köyhälistö ei ole yhtä helposti ärsytettävissä järjestymättömiin joukkoliikkeisiin kuin jotkut kansallisuudet. Ja senpä ansioksi onkin suurimmaksi osaksi luettava, ettei puolueemme nousua ole keskeyttänyt ainoakaan suurempi tappio pitemmäksi aikaa, kuten tuon tuostakin on ollut muiden suurvaltain sosialistiliikkeiden laita.

Silti olisi nurinkurista vetää tästä johtopäätös, että jokaisen vastustuspuolueen olisi kaikissa oloissa kiellettävä tuollaiset järjestymättömäin joukkojen liikkeet, olkoonpa että niiden liike tulee usein ajattomalla ajalla ja jää taas toisen kerran tulematta, kun se olisi paikallaan, niin riippuu yhtä vähän sen tulo kuin tulematta jääminenkin mielihaluistamme. Kun sen edellytykset ovat olemassa, niin tulee se kiertämättömänä, ottamatta huomioonsa julistavatko hallitukset tai kumoukselliset, että kaikenlainen joukkoliike on kielletty. Alkeisvoimat eivät anna komentaa itseään. Ei mikään ole koomillisempaa kuin keskustelu siitä, haluammeko me sosialistit voittaa yleisen äänioikeuden parlamentin vaiko joukkoliikkeiden kautta. Niinkuin se riippuisi meidän mielihaluistamme! Yhtä hyvin voisimme väitellä siitä, tuleeko huomenna satamaan rakeita vai eikö.

Toinen kysymys on sitten, onko olemassa niitä edellytyksiä, joista joukkoliikkeitä tavallisesti on syntynyt, ja näyttävätkö ne pysyviltä; vai ovatko ne vähenemässä, ehkäpä jo kokonaan kadonneet: lyhyesti, ei ole kysymystä siitä, haluammeko me »kadun» liikehtivän, vaan siitä, saammeko odottaa, että se vielä on näyttelevä historiallista osaa.

Tämä kysymys ei kuitenkaan ole parilla sanalla selvitettävissä. Siitä seuraavassa.

 

3. Joukkoliikkeiden historialliset vaihtelut

Olemme saaneet joukon olemusta ja saavutuksia koskevat käsityksemme historiasta. Se on ainoa keino niitä tutkia.

Mutta yhteiskuntamme on alituisen ja nopean muutoksen alainen. Mikä eilen oli pätevää, saattaa tänään jo olla väärää. Jos antaakin historiallinen tutkimustapa meille ainoan keinon tutkia yhteiskunnallisia ja valtiollisia tekijöitä, niin täytyy meidän kuitenkin ennen kuin sellaisen tutkimuksen tuloksia käytäntöön sovellutamme aina ottaa selville, eivätkö tämän historiallisen tutkimuksen edellytykset ole muuttuneet. Niin on senkin kysymyksen, jota tässä käsittelemme, järjestymättömäin joukkojen äkillisten liikkeiden laita.

Kaksi seikkaa sanotaan olevan, jotka neljäntenä viime vuosikymmenenä ovat tuntuvasti muuttuneet ja jotka suuresti vaikeuttavat joukkoliikkeitä siinä merkityksessä, jossa niitä tässä käsittelemme: sotalaitoksen muutokset ja oikeuksien myöntäminen kansalle. V:n 1866 ja 1870 sodista on kotoisin uusiaikainen sotalaitos Europassa. Silloin sai myös kansanjoukko Europan useimmissa valtioissa varsinaisia oikeuksia. V. 1867 myönnettiin Pohjois-Saksan liitossa, heti sitten Saksan keisarikunnassa yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. Samoihin aikoihin tulivat järjestymis- ja yhdistys- sekä kokoontumisoikeus. V. 1867 pääsi Itävallassa vapaamielinen hallitussuunta voitolle. Silloin sai myös suuri osa Englannin työläisiä äänioikeuden, v. 1870 kukistui Ranskassa keisarikunta ja julistettiin tasavalta, Italia tuli yhtenäiseksi valtioksi.

Näin syntyivät olot, jotka olivat aivan tuntemattomat silloin, kun tarkastamamme äkilliset, järjestymättömät joukkoliikkeet esittivät historiallista osaansa. Ovatko sellaiset liikkeet vielä mahdolliset tai onko niillä menestymisen toivoa?

Siitä on kysymys.

Sotalaitoksen uudistukseen on Engels viitannut usein mainitussa esipuheessaan Marxin kirjaan »Luokkataistelut Ranskassa»;[3] ampuma-aseiden tuhoamisvoima on valtavasti kohonnut, joten taistelussa käyttökelpoisten aseiden käyttö on tullut armeijan yksinoikeudeksi. Uusiaikaisten kaupunkien rakennusjärjestelmä suorine, leveine katuineen tekee katutaistelun mahdottomaksi ja rautateitä pitkin saadaan piankin suuria sotajoukkoja kokoon.

Kuitenkin tahtoi Engels vain osottaa katutaistelun mahdottomuuden. Se ei kohdannut kaikkea joukkoliikettä, sillä aseellinen taistelu on vain yksi sen laji, vaikkakin ratkaisevin ja tehokkain. Ja rauhallistenkin joukkoliikkeiden, pelkkäin mielenosotusten siveellinen vaikutus heikkenee tuntuvasti sen kautta, että hallitus on jo edeltä käsin varma siitä, että se voi sille epämukavat mielenosotukset asevoimalla hajottaa.

Joukkoliikkeiden historiallinen osa on kyllä rajotettu sotalaitoksen kehityksen kautta, mutta ei kokonaan loppunut. Ja Engelsinkin mielestä oli tuo rajotus vain ohimenevä.

Hän päätti siitä: »Ohi on yllätysten, suurten tiedottomien joukkojen etupäässä olevain vähemmistöjen toimeenpanemain kumousten aika.» Aivan toinen on asian laita, kun kansan suuri enemmistö on kumouspuuhissa. Sama kehitys sitten 1866–70, joka on tehnyt sotaväen katusulkuihin nähden voittoisaksi, on toteuttanut preussilaisen yleisen asevelvollisuusjärjestelmän miltei koko Euroopassa ja lyhentänyt palvelusajan. Sotilas on tullut lähemmäksi kansaa ja on yhä vaikeammin sitä vastaan käytettävissä. Mitä enemmän kansa on kumouksellisten aatteiden läpitunkema, sitä vähemmän ovat sotilastakkiin puetut kansan pojat halukkaat poliisipalvelusta suorittamaan.

Toiselta puolen vähenee myös sotaväen siirtämismahdollisuus rautateitä pitkin siellä, missä joukkoliikkeet eivät rajotu valtion yksityisiin osiin, vaan esiintyvät kaikkialla.

Lyhyesti sanoen, Engels arveli että vallankumous on taas mahdollinen, jopa vastustamatonkin, se on kasvava vastustajain pään yli niin pian kun koko maan väestö on kumousmielinen. Siihen saakka on koossa pitäen liikettä kasvatettava välttäen ratkaisevia voimainkoetuksia. Sellaiseen lopputulokseen hän tuli.

Se ei mitenkään selitä kaikkea joukkoliikettä, ainoastaan katutaistelun mahdottomaksi, ainakin joksikin aikaa. Mutta juuri ennen Engelsin kuolemaa esiintyi uusi joukkoliikkeen laji, joka on paljoa tehokkaampi kuin kaikki muut, katutaistelua lukuunottamatta, ja joka suotuisissa oloissa jo on tuottanut sangen hyviä tuloksia, suurlakko.

Militarismin kehitys ei siis poista joukkoliikkeiden edellytyksiä, ainoastaan sen yhden muodon, tehokkaimman tosin.

Paljoa enemmän kuin militarismin vaikutuksena odottavat monet järjestymättömäin joukkoliikkeiden loppumista seuraukseksi kansanoikeuksista. Suurten väestön osien järjestäminen valtiollisiin ja ammattiyhdistyksiin edistyy ripeästi. Yhä suurempi osa kansaa on jäsenenä pysyvissä järjestöissä. Sen kautta rajotetaan yhä järjestymättömäin joukkojen äkillisten purkausten aluetta.

Tämä on totta. Järjestyneitten joukkojen liike eroaa kokonaan järjestymättömistä. Ajateltuina ja suunnitelmallisesti johdettuina määrittelevät nämä jo edeltä käsin päämääränsä ja keinonsa. Se ei ehkä voi kokonaan poistaa aavistamattomain seikkain mahdollisuutta, vaan rajottaa sen mitä vähimpään. Se tuottaa siten suurempaa varmuutta alaluokkain luokkataisteluun ja välttää tuhoisia tappioita; ei ehkä voi osottaa niin loistavia tuloksia kuin järjestymättömäin joukkojen äkkipurkaus, mutta se voi käyttää täysin hyväkseen jokaista voittoaan. Sillä päinvastoin kuin järjestymättömillä on järjestyneillä toimintaelimensä, edustuslaitoksensa ja virkailijansa, jotka ovat jatkuvasti toimessa ja pitävät kiinni voitosta, samalla kun järjestymättömäin on jätettävä voittonsa hyväksikäyttö muille.

Proletariaatin taistelujärjestojen kasvaminen muuttaa siis varmasti suuressa määrässä valtiollisten ja taloudellisten joukko taistelujen luonnetta. Mutta emme voi odottaa että sen onnistuu kokonaan poistaa järjestymättömäin, äkillisten joukkoliikkeiden edellytykset.

Olemme jo edellä nähneet, että järjestyneiden luku järjestöjen kasvamisesta huolimatta yhäkin on vain pieni murto-osa kansan koko joukosta ja että se kaksin-, jopa kolminkertaisenakin vielä on vähemmistönä.

Ei ole ajateltavissakaan, että katseenkantoaikana väestön koko joukko järjestyisi; ehkäpä ei koko kapitalistisen tuotantotavan aikana päästä siihen, sillä pääoma pyrkii aina asettamaan yhä uusia järjestymättömäin joukkoja järjestyneitä vastaan, yhä avaamaan uusia järjestymättömäin työläisten saantialueita. Vielä tuottaa maalaisväestö niitä kyllin ja lisäksi vedetään yhä enemmän ulkolaisia työläisiä. Toiselta puolen kasvaa painostus joihinkin työläisryhmiin, esim. yhä lisääntyvään valtion työläisten ryhmään nähden vaikeuttaen niiden järjestymistä mitä kovimmin.

Varmastikaan eivät köyhälistön taloudelliset eikä valtiolliset järjestöt vielä pitkään aikaa pääse kasvamisensa rajaan. Eikä varmaan rajaa sille olekaan. Työläisryhmät, joiden järjestäminen eilen näytti toivottomalta, saattavat tänään jonkun odottamattoman liikkeen vaikutuksesta olla saavuttaneet sellaisen voimantunnon, että ne ovat kykenevät järjestymään pysyväksi ja vankaksi järjestöksi. Mutta yleensä saattaa sanoa, että vaikeudet vallata järjestymiselle uusia alueita kasvavat sitä mukaa, mitä enemmän alueita jo on vallattu. Sitä suurempi on vastustus kapitaalin ja kapitalistisen valtion puolelta, jotka hätääntyvät vihollisen kasvamisen johdosta ja käyttävät yhä suurempia terrorismin ja turmeluksen keinoja sen etenemistä ehkäistäkseen. Mutta sitä pienemmäksi käy myös tarmo ja taistelukykyisyys vielä vallattavilla alueilla. On selvää että voimakkaimmat ja taistelukykyisimmät työväenkerrokset ensinnä järjestyvät. Mitä kauemmin jokin ryhmä jää järjestämättä, sitä heikompi ja vähemmän rohkea se on, eikä tämä heikkous ja rohkeuden puute ole pelkkiä syitä vaan myös järjestön puutteen aiheuttamia seurauksia. Sillä mitä enemmän pääoma voimistuu, sitä syvemmälle alentaa se ne köyhälistöainekset, jotka eivät onnistu järjestymään.

Toiselta puolen on huomattava että proletaarisen järjestön vaikutus ei rajoitu vain sen jäseniin. Juuri joukkoliikkeisiin nähden ulottuu sen vaikutus pitkälle yli sen piirin. Tuo vaikutus voi olla kahtalainen. Saattaa tapahtua että järjestyneet eivät välitä mitään järjestymättömistä, jopa voivat vetää läpipääsemättömiä aitoja niiden ja itsensä välille. Siten ottavat ne järjestymättömiltä aineksilta viimeisenkin hiukkasen voimaa ja itseluottamusta, mitä niillä oli. Viimemainittujen äkilliset joukkoliikkeet supistuvat silloin yksinäisiksi voimattomiksi epätoivonpurkauksiksi. Niin oli jonkun aikaa laita Englannissa.

Toisin menettelevät järjestyneet ainekset siellä, missä ne ajattelevat sosialistisesti, missä ne edustavat koko köyhälistön luokkaetuja, eikä pelkkiä ahtaita ammattietuja. Täällä koettavat järjestyneet kohottaa järjestymättömiä, tehdä niitä järjestämiskykyisiksi ja sattuvissa kohdin vetää ne mukaan liikkeisiinsä. Tämä menettelytapa vaikuttaa myös äkillisiä joukkopurkauksia vastaan, mutta ei siten että järjestymättömät joukot tulevat kykenemättömiksi toimintaan, vaan siten että jokainen toiminta, vaikkapa siihen järjestymättömätkin ottavat osaa, on järjestyneiden määräämä ja johtama ja niiden järjestyshengen läpitunkema, joka onkin paras tapa vetää järjestymättömätkin järjestäytymistä kohti.

Mutta kuinka suuri lieneekään järjestyneitten prosenttimäärä koko väestöön nähden ja kuinka suuri niiden vaikutus, silti eivät tule mahdottomiksi äkilliset joukkoliikkeet, joissa järjestöllä ei ole mitään osaa, vaikkakin lukuisia järjestyneitä olisi niihin osaa ottamassa.

Pääasiallisesti tarttuu järjestö tapauksiin, jotka ovat edeltä arvatut. Mitä suurempi järjestö, mitä useampia satatuhansia se valtakunnassa käsittää, sitä raskaampi on sen koneisto, sitä vaikeampi on saada sitä niin nopeasti liikkeelle, kun odottamattomat, äkilliset tapahtumat panevat väestön suuren joukon mitä kiivaimpaan kiihtymykseen ja ajavat ne välittömään toimintaan. Sellaisissa tilanteissa syntyvät jälleen äkillisten joukkoliikkeiden edellytykset, jotka olojen mukaan saattavat lakaista pois kokonaisen hallitusjärjestelmän. Suotuisimman pohjan tälle tarjoaa sota, joka julistaa odottamattomuuden ja arvaamattomuuden vakinaiseksi tilaksi. Samoin voi myös jättiläislakko, joka pysäyttää koko yhteiskunnallisen elämän, tuoda valtavia yllätyksiä huomiseen mennessä. Viranomaiset valavat silloin öljyä tuleen, jos ne hajottavat proletariaatin järjestöt, jotka näyttävät niistä vaarallisilta ja vangitsevat niiden johtajat. Sitä pikemmin saa joukkoliike äkillisen järjestymättömäin leiman, ja käy helposti kumoukselliseksi.

Köyhälistön järjestöjen kasvaminen ei siis suinkaan kaikiksi ajoiksi poista laajain äkillisten joukkoliikkeiden mahdollisuutta, eipä niiden todenmukaisuuttakaan, rajoittaa vain niitä normaalisina aikoina tuntuvasti. Sama on yleisen äänioikeuden laita. Sen myös arvellaan vaikuttavan äkillisiä joukkoliikkeitä vastaan, se kun antaa joukoille tilaisuuden laillisella, säännöllisellä tavala itseään tai muita vahingoittamatta nousta kaikkia valtiollisia laitoksia ja henkilöitä vastaan, joiden se tuntee ahdistavan itseään.

Tässäkin on epäilemättä paljon totta. Kuitenkin voi tämäkin tekijä samoin kuin järjestöjen laajeneminen vain rajottaa äkillisten joukkoliikkeiden aiheutuksia, ei niitä lopettaa. Ja vielä vähemmän kuin järjestö voi äänioikeus tehdä tarpeettomiksi äkkipurkaukset odottamattomissa, äkillisissä tilanteissa. Jollei jättiläisjärjestöillä voi olla olojen mukaan heti valmiina ratkaisu päivän jopa hetkenkin tapahtumaan, niin on jo edeltä käsin selvää, ettei äänioikeus voi tulkita edes jokaista joukkojen kiihtymystä vuodessa. Vaalikaudet ovat pitkät, eduskuntain hajotus väliajoilla on enimmäkseen hallitusten käsissä ja ne varovat kyllä ilman huutavaa hätää juuri suuren kansan kiihtymyksen aikana vetoamasta valitsijoihin. Vaalien väliajoilla ei yleinen äänioikeus voi poistaa joukkoliikkeiden tarvetta.

Äänioikeus nykyajan valtioissa ei edes vaalien aikanakaan anna koko väkiluvulle tilaisuutta heittää ääntään vaakalaudalle. Naiset, jotka äkillisissä joukkoliikkeissä esittävät hyvin tarmokasta osaa, ovat tähän saakka pienillä poikkeuksilla olleet äänioikeudesta suljetut. Eipä sitä ole suurella osalla miehiäkään. Englannissa on äänioikeus rajotettu eikä porvarilliset radikaalit kaikista kauniista puheenparsistaan huolimatta ajattelekaan sitä laajentaa. Väestön köyhemmät kerrokset ovat äänioikeudetta. Koko Iso-Britaniassa oli 1906 vain 16,64 pros., Saksassa sitä vastoin 22 prosentilla äänioikeus. Jos Englannissa olisi Saksan äänioikeus, olisi siellä 7,300,000:n asemesta 9,600,000 valitsijaa, eli 2,300,000 enemmän. Vaaleista on siis suljettuna niin monta miestä, jotka eivät joukkoliikkeissä suinkaan olisi viimeisenä.

Mutta eipä Saksassakaan saa äänestää joka mies, joka joukkoliikkeessä olisi mukana. Äänioikeus on ensiksikin vaalipiirien väkiluvun erilaisuuden takia tullut hyvin epätasaiseksi enemmistöäänioikeudeksi teollisuustyöväelle tappioksi ja se sulkee vielä lisäksi suuren miesjoukon vaaleista erilleen. Kun esim. Englannissa vaali-ikä alkaa 21 vuodesta, alkaa se Saksassa vasta 25:stä.

V. 1900 osotti Saksan tilasto 2,026,096 miestä 21–25 ijässä. Sen jälkeen on niiden luku tuntuvasti kasvanut. Pääasiassa teollisuustyöväestölle on tämä epäedullinen. V. 1907 oli 10,000 miespuolista ansiokykyistä kohti asianomaisessa ammattiryhmässä maataloudessa 887, teollisuudessa sitä vastoin 1,314 21–25 ijässä. Sitä vastoin oli maataloudessa 10,000:sta ansiokykyisestä 7,098 yli 25 vuoden, teollisuudessa vain 6,774.

Vielä huonompi on suhde, jos vertaamme itsenäisiä ja palkkatyöläisiä keskenään. Joka 10,000 miespuolista itsenäistä (maataloudessa, teollisuudessa ja kaupassa) kohti oli 159 21–25 ijässä, sitävastoin jokaista 10,000 miespuolista palkkatyöläistä kohti 1,501, siis suhteelliseseti kymmenkertainen luku. Suorat luvut ovat vieläkin kuvaavammat. Itsenäisiä miespuolisia oli 21–25 ijässä 70,555. Miespuolisia palkkatyöläisiä 1,712,981, siis 24 kertaa niin monta.

Näiden äänioikeudesta osattomain lisäksi tulevat vielä ulkolaiset, jotka eivät ole äänioikeutetut, mutta joita ei voida erottaa pois joukkoliikkeistä. Niiden luku on erittäin suuri Europan kansanvaltaisimmassa maassa, Sveitsissä, jossa niitä jo 1900 oli lähes 12 prosenttia väestöstä ja 1910 15%. Enimmin niitä on suurissa kaupungeissa. Zyrichissä muodostavat ne miltei kolmanneksen väkiluvusta. Ja niiden lukumäärä kasvaa nopeasti. 1888 oli niitä vasta neljäsosa (22%). Ja niiden joukossa ovat miehet enemmistönä. Jos oli ulkolaisia 1909 32,67 prosenttia väestöstä, niin oli niitä miespuolisia 34,58 kaupungin miehistä. Siis enemmän kuin kolmas osa miehistä on Zyrichissä äänioikeudettomana, — miltei yksinomaan palkkatyöläisiä! Vielä suurempi on ulkolaisten luku Baselissa (1910 38 pros.) ja Genevessä (41 pros.). Ymmärrämme siis, miksi ei Sveitsissä työväestö esiinny vaaleissa niin voimakkaana kuin katukulkueissa, esim. Vappuna.

Mutta vaikkapa onnistuttaisiin saamaan äänioikeus jokaiselle täysikasvuiselle maan asukkaalle sukupuoleen ja kansallisuuteen katsomatta, ei voisi köyhälistö sittenkään koko voimaansa siinä näyttää.

Köyhälistön voima on sen lukumäärässä, joukossa. Joukkona ollen esittää se suurimman itsetietoisuutensa. Yksinään tuntee proletaari olevansa heikompi ja ottaa helpommin vaikutuksia. Ja vaaliuurnalle astuu hän yksin. Siinä voidaan häntä paljoa helpommin säikyttää tai lahjoa kuin joukkoliikkeessä, jollei kuuluminen voimakkaaseen järjestöön anna hänelle voimantunnetta ja siveellistä ryhtiä. Salainen vaali lieventää jonkun vertan tätä epäkohtaa, mutta ei sitä kokonaan poista, kuten osottavat esimerkit Amerikasta, Englannista ja Ranskasta. Saksassakin voimme vaalipakotuksesta laulun laulaa. Se ettei vaaliturmelus vielä ole ollut niin suuri kuin kansanvaltaisissa maissa, johtuu vain Valtiopäiväin voimattomuudesta. Mutta yhä kasvavat omistavien luokkain pyrkimykset kaikilla säikytyksen, kiristyksen, valheen ja lahjomisen keinoilla ehkäistä joukkojen virtailua sosialidemokratiaan ja pakottaa heikommat, yksinkertaisemmat ja pelokkaammat kannattajikseen. Sosialidemokratian vaalivoitot eivät sen kautta tule mahdottomiksi; tulevathan vain kunniakkaammaksi ja vaikuttavammaksi, sillä voiton merkitystä ei mitata saadun saaliin vaan voitetun vihollisen voiman perusteella.

Mutta mitä enemmän kasvavat vastustajaimme ponnistukset väärentää vaalien tulokset, sitä vähemmän osottavat äänimäärät ja edustajapaikat, jotka sosialidemokratia saa, sen koko proletariaatin voimaa ja sitä enemmän voi se esittää täyden voimansa vain äkillisissä joukkomielenosotuksissa.

Proletaarit, jotka antavat käyttää itseään lakonrikkureina tai äänestävät sosialidemokratiaa vastaan, eivät tee niin siitä syystä, että he olisivat tyytyväiset, että he voivat hyvin, ei siksi että he haluaisivat pitää yllä nykyisiä oloja, vaan siitä syystä, että ovat heikot ja arat, etteivät usko luokkaansa, vaan luulevat matelemalla pääsevänsä sillä kertaa eteenpäin, ja kun eivät ymmärrä puolueen ja ammattiyhdistyksen toiminnan merkitystä. Juuri nämä ainekset, joita ei vielä mikään valistus ole valaissut, ei mikään järjestö vielä antanut ryhtiä ja varmuuden tunnetta, ovat kaikkein sorretuimmat ja nyljetyimmät. Jos ne joutuvat joukkoliikkeeseen, joka antaa niille voiman tunnon, ja kääntää ne suorastaan kohti sortavaa laitosta ja henkilöä, minkä he heti käsittävät, silloin he eivät pelkästään tule mukaan, vaan ovatpa vielä ensimäiset innostumaan.

Suuren, kansallisen kiihtymyksen hetkinä voivat siis äkilliset joukkoliikkeet paljoa enemmän kuin vaalitaistelu yhdistää koko työkansan joukon, järjestyneet ja järjestymättömät, valitsijat ja äänioikeudettomat, sosialidemokraatit ja mukanajuoksijat[4] yhdeksi suureksi, valtavaksi taistelurintamaksi.

Mutta tämä tapahtuu vain silloin kuin nämä liikkeet käsittävät koko valtakunnan. Sellaista ei juuri ole vielä koskaan tapahtunut. Suuret joukkoliikkeet, jotka 1789–1871 saivat aikaan historiallisia vaikutuksia, rajoittuivat tavallisesti yksityisiin paikkoihin, säännöllisesti pääkaupunkiin.

Vaalitoimitus on uusiaikaisissa suurvaltioissa ensimmäinen koko kansan yhtäaikainen liike kaikissa maan osissa. Niin paljon proletaareja kuin onkin poissa siitä, ei koskaan kuitenkaan ennen ole minkäänlainen muu joukkoliike saanut liikkeelle sellaista joukkoa. Aivan huomioon ottamatta ne oikeudet, mitkä laki valitsijoille antaa ja jotka tekevät heidän toimintansa valtiollisesti enemmän tai vähemmän merkitseväksi, on vaalitaistelu jo tämän seikan perusteella yksin viime vuosikymmeninä tullut proletariaatin valtavimmaksi joukkoliikkeeksi, ja pysyy se sellaisena, niitä harvinaisia hetkiä lukuunottamatta, joissa koko kansanjoukko yhtaikaa jonkun tapauksen vaikutuksesta joutuu kiehumatilaan, ilman että vaalitaistelu olisi räjähdystä estävänä varaventtiilinä. Uusaikaisten liikevälineitten ohella on juuri yleinen äänioikeus luomassa sellaisten suurten joukkoliikkeiden edellytyksiä, se kun herättää valtiollisen harrastuksen maan kaukaisimmillakin perukoilla ja edistää suurten joukkojen sulattamista yhdeksi koko maata käsittäväksi puoluejärjestoksi, jossa nurkkakuntaiset samoin kuin ammattieroavaisuudetkin katoavat ja joka mitä voimakkaimmin vaikuttaa valitsijain suureen joukkoon kaikissa maan osissa.

Tämä tekee mahdolliseksi joukkoliikkeet niin laajat, että ne ovat ennen kuulumattomat.

Yleinen äänioikeus ei siis poista joukkoliikkeiden mahdollisuuksia eikä niihin johtavia seikkoja. Se voi vain kuten joukkojen järjestökin vähentää monien tällaisten pohjaa ja tilaisuuksia, mutta ei kokonaan niitä hävittää.

Äkillisten joukkoliikkeiden täydellinen estäminen tulisi vain siinä tapauksessa kysymykseen, että yleisen äänioikeuden ja proletariaatin järjestöjen onnistuisi poistaa se perussyy, joka kapitalistisen tuotantotavan aikana pakottaa sellaisiin joukkoliikkeisiin, alituinen joukkojen kurjistumispainostus, joka yhäti katkeroittaa joukkoja, niin että tarvitaan vain suuria kiihoittavia tapauksia, jotta ne nousevat yrittämään äkkitempauksilla sortonsa poistamista. Kapitalistinen tuotantotapa synnyttää välttämättömyydellä kapitalistiluokassa pyrkimystä yhä enemmän polkea kansanjoukkoa alemmaksi, sitä kuten sanotaan kurjistuttaa. Yhtä välttämättömästi herää köyhälistössä vastustuspyrkimys, taistelu kurjuutta vastaan. Siihen perustuu luokkataistelun kiertämättömyys, joka käy sitä kiihkeämmäksi, mitä kauemmin se kestää, mitä taistelukykyisemmiksi taistelussa ja taistelun kautta vastustajat tulevat ja mitä valtavammin heidän elintasonsa käyvät, mitä enemmän kapitalistit yhä lisääntyvän riistämisen kautta kohoavat köyhälistöä ylemmäksi.

Tämän kurjuus ei kyllä aina suorastaan kasva, mutta kasvaa sen kiihtymys, sen tarve heittää pois rasitus, joka siitä tuntuu yhä tuskallisemmalta.

Samalla synnyttää kapitalistinen tuotantotapa myös välttämättömyydellä erinäisiä tilanteita, joissa kansanjoukkojen kurjuus kärjistyy huippuunsa. Nämät ovat tilanteita, joissa kaikki suurten joukkoliikkeiden edellytykset yhtyvät ja nämä itse yks kaks kuohahtavat korkealle. Sellaisia tilanteita synnyttävät liikepulat pitkine työttömyyskausineen, verokiristykset, hintain kohoamiset ja sota.

Jos eivät vuosikymmeninä 1871:n jälkeen äkilliset joukkoliikkeet olekaan näytelleet suurta historiallista osaa, kuten edellisenä satana vuotena, niin ei tämä johtunut pelkästään siitä, että Länsi-Europan kansat saivat valtiollisia oikeuksia ja järjestäytymismahdollisuuden. Se johtui pikemminkin ja pääasiassa niistä erikoisista taloudellisista oloista, jotka sittemmin ovat vallinneet ja jotka hetkeksi saattoivat herättää sellaisen uskon, että kapitalistisen tuotantotavan kurjistuttavat kehityspyrkimykset ja joukkokiihtymyksen erikoiset synnyttäjät, kallis aika, liikepulat, sota, olivat jo voitetut.

Heti jälkeen 1871 vaikutti merentakainen ja venäläinen elintarvikekilpailu sen että elintarpeitten hinnat alenivat. Sen vaikutusta vielä seitsen- ja kahdeksankymmenluvulla lamautti silloin vallinnut suunnaton liikepula, joka eri maissa synnytti levottomuuksia — Wienin katukahakat 1884, taistelu Trafalgar Squarella Lontoossa 1887 j. n. e. Mutta sitten alkoi edellisen vuosisadan viime vuosikymmenen alusta nousuaika, vain hetkellisten pulain keskeyttämä, joka toi mukanaan palkkain kohoamisia, samoin kun elintarpeitten hinnat laskeutuivat tai eivät ainakaan vakinaisesti kohonneet. Ja silloin säästyi myös Europa neljäkymmentä vuotta sodan hävitykseltä.

Me tiedämme kaikki nyt, että tämä ei ollut alkua kapitalismin pysyvälle lievempiin muotoiltin pukeutumiselle, vaan lyhyt välinäytös, erikoisten yhteensattumain synnyttämä, joka taas muutaman vuoden kuluttua väistyi synkeän kapitalistisen riistodraaman kaikkien kauhujen tieltä.

Perussyynä olojen näennäiseen lieventymiseen sitten vuoden 1871 oli Yhdysvaltain rautatieverkon laajeneminen, jonka kautta kapitalismille avautui ääretön alue asumatonta maata, johon nähden ei vielä ollut käytännössä maan yksityisomistus. Mutta tämä kommunistinen kapitalismin lievennys ei voinut sen hallituksen alaisena ikuisesti kestää. Nyt on kaikki maa Yhdysvalloissa yksityisomaisuutta ja sen kautta on kapitalismin kurjistava vaikutus taas päässyt täyteen valtaansa.

Elintarpeitten hinnat ovat viime puolen vuosikymmenen kuluessa yhtä mittaa kohonneet ja tämä kohoaminen uhkaa käydä pysyväksi.

Amerikan maan yksityisomaisuuden hintoja kohottavaa vaikutusta lisää vielä Venäjän ja Amerikan ryöstöviljelyksen seuraukset, tuottajien ja kauppiaitten liittojen kasvaminen, ehkä myös kultatuotannon kumous. Teknilliset edistykset ja uusien kultakerrosten löytö ovat mahdollisesti laskeneet kullan tuotantokustannuksia ja sen kautta kullan arvoa nopeammin kuin elintarpeitten arvoa, kun maatalouden tuottavaisuus kohoaa vain hitaasti maan yksityisomaisuuden aiheuttaman ehkäisyn johdosta, sekä teknillisesti takapajuisen pienviljelyksen ja työläisten maanpaon kautta. Kun vielä lisätään kohoavat suojelustullit ja viime vuosien verojen kohotukset, niin ovat jotenkin kaikki kalliin ajan syyt mainitut. Ne ovat kaikki luonteeltaan jatkuvia. Eivätpä vallassaolevat luokat hyvällä luovu maantuotetulleista eikä veronkorotuksista, nehän ovat luonnollinen seuraus imperialistisesta siirtomaa- ja varustautumiskuumeesta, joka on vallannut kapitalismin.

Tämä on viimeisenä neljänäkymmenenä vuotena tullut koko mailman herraksi, lukuisia teollisuuksia syntyy Europan ulkopuolella, yhä kohoavat liikepulat ja yhä voimakkaammaksi käy yksityisten teollisuusvaltioiden pyrkimys saada itselleen markkinoita, vaikutusalueita ja raaka-aineiden hankintapaikkoja; syntyy toiselta puolelta uusaikainen tullipolitiikka, toiselta imperialismi, varustautumiskilpailu merellä, kasvava verorasitus, keskeymätön sodanvaara, jota vielä lisää kaukaisen Idän herääminen.

Täten eivät vain kärjisty luokkavastakohdat ja luokkataistelut, vaan syntyvät myös suuremmassa määrässä kuin pitkään aikaan valtavain, äkillisten joukkoliikkeiden edellytykset. On erikoinen historian iva, että tämä uusi joukkoliikkeiden aikakausi Länsi-Europassa alkaa tänä vuonna (1911) Englannissa, siinä maassa, jonka proletaaristen järjestöjen ja kansanvaltaisten oikeuksien puolesta luultiin paremmin kuin minkään muun maan olevan sellaisista vapaan, ja jota tässä suhteessa kaikki sen kunnioittajat ovat ylistäneet rauhallisen kehityksen mallimaaksi.

Sota ja kallis aika olivat joukkoliikkeiden suuret nostattajat Ranskan vallankumouksessa. Hintain kohoaminen ja sodanvaara, ehkäpä pian sota paljoa hävittävämpänä kuin sata vuotta sitten, ovat taas tulleet aikamme merkiksi. Siksi myös uhkaavat suuret äkilliset kansanliikkeet taas esittää suurta historiallista osaa. Jos niin tapahtuu, silloin menettää yhteiskunnallinen kehitys taas paljon vakavuuttaan, ja esiintyy tempauksittain, aavistamattomampana; se voi tuottaa meille yllättäviä, valtavia voittoja, mutta myös vähin tuskallisia tappioita.

Mutta kuinka mahtaviksi joukkoliikkeitä kuvitellaankaan, jotka saattavat syntyä tästä tilanteesta, ei niillä kuitenkaan enää tule olemaan täysin samaa luonnetta kuin ennen. Neljän vuosikymmenen valtiolliset oikeudet ja köyhälistön järjestöt eivät voi mennä jälkiä jättämättä. Järjestyneitten ja valistuneitten ainesten lukumäärä kansanjoukoissa on tullut niin suureksi, ettei se voi olla tuntumatta äkillisissäkin purkauksissa, kuinka yllättäen nämät voivatkin tulla, kuinka valtava lieneekin se kiihtymys, josta ne johtuvat, kuinka paljon niiltä puuttuneekin suunnitelmallista johtoa.

Näyttää mahdottomalta, että sellaiset purkaukset enää koskaan voisivat maissa, missä on voimakas sosialidemokratia ja vankat ammattijärjestöt, tulla mielettömiksi tai taantumuksellisiksi, kuten olivat Gordon-levottomuudet Englannissa 1780 tai Espanjan kapina 1808. Itse Venäjälläkin on sosialistisesti ajatteleva köyhälistö jo 1905 tehnyt pogrommit mahdottomiksi kaikkialla, missä se vallitsi. Ne olivat mahdolliset vain siellä, missä vallankumous oli poljettu alas.

Mutta ei vain päämäärään, vaan myöskin toimintatapaan nähden täytyy järjestyneitten ja harkitsevain ainesten vaikutuksen olla tuntuvan järjestymättömiin, pelkkäin vaistojen ja tarpeitten varassa kulkeviin joukkoihin; ne tulevat pidättämään toisia tuloksettomista teoista, toivottomista yrityksistä, varottamaan asetetuista ansoista, kavalasta provokatsionista, ja kehottavat lopettamaan liikkeen, kun se uhkaa mennä hukkaan.

Me uskallamme toivoa, että epäonnistumiset, kuten äkilliset joukkoliikkeet niin usein ovat epäonnistuneet, eivät enää tule niin tuhoisissa muodoissa, kuin ennen useimmin oli laita.

Jos kuitenkin tappio tulee, silloin tietävät työläiset, joille toiminta järjestöissä on opettanut malttia, kuria ja luottavaisuutta asiaansa, kestää epäonnistumisen lujemmin, peräytyä järjestyksessä, paniikitta, epätoivotta ja jälleen kokoontua asiasta neuvottelemaan. Tämänkin täytyy vaikuttaa järjestymättömään joukkoon ja kohottaa sen siveellistä ryhtiä.

Mutta jos joukkoliike onnistuu, jos se esiintyy joukkojen niin valtavalla voimalla, niin suurella kiihtymyksellä ja esteet murtavalla vimmalla, niin laajalla alueella, niin yllättävällä äkillisyydellä sellaisessa vastustajille sopimattomassa tilassa, että se vaikuttaa vastustamattomasti, silloin voi joukko tänään käyttää voittoaan paljoa paremmin kuin ennen. Olemme jo viitanneet siihen, että järjestyneen joukon voitot päinvastoin kuin järjestymättömäin eivät ole lyhytikäisiä eivätkä toisten hyväksi tulevia, että sillä on elimensä, edustajat ja toimitsijat, jotka sopimusten, lakien y. m. s:n kautta merkitsevät voiton. Mutta järjestyneen ja järjestymättömän joukon edut ovat samat. Sosialidemokratisten ja sosialistista, ei ammattikunnallista leimaa kantavain taloudellisten järjestöjen laitokset toimivat kaikkien hyväksi. Missä näillä järjestöillä on lujat juurensa, siellä ovat ohi ne ajat, jolloin proletariaatti äkkiliikkeissä saamainsa voittojen kautta tuotti hyötyä yksityisille, vastustajien joukossa silloin vastustuspuolueena oleville ryhmille. Vastaisuudessa osaa se itse ne käyttää hyväkseen.

Järjestyneiden ja järjestymättömäin joukkojen yhteistoiminta suurissa äkillisissä liikkeissä voi saada kuulumattomia, tähän saakka tuntemattomia muotoja. Äskeiset levottomuudet Englannissa esittävät sangen ominaisia ilmiöitä. Mutta siitä ei vielä edeltäpäin voi mitään sanoa.

Mitä laajemmat äkilliset joukkoliikkeet taas tulisivat historiallista osaa näyttelemään, sitä arvioimattomampi aines tulisi valtiolliseen elämäämme tuoden mukanaan meille kaikille mitä suurimpia yllätyksiä, iloista ja kiusallista laatua. Kehitys ilmenisi taas rymähdyksellisenä, kuten oli laita Europassa 1789–1871.

Se seikka, olisiko tämä meille epämukavaa vai eikö, ei muuta asiaa rahtuakaan.

N. k:n Marxin romahdusopin kanssa ei tällä käsityksellä ole mitään tekemistä. Marx ei ole koskaan sellaista teoriaa esittänyt. Jopa hän otaksui, että sellaisessa maassa kuin Englannissa voisi proletariaatti rymähdyksittä saada valtiovallan käsiinsä.

Niistä muodoista, joiden kautta köyhälistön luokkataistelu eri asteillaan on kulkeva, ei Marx eikä hänen oppilaansa ole mitään erikoista teoriaa asettaneet. Jos me siis näemmekin lähiajan valtiollisen ja yhteiskunnallisen tilanteen olevan täynnä uhkaavia rymähdyksiä, johtuu tämä nykyhetken tilanteesta saamastamme käsityksestä eikä mistään yleisestä teoriasta.

Mutta johtuuko tämän tilanteen erikoisuudesta erikoisen, uuden taktiikan välttämättömyys? Jotkut ystävämme väittävät niin. He tahtovat korjata menettelytapaamme.

Yksityiskohtaisemmin voisi tästä puhua, jos he esittäisivät määrättyjä ehdotuksia. Tätä ei kuitenkaan ole tähän mennessä tapahtunut.

Ennen kaikkea olisi tiedettävä, odotetaanko uusia taktillisia periaatteita vaiko uusia menettelytapoja. Erikoiset tilanteet vaativat varmastikin erikoiset menettelytapansa. Mutta niitä ei voi edeltäpäin määritellä, niiden täytyy seurata kunkinaikaisesta tilanteesta. Jos tämä on laita yleiseen, niin on se erikoisesti totta tapahtumiin niin kuin äkillisiin joukkoliikkeisiin nähden, jotka ovat aivan arvaamattomat, joista ei voi edeltäkäsin mitään varmaa sanoa, joiden esiintymisen aika ja laatu, jopa itse esiintyminenkin ovat aivan epävarmat.

Sellaisiin tapahtumiin nähden ei voi muuta kuin pyrkiä siihen etteivät ne tapaisi meitä aivan valmistautumattomina. Me olemme niihin nähden sitä valmiimmat ja voimme joka hetki sitä tarkotuksenmukaisemmin toimia, mitä voimakkaammat ja toimintakykyisemmät ovat järjestömme ja mitä selkeämpi käsityksemme, mitä paremmin me ymmärrämme valtiota ja yhteiskuntaa, mitä parempi selko meillä on vastustajamme tarkotuksista ja voimista, kuten proletariaatin mielialoista ja voimakeinoistakin.

Järjestöjen kehittäminen, kaikkien valta-asemain valtaus, jotka voimme omin voimin vallottaa ja pitää, valtion ja yhteiskunnan tutkiminen ja joukkojen valistaminen: muita tehtäviä emme nyt vielä voi tietoisesti ja suunnitelmallisesti itsellemme emmekä järjestöillemme asettaa. Arvaamattomia seikkoja voimme ajatella, mutta emme niihin nähden taktillisia määritelmiä laatia.

Ne menettelytapatehtävät, joita nyt voimme ja joita meidän täytyy itsellemme asettaa, eivät merkitse ollenkaan uutta taktiikkaa, vaan sen jatkamista ja varmistamista, joka on neljän vuosikymmenen aikana vienyt puolueemme voitosta voittoon.

 


Viitteet:

[1] Vapaiksi sanotaan Saksassa muodollisesti riippumattomia, mutta asiallisesti sosialistista kantaa tunnustavia unioita. — Suom. muist.

[2] Järjestyneellä joukolla ei Le Bon tarkota sitä, mitä sillä tavallisesti käsitetään, joukkoa, jota pitää koossa järjestön side, vaan joukkoa, joka on saman hengen valtaama, vastakohtana yksilöitten joukolle, jotka mitä erilaisine etuineen ja pyrkimyksineen ovat sattumalta samassa paikassa.

[3] Kts. Marx ja Engels, Vallankumous- ja taantumusaikoina. Friedrich Engelsin ja Karl Marxin kirjoitelmia. Suomentanut ja Engelsin elämäkerralla varustanut Yrjö Sirola. Savon työväen sanomalehti- ja kirjapaino-osuuskunta, 1911. — Suom. muist.

[4] Mukanajuoksijaksi sanotaan sellaista, joka kuulumatta sosialidemokraattiseen järjestöön kuitenkin äänestää sitä vaaleissa. Amerikassa sitä sanotaan sympatiseeraajaksi, suosiolliseksi puolueelle. — Suom. muist.