Karl Kautsky & Anton Pannekoek

Joukkoliike ja vallankumous

1911–1912


Marxilainen teoria ja kumouksellinen taktiikka

Kirj. Anton Pannekoek.

 

1. Eri suunnat

Tosiasia on, että jo joitakin vuosia on yhä uusiin kysymyksiin nähden esiintynyt menettelytapaerimielisyyksiä niiden kesken, jotka ennen olivat samalla perustalla ja yhdessä kävivät taistelua jyrkän luokkataistelutaktiikan puolesta revisionismia vastaan. Se esiintyi 1910 Kautskyn ja Rosa Luxemburgin suurlakkoväittelyssä; sitten tulivat riitaisuudet imperialismista ja aseittenriisumisehdotuksista, ja vihdoin siirryttiin puoluehallinnon jälkivaaliliiton arvostelun ja vapaamielisiin suhtautumiskysymyksen yhteydessä parlamenttaarisen politiikan tärkeimpiin kysymyksiin.

Tätä asiaintilaa voidaan valittaa, mutta mikään puoluerakkaus ei sitä saa olemattomaksi; sitä voidaan vain — ja sitä vaatii puolueen etu — selvittää. Ensin täytyy erimielisyyksien syy olla tunnettu, niin että ne esiintyvät luonnollisina ja kiertämättöminä; toiseksi täytyy niiden syvimmät perusajatukset ja laajimmat seuraukset mahdollisimman selvinä esiintyä molemminpuolisista lausunnoista, niin että puoluetoverit voivat päästä asiasta selville ja valita; tämä on mahdollinen vain teoreettisen selvittelyn kautta.

Uusien taktillisten esimielisyyksien syy on selvä: uusimpien kapitalismin muotojen vaikutuksesta on muodostunut työväenliikkeessä uusia toimintamuotoja, joukkoliikkeitä. Niiden ensiksi esiintyessä tervehtivät ja suosittivat niitä kaikki marxilaiset kumouksellisen kehityksen merkkeinä, kumouksellisen menettelytapamme johdonmukaisena seurauksena. Mutta kun ne kehittyvät valtavaksi käytännöksi, esiintyi uusia kysymyksiä; kysymys yhteiskunnallisesta kumouksesta — tähän saakka ulottumattoman vastaisuuden päämäärä esiintyi nousevana nykyisyyskysymyksenä taistelevan köyhälistön silmien eteen ja jokaiselle kävi omasta kokemuksestaan selväksi tehtävän ääretön vaikeus. Syntyi kaksi ajatussuuntaa; toinen tarttui vallankumouskysymykseen ja koetti tutkimalla uusien toimintamuotojen vaikutusta, merkitystä ja voimaa saada selville, kuinka työväelle on mahdollista ratkaista tämä tehtävä; toinen samalla säikähtäen tehtävän vaikeutta tutkisteli vanhemmista parlamentaarisista toimintanmuodoista kehityssuuntia, jotka sallisivat vielä lykäkä toistaiseksi niiden kimppuun käymisen. Työväenliikkeen uusi käytäntömuoto on aiheuttanut ajatusten hajaannuksen entisten jyrkän marxilaisen puoluetaktiikan puoltajain kesken.

Näin ollen on velvollisuutemme marxilaisina teoreettisellä väittelyllä mahdollisimmassa määrin selvittää nämä ristiriidat. Siksi olenkin kirjotussarjassani »Joukkoliike ja vallankumous» ensin kantani pohjaksi esittänyt kumouksellisen kehityksen luokkien valtasuhteitten muutosprosessina ja koettanut Kautskyn paria artikkelia arvostellen selvittää katsantokantaani. Kautsky on vastauksessaan siirtänyt asian toiselle pohjalle: sen sijaan että olisi arvostellut teoreettisten katsantokantain pitävyyttä, onkin hän moittinut minua siitä, että olen tahtonut tunkea puolueelle uutta menettelytapaa. Näin tuli asia asetetuksi päälaelleen.

Olin koettanut mahdollisimmassa määrin selvittää puolueemme nykyisen kolmen suunnan eroitusta — kahden radikaalisen ja revisionistisen suunnan. Tov. Kautskyltä näyttää tämä jääneen huomaamatta, sillä äreästi muistuttaa hän: »kantani näyttää Pannekoekista puhtaalta revisionismilta.»

Päinvastoinhan olen osottanut, että Kautskyn kanta ei ole revisionismia. Juuri siksi että monet toverit, joiden päihin edellisistä riidoista oli jäänyt vastakohta radikalismin ja revisionismin välillä, koettivat tältä perustalta katsoen nykyisiä erimielisyyksiämme arvioida sekä Kautskyynkin nähden erehtyen kysyivät, onko hänestäkin vähitellen tullut revisionisti — juuri siksi oli tärkeätä heille osottaa, kuinka Kautskyn radikalismin erikoisesta luonteesta oli ymmärrettävä hänen käytännöllinen asettumisensa.

Sen sijaan että meidän toimintamme revisionistin mielestä kokonaan sisältyy parlamenttaariseen ja ammattiyhdistystaisteluun reformien ja parannusten aikaansaamiseksi ja me siten ikäänkuin itsestämme kasvamme sosialismiin — tästä katsantokannasta johtuu vain hetken parannuksiin tähtäävä reformistinen taktiikka — painostaa radikalismi vielä edessämme olevan vallan valtaamiseksi käytävän kumoustaistelun kiertämättömyyttä ja kohdistaa menettelytapansa luokkatietoisuuden ja proletariaatin voiman kohottamiseen. Tästä vallankumouksesta ovat nyt mielipiteemme käyneet erilleen. Kautskylle se on tulevainen tapaus, valtiollinen rymähdys, ja on meidän siihen saakka vain valmistauduttava tätä suurta ratkaisua varten pitämällä voimamme yhdessä, kokoamalla joukkojamme ja niitä harjottamalla. Minulle on se vallankumousprosessi — jonka ensi alkuun me jo olemme joutuneet — ja joukot voidaan koota, harjottaa ja yhdistää vallanvaltaukseen kykeneviin järjestöihin vain itse tuon valtataistelun kautta. Tämä käsityksen eroavaisuus aiheuttaa aivan erilaisen nykyisten toimien arvioimisen, ja selvää on, että revisionistinen kumouksellisten toimien hylkäys ja niiden epämääräiseen tulevaisuuteen lykkäys Kautskyn puolelta väkistenkin tuo heidät yhteen moneen tämänpäiväiseen kysymykseen nähden, samalla kun he yhdessä ovat meitä vastaan.

Tietenkään ei tällä ole tahdottu sanoa, että nämä suunnat jo nyt muodostaisivat selviä, toisistaan selkeästi erotettuja ryhmiä puolueessa — ne ovat osaksi vasta keskenään taistelevia ajatussuuntia. Eikä tämä merkitse Kautskyn ja revisionismin kannan rajaviivan hämmentämistä, vaan ainoastaan niiden lähentämistä, joka ehkä kehityksen logiikan voimista on yhä edistyvä.[1] Sillä todella passiivisen (toimettoman) jyrkkyyden täytyy menettää pohjansa joukkojen keskuudessa. Niin välttämätöntä kuin olikin liikkeen ensi esiintyessä rajottua tähänastisiin menettelytapoihin, niin välttämättömästi on sitten seuraava aika, jolloin köyhälistö haluaa käyttää kohonnutta voimantuntoaan uusien ratkaisevain valta-asemain valtaukseen. Joukkoliikkeet Preussin äänioikeustaistelussa osottavat tätä tahtoa. Revisionismikin oli ilmaus pyrkimyksestä saada positiivisia tuloksia kohonneen voimansa tuloksina; ja sen on vaikutuksestaan, kaikista pettymyksistä ja epäonnistumisista huolimatta, kiitettävä ennen kaikkea sitä käsitystä, että radikaalinen puoluetoiminta merkitsisi vain passiivista odotusta saamatta varmoja tuloksia ja että marxilaisuus on fatalistinen oppi. Taistelusta uusien tärkeittein asemain valtaamiseksi ei köyhälistö voi lakata; joka ei sitä tahdo johtaa vallankumouksen tiellä, se joutuu väkistenkin, vasten tahtoaankin, yhä kauemmas reformistiselle tielle ja yrittämään positiivisia tuloksia erikoisen parlamenttitaktiikan ja muiden puolueiden kanssa tehtäväin sopimusten kautta.

 

2. Joukko ja luokka

Olen syyttänyt toveri Kautskya siitä, että hän on jättänyt marxilaiset varusteensa kotiin joukkoliikkeitä tutkiessaan ja että hänen tutkimistapansa erheellisyys näkyy jo siitäkin, ettei hän tule mihinkään tulokseen. Kautsky vastaa: »En suinkaan. Olen varsin varmasti muovaillut tutkimuksistani selvinneen, että järjestymätön joukko, jota tutkin, on luonteeltaan sangen epämääräinen.»

Ja hän ottaa vertauksen erämaan juoksuhiedasta, joka myös on epäluotettavaa. Antaen tälle vertaukselle kaiken kunnian täytyy minun kuitenkin pitää kiinni todistelustani. Kun tutkii ilmiötä ja tulee tulokseen, että se on milloin noin ja milloin näin ja on aivan epäluotettava, niin todistaa se vain, että ei ole saatu selville, ei löydetty todellista syytä. Jos esim. kuun ilmiöitä tarkasteltuaan »varsin varmasti» määrittelisi tutkimuksensa tuloksen, että kuu on vähin koillisessa, vähin etelässä, vähin lännessä aivan säännöttömästi ja arvaamattomasti, silloin sanoo jokainen ja täydellä oikeudella, että tutkimus on jäänyt tuloksettomaksi — tietenkin saattavat tähän vaikuttavat seikat ollakin keksimättömät. Tämä voi olla moite vain silloin, kun tutkija on jättänyt käyttämättä tiedossaan olevia tutkimustapoja, jotka vain voisivat viedä tuloksiin.

Niin on Kautskyn historiallisten joukkoliiketutkimusten laita. Hän näkee, että joukot ovat liikehtineet joka kerran eri tavoilla, milloin taantumuksellisesti, milloin kumouksellisesti, milloin toimien, milloin taas ollen toimetonna, ja vetää johtopäätöksen, että tälle epäluotettavalle juoksuhiedalle ei ole mitään rakennettava. Mutta mitä sanoo meille marxilainen teoria? Että ihmisten yhteiskunnalliset toimet — yksilölliset poikkeukset sivuun jättäen, siis suuriin joukkoihin nähden — ovat niiden materiaalisen aseman, heidän etujensa ja niistä johtuneiden eri luokkien erillaisten katsantokantain määräämät, jolloin on otettava huomioon traditsionin sivuvaikutus. Jos siis tahtoo niiden esiintymistä ymmärtää, niin täytyy pitää eri luokat tarkasti erillään; ryysyköyhälistön, pikkuporvarillisen, talonpoikaisen ja uusaikaisproletaarisen köyhälistön liikkeiden täytyy olla tyyten erilaiset. Kun Kautsky sekottaa ne kaikki yhteen, ei niin tietenkään voi tulla mihinkään tuloksiin; mutta tämä historiallisesta tutkimuksesta johtuva epämääräisyys ei perustu itse tutkimusesineeseen, joukkoon, vaan puutteelliseen tutkimusmetoodiin.

Nykyiseen joukkoon nähden antaa Kautsky toisen perusteen, miksi hän jättää sen luokkaluonteen huomioon ottamatta: useimpain luokkien sekotuksena ei sillä ole varmaa luokkaluonnetta: »tutkin, mitkä luokat nykyisin Saksassa voisivat tulla tuollaisissa liikkeissä kysymykseen. Tulin siihen tulokseen, että siihen ilman lapsia ja maatalousväestöä voitaisiin lukea n. 30 milj., josta n. kymmenesosa järjestynyttä työväkeä. Lopun muodostavat järjestymättömät työläiset, joilla ajatuspohja suurimmaksi osaksi on talonpoikain, pikkuporvariston ja ryysyköyhälistön mallinen, ja tulisi näiden kahden ryhmän jäseniä lukuisasti mukaan.»

»Vielä nytkään, Pannekoekin moitteen jälkeen, en ole saanut itselleni selväksi, kuinka voisin niin kirjavasta joukosta löytää yhtenäistä luokkaluonnetta. Sellaisia 'marxilaisia apuneuvoja' en ole 'kotiin jättänyt', sillä niitä ei minulla ole koskaan ollutkaan. Tov. P. tarkottaa ilmeisesti marxilaisuuden olemuksen olevan siinä, että missä vain on joukosta puhe, sillä on tarkotettava määrättyä luokkaa, ja nykyisin vielä teollista, luokkatietoista palkkaköyhälistöä.»

Kautsky tekeytyy tässä huonommaksi kuin on. Puolustaakseen tilapäistä virhettä tekee hän sen yleiseksi, vieläpä väärin. Ettäkö hänellä ei olisi ollut »marxilaisia apuneuvoja» löytääkseen »tästä kirjavasta joukosta» määrättyä luokkaluonnetta — hän sanoo »yhtenäistä», mutta selvää on, että tässä on kysymys määräävästä luokkaluonteesta, sen luokan luonteesta, joka muodostaa enemmistön ja jonka katsantokannat ja edut tulevat ratkaisemaan, kuten nyt on laita teollisuusköyhälistön. Mutta siinä hän erehtyy. Sillä sama joukko, vieläpä kirjavammin sekottuneena maalaisväestön mukaantulon kautta, esiintyy parlamenttaarisessakin toiminnassa. Ja siinä näemme — kaikki sos. dem. kirjotukset lähtevät siitä — että luokkataistelu porvariston ja köyhälistön välillä muodostaa tämän politiikan pääsisällön, että palkkatyöläisten katsantokannat ja edut vallitsevat koko tätä politiikkaa ja ilmenevät kansan katsantokantoina ja etuina. Eikö se, mikä pitää paikkansa joukkoihin nähden parlamenttaarisessa politiikassa, olekaan pätevää, kun he ryhtyvät joukkoliikkeisiin?

Päinvastoin, joukkoliikkeissä ilmenee proletaarinen luokkaluonne vielä voimakkaammin. Parlamenttaarisessa toiminnassa on otettava lukuun koko maa, kaukaisimmatkin kylät ja pikkukaupungit; ihmisten keskitys ei merkitse mitään. Joukkoliikkeissä on ennen kaikkea kysymys taajassa olevain suurkaupungin joukkojen liikkeistä. Ja nyt huomaamme me, että tuoreimman valtakunnan tilaston mukaan Saksan 42:ssa suurkaupungissa, kun on jätetty pois 25 sadasta vaikeasti määrättäviä ammatittomia, väestö jakaantuu 15,8 sadasta itsenäiseen, 9,1 sadasta palkkatoimitsijaan ja 75 sadasta työläiseen. Jos sitten vielä ajattelee, että Saksan teollisuustyöväestä 1907 15 sadasta oli työssä pienliikkeissä, 29 keskikokoisissa ja 56 sadasta suur- ja jättiläisliikkeissä, niin käy selville, kuinka suuressa määrässä jo nyt suurteollisuuden palkkatyöläisten luonne lyö leimansa juuri joukkoliikkeissä kyseeseen tuleviin joukkoihin. Kun Kautsky näkee tässä vain kirjavan joukon, niin tapahtuu se vain siten, että hän ilman muuta lukee järjestyneiden työläisten vaimot järjestymättömäin 27 miljoonan joukkoon, ja toiseksi kieltää järjestymättömiltä tai vielä porvarillisten katsantokanta vallassa olevilta työläisiltä proletaarisen luokkaluonteen. Siksi osotan vielä kerran siihen, että näiden liikkeiden edetessä, joissa joukkojen syvimmät edut ja kiihkot puhkeavat esille, ei ole ratkaisevana järjestöön kuuluminen, ei traditsioniin perustuva ajatusrakenne, vaan yhä enemmän todellinen luokkaluonne.

Tästä selviää myös tutkimustapani. Kautsky syyttää minua siitä, että minun metoodini on »pintapuolista marxilaisuutta»; minä uudistan vielä, että hänen metoodinsa ei ole pintapuolista eikä syventynyttä marxilaisuutta. Se kun ei ole marxilaisuutta ollenkaan. Jokaisen tieteen, joka haluaa tutkia kappaleen todellisuutta, täytyy alkaa hakemalla pääseikat, perussyyt yksinkertaisemmassa muodossaan; kun sitten jälestäpäin ottaa lukuun yhä lisää yksityiskohtia, sivusyitä ja kaukaisempia voimia tuon ensi tuloksen tarkistamiseksi, niin sen kautta tuo ensi yksinkertainen kuva täydentyy, paranee ja tulee tarkemmaksi sekä siten lähemmäksi todellisuutta. Jos otamme esimerkiksi Kautskyn mainitseman Ranskan vallankumouksen, niin esiintyy se ensi katsannolta porvariston ja feodaalisten luokkain luokkataisteluna; tämän tosiasian pelkkä lausuminen, vaikka sen yleistä oikeutta ei voi kieltää, olisi merkittävä »pintapuoliseksi marxilaisuudeksi». Kautsky on 1889 (Ranskan vallankumousajan luokkavastakohdat) tutkinut kunkin luokan haarautumat ja saattoi sen perusteella paljon syventää ja parantaa ensimäistä yksinkertaista kuvaa. V:n 1912 Kautsky sanoisi: siinä kirjavassa joukossa, joka muodosti silloisen kolmannen säädyn, ei ole mitään yhtenäistä nähtävänä; on toivotonta odottaa tästä määrättyjä toimintoja ja tuloksia.

Sama on nyt edessä — vaikeampana vain, kun on kysymyksessä tulevaisuus, jonka määräävät voimat ovat löydettävät nykyisistä luokista. Ensi katsauksessa, kun on saatava ensi yleinen silmäys, voi tulla kysymykseen vain kapitalistisen mailman suuri ydinseikka, molempain pääluokkain, porvariston ja köyhälistön taistelu; kumousprosessin näiden valtasuhteiden kehityksenä olen koettanut esittää muutamilla piirteillä. Tietenkin tiedän, että todellisuus on paljoa mutkikkaampi ja että sen ymmärtämiseksi on vielä selvitettävä monta kysymystä — osittain on meidän vielä odotettava käytännönkin opetuksia. Porvaristo on yhtä vähän yhtenäinen kuin köyhälistökään; molemmissa vaikuttavat vielä traditsionit; kansanjoukossa esiintyy vielä ryysyköyhälistöä, pikkuporvaristoa, palkkatoimitsijoita, joiden toiminta on johdettavissa niiden erikoisesta luokkaluonteesta. Mutta kun ne muodostavat vain sivuvaikutuksia, jotka eivät voi sekottaa joukon palkkaproletaarista pääluonnetta, voi tämä kaikki vain antaa aihetta tarkistukseen, joka kehittää edelleen ensi kuvaa tekemättä sitä epätodelliseksi. Näiden kysymysten ratkaisemiseksi ja selvittämiseksi tarvitaan monien voimien yhteistyötä väittelyn muodossa. Tarvitseeko sanoa, että siinä suhteessa odotin ennen kaikkea apua »Ranskan vallankumousajan luokkavastakohtain» kirjottajalta, joka olisi voinut arvostelemalla esitystäni osottaa vielä siitä poissa olevia kysymyksiä ja vaikeuksia? Mutta 1912:n Kautsky selittää olevansa kykenemätön ottamaan osaa tämän taistelevalle köyhälistölle tärkeimmän kysymyksen selvittelyyn, niiden voimien, jotka tulevat määräämään sen tulevat kumoustaistelut, sillä hän ei tiedä, kuinka hän voisi »niin kirjavasta joukosta», kuin on nykyinen proletaarinen joukko, löytää mitään »yhtenäistä luokkaluonnetta»...

 

3. Järjestö

Aivan väärin johtaa Kautsky siitä, että painostin järjestöhenkeä järjestäytymisen oleellisena seikkana, sellaisen käsityksen, kuin en pitäisi itse järjestöä tarpeellisenakaan. Tarkotin sitä, että joukot, joissa tämä henki elää välittämättä mistään hyökkäyksistä ulkonaisia järjestömuotoja vastaan, yhä liittyvät uusiin järjestöihin. Ja jos Kautsky luulee, että valtio varoo käymästä työväen järjestöihin käsiksi — v. 1903 oli hän (Dresdenissä) toista mieltä — niin voi vain se hänen pilkkaamansa järjestöhenki olla tämän luottavaisuuden perustana.

Järjestöhenki on itse asiassa liikkeelle paneva sielu, joka vasta antaa ruumiille elämän voiman ja toimintakyvyn. Mutta tämä kuolematon sielu ei voi kristillisen jumaluusopin mukaisesti ruumiittomana leijailla taivaisiin, vaan luo se aina itselleen uuden järjestöruumiin, se kun liittää ihmiset, joissa se elää, yhteiseen, järjestettyyn toimintaan. Tämä henki ei ole mitään abstraktista, kuviteltua vastakohtana »konkreettiselle todelliselle järjestölle», nykyiselle järjestömuodolle, vaan se on juuri yhtä konkreettinen ja todellinen kuin tämäkin. Se sitoo jäsenensä, yksityiset henkilöt, lujemmin yhteen kuin määritelmät ja säännöt koskaan voivat niitä sitoa, niin etteivät ne enää hajoa irtaimiksi atoomeiksi, kun se ulkonainen side määritelmineen ja sääntöineen poistuu. Jos järjestöt voivat esiintyä ja toimia valtavina, lujina, rakoilemattomina joukkoyhteisöinä, jos ei rivien eheys riku hyökkäyksen eikä taistelun toiselta eikä taistelun väliajan, ei tappionkaan aikana toiselta puolen. Jos jokainen mailman selvimpänä asiana asettaa oman etunsa yhteisedun alaiseksi — niin ei tämän perustana ole jäsenten oikeuksia ja velvollisuuksia määrittelevät sääntöpykälät, eikä kassojen eikä demokraattisen peruslain taikavoima, vaan proletariaatin järjestöhenki, sen luonteen syvä muutos.

Mitä Kautsky sanoo järjestön valtakeinoista, on tosin aivan oikeaa; varustuksen hyvyys, jonka köyhälistö itselleen takoo, antaa itseluottamusta ja voimantuntoa — työläisten välttämättömyydestä järjestyä mahdollisimman hyvin voimakkaisiin, hyvillä kassoilla varustettuihin keskusliittoihin, ei ole meidän keskemme mitään erimielisyyttä. Mutta tämän varustuksen kunnollisuus perustuu jäsenten uhrautuvaisuuteen, niiden kurinalaisuuteen liittoa kohtaan, niiden solidarisuuteen tovereita kohtaan, lyhyesti sanoen siihen, että heistä on tullut aivan toisia ihmisiä kuin olivat entiset yksilölliset pikkuporvarit ja talonpojat. Kun Kautsky selittää tämän uuden luonnepiirteen, järjestöhengen, järjestymisen seuraukseksi, niin ei sen ensiksikään tarvitse olla ristiriidassa minun käsitykseni kanssa, ja toiseksi se on vain puoliksi oikea. Sillä tämä ihmisluonteen muutos proletariaatissa on ensiksikin työläisten olojen vaikutusta, jotka jo yhteinen joukkoriistäminen samassa tehtaassa on kasvattanut yhteiseen toimintaan, ja sitten hänen luokkataistelunsa vaikutusta, myös järjestön taistelutoiminnan, mutta yhdistystoiminta toimikuntain vaaleineen ja verosuorituksineen on kuitenkin tässä kaikkein vähimmin merkitsevä.

Missä proletaarisen järjestön olemus on, selviää heti, kun kysyy itseltään, mikä oikeastaan erottaa ammattiyhdistyksen korttiklubista, eläinsuojelusyhdistyksestä tai työnantajaliitosta. Kautsky ei ilmeisesti tee tätä kysymystä itselleen eikä näe mitään syvempää periaatteellista eroa niiden välillä; siksipä asettaakin hän ne keltaiset seurat, joihin työnantajat pakottavat työläisensä liittymään, taistelevain proletaaristen järjestöjen rinnalle. Hän ei näe proletariaatin maailmaamullistavaa järjestäymistä. Hän luuli voivansa syyttää minua järjestöjen väheksymisestä; itse asiassa asettaa hän ne paljoa alemma kuin minä. Kaikista muista seuroista eroavat työväenjärjestöt siinä, että niissä, kun ne ovat uuden, tulevan ihmiskunnan ytimenä, kasvaa solidariteetti, yksityisten täydellinen alistuminen yhteisyyden alaiseksi ja muodostaa sen voiman. Proletaarinen järjestö tekee ennen hajallisen, voimattoman joukon yhtenäiseksi, tietoisella tahdolla ja itsenäisellä voimalla varustetuksi olennoksi. Se on sellaisen kansan alkuna, joka hoitaa itse asiansa, ohjaa oman kohtalonsa ja sen jälkeen vasta heittää vieraan pakkovallan hartioiltaan. Siitä kehittyy ainoa, joka voi kukistaa riistännän luokkavallan; proletaarisen järjestön kasvaminen merkitsee jo periaatteessa kaikkien luokkaherruuden toimintojen sivuuntyöntämistä; se on oma luoma järjestys, jonka täytyy jäyhässä taistelussa työntää tieltään ja voittaa hallitsevan vähemmistön häiritsevät julmuudet ja mielivaltaiset sortoyritykset. Proletaarisessa järjestäytymisessä kasvaa uusi ihmiskunta, jonka ensi kerran mailman historiassa alkaa esiintyä eheänä yhtenäisyytenä; tuotanto kehittyy yhtenäiseksi maailmantaloudeksi ja ihmisiin kasvaa samalla tietoisuus yhteenkuuluvaisuudesta ja vankasta solidaarisuudesta, veljeydestä, jotka sitovat sen yhteen yhtenäisen tahdon hallitsemaksi elimistöksi.

Kautskyn mielestä on järjestö vain »todellinen konkreettinen» liitto tai yhdistys, jonka työläiset ovat perustaneet jotain etujensa käytännöllistä tarkotusta varten ja jota, samoin kuin työnantajaliittoa tai kaupustelijaseuraa, pitää koossa vain ulkonaiset siteet ja sääntöjen pykälät. Jos tämä ulkonainen side poistuu, niin hajoaa joukko taas erillisiksi yksilöiksi ja järjestö on kadonnut. Tältä kannalta katsoen käy selväksi, miksi Kautsky maalaa niin mustiksi ne vaarat, jotka järjestöä sisältäpäin uhkaavat, ja kiihkeästi varottaa »voimanäytteistä», jotka tuovat mukanaan masennusta, joukkoeroamisia ja järjestöjen häviötä. Kaikessa ylimalkaisuudessaan ei tällaisessa varotuksessa ole mitään moitittavaa; kukapa haluaisi varomattomia voimanäytteitä. Kautskyn muistuttamat huonot seuraukset eivät myöskään ole mitään mielikuvitustuotteita; ne vastaavat alkavan työväenliikkeen kokemuksia.

Kun työläiset ensi kerran heräävät yhdistyselämään, odottavat he suuria tältä ja käyvät täynnä innostusta taisteluun; jos käy huonosti, kääntävät he pettyneinä ja masentuneina selkänsä järjestölle, kun he pitävät sitä vain välittömältä käytännölliseltä kannaltaan katsoen yhdistyksenä suoranaisten etujen saamista varten eikä uusi henki ole vielä voinut heissä juurtua. Kuinka toisellaisen kuvan tarjoakaan jo kehittynyt työväenliike sellaisena kuin se kehittyneimpiin maihin lyö yhä selvemmän leimansa! Yhä uudelleen näemme me, kuinka työläiset pitävät kiinni järjestöstään mitä kiinteimmin, kuinka heitä ei mikään tappio, tuskinpa pahin terrorismikaan saa luopumaan järjestöstään. He eivät pidä järjestöä pelkkänä seurana hyödyllisiä tarkotuksia varten, ei, he tuntevat, että siinä on heidän ainoa voimansa, heidän ainoa turvansa, että he järjestöttä ovat voimattomat ja turvattomat, ja itsesäilytysvaiston koko voimalla määrää tämä tietoisuus kaikki heidän toimensa.

Tietenkään eivät kaikki työläiset vielä ole tähän asti päässeet, mutta joka päivä he kehittyvät sitä kohti; tämä uusi olemus kehittyy yhä voimakkaammaksi köyhälistössä. Ja sitä mukaa käy Kautskyn niin mustaksi maalaama vaara yllä vähemmim merkitseväksi. Tietystikin tuo taistelu vaaroja, mutta samalla on taistelu järjestön elinento, jossa yksin se voi kasvaa ja sisäisesti vahvistua. Sellaista taistelutaktiikkaa, joka tuo vain voittoja, ei koskaan tappioita, emme tunne; suurimmallakaan varovaisuudella toimien ei voida välttää takaiskuja eikä tappioita, vaikkapa yrittäisi taistelutta jättää kentän, mikä enimmäkseen olisi pahempi kuin tappio. Meidän täytyy olla varustetut siihen, että liiankin usein seuraa tappio mitä voimakkaintakin eteenpäin menoa, pysäyttäen hyökkäyksen ilman, että on mahdollisuutta taistelua välttää. Hyväntahtoiset johtajat varottakoot vain tappioiden huonoista seurauksista, työläiset voivat vastata: luuletteko todellakin, että me, joiden lihaan ja vereen on mennyt järjestömme, me jotka tiedämme, että järjestömme on meille enemmän kuin elämä — sillä se on luokkamme elämä ja tulevaisuus —, että me heti ensi tappion tullen menetämme luottamuksemme järjestöön ja juoksemme tiehemme? Tosin kylläkin hyökkäyksen ja voiton päivinä luoksemme rynnänneistä joukoista painuu osa takaisin takaiskun tullen, mutta tämä ei merkitse muuta kuin että me toiminnassa ollessamme voimme olla varmat suurempain joukkojen osanotosta kuin ovat järkkymättömäin taistelupataljoonaimme vakinaiset, vähitellen yhä kasvavat määrät.

Tästä Kautskyn ja minun kantain vertailusta selviää, kuinka me, vaikka olemmekin samalla teoreettisella perustalla, järjestäymistä arvioidessamme voimme joutua niin erilleen. Se johtuu siitä, että me näemme järjestäymisen eri aika-asteilta katsoen. Kautsky katsoo nousevaa järjestöä alussaan ja minä sen myöhempää kehitysastetta. Siksi näkeekin hän järjestön oleellisen puolen olevan sen ulkonaisessa muodossa ja uskoo, että tämän muodon kimppuun käytäessä koko järjestäyminen on hukassa. Siksi selittääkin hän, että proletaarisen luonteen muuttuminen on järjestäymisen seuraus eikä sen olemus. Siksi pitää hän järjestön päävaikutuksena työväen luonteeseen sitä luottamusta ja turvaa, jonka hänelle tarjoavat järjestön rahalliset varat, etenkin kassat. Siksi varottaa hän myös, että suuren tappion tullen työläiset masentuneina kääntävät järjestölle selkänsä. Tämä kaikki vastaa sitä käsitystä, minkä saa tarkastellessaan alkuasussaan olevaa järjestöä. Mitä hän sanoo vastaani, perustuu siis myös todellisuuteen; mutta sen puolella, mitä minä esitin, on suurempi oikeus, se kun on uusi, tuleva, aina mahtavammaksi paisuva todellisuus — älkäämme unohtako, että Saksa vasta vuosikymmenisen ajan tuntee suuria voimakkaita proletaarisia järjestöjä! — siksi vastaakin käsitykseni nuoren työläispolven ajatuskantaa, sellaisena kuin se on muodostunut viime vuosikymmenen kuluessa. Tietysti se vanhakin on vielä vaikuttamassa, mutta vähenevässä määrässä; Kautskyn käsitys ilmaisee alkavaa, epätäydellistä, alkuperäistä järjestymiskokemusta, joka myös on valta, vaikkakin ehkäisevä, pidättävä. Missä suhteessa nämä voimat ovat toisiinsa, se on jätettävä käytännön ratkaistavaksi, proletaarijoukkojen päätösten ja tointen varaan, jotka sen kautta osottavat, kuinka pätevinä he itseään pitävät.

 

4. Vallan valtaus

Olen pakotettu tässä jättämään sivuun Kautskyn merkilliset lausunnot valtiosta ja valtiollisen vallan valtauksesta sekä hänen anarkismivainunsa sekä käyn käsiksi vain joihinkin kohtiin.[2]

Kysymys, kuinka köyhälistö saa käsiinsä ne valtiolliset perusoikeudet, jotka riittävällä sosialistisella luokkatietoisuudella käytettyinä antavat sille valtiollisen vallan, on taktiikkamme peruskysymyksiä. Minä edustan käsitystä, että ne ovat saatavissa vain pakolla vallitsevalta luokalta, jolloin ne tulevat marssittamaan esille koko voimansa proletariaattia vastaan ja täytyy koko tämä niiden voima myös tuhota. Toinen käsitys olisi, että valtaluokka antaa ne vapaaehtoisesti yleisten kansanvaltaisten tai siveellisten aatteiden johtamana, käyttämättä valtakeinojaan — tämä olisi revisionistien vähittäinen kasvaminen tulevaisuudenvaltioon. Kautsky ei ole tyytyväinen kumpaankaan katsantokantaan; mitä jää jälelle?

Olen vetänyt hänen lausunnoistaan sellaisen johtopäätöksen, että hän ajattelee vallan valtausta kertakaikkisena vihollisen vallan musertamisena, toimenpiteenä, joka on aivan toisenmuotoinen, kuin mikä on ollut proletariaatin toimintana siihen saakka tämän vallankumouksen valmisteluissa. Kun Kautsky kieltää tämän ja toivottava on selvyys hänen perusajatuksiinsa nähden taktiikasta, lainaamme vielä tärkeimmät kohdat:

»Minä kuvittelen Saksassa vallitsevissa oloissa valtiollisen suurlakon muodostuvan kertakaikkiseksi tapahtumaksi, jossa valtakunnan koko köyhälistö koko voimallaan lähtee liikkeelle, taisteluksi elämästä ja kuolemasta, taisteluksi, joka heittää maahan vastustajamme tai vuosikauksiksi murskaa tai ainakin herpauttaa järjestömme ja koko voimamme.»

Vastustajamme maahan heittäminen ei voine merkitä muuta kuin valtiollisen vallan valtausta — sillä muutenhan täytyisi tuo kertakaikkinen teko uusia toisen tai kolmannen kerran. Luonnollisesti voi tämä hyökkäyskin osottautua liian heikoksi; silloin se myös on epäonnistunut ja on yritettävä uudelleen; jos se taasen onnistuu, on päämäärä saavutettu. Mutta nyt selittää Kautsky, että hän ei koskaan ole väittänyt suurlakkoa tapahtumaksi, jonka tarkotuksena olisi pääomavallan yhdellä iskulla kukistus. Kuinka sitten yllä oleva lausunto on ymmärrettävä, ei ole minulle selvillä.

Kirjotuksessaan »Joukkoliikkeet» kirjotti Kautsky 1911 järjestymättömän katujoukon äkillisistä liikkeistä: »Mutta jos joukkoliike onnistuu, esiintyy se niin valtavalla raivolla, niin suurella joukkojen kiihtymyksellä ja häikäilemättömyydellä, niin äärettömän laajana ja yllättävän äkillisenä ja vastustajain ollessa niin epäedullisessa asemassa, että se vaikuttaa vastustamattomana; sellaisessa tapauksessa voi joukko nykyisin paremmin kuin ennen käyttää hyväkseen voittoansa. (Sitten seuraa viittaus järjestöihin). Missä nämä järjestöt ovat juurtuneet, siellä ovat ajat ohi, jolloin köyhälistö äkillisissä joukkoliikkeissä saamillaan voitoilla vain haki kastanjat tulesta yksityisille, sillä kertaa vastarinnassa oleville vastustajainsa ryhmille. Se tulee vastaisuudessa syömään ne itse.»

Tätäkään lausetta en voi muuten ymmärtää kuin että entisen porvarillisen joukon sijaan nyt köyhälistö itse saa haltuunsa valtiollisen vallan valtavan äkillisen järjestymättömän joukkonousun kautta, joka on johtunut erittäin liikkeelleajavien tapahtumain vaikutuksesta. Tässäkin on varottava mahdollisuus, että ensinnä tapahtuu turhia hyökkäyksiä, jotka päättyvät tappioon, ennenkuin kerran hyökkäys onnistuu. Sellainen valtiollinen vallankumous jää osanottajainsa ja metoodinsa puolesta täydelleen ulkopuolelle nykyisen työväenliikkeen; samalla kun tämä tekee säännöllistä valistus- ja järjestäymistyötään, purkaantuu äkkiä valtavain tapahtumain vaikutuksesta, aivan arvaamatta, vallankumous »kuin toisesta mailmasta» yllättäen heidät. Tästä en voi mitään muuta lukea, kuin mitä kirjotuksessani esitin. Oleellinen seikka ei ole se, että tämä vallankumous on ykskertainen lyhyt tapaus; vaikkakin vallan valtaus olisikin oleva joidenkin sellaisten (»katujoukon» suurlakon ja liikkeen) toimien vaikutusta, pysyy tälle käsitykselle oleellisena terävä vastakohta proletariaatin nykyisen toiminnan ja tulevan kumouksellisen vallanvaltauksen välillä, joka muka kuuluu tykkänään toiseen asiain järjestykseen. Tämän vahvistaa Kautsky nyt nimenomaan:

»Väärinkäsitysten välttämiseksi voinen viitata siihen, että väittelyssäni toveri Luxemburgin kanssa oli puhetta valtiollisesta suurlakosta, kirjotuksessani 'Joukkoliikkeistä' taas katulevottomuuksista. Niistä sanoin, että ne voivat eräissä oloissa luoda rymähdyksiä, mutta olivat epämääräisiä eikä niitä voi mielin määrin saada aikaan. En käsitellyt silloin pelkkiä katumielenosotuksia.»

»Kertaan vielä: minun teoriani 'passiivinen jyrkkyys', s.o. sopivan tilaisuuden ja joukkojen mielialan odotus, joita kumpaakaan ei voida edeltäpäin arvioida eikä järjestöpäätöksillä saada aikaan, koski katulevottomuuksia ja suurlakkoja, joiden tarkotuksena on saada aikaan jokin valtiollinen ratkaisu — ei siis katumielenosotuksia eikä mielenosotuslakkojakaan. Sellaisia voidaan kyllä milloin vain panna toimeen puolueen tai ammmattijärjestojen päätöksillä ottamatta huomioon järjestymättömän joukon mielialaa, mutta ne eivät merkitse uutta taktiikkaa niin kauan kun pysyvät pelkkinä mielenosotuksina.»

Emme lähde nyt tutkimaan, kuinka valtiollinen suurlakko, joka 1910 oli pelkkänä ykskertaisena toimena ajateltavissa, ja sellaisena ei tullut kysymykseen Preussin äänioikeustaistelussa, nyt äkkiä sukeltaa esille »mielenosotuslakkona» mielemme mukaan toimeenpantavain hetken toimien joukossa. Viitataan vain siihen, että Kautsky tässä jyrkästi erottaa nykyiset toimet, jotka ovat vain mielenosotuksia ja joita voidaan milloin vain panna toimeen, arvaamattomista kumouksellisista tulevaisuuden liikkeistä. Nykyisessä taistelussa saatetaan kyllä vallottaa uusia oikeuksia: niillä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä yhdellä kertaa vallan valtauksen kanssa, ei niillä ole mitään yhteistä, sillä silloinhan vallitseva luokka asettaisi niitä vastaan vastarinnan, joka olisi murrettavissa vain pakkolakolla. Työväelle ystävälliset hallitukset saattavat vaihdella työväelle vihamielisten kanssa, katumielenosotukset ja joukkolakot saattavat jotain osaa esittää, mutta mitään oleellista ei mailmassa muutu; meidän taistelumme pysyy »valtiollisena taisteluna hallituksia vastaan», joka rajottuu »vastarinnassa» olemiseen ja jättää valtiovallan ministeristöineen muuttumattomaksi. Kunnes sitten äkkiä ulkonaisten olojen vaikutuksesta jättiläismäinen kansanliike leimahtaa katulevottomuuksin ja pakkolakoin tekee tästä kaikesta lopun.

Tällainen käsitys on mahdollinen vain, jos pitää katseensa kiinnitettynä pelkkiin ulkonaisiin valtiollisiin muotoihin eikä jouda näkemään sitä materiaalista todellisuutta, joka on takana. Vain valtasuhteitten tarkastelu taistelevien luokkien kesken, jotka toisella puolen kasvavat ja toisella heikkenevät ja koettavat toisensa hävittää, antaa avaimen tämän kumouskehityksen käsittämiseen. Se poistaa jyrkän eron nykyisen toiminnan ja kumouksen väliltä. Niiden toimintamuotojen välillä, joita Kautsky mainitsee, ei ole jyrkkää eroa, vaan pelkkä asteettainen erotus, kuten samaa laatua olevilla heikoilla ja voimakkailla toimitavoilla.

Ensinnä alkuunsa nähden —, eivät ole yksinkertaiset mielenosotuksetkaan mielivaltaisesti toimeenpantavissa, vaan ovat ne mahdolliset, milloin ulkonaiset aiheet ovat synnyttäneet voimakkaan kiihtymyksen, kuten nykyisin hintain kalleus ja sodanvaara ja 1910 Preussin äänioikeusehdotus. Minkä voimakkaampi kiihtymys, sitä valtavammiksi voivat liikkeet muodostua. Suurlakon voimakkaimpaan muotoon nähden ei ole asian laita niin yksinkertainen kuin Kautsky esittää, että meidän »täytyy sitä mitä voimakkaimmin edistää ja käyttää köyhälistön vahvistamiseksi», kun sellaisessa asemassa joukkoliike jo on syntynyt; vaan kun olot ovat suotuisat, on puolueen riistettyjen joukkojen syvimpien kuohutusten tietoisena edustajana ryhdyttävä tarpeellisiin toimiin ja otettava johto käsiinsä — siis toimittava suuressa samoin kuin nyt pienessä. Aiheet ovat arvaamattomat, mutta toimenpiteet ovat omaa työtämme.

Toiseksi kysymys osanottajista; nykyisiäkään mielenosotuksiamme emme voi tarkasti rajottaa jäseniimme; joskin nämä muodostavat ydinjoukon, liittyvät toiset taistelun kestäessä mukaan. Edellisessä kirjotuksessa osotin, kuinka toiminnan kiihtyessä osanottajain luku lisääntyy suureksi kansanjoukoksi, ilman että voi olla puhetta katuhakakoista vanhaan malliin.

Kolmanneksi on kysymys liikkeen vaikutuksista; vallan valtaus voimakkaimpain toimintamuotojen kautta on syvimmin katsoen siinä, että vihollisen valtakeinot tehdään tehottomiksi ja luodaan oma valta. Mutta jo nykyisetkin toiminnat, yksinkertaiset katumielenosotukset osottavat pienessä mittakaavassa tätä vaikutusta; kun poliisin 1910 täytyi voimattomana jättää yrityksensä estää katumielenosotukset, merkitsi se ensimmäistä valtiovallan voiman murtamista, jonka täysi voittaminen muodostaa vallankumouksen sisällön. Siinä mielessä voi näitä mielenosotuksia pitää Saksan vallankumouksen alkuna.

Tässä esitetty kantojemme eroavaisuus saattaa ensi silmäykseltä näyttää pelkästään teoreettiselta; mutta sillä on suuri merkitys taktiikkaamme nähden. Kautskyn mukaan täytyy joka kerran kun esiintyy aihetta voimakkaampaan toimintaan, tehdä itselleen huolestunut kysymys, eikö se vaan seuraustensa kautta, aiheuttaessaan vastustajain koko voiman meitä vastaan asettumisen, ajaudu »voimannäytteeksi», s. o. vallankumousyritykseksi. Ja kun tiedetään, että olemme siihen vielä liian heikot, niin varsin helposti ei uskalletakaan ryhtyä toimintaan — niin puhuttiin suurlakkoväittelyissä 1910. Mutta se joka ei hyväksy Kautskyn asettamaa nykyisen toiminnan ja kumouksen välistä erotusta, arvostelee kaikkia toimia nykyisinä, jotka ovat arvioitavat nykyisten mandollisuuksien ja kansanjoukkojen mielialan mukaan ja kuitenkin samalla ovat suuren päämäärän osia. Joka kerran pyritään, antamatta väärien tulevaisuuslaskelmien lamauttaa toimintaa, niin pitkälle kuin kunkinaikaisilla edellytyksillä näyttää mahdolliselta. Sillä ei ole koskaan kysymystä täydestä vallankumouksesta, ei myöskään pelkästä hetken voitosta, vaan aina askeleesta kumouksen tiellä.

 

5. Parlamenttarismi ja joukkoliike

Joukkoliikkeet eivät ole mitään uutta, vaan niin vanhoja kuin parlamenttarismi itsekin; jokainen luokka, joka on käyttänyt parlamenttarismia hyväkseen, on myös tilapäisesti käyttänyt joukkoliikkeitä. Sillä ne muodostavat parlamenttarismin välttämättömän täydennyksen tai oikeammin sen oikaisijan (Korrektur). Kun parlamentti, missä parlamenttaarinen järjestelmä on kehittynyt, laatii lait, siis myös vaalilait itselleen, haluaisi kerran valtaan päässyt luokka tai ryhmä kaikesta yhteiskunnallisesta kehityksestä huolimatta vahvistaa valtansa kaikeksi ijäisyydeksi. Mutta jos sen valta käy kovin suuressa määrässä ristiriitaiseksi uuden kehityksen kanssa, silloin esiintyy joukkoliike, usein vallankumouksen tai kansankapinan mukana, sen oikaisijaksi, pyyhkäsee pois hallitsevan klikin, pakottaa parlamentin hyväksymään uuden vaalilain ja saattaa siten parlamentin ja yhteiskunnan taas keskenään yhtenäisiksi. Myös voi joukkoliike esiintyä jonkun suuren joukkojen hädän vaikutuksesta painostamaan parlamenttia ryhtymään asian auttamistoimiin. Kansankapinan pelko usein pakottaa parlamentissa vallitsevan luokan toimenpiteisiin joukon hyväksi, jota se ei muuten mitenkään tekisi. Istuuko näiden liikkeiden aikana samalla parlamentissa joukkojen ajatuksia tulkitsevia henkilöitä, ei suinkaan ole arvotonta eikä yhdentekevää, mutta on se kuitenkin sivuseikka; määräävä ja vaikuttava voima on ulkopuolella.

Nytkin olemme tulleet aikaan, jolloin tällainen parlamenttarismin oikaisu on enemmän kuin välttämätön; toiselta puolen houkuttelee äänioikeustaistelu ja toiselta puolen korkeat hinnat ja sodanvaara joukkoja liikkeelle. Kautsky viittaa mielihalulla siihen, että nämät taistelumuodot eivät merkitse mitään uutta; hän terottaa niiden samallaisuutta entisiin nähden. Minä taas painostan sitä uutta, jonka kautta ne eroavat kaikista edellisistä. Saksan sosialistisen proletariaatin alkaessa niitä menettelytapoja käyttää, saavat ne uuden luonteen, uuden merkityksen ja uusia tuloksia, joiden käsitteleminen oli kirjotukseni sisältö ja tarkotus. Ensiksikin siitä syystä, että hyvin järjestynyt, luokkatietoinen köyhälistö, sellainen, jonka kehittynein tyyppi Saksan on, osottaa aivan toista luokkaluonnetta kuin edelliset kansanjoukot ja ovat sen liikkeet siitä syystä myös toisellaiset. Toiseksi koska tämän proletariaatin tehtävänä on suorittaa syvälle käypä kumous ja sen toimet sen takia, vaikka eivät suorastaan tähtäisikään äänioikeuskysymykseen, välttämättömyydellä vaikuttavat syvälti kumoavasti koko yhteiskuntaan, valtiovaltaan ja joukkoihin.

Väärin arvelee Kautsky voivansa esittää Englannin mallikelpoiseksi esimerkiksi, »jossa voimme parhaiten tutkia uusaikaisten joukkoliikkeiden olemusta». Me luemme valtiollisista joukkoliikkeistä, joiden määränä on vallata uusia oikeuksia, niin että proletariaatin valta parlamentissa pääsee esille — Englannissa oli kysymys taloudellisista joukkoliikkeistä, jättiläislakoista ammatillisten tarkotusten saavuttamiseksi, jotka vanhain vanhoillisten ammattiyhdiststapojen aiheuttaman heikkouden takia haki apua hallitukselta. Me luemme Saksan sosialistisesti kehitetyn, valtiollisesti kypsän köyhälistön toiminnoista — Englannissa puuttui taistelevilta joukoilta vielä tykkänään sitä sosialistista käsitystä, joka sellaisissa toimissa on välttämätön. Totta kyllä, sekin osottaa, että työväenliike ei pääse mihinkään ilman joukkoliikkeitä; nekin ovat imperialismin vaikutuksia. Mutta huolimatta ihmeteltävästä solidarisuudesta ja kestävyydestä, joita niissä ilmeni, näyttävät ne kuitenkin olevan enemmän epätoivonilmauksia kuin tietoista toimintaa, joka johtaa vallanvaltaukseen ja jonka voi suorittaa vain sosialistisesti kouluuntunut köyhälistö.

Parlamenttarismi ja joukkoliike eivät ole toisiinsa nähden vastakkaiset, vaan antavat joukkoliikkeet vaalitaistelussa uuden, laajemman pohjan parlamenttarismille. Jo ensi kirjotuksessani merkitsin kapitalismin uusimman muodon, imperialismin, sen tuottaman sodanvaaran[3] ja hintain kalleuden takia uusaikaisten joukkoliikkeiden lähteeksi. Tov. Kautskystä ei silti näytä »oikein selvältä», että tästä »välttämättömyydellä johtuisi uusi taktiikka», pitäisi sanoa: joukkoliikkeitä; kun näet kapitalismin alkeellisten voimien yleisiä vaikutuksia, joihin nähden parlamenttipäätökset ovat voimattomat, ei muka voida poistaa joukkoliikkeilläkään, joilla vain on tarkotuksena »tulla parlamenttipäätösten tilalle tai niitä kiristää», yhtä vähän kuin niitä voidaan millään muullakaan poliittisella keinolla poistaa — sellaisia ovat elintarpeitten kalleuden syyt, katovuodet, kultatuotanto ja kartellit (trustit). Vahinko, että pariisilaiset, jotka kalleus ja liikepula v. 1848 olivat ajaneet kapinaan, eivät sitä tienneet; silloin eivät he varmaankaan olisi tehneet helmikuun vallankumousta. Ehkäpä tov. Kautsky näkee tässäkin joukkojen ymmärtämättömyyden näytteen, joiden vaisto ei kuule järkeviä esityksiä. Mutta jos joukko, teoreetikkojen neuvoja vastaankin, että sellaisia kapitalismin perusvikoja vastaan eivät mitkään valtiolliset keinot voi auttaa, siltikin nälkäruoskan ajamana kokoontuu valtaviin liikkeisiin ja vaatii korjausta, silloin on joukkojen vaisto oikeassa ja teoreetikon tiede väärässä. Ensiksikin, koska toiminta voi asettaa itselleen välittömiä tarkotusperiä, jotka eivät ole mielettömiä; hallitukset ja viranomaiset voivat, jos niitä vain voimakkaalla painostuksella pakotetaan, tehdä sangen paljon hädän lieventämiseksi, vaikkakaan tuo hätä ei olisi parlamenttipäätöksistä aiheutunut — kuten ovat Saksassa tulli ja rajansulkemiset — vaan johtuvat syvemmistä syistä. Toiseksi, koska suurten joukkoliikkeiden pysyvä vaikutus on enemmän tai vähemmän syvällinen kapitaalivallan järkytys, siis iskee itse perussyyn juuriin.

Kautsky lähtee aina siitä perusajatuksesta, että kapitalismia, niin kauan kuin se ei ole muuttunut sosialismiksi, on pidettävä pysyvänä, muuttumattomana tosiasiana, jonka vaikutuksia vastaan on turha lähteä puskusille. Niin kauan kuin köyhälistö vielä on heikko, onkin totta, että yksityisilmiöitä — kuten sotia, kalleutta, työttömyyttä — ei voida poistaa, kun kapitalismi muuten pysyy vanhassa voimassaan. Mutta tämä osottautuu vääräksi kukistuvaan kapitalismin aikaan nähden, jolloin valtavasti kohoava proletariaatti näitä alkeellisia valtoja vastaan heittää vaakakuppiin oman tahtonsa ja voimansa toisena kapitalismin alkeisvoimana. Kun tämä katsantokanta kapitalismista sosialismiin siirtymiseen nähden näyttää tov. Kautskystä »sangen epäselvältä ja salaperäiseltä» — mikä vain merkitsee sitä, että se näyttää olevan hänelle uusi asia — niin johtuu se vain siitä, että hän katsoo kapitalismia ja sosialismia valmiina, kiinteinä seikkoina eikä käsitä niiden ylimenoa dialektisena kehityksenä. Missä vaan köyhälistö nykyisin rynnistää kapitalismin yksityisiä vaikutuksia vastaan, merkitsee jokainen tällainen toiminta pääomavallan heikkenemistä, oman vallan vahvistusta, askelta eteenpäin vallankumouksen prosessissa.

Lopuksi vielä pari sanaa teoriasta. Ne tuntuvat olevan tarpeen, koskapa Kautskyn esityksissä on pari kertaa ollut hienoja viittauksia siihen suuntaan, kuin olisin minä esityksissäni jättänyt marxilaisuuden perustan, materialistisen historiankäsityksen. Eräässä paikassa nimittää hän minun käsitystäni järjestön olemuksesta materialistille omituiseksi spiritualismiksi (henkisopiksi). Toisen kerran selittää hän käsitystäni siitä, että proletariaatin täytyy »alituisesti hyökäten ja eteenpäin tunkeutuen,» askel askeleelta kiihtyvässä luokkataistelussa rakentaa valtansa ja vapautensa, ikäänkuin minun mielestäni puoluetoimikunnan olisi »pantava toimeen» vallankumous...

Marxilaisuus selittää kaikkien ihmistoimien historiassa ja politiikassa johtuvan aineellisista, erityisesti taloudellisista oloista. Alati uudestaan esitetty porvarillinen väärintulkinta syyttää meitä siitä, että me kiellämme ihmishengen olemisen, teemme ihmiset kuolleiksi välineiksi, taloudellisten voimien nukiksi. Tätä vastain esitämme me aina, että ei marxilaisuus selitä henkeä olemattomaksi. Kaikki mikä ihmisen panee liikkeelle, sen on häneen mentävä henkistä tietä. Hänen toimintansa määrääjänä on hänen tahtonsa, kaikki mikä hänen hengessään ajatuksena, periaatteina, vaikutusvoimina elää. Mutta marxilaisuus sanoo, että tämä henkinen puoli ihmisessä on kokonaan ympäröivän aineellisen maailman tuotetta, että siis taloudelliset olot vain sen kautta määräävät hänen toimintansa, että ne vaikuttavat hänen henkeensä ja määräävät hänen tahtonsa. Yhteiskunnallinen vallankumous kapitalistisen kehityksen seurauksena tapahtuu vain sen kautta, että taloudellinen ympäristö ensin uudistaa proletariaatin hengen, antaa sille uuden sisällön ja kääntää hänen tahtonsa siihen suuntaan. Sikäli kuin sosialidemokraattinen toiminta ilmaisee, kuinka uusi katsantokanta ja uusi tahto täyttää proletariaatin hengen, niin on myös järjestäyminen köyhälistön syvän henkisen ympäristön ilmausta ja vaikutusta. Tämä henkinen mullistus on välittäjä, jonka kautta taloudellinen kehitys johtaa yhteiskunnallisen kumouksen tekoon. Tästä hengen merkityksestä marxilaisuudessa ei ole Kautskyn ja minun välillä minkäänlaista erimielisyyttä.

Mutta silti on tässäkin muuan eroavaisuus välillämme; ei asian abstraktis-teoreettiseen muotoon, vaan sen käytännölliseen sovelluttamiseen nähden. Jos me ensinnä lausumme lauseen: »Ihmisen toiminnan määräävät täydelleen aineelliset olosuhteet», ja sitten toisen: »Mutta ihmisten on itsensä omalla toiminnallaan luotava historiansa» — niin muodostavat ne vasta yhdessä koko marxilaisen käsityksen. Edellinen sulkee pois mielivaltaisen käsityksen, että vallankumous voidaan mielin määrin tehdä; toinen hävittää fatalismin, jonka mukaan meidän on vain odotettava, kunnes ihmeellisellä tavalla joltain kehityksen kypsyysasteelta vallankumous itsestään puhkeaa. Niin oikeat kuin kummatkin lauseet teoreettisesti ovatkin, niin joudutaan niitä kuitenkin kehityksen kuluessa eri tavoilla painostamaan. Niin kauan kun puolue on vielä alkuasteellaan, jolloin sen ensin täytyy koota köyhälistöä ja jolloin se hakee toimintansa päämäärää ennen kaikkea omasta kehityksestään, antaa sille tuohon ensi lauseeseen sisältyvä totuus kärsivällisyyttä hitaaseen rakennustyöhön, tietoisuutta kaikkien ennenaikaisten mellakkain turhuudesta ja tyyntä lopullisen voiton varmuutta. Silloin on marxilaisuuden luonne etupäässä historiallis-talousopillinen, silloin on se koko historian taloudellisen välttämättömyyden oppia ja painaa mieliimme, että on annettava olojen kypsyä. Mutta sitä mukaa kuin köyhälistö kokoontuu joukkoliikkeisiin, valmiina toimekkaasti käymään käsiksi yhteiskuntaelämään, täytyy sen toisen lauseen tietoisuuden kohota esille. Silloin työntyy etualalle ajatus, että ei ole tyydyttävä pelkkään maailman tulkitsemiseen, vaan on käytävä sitä muuttamaan. Silloin tulee marxilaisuudesta proletariaatin toiminnan teoria. Silloin työntyvät etualalle kysymykset, kuinka proletariaatin henki ja tahto olojen vaikutuksesta yksityiskohdissaan kehittyvät ja kuinka eri vaikutukset sitä muodostelevat; silloin tulee eläväksi harrastus marxilaisuuden filosoofisen puoleen, hengen olemukseen nähden. Niin johtuvat kaksi marxilaista, jotka ovat näiden eri asteiden vaikutuksen alaiset, lausumaan asian eri tavoin, toinen kun painostaa ennen kaikkea hengen ehdonalaisuutta, toinen taas sen toimivuutta; he lähtevät totuuksiensa puolesta taisteluun ja kuitenkin kannattavat samaa marxilaista teoriaa.

Käytännölliseltä kannalta on sentään toinen erotus merkitsevä. Olen Kautskyn kanssa täydelleen samaa mieltä siitä, ettei yksityinen henkilö eikä ryhmä voi tehdä kumousta. Kautsky myöntänee myöskin, että proletariaatin täytyy tehdä vallankumous. Mutta miten on puolueen laita, joka on kahtalainen, toiselta puolen suuri ryhmä, joka tietoisesti päättää liikkeensä, toiselta puolen koko proletariaatin edustaja ja johtaja? Mikä on puolueen tehtävä?

Kautsky lausuu kumoukseen nähden taktiikkaa esittäessään: »Pakkolakkoa on käytettävä, mutta vain harvinaisissa, äärimmäisissä tapauksissa, vain silloin ja siellä, missä joukkoja ei enää voida pidättää.» Siis niin kauan kuin joukot vielä ovat pidätettävissä, on puolueen niitä pidätettävä; niin kauan kuin on minkäänlaista mahdollisuutta, on puolueen pidettävä tehtävänään pidättää joukkoja rauhallisina, pidättää niitä liikehtimästä, mutta kun ei enää auta, kun kansan kiihtymys uhkaa repiä esteet, avaa se sulut ja asettuu mikäli mahdollista johtoon. Osat ovat siis niin jaetut, että kaiken tarmon, kaiken toiminnan, josta kumous puhkee, on tultava joukoilta, samalla kun puolueen on koetettava mahdollisimman kauan tätä toimihalua estää, pidättää, jarruttaa.

Mutta niin ei saa tätä suhdetta käsittää. Totta kyllä tulee kaikki toimivoima joukoista, jotka sorto, kurjuus, oikeudettomuus ajaa kapinoimaan, kumoukselliseen toimeliaisuuteen ja täytyy sen hyökkäystensä kautta poistaa pääomavalta. Mutta puolue on niille opettanut, että yksilöiden tai yksilöryhmäin epätoivonpurkaukset ovat voimattomat ja että vain yhteinen, päättävä, järjestetty toiminta voi tuottaa tuloksia. Se on opettanut joukkoja kurinalaisuuteen ja pidättänyt niitä kuluttamasta turhaan kumouksellista voimaansa. Mutta tämä on tietenkin vain toinen, negatiivinen puoli sen toiminnasta, sillä positiivisesti on puolueen samalla näytettävä tietä, miten käyttää tätä tarmoa toisella, tehoisalla tavalla, ja siinä kuljettava edellä. Joukot ovat samalla siirtäneet puolueelle osan tarmoaan, järjestyneen kokonaisuuden kumouksellista tahdonvoimaa, ei hukattavaksi vaan sen kokonaistahtona käytettäväksi. Mitä joukot siten menettävät alkuunpanokykyyn ja välittömään toimintavoimaan nähden se ei ole mikään todellinen menetys, vaan tulee se toisessa kohdin puolueen alkuunpanokykynä ja toimintavoimana taas näkyville; siinä vain energia siirtyy. Joukot pysyvät, vaikkakin niissä — kuten esim. elintarpeitten kalleuskysymyksessä — kiihtymys kuohuu, kuitenkin rauhallisina, koska ne odottavat, että puolue kutsuu ne toimintaan, jossa niiden tarmo tulee käytetyksi tarkotuksenmukaisimmin ja tehoisimmin.

Siksi ei puolueen ja joukon suhde voikaan olla niinkuin Kautsky sitä esittää. Jos puolue pitäisi tehtävänään pidättää joukkoja mahdollisimman kauan toiminnasta, niin merkitsisi puoluekuri joukkojen alkuunpano- ja toimikyvyn menetystä, joka olisi todellinen tappio eikä energian siirto vain. Silloin merkitsisi puolueen olemassaolo proletariaatin kumousvoiman heikentämistä eikä sen vahvistamista. Se ei voi noin vain asettua sivuun odottamaan, kunnes joukot, joilta se on ottanut osan nousuvoimaa, siitä huolimatta syöksähtävät toimintaan; kuri, luottamus sen johtokykyyn, joka joukkoja pitää rauhallisina, asettaa myös velvollisuuden käydä aktiivisiin toimiin ja itse oikeana hetkenä kutsua joukot liikkeelle.

Puolueen tehtävänä on siis tosiaankin, kuten jo olen osottanut, panna toimeen kumouksellisia toimenpiteitä, koska sen hallussa on toimintavoiman tärkeä osa — mutta se ei voi tätä tehdä mielin määrin milloin vain, koska se ei ole saanut haltuunsa joukkojen koko toimivoimaa eikä siis voi marssittaa niitä esiin kuin sotilaita. Sen on odotettava sopivaa ajankohtaa — ei sitä jolloin joukkoja ei enää voida pidättää ja jolloin ne itsestään lähtevät liikkeelle, vaan — kunnes olot ovat herättäneet joukoissa niin suuren kiihkon ja vimman, että suuret joukkoliikkeet voivat menestyä. Siten toteutuu marxilainen oppi, että ihmiset taioudellisten olojensa pakottamina itse tekevät historiansa. Se kumouksellinen voima, joka ilmenee joukkojen kiihtymyksenä ollen kapitalismin sietämättömyyden vaikutusta, se ei saa olla käyttämättä ja niin mennä hukkaan; se ei myöskään saa hajota järjestymättömiin purkauksiin, vaan täytyy se käyttää järjestetyllä tavalla, puolueen toimeenpanemissa toiminnoissa päämäärämme, pääomavallan heikentämiseksi. Tässä kumouksellisessa toiminnassa tulee marxilainen teoria teoksi.

 


Viitteet:

[1] Chemnitzin puoluekokous onkin todella — siinä oli sen merkitys siirryttäessä uuteen jakoon — saanut aikaan radikaalien pääjoukon ja revisionistien yhtymän keskitiellä, puoluehallinnon edustamalla kohtuullisen reformismin perustalla sen tyyppinä lievennetty jälkivaaliliitto.

[2] Näihin kohtiin vastasi Pannekoek Saksan päivälehdissä. — Suom. muist.

[3] Silloiseen esitykseeni lisään vain seuraavaa: Kautsky viittaa Englannin työläisiin boerisodan aikana, venäläisiin 1904 ja italialaisiin 1911, jotka eivät estäneet sotaa, ja hän tekee pilkkaa siitä, että se minun mielestäni niin »välttämätön» työväen yritys on tähän saakka jäänyt tulematta. Hän jättää kuitenkin huomaamatta, että missään noissa tapauksissa ei ollut kyseessä europalainen sota, vaan siirtomaasota, jonka vaikutuksena ei saattanut olla mikään valtava taloudellinen pula kotimaassa. Sellaisia oleellisia erotuksia ei Kautskyn tapaisen miehen pitäisi jättää huomioon ottamatta.