Me olemme nähneet, että Ranskan suuren vallankumouksen verityöt eivät toistu sen seuraajissa, että v:sta 1830–1871 vallankumouksen taistelijat sielläkin, missä he ovat hirmuhallituksen perintämuistojen vaikutusten alaisina, kuitenkin käytännössä pyrkivät mahdollisimman mukaan inhimillisyyteen, päinvastoin kuin heidän vastustajansa, jotka yhä edelleenkin osoittavat, mitä suurinta raakuutta sekä kesäkuussa 1848 että toukokuussa 1871.
Koko 19. vuosisadan ajan huomaamme työtätekevien luokkien jatkuvasti inhimillistyvän.
Silloin puhkeavat 20. vuosisadan alussa Venäjän ja Saksan vallankumoukset ja tapahtuu taaskin veritekoja, jotka muistuttavat 18. vuosisadan Ranskan vallankumousta. Mitenkä on tämä muutos selitettävissä?
Yleisesti pidetään inhimillisyyttä sivistyksen tuotteena. Otaksutaan, että ihminen luonnostaan on pahantapainen, epäsosiaalinen olento, vaistoiltaan petoeläin, aina valmis hyökkäämään lähimmäisensä kimppuun, tekemään väkivaltaa, kiduttamaan ja tappamaan. Vasta sivistyksen ja tekniikan edistys, siis kulttuuri, muka antaa ihmiselle sosiaalisia tunteita, tekee hänet avuliaaksi, lempeäksi, panee hänet inhoamaan julmuutta ja verenvuodatusta. Tämä katsantokanta ilmenee jo kielenkäytössäkin, joka nimittää jälkimäistä laatua olevia ominaisuuksia humanisuudeksi, inhimillisyydeksi, josta eroavat edellisenlaatuiset ominaisuudet, joita sanotaan eläimelliseksi tilaksi, bestialisuudeksi (bestia, eläin) ja brutaalisuudeksi (brutum, nauta). Hyvin monet etnologeistamme ovat vielä tällä kannalla, joka myöskin on vallitsevana Lombroson koulussa, joka näkee väkivaltaisissa rikoksissa atavismia, palautumista ihmisen eläimellisten esi-isien tunne-elämään.
Mutta eivät verenhimoiset petoeläimetkään säännöllisesti tapa oman lajinsa eläimiä. Eikä mikään oikeuta otaksumaan, että ihminen luonnostaan olisi vaistoiltaan väkivaltainen ja verenhimoinen petoeläin. Me emme tunne ihmissuvun eläimellisiä esi-isiä, mutta meidän täytyy otaksua, että nykyään elävistä eläimistä ihmisapinat ovat heitä lähinnä. Samoinkuin nämä on ihmisen esi-isä pääasiassa elänyt kasvisravinnosta, jota hän silloin tällöin täydensi pienillä eläimillä, toukilla, madoilla, matelijoilla, tilaisuuden sattuessa myöskin avuttomilla pikkulinnuilla, mutta hän ei tappanut ravinnokseen suurempia imettäviä. Ei mikään apina tee tätä.
Murhaavia sotia toisia ihmisiä vastaan hän ei lainkaan käy. Tähän tarvittavat elimet puuttuvat häneltä alunpitäen. Yksityiset yksilöt voivat kyllä saaliin tai naaraan takia joutua taisteluun keskenään, jossa repivät hiukset toisiltaan. Hengenvaarallisia eivät heidän tappelunsa kuitenkaan ole.
Muutos ihmisten keskuudessa tapahtuu heti, kun hänen tekniikkansa antaa hänelle luonnollisten elinten lisäksi uusia, työkaluja ja aseita, pistäviä ja leikkaavia. Täten saa hän petoeläin-elimet, ja hänessä kehittyvät myöskin petoeläintoimet ja petoeläinvaistot. Nyt kykenee hän tappamaan ja paloittelemaan suurempia eläimiä. Kasvisravinnon merkitys vähenee, metsästys ja verenvuodatus tulevat jokapäiväiseksi toimeksi.
Nyt voivat yksityisten henkilöiden riidat johtaa tappoon ja murhaan. Aseiden esiintyminen ei kuitenkaan yksinään selitä joukkomurhaa, sotaa.
Tämä edellyttää jatkuvaa sivistyksellistä edistystä, ihmisten yhtymistä suljetuiksi yhdyskunniksi. Koska tähän seikkaan on näihin asti kiinnitetty liian vähän huomiota, minäkään itse en ole tähän asti sitä erikoisesti painostanut, niin käsiteltäköön sitä tässä hiukan seikkaperäisemmin, vaikka se johtaakin meidät vähän syrjään aineestamme.
Ihminen polveutuu epäilemättä sosiaalisista eläimistä, mutta se eroaa näistä sen kautta, että se muodostaa suljettuja yhdyskuntia. Sosiaaliset eläimet elävät säännöllisesti parvissa tai laumoissa, jotka ovat kokoonpanoltaan hyvin hölliä. Aina elinehtojen, ravinnon, vihollisten luvun ja muiden sellaisten seikkojen vaikutuksesta samat yksilöt toisinaan kokoontuvat jättiläissuuriksi laumoiksi, toisinaan taas hajaantuvat pieniksi parviksi, jopa joskus yksityisiksi pareiksi, jotka suotuisissa tilaisuuksissa uudelleen yhtyvät suuremmiksi ryhmiksi. Vaikeudetta voi yksilö siirtyä joukosta toiseen.
Aivan toisin on ihmisen laita. Veisi meidät aivan liian pitkälle, jos ryhtyisimme tutkimaan, mistä tämä muutos johtuu. Lyhyesti viittaamme vain seuraaviin seikkoihin.
Eläinten tiedottamisvälineet perustuvat luonnonääniin, jotka samoinkuin eleiden ja ilmeiden kieli ilmenevät vaistomaisesti, joita ei tarvitse oppia toisilta, jotka ovat synnynnäisiä ja ilmenevät senvuoksi jokaisella koko lajin jäsenellä samalla tapaa ja joita jokainen senvuoksi ymmärtää.
Ihmisen kohottaa eläinten yläpuolelle työkalujen ohella artikuloitu kieli. Niiden elinten ohella, jotka eivät ole hänen mukanaan syntyneet, vaan joita hän itse valmistaa ja joiden valmistus hänen pitää ensin oppia tovereiltaan, on ihmiselle ominaista tiedotusväline, joka ei myöskään ole hänen mukanaan syntynyt, vaan jonka hänen ympäristönsä ihmistoverit ensin ovat kehittäneet, ja joka hänen on heiltä opittava. Tämä tiedotusväline ei ole alunperin koko lajilla sama, se muodostuu eri seuduissa erilaiseksi. Tämän kielen kautta tulee sosiaalinen yhteiselämä lujemmaksi, syvällisemmäksi, koska se tekee ymmärtämisen ja yhteistoiminnan helpommaksi ja moninaisemmaksi. Mutta sen erilaisuuksien takia joutuvat ihmisten eri laumat ja joukot jatkuvasti toisistaan eroon. Jokainen ajautuu nyt jäämään siihen parveen tai laumaan, jonka kielen hän on oppinut. Muiden kanssa ei hän voi seurustella, niiden joukossa tuntee hän olonsa vieraaksi ja epämukavaksi.
Tähän tulee lisäksi vielä muuan seikka. Kieli tekee mahdolliseksi ilmaista yksityisten yksilöiden suhteen toisiinsa. Sen kautta käy myöskin mahdolliseksi säilyttää muistoja. Niin tulee siitä säilyttävä tekijä. Täysikasvuinen eläin unohtaa vanhempansa ja sisaruksensa, joita se ei eroita oman lajinsa muista jäsenistä. Ihminen voi säilyttää nämä suhteet kautta elämänsä, hän voi tuntea myöskin vanhempiensa vanhemmat, lastensa lapset ja sisarustensa lapset jne.
Otaksutaan, että perhe olisi jotakin luonnon luomaa. »Veren ääni» puhuu muka siinä. Todellisuudessa se on kielen ääni, kielen, jonka ihmiset itse ovat luoneet. Ilman sukulaisuuden nimityksiä ei ole perhettä pysyvänä laitoksena. Veren ääni vaikenee eläimillä heti kun poikaset ovat tulleet täysikasvuisiksi ja itsenäisiksi. On sitä naurettavampaa, kun nykyään tahdotaan selittää veren äänellä paitsi perhe- myöskin kansallisia siteitä, kuten esimerkiksi Itävallan saksalaisten pyrkimystä yhtyä Saksaan selitetään tämän salaperäisen äänen käskyksi. Ja kuitenkin elää saksankielisessä Itävallassa varmasti enemmän epäsaksalaista, ehkäpä tschekkiläistä syntyperää olevia ihmisiä, kuin puhtaita saksalaisia.
Perheen sulkeutuneisuus lisääntyy vielä talouden syntymisen ja työkalujen, aseiden ja kaikenlaatuisten omistajaa kauemmin säilyvien varastojen yksityisomistuksen kehittymisen kautta. Ne joutuivat omistajan kuoleman jälkeen mieluimmin niille, jotka olivat jatkuvasti eläneet yhdessä omistajan kanssa ja muodostuivat senkautta perustaksi jatkaa tämän yhteyden aikaa aina hänen kuolemaansa asti.
Mutta heimon jakamattomuutta edisti toisenlaatuinen omaisuus, luonnonluoman maapohjan yhteisomistus.
Jo eläimetkin suosivat seutuja, joissa ne ovat kasvaneet ja ovat kotonaan, joissa he tarkalleen tuntevat jokaisen ruokapaikan, jokaisen turvakolon, jokaisen vaarallisen kolkan. Tämän alueen rajat eivät ole kuitenkaan tarkat ja yksilöt, jotka eivät saa sen sisällä riittävästi ravintoa tai kohtaavat suuria vaaroja, voivat ilman muuta aina laajentaa näitä rajoja kunnes joutuvat lopuksi aivan toiselle alueelle, joka niitä paremmin miellyttää. Siellä liittyvät ne ilman muuta toiseen parveen. Tässä suhteessa tapahtuu muutos ihmisten suljetuissa yhteiskunnissa. Joka muuttaa toiseen seutuun, kohtaa siellä ryhmän ihmisiä, joita se ei voi ymmärtää. Väestön sopeutuminen elämänlähteihin ei tapahdu sillä tavalla, että yksityiset yksilöt muuttavat liiaksi kansoitetuilta alueilta harvemmin asuttuihin — sellaista tapahtuu vasta korkeammalla sivistysasteella ja sielläkin vain epätäydellisesti. Ei, lauma tai heimo pysyy koossa ja koettaa laajentaa aluettaan naapurien kustannuksella. Tässä on meillä alku sotaan ja joukkomurhaan, heti kun asetekniikka on kehittynyt riittävän korkealle.
Näin näemme, ettei se, mitä sanomme eläimellisyydeksi, ole kuvaavaa ihmisen eläimellisille esi-isille, vaan on vasta sen sivistyskehityksen tuote.
Siveelliset tunteetkin, yhteenkuuluvaisuuden, avuliaisuuden ja säälin tunteet muuttavat tällöin luonnettaan. Sosiaalisilla eläimillä ulottuvat ne kaikkiin saman lajin yksilöihin, ihmisillä supistuu niiden piiri oman yhdyskunnan jäseniin. Jotka on sen ulkopuolella, sitä kohtaan on se enimmäkseen välinpitämätön, säälitön, usein suorastaan vihamielinenkin.
Liikenteen kehityksen mukana kasvaa kuitenkin yhteiskunnan piiri, jonka jäseneksi yksityinen ihminen itsensä tuntee. Nykyään lähenemme me uudelleen inhimillisen kehityksen lähtökohtaa, meidän sosiaalisten ja siveellisten tunteittemme vaikutuspiiri alkaa uudelleen laajentua kaikki saman lajin yksilöt, koko ihmiskunnan käsittäväksi. Kuitenkin on tämä yleensä vielä vain ihanne, jota kohti me ainoastaan hitaasti kuljemme.
Samalla on taloudellinen kehitys työnjaon ja sosiaalisten suhteiden kasvavan moninaisuuden kautta johtanut siihen, että jokainen yksityinen niistä suljetuista yhdyskunnista, jotka lopuksi sulautuvat valtioksi, uudelleen jakautuu mitä erilaisimpiin ryhmiin, jotka samaten tulevat enemmän tai vähemmän suljetuiksi yhdyskunniksi, suvuiksi, perheiksi, kirkollisiksi yhdistyksiksi, ammattikunniksi jne. Jokaisessa näistä kehittyy taaskin oma erikoinen siveysoppinsa, joka kohdistuu ainoastaan oman alaosaston jäseniin. Myöskin nämä alaosastot voivat joutua taisteluun keskenään. Ne voivat omassa ahtaammassa piirissään osoittaa mitä suurinta yhteistunnetta, avuliaisuutta ja sääliväisyyttä ja mitä suurinta säälimättömyyttä toisia kohtaan. Jokainen yksilö kuuluu siellä useampiin sosiaalisiin yhdyskuntiin, joilla on erilaiset usein vastakkaiset harrastukset ja siveelliset periaatteet. Mitä jyrkempiä nämä vastakohdat yhteiskunnan keskuudessa, sitä suurempia ovat senvuoksi vastakohdat yksityisissä ihmisissä. Etelävaltioiden orjaparoonien naiset olivat mitä rakastettavimpia ja ihastuttavimpia olentoja vertaistensa keskuudessa, anteliaita ja avuliaita, mutta samalla mitä julmimpia syöjättäriä orjiaan kohtaan. Sama ihminen voi perheessään olla mitä lempein luonne ja liikesuhteissaan mitä kovasydämisin velkoja ja työläisten nylkyri.
Sivistys ei suoraviivaisesti edistä tapojen lempenemistä. Olisi kuitenkin yhtä nurinkurista otaksua päinvastaista ja pitää luonnontilaa kultaisen ajan idyllinä, josta me vähitellen olemme vaipuneet yhä syvemmälle rautaiseen aikaan.
Me voimme ennemmin tässä suhteessa erottaa ihmishistoriassa kaksi vastakkaista taipumusta, joista olosuhteiden mukaan milloin toinen, milloin toinen on voitolla.
Toisen tendenssin olemme jo oppineet tuntemaan. Sen suunta on, että sivistyksen edistyessä murha-aseet alituiseen paranevat, että vastakohdat ihmisten keskuudessa yhä lisääntyvät. Heidän kansallisten vastakohtiensa lisääntymiseen, liiaksi kansoitettujen ja harvaan asuttujen alueiden väliseen alkuperäiseen vastakohtaan liittyy rikkaiden ja köyhien kansojen väliset vastakohdat, sellaisten kansojen, joiden yksinään hallittavina ovat luonnon aarteet, ja sellaisten, jotka on tungettu hedelmättömiin erämaihin; teollisesti korkealle kehittyneiden ja takapajulle jääneiden välillä. Lopuksi kansakuntien keskuudessa erilaatuiset ihmisten riistämis- ja orjuuttamistavat, ja siitä viha ja julmuus heidän keskuudessaan.
Vastapyrintö esiintyy maanviljelyksen alkaessa. Sitä ennen vallinneen tuotantotavan aikana olivat vallalla metsästys ja karjanpito, joiden aikana ase- ja verenvuodatusharjoitukset olivat yhtä välttämättömiä karjataloudessa kuin metsästyksessäkin karjan suojelemiseksi raatelevilta pedoilta, jotka sitä sivistyksen alkuasteilla joukottain uhkasivat. Maanviljelyksessä ei aseiden käyttö ole tarpeellista. Maanviljelijä pitää petoeläintä usein ystävänään, koska se ajaa eläimiä, jotka uhkaavat hänen satoaan. Ja metsäriistan suojeleminen, joka on metsästäjälle tärkeätä, on hänestä hyödytöntä.
Vielä enemmän kuin maanviljelijälle on käsityöläiselle ja kasvavissa kaupungeissa myöhemmin esiintyville sivistyneille ase tuotantoprosessissa tarpeeton; sen tekemiseen ja sen käytön harjoittamiseen tarpeellisen ajan ja aineen käyttäminen on hänestä päinvastoin kuin metsästäjästä ja karjankasvattajasta taloudellista tuhlausta, jota mahdollisimman mukaan on supistettava.
Näin käyvät maanviljelijä, käsityöläinen ja sivistynyt luonnostaan yhä rauhallisemmaksi. Enimmän viimeksimainitut. Talonpoika ja käsityöläinen tarvitsevat lihasvoimaa tehtäviensä suorittamisessa. Sen vuoksi he sitä suuresti kunnioittavat, vetoavat mielellään siihen paitsi työssään myöskin leikeissä ja erittäinkin riidoissa.
Sivistynyt ei sitä tarvitse. Ajan, jonka toiset panevat lihastensa kehittämiseen, käyttää hän tietojensa lisäämiseen tai älynsä harjoittamiseen. Jos joku heistä yrittää kirjallista taistelua muilla kuin hengen aseilla, paljastaa hän jo alunpitäen huonommuutensa. Tätä ei kumoa se seikka, että Saksan ylioppilaskunnan keskuudessa ajoittain kukoistavat tappelupukaritavat sen raakuuden vaikutuksesta, joka johtui 30-vuotisessa sodassa huippuunsa kehittyneistä uskonsodista.
Jo vanhanajan pappiskastit ja kristinuskon papisto, ennenkuin siitä oli tullut hallitseva ja riistävä luokka, osoittivat yleensä vastenmielisyyttä verenvuodatusta ja väkivallan tekoja kohtaan. Samoin 18. vuosisadan sivistyneistö.
Missä sivistyneet pääsevät riistäjiksi, siellä eivät he enää aina pysy yhtä rauhaarakastavina. Missä he eivät sitä ole, siellä ovat he samanlaisia kuin talonpojat, käsityöläiset ja työläiset. Ihminen heistä ei ole keino vieraiden tarkoitusten saavuttamiseksi, vaan oma tarkoituksensa tai keino kokonaisuuden tarkoitusten saavuttamiseksi, mutta ei toisten yksilöiden tarkoitusten saavuttamiseksi. Kantin siveysoppi vastaa tarkalleen tätä katsantokantaa. Se vain ei esiinny hänellä määrättyjen luokkien ja aikojen siveysoppina, vaan jonakin ilmiöiden maailman tuolla puolen olevana siveyslakina, jonka alainen itse rakas Herra Jumalakin on, koska häntäkin on kielletty käyttämästä ihmistä keinona jonkun tarkoituksen saavuttamiseksi. (Vert. Kantin »Käytännöllisen järjen arvostelua», 2. Pääluku, V, »Jumalan olemassa olo puhtaan käytännöllisen järjen vaatimuksena».)
Perusteli tätä katsantokantaa miten tahansa, oli siitä aina seurauksena mitä suurin kunnioitus ihmisen yksilöllisyyttä, ihmiselämän ja ihmisonnen pyhyyttä kohtaan. Mutta nämä rauhalliset pyrinnöt aiheuttivat jo maatalouden ja kaupunkilaisuuden alkaessa epäkohtia, sillä rauhallisimmat luokat ja kansakunnat olivat turvattomimpia. Asekykyisimmät ryhmät alistivat ne valtansa alle ja riistivät niitä, ryhmät, jotka sotaisena ylimystönä kohosivat sen yläpuolelle ja omasta puolestaan vieläkin yksinomaisemmin kuin muinaiset metsästäjä- ja paimenkansat antautuivat metsästykseen ja sodankäyntiin, siis verenvuodatukseen ja sen kautta vasta oikein kohottivat periaatteeksi petoeläinmenettelytavat ja petoeläinvaistot vihollisia ihmistovereitaan kohtaan. Näin kehittyi brutaalisuus ja humaanisuus kahdeksi eri puoleksi samassa sivistyneessä yhteiskunnassa.
Olojen vaihdellessa oli toinen tai toinen puoli voitolla.
Muinaisessa Roomassa kasvatettiin koko väestö valloituspolitiikkaa palvelemaan. Roomalaisten onnistui sotaisella etevämmyydellään pakottaa kaikki Välimeren maat palvelijoikseen. Koko väestö eli näiden maiden riistämisestä, se ihaili sotaa ja sen säälimätöntä käymistä. Ja kun sotaonni antoi roomalaisten käytettäväksi lukemattomia joukkoja mitä halvimpia orjia, kuului lopuksi sen huvituksiin pakottaa orjat käymään amfiteattereissa sotaa keskenään ja murhaamaan toisiaan yleisön riemuksi. Gladiaattorileikit, ihmisten murhaaminen ylemmän ja alemman joutilaan roskakansan ajan tappamiseksi merkitsee mitä alhaisimman raakuuden korkeinta astetta. Eivätkä kuitenkaan roomalaiset pitäneet muinaista Rooman valtiota raakuuden tilassa olevana, vaan sivistyksen korkeimpana saavutuksena. Gladiaattorileikit loppuivat vasta, kun sen rajojen takana asuvain raakalaisten hyökkäys syöksi valtion sivistyksen huipulta alas raakuuden tilaan.
Taloudellinen kehitys synnytti sota-aatelin rinnalle kapitalistiluokan kaksinaisine pyrintöineen. Riistäjänä pitää kapitalisti ihmistä, jonka riistämisestä hän elää, keinona omien tarkoitustensa saavuttamiseksi, eikä omana tarkoituksenaan. Tässä piilee jo epäinhimillisyyden ja julmuuden itu ja riippuu olosuhteista kuinka pitkälle nämä idut kehittyvät. Siirtomaapolitiikka salli sen puhjeta mitä verisimpiin ja hirvittävimpiin kauhutekoihin. Mutta toiselta puolen syntyi kauppamonopolien aikana kauppa- ja teollisuuspääoman välille ristiriita. Kauppapääoma osoittautui tähän aikaan sotaiseksi ja häikäilemättömäksi. Se rääkkää ja ryöstää Indian väestöä, harjoittaa ihmiskauppaa neekereillä, pakoittaa hallituksensa verisiin ja uuvuttaviin kauppasotiin.
Teollisuuspääoman on suureksi osaksi maksettava näiden sotien kustannukset, se kärsii niistä, on sen vuoksi niitä vastaan, jopa suorastaan inhoo niitä. Sen myötätuntoa herättää mitä suurimmassa määrässä Länsi-Indian mustat orjat, kun se sen sijaan Englannissa mitä julmimmin kiusaa valkoisia naisia ja lapsia ylityöllä ja nälkäpalkoilla.
Mutta ei työväelläkään tällä asteella ole yhtenäisiä pyrintöjä. Me olemme nähneet, että sen elämänehdot pakottivat pitämään ihmiselämää pyhänä, koska se ei ollut riistävä vaan ennemmin riistetty luokka, joka ihmiselämän halveksimisesta joutui enimmän kärsimään. Sotakin tuottaa sille, sellaisia poikkeustapauksia huomioon ottamatta kuin vanhassa Roomassa, ainoastaan rasituksia ja vaaroja, kun taas menestys ja saalis joutuvat ainoastaan vallanpitäjille. Tämä kaikki panee proletariaatin kammoamaan kaikkea verenvuodatusta, kaikkea julmuutta.
Proletariaatti ei kuitenkaan astu historian näyttämölle heti teollisuustyöväkenä. Siitä tulee ennenkuin uusaikainen suurteollisuus, on kehittynyt joukkoilmiö feudalismin rappeutumisen kautta, joka panee talonpoikien kannettaviksi yhä raskaampia taakkoja, niin että talonpoikaistuotanto rappeutuu ja sen tuottavaisuus alenee. Tuloksena on, että maatalous työntää luotaan yhä enemmän työvoimia samalla kun jälelle jääneiden työtaakka kasvaa. Tuon ajan teollisuudessa saa liiallinen työvoima ainoastaan hyvin pieneksi osaksi työtä, koska teollisuutta sitovat ammattikuntarajoitukset. Lukemattomat joukot työtöntä, nälkää näkevää, epätoivoista proletariaattia tulvaa yli maan, joukkoja, jotka eivät voi elää tuottavasta työstä ja sen vuoksi turvautuvat mitä erilaisimpiin parasiittisiin toimeentulokeinoihin, kerjäämisestä ja varastamisesta aina ryövärielämään asti. Mitä likaisimmassa puutteessa eläen, yhteiskunnasta pois ajettuina ja halveksittuina ja jo sen kautta hurjan vihan täyttäminä sitä kohtaan, mikä kohosi vielä sen kautta, että vallanpitäjät kykenemättä ja tahtomatta poistaa tätä maanvaivaa yhteiskunnallisilla reformeilla tarttuivat keinoon, joka tällä kykenemättömyydellä ja haluttomuudella aina on lähinnä käsillä: terrorismiin. Kauhun piti estää nämä nälkäänäkevät kerjäämästä, varastamasta, pettämästä, itseään prostituoimasta ja ryöstämästä. Säädettiin mitä julmimpia rangaistuksia näitä onnettomia vastaan, todellinen »verilainsäädäntö kulkurielämää vastaan», kuten Marx sanoo, joka »Pääoma» teoksessaan esittää lukuisia todistuksia tällaisesta lainsäädännöstä.
Tulos oli sama, joka odottaa jokaista hirmuhallitusta, joka tahtoo poistaa sosiaalisia tuotteita kykenemättä muuttamaan sitä perustaa, josta ne johtuvat. Rikollisten luku ei vähentynyt, vietiin minkälaiset joukot tahansa galeereihin, hirsipuuhun ja teilauslavalle. Jäljelle jääneillä ei ollut muuta keinoa kuin jatkaa roistoelämäänsä. Sitä harjoitettiin alituisessa taistelussa poliiseja vastaan. Ainoa huomattava tulos oli proletariaatin villiintyminen, jonka viha ja raivo, jonka verenhimo ja julmuus mestausten julmuuden ja säälimättömyyden kautta vain kohosi äärimmilleen.
Tämä tosin pitää paikkansa etupäässä proletariaatin rikolliseen osaan nähden. Mutta se oli siihen aikaan niin suurilukuinen, riippui niin monin sukulaisuuden, naapuruuden, toveruuden sitein palkkatyöväen ensi oireista samoinkuin pikkuporvariston ja talonpoikaisten alimmista kerroksista, jotka toisella jalallaan seisoivat ryysyköyhälistössä, että heidän tunne- ja ajattelutapansa väritti näidenkin ajatusmaailmaa.
Näin rajoittui humanisuuden tunteet Ranskan vallankumouksen puhkeamisen aikoina sivistyneistöön ja sen vaikutuksen alaisiin pikkuporvariston sekä kapitalistien, etenkin teollisuuskapitalistien hyvinvoivan osan kerroksiin. Proletariaatin ja sen lähellä olevien kerrosten keskuudessa täytyi verilainsäädännön kasvattaman villiintymisen ja raaistumisen ilmetä julkisesti heti kun luhistui valtiovalta, jonka painon alla se oli ainoastaan maanalaisena ilmennyt.
Huomioon ottaen tämän köyhimpien kansankerroksien hallitsevien luokkien politiikasta saaman opetuksen ei ole ihmeteltävää, että vallankumoukselliset ainekset, heti kun ne voivat vapaammin liikkua, painoivat taisteluihinsa hyvin usein hurjan ja julman leiman ja tekivät sillä suuren vallankumouksen erittäin veriseksi.
Kuitenkaan ei saa panna kaikkia vallankumouksellisia veritekoja samaan pataan. On tarkalleen erotettava ne hurjuudet, joihin raa'istunut kansanjoukko taistelun kiihkossa joko epätoivosta tai myöskin järjettömässä pelossa tempautuu, ja tarkoin harkittu pelotusjärjestelmä, jonka toimeenpanevat suunnitelmallisesti laillisissa muodoissa valtion vallanpitäjät väkivaltaisesti kukistaakseen ne ainekset, jotka heistä näyttävät vaarallisilta.
Veritekoja, jotka itsestään puhkesivat kansanjoukkojen keskuudesta, huomaamme vallankumouksen alussa. Hirmuhallituksen sitävastoin voimme laskea alkaneen vasta kesästä v. 1793, silloin kun girondistit vangittiin ja telotettiin.
Kansanjoukkojen raakuutta näkyi jo Bastillen valloituksen päivänä. Sen miehistöstä, joka antautui, osa tapettiin, vieläpä hakattiin päät irti ruumiista ja kannettiin voittokulussa piikkien nenässä pitkin kaupunkia. Tämä piikkien nenään pistettyjen päiden ympäri kuljettaminen uudistui vielä useasti vallankumouksen aikana.
Verenhimo ja julmuus kohosivat, kun vallankumous joutui sotaan Euroopan yksinvaltiaita vastaan, kun Preussin sotajoukko oli marssimassa Parisia vastaan ja sen ylipäällikkö Braunschweigin herttua eräässä julistuksessa uhkasi Parisia täydellisellä hävityksellä ja kun maassa liikkui huhuja ylimystön salaliitosta ulkonaisen vihollisen auttamiseksi. Silloin ryhtyivät parisilaiset syyskuun 2. päivänä 1792 määrättömässä, pelokkaassa raivossaan murhaamaan vankiloissa olevia poliittisia vankeja. Tämä veriteko, joka maksoi 3,000 ihmisen hengen, oli suuren vallankumouksen kauheuksien huippu. Todellinen verihumala tarttui pyövelijoukkoihin; he eivät tyytyneet vain tappamiseen, he kahlasivat mielihyvin veressä.
Prinsessa de Lamballea, jonka koko rikos oli siinä, että hän oli kuningattaren ystävä, ei vain tapettu, vaan kuolleen ruumis viillettiin auki ja hänen sydämensä revittiin rinnasta ulos. Ja enemmänkin, kertoopa Mercier (Le nouveau Paris, VII, s. 111), että yksi niistä ihmispedoista, joka häntä silpoi, oli leikannut häneltä häpykarvat tehdäkseen itselleen niistä parran.
Myöskin hänen päänsä, niinkuin niin monen muunkin, pistettiin piikin nenään ja vietiin vangitun kuningattaren ikkunan eteen, joka sen nähdessään meni tainnuksiin. Itse lempeyskin pukeutui silloin hirvittäviin muotoihin. Esimerkkinä mainittakoon neiti Sombrueilin kokemukset, joka syyskuun murhien aikana oli isänsä luona vankilassa. Eräältä herra Saint Martilta halkaistiin pääkallo hänen isänsä vieressä. Hänen isälleen aiottiin tehdä sama temppu. Neiti suojeli epätoivoisesti häntä omalla ruumiillaan ja taisteli siksi, kunnes hänen lopuksi onnistui, saatuaan kolme haavaa, »liikuttaa näitä ihmisiä. Muuan heistä otti lasin, kaatoi siihen verta, joka vuoti herra Saint Martin päästä, sekoitti siihen viiniä ja ruutia ja sanoi, jos neiti juo kansan menestykseksi, niin on hänen isänsä pelastettu. Tämä teki epäröimättä näin ja nuo samat miehet kantoivat hänet senjälkeen ulos».
(Kertomus on painettuna Gustav Landauerin julkaisemassa kokoelmassa, Kirjeitä Ranskan vallankumouksen ajalta, II, siv. 176, kirjassa, joka valmistui kesällä ennen Saksan vallankumousta. Alkulause on päivätty kesäkuussa 1918 ja päättyi toivomukseen:
»Vallankumouksen hengen ja tragikan syvällinen tunteminen lienee meille avuksi niinä vakavina aikoina, jotka ovat edessämme.»
Tuo onneton ei aavistanut, kuinka pian »näinä vakavina aikoina vallankumouksen tragiikka» tempasi hänet itsensä uhrikseen.)
Ei epäilemistäkään, kapinoivien ja epätoivoisten joukkojen hirmuteot vallankumouksen aikana olivat hirvittäviä. Mutta vallankumousta ei siitä saa syyttää, jos lainkaan voidaan nostaa syytteitä tämän laatuisia alkeisilmiöitä vastaan. Ne olivat sen kasvatuksen tuloksia, jota korkea esivalta pitkät ajat oli kansalle antanut. Vain yksi esimerkki siitä:
V. 1757 yritti muuan mies, nimeltään Damiens, murhayritystä Ludvig XV vastaan, iski häneen jonkunlaisella kynäveitsellä pienen haavan, joka osottautui aivan vaarattomaksi. Mutta kosto siitä oli hirvittävä. Damiensin oikea käsi hakattiin irti, ja poltettiin hänen kasvojensa edessä, hänen käsiinsä, jalkoihinsa, ja rintaansa vuoleskeltiin haavoja, joihin kaadettiin kiehuvaa öljyä ja sulatettua lyijyä. Sitten sidottiin hevonen hänen jokaiseen raajaansa ja piiskattiin nämä juoksuun kukin suunnalleen, niin että ne repivät hänen ruumiinsa kappaleiksi.
Tämä kauhea kidutus toimeenpantiin kaiken kansan nähden, jotta sillä vaikutettaisiin katsojiin. Minkälainen vaikutus sillä oli, tiedämme me nyt.
Ja samanlaisia kauhuntekoja suoritettiin aina vallankumoukseen asti. Vasta tämä teki niistä lopun. Vielä elokuun 13 p:nä 1789 kertoo Gaultier de Biauzat Versaillesta:
»Viime tiistaina puolen päivän aikaan esti Versaillesn väestö telottamasta erästä pahantekijää, joka oli tuomittu isänmurhasta elävänä pyörään sidottavaksi ja poltettavaksi» (Landauer, Kirjeitä j. n. e., I, siv. 315).
Nämä ylhäältä päin harjoitetut raakuudet tapahtuivat ennen alhaalta päin tulevia. Veriteot, joita kansa oli pannut toimeen, kohtasivat paheksumista vallankumouksen tietoisten johtajien taholta. He mitä syvimmin valittivat niitä. Samoin myöskin syyskuun murhia, joiden toimeenpanosta heitä aivan väärin on syytetty. Jos heitä tässä jostakin voidaan syyttää, niin korkeintaan siitä, etteivät he asettuneet kansanraivoa vastaan. Mutta tämä oli niin kauhistuttava ja peloittava, ettei kukaan uskaltanut tarttua sitä käsivarteen, eivät edes girondistit. Kommuunin komissarit koettivat, pannen oman henkensä vaaraan, pelastaa kuningattaren ympäristön naiset, mikä heille onnistuikin lukuunottamatta jo aikaisemmin mainittua Lamballen prisessaa (Krapotkin, Ranskan vallankumous II, siv. 5).
Niihin, jotka olivat enimmän kauhuissaan syyskuunmurhista, kuului Robespierre. Tuskissaan huudahtaa hän:
»Verta, yhä verta! Nuo onnettomat tukahuttavat vallankumouksen vereen». (Louis Blanc, Ranskan vallankumous, II, siv. 207.)
Jopa Maratkin kauhistui syyskuunmurhia:
»On luonteenomaista, mitä minun tietääkseni ei kukaan historioitsija vielä ole huomauttanut, että itse Maratkin on paheksunut syyskuunmurhia tai ainakin valitellut niitä, tuo sama Marat, joka lehdessään elokuun 19. päivän numerossa niitä suositteli ja jotka hän syyskuun 2. päivänä tahtoi laajentaa koko Ranskaan.» (Jean Jaurès, La Convention, I, siv. 75.)
Maratssa puhui kuitenkin enemmän poliittinen harkinta kuin inhimilliset seikat syyskuunmurhia vastaan. Robespierre sitävastoin kuului sivistyneihin, jotka periaatteessa kauhistuivat kaikkea verenvuodatusta. Tämän osoitti hän jo perustuslakia säätävässä kansalliskokouksessa, kun siellä keskusteltaessa uudesta rikoslaista toukokuun 30. p:nä 1791 kuolemanrangaistus joutui käsittelyn alaiseksi. Robespierre kuului niihin, jotka mitä jyrkimmin taistelivat sitä vastaan, koska se ei peloita tekemästä rikoksia, vaan tekee kansan vielä raaemmaksi ja väkivaltaisemmaksi.
Hänen ponnistuksensa olivat turhia. Kuolemanrangaistus jäi, ainoastaan sen julmimmat muodot poistettiin. Mestaus ainoastaan säilytettiin.
Tämä päätös oli yksi niistä harvoista tapauksista, jolloin Marat lausui tyytyväisyytensä kansalliskokoukselle ja Robespierre oli tyytymätön. Kaksi vuotta myöhemmin huomasi Robespierre tulleensa tungetuksi Maratn rinnalle ja itsellään olevan syytä luopua kammostaan kuolemanrangaistusta kohtaan. Siitä tuli nyt hänen vaikuttavin poliittinen taistelukeinonsa, jopa omia valtiollisia ystäviäänkin vastaan.
Me olemme jo viitanneet siihen, ettei harkittua ja suunnitelmallisesti toimeenpantua hirmuhallitusta saa sekottaa suuttuneen kansanjoukon toimeenpanemiin väkivaltaisuuksiin. Näitä hirmutekoja tekivät väestön sivistymättömimmät ja raaimmat osat. Hirmuhallitusta kannattivat korkeasti sivistyneet, mitä humaanisimpien tunteiden elähyttämät ihmiset.
Se johtui aivan toisella tavalla olevista oloista, kuin nuo itsestään puhjenneet veriteot. Nämä olivat vanhan hallituksen köyhää väestöä kohtaan harjoittaman verisen lainkäytön jälkivaikutusta. Jakobiinien hirmuhallitus johtui siitä, että he mitä vaikeimmissa oloissa keskellä sotaa, puutetta kärsivän väestön kurjuuden pakottamina, kurjuuden, joka vallitsi heidän valtansa aikana, joutuivat ratkaisemaan tehtävää, jota oli mahdoton ratkaista: lujittamaan porvarillista yhteiskuntaa ja yksityisomistusta ja samalla poistamaan joukkokurjuutta. He joutuivat senkautta mitä epätoivoisimpaan asemaan, josta he eivät lopuksi osanneet keksiä muuta pelastumiskeinoa, kuin sen, jota he itse inhosivat ja jonka hyödyttömyyttä he itse olivat julistaneet. Joukkokurjuus oli aiheuttanut vanhan hallituksen verolainsäädäntöä, sen terrorismin. Joukkokurjuus synnytti myöskin uuden hallituksen verilainsäädännön ja terrorismin. Ero on vain siinä, että vanha valtio koetti taltuttaa kurjat joukot mestaamalla ja rääkkäämällä köyhiä. Uusi valtio koetti karkoittaa joukkojen kurjuuden mestaamalla — kuitenkaan rääkkäämättä — rikkaita ja heidän palvelijoitaan.
Päämääräänsä ei sentään kumpikaan saavuttanut. Mutta tässäkin on taas eroavaisuutta. Vanhan hallituksen olemassaolo ei riippunut siitä, poistiko se hirmuhallinnollaan proletariaatin vai eikö. Terrorin epäonnistuminen oli epämukavaa kylläkin, mutta se ei ollut vaaraksi vanhalle valtiolle, sillä se luokka, jonka se tahtoi pitää kurissa, ryysyköyhälistö, ei voinut omasta voimastaan missään tapauksessa päästä valtaan ja oli taloudellisesti täydelleen tarpeeton.
Uusi hallitus sitä vastoin joutui vararikkoon ja luhistui kasaan heti kun sen terrorismi epäonnistui, sillä se luokka, jota se koetti pitää kurissa, porvaristo, oli silloisissa oloissa valtaan kaikkein sopivin. Ja se oli myöskin siihen aikaan taloudellisesti välttämätön. Väkivalta sitä kohtaan ehkäisi taloudellista kehitystä, tuotantoa, ja suurensi senvuoksi lopuksi vain juuri niiden kurjuutta, joita hirmuhallituksella muka piti autettaman.
On olemassa vielä yksi eroavaisuus vanhan ja uuden hirmuhallituksen välillä. Se oli täydellisesti sopusoinnussa niiden piirien siveysopin kanssa, jotka sitä käyttelivät. Heidän ei tarvinnut sitä soveltaessaan käydä itselleen uskottomiksi. Se oli heistä aivan luonnollinen asia.
Uusi hirmuhallitus oli sitä kannattavien luokkien siveysopin kanssa mitä jyrkimmässä ristiriidassa. Niinpä olikin hirmuhallituksen miehillä alusta alkaen huono omatunto, jota he viisasteluilla koettivat vaientaa, mutta joka kuitenkin kaiversi pohjan heidän moraaliselta kannaltaan, lamautti heidän luottamuksensa, lisäsi heidän ärtyneisyyttään ja epävarmuuttaan ja siveellisesti turmeli monet heistä.
Vaikka ei olekaan mitään ehdotonta moraalia, joka on tähtien tuolta puolen, vaikka jokaisen ajan, jokaisen maan, jokaisen luokan moraali on jotakin suhteellista, niin on kuitenkin siveysoppi vahvin yhteiskunnallinen side ja voimakkain tuki kaikissa elämän ongelmissa ja ristiriidoissa. Pahinta kaikesta on uskottomuus omaa itseään kohtaan, toiminta niitä siveyskäskyjä vastaan, jotka itse on tunnustanut ehdottomaksi imperatiivikseen.
Tämän vaikutuksen syyksi suurelta osaltaan on laskettava se, että hirmuhallitus heti kun se kerran kohtasi tarmokasta vastarintaa, niin nopeasti ja taistelutta kukistui. Ja kuinka nopeasti kääntyvätkään eloon jääneet terrorimiehet toisiin katsantokantoihin. Legitimistiset monarkistit tulivat Napoleonille paljon vaarallisemmiksi kuin vanhat tasavaltalaiset, merkki siitä, kuinka paljon jälkimäisten moraali hirmuhallituksen aikana oli kärsinyt.
Ranskan suuri vallankumous kuuluu maailman historian verisimpiin ajanjaksoihin. Monet ovat siitä tehneet johtopäätöksen, että verenvuodatus kuuluu oikean vallankumouksen välttämättömiin tehtäviin ja senvuoksi joko tuominneet vallankumouksen tai ihannoineet verenvuodatusta. Todellisuudessa on 1789 vallankumous itse poistanut tärkeimmät niistä syistä, jotka antoivat sille niin julman ja väkivaltaisen luonteen, ja valmistanut vastaisille vallankumouksille lempeämpiä muotoja. Se on saavuttanut tämän yhdeltä puolen poistamalla feudalismin ja edistämällä teollisuuspääomaa, joka muutti proletaarit ryysyläisistä palkkatyöläisiksi. Toiselta puolen vapauttamalla kahleistaan liikkeen, joka kaikkialla ennemmin tai myöhemmin päättyi kansanvallan voittoon ja lopuksi senkautta, että vallankumouksen ja kapitalismin tutkimuksesta syntyi teoria, joka tekee mahdolliseksi sen, että palkkatyöväen puolue asettaa joka hetki käytännölliselle toiminnalleen ainoastaan sellaiset päämäärät, jotka se voi saavuttaa, niin ettei sen tarvitse joutua sellaisiin umpisokkeloihin, joissa se huomaisi olevansa pakoitettu käyttämään terroria.
Vallankumous vapautti talonpojan ja teki hänet maansa herraksi. Tämän kautta kohosi talonpoikaistalous korkeammalle asteelle, antoi suurempia satoja, jotka jäivät talonpojalle itselleen. Näin pieneni niiden liiallisten työvoimain luku, joita maatalous luovutti.
Toiselta puolen sai maalta tulevien työnetsijöiden joukko kaupungeissa nyt helpommin työtä. Ammattikuntarajoitukset olivat hävinneet. Käsityö voi vapaasti kehittyä. Tosin tunki nouseva teollisuuspääoma yhden haaran toisensa jälkeen syrjään, mutta tämä itse synnytti nopeasti kasvaessaan voimakkaan työvoimien kysynnän.
Teollisuusproletariaatti muodostui nyt erikoiseksi luokaksi, jolla oli oma luokkatietoisuutensa ja joka yhä jyrkemmin erosi ryysyköyhälistöstä. Pääoma on huonontanut teollisuustyöväen aseman käsityön kukoistusajan itsenäisten käsityöläisten ja käsityöläissällien asemaan verrattuna; mutta se on epäilemättä parantanut sitä verrattuna ryysyköyhälistön asemaan. Teollisuustyöväki on luokkataistelullaan, järjestöillään, voitoillaan saavuttanut suorastaan ihmeteltäviä älyllisiä ja moraalisia tuloksia.
Aluksi tosin painoi pääoma teollisuustyöväkeä sekä taloudellisesti että myöskin moraalisesti mitä syvimpään kurjuuteen. Asunto-oloissaan, elämänsä puutteissa ja epävarmuudessa, tietämättömyydessään ei se monasti ollut ryysyköyhälistöä korkeammalla. Se oli elämänsä yksitoikkoisuuden, tehdaskurin alituisen, kaiken vapauden riistävän pakon, naisten ja lasten tuskallisen työssävaivaamisen johdosta sen alapuolella. Ryysyköyhälistön voimakkaampien osien rohkeus vietiin tämän kautta palkkatyöväeltä, sen tylsyys suureni, mutta sen raakuus ei vähentynyt.
Tässä tilassa olisi se ollut kykenemätön itse vapautumaan. Ainoastaan hitaasti onnistui kerroksen toisensa jälkeen alituisessa luokkataistelussa kohota tästä toivottomalta näyttävästä suosta. Mitä pitemmälle tätä jatkui, sitä enemmän kehittyivät sen luokka-asemaan perustuvat humanisuuden pyrinnöt, mitä vielä suosi se, että vallankumouksen ja sen jälkiseurausten vaikutuksesta, myöskin rikoslaeilta proletariaattia vastaan katosi vähitellen niiden aikaisemmin julma luonne ja ne lempenivät.
Nämä ovat sen ilmiön syyt, johon jo olemme viitanneet, että proletariaatin vallankumouksellinen osa 19. vuosisadan kumousliikkeissä on osoittautunut mitä suurimmassa määrässä humaaniseksi luokaksi, joka yhä enemmän loittonee siitä raa'asta hurjuudesta, joka oli kuvaavaa sen edeltäjille Ranskan suuren vallankumouksen aikaan ja jota Engels 19. vuosisadan neljäkymmenluvulla totesi Englannin tehdastyöväen keskuudessa.
Samalla katosivat syyt, jotka olivat johtaneet hirmuhallitukseen. Jo heti sen kukistumisen jälkeen havaitsivat asioita syvemmältä tutkivat työväen ystävät, ettei se ollut vapautettavissa porvarillisen yhteiskunnan puitteissa. He tulivat siihen tulokseen, että tämä päämäärä voidaan saavuttaa vain lopettamalla tuotantovälineiden yksityisomistus ja ottamalla käytäntöön yhteiskunnallinen tuotanto. He eivät kuitenkaan löytäneet tämän aineellisia edellytyksiä pääomassa eivätkä sielullisia palkkatyöväessä, eivätkä he myöskään nähneet, että taloudellinen kehitys ja luokkataistelu juuri loivat näitä edellytyksiä. He etsivät senvuoksi »sosiaalisen kysymyksen ratkaisua», suunnitelmaa tai kaavaa, joka kaikissa oloissa olisi heti toteutettavissa, kun he vain saisivat haltuunsa siihen tarvittavan vallan.
Jos tämä aate valtasi vallankumoukselliset proletaarit eivätkä nämä etsineet tuota valtaa jalomielisiltä miljonääreiltä, vaan Parisin ensimäisen kommuunin tapaisesta valtiollisesta diktatuurista, niin täytyy jokaisen tällaisen yrityksen, jos siihen ryhtyy vähemmistö valtiossa, johtaa hirmuhallitukseen samalla tapaa, kuin juuri tuon Parisin ensimäisen Kommuunin hallitus. Tosin oli tuo pyrkimys nyt järjellisempää; se ei pyrkinyt enää vapautumaan porvarillisen yhteiskunnan seurauksista ja säilyttämään tätä itseään, vaan siihen, että nämä seuraukset poistettaisiin kukistamalla niiden perusta. Mutta tämäkin pyrintö olisi yritettäessä sitä käytännössä toteuttaa pakosta mennyt myttyyn, niinkauan kuin ei ollut olemassa tämän perustan poistamisen yhteiskunnallisia edellytyksiä. Se olisi merkinnyt vähemmistön yritystä pakoittaa enemmistö mahdottomaan tai ainakin epätarkoituksenmukaiseen ja sen omille eduille vastakkaiseen ja se olisi ollut saavutettavissa vain väkivaltaisin keinoin, joiden lopuksi olisi täytynyt välttämättömästi päätyä veriseksi hirmuhallitukseksi.
Ettei tähän tultu, johtui, lainkaan huomioon ottamatta sitä, että työläisten suuret joukot ainoastaan vähitellen käsittivät sosialismin ajatuksia, siitä, että proletariaatti ei moniin vuosikymmeniin missään enää saavuttanut hallitsevaa asemaa, niinkuin sillä oli ollut yhdessä sitä lähellä olevien porvarillisten kerrosten kanssa Parisissa v. 1789 jälkeen ja aina vuoteen 1794.
Toinen Kommuuni antoi sille kyllä herruuden Parisissa, mutta ei kuitenkaan koko Ranskassa. Eivätkä Parisissakaan olleet silloin voitolla sosialistit. Ja lopuksi ei näilläkään juuri silloin ollut lujaa teoreettista pohjaa, he olivat siis senvuoksi hyvin varovaisia ja pidättyviä.
Lujan perustan saivat he vasta kommuunin jälkeen, kun marxilaisuus alkoi tunkeutua joukkoihin. Tämä oli se käsityskanta, jonka Marx ja Engels olivat 40-luvulla perustaneet, 50- ja 60-luvulla syventäneet, materialistinen historian käsitys. He siirsivät lainalaisen kehitysajatuksen historiaan, jonka suunnan heidän käsityksensä mukaan määrää taloudellisten suhteiden kehitys. Tältä katsantokannalta lähtien tunnustivat he, että kapitalistinen tuotantotapa synnyttää olotiloja, jotka lopuksi tekevät sosialistisen tuotantotavan välttämättömäksi ja kiertämättömäksi. Mutta he tunsivat myöskin, että jokainen yritys asettaa tämä toinen tuotantotapa ensiksi mainitun tilalle on mahdoton niin kauan kuin olot siihet ovat kypsymättömät.
Heistä ei sosialistien tehtävänä ollut enää keksiä suunnitelmaa tai sosialisoimiskaavaa, joka kaikkialla kaikissa olosuhteissa heti veisi sosialismiin, vaan tutkia taloudellisia oloja ja näiden tietojen pohjalla aina selvittää, mikä kulloinkin on yhteiskunnalle välttämätöntä ja puolustaa sitä.
Sosialistien tehtävänä ei siis nyt ollut vain sosialismin toteuttaminen. Heidän täytyi, missä tämä ei vielä ollut mahdollista, käydä käsiksi kapitalistisen talouden oloihin, edistää niiden kehittymistä proletaarisessa mielessä.
Tätä eivät suinkaan sosialistit heti käsittäneet.
Internationalenkin sosialistit suhtautuivat, vieläpä muutamia vuosia myöhemminkin, halveksien sellaisiin ilmiöihin, kuin vapaakauppa tai lakko, koska tällaiset ilmiöt eivät horjuttaneet palkkasysteemiä. Marx ja Engels opettivat työläisiä ymmärtämään taloudellisten kysymysten ja kapitalistisen nykyajan ristiriitain merkityksen heidän vapautustaistelussaan.
Sosialismi lakkasi marxilaisesti kouluuntuneelle työväelle olemasta jotakin, joka olisi kaikkialla heti ja kaikissa olosuhteissa toteutettavissa. Sielläkin, missä työväki valloittaisi valtiollisen vallan, oli sen aluksi toteutettava sosialismia vain niin paljon, kuin olevissa oloissa oli mahdollista, ja muodoissa, jotka vastasivat vallitsevia erikoisia oloja. Sosialismin toteuttaminen ei tämän käsityskannan mukaan voinut olla äkkikaappauksen työtä, siitä tuli pidemmän historiallisen kehityssarjan tulos. Samalla teroitettiin alituisesti sosialistien mieleen, että aina on ryhdyttävä vain sellaisiin tehtäviin, jotka silloisten voimasuhteiden vallitessa ja silloisin aineellisin edellytyksin ovat ratkaistavissa. Jos aina olisi menetelty näin asiantuntevasti, silloin olisi ollut mahdotonta, että sosialistit epäonnistuivat yrityksissään tai että he joutuivat epätoivoiseen tilanteeseen, joka pakotti heidät vasten proletariaatin ja sosialismin henkeä veriseen joukkoterroriin.
Ja tosiaankin on siitä lähtien, kun marxilaisuus vallitsee sosialistista liikettä, tämä säilynyt aina maailmansotaan saakka melkein jokaisessa tietoisesti toimeenpanemassaan suuressa liikkeessä suurelta tappiolta ja ajatus päästä valtaan hirmuhallituksen tietä oli sen riveistä kokonaan häipynyt.
Paljon edisti tätä se seikka, että samaan aikaan kuin marxilaisuus pääsi vallitsevaksi sosialistiseksi opiksi, kansanvalta juurtui Länsi-Euroopassa ja alkoi siellä muuttua taistelun esineestä lujaksi poliittisen elämän pohjaksi. Tämä helpotti työväen valistamista ja järjestämistä, lisäsi myöskin sen kykyä nähdä taloudellisia edellytyksiä ja luokkien voimasuhteita, ja senkautta torjuttiin mielikuvitukselliset seikkailut ja hyljättiin samalla kansalaissota luokkataistelumenettelytapana.
V. 1902 lausuin minä kirjasessani »Yhteiskunnallinen vallankumous» (6. luku, »Kansanvalta») seuraavaa:
»Kansanvalta on mitä arvokkain jo senkin takia, että se tekee vallankumoustaistelun korkeammat muodot mahdollisiksi. Tämä ei ole enää, kuten 1789 tai vielä 1848, kaikkea poliittista sivistystä vailla olevien järjestymättömien joukkojen taistelua, joukkojen, jotka eivät ymmärrä taistelevien tekijöiden voimasuhteita, jotka eivät käsitä taistelun tehtäviä eivätkä sen ratkaisukeinoja, se ei ole enää joukkojen taistelua, jotka antavat jokaisen huhun, jokaisen sattuman temmata itseään mukaansa ja johtaa harhaan. Se on järjestyneiden, valistuneiden, sitkeiden, ajattelevien joukkojen taistelua, jotka eivät noudata jokaista mielijohdetta, jotka eivät räjähdä jokaisen solvauksen takia, mutta jotka eivät myöskään lannistu jokaisesta epäonnistumisesta.
»Toiselta puolelta on vaalitaistelu omien ja vihollisen rivien laskemiskeino, sen avulla voidaan selvästi nähdä luokkien ja puolueiden voimasuhteet, niiden edistyminen ja taantuminen; vaalit pidättävät tällä tavoin ennenaikaisesta purkauksesta ja varjelevat tappioilta; mutta ne tekevät myöskin mahdolliseksi sen, että vastustaja itse tuntee asemansa kestämättömyyden ja vapaaehtoisesti luopuu siitä, jollei sen puolustaminen ole sille elinkysymys. Näin vaatii taistelu vähemmän uhreja, on vähemmän julma ja vähemmän sokeista sattumista riippuva.»
Kaikki nämä seikat, teollisuustyöväen syntyminen, sen kohoaminen ryysyköyhälistön tason yläpuolelle, sosialistisen teorian kehitys ja kansanvallan lujittuminen yhdessä haihduttivat yhä enemmän sen synkän pelon, jonka Engels vielä 1848 kirjasessaan »Työtätekevien luokkien asemasta Englannissa» lausui julki sanoessaan:
»Jollei Englannin porvaristo tule järkiinsä — ja tätä se ei kaikesta päättäen varmaankaan tee —, on vallankumous seurauksena, vallankumous, jota ei voi verrata mihinkään sitä ennen tapahtuneeseen. Epätoivoon syöstyt proletaarit tarttuvat tulisoihtuun, kansankosto saa sellaisen raivon, ettei vuosi 1793 anna meille siitä aavistustakaan. Köyhien sota rikkaita vastaan tulee olemaan verisin, mitä koskaan on käyty.» (2. painos, siv. 298.)
Engels pelkäsi tätä ainoastaan siinä tapauksessa, että vallankumous puhkeaisi heti, kuten hän odotti. Se oli 40-luvullakin jo hiukan liioiteltu, huolimatta sangen vähän kehittyneiden, etenkin irlantilaisten, ryysyköyhälistöä vielä hyvin lähellä olevien ainesten virtaamisesta teollisuuden palvelukseen. Mutta Engels itsekin odotti, että, jollei vallankumous puhkeaisi pian, jos työväellä siis olisi aikaa kehittyä ja täyttyä sosialistisella hengellä, vallankumous tulisi saamaan lempeämmät muodot:
»Samassa suhteessa kuin työväki sulattaa itseensä sosialistisia ja kommunistisia aineksia, aivan samassa suhteessa vähenee vallankumouksen verenvuodatus, kosto ja raivo.»
Vallankumous, jota Engels odotti, tuli 1848, mutta ei Englannissa. Sen kukistumisen jälkeen alkoi kaikissa Euroopan maissa kapitalistisen kehityksen kausi, jonka seurauksena oli työväenluokan valtava taloudellinen, poliittinen, älyllinen ja moraalinen vahvistuminen. Näin muuttuivat Euroopan edistyneimmät maat nopeasti. Jo 1872, vuosi Kommuunin jälkeen, lausui Marx odottavansa, että sellaisissa maissa, kuin Amerikka, Englanti, Hollanti työväen vallankumous voisi tapahtua rauhallisissa muodoissa.
Tämän jälkeen on työväen kohoaminen edelleenkin edistynyt. Tosin ei liene kukaan varovainen ajattelija epäillyt sitä, ettei sellaisia sotilasmonarkkioita, kuten Saksa, Itävalta ja Venäjä olisi kukistettava väkivaltakeinoin, mutta yhä vähemmän ajateltiin tällöin aseiden veristä väkivaltaa, yhä enemmän työväelle ominaista mahtikeinoa, työstä kieltäytymistä, suurlakkoa. Tosin täytyi olla valmis siihenkin, että vanhan hallituksen miehet Saksassa samoinkuin Venäjälläkin koettaisivat tukahduttaa jokaisen yrityksen verilöylyyn.
Mutta että melkoinen osa työväkeä, saatuaan kerran vallan käsiinsä, uudelleen, kuten 18. vuosisadan lopussa, tulisi hekumoimaan verenvuodatuksessa, kostossa ja raivossa, sitä ei voitu odottaa. Tämä olisi kääntänyt koko kehityksen päälaelleen.
Engelsin kirjasessaan »Sosialismin kehitys unelmasta tieteeksi» esittämän käsityksen kanssa, että työväen vallankumous käy yhä vähemmän hurjaksi ja raa'aksi, on jyrkässä ristiriidassa se käsitys, jota äskettäin on esitetty kirjasessa, jonka nimi on »Sosialismin kehitys tieteestä teoksi», joka on N. Buharinin kirjoittaman »Kommunistien ohjelman» alkulauseena (Zürich 1918). Siinä sanotaan:
»Mitä voimakkaammin kapitalismi jossakin maassa on kehittynyt, sitä häikäilemättömämpi, sitä hurjempi tulee sen puolustautumistaistelu olemaan, sitä verisempi työväen vallankumous ja sitä häikäilemättömämpiä keinot, joilla voitokas työväenluokka polkee voitetun kapitalistiluokan jalkainsa alle» (siv. XIX).
Tämä on suora vastakohta sille, mitä Marx ja Engels odottivat. Ja se on sikäli väärä, että se kohottaa bolshevikkien toiminnan 1½ vuoden aikana koko yhteiskunnallisen kehityksen yleiseksi laiksi. Mutta se on myöskin siinä suhteessa väärä, että se perustelee tätä menettelyä »kapitalistien puolustustaistelun häikäilemättömyydellä ja hurjuudella». Tuollaisesta hurjuudesta ei ollut marraskuussa 1917 jälkeäkään nähtävissä Pietarissa ja Moskovassa sekä vielä vähemmän äskettäin Budapestissä.
Mutta pitää kyllä paikkansa se, että työväen vallankumous vieläkin kerran on käynyt sangen veriseksi. Tämän tosiasian syyn näen minä »ukkomaisessa tylsyydessäni» tai »ukkomaisessa järjettömyydessäni» (Buharin XXII) aivan muissa tekijöissä, kuin kapitalistisessa »hurjuudessa», joka maailman sodassa tappiolle jääneissä maissa ei koskaan ole ollut pienempi, kuin viimeisen vallankumouksen puhjetessa.
Pääsyynä mullistukseen kehityksen tähänastisessa kulussa, raakuuden lisääntymiseen, on maailman sota. Mutta jo ennen sitäkin oli huomattavissa tendenssejä, jotka kulkivat yleisen tapojen lempenemisen kehityssuuntaa vastaan.
Merkittävimmän näistä herätti eloon itse Ranskan vallankumous. Se oli yleinen asevelvollisuus, jota vallankumouksellinen hallitus tarvitsi pysyäkseen ylivoimaisena joukkojen lukumäärässä yhdistyneiden monarkkien ammattisotajoukkoihin nähden ja täyttääkseen riveissä syntyneet aukot.
Ainoastaan yksi monarkkinen valtio omaksui tämän laitoksen, vieläpä säilytti sen ja kehitti sitä edelleen, kun Ranska uudelleen luopui siitä: Preussi, pienin ja nuorin Euroopan suurvalloista, jolla oli epäedulliset rajat, joiden puolustaminen vaati armeijaa, jonka suhde maan väestöön oli paljoa suurempi kuin missään muussa maassa. Tämän lisäksi oli vanha Preussi luonnon huonosti suosima, köyhin kaikista suurvalloista. Jos se tahtoi säilyttää asemansa näiden joukossa, täytyi sen uhrata armeijan hyväksi kaikkensa. Näin tuli Preussista suurvaltojen joukkoon kohottuaan esikuvallinen sotilasvaltio.
Kirjassaan Saksasta (My four years in Germany, Lontoo 1917, s. 44) esittää Amerikan lähettiläs Gerard muutamia lausuntoja, jotka räikeästi valaisevat Preussin asemaa sotilasmaana:
»Enemmän kuin 125 vuotta takaperin, vallankumouksen alussa, lausui Mirabeau, tuo suuri puhuja: 'sota on Preussin kansallinen teollisuus'. Myöhemmin huomautti Napoleon, että 'Preussi on muodostettu tykinkuulasta' ja vähää ennen Ranskan—Preussin sotaa 1870 kirjoitti Ranskan sotilasattasea hallitukselleen: 'muilla mailla on armeijansa, Preussissa on armeijalla maa'.»
Yleisellä asevelvollisuudellaan ja asettamalla militarismin kaiken yläpuolelle saavutti Preussi mahtiasemansa 1866 ja 1870 vuosien sodissa. Nämä sodat pakottivat muutkin Euroopan mannermaan valtiot ottamaan käytäntöön yleisen asevelvollisuuden. Samaan aikaan kehittyi rautatielaitoksesta ratkaiseva tekijä sodan käynnissä. Kaikki sotilasvaltiot koettivat sitä kehittää voimiensa mukaan, mikä taaskin puolestaan teki mahdolliseksi ja sentakia myöskin kilpavarustautumisessa välttämättömäksi alituisen armeijoiden laajentamisen, siis jatkuvasti kovensi yleisen asevelvollisuuden käyttämistä niin pitkälle, että lopuksi päästiin siihen ihanaan tulokseen, että koko miespuolinen väestö, joka vain ei ollut aivan kuolemansairas ja raajarikko, puristettiin sotapalvelukseen.
Mutta sotapalvelus merkitsee ihmisveren vuodattamiseen totuttamista, vieläpä kilpailua tässä; se merkitsee inhimillisyyden kuolettamista, raakuuteen kasvattamista. 18. vuosisadan pienten ammattiarmeijoiden aikana säilyi kansan suurten joukkojen moraali näiltä vaikutuksilta. 19. vuosisadan kuluessa saatettiin se yleisen asevelvollisuuden avulla sotilaspalveluksen raaistuttavien vaikutusten alaiseksi, aluksi tarmokkaimmin ja laajimmin Preussissa.
19. vuosisadan inhimillisyyspyrintöjä eivät ne kokonaan tuhonneet, mutta kuitenkin huomattavasti heikensivät.
Nämä inhimillisyyspyrinnöt ilmenivät huomattavimmin sivistyneiden keskuudessa. Nämä jäivät pisimmälle sotapalveluksesta vapaiksi, vaikkakin värvättyjen sotajoukkojen tilalle oli tullut asevelvollisuuspakko, joka kutsuntajärjestelmän aikana etupäässä kohtasi talonpoikia, käsityöläisiä ja palkkatyöläisiä, mutta säästi porvaristoa ja sivistyneistöä. Yleinen asevelvollisuus ei kuitenkaan kauemmin voinut jättää näitä poikkeusasemaan, se päinvastoin tarvitsi näitä upseereiksi, varaväen komentajiksi. Vieläkin jäi sivistynyt henkilö poikkeusasemaan sotapalveluksessa, se ei kuitenkaan enää merkinnyt sitä, että hänet suljettiin pois sotaväestä, vaan sitä, että hänelle annettiin armeijassa vapaaehtoisena ja reserviupseerina etuoikeutettu asema. Senkautta joutuivat sivistyneet ajatus- ja tunnetavaltaan militarismin vaikutuksen alaisiksi, vieläpä suuremmassa määrässä kun muut luokat. Sillä se antoi heille etuoikeutetun aseman, ja vuodatti heihin jo sen kautta sotalaitoksen esimakua. Sotalaitos sitäpaitsi vaikutti heihin ammattiupseerien kautta. Nämä, jotka ovat ottaneet sotapalveluksen elämäntehtäväkseen, joille se ei ole vain ohimenevä ilmiö ja jotka kaikissa sotatoimissa ottavat aloitteen, ovat tarmossa miehistön yläpuolella, he kehittävät militarismin luonnepiirteet korkeammalle kuin tavallinen sotamies, joka palvelee ainoastaan joitakuita vuosia ja ainoastaan pakosta. Näin joutuivat sivistyneet vielä enemmän sotilaallisten vaikutusten alaisiksi kuin muu väestö. Tämän ohella saattaa heidän ammattitoimintansa heidät kehittämään jokaisen katsantokannan paljon johdonmukaisemmaksi ja tässä mielessä jyrkemmäksi — mikä hyvinkin sopii sangen taantumukselliseen ajatukseen — kuin käytännön ihmiset, jotka kokemuksesta tuntevat jokapäiväisen elämän pikku esteet.
Sivistyneet, joista tuli tai jotka tahtoivat tulla reserviupseereiksi ja asettivat, ammattiupseerin esikuvakseen, menivät helposti jyrkkyydessä ja rajuudessa vielä pidemmälle kuin nämä. Näin kehittyivät militarismiin taivutetut sivistyneistön kerrokset suorastaan raakuuden ja väkivaltaisuuden uranuurtajiksi, raakuuden ja väkivaltaisuuden, jotka yleinen asevelvollisuus juurrutti koko kansaan. Tässäkin kulki Preussi muiden valtioiden etunenässä, koska se ensimäisenä toteutti vapaaehtois- ja reserviupseerijärjestelmän ja kohotti paljon enemmän kuin missään muussa valtiossa reserviupseerin etuoikeutettuun ja sen vuoksi haluttuun asemaan.
Vaikkapa työväen keskuudessa, huolimatta yleisestä asevelvollisuudesta, sen luokka-asemasta johtuvat tapoja lieventävät pyrinnöt olivat voitolla militarismin raaistuttavista, niin tunkivat nämä jälkimäiset monasti, etenkin Preussin, sivistyneistössä edelliset syrjään, mikä huomattavasti kärjisti luokkavastakohtia.
Mitä tässä on sanottu sivistyneistöstä, pitää paikkansa varsinkin kapitalistiin nähden, jonka humaanisia vaistoja alunpitäen hänen luokka-asemansa aiheuttamat voimakkaat vastapyrinnöt heikensivät.
Kun nyt maailmansota puhkesi ja veti ikeensä alle neljäksi vuodeksi melkein koko terveen miespuolisen väestön, silloin kohosivat militarismin raaistuttavat vaikutukset mitä suurimmaksi tunteettomuudeksi ja eläimellisyydeksi, silloin ei työväestökään enää voinut tätä samaa kehitystä välttää. Se tuli suuressa määrässä tämän saastuttamaksi ja palasi kotiin joka suhteessa villiintyneenä. Kotiinpalaaja oli sotatapojen vaikutuksesta aivan liiankin usein saatettu siihen mielentilaan, jossa oli valmis rauhanaikanakin ajamaan omia maamiehiään vastaan vaatimuksiaan ja etujaan väkivallalla ja verenvuodatuksella. Siitä tuli kansalaissodan alkuaines. Ja tämä puolestaan taaskin edisti joukkojen villiintymistä. Tosin palaavat monet täysikasvuisista heti kun vapautuvat sodan vaikutuksista uudelleen rauhan ajatus- ja tunnetapoihin. Pahemmin on nuorison laita, joka opettajitta, johtajitta maailmansodan neljän vuoden ajan oli suojatta jätetty mitä suurimmassa määrässä sen raakuuksille alttiiksi ja oli saanut siinä vaikutuksia, joita ei koko elämän aikana enää voida täydellisesti poistaa.
Tämän lisäksi tulee vielä syvälle käypä muutos työväen kerrostumisessa.
Sota oli mitä raskaimmin koskenut pikkuporvaristoon, monet sen riveistä olivat menettäneet kaiken omaisuutensa ja joutuneet köyhälistön riveihin. Nämä ainekset, jotka tähän saakka olivat pysytelleet syrjässä työväen luokkataistelusta, olivat vailla sitä sivistystä, kuria, järjestäytymiskykyä, joka on ominaista työläisille siellä, missä luokkataistelua on käyty pitkiä aikoja sosialistisen puolueen johdolla, joka pitää huolta joukkojen valistamisesta ja yhteenliittämisestä.
Tähänastisenkin palkkatyöväestön keskuudessa on tapahtunut syvälle käypiä siirtymisiä. Kuten kaikkien työläisten niin oli myöskin oppineen työväestön keskuudessa sodan aikana väheneminen kaatumisen, loukkaantumisen ja sairauksien kautta suurempi kun rauhan aikana. Eikä rivien uudistamisesta kuitenkaan pidetty juuri lainkaan huolta. Oli puute ajastaja voimista, mitä olisi tarvittu kouluuttamiseen, mutta ei myöskään ollut tarvetta ryhtyä tähän toimintaan. Moninaisten rauhanajan teollisuuksien tilallehan oli astunut paljoa yksitoikkoisempi sotateollisuus, joka valmisti vain muutamia harvoja lajeja käyttämällä työläisiä, joista jokaisen oli suoritettava vain paria kolmea otetta, jotka harjaantumattominkin oppilas vaivattomasti oppi. Näin on oppineiden työläisten luku, jotka niin suuresti olivat edistäneet Saksan teollisuuden kukoistusta, sodassa kovin vähentynyt ja heidän tilalleen oli tullut oppimattomia, joiden luku nopeasti kasvoi.
Oppineet olivat paraiten järjestyneitä ja asioista enin selvillä olevia, selvimmin ajattelevia työläisten keskuudessa. Oppimattomat järjestymättömiä, tietämättömiä, välinpitämättömiä.
Välinpitämättömyys katosi kuitenkin sodassa nopeasti. Tämä jättiläismäinen tapahtuma kaikkine hirvittävine seurausilmiöineen myllersi kaikki, enimmän takapajulle jääneetkin kansankerrokset ja saattoi ne kuumeiseen kuohuntaan. Mutta kun samalla oppineiden ja sosialistisesti kouluuntuneiden työläisten luku väheni verrattuna oppimattomiin ja kuriin tottumattomiin sekä verrattuna köyhtyneiden pikkuporvarien lisääntymiseen, niin merkitsi tämä sitä, että sivistynyt vähemmistö, joka tähän asti oli johtanut työväkeä, yhä enemmän menetti johtoasemansa ja sokeat intohimot astuivat tilalle.
Tämä tapahtui sitäkin helpommin, kun sota synnytti mitä syvintä taloudellista rappiota, joukkotyöttömyyttä, rajatonta kallistumista ja välttämättömimpienkin tarvikkeiden puutetta. Silloin vaativat epätoivoiset joukot mitä jyrkimpiä muutoksia ja heti paikalla, eivät luodakseen uutta korkeampaa yhteiskuntamuotoa, jota he eivät vielä olleet juuri ajatelleetkaan, vaan heti vapautuakseen kaameasta kurjuudestaan.
Työväelle on sen kurjan aseman parantaminen aina hyvin kiireellinen ja käytännössä suoritettava tehtävä. Se on taloudellisten ja historiallisten tietojen vaatimuksen ohella, jotka ovat marxismin ymmärtämisen edellytyksenä, pääsyy minkä vuoksi marxilainen ajattelu ei niinkään helposti saa jalansijaa työväestön keskuudessa. Joukot vaistomaisesti pitävät parempana oppia, joka ei viittaa kehityksen tielle, vaan joka esittää kaavan tai suunnitelman, jonka toteuttaminen heille heti kaikissa olosuhteissa lupaa kärsimysten loppua. Työläiseltä vaatii vissiä kieltäytymistä oppi, joka tosin ei vaadi häneltä toimetonta odottamista, vaan ennemminkin kiihottaa tarmokkaasti käymään luokkataistelua, mutta joka kuitenkin tekee lopullisen vapautumisen riippuvaksi edellytyksistä, jotka vasta vaivalloinen kehitys synnyttää. Kuitenkin kaikitenkin niin vaikeata kuin työläisten elämä olikin, muodostui heidän asemansa viimeisinä vuosikymmeninä ennen sotaa toki sellaiseksi, että he voivat elää oloissa, jotka eivät tehneet yhteiskunnan sosialistiseksi muuttamista heille elämän ja kuoleman kysymykseksi, ei ainakaan oppineille työläisille, jotka olivat luokkataistelun ja sosialistisen liikkeen ydinjoukkoja.
Nyt pääsivät oppimattomat työläiset poliittisessa ja taloudellisessa taistelussa johtoasemaan. Heidän hätätilansa oli käynyt niin pakottavaksi, etteivät he voineet odottaa.
Ja miksikä odottaakaan, kun kerran sodan tuloksena lopuksi oli se, että poliittinen valta oli joutunut heidän käsiinsä.
Paitsi sitä, että sota nosti työväestön kehittymättömimmät ainekset luokkataistelun eturintamaan, se nosti myöskin armeijoiden hajoamisen kautta juuri taloudellisesti kehittymättömimmissä osissa Eurooppaa työväen vallitsevaksi luokaksi kaupungeissa, luokaksi, jonka rinnalla lukutaidoton talonpoikaista, sellainen kun Venäjällä, ei voi edustaa mitään itsenäistä poliittista mahtia.
Mikään luokka ei luovu vapaaehtoisesti vallasta, jonka se on saavuttanut, olkoot olot, jotka ovat sen peräsimeen asettaneet, minkälaiset tahansa. Olisi mieletöntä vaatia Venäjän tai Unkarin työväeltä tällaista itsensä kieltämistä sen takia, että heidän maansa on kehityksessä takapajulla. Mutta todella marxilaisessa hengessä johdettu sosialistinen puolue tulisi sopeuttamaan voitollisen työväen eteen kulloinkin asettuvat tehtävät aineellisiin ja sielullisiin edellytyksiin, jotka jo ovat olemassa, eikä ryhtymään ilman muuta heti panemaan toimeen täydellistä sosialisoimista maassa, jossa kapitalistinen tuotanto on niin vähän kehittynyt kuin Venäjällä.
On tosin kysymyksenalaista, voisiko sellainen puolue ylipäätään pysyä joukkojen johdossa. Reaalipolitiikosta näyttää tärkeämmältä hallita hetki kuin asettua alttiiksi hetkelliselle epäonnistumiselle siinä toivossa, että aika näyttää lopuksi hänen olleen oikeassa. Reaalipolitiikka ei miellytä sen seikan mieliin teroittaminen, että mahdollisuuksien rajojen ulkopuolelle menevän politiikan täytyy välttämättömästi luhistua, ja sen kautta kansan suosion menettäminen toivossa säilyttää itsensä tämän luhistumisen toiselle puolelle ja ihanteensa puhtaina.
Vanha vastakohta reaalipolitiikan ja tieteellisen politiikan, Lassallen ja Marxin välillä astui Venäjän 1917 vuoden vallankumouksen jälkeen taaskin etualalle.
Marx selitti Kugelmannille helmikuun 23. päivänä 1865 lähettämässään kirjeessä (jonka minä julkaisin »Sozialist» aikakauslehdessä toukokuun 1. päivänä 1918), että vuosien 1849–59 taantumus oli siinä määrin ehkäissyt Saksan työläisten kehitystä, etteivät he »riemulla kulje sellaisten torilla kirkuvien vapahtajien (kuten Lassallen) perässä, jotka lupaavat auttaa heitä yhdellä hyppäyksellä luvattuun maahan.»
Tuollaiset hyppäykset ja tuollaiset vapahtajat eivät olleet Marxin makuun. Mutta kuten Lassallen aikana, osottautui myöskin Venäjän toisen vallankumouksen aikana, vaikkakin toisista syistä, tilanne marxilaiselle ajattelulle sangen epäsuotuisaksi. Venäjän marxilaisesti kouluuntuneet työläiset olivat kuolleet tai äsken heränneiden takapajulla olevien joukkojen tulvan tukahuttamia tai näiden joukkojen väärille teille eksyttämiä. Vanhanaikaiset ajattelutavat pääsivät voitolle, ajattelutavat, jotka olivat olleet kuvaavia Blanquille, Weitlingille tai Bakuninille.
Näissä edellytyksissä tapahtui aluksi Venäjän vallankumous ja sitten vallankumoukset naapurimaissa. Ei ihme, että se herättää uudelleen paitsi alkuperäisiä ajattelutapoja myöskin poliittisen ja taloudellisen taistelun veriset ja raa'at muodot, jotka me jo luulimme työväen älyllisen ja siveellisen kohoamisen kautta jättäneemme taaksemme.