*
1) Dialektiikka on yleisoppi koko objektiivisen (siihen luettuna myös henkisen) maailman peruslaeista ja sen kehityksen yleisistä liikuntamuodoista. Dialektinen materialismi saa konkreettisen sisältönsä kun sen metoodi sovellutetaan a) luonnon, b) yhteiskunnan ja c) ajattelun ilmiöihin.
2) Historiallisesti rajoittui dialektinen materialismi aluksi pääasiallisesti yhteiskunnan ja ajattelun dialektisten lakien tutkimiseen. Mutta jo Engels (»Anti-Dühring») antoi viittauksia siitä, että dialektiikan lait hallitsevat yhtä suuressa määrin myös luontoa. Proletariaatin luokkataistelu ei kuitenkaan sallinut kiinnittää tähän riittävää huomiota, ennenkuin Lokakuun vallankumouksen lopullinen voitto vapautti luonnontieteen taantuvan kapitalismin kahleista sekä virallisen sosialidemokratian pyrkimyksistä väärentää marxismia reformistiseen suuntaan ja sekoittaa siihen kaikenlaisia epädialektisia muotioppeja.
3) Ratkaisevan käänteen dialektiikan käsittämisessä ja sovelluttamisessa aikaansai Engelsin »Luonnon dialektiikan» julkaiseminen Neuvosto-Venäjällä v. 1925. Sen käsikirjotusta olivat muka »arvottomana» piiloittaneet Saksan sosialidemokratian johtajat kolmenkymmenen vuoden ajan, kunnes se Neuvosto-Venäjän tieteellisten laitosten toimesta vihdoin sai nähdä päivän valon. Jos monilla tosi-marxisteilla oli aikaisemmin ollut epäilyjä sen suhteen, voidaanko yhteiskunnassa ja ajattelussamme voimassaolevat dialektiset lait sovelluttaa myös luontoon, jossa puuttuu tietoinen, taisteleva tekijä, niin Engelsin »Luonnon dialektiikka» antoi todistuksen siitä, että se on mahdollista, jopa enemmänkin: että se on välttämätöntä ja että ilman sitä marxismi ei voisi olla mikään objektiivista maailmaa kokonaisuudessaan käsittävä, eheä, tyhjentävä maailmankatsomus.
4) Toisen sysäyksen samaan suuntaan antoi Leninin melkein samaan aikaan hänen »Koottujen teostensa» kautta uudelleen julkaisema ja mitä laajimman joukkolevikin saanut »Materialismi ja empiriokritismi». Vuodesta 1927 alkaen, jolloin julkaistiin ensimäinen saksankielinen käännös (jota heti seurasivat englanninkielinen ja ranskankielinen), tuli tämä kirja tunnetuksi myös Neuvosto-Venäjän ulkopuolella. Lenin siinä kiinnitti erikoista huomiota »vallankumoukseen nykyaikaisessa luonnontieteessä» ja varsinkin »kriisiin aikamme fysiikassa». Lenin huomautti siitä, miten luonnontieteitä eivät enää tyydytä vanhat ajatte-lumuodot ja filosofiat, miten niiden uusimmat tulokset paljastavat luonnon dialektiset lait, jotka vaativat dialektisten metoodien sovelluttamista myös luonnontutkimuksen alalla. Mutta tämä ei ole luonnontieteille helppoa, koska niitä sitovat idealistiset ja mekanistiset perintäkatsomukset ja menettelytavat. Siitä aikamme luonnontieteen kriisi. »Nykyajan fysiikka makaa synnytystuskissaan. Se synnyttää dialektisen materialismin». (Lenin).
5) Viimeisten vuosien kehitys eri luonnontieteiden alalla on näyttänyt, että samanlaisiin synnytystuskiin ovat joutuneet myös kemia ja biologia ynnä muut luontoa tutkivat tieteet. Kehitys on tässä suhteessa niin nopea, ettei teoria aina ehdi tasalla. Niiden saavutukset ovat edistyneet pidemmälle ja nopeammin kuin niiden metoodi. Vanha ajattelutapa ei enää vastaa tieteen uutta sisältöä. Tämä sisältö särkee myös vanhan maailmankuvan säpäleiksi. Tästä kriisistä hakevat toiset ulospääsyä idealismissa, mystiikassa ja uskonnossa, jotka ovat mätänevän kapitalismin ideologisina tuotteina, toiset taasen mekanistisessa materialismissa, johon usein yhdistyy hedelmätön skeptiilisyys kaikissa yleisfilosoofisissa kysymyksissä. On selvää, ettei luonnontiede voi kumpaankaan pysähtyä, ei idealismiin eikä mekanistiseen materialismiin. Monien kiertoteiden kautta on se tuleva dialektiseen materialismiin, joka yksin voi johtaa kriisistä ulos ja sopusointuun luonnontieteiden sisällön ja niiden metoodin välillä. Marxismin käytännöllisenä, välittömänä tehtävänä on tehdä kaikkensa tämän prosessin jouduttamiseksi.
6) Dialektinen materialismi ottaa tietenkin vasta ensimäisiä askeleitaan luonnontutkimuksen alalla eikä voi vielä eri luonnontieteille antaa mitään kehitettyä metoodia ja loppuunajateltua yleisteoriaa. Tähän voidaan päästä vain mitä läheisimmässä yhteistoiminnassa marxilaisen filosofian ja konkreettisten tieteiden välillä. Kaksi päävaaraa on siinä vältettävä. Ensiksikään ei pidä siitä tosiasiasta, että dialektiikka ilmenee kaikkialla myös luonnossa, tehdä liian pintapuolisia ja kaavamaisia johtopäätöksiä. Ei ole epäkriitillisesti ja ulkonaisten, satunnaisten tunnusmerkkien perusteella esitettävä dialektiikan ilmauksina ja todistuksina kaikkea, mikä vain siltä näyttää. Luonnon dialektiikkaa on pidettävä lähinnä vain yleislakina, jonka konkreettisia ilmauksia voidaan todeta vain systemaattisen ja konkreettisen luonnontutkimuksen avulla eri tieteiden alalla. Toiseksi olisi väärin yrittää luonnontieteiden ulkopuolelta tyrkyttää niille konkreettisia metoodeja ja teorioja. Dialektiikka ei saa olla skolastisena ennakkojärjestelmänä, vaan sen täytyy olla systemaattisen, konkreettisen tutkimuksen tuloksena ja johtopäätöksenä ja joustavasti mukautua kaikkiin uusiin löytöihin ja keksintöihin eri tieteiden alalla. Myöskään Marx ja Engels eivät asettaneet tehtäväkseen »keinotekoisesti sovelluttaa luontoon dialektisiä lakeja, vaan löytää ne sieltä ja kehittää ne itse tosiasioista» (»Anti-Dühring»).
7) Vasta kehityksensä alussa oleva marxilainen luonnontiede taistelee kahdella rintamalla vääriä suuntia vastaan: toiselta puolen idealistisia katsomuksia ja teorioja vastaan, jollaisia ovat vitalismi, n. k. fysikaalinen idealismi, energeettinen luonnonfilosofia, empiriokritisismi, psykoanalyysi yleisteoriana y. m. toiselta puolen mekanistisia teorioja vastaan. Enemmän tai vähemmän pohjaantuvat kaikkinaiset mekanistiset katsomukset porvarillisen vallankumouksen Ranskassa kehittämään valistuskauden materialismiin, jonka etevimmät edustajat olivat Holbach, Helvetius ja Lamettrie.
8) Valistuskauden materialismin pääansiona oli leppymätön, rohkea, suorastaan kumouksellinen taistelu uskontoa, sielukäsitettä ja henkisten ilmiöiden yliarviointia vastaan. Lenin vielä vähää ennen kuolemaansa kehotti lukemaan ja tutkimaan ranskalaisten materialistien teoksia ja tekemään ne laajasti tunnetuksi työväenjoukkojen keskuudessa. Mutta tällä materialismilla oli suuret heikkoutensakin, joista tärkeimmät olivat: a) siltä puuttui kehitysopillinen, historiallinen ja dialektinen näkökanta; b) se luisui liiaksi yksipuoliseen ja pintapuoliseen mekaanisten lakien tulkintaan; c) historiallisissa ja yhteiskunnallisissa kysymyksissä jäi se idealistiselle, yksilöllisyyttä ja henkisiä (järjellisiä) tekijöitä yliarvioivalle kannalle (se oli »materialismia altapäin, mutta ei päältäpäin»).
9) Mekanistinen materialismi kehittyi uuteen kukoistukseen Saksassa viime vuosisadan keskivaiheilla. Se oli n. k. vulgääri-materialismia, jonka pääedustajat olivat saksalaiset Büchner ja Vogt sekä hollantilainen Moleschott. Useimmat tämän suunnan edustajista olivat materialisteja, he olivat luonnontieteilijöitä, he olivat darvvinisteja ja ateisteja, mutta he eivät olleet dialektiikkoja. He itse asiassa eivät pystyneet ottamaan askeltakaan eteenpäin vanhasta materialismista, vaan menivät pikemmin vielä kauemmas epädialektisessa, mekanistisessa luonnonkäsityksessään. Kun Vogt laski maailmaan kuuluisan määritelmänsä henkisistä ilmiöistä (»Aivot erittelevät ajatuksia niinkuin maksa erittelee sappea tai munuaiset virtsaa»), niin se oli toiselta puolen merkkinä rohkeasta, tosimaterialistisesta ajatussuunnasta, mutta toiselta puolen liian kömpelöstä ja vulgäärisestä henkisten ilmiöiden ymmärtämisestä ja supistamisesta pelkkiin fysiologis-kemiallisiin prosesseihin. Engels nimitti näitä materialisteja »helppohintaisiksi matkasaarnaajiksi» ja »kaupustelijoiksi», jotka kelpasivat korkeintaan pintapuoliseen ateistiseen propagandaan, mutta joiden kautta teoreettinen materialismi vajosi vielä syvemmälle kuin idealismi oli vajonnut.
10) Juuri sen vuoksi että marxismilla alusta saakka on ollut selvä, johdonmukainen kanta mekanistiseen materialismiin nähden, ei ollut vaikea löytää oikeaa taktiikkaa siihen mekanistisen materialismin jälleensyntymiseen, mikä ilmeni Neuvosto-Venäjän marxilaisten luonnontieteilijäin keskuudessa Engelsin »Luonnon dialektiikan» ilmestymisen jälkeen ja sen herättämän marxilaisen luonnontutkimuksen yhteydessä. Tämä suunta, jonka johdossa oli sarja arvovaltaisia kommunisteja, kuten I. Stepanov-Skvortsov, A. K. Timirjasev, V. L. Sarabjanov, A. Varjash, Z. A. Zeitlin y. m. sekä ent. menshevikki-sosialidemokraatti L. I. Axelrod-Ortodox (ahkera filosoofinen kirjailijatar, joka ennen yhdessä Plehanovin ja Leninin kanssa rohkeasti taisteli empiriokritiikkoja vastaan), kävi useampia vuosia (1925–1929) järjestelmällistä taistelua mekanististen katsantotapojen puolesta joutuen siinä yhteentörmäykseen lähinnä A. M. Deborinin koulukunnan kanssa, jota syytettiin idealismiin ja hengeliläisyyteen luisumisesta. Väittely ei aina pysynyt johdonmukaisen marxismin rajoissa eikä se aina riittävästi pystynyt osottamaan uuden luonnontieteen asettamia probleemien dialektista ratkaisua. Ilmiselvää on jokaiselle, että »mekanistit» tekivät sarjan pahoja virheitä marxismin tulkinnissaan ja täydellä oikeudella tulivat virallisesti tuomittua epädialektisiksi positivisteiksi, joiden erehdyksiä on järjestelmällisesti paljastettava. Väittelyn loppuvaiheessa ilmeni, että myös Deborinin johtama ryhmä, asettamalla probleemit liian abstraktisesti ja yhdistämättä niitä käytännöllisiin luokkataistelutehtäviin (taisteluun leninismin puolesta sen väärentäjiä vastaan ja sosialistisen rakennustyön kysymyksiin sekä luisuessaan monissa peruskysymyksissä »menshevisoivan idealismin» kannalle, ei edustanut »ortodoksista» marxismia-leninismiä, vaan päinvastoin oli johtaessaan monta vuotta filosoofista tutkimus ja valistustyötä Neuvostoliitossa, järjestelmällisesti ajanut marxismille ja proletariaatin diktatuurille vierasta kantaa.
11) Myöskin luonnontutkijaan keskuudessa marxismin ulkopuolella on usein havaittavissa suuntia, jotka ovat taipuvaisia menemään materialismissaan liian pitkälle, kokonaan kieltämään henkiset ilmiöt aineen liikunnan ja toiminnan erikoisina laatuina, kieltämään sen, että mitään henkistä yleensä onkaan erotukseksi fyysillisestä. Vaikkakin tällainen materialismi on luonnontieteellisen kehitysopin (darwinismin) kannalla ja sen vuoksi paljon korkeammalla kuin vanha materialismi, se muissa suhteissa ei ole päässyt siitä eteenpäin: a) se tunnustaa kehitysopin (darwinismin), mutta ei tunne, ei tunnusta eikä sovelluta dialektiikkaa; b) se jatkaa mekaanisten, »vulgääristen» metoodien yksipuolista, epädialektista sovelluttamista luonnontieteiden alalla; c) se jää tavallisesti idealististen (usein jopa mystillisten) katsomusten kannalle koko historian- ja yhteiskuntakäsityksessään. Voi yleisenä ilmiönä todeta, että mekanistinen materialismi ei ole mikään takuu idealismista, vaan useammin on yhdistetty idealistisiin katsomuksiin luonnontieteiden ulkopuolella ja helposti (juuri yksipuolisuutensa vuoksi) johtaa idealistisiin harhoihin.
12) Tästä johtuu, että marxismin aina täytyy hyvin arvostelevasta kriitillisesti suhtautua uusiin luonnontieteellisiin teorioihin löytääkseen niissä sen, mikä on objektiivisesti oikein ja arvokasta, ja osoittaakseen niissä sen, mikä johtaa harhaan. Tämä sitä suuremmalla syyllä kun luonnontieteiden edistys objektiivisesti on vielä suureksi osaksi sidottu kapitalistiseen yhteiskuntajärjestelmään, sen luomaan tekniikkaan ja ideologiaan.
13) Toiselta puolen merkitsee juuri se, että luonnontiede on tähän saakka kehittynyt melkein kokonaan ilman kosketusta dialektisen materialismin kanssa, ja kuitenkin, sinä huolimatta, omin tein on kaikkein tärkeimmissä kysymyksissä päässyt samoihin yleisiin lopputuloksiin, sitä että dialektinen materialismi on saanut uuden, lopullisen, objektiivisen todistuksen siitä, että se on oikealla tiellä. Alkaen darwinismista biologiassa ja päättyen uuteen elektroonioppiin ja Einsteinin suhteellisuusteoriaan, ovat kaikki aikamme tärkeimmät luonnontieteelliset löydöt vain uusia todistuksia dialektisen materialismin puolesta. Dialektisen materialismin perusteet, sen metoodi ei muutu siitä, että luonnontieteiden kehityksen mukaan muuttuu ja täytyy muuttua niiden sisältö. »Materialismi», sanoi Engels, »saa uuden muodon jokaisen uuden, suuren löydön jälkeen, joka muodostuu käänteentekeväksi luonnontieteissä.»
14) Dialektisellä materialismilla ei siis ole mitään pelättävää uusien, käänteentekevien luonnontieteellisten löytöjen puolelta. Päinvastoin täytyy sen osata antaa niille objektiivinen arvonsa ja löytää niistä uusia todistuksia oman teoriansa puolesta. Näin on dialektisen materialismin suhtauduttava sellaisiin käänteentekeviin ilmiöihin luonnontieteessä kuin darwinismiin sen nykyaikaisessa, kehitetyimmässä muodossa, kuin perinnöllisyysteoriaan, Einsteinin suhteellisuusteoriaan, Freudin psykoanalyysiin, refleksologiaan y. m. suuntiin psykologiassa. Niissä jokaisessa on helppo löytää enemmän taikka vähemmän idealistisia ja epädialektisia harhakäsityksiä, kaikkia on käytetty (tämä koskee erikoisesti freudismiä) idealististen, jopa mystillisten katsantokantojen ja suuntien tueksi, mutta sikäli kuin ne ovat tehneet uusia löytöjä ja antaneet meille oikeamman kuvan objektiivisesta maailmasta ja omista sielutoiminnoistamme, ei marxismi voi olla niitä hyväkseen käyttämättä ja osoittamatta sitä, mikä niissä on sopusoinnussa dialektisen materialismin kanssa.
15) Darwinismi jo alunperin sai osakseen Marxin ja Engelsin hyväksymisen (Engels kutsui sitä erinomaiseksi esimerkiksi syvästi dialektisesta ajattelusta) ja vaikutti herättävästi historiallisen materialismin kehittämiseen. Plehanov meni niinkin pitkälle, että hän määritteli marxismin »darwinismiksi sovellutettuna yhteiskuntatieteeseen». Oikeammin olisi tietenkin sanoa, että darwinismi on dialektista materialismia sovellutettuna biologiaan. Koko myöhempi kehitys on vahvistanut Marxin ja Engelsin arvioinnin. Darwinismi (yleisenä kehitysoppina, eivät sen kaikki yksityiset väitelmät) on tänään yksi dialektisen materialismin perusteita ja kulmakiviä. Mitä alkuperäiseen darwinismiin on lisättävä, on m.m. seuraavaa: »Taistelu olemassaolon puolesta» olisi paremmin (Spencerin ehdotuksen mukaan, Engels oli samaa mieltä) käsitettävä »mukautumiseksi ympäristöön». Kehitysopissa olisi otettava huomioon dialektinen oppi »vastakohtien yhteydestä», joka selittää, miksi kehitys tapahtuu hyppäyksien kautta, eikä vähitellen, tapahtuu »kumouksellisella» eikä »reformistisella» tavalla. Ja lopuksi olisi kehityksessä osoitettava yhteiskunnallisten tekijäin merkitys (minkä Krapotkin osaksi teki) niin eläinmaailmassa kuin ihmiskunnan historiassa.
16) Kaikki Einsteinin teorian pääkohdat: nim. oppi liikunnan suhteellisuudesta, ulottuvaisuudesta ja ajasta aineen ominaisuuksina, olevaisen neljästä ulottuvaisuudesta, ajan suhteellisuudesta atoomien rakenteesta ja liikunnasta, eukliidisen mittausopin arvostelu, — kaikki se muuttaa paljon meidän totuttua maailmankuvaamme, mutta ei horjuta dialektista materialismia» vaan päinvastoin loistavasti todistaa sen oikeaksi. Miten taistelu eetterin objektiivisesta olemassaolosta päättyykin — dialektisen materialismin kohtalo ei ole missään tapauksessa sidottu eetteriin aineen erikoisena muotona. Joskin alussa monet marxistit suhtautuivat Einsteiniin hyvin arvostelevasta niin voi nyt pitää selvänä, että hänen teoriansa on pääkohdissaan oikea. »Tällä kertaa voi pitää tätä kysymystä kutakuinkin ratkaistuna. Dialektikan elementit esiintyvät suhteellisuusteoriassa selvemmin kuin missään muussa nykyajan teoriassa. Se on läpeensä dialektinen», (»Suuren Neuvostoensyklopedian» päätoimittaja O. J. Schmidt).[1*]
17) Perinnöllisyysteorian alalla on pääkysymys hankittujen ominaisuuksien periytymisestä vielä avonainen. Engels lausui eri paikoissa »Anti-Dühringiä» selvästi mielipiteenään, että ne voivat periytyä. Nykyään näyttää taas yleisempänä mielipiteenä marxilaisten luonnontutkijaan keskuudessa olevan, että minkäänlaisia todistuksia tämän puolesta ei ole. Engels on tietenkin voinut tässä erehtyä. Missään tapauksessa hänen lausuntonsa tällaisessa erikoiskysymyksessä ei voi sitoa marxilaisten käsiä. Myös Lenin tunnusti, että »Engelsin materialismin 'muotojen' tarkistus, hänen luonnonfilosoofisten oppien tarkistus ei merkitse mitään 'revisionismia' sanan tavallisessa mielessä, vaan päinvastoin on marxismin kannalta välttämätön». Kuitenkaan ei mikään kielteinen todistus voi tätä probleemia lopullisesti ratkaista, koska uudet kokeet voivat vielä johtaa myönteisiin tuloksiin. Mitään ennakolta mahdotonta ei tietenkään ole siinä, että hankitut ominaisuudet voivat periytyä ja vaikuttaa luonnolliseen valintaan darwinismin mielessä.
18) Paljoa suuremmassa määrässä kuin Einsteinin teoria on Freudin n. k. psykoanalyysi yhteydessä idealististen suuntien kanssa. Ei voi olla puhettakaan siitä, että voisimme hyväksyä Freudin filosoofis-metodoloogiset, sielutieteelliset tai yhteiskuntaopilliset teoriat. Ne ovat suurimmalta osaltaan aatteellisen taantumussuunnan, eivätkä minkäänmuotoisen materialismin ilmauksia. Mutta siitä huolimatta on Freud tehnyt havaintoja ja löytöjä, jotka tuovat oleellista uutta luonnon- ja yhteiskuntatieteisiin, ja joita ei myöskään dialektinen materialismi voi olla hyväkseen käyttämättä pysyäkseen tieteiden uusimpien saavutusten tasalla. Mitä Freud puhuu alatajunnan valtavasta merkityksestä yksilön ja yhteiskunnan elämässä, sukupuolivietin suuresta osuudesta henkisiin luonteihimme ja pyrkimyksiimme (esim. taiteessa ja uskonnossa ja yleisessä aktiivisuudessamme,[2*] ulossulkemisen ja n. k. sublimationin laeista,[3*] saattaa monessa konkreettisessa tapauksessa, jolloin hän siitä puhuu, olla väärin, mutta näiden ilmiöiden objektiivista merkitystä ei mikään materialismi voi kieltää Freudin tekemien tutkimusten jälkeen. Vain dialektinen materialismi voi puhdistaa freudismin sen mystillisistä ja taantumuksellisista piirteistä ja antaa tieteellisen, filosoofisen arvon sen tärkeille löydöille.
19) Jos psykoanalyysi monessa suhteessa on antanut vettä myllyyn idealistisille ja vitalistisille katsomuksille, niin on toinen uusi tieteenhaara, refleksologia, osoittautunut mitä erinomaisimmaksi todistukseksi materialististen katsomusten puolesta. Sen kautta on hermoston ja aivojen toiminta ja niiden yhteydessä olevat sielutieteelliset ilmiöt (s.o. melkein kaikki sielutieteen tärkeimmät kysymykset) ensi kerran saaneet todella materialistisen selityksensä. Refleksologia johtaa suoraa tietä ankarasti dialektis-materialistiseen maailmankatsomukseen, vaikkakin eräät sen nykyisistä tunnetuimmista edustajista (esim. Pavlov) ovat olleet tällaista katsomusta vailla ja eksyneet idealismin harhoihin. Kaukana siitä, että refleksologia olisi omiaan kasvattamaan idealistisia tai vitalistisia mielialoja, on siitä pikemmin se päinvastainen vaara, että henkisen elämän ilmiöt selitetään liian mekaanisella tavalla (kuten teki esim. Behterev), ottamatta huomioon tietoisen toiminnan itsenäistä merkitystä ja yhteiskunnallisten tekijäin näyttelemää osaa ihmisten ja luokkien toiminnassa.[4*]
20) Marxilainen psykologia eli sielutiede ei voi supistua pelkkään refleksologiaan. Ihmisen henkinen toiminta on muutakin kuin pelkkien refleksien summa, niin suuri kuin jälkimäisten osa onkin (jopa suurempikin kuin tavallisesti otaksutaan). Refleksologia erittelee, tutkii ja selittää yksityisiä toimintoja, mutta marxilainen psykologia pyrkii pikemmin tutkimaan niitä lakeja, jotka määräävät kokonaisen henkilöllisyyden toimintaa. Sitä lähinnä ovat sellaiset uudet sielutieteelliset suunnat kuin amerikalainen »tiede käytöksestä (behaviourism) ja saksalainen »luonnepsykologia» (Gestaltpsychologie). Se »luonne» jota marxilainen sielutiede ennenkaikkea tahtoo selvittää (jonka merkitystä porvarilliset sielutieteilijät eivät ole käsittäneet), on ihmisen yhteiskunnallinen luonne, ja se »käytös», joka tässä lähinnä on tärkeä, on hänen yhteiskunnallinen käytöksensä. Se on erinomaisen paljon vaikeampi, mutta myös erinomaisen paljon tärkeämpi kysymys kuin mitä vanha sielutiede itselleen asetti. Selvää on, ettei sitä pysty ratkaisemaan mikään sielutiede, joka seisoo idealistisella tai mekanistisella pohjalla, vaan ainoastaan dialektinen, materialistinen sielutiede. Mutta meidän on samalla myös tunnustettava, että tämä on ala, jossa oikeastaan ei olla vielä päästy alkuunkaan ja joka sen vuoksi vaatii meiltä vakavaa tieteellistä tutkimustyötä.
21) Täten näemme että ei ole sitä tutkimusalaa, jolla dialektinen materialismi ei löytäisi itsenäisiä tehtäviä ja joihin se ei puuttuisi uudistavalla, kumouksellisella tavalla. Ei ole sitä kysymystä, jossa voisimme pitää porvarillisen tieteen ratkaisua lopullisena, vaan tämän tieteen arvokkaimmatkin saavutukset kelpaavat meille vain aineistona, joka on suureksi osaksi tarkistettava ja uudestaan muokattava dialektisen materialismin näkökannalta ja sen metoodia käyttäen. Vain sen kautta dialektinen materialismi muodostuu eheäksi, kokonaiseksi maailmankatsomukseksi. Mutta tehtävämme ei ole vain tieteen uudestaan muokkaus. Yhtä tärkeää on ihmisten jokapäiväisen ajattelun kasvattaminen tietoiseksi dialektiseksi ajatteluksi. Suuri osa luokkataistelun ja sosialistisen rakennustyön proletariaatin eteen asettamista probleemeista saisivat paljoa nopeamman ja tehokkaamman ratkaisun, elleivät dogmaattiset, metafyysilliset ajattelutavat vielä niin suuressa määrin olisi vallitsevina. Tehtävänämme on valistustyön avulla kasvattaa tietoisia, dialektisesti ajattelevia proletaareja — vasta silloin voimme puhua uudesta, sosialistisesta ihmisestä, joka pystyy luomaan uuden, korkeamman dialektiseen maailmankatsomukseen perustuvan yhteiskunnan, talouden ja kulttuurin.
[Fr. Engels]
Tämän pitkän ajanjakson kuluessa, Descartesista Hegeliin ja Hobbesista Feuerbachiin, ei filosoofeja työntänyt eteenpäin laisinkaan vain puhtaan ajattelun voima, niinkuin he itse kuvittelivat. Päinvastoin. Todellisuudessa heitä työnsivät eteenpäin valtavat, yhä nopeammat saavutukset luonnontieteissä ja teollisuudessa. Materialistien keskuudessa tämä oli aivan silmiinpistävää. Mutta idealistienkin oppijärjestelmät täyttyivät yhä enemmän materialistisella sisällöllä, ja ne yrittivät panteismin tapaan silittää vastakohdan aineen ja hengen välillä. Hegelin systeemissä asia jo lopuksi meni siihen, että se sekä metoodinsa puolesta että sisältöönsä nähden osoittautui vain päälaellaan seisovaksi materialismiksi ...
Viime (XVIII:n) vuosisadan materialismi oli etupäässä mekanistista, sen vuoksi että siihen aikaan kaikista luonnontieteistä vain mekaniikka, vieläpä vain (maallisten ja taivaallisten) kiinteiden kappaleiden, s. o. painovoiman mekaniikka oli saavuttanut eräänlaisen päätekohdan. Kemia oli vielä aivan lapsellisella, flogistonin asteella. Biologia oli kapaloissaan; oli vähän vielä tutkittu kasvi- ja eläinelimistöä, sen toimintaa selitettiin pelkällä mekaanisella tavalla. XVIII:n vuosisadan materialistien silmissä oli ihminen vain kone, niinkuin eläimet olivat olleet Descartesin silmissä. Pelkän mekaniikan mittapuun käyttö kemiallisiin ja elimellisiin ilmiöihin nähden, joiden suhteen mekaaniset lait tietysti edelleen ovat voimassa, mutta siirtyvät taka-alalle muiden, korkeampien lakien edeltä — on klassillisen ranskalaisen materialismin ensimäisenä, silloin vielä välttämättömänä rajoittuneisuuden erikoispiirteenä ja osoituksena.
Tämän materialismin toinen rajoittuneisuuden erikoispiirre sisältyi sen kykenemättömyyteen nähdä maailma prosessina, aineena, joka on lakkaamattoman historiallisen kehityksen alaisena. Tämä piirre vastasi silloisen luonnontieteen tilaa ja myös sen kanssa yhteydessä olevaa metafyysillistä, s. o. epädialektista filosoofista ajattelumetoodia. Jo silloin tiedettiin, että luonto on ikuisessa liikunnan tilassa. Mutta senaikaisten käsitysten mukaan tämä liikunta tapahtui yhtä ikuisesti muuttumattomassa ympyrässä, eikä sen vuoksi liikkunut paikaltaan; se johti aina yksiin ja samoinkin muuttumattomiin seurauksiin. Sellaista käsitystä ei silloin voitu välttää. Kantin teoria aurinkokunnan synnystä oli vasta hiljattain kehitetty ja tuntui toistaiseksi pelkältä hassutukselta. Maan kehityshistoria, geologia, oli vielä aivan tuntematon, ja kysymystä nykyisten elävien olentojen synnystä jatkuvan kehityksen kautta, joka johtaa yksinkertaisesta monimutkaiseen, ei silloin vielä voitu tieteellisesti asettaa. Tämän vuoksi ei voitu välttää sitä, että puuttui historiallinen käsitys luonnosta. Tätä puutetta voi, sitä vähemmän panna XVIII:n vuosisadan syyksi koska sitä oli vielä Hegelissäkin ...
Historian alalla vallitsi myös sama epähistoriallinen käsitys. Tässä kahlehti silmää taistelu keskiajan jätteitä vastaan. Keskiaikaa pidettiin historian kehityksen yksinkertaisena keskeytyksenä, tuhatvuotisena yleisenä raakalaisuutena. Kukaan ei kiinnittänyt huomiota keskiajan suuriin saavutuksiin: Europan kulttuurialueen laajenemiseen, suuriin, elinvoimaisiin kansakuntiin, jotka täällä muodostuivat rinnakkain, ja lopuksi XIV:n ja XV:n vuosisatojen valtaviin teknillisiin saavutuksiin. Siksi tuli mahdottomaksi muodostaa järkevä käsitys suurista historiallisista yhteyksistä, ja historiaa itseään ei parhaimmassa tapauksessa pidetty muuna kuin kokoelmana kuvia ja esimerkkejä filosoofien käytettäväksi.
Ne kömpelöt kotikaupustelijat 50-luvulla Saksassa kaupitelivat materialismia, eivät askeltakaan menneet opettajistaan eteenpäin. Kaikki luonnontieteiden uudet saavutukset olivat heille vain uusina todistuksina maailmanluojan olemassaoloa vastaan; heidän alaan ei kuulunutkaan teorian edelleen kehittäminen. Joskin idealismi oli jo siihen aikaan laulanut virtensä loppuun ja kuolettavasti haavoittunut 1848 vuoden vallankumouksessa, oli sillä ainakin se lohdutus, että materialismi hetkellisesti rappeutui vielä enemmän. Feuerbach oli täysin oikeassa torjuessaan kaiken edesvastuun tällaisesta materialismista. Hänen ei vain olisi pitänyt sotkea materialismin silloisten matkasaarnaajien oppeja materialismiin yleensä.
Fr. Engels, »Ludvig Feuerbach», II. — 1888.
Luonnontieteilijäin suuri joukko ei voi vieläkään luopua vanhoista metafyysillisistä määritelmistä ja ovat avuttomia kun heidän on järkevästi selitettävä ja systematisoitava nämä nykyaikaiset tosiasiat, jotka niin sanoaksemme havainnollisesti osoittavat dialektiikan olemassaolon luonnossa. Tässä täytyy, tahtoipa sitä tai ei, väkisinkin ajatella: atoomia, molekyylejä j. n. e. ei voi misroskoopilla nähdä, niitä voidaan vain ajattelulla käsitellä ... Kaikesta salaperäisestä vapautettu dialektiikka tulee ehdottomaksi välttämättömyydeksi luonnontieteille ... Filosofia kostaa jälestäpäin sen, että luonnontiede jätti sen sikseen. Luonnontieteilijät voisivat nyt jo filosofian luonnontieteellisten saavutusten esimerkkiä silmälläpitäen tulla vakuutetuiksi siitä, että kaikessa tässä filosofiassa on jotain sellaista, mikä on heidän yläpuolellaan jopa heidän omalla alallaan (Leibniz) — äärettömyyksien matematiikan perustaja, jonka rinnalla induktiivinen aasi Newton on plagiaattori ja pahantekijä; Kant, — teoria maailmankaikkeuden synnystä ennen Laplacea; Oken — ensimäinen Saksassa, joka hyväksyi kehitysopin; Hegel — jonka luonnontieteiden yhdistäminen ja järjenmukainen luokittelu on suurempi teko, kuin koko materialistinen hassutus yhteenotettuna).
Fr. Engels, »Luonnon dialektiikka», I. — 1873–76.
[K. Marx & Fr. Engels]
Ranskan valistusaika ja erikoisestikin XVIII:n vuosisadan ranskalainen materialismi oli paitsi taistelua vallitsevia poliittisia laitoksia, vallitsevaa uskontoa ja jumaluusoppia vastaan, myöskin avointa, selvästi ilmaistua taistelua XVII:n vuosisadan metafysiikkaa ja yleensä kaikkea metafysiikkaa, myös Descartesin, Malebranchen, Spinozan ja Leibnizin metafysiikkaa vastaan. Filosofia asetettiin metafysiikkaa vastaan samoin kuin Feuerbach ensimäisessä päättäväisessä esiintymisessään Hegeliä vastaan asetti raittiin filosofian humalaista spekulationia vastaan. XVII:n vuosisadan metafysiikka, jonka ranskalainen valistus ja erikoisestikin ranskalainen materialismi oli lyönyt pois taistelutantereelta, eli saksalaisessa filosofiassa ja nimenomaan XIX:n vuosisadan saksalaisessa spekulatiivisessa filosofiassa voitokasta ja sisältörikasta valtaanpalautumisensa aikaa. Sen jälkeen kuin Hegel oli nerokkaasti yhdistänyt sen koko siihenastiseen metafysiikkaan ja saksalaiseen idealismiin ja perustanut metafyysillisen maailmanvaltakuntansa, suoritettiin hyökkäykset jumaluusoppia vastaan, niinkuin XVIII:kin vuosisadalla, rinnakkain hyökkäyksien kanssa spekulatiivista metafysiikkaa ja yleensä kaikkea metafysiikkaa vastaan.
Rikastutettuna nyt sillä, minkä itse spekulationi oli saavuttanut, ja ollen samaa kuin humanismi, tekee materialismi ainaiseksi lopun metafysiikasta. Mutta samoin kuin Feuerbach teoriassa, samoin ranskalainen ja englantilainen sosialismi ja kommunismi ovat käytännössä humanismin kanssa yhtäpitävää materialismia.
Oikeastaan on ranskalaisessa materialismissa kaksi suuntaa, joista toinen johtaa alkuperänsä Descartesista, toinen Lockesta. Viimemainittu on etupäässä ranskalainen kasvatustekijä ja johtaa suoraa tietä sosialismiin. Ensinmainittu, mekanistinen materialismi, kehittyy varsinaiseksi ranskalaiseksi luonnontieteeksi. Molemmat suunnat usein kietoutuvat yhteen kehityksensä kulussa. Meidän ei ole tarpeen yksityiskohtaisesti puhua Descartesista lähteneestä materialismista yhtä vähän kuin Newtonin ranskalaisten seuraajien koulukunnasta ja yleensä ranskalaisen luonnontieteen kehityksestä.
Panemme merkille vain seuraavaa:
Fysiikassaan antaa Descartes aineelle luovan voiman ja pitää mekaanista liikuntoa sen elämän toimintana. Hän erotti kokonaan fysiikkansa metafysiikastaan. Hänen fysiikkansa puitteissa on aine ainoana perusaineena, olemisen ja tiedon ainoana perustana.
Ranskalainen mekanistinen materialismi yhtyi Descartesin fysiikkaan hänen metafysiikkana vastakohtana. Hänen seuraajansa olivat ammatiltaan anti-metafyysikkoja, s. t. s. fyysikkoja.
Tämä koulukunta alkaa lääkäri Leroyn ja saavuttaa suurimman kehitysasteensa lääkäri Cabanis'n persoonassa. Lääkäri Lamettrie on sen keskipisteenä. Jo Descartesin eläessä Leroy sovellutti sieluun opettajansa opin eläimellisen ruumiin rakenteesta — kuten Lamettrie XVIII:lla vuosisadalla — ja julisti sielun ruumiin muodoksi (modus) sekä aatteet mekaanisiksi liikunnoiksi. Vieläpä Leroy ajatteli, että Descartes piti salassa todelliset mielipiteensä tässä kysymyksessä. Tätä vastaan pani Descartes vastalauseensa. XVIII:n vuosisadan lopussa Cabanis päätti karteesiolaisen materialismin kehittelyn kirjallaan »Rapport du physique et du moral da l'homme (»Fyysillisten ja henkisten ilmiöiden vuorovaikutus ihmisessä»).
Karteesiolaista materialismia on vielä nytkin olemassa Ranskassa. Suurimmat saavutukset sai se mekanistisessa luonnontieteessä ...
XVII:n vuosisadan metafysiikan, jonka pääedustajana Ranskassa oli Descartes, oli jo syntymästään saakka pakko taistella materialismia vastaan. Materialismi nousi Descartesia vastaan Gassendin persoonassa, joka jälleensynnytti Epikuuroksen materialismin. Ranskalaisella ja englantilaisella materialismilla on aina ollut läheiset suhteet Demokritokseen ja Epikuurokseen. Toisena karteesiolaisen metafysiikan vastustajana oli englantilainen materialisti Hobbes. Gassendi ja Hobbes voittivat vastustajansa vasta kauan oman kuolemansa jälkeen, aikana, jolloin se oppi virallisesti hallitsi kaikissa ranskalaisissa koulukunnissa.
Voltaire on huomauttanut, että ranskalaisten välinpitämättömyys XVIII:n vuosisadalla käydyn jesuiittain ja jansenistien välisen taistelun suhteen johtui ei niin paljon filosofian vaikutuksesta kuin Law'n rahakeinottelujen takia. XVII:n vuosisadan metafysiikan häviö voidaan tosiaankin selittää XVIII:n vuosisadan materialistisen teorian ansioksi vain sikäli kuin tämä viimemainittu teoreettinen liike itse saa selityksensä silloisen ranskalaisen elämän käytännöstä. Tämä elämä suuntautui välittömään todellisuuteen, maalliseen onneen ja maallisiin etuihin, maalliseen maailmaan. Sen jumaluusoppivastaista, metafysiikanvastaista, sen materialistista käytäntöä täytyi vastata jumaluusopinvastainen, metafysiikkavastainen, materialistinen teoria. Metafysiikka menetti käytännössä kaiken luottonsa. Tässä on meidän vain luotava lyhyt silmäys asian teoreettiseen puoleen.
XVII:lla vuosisadalla oli metafysiikka vielä täynnä myönteistä maallista sisältöä: muistakaa Descartes, Leibniz y. m. Se suoritti keksintöjä matematiikassa, fysiikassa ja muissa täsmällisissä tieteissä, jotka näyttivät siihen yhdistetyiltä. Mutta jo XVIII:n vuosisadan alussa tämä näennäinen yhteys rikkoutui. Positiiviset tieteet olivat eronneet metafysiikasta ja löytäneet itselleen omat alansa. Samaan aikaan, jolloin mielenkiinto kokonaan alkoi keskittyä todelliseen maailmaan ja maallisiin esineisiin, supistui metafysiikan koko rikkaus aateolioihin ja taivaallisiin esineisiin. Metafysiikka oli tullut tympeäksi. Sinä samana vuonna, jolloin kuolivat XVII:n vuosisadan viimeiset suuret ranskalaiset metafyysikot Malebranche ja Arnauld, syntyivät Helvetius ja Condillac.
Se joka riisti XVII:n vuosisadan metafysiikalta ja metafysiikalta yleensä kaiken arvovallan teoriassa, oli Pierre Bayle. Hänen aseenaan oli skeptisismi, joka itse oli taottu metafysiikan ihmeitätekevistä kaavoista. Bayle lähti aluksi Descartesin metafysiikasta. Kuten Feuerbach siirtyi taistelun kautta spekulatiivista teoriaa vastaan taisteluun spekulatiivista filosofiaa vastaan juuri sen vuoksi, että hän näki filosoofisessa spekulationissa jumaluusopin viimeisen varustuksen ja hänelle oli välttämätöntä, lyöden jumaluusoppineet ulos heidän näennäis-tieteellisistä asemistaan, pakottaa heidät hakemaan pelastustaan kömpelössä, inhoittavassa uskossa, samaan tapaan uskonnolliset epäilykset johtivat Baylea epäilyksiin metafysiikan suhteen, joka uskoa puolusti. Hän otti kriitillisesti tarkistaakseen metafysiikan sen koko historian kuluessa. Hänestä tuli sen historioitsija, voidakseen kirjoittaa sen kuoleman historian. Erikoisesti hän kumosi Spinozaa ja Leibnizia.
Hajoittamalla metafysiikan skeptillisyyden avulla Pierre Bayle valmisti Ranskassa hyvän vastaanoton ei ainoastaan materialismille ja terveen järjen filosofialle. Hän myös julisti ateistista yhteiskuntaa, jonka pian piti tulla, todistamalla, että on mahdollinen vain jumalankieltäjistä muodostettu yhteiskunta, että jumalankieltäjä voi olla hyvin kunnioitettu henkilö, että ihmistä alentaa taikausko ja epäjumalain palvelus, eikä jumalankieltäminen.
Erään ranskalaisen kirjailijan mukaan oli Pierre Bayle »viimeinen metafysiikko XVII:n vuosisadan mielessä ja ensimäinen filosoofi XVIII:n vuosisadan mielessä».
Paitsi XVII:n vuosisadan jumaluusopin ja metafysiikan kielteistä kumoamista tunnettiin myös myönteisen metafysiikan vastaisen systeemin tarvetta. Tunnettiin sellaisen kirjan tarvetta, joka kohottaisi systeemiksi ja teoreettisesti perustelisi silloisen elämän käytäntöä. Locken teos »Inhimillisen ymmärryksen alkuperästä» ilmestyi kuin varta vasten toiselta puolen kanavaa. Se otettiin riemulla vastaan kuten kauan odotettu kutsuvieras.
Nousee kysymys: onko Locke ehkä — Spinozan oppilas? »Yleinen» historia saattaa vastata siihen: materialismi on Ison-Britannian synnyttämä poika. Jo sen skolastiikko Duns Scotus asetti kysymyksen: »Eikö aine voi ajatella?»
Tehdäkseen sellaisen ihmeen mahdolliseksi, hän vetosi jumalan kaikkivaltiuteen, s. o. sanoen, hän pani itse jumaluusopin saarnaamaan materialismia. Hän oli sitäpaitsi nominalisti. Nominalismi on pääaineksena englantilaisilla materialisteilla, samoin kuin se yleensä on materialismin ensimäinen ilmaus.
Englantilaisen materialismin varsinaisena oppi-isänä on Bacon. Hänelle oli todellisena tieteenä vain luonnontiede, ja luonnontieteen pääosana aistinalainen fysiikka. Hänen auktoriteetteinaan ovat usein Anaxagoras homeomereineen ja Demokritos atoomeineen. Hänen oppinsa mukaan eivät voi meitä harhaan johtaa ulkonaiset havaintomme, jotka ovat kaiken tietomme lähteenä. Tiede on kokemusperäistä tiedettä. Se sisältyy järkiperäisen metoodin sovelluttamiseen havaintojemme meille antamiin tosiasioihin. Induktiooni, erittely, vertailu, havainto, kokeilu, siinä järkiperäisen metoodin tärkeimmät ehdot. Ensimäinen ja kaikkein tärkein aineelle kuuluvista ominaisuuksista on liikunta, ei ainoastaan mekaaninen ja matemaattinen liikunta, vaan liikunta pikemmin pyrkimyksenä, elimellisenä henkenä, jännitysvoimana, aineen tuskana, käyttääksemme Jakob Böhmen nimitystä. Aineen alkuperäisinä muotoina ovat elävät, yksilöllistyttävät, aineessa olevat, erikoiseroavaisuuksia luovat olinvoimat.
Baconilla, joka ensimäisenä materialismia kehitti, — sisältää vielä materialismi naivissa muodossa kaikenpuolisen kehityksen ituja. Aine runollis-aistillisessa loistossaan valaisee iloisesti koko ihmisen. Toiselta puolen on Baconin aforistinen oppi vielä täynnä jumaluusopillista epäjohdonmukaisuutta.
Myöhemmässä kehityksessään materialismi tulee yksipuoliseksi. Hobbes on baconilaisen materialismin systemaatikko. Ulkonaisen maailman ilmiöt menettävät erikoisvärinsä ja muuttuvat mittausopin abstraktisiksi esineiksi. Fysikaalinen liike uhrataan mekaanisen tai matemaattisen liikkeen hyväksi. Mittausoppi julistetaan tärkeimmäksi tieteeksi. Materialismi muuttuu ihmiskunnalle vihamieliseksi. Voittaakseen ihmisvihaisen, lihattoman hengen sen omalla alalla, täytyy materialismin itse kuolettaa lihansa ja muuttua askeetiksi. Se esiintyy järkiolentona, mutta se kehittää myös säälimättömästi järjellisiä johtopäätöksiä.
Lähtien Baconin opista Hobbes todistaa, että jos kaikki tietomme saavutetaan ulkonaisten havaintojemme avulla, niin näkemys, ajatus, mielle j. n. e. eivät ole mitään muuta kuin mielikuvia esineellisestä maailmasta, jolta enemmän tai vähemmän on riisuttu aistillinen muoto. Tiede voi vain antaa nimitykset näille mielikuville. Sama nimitys voidaan antaa useammalle mielikuvalle. Voidaan myös keksiä nimitysten nimityksiä. Mutta olisi ristiriitaista, jos me, toiselta puolen, olettaisimme, että kaikki aatteet saavat alkunsa aistimaailmasta, toiselta puolen väittäisimme, että sana on enemmän kuin sana, että on olemassa jonkinlaisia yleisiä olentoja mielteittemme heijastamia, aina yksityisten olentojen lisäksi. Ruumiiton alkuaine on samanlainen ristiriita kuin ruumiiton kappale. Esine, oleminen, alkuaine on kaikki yhtä ja samaa todellista aatetta. Ei voi eroittaa ajatusta aineesta, joka ajattelee. Aine on kaikkien muutoksien subjektina. Sana ääretön on järkeä vailla, jos sen pitää merkitä jotain muuta kuin kykyämme loppumattomasti suurentaa jokaista lukua. Koska voimme havaita ja tuntea vain aineellista maailmaa, emme voi yhtään mitään tietää jonkun jumalan olemassaolosta. Epäilyksen ulkopuolella on vain oma olemassaoloni. Jokainen inhimillinen intohimo on alkavaa tai päättyvää mekaanista liikuntoa. Pyrkimyksemme kohteet muodostavat hyvän. Ihminen on alistettu samojen lakien alaiseksi kuin luontokin. Voima ja vapaus on yhtä ja samaa.
Hobbes systematisoi Baconia, mutta ei perustellut lähemmin hänen pääajatustaan: tiedot ja aatteet ovat peräisin aistillisesta maailmasta.
Tätä Baconin ja Hobbesin ajatusta kehitti edelleen Locke tutkimuksessaan inhimillisen järjen alkuperästä.
Kuten Hobbes hävitti Baconin materialismin deistiset ennakkoluulot, niin Collins, Dodwell, Coward, Hartley, Priestley y. m. hävittivät Locken sensualismin viimeiset jumaluusopilliset esteet. Deismi ei ainakaan materialistille yleensä ole muuta kuin mukava ja harmiton muoto vapautua uskonnosta.
Puhuimme jo siitä miten oikeaan aikaan Locken kirja ilmestyi Ranskaan. Locke perusti bon sens'in, terveen järjen filosofian, s. o. sanoi epäsuoranaisella tavalla, ettei voi olla filosofiaa, joka eroaa terveistä, inhimillisistä aistimuksista ja niihin perustuvasta järjestä.
Locken suoranainen oppilas ja ranskalainen tulkitsija, Condillac suuntasi heti Locken sensualismin XVII:n vuosisadan metafysiikkaa vastaan. Hän todisti, että ranskalaiset olivat aivan oikeassa, kun he sen hylkäsivät pelkän mielikuvittelun ja jumaluusopillisten ennakkoluulojen teelmänä. Hän julkaisi teoksen Descartesin, Spinozan, Leibnizin ja Malebranchen oppien kumoamiseksi. Kirjassaan »Essai sur l'origine des connaissances humaines» (»Tutkimus inhimillisten tietojen alkuperästä») hän kehitti Locken ajatusta ja todisti, ettei vain sielu, vaan myös aistimukset, ettei vain kyky muodostaa aatteita, vaan myös kyky aistia, on kokemuksen ja tottumuksen asia. Ihmisen koko kehitys riippuu sen takia kasvatuksesta ja ulkonaisista olosuhteista. Vain eklektisen filosofian onnistui myöhemmin syrjäyttää Condillac ranskalaisista kouluista.
Ero ranskalaisen ja englantilaisen materialismin välillä vastaa täysin eroa näiden kansallisuuksien välillä. Ranskalaiset antoivat englantilaiselle materialismille terävämielisyyttä, lihaa ja verta ja kaunopuheisuutta. He antoivat sille sitä temperamenttia ja viehättävyyttä, jota vailla se vielä oli. He sivistivät sen.
Helvetiuksella, joka myös otti lähtökohdakseen Locken opit, saa materialismi puhtaasti ranskalaisen luonteen. Hän sovelluttaa sen jopa yhteiskunnalliseen elämään (kirjassa »De l'homme», »Ihmisestä»). Aistilliset ominaisuudet, itserakkaus, nautinto ja oikein ymmärretty oma etu muodostavat kaiken siveyden perustan. Kaikkien ihmisten henkisten kykyjen luonnollinen yhtäläisyys, yhteys järjen saavutusten ja teollisuuden saavutusten välillä, ihmisen luonnollinen taipumus hyvään, kasvatuksen kaikki vakaisuus — kas siinä hänen oppijärjestelmänsä pääkohdat.
Lamettrien teokset sisältävät karteesiolaisen ja englantilaisen materialismin yhdistelmän. Hän käyttää yksityiskohtiin saakka hyväkseen Descartesin fysiikkaa. Hänen l'homme machine (kone-ihminen) on tehty Descartesin kone-eläimen malliin. Holbachin kirjassa »Système de la nature» (»Luonnon systeemi») on fysiikalle omistettu osa myös ranskalaisen ja englantilaisen materialismin yhdistelmää, ja hänen oppinsa siveellisyydestä perustuu Helvetiuksen siveysoppiin. Ranskalainen materialisti, joka enemmän kuin muut yllä piti yhteyttä metafysiikan kanssa ja sen vuoksi sai osakseen Hegelin kiitokset, nim. Robinet (»De la nature», »Luonnosta»), vetoaa suoraan Leibnizin.
Ei ole tarpeen meidän puhua sellaisista miehistä kuin Volney, Dupuis, Diderot y.m. eikä fysiokraateista sen jälkeen kun olemme selvittäneet ranskalaisen materialismin kaksinaisen alkuperän: toiselta puolen Descartesin fysiikasta, toiselta puolen englantilaisesta materialismista, ja olemme osoittaneet vastakohdan ranskalaisen materialismin ja XVII:n vuosisadan metafysiikan, s. o. Descartesin, Spinozan, Malebranchen ja Leibnizin metafysiikan välillä. Saksalaiset huomasivat tämän vastakohdan vasta sen jälkeen kuin he itse olivat nousseet vallassaolevaa spekulatiivista metafysiikkaa vastaan.
Kuten karteesiolainen materialismi kehittyy luonnontieteeksi, niin päättyy ranskalaisen materialismin toinen suunta suoraan sosialismiin ja kommunismiin.
Ei tarvitse paljon terävyyttä ymmärtääkseen välttämättömän yhteyden sen välillä, mitä ranskalainen materialismi opettaa luonnollisesta taipumuksesta hyvään ja kaikkien ihmisten yhtäläisistä henkisistä kyvyistä, kokemuksen, tottumusten ja kasvatuksen kaikkivaltiudesta, ulkonaisten olosuhteiden vaikutuksesta ihmiseen, teollisuuden suuresta merkityksestä, nautinnon siveellisestä oikeutuksesta j. n. e. — sosialismin ja kommunismin kanssa. Jos ihminen saa kaikki tietonsa aistimuksensa j. n. e. ulkonaisesta maailmasta ja siitä saamastaan kokemuksesta, niin on hänen tehtävänään järjestää ulkoinen maailma niin, että hän kokee siinä sitä, mikä on todella inhimillistä, totuttaa itsensä näkemään itsensä ihmisenä. Jos oikein ymmärretty oma etu on kaiken siveyden perustana, niin täytyy pyrkiä siihen, että yksityisen ihmisen edut löisivät yhteen ihmiskunnan etujen kanssa. Ellei ihminen ole vapaa sanan materialistisessa mielessä, s. o. jos hänen vapautensa sisältyy ei hänen kielteiseen kykyynsä välttää määrättyjä tekoja, vaan myönteisiin mahdollisuuksiin ilmaista henkilöllisyyttään, niin ei saa rangaista yksilöjä heidän rikoksistaan, vaan täytyy hävittää rikoksen yhteiskuntavastaiset juuret ja yhteiskunnassa antaa tilaa jokaisen yksityisen ihmisen luonteenomaiselle toiminnalle. Jos ihminen on olosuhteiden tuote, niin täytyy siis tehdä nämä olosuhteet inhimillisiksi. Jos ihminen luonnostaan on yhteiskunnallinen, niin voi hän siis vain yhteiskunnassa kehittää todellista luonnettaan. Hänen luonteensa voiman täytyy tutkia ei eri yksilöjen voiman, vaan koko yhteiskunnan voiman mukaan.
Näitä ja tämäntapaisia lauseita tapaa melkein sananmukaisesti jopa vanhimmillakin ranskalaisilla materialisteilla. Tämä ei ole oikea paikka niiden arvioimiselle. Materialismin sosialistiset pyrkimykset ilmenevät hyvin selvästi erään Locken varhaisen oppilaan Mandevillen »Paheiden puolustuksessa». Mandeville todistaa, että nykyisessä yhteiskunnassa paheet ovat välttämättömät ja hyödylliset. Se ei suinkaan ollut nykyisen yhteiskunnan puolustusta.
Fourier lähtee välittömästi ranskalaisen materialismin opeista. Babuvistit olivat kömpelöjä, sivistymättömiä materialisteja; mutta kehittyneempikin kommunismi lähti suoraan ranskalaisesta materialismista. Helvetiuksen antamassa muodossaan palautuu nimittäin materialismi Englantiin, alkuperäiseen kotimaahansa. Helvetiuksen siveysoppeihin perustaa Bentham oppirakenteensa oikein ymmärretystä edusta; Benthamin oppeihin nojautuen luo Owen englantilaisen kommunismin. Eläessään Englannissa pakolaisena tulee Cabet tartutetuksi sikäläisillä kommunistisilla opeilla ja tulee palattuaan Ranskaan kommunismin kaikkein kansanomaisimmaksi, vaikka samalla pintapuolisimmaksi edustajaksi. Tieteellisemmät ranskalaiset kommunistit Dezamy, Gey y. m. kehittävät, kuten Owen, materialismin oppia todellisen humanismin oppina ja kommunismin loogillisena perustana.
K. Marx — Fr. Engels, »Pyhä perhe». — 1845.
»Vanhan», siihen luettuna myöskin Feuerbachin (ja sitä suuremmalla syyllä Büchner–Vogt–Moleschottin »vulgäärisen») materialismin pääheikkoudeksi Marx ja Engels lukivat: 1) sen että tämä materialismi oli »etupäässä mekaanista», ei ottanut huomioon kemian ja biologian uusinta kehitystä (meidän päivinämme olisi vielä lisättävää: aineen sähköteoriaa); 2) sen että vanha materialismi oli epähistoriallista, epädialektista (metafyysillistä, kun tällä tarkoittaa samaa kuin antidialektinen), eikä johdonmukaisesti ja kaikinpuolisesti sovelluttanut kehitysopillista näkökantaa; 3) sen että he käsittivät »ihmisen olemuksen» abstraktisesta eikä »kaikkien yhteiskunnallisten (määrättyjen, konkreettis-historiallisten) suhteiden summana» ja sen vuoksi vain »selittivät» maailmaa, vaikka kysymys on sen »muuttamisesta» toiseksi, s. o. eivät ymmärtäneet »vallankumouksellisen käytännöllisen toiminnan» merkitystä.
V. I. Lenin, »K. Marx» — 1914.
Engels selvää selvemmin sanoo, että Büchner ja Kumpp. »eivät missään suhteessa edenneet opettajiensa opeista», s. o. XVIII:n vuosisadan materialismista, eivät menneet askeltakaan eteenpäin; tästä ja vain tästä Engels moittii Büchneria ja Kumpp., ei heidän materialismista, kuten asiaan perehtymättömät luulevat, vaan siitä, etteivät he vieneet materialismia eteenpäin, »eivät edes ajatelleet sitä, että teoria olisi edelleen kehitettävä» myös materialismin alalla. Vain tästä moitti Engels Büchneria ja Kumpp., ja siinä samassa Engels pykälä pykälältä luettelee XVIII:n vuosisadan ranskalaisten materialistien kolme »perusrajottuneisuutta», joista Marx ja Engels vapautuivat, mutteivät pystyneet vapauttamaan Büchner ja Kumpp. Ensimäinen rajottuneisuus oli siinä, että vanhojen materialistien katsanto oli »mekanistinen» siinä mielessä, että he »käyttivät vain mekaniikan mittapuuta kemiallisiin ja fysikaalisiin luonnonprosesseihin nähden».
V. I. Lenin, »Materialismi ja empiriokritisismi». — 1908.
Engels kehoitti jo kauan sitten nykyaikaisen proletariaatin johtajia joukkolevittämistä varten kansan keskuuteen kääntämään XVIII:n vuosisadan loppupuolen ateistisen taistelukirjallisuuden. Häpeäksemme emme ole sitä vielä tehneet (yksi monia todistuksia siitä, että on paljon helpompaa valloittaa valtaa vallankumouksellisena aikana, kuin osata tätä valtaa oikein käyttää). Välistä puolustetaan tätä hitauttamme, toimettomuuttamme ja kykenemättömyyttämme kaikenlaisilla tekosyillä: esim., »vanha ateistinen kirjallisuus XVIII:lta vuosisadalta on muka vanhentunut, epätieteellinen, naivi» j. n. e. Ei ole mitään pahempaa kuin tuollaiset, muka tieteelliset, sofismit, jotka paljastavat joko pikkumaisuuden tai marxismin täydellisen ymmärtämättömyyden. Tietenkin on sekä paljon epätieteellistä että naivia XVIII:n vuosisadan vallankumouksellisten ateistisissa tuotteissa. Mutta eihän kukaan estä näiden tuotteiden julkaisijoita lyhentämästä niitä ja varustamasta ne lyhyillä jälkisanoilla, jotka osoittavat tieteellisen uskonnonarvostelun edistyksen XVIII:n vuosisadan jälkeen, luettelevat vastaavia uusimpia teoksia j. n. e. Olisi mitä suurin virhe ja pahin virhe, mitä marxisti voi tehdä, jos luulisi, että monimiljoonaiset kansanjoukot (varsinkin talonpojat ja käsityöläiset), jotka koko nykyisessä yhteiskunnassa ovat tuomittuja elämään pimeydessä, sivistymättömyydessä ja ennakkoluuloissa, voivat tästä pimeydestä vapautua vain puhtaan marxilaisen valistuksen suoraa viivaa myöten. On välttämättä annettava näille joukoille mitä erilaisinta aineistoa ateistisessa propagandassa, tutustutettava niitä tosiasioihin elämän erilaisimmilta aloilta, lähestyttävä heitä erilaisin tavoin, jotta voisimme herättää niiden mielenkiintoa, herättää ne uskonnollisesta unesta, ravistella niitä eri puolilta, mitä erilaisimmin keinoin j. n. e.
Taisteluintoinen, elävä, lahjakas, terävä ja hallitsevaa pappiskomentoa vastaan avonaisesti hyökkäävä XVIII:n vuosisadan vanhojen ateistien kirjallinen tuotanto osoittautuu yhä uudestaan tuhat kertaa sopivammaksi herättämään ihmisiä uskonnollisesta unesta kuin ikävät, kuivat, tuskin milloinkaan kyllin hyvin valikoituja tosiasioiden avulla eläviksi tehdyt marxismin selostukset, jotka kirjallisuudessamme ovat enimmäkseen käytännössä ja jotka (miksipä syntejämme salata) usein vääristelevät marxismia. Kaikki vähänkin tärkeät Marxin ja Engelsin teokset on meillä käännetty. Ei ole laisinkaan minkäänlaisia syitä pelätä, että vanha ateismi ja vanha materialismi jäävät meillä täydentämättä niillä korjauksilla, jotka Marx ja Engels tekivät. Kaikkein tärkeintä on — ja sen kaikkein helpoimmin unohtavat meidän muka marxilaiset, mutta tosiasiallisesti marxilaisuutta silpovat kommunistit — että kyetään vielä kehittymättömissä joukoissa herättämään mielenkiintoa tietoiseen suhtautumiseen uskonnollisiin kysymyksiin ja tietoiseen uskonnon arvosteluun.
V. I. Lenin, »Sotivan materialismin merkityksestä». — 1922.
[V. Slepkov]
Kaikista käsittelemistämme kehitysopeista — darwinismi, autogeneettinen teoria, lamarckismi, mutationiteoria ja Lotzen teoria — vain ensimäinen parhaiten vastaa marxismin esittämiä vaatimuksia. Dialektiikan hengessä kehittyneenä, selittäessään materialistisella tavalla uusien lajien syntymisprosessin ja niiden mukautumisen elämisenehtoihin (sen mitä tavallisesti kutsutaan elämän tarkoituksenmukaisuudeksi) tyydyttää se materialistia ja dialektikkoa enemmän kuin mikään muu teoria ... Kaikista teorioista voi vain darwinismi vaatia, että sitä pidetään ehjänä materialistis-dialektisena teoriana. Ja meidän täytyy, yhtyen siinä Darwinin seuraajaan, Huxley'in ... sanoa: »Joko darwinismi, tai ei mitään»...
Darwinismi täyttää paremmin kuin mikään muu teoria tehtävän biologisten tieteiden metodologiana ... Se tulee biologiassa näyttelemään ja tosiasiallisesti jo näyttelee samaa osaa kuin historiallinen materialismi näyttelee yhteiskuntatieteiden alalla ... »Darwinin nimeä kantava teoria», kirjoitti Plehanov teoksessaan »Piirteitä materialismin historiasta», »on pohjaltaan dialektinen teoria». Engels kutsuu »Luonnon dialektikassa» lajien syntymisprosessia »järkiperäisen dialektiikan merkillisimmäksi malliesimerkiksi» ...
Darwinismi on ennen kaikkea materialistinen oppi. Se työntää päättäväisesti pois kaiken yliluonnollisen epätodellisena ja tarpeettomana asiana ...
Kehitysaate, tämä dialektiikan perusajatus, on Darwinin opin sieluna, sen ytimenä. Eläin- ja kasvilajit eivät ole mitään aina muuttumattomina olevaa, vaan kehittyvät toinen toisesta, muuttuvat toisesta toiseen ...
Darwinismi käsittää tämän kehityksen sanan täydessä mielessä dialektisesti. Alleviivatessaan elollisen kehitysprosessin keskeymättöniyyttä, sen asteettaisuutta, ei Darwin missään eikä milloinkaan tulkinnut tätä oppia siinä mielessä, etteikö kehityksen tuloksena tapahdu laadullisia hyppäyksiä tai uudestaanmuodostuksia. Lajien koko syntymisprosessi merkitsee että syntyy uusia olioita uusia muotoja — muunnoksia, lajeja ja sukuja ...
Darwinismille on ominainen myös seuraava dialektiikan tunnusmerkki — historismi ... Darwinismi ei laisinkaan puhu siitä, että ylemmät olennot voidaan täydellisesti ja kokonaan »supistaa» alempiin, esim. että ihminen voitaisiin »supistaa» apinaksi ...
Yhtä tärkeää osaa näyttelee darwinismissa seuraava dialektiikan periaate — vastakohtien välinen taistelu. Tämä periaate merkitsee, että luonnonilmiöiden kehitys ei tapahdu »vaivattomasti» ja »rauhallisesti», vaan vastakohtien, ristiriitaisten, itse kehittyvissä ilmiöissä piilevien tendenssien kautta ...
Edistys ja taantumus — nämä kaksi täysin vastakkaista kehitystendenssiä — yhdistyvät kehitysprosessissa keskeymättömäksi yhteydeksi ja ovat kahtena puolena tässä yhtenäisessä prosessissa. Jokaiseen kehityksen edistysaskeleeseen yhdistyy välttämättömästi toisten tai toisten elimien, toisten tai toisten toimien taantuminen ...
Periaate vastakohtien välisestä taistelusta saa erikoisen kirkkaan ilmauksen Darwinin opissa luonnollisesta valinnasta. Darwinin mukaan tapahtuu oliomaailman edistys täydellistymistä kohden seurauksena taistelusta ja kaiken mukautumiskyvyttömän tuhosta. »Luonnossa vallitsevasta sodasta, nälästä ja kuolemasta», kirjoittaa Darwin, »seuraa välittömästi korkein tulos, minkä järkemme pystyy kuvittelemaan — korkeimpien eläinmuotojen muodostus» (»Lajien synty»). Jokainen elämän kehitysaskel tuo kohtalokkaalla tavalla mukanaan tuhansia ja tuhansia kuolemia — sellainen on kehitysperiaatteen perusajatus ...
Täten on darwinismi tieteenä, joka antaa luonnontutkijalle sarjan yleisiä lakeja biologisten muodostusten kehityksestä, pohjaltaan dialektinen teoria ... Darwinismi on mitä kirkkain ilmaus siitä, miten biologia itsetiedottomasti lähenee dialektisen materialismin katsomuksia ... Marxismin tehtävänä on ohjata tätä itsetiedotonta prosessia biologian metodologisessa muodostumisessa, kaikkialla alleviivata kaikkea sitä, mikä on todella materialistista ja dialektista, johdattaa biologeja metodologisten kysymysten tietoiseen marxilaiseen käsittelyyn ja mikäli mahdollista auttaa heitä siinä ...
On lopuksi huomautettava, että niin lähellä kuin darwinismi onkin historiallista materialismia, ne kuitenkin ovat kaksi eri oppia. Tämä ero johtuu käsiteltävän aineiston eroavaisuudesta näissä tieteissä. Darwinismi tutkii biologian lainmukaisia ilmiöitä, mutta historiallinen materialismi tutkii aivan toisenlaatuista yhteiskunnallista lainmukaisuutta. Kasvien ja eläimien historia toiselta puolen, ja inhimillisen yhteiskunnan historia toiselta, ovat kaksi aivan eri etappia maailmanaineen kehityksessä, joista kumpaakin on ymmärrettävä ja tulkittava sen erikoisuudessa ja kumpaisellekin määriteltävä sille ominaiset lainmukaisuudet.
V. Slepkov, »Biologia ja marxismi», I–II. — 1928.
[S. J. Semkovski]
Tunnettu professori Zionin esittämä fysiolooginen teoria[5*] toteaa yhteyden meidän avaruuskäsitysten ja korvamme anatoomis-fysioloogisen rakenteen määrättyjen erikoispiirteiden välillä. Olion tila avaruudessa määritellään kaariputkien avulla, jotka ovat sijoitetut ohimoluussa kolmeen eri, toisiinsa nähden kohtisuoraan suuntaan, jonka kautta juuri saadaan käsitys avaruuden kolmesta ulottuvaisuudesta. Jos taas ottaa japanilaisen hiiren, jolla on vain kaksi kaariputkea, niin sillä voi olla käsitys vain kahdesta ulottuvaisuudesta — sille ei ole olemassa korkeutta, se ei milloinkaan tee hyppäyksiä, vaan kiihtyneessä tilassa, silloin kun muut eläimet ilmaisevat sitä hyppäyksillä, kiertelee samassa tasossa.
Tämän (Einsteinin) teorian monimutkaisen rakennuksen sisään johtavat eri ovet. Matemaatikolle esim. on luonnollisin sisäänkäytävä neljän ulottuvaisuuden kontinuumin kautta, jolloin puhdas matemaatikko näkee suhteellisuusteoriassa vain tämän matemaattisen kaavan fysikaalisen tulkinnan. Matematiikka, kuten kerran sanoi Bertrand Russell, »voidaan määritellä tieteeksi, jossa emme koskaan tiedä, mistä puhumme, emmekä koskaan tiedä, onko se, mistä puhumme, oikein», ja n. k. »puhdas matemaatikko» tuntee olonsa kaikkein parhaimmaksi silloin, kun hän ei tiedä, mistä hän puhuu, s. o. kun hän rakentaa kuviojärjestelmiään ollenkaan välittämättä siitä, mikä on niiden vastineena fyysillisessä maailmassa ...
Tähtitieteilijälle tulee luonnollisin tie suhteellisuusteoriaan käymään painolain kautta ... Luulen, että helpointa on tunkeutua tähän rakennukseen, jos Einsteinissä näemme sen kehitysjakson jatkajan, joka johtaa Ptolemeuksesta Kopernikukseen.
Mihin sisältyi kopernikilainen vallankumous? ... Kopernikus kirjoitti suoraan kirjansa »De revolutionibus orbium coelestium» esipuheessa: »Päähäni tuli, vastoin matemaatikkojen yleistä mielipidettä ja, voipa sanoa, vastoin tervettä järkeä, rohkea ajatus kuvitella itselleni jonkunlaista maan liikuntaa.» Ja koko taistelu Kopernikuksen järjestelmää vastaan oli pyhän tottumuksen ja »terveen järjen» puolelta taistelua totuttujen katsomusten rikkomista vastaan. Lutherus lausui Kopernikuksesta: »Tämä tyhmeliini tahtoo kääntää ylösalasin koko tähtitieteellisen taiteen; mutta pyhät kirjat sanovat meille, että Jeesus Natsarealainen käski auringon eikä maan pysähtymään» ...
Kopernikuksen kumouksellinen ajatus oli se, että hän otti ei maan, vaan auringon havaintopisteeksi ... Mutta Kopernikus vielä piti aurinkoa liikkumattomana ... Galilei ja Newton siirsivät havaintopisteen kiintotähtiin, mutta osottautui, että nämäkin liikkuvat. Missä sitten lopullisesti löytää sen ehdottomasti liikkumattoman pisteen, josta katsoja voisi tutkia kaikkia liikuntoja maailmassa itse liikkumatta, itse jääden täydelliseen lepotilaan?
Sellaista paikkaa ei ole ... Mutta kuitenkin kuvitteli Newton itselleen, että sellaisen paikan osaa voisi näytellä itse avaruus sinänsä. Newton ikäänkuin sanoi itselleen: kaikki kappaleet liikkuvat, mutta liikkuvat ehdottomassa avaruudessa, joka itse jää liikkumattomaksi ... Mutta kun vain ajattelee tämän ajatuksen loppuun asti, niin syntyy heti jotain järjetöntä ... Ehdottomassa tyhjyydessä ei ole mitään, johon voisi katseensa kiinnittää, eikä voi sanoa, liikkuuko kappale, vai eikö se liiku ...
Viime aikoina ei oikein huomattu Newtonin absoluuttisen avaruuden riidanalaista luonnetta. Suureksi osaksi johtui se yleisessä tietoisuudessa eetteristä, joka ikäänkuin fyysillisenä sijakkeena astui »absoluuttisen avaruuden» tilalle ...
*
Tällöin, v. 1905, esiintyi Einstein »suhteellisuusperiaatteineen» ...
Vedoten tunnettuihin esimerkkeihin elektrodynamiikan alalta ja epäonnistuneisiin yrityksiin määritellä maan liikuntaa eetteriin nähden, Einstein sanoo, että kaikki nämä tosiasiat »johtavat olettamukseen, että ehdottoman levon käsitettä eivät vastaa, ei mekaniikassa enempää kuin elektrodynamiikassa, minkäänlaiset ilmiöiden ominaisuudet.»
Juuri tätä olettamusta Einstein kutsuu »suhteellisuusperiaatteeksi» ... Toisin sanoen ... absoluuttista lepotilaa ei ole. Ei ole mitään ehdottomasti liikkumatonta eetteriä, eikä ole kappaleita, jotka olisivat ehdottoman levon tilassa ...
Ei ole vaikea nähdä, että Einsteinin perusväitelmä on täydessä sopusoinnussa materialistisen dialektiikan kanssa ... Engels sanoi: »Liikunta on aineen olemisen muotona. Ei koskaan eikä missään ole ollut eikä voi olla ainetta ilman liikuntaa ... Jokainen lepotila, jokainen tasapainotila on vain suhteellinen, sillä on jotain järkeä vain suhteessa johonkin määrättyyn liikunnan muotoon ... Aine ilman liikuntaa on yhtä mahdoton ajateltava kuin liikunta ilman ainetta ... Täten aineen liikkumaton tila osoittautuu yhdeksi tyhjimmistä ja tyhmimmistä kuvitelmista, puhtaaksi 'kuumehoureeksi'.» Päästääkseen siihen, täytyy pitää suhteellista mekaanista tasapainoa, jossa määrätty kappale maapallolla voi olla, absoluuttisena lepotilana, ja sitten siirtää tämä käsitys koko avaruuteen.
Mutta tässä herää helposti eräs vaara, johon materialisti-dialektikko Plehanov aikanaan kiinnitti huomiota. Jos tahdomme tarkkailla ilmiöiden virtaa ja tutkia sen »rytmiä», sen lainmukaisuutta, niin jotain on meidän, vaikkapa väliaikaisesti ja ehdollisesti, otettava kiinnekohdaksemme ...
Juuri tästä syystä Einstein, vaikka hän sanoikin, ettei ole mitään liikkumatonta, samalla lisää: mutta täytyyhän meillä kuitenkin olla joku havaintopiste, ja sen havaintopisteen, josta minä teen havaintojani, voin ehdollisesti, havaintojen ajaksi, käsittää liikkumattomaksi ...
*
Liikunnan suhteellisuudesta oli aikanaan väittely Descartesin ja Henry Moren välillä. More väitti Descartesia vastaan: entäpä, jos minä istun tuolilla liikkumattomana ja näen, että ihminen juoksee minua kohti ja hänen päästään valuu hiki virtanaan — miten voi sanoa, että liikumme toinen toistamme kohti, ja miten voi katsoa, että mahdollisesti hän, juoksija, seisoo paikallaan, ja minä, joka istun tuolilla, liikun häntä kohti?
Tämä sotii epäilemättä »tervettä järkeä» vastaan. Mutta sittenkään ei More ollut oikeassa. Kuvitelkaa itsellenne, että tämä lamppu on aurinko ja tämä kuppi maa, joka kiertää akselinsa ympäri lännestä itään 1,700 km. nopeudella tunnissa, jos ottaa sen ekvaattorin kohdalta. Oletamme että paikkanne on maan päällä suoraan auringon vastapäätä. Teillä on päivä, mutta maa vie teidät mukanaan kiertäessään ympäri, ja aurinko teihin nähden laskee. Jotta se ei tapahtuisi, te astutte lentokoneeseen ja lennätte ekvaattoria myöten samalla nopeudella, 1,700 km. tunnissa, mutta päinvastaiseen suuntaan, idästä länteen. Mitä silloin tapahtuu? Maa kuljettaa teitä mukanaan 1,700 km. nopeudella tunnissa, mutta te samalla nopeudella kuljette päinvastaiseen suuntaan. Lopputuloksena on, että jäätte paikallenne seisomaan huolimatta siitä, että lentokoneenne moottori pyörii minkä voimat riittävät. Auringosta päin katsottuna te ette liiku, vaan olette auringon vastapäätä samassa paikassa, kun sitä vastoin maa teidän allanne pyörii ...
Jos lentokoneen asemasta otamme junan, niin kuva on sama, ja auringosta päin katseleva tähystäjä on oikeutettu sanomaan, että juna, joka mainitulla tavalla kiitää eteenpäin 1,700 km. nopeudella tunnissa, seisoo liikkumattomana paikallaan, mutta maa ja kiskot liikkuvat sen alla. Ja tämä huolimatta siitä, että, kuten Einstein oikein huomautti väittelyssään Lenardia vastaan, »Veturinkuljettaja sanoo, että hän lakkaamatta lämmittää ja voitelee veturia, eikä ympäröivää luontoa, — että siis täytyy nähdä hänen työnsä tulokset veturissa, s. o. liikkeessä» ...
Siis tässä mielessä Einstein sanoo, että määrätyllä nopeudella liikkuvaa junaa yhtä hyvin voi pitää »lepotilassa olevana», kun sitä vastoin kiskot ynnä koko ympäröivä luonto »yhtäjaksoisesti liikkuvat».
S. J. Semkovski, »Dialektinen materialismi ja suhteellisuusperiaate», I. — 1926.
[S. J. Semkovski]
Päästäkseen suhteellisuusperspektiivin lähtökohdasta absoluuttiseen ei-suhteelliseen maailmaan, sellaisena kuin se on itsessään, todellisena, riippumatta katsojasta, täytyi Einsteinin, yhdessä aikaisin kuolleen etevän matemaatikon Minkovskin kanssa, yhdistää ulottuvaisuus ja aika yhdeksi neliulotteiseksi kontinuumiksi (keskeymättömyydeksi) ...
Kysymys ei ole tässä laisinkaan nelisuuntaisesta ulottuvaisuudesta, vaan nelisuuntaisesta ulottuvaisuus-ajallisesta kontinuumista, s. o. siitä, että kolmeen ulottuvaisuussuuntaan liitetään neljäs ajallinen suunta, koska aika on mitä läheisimmin yhdistetty ulottuvaisuuden kanssa. Sallikaa vedota Diderot'hon, joka kuuluisassa »Ensyklopediassa», mittauksia koskevassa luvussa, sanoi: »Yllä huomautettiin, että on mahdoton kuvitella itselleen enempää kuin kolme suuntaa ulottuvaisuudessa. Eräs tuttavistani, oppinut mies, katsoo kuitenkin, että aikaa voidaan pitää neljäntenä suuntana ... Voidaan kiistellä tästä ajatuksesta, mutta minusta tuntuu, että sillä on ansionsa.»
Minkovski näki keskeymättömän yhteyden ulottuvaisuuden ja ajan välillä jo siinä tosiasiassa, »ettei kukaan milloinkaan nähnyt paikkaa muuten, kuin määrätyssä ajassa, eikä aikaa muuten, kuin määrätyssä paikassa.» Mutta tämä yhteys on vielä syvempi: Mehän voimme mitata aikaa vain jonkunlaisen ulottuvaisen liikuntaviivan avulla, olipa se sitten maan kierto akselinsa ympäri kuvattuna kellon numerotaululla tai joku muu ...
Ei ole eikä yleensä voi olla aikaa liikunnan ulkopuolella. Kun me ajatuksissamme seuraamme ajan kulkua, vaikkei meillä edes ole silmiemme edessä ulkonaista liikettä, niin on se mahdollista vain siksi, että meillä tällaisen liikkeen asemesta sen osaa näyttelee oman valtimomme lyöminen. Sikäli kuin maailmassa lakkaisivat kaikki tapahtumat, lakkaisi myös aika olemasta ... Liikunta se onkin juuri ulottuvaisuuden ja ajan keskeymätöntä yhteyttä. Aika ja ulottuvaisuus ovat vain liikuntaprosessin kaksi puolta ...
*
Mitä on fyysillisesti suora linja maailmanavaruudessa? Valosäde — mitään »suorempaa» viivaa ei luonnossa ole. Mutta kyllin suuri kolmikulmio, piirrettynä maailmanavaruuteen valosäteiden avulla, ei vastaa eukliidistä vaatimusta, että kulmien summa olisi 2d[6*] ...
Einstein näytti, että »toimivat ja yhdistävät voimat», jotka määräävät avaruuden rakenteen, riippuvat aineellisten massojen vetovoiman jaosta ja liikunnasta. Ainemassat aikaansaavat eri vetovoimakenttiä, joista koko avaruuden mittausopilliset suhteet, sen »vinoisuus», sen »ei-eukliidisuus» riippuvat. Ja mikäli aineelliset massat yhtämittaa liikkuvat, muuttuvat alati vetovoimakentät, ja avaruus yhtämittaa muuttaa muotoaan, ikäänkuin käyristyy, yhdestä pisteestä toiseen ...
Tämä merkitsee, että valosäde, joka liikkuu suoraa viivaa myöten ... kun se joutuu tämän vetovoimakeskuksen vaikutuspiiriin, osoittautuu vastaavassa määrin »käyristetyksi». Mutta jos määrätyssä avaruudessa jokainen suora viiva osoittautuu käyristetyksi, niin on siis myös itse avaruuskin vastaavalla tavalla käyristetty ...
Jokainen liikkuva aineellinen massa luo oman mittausoppinsa, oman ulottuvaisuuden käyristymisasteen, mutta samalla myös oman aikansa ... Aika voi tulla hitaammaksi tai nopeammaksi. Kellot eivät auringossa käy samoin kuin maan päällä. Jokaisella liikkuvalla järjestelmällä on »oma» aikansa ...
Täten (Einsteinin mukaan) riistetään ulottuvaisuudelta ja ajalta niiden aineesta riippumaton olemassaolo, jota yleinen tietoisuus on pitänyt niin itsestään selvänä ... Ilman liikkuvaa ainetta ei voi olla mitään ulottuvaisuutta eikä mitään aikaa. Ulottuvaisuus ja aika ovat, suhteellisuusteorian mukaan, aineen olemisen muotoja, eivätkä »puhtaan järjen» muotoja ...
Aivan oikein pitää Einstein aineellisena jopa valon ja sähkön. Onhan valolla painoakin ...
Suhteellisuusteoria näytti, että avaruuden rakenne ajan kuluessa ei ole yhtäläinen, vaan muuttuu riippuen vetovoimakentistä. Täten suhteellisuusteoria keskeymättä yhdisti ajan ja ulottuvaisuuden aineeseen. Se vahvistaa materialismin oikeaksi kun se supistaa ajan ja ulottuvaisuuden liikkuvan aineen olemismuodoiksi.
S. J. Semkovski, main. teos., II. 1926.
[Fr. Engels]
Työ on liikunnan muodon muutosta katsottuna paljoudelliselta puoleltaan.
Mutta miten? Jos nostettu paino jää rauhallisesti riippumaan ylhäällä, onko se potentialinen energia sen lepotilassakin yksi liikunnan muotoja? Tietysti. Jopa Tait tuli vakaumukseen, että tämä potentialinen energia jälkeenpäin saa aktualisen energian muodon (»Nature»), ja Kirchhoff menee tämän ohella vielä paljon pitemmälle kun hän sanoo (»Math. Mech.», s. 32): »Lepo on yksi liikunnan erikoisaloja» ja sillä todistaa, ettei hän ainoastaan voi laskea, vaan myös ajatella dialektisesti.
*
Luonnontieteen dialektiikka: viimemainitun esineenä: liikkuva aine. Itse aineen eri muotoja ja lajeja voidaan jälleen tuntea vain liikunnan kautta. Vain liikkeissä paljastuvat kappaleiden ominaisuudet; kappaleesta, joka ei liiku, ei ole mitään sanottavaa. Liikunnan muodoista siis johtuvat liikkuvien kappaleiden ominaisuudet ...
Erillisen kappaleen liikuntaa ei ole olemassa, on vain suhteellista liikuntaa ...
Newtonin veto- ja työntövoima on esimerkkinä metafyysisestä ajattelusta: probleemi ei ole ratkaistu, ainoastaan asetettu, ja tämä esitetään ratkaisuna ...
Laplacen teoria edellyttää vain liikkuvaa ainetta — kiertäminen on välttämätön kaikille maailmanavaruudessa liikkuville kappaleille.
*
(Ennen tutkimusta äärettömyydestä on huomautettava seuraavaa):
Toistuu vanha juttu. Ensin tehdään yleistelyjä aistittavista esineistä, ja sitten tahdotaan ne aistittavasti tuntea, tahdotaan nähdä aikaa ja haistella avaruutta. Kokemuksen piirissä liikkuva syventyy siinä määrin kokemusperäisen tietämisen tottumukseen, että hän edelleen luulee olevansa aistillisen kokemuksen alalla kun hän käsittelee näitä yleistelyjä. Tiedämme, mitä on tunti, mitä metri, mutta emme tiedä, mitä on aika ja ulottuvaisuus! Ikäänkuin aika olisi mitään muuta kuin pelkkiä tunteja ja ulottuvaisuus muuta kuin pelkkiä kuutiometrejä! Aineen molemmat olemismuodot eivät tietenkään ole mitään ilman ainetta, ovat tyhjää miellettä, yleistelyjä, joka on olemassa vain omissa päissämme. Mutta emme muka pysty tietämään, mitä on aine ja liikunta! Tietystikään emme pysty, sillä ainetta sellaisenaan ja liikuntaa sellaisenaan ei ole vielä kukaan nähnyt eikä muutenkaan kokenut, on kokenut ja nähnyt ainoastaan todella olemassaolevat aineen ja liikunnan eri muodot.». Sellaiset sanat kuin aine ja liikunta eivät ole muuta kuin lyhennyksiä, joiden avulla teemme yhteenvedon aistittavista esineistä niiden yhteisominaisuuksien mukaan ... Kaikki tietäminen on aistillista mittaamista! Tämä on aivan kuin Hegelin mainitsema vaikeus, jonka mukaan voimme kyllä syödä kirsikoita ja luumuja, mutta emme hedelmää, koska vielä kukaan ei ole syönyt hedelmää sellaisenaan.
Fr. Engels, »Anti-Dühring» (»Huomautuksia»). — 1878.
[A. F. Joffe]
Se että järjestelmällisesti ja aina epäonnistuttiin toteamaan absoluuttista liikettä avaruudessa johti kaksikymmentä vuotta sitten Einsteinin suhteellisuusteoriaan.
Einsteinin teoria v:lla 1905 lähti siitä, että emme milloinkaan onnistuneet kokemuksessa näkemään absoluuttista, jatkuvaa liikuntaa, vaan aina vain suhteellista ... Kaikkialla, missä uuden teorian johtopäätökset poikkesivat vanhoista, ratkaisi kokemus täysin selvästi ja tarkkaan riidan suhteellisuusteorian lakien hyväksi ...
Käytännöllisissä johtopäätöksissään suhteellisuusteoria toi mukanaan vähän uutta ... (Mutta) atoomien maailmassa sekä tähtien maailmassa se teki sarjan ennustuksia, joita voitiin tarkastaa kokeilujen avulla tai tekemällä havaintoja luonnossa ... 1) se sanoi, että valosäde, kulkiessaan raskaan ainekappaleen ohi, käyristyy siihen päin massan vetovoiman vuoksi, ja 2) että kaikki ilmiöt, niiden joukossa myös valovärähtelyt, tapahtuvat sitä hitaammin, mitä suurempi on vetovoima vastaavassa paikassa. Auringonpimennyksen aikana v. 1919 ja 1923 tutkittiin ja mitattiin tarkkaan tähtien valo, joka kulkee juuri auringon reunan ohitse. Ja osoittautui, että tämä valo, kulkiessaan auringon ohitse, käyristyy täsmälleen niin paljon kuin Einstein oli ennustanut ...
Oli jo kauan tunnettua, että on olemassa muutamia tähtiä, joilla on aivan poikkeuksellisia ominaisuuksia: niillä on hyvin alhainen kirkkausaste, vaikka niissä on hyvin alhainen lämpömäärä ... Se johtuu siitä, että näillä tähdillä on epätavallisen korkea tiheysaste ... (eräässä tapauksessa) 55 tuhatta kertaa suurempi kuin veden tiheys ... Näin tavattoman tiheyden vuoksi täytyy vetovoimankin olla erinomaisen suuri. ... V. 1925 saatettiin loppuun koko sarja kokeiluja, joiden avulla piti tarkastaa suhteellisuusteoriasta johtuneet ennustelut. Kaikki todettiin tosiksi ...
Suhteellisuusteoriaa arvioidaan meillä välistä yhteydessä kysymyksen kanssa materialismista ja idealismista. Tuntuu selvältä, että teoria, joka kuvailee aineellisia ilmiöitä ja aineen fyysillisiä prosesseja, ei voi sotia materialistista maailmankatsomusta vastaan, jos se vain pyrkii mahdollisimman tarkoin kuvailemaan aineen ominaisuuksia ... Se ei sodi ainetta vastaan sellaisena kuin aine on, vaan sellaisena jollaisena me määrättynä vuonna opimme sitä pitämään ... Suhteellisuusteoria on tällä hetkellä paras kuvaus aineen luonnossa havaittavista ominaisuuksista ja ainoa, joka ei yhdessäkään tapauksessa ole ristiriidassa tähän saakka tunnetuksi tulleiden ilmiöiden kanssa ... Vastaiset tutkimukset, sikäli kuin ne paljastavat uusia tosiasioita, saattavat meitä täydentämään tai kehittämään sitä edelleen, mutta tuskinpa joudumme milloinkaan sitä hylkäämään ...
(Toinen asia on) että puhtaasti käytännölliseltä kannalta suhteellisuusteorian merkitys ei ole niin suuri ... Havaintokykymme ei pysty toteamaan eroavaisuuksia sen ja vanhan teorian välillä, ja vain muutamissa erikoisilmiöissä, jotka ovat perustana eräille hienouksille atoomien tai tähtien ominaisuuksissa, ilmenee vanhojen teoriojen riittämättömyys ... Suhteellisuusteoria on oikea, mutta se on tarpeeton useimpien luonnonilmiöiden kuvausta varten.
A. F. Joffe, »Mitä sanovat kokeilut Einsteinin suhteellisuusteoriasta» (»Pravdassa»). — 1926.
[B. Lebedev]
Sanaan »maailma» olemme tottuneet sisällyttämään eri merkityksiä. Milloin käsitämme tällä sanalla vain maapalloamme, kun esim. puhumme »maailmannäyttelystä» tai »maailman voimavarastoista». Toisinaan käytämme sanaa osoittamaan vain osaa tai kulmausta tästä maapallosta; esim. puhumme »eläinmaailmasta» tai »bakteerien maailmasta».
»Fyysikko puhuu »atoomien maailmasta». Tähtitieteilijä laajentaa tämän käsitteen koko aurinkokuntaamme tai puhuu »planeettojen maailmasta», »tähtimaailmasta» j. n. e.
Tässä tahdomme antaa kuvan näiden maailmojen suuruudesta ja niiden asukkaista.
Alamme niiden maailmojen tarkastuksesta, joita tutkivat fyysikko ja bioloogi.
Tarkastamme atoomien ja mikroeliöiden maailmaa. Nykyajan tutkijalle ovat nämä molemmat maailmat täysin todellisia huolimatta siitä, ettei atoomia voi nähdä edes voimakkaimmassa mikroskoopissa (atoomien olemassaolon osoittavat röntgensäteet) ja bakteereja voi tutkia vain hyvin voimakkaiden mikroskooppien avulla.
Näitä maailmoja emme voi nähdä paljain silmin.
Kysymme itseltämme ensiksikin, mitä on atoomi ja miten suuri se on?
Pienin nykyiselle tieteelle tunnettu »esine» on elektrooni. Se on atoomi negatiivista sähköä. Sähkö, kuten aine, on atoomillista rakennetta. Elektrooni on erinomaisen pieni pallo, jonka läpimitta on kymmenen biljoonaa kertaa pienempi kuin yksi sentimetri. Biljona on luku, jossa yksikön jälkeen on kaksitoista nollaa ... Sähkövirta on elektroonivirta. Tavallisessa kuudentoista kynttilän sähkölampussa juoksee jokaisen hehkulangan läpileikkauksen kautta ääretön määrä elektrooneja — 3,216,772,000,000,000,000 kappaletta sekunnissa. Tarvitsee muutamia sekunteja lausuakseen tämän luvun. Tarvitaan muutamia vuosituhansia laskeakseen biljoonaan saakka (jos laskee nukkumatta ja lepäämättä), ja tämä luku on vielä suurempi kuin biljona.
Elektrooneista ovat kaikki atoomit rakennetut. Eri aineiden atoomeista on koko maailma kokoonpantu. Fyysikot ja kemistit luettelevat nykyään 92 eri atoomityyppiä. Atoomit muistuttavat rakenteeltaan aurinko- tai paremmin vielä tähtikuntia, s. o. niillä on keskussydän (ikäänkuin aurinko), jonka ympäri kulkevat elektroonit — eli sivukiertolaiset. Niinpä vetyatoomissa on keskussydän, jonka ympäri kiertelee yksi elektrooni (atoomi negatiivista sähköä). Sydän on ladattu positiivisella sähköllä. Typpiatoomi, joka muodostaa ilman, on kokoonpantu keskussydämestä ja seitsemästä elektroonidrabantista, jotka planeettojen tapaan kiertelevät keskussydämen ympäri.
Miten suuria ovat atoomit? Esim. miten suuri on vetyatoomi? Ilmaistuksemme sen kokoa numeroluvulla, täytyy ottaa sopiva mittayksikkö. Sentimetri ja millimetri ovat liian suuret. Otamme mittayksiköksi »millimikroonin» (millimetrin miljoonasosan). Silloin osoittautuu, että vetyatoomin läpimitta on 1⁄10 millimikroonia. Elektroonin läpimitta on vain 1⁄10,000,000 millimikroonia. Niin pieni on se elektrooni, josta maailma on rakennettu ...
Bioloogeille on tunnettua, että (pyöreiden) bakterien koko vaihtelee 500:sta 1,000:teen millimikrooniin ... Yhdessä kuutiomillimetrissä verta on n. 5,000,000 verisolua. Huomautamme, että kuutiomillimetri on noin nuppineulanpään kokoinen. Verisolun läpimitta on 750 millimikroonia ...
Tavallisissa oloissa on yhdessä kuutiosenttimetrissä ilmaa ääretön määrä ilmanhiukkasia. Laskeaksemme ne pitäisi ammentaa niitä n. 100,000,000 kappaletta sekunnissa, ja sittenkin tällainen laskutoimitus kestäisi 9,000 vuotta!...
Siirtykäämme sitten näkyvään maailmaan ...
Ihmisen keskikoko on 1,7 m. Norsun korkeus on noin 5 m. Ekvaattori on täsmälleen 40,000,000 m. Kaikkein nopeimmalla lentokoneella (400 km. tunnissa) voisimme lentää maan ympäri 100 tunnissa. Kävelijä, joka lakkaamatta kulkisi 5 km. tunnissa, tarvitsisi siihen jo 8,000 tuntia eli 330 vuorokautta. Melkein vuoden!
Kuuhun saakka olisi käveltävä vielä kauemmin. Tähtitieteelle on hyvin tarkkaan tunnettu väli maan ja kuun välillä. Tämä väli vastaa tarkoin 60 maapallon sädettä. Maapallon säde on keskimäärin 6,370 km. Maan keskukseen saakka olisi käveltävä n. 1,270 tuntia. Kulkeaksemme jalkasin kuuhun saakka tarvitsisimme 76,200 tuntia, s. o. melkein 9 vuotta! (Pitäisi silloin kävellä pysähtymättä.)
Aurinkoon saakka pitäisi ihmisen kävellä hyvin kauan — yli 3,600 vuotta. Pikajunalla, joka kulkee 200 km. tunnissa, pääsisimme aurinkoon vasta 90 v:n päästä — Jos syntyisi epäsikiö, jolla olisi niin pitkä käsi, että se voisi koskettaa aurinkoa, niin tämä lapsi kasvaisi täysi-ikäiseksi, ehtisi mennä naimisiin, tulla vanhaksi ja kuolla vieläkään tuntematta, että hän kosketteli kuumaa aurinkoa. Sellaisen lapsen pitäisi elää n. 180 vuotta tunteakseen tämän kosketuksen. Kuten tiedetään kulkee tunne hermolankoja pitkin 30 m. nopeudella sekunnissa.
Niin pitkä on matka maan ja auringon välillä.
Lähestyessämme aurinkoa hämmästyisimme sen kokoa. Maa kiertävine kuineen mahtuisi vapaasti auringon sisään. Jos seisositte auringon keskuksessa, pitäisi teidän, päästäksenne sen ulkoreunaan, kulkea melkein kaksi kertaa pitempi matka kuin maasta kuuhun.
Auringosta voisi muovailla maapallomme kokoisia palloja enemmän kuin 324,000. Niin suuri on kooltaan meidän taivaanlyhtymme.
Lähdemme sitten tarkastamaan tähtimaailmaa.
Miten kaukana ovat meistä tähdet?
Tähdet eivät ole taivaaseen kiinnitettyjä nauloja, kuten muinaisihmiset luulivat, vaan pikemmin mehiläisiä, jotka siellä täällä avaruudessa lentelevät.
Saadaksemme käsityksen tähtimaailmasta, supistamme sen ko'on 10,000,000,000 kertaa. Silloin maamme näyttää siemeneltä, jonka läpimitta on n. 1,2 mm. Sellaisessa kääpiömaailmassa olisi kuu 3 sm. etäisyydellä maasta. Auringolla olisi likipitäen suuren omenan koko, ja se olisi noin 10 m. etäisyydessä maasta.
Aurinkokunnan ympäri leviää uskomattoman laajana kokonaan tyhjä avaruus. Jos voisimmekin hyvin nopeasti lentää koko aurinkokuntamme lävitse, emme aisteillamme huomaisi mitään lähenemistä tähtiä kohti, emmekä huomaisi mitään muutosta tähtitaivaan ulkonäössä. Erotuksen voisi havaita vain tähtitieteilijä teleskoopin avulla.
Oletetussa kääpiömaailmassamme, jossa aurinko olisi suuren omenan kokoinen, olisi lähin tähti jossain Atlannin valtameressä ja suuruudeltaan myös noin omenan kokoinen tai suurempi. Vielä kauempana, noin Amerikan tai Tyynen valtameren etäisyydellä löytäisimme vielä muita »omenatähtiä». Tässä kääpiömaailmassa, jossa ihminen olisi suunnilleen atoomin kokoinen, olisi avaruudessa, jonka ulottuvaisuus olisi sama kuin maapallon, liikkumassa vain kaksi tai kolme omenankokoista tähteä.
Niin etäällä ovat meistä tähdet ja niin pieniä ne ovat verrattuna niiden etäisyyteen toisistaan.
Auringosta valo on matkalla meihin n. 8 min.
Lähimmästä tähdestä on valo matkalla maahan 3 ja puoli vuotta. Siksipä tähtitieteilijät, käsittääksensä niaailmankaikkeuden mittasuhteet, ottivat käytäntöön uuden laskuyksikön, »valovuoden», s. o. matkan, minkä valo kulkee yhdessä vuodessa. Tämä matka on noin 9 ja puoli biljonaa km. Valon nopeus on 300,000 km. sekunnissa.
Aurinkomme on tähti eräässä tähtiryhmässä, n. k. Linnunradassa. Linnunrata on 32,500 valovuotta pitkä ja 6,500 valovuotta leveä. Muodoltaan on tähtiryhmämme tähtijoukko, joka kaukaa (n. 100,000 valovuoden etäisyydeltä) katsottuna näyttää linssintapaiselta, vaalealta spiraalitäplältä. Linnunratamme on spiraalinebuloosa.
Tällaisia tähtiryhmiä on lukemattomia maailmankaikkeudessa.
Kaikkein kaukaisin ryhmä, minkä tähtitieteen on onnistunut huomata, on n. miljoonan valovuoden etäisyydellä meistä. Tällaisen ryhmän valokuvasi maailman suurin teleskooppi ... joka on Amerikassa, Mount Wilsonin tähtitornissa. Tällä teleskoopilla on peili, jonka läpimitta on kaksi ja puoli m. ...
Nebulosaa, s. o. tähtijoukko, joka on miljoonan valovuoden etäisyydellä, silmä ei voi (teleskoopissakaan) nähdä, sen »näki» vain valokuvalevy.
Tämä se sitten on »maailman ääri». Missä on maailman loppu? Onko maailmalla loppua? Juuri tätä kysymystä koettavat ratkaista aikamme fyysikot ja tähtitieteilijät.
B. Lebedev, »Maailman koko», (viikkolehdessä »Krasnaja Niva», Moskova). — 1927.
[M. Reissner]
Kuten tunnettua on Freudin oppi — freudismi — meidän aikana saanut laajaa kannatusta ja herättää erinomaisen suurta mielenkiintoa. Monet odottavat siitä melkeinpä maailman uudistusta ...
Meille on tässä tärkeää ei niin paljon Freudin opin tieteellisen, kuin sen yhteiskunnallis-ideologisen puolen selvittely. Se herättää meissä sitä suurempaa mielenkiintoa koska se, samalla kun se merkitsee eräänlaista käännettä porvarillisessa ideologiassa uuteen, mielenkiintoiseen suuntaan, samalla sisältää liian paljon suuria tieteellisiä löytöjä, joiden ohitse ei voi mennä meidän ankaran monismin ja materialismin pohjalla seisova uusi tiede. Jos proletariaatti tieteellisten edustajiensa kautta usein pystyi hyväkseenkäyttämään jopa idealistisia filosoofeja saadakseen uutta aineistoa materialistista maailmankatsomustaan varten, niin sitä vakavammin on meidän suhtauduttava freudismiin, jonka syvästi arvokkaat totuudet ovat nykyaikana saavuttaneet ideologisen tunnustuksen europalaisen »laskukauden» puolelta...
*
Freud toiselta puolen hävitti ennakkoluulon aikalaistensa järjellisestä, tietoisesta ja järkevästä toiminnasta, toiselta puolen paljasti ne syvällä piilevät henkiset prosessit, jotka ovat yhteydessä sukupuolisuuden, varsinkin lapsen tai lapsellisuuden sukupuolisuuden kanssa ... Sikäli kuin sukupuolisuus on mystillisyyden ja kirkollisuuden lähin perusta, niin Freudinkin tieteellinen koulukunta, siinä määrin kuin se kehittyi häviävän porvariston ideologiseksi tekijäksi, sai, syventyessään sukupuolisuuden probleemeihin, muutamia todellisen kirkollisuuden piirteitä.
*
Freudin ansio on se, että hän ymmärsi lähemmin rinnastella lapsen sukupuolisuutta villin alkuperäiseen suhtautumiseen maailmaan ... Sikäli kuin sukupuolisten intohimojen piiri merkitsee mitä suurinta varastoa elävää voimaa, himojen korkeata nousua, myrskyisiä tunteita ja niiden yhdistelmien täydellisesti hallitsemia mielteitä, onnistui Freudin antaa melkein kaikinpuolinen kuva lapsen ja villin ajattelusta sellaisena ajattelumuotona, joissa todellisuuden heijastukset ovat sukupuolialalla syntyneiden, hermojen ja aivojen prosessien väärentämiä melkeinpä tuntemattomuuteen saakka. Näissä henkilön intohimojen ja tunnetilojen väärentämissä prosesseissa heijastuu maailma uskomattomina ja ihmeellisinä kuvina ...
Juuri historiallinen materialismi ei voi jättää huomioonottamatta sellaista löytöä kuin villin-lapsen ajattelumuotoa, jonka mielteet ovat etupäässä sukupuolista laatua ... Freud teki tällä alalla hyvin paljon. Hän osotti ajattelun välttämättömyyden, joka käy sukupuolisuuden särmiön kautta määrättyjen todellisten ja tosiasiallisten edellytysten vallitessa. Hän, niin sanoaksemme, perinpohjin selvitti tämän koneiston luonteen, ja jokainen marxisti, joka tutkii erikoisen luokan tai aikakauden kokonaan harhoihin perustuvaa ideologiaa, täysin tajuaa, että siellä, missä tietoa suuntaa mieluisa tai epämieluisa, missä todellisuutta kokonaan ylenkatsotaan, missä määrätyt tunnetilat keskitetään aivan vastaamattomaan esineeseen, missä intohimo siirtyy asiasta toiseen, missä tehdään kömpelöimpiä vääristelyjä, lopuksi, missä kehittyy alkuperäinen idealismi, joka perustuu uskoon ajattelun voimasta, — siellä toimii sukupuolikoneisto, joka toisessa tai toisessa suhteessa ja mittakaavassa johtaa harhaan tai vääristelee todellista tietoa maailmasta. Villin-lapsen ajattelu on ideologista ajattelua, joka tapahtuu sukupuolisuuden avulla.
*
Uskonnon psykoanalyysin alalla on freudismi tehnyt hyvin paljon. Voipa sanoa, että vain psykoanalyysin ja sen sukupuoliteorian avulla me todella pääsimme siihen sielutieteelliseen perustekijään, joka sallii meidän heittää nurin uskonnollisen ajattelun ja palvonnan koko rakennuksen. Aivan samoin kuin käyttäessämme psykoanalyysia terapeutisiin tarkoituksiin sekä tutkimalla ja löytämällä oireet (symptomit) ja paljastamalla niiden sukupuolisen alkuperän, osoittautuu mahdolliseksi parantaa hermosairasta, niin myös psykoanalyysi aikaansaa uskontoon nähden verrattoman tuloksen: kaikki perusdogmit, jumaluustarut, tarut jumalien ja maailman synnystä, rakkaus jumalisiin esi-isiin, jumalanpelon salaisuudet, ylösnousemus ja syntien sovitus, usko, itsekidutus, antaumus, suvaitsemattomuus, uskonnollinen valta ja herruus — kaikki nämä luhistuu kokoon kuin lastulinna jos psykoanalyysi siihen vähänkin koskee ja paljastetaan uskonnollisen sukupuolisuuden salaisuuksia ... Tällä alalla ovat psykoanalyysin ansiot hyvin huomattavat, jää vielä otettavaksi vain yksi askel ymmärtääksemme uskontoa yhteiskunnallisena hermotautina ...
Mutta ikävä kyllä freudismi ei ota tätä askelta. Toisella kädellä hävittäessään tätä historiallisesti vakiinnutettua »yleistä hermotautia», se toisella kädellä suojelee sitä ratkaisevalta hyökkäykseltä. Sillä freudismin näkökannalta uskonto, niin paljon kuin se muistuttaakin hermosairautta, on yhteiskunnallinen ilmiö, siis jotain normaalia, tervettä ja hyödyllistä ...
Vain käyttämällä Marxin opin materialistista dialektiikkaa voimme puhdistaa freudismin arvokkaat ydintotuudet porvarillisen yhteiskunnan ideologisesta kuoresta, idealistisista ja metafyysillisista harhaopeista, ristiriidoista ja epäjohdonmukaisuuksista ... Vain proletariaatin luokkataisteluun osallistuvat voivat Freudin teoriasta takoa uuden aseen uskonnon yhteiskunnallista hermosairautta vastaan, joka tähän saakka oli yksi luokkasorron tehokkaimpia tekijöitä: rukouksellisten, itsekidutuksellisten ja palvonnallisten pumppujen avulla viskattiin tyhjään tavaton määrä sorrettujen luokkien elonvoimia, jotka ilman tätä vuodatusta, jo aikoja sitten olisivat räjäyttäneet riistäjänsä ilmaan.
M. Reissner, »Freudismi ja porvarillinen ideologia» (esipuhe F. Wittelsin kirjaan »Freud, hänen henkilöllisyytensä, oppinsa ja koulukuntansa», ven. kään.). — 1925.
Viime aikoina on porvarillisessa tieteessä saanut suurta kannatusta S. Freudin »psykoanalyysi». Tämä antaa liian suuren merkityksen yksilön itsetiedottomille sukupuolielämyksille, erikoisesti niille, jotka välistä tapahtuvat lapsuudeniässä ja ovat yhteydessä isän- ja äidinsuhteen kanssa (n. k. »infantiiliset» elämykset). Näiden itsetiedottomien elämyksien palaamisessa aikuisten tietoisuuteen on Freud taipuvainen näkemään avaimen melkein kaikkiin inhimillisen henkisen elämän arvoituksiin: unennäköihin, henkisiin sairauksiin j. n. e.
Ei ole epäilystä siitä, etteivätkö sukupuolielämykset näyttele määrättyä osaa ihmisten henkisessä elämässä, vaikka tietenkin huomattavasti pienempää kuin mitä olettavat Freud ja hänen seuraajansa. Mutta joskin freudilainen »psykoanalyysi» voi tehdä määrättyjä palveluksia tutkiessa henkisairauksia ja sen tapaisia ilmiöitä »tilapäisessä», yksilöllisessä henkielämässä, niin sukupuolitunne ei ole kuitenkaan koskaan näytellyt eikä tule näyttelemään ratkaisevaa osaa inhimillisen yhteiskunnan elämässä. Nälkä, turvan ja suojan tarve j. s. s. — siinä se mikä aina on hallinnut sukupuolitunnetta ja, riippuen olosuhteista, aiheuttanut sen voimistumista tai heikentymistä; työn teknillinen järjestely, aineelliset elämänehdot — siinä se, mikä aina on antanut tälle tunteelle toiset tai toiset yhteiskunnalliset muodot. Sen vuoksi on aivan kömpelöä, kun osaksi itse Freud, mutta pääasiallisesti muutamat »freudilaiset» — jotka ovat onnistuneet tartuttamaan oppejaan eräisiin marxilaisiinkin! — saman »psykoanalyysin» avulla koettavat myös selittää yhteiskunnallisia, kirjallisia j. s. s. ilmiöitä.
I. P. Razumovski, »Oppikirja historiallisen materialismin teoriassa», VII, 6. — 1928.
[O. J. Schmidt]
Psykoanalyyttinen teoria herätti alussa eikä voinut olla herättämättä monien marxilaisten mielenkiintoa, ei ainoastaan Vargaan ja Radekiin, vaan vieläpä Buhariniin ja Clara Zetkiniin saakka, eikä voinut olla mielenkiintoa herättämättä ennen kaikkea sen vuoksi, että porvarillisen tieteen keskuudessa se oli kumouksellinen ja se vastaanotettiin kumouksellisena teoriana.
Lisäksi tuo ankara determinismi sielunelämän suhteen, joka sai selvimmän ilmauksensa Freudin teoriassa. Freudin paljastama yksilön sielunelämän alitajunnallinen puoli on hyvin suuri lisä tieteeseen, kuten myös oppi tämän yksilöllisen sielunelämän ehdollisuudesta, jopa sen alitajunnallisissa osissa, ehdollisuudesta sekä yksilön elämysten, että myös ja pääasiallisesti edelläkäyneen perityn kokemuksen suhteen. Kaikki tämä on materialismin osia. Huomautamme vielä tälle opille ominaisesta äärimäisestä dynaamisuudesta, sieluelämämme kaikkien toimintojen dynaamisuuden alleviivaamisesta — suorastaan dialektinen piirre. Näyttipä siltä, että kaikki oli paikallaan ... Mutta jos yritämme Freudin opista tehdä laajempia johtopäätöksiä yhteiskuntaopin alalla, ja jos siinä väitämme, että marxilainen teoria pohjaltaan opettaa samaa, niin siitä aiheutuu vaara, jota emme saa katsella sormien lävitse. On heti kumottava kaikki yritykset asettaa freudismi marxismia vastaan, jopa yritykset asettaa freudismi rinnan marxismin kanssa. Niin tehtiinkin meillä. Minä itse suuresti valitin, että tämän taistelun aikana psykoanalyysi meillä joksikin aikaa hävisi. Mutta on jokatapauksessa parempi, jos jonkun vuosikymmenen aikana meillä ei käsitellä jotain hyvää ulkomaista oppia, mutta me sen sijaan päästään yhdestä väärästä suunnasta — kuin jos olisimme sallineet tällaisen väärän suunnan vain säilyttääksemme mahdollisuuden käsitellä tätä oppia. Nyt kun olemme riittävästi paljastaneet tov. Varjashin ja muut, joilla oli tällainen väärä suunta, ja kun toiset, joilla sellainen olisi saattanut ilmetä, ovat riittävästi kypsyneet, voimme yksinkertaisemmin katsella tätä asiaa ja voimme tunnustaa, että tässä teoriassa on paljon dialektiikan elementtejä, jopa se on lähellä materialistisia katsomuksia jotka voimme hyväksyä, mutta suhtautumalla siihen ankaran kriitillisestä Kaikissa tapauksissa kannattaa kehittää tätä teoriaa ...
Nyt täytyy meidän välttämättä tutkia ja kriitillisesti käyttää hyväksemme psykoanalyysin saavutuksia rinnan monien muiden teoriain kanssa, eikä vain sen vuoksi, että Freud yhtä paljon kuin monet muutkin, joita mainitsi toveri Deborin, on avonaisesti ateisti, vaan senkin vuoksi, että tässä objektiivinen aineisto on erinomaisen arvokasta. En muista kuka tovereista huomautti siitä, että Freudin pääansio on siinä, että hän kiinnitti huomiotamme pitkään sarjaan tosiseikkoja, joita emme nähneet, joskaan hän ei pystynyt itse näitä tosiseikkoja teoreettisesti selittämään. Mutta jo se, että hän osoitti nämä tosiseikat, on tieteellinen ansio. Velvollisuutemme on näitä tosiseikkoja käyttää hyväksemme, ja sikäli kuin olemme teoreettisesti voimakkaampia, ne oikein selittää. Minusta tuntuu, että tätä tietä kulkien voi tehdä hyvin paljon. Minä en ole samaa mieltä tov. Savadovskin kanssa kun hän summassa kieltää Freudin merkityksen ja yksipuolisesti ylistää Pavlovia ja refleksologiaa yleensä. Minä en vastusta Pavlovin ylistämistä. Mutta tov. Savadovski sanoo, että Pavlovin metoodi kokonaan korvaa sen, mikä on Freudilla. Niin ei ole asianlaita: valitettavasti antaa Pavlovin metoodi atomistisen rakenteen. Freudin teoria, kuten Gestaltpsychologie, antaa kuvan toiminnoista, jotka tapahtuvat koko ihmisessä. Tältä näkökannalta se on meille hyvin mielenkiintoinen, joskin siinä on paljon väärää, mutta toisinhan ei voisi ollakaan.
O. J. Schmidt, Alustus ja loppulausunto »Marxistien tehtävistä luonnontieteiden alalla», Marxilais-leniniläisten tieteellisten laitosten toisessa yleisvenäläisessä konferenssissa, Moskovassa, huhtik. 8–13 p. 1929.
Oppineilla heräsi ajatus siitä, eikö henkinen elämämme ole seurauksena erilaisista ärsytyksistä, jotka tulevat ulkoa, määräävät tietoisuutemme, aivoaineen avulla kiintyvät ja aikaansaavat sen, mitä olemme tottuneet nimittämään »tietoisuudeksi», »henkiseksi elämäksi».
Jos asianlaita todella on näin, niin täytyi siis ryhtyä tutkimaan ulkonaisten ärsytysten vaikutusta henkiseen elämäämme.
Tämä tieteellisesti vankalla pohjalla seisova suunta sai loistavan ilmauksensa venäläisten oppineiden I. M. Setshenowin, I. P. Pavlovin y. m. teoksissa. I. M. Setchenov sanoi jo monta vuotta sitten, että jokainen ajatus, sielullinen liike ja henkinen toiminta aivoissa on refleksin tapainen ilmiö.
Mitä on refleksi?
On tunnettua, että kun silmää kohtaa räikeä valo, silmäterä vetäytyy kokoon; jos käsi koskettaa jotain kuumaa, vetäytyy se äkkiä pois. Kaikki tällaiset liikkeet tapahtuvat ilman »tietoisuutemme» tai »tahtomme» myötävaikutusta. Tällaisia elimistön »vastauksia» kutsutaan reflekseiksi, ja niiden mekaniikka on hyvin yksinkertainen.
I. P. Pavlovin onnistui näyttää, että n. k. »tietoiset» toiminnat ovat selitettävissä refleksien avulla, jotka ovat jonkun verran monimutkaisempia rakenteeltaan ja joita hän nimitti »ehdollisiksi» reflekseiksi. Suorittaen sarjan hienoja kokeita hän osoitti, että se mitä sielutiede aikaisemmin selitti »sielun järjelliseksi toiminnaksi», onkin luonteeltaan vain monimutkainen refleksi, joka voidaan alistaa kokeilujen alaiseksi.
Eläinten ja ihmisen »elämänkokemus», kaikki ne ilmiöt, joita sielutieteessä sanottiin »tietoisuudeksi», »ajattelemiseksi», »tahdoksi», supistuvat siis viime kädessä ehdollisten refleksien monimutkaiseen järjestelmään, jossa refleksit ovat itse elimistön mekaanisesti aikaansaamat ja johtuvat monimutkaisista ja monenlaatuisista aivojen ärsytyksestä ulkoapäin.
Mutta kuten tunnettua ovat aivot hermositeiden avulla lujasti kiinnitetyt kaikkien ruumiinosien, m. m. myös »sisäisen erityksen» rauhasjärjestelmän kanssa.
Osoittautuu että täytyy kaikkein monimutkaisimpien ja hienoimpien »sielun» toimintojen selittämiseksi kääntyä näiden rauhasten toiminnan selvittämiseen, jotka reflektooristen ärsytysten vaikutuksesta erittävät vereen kemiallisia aineitaan (n. k. sekreetit). Sellaisia ovat: aivolisäke, kilpirauhanen, lisämunuaiset, sukupuoli rauhaset (mies- ja naispuoliset).[7*] Nämä rauhaset ovat ruumiimme, »persoonallisuutemme», »sielumme», »minämme» todellisia rakentajia — insinöörejä, mestareita ja samalla rakennusaineita. Kaikki ne erittävät kemialliset tuotteensa vereemme, joka kuljettaa ne kaikkiin ruumiinosiin ja myös aivoihin. Niistä riippuu elimistömme fyysillinen kehitys ja aivojen toiminnan sielulliset erikoisuudet.
Erittäessään vereen tuotteitaan aiheuttavat nämä rauhaset useita itsetiedottomia ja tarkoituksenmukaisia biologisia toimintoja, jotka ovat n. k. vaistojen perustana, esim. elatusvaiston, puolustusvaiston, sukupuoli- ja äiteysvaiston y. m.
Sukupuolirauhasten eritykset pitävät tarpeellisessa jännityksessä hermoston ja lihakset.
Lisämunuaiset erittävät kemiallisen aineen, n. k. adrenalinin. Se vaikuttaa kiihottavasti sisus- eli sympaattiseen hermostoon. On kokeellisesti todettu, että veressä olevat, toisista tai toisista rauhasista eritetyt tuotteet ovat suoranaisessa yhteydessä kaikenlaisten »tunteiden» ja »elämysten» kanssa.
Niinpä Sapon totesi, että ärsytetyn kissan veressä oli tavallista suurempi määrä adrenalinia. Hän teki siitä johtopäätöksen, että aivojen »vihan keskus» on läheisessä yhteydessä lisämunuaisten kanssa, jotka erittävät adrenalinia (J. Altshevski), »Sielun mekaniikka»; »Ogonjok», — Moskova 1928).
Täytyy pitää mielessä, että lopullisesti ei ole yhtään korkeinta aivoprosessia, jota ei päältäpäin katsottuna voisi pitää refleksin tapaisena.
Refleksin käsite tekee mahdolliseksi käsittää kaikki itsetietoisen toiminnan prosessit, koska hermoprosessit, saatuaan alkunsa ruumiin etäisissä osissa toisten tai toisten ärsytysten vuoksi, vastaavan haaraantumisen, vuorovaikutuksen ja yleistetyn jälkeen, loppujen lopuksi päättyvät noiden samojen etäisten osien toimintaan lihasten, sydämen ja verisuonien tai sekreettien avulla ...
Yhdistettyjen refleksien joukossa saavat erikoisen merkityksen sanalliset ja kirjalliset merkit, jotka näyttelevät vertauskuvien osaa. Oikeastaan jokainen sana, kun se on tuttu, yhdistyy lisäkiihottimena joko ulkonaiseen tai sisäiseen ärsytykseen, tai oman ruumiin toiseen taikka toiseen tilaan, asemaan tai liikuntaan yhdistettyjen refleksien muodossa, josta syystä se näyttelee ulkonaisen ärsytyksen osaa, mikä yksistäänkin korvaa koko tavanmukaisen ärsytysyhdistelmän joko ulkonaisena kiihottimena tai määrättynä sisäisenä tilana ...
Kysymys on tässä yhdistetystä refleksistä, sillä niin suullisessa kuin kirjallisessa puheessa osa sanoista on yhteydessä keskittymistoiminnan kanssa, toinen osa niistä taasen syntyy sen kautta, että sanat tavallisesti seuraavat toisiaan totutussa järjestyksessä, minkä toteavat myös laboratoriossani tehdyt kokeet. (V. M. Behterev, »Ihmisrefleksologian yleiset perusteet», XIV).
Mitä fysioloogisia ilmiöitä, mitä hermoprosesseja tapahtuu isoissa aivopuoliskoissa silloin kun me sanomme, että tajuamme itseämme, silloin kun tapahtuu tietoinen toimintamme?
Minä pidän tietoisuutta hermotoimintana isojen aivopuoliskojen määrätyssä osassa, määrätyllä hetkellä, määrätyissä olosuhteissa, jolloin nämä aivo-osat ovat määrätyssä suotuisimmassa (joka todennäköisesti on samaa kuin keskinkertaisessa) kiihtymistilassa. Sillä hetkellä isojen aivopuoliskojen koko muu osa on enemmän tai vähemmän heikennetyssä kiihtymistilassa. Suotuisammassa kiihtymystilassa olevissa isojen aivopuoliskojen osassa syntyy helposti uusia ehdollisia refleksejä ja tuotetaan hyvällä menestyksellä erilaisia herätteitä. Tämä on täten sillä hetkellä, niin sanoaksemme, isojen aivopuoliskojen luova osa. Niiden muut osat, jotka ovat heikennetyssä kiihtymystilassa, ovat siihen kykenemättömät, ja niiden tehtävänä on korkeintaan suorittaa tavanmukaiseksi tulleet refleksit, jotka kaavamaisesti tapahtuvat vastaavien ärsytysten johdosta. Näiden osastojen toiminta on sitä, mitä me subjektiivisesti sanomme tiedottomaksi, koneelliseksi toiminnaksi. Suotuisimmassa kiihtymystilassa oleva osasto ei tietenkään ole kerta kaikkiaan määrätty; se päinvastoin yhtämittaa muuttaa paikkaa koko isojen aivopuoliskojen alalla riippuen keskuksien välisistä yhteyksistä ja ulkonaisten ärsytysten vaikutuksesta. Vastaavalla tavalla muuttuu tietenkin myös heikennetyssä kiihtymystilassa oleva ala.
Jos voisi nähdä pääluun lävitse ja jos suotuisimmassa kiihtymystilassa oleva isojen aivojen osa loistaisi omalla valollaan, niin me näkisimme, miten ajattelevan tietoisen ihmisen isoissa aivopuoliskoissa yhtämittaa liikkuu muodoltaan ja suuruudeltaan vaihteieva, oikullisesti epäsäännöllisen valoisa täplä, jota koko aivopuoliskojen muulla alalla ympäröi enemmän tai vähemmän huomattava varjo-osa. (I. P. Pavlov, puheessa, pidetty Moskovassa 24 p. maalisk. 1913).
I. P. Pavlowin näkökannalta muodostaa oppi reflekseistä sielutieteen perustan ja tämän ihmistä tutkivan tieteen luonnontieteellisen perustan osalle on hänen mielestään tullut näytellä erinomaisen tärkeää osaa, jopa puhdistaa ihmiskunta »nykyisestä häpeästä ihmistenvälisissä suhteissa» ...
Tähän kaikkeen voi vastata vain sen, että jos välistä ensiluokkaiset luonnontutkijat, jotka omalla erikoisalallaan pystyvät ajattelemaan materialistisesti, ovat kiihkeitä idealisteja yhteiskunnallisten kysymysten alalla, niin se saa selityksensä vain siitä, että heiltä puuttuu yhtenäistä materialistista maailmankatsomusta, jollaisena on marxismi ... Vain tämä selittää tuon kokonaan perusteettoman katsomuksen, että yksistään luonnontieteen avulla voi muka saavuttaa yhteiskunnallisten kysymysten oikean ratkaisun, ottamatta laisinkaan huomioon edes Engelsin lausetta, että »meitä ympäröi ei ainoastaan luonto, vaan myös inhimillinen yhteiskunta, jolla kuten luonnollakin on oma kehityshistoriansa ja oma tieteensä» ...
Yksistään nämä samat syyt selittävät, miksi esim. V. M. Behterev voi kieltää materialismin muuttamalla sen energetismiksi, puhumattakaan sellaisista jo kokonaan odottamattomista ilmiöistä, joita ei ole uskaltanut tehdä monikaan jopa »subjektiivinen» sielutiede, kuin että »refleksologia, yleensä puhuen, ei pidä mahdottomana mitään yleistä olettamusta tietoisuudesta tai sielusta yleensä» ...
Vain sielullisten toimintojen materialistinen ymmärtäminen, lähemmin sanoen marxismi täydellisenä ja kokonaisena materialistisena maailmankatsomuksena, voi olla ainoana perustana, jonka pohjalla voi ajatella tapahtuvaksi ei ainoastaan sielutieteen ja refleksologian lähestymisen toisiinsa, vaan niiden täydellisen yhteensulattamisen. Toinen kysymys on, mitä silloin jää sielutieteestä jälelle, mutta selvää on, että mikäli me tunnustamme sielulliset toiminnat todellisiksi luonnon omalaatuisina ilmiöinä, »olisi suuri erehdys väittää, että subjektiiviset prosessit ovat kokonaan tarpeettomia tai vähämerkityksellisiä ilmiöitä luonnossa» (Behterev; sen vuoksi juuri onkin näitä prosesseja tutkittava. (K. N. Kornilov, »Sielutiede ja refleksologia», aikakauslehdessä »Pod Znam. Marxizma», Moskova, No. 4–5, 1923).
Akateemikko I. Pavlov on yksi merkityksellisimmistä venäläisistä oppineista. Hänellä on maailmankuulu nimi. Hän perusti kokonaisen uuden suunnan, uuden koulukunnan fysiologian alalla. Hänen hyvin suuret ansionsa ihmiskunnan edessä ovat kiistämättömät. Erikoisestikin ne ovat kiistämättömät meille marxisteille. Sillä objektiivisesti on asia niin, että prof. Pavlov, joka näköjään on poliittisesti hyvin kaukana työväenluokasta, suorittaa työtään ensi sijassa työväenluokan hyväksi. Hänen oppinsa ehdollisista reflekseistä kokonaisuudessaan lyö vettä materialismin myllyyn. Sekä prof. Pavlovin lähtökohtana olevat metodologiset tiet että hänen tutkimuksensa tulokset ovat aseita materialistisen ideologian rautaisesta varastosta. Materialismi taasen on nykyään, meidän aikana, proletariaatin yleisenä maailmankatsomuksena. Tässä ei ole paikka selittää, miten näin on käynyt. Toteamme vain tämän tosiasian. Sillä aikaa kun porvaristo täynnä epäilyä yhä enemmän nostaa silmiään taivasta kohti ja filosoofinen idealismi rasvaisen täplän tapaan leviää porvarillisen tajunnan koko pintaa myöten, tapahtuu jotain samantapaista koko porvarillisessa tieteessä kokonaisuudessaan. Täälläkin punoo mystillisyys vahvan verkkonsa. Neovitalismi, darwinismin arvostelu, teleologia, absoluuttinen relativismi, puhdas logismi ja kaikenmoiset muut pahanpäiväiset »ismit» leviävät nopeasti luonnontutkijain keskuudessa. Jos meillä »oppinut pappi», isä Florenski, yritti todistaa jumalan olemassaoloa matemaattisten kaavojen ja tähtitieteellisten laskelmien avulla, niin on sanottava, että tuollaiset ilmiöt nykyään kulkevat kuin tarttuva tauti länsieuropalaisessa tieteessä. Tämä tiede on suuresti lähestynyt jonkun Mershkovskin käsityksiä, joka muokkaa assyriologiaa löytääkseen apokalyptisen kalenterin »suuret ajanjaksot» ja ennustaakseen maailman loppua ja yhdessä hra Berdjajevin kanssa omaa — kuten Nietzsche tapasi sanoa — »pikkunen nautinto päiväksi ja pikkunen nautinto myös yöksi», joka selittää bolshevistista vallankumousta »petoeläimen» ilmestymiseksi ja neuvostojärjestelmää »satanokratiaksi». Mystiikka, tai parhaimmassa tapauksessa vanhuudenheikko epäily, joka yhtämittaa toistaa valittelunsa kaiken maallisen katoavaisuudesta, se se on ominaisena peruspiirteenä aikakautemme länsieuropalaisessa ajattelussa. Siksi on täysin ymmärrettävissä se kunnioitus, minkä me marxilaiset osoitamme ja aina tulemme osoittamaan jokaiselle oppineelle, joka miehuullisesti esiintyy mystillisyyden sameata tulvaa vastaan. Toistamme: sellainen oppinut, riippumatta henkilökohtaisista aikomuksistaan, tekee työtä saman asian hyväksi, jonka puolesta me marxistit aherramme. Ja juuri sellaisten oppineiden joukkoon kuuluu prof. Pavlov.
N. Buharin, »Hyökkäys», luku »Maailmanvallankumouksesta, meidän maastamme, sivistyksestämme j. n. e.». — 1924.
[K. N. Kornilov]
Rohkenen väittää ..., että vasta luotava marxilainen sielutieteen systeemi tulee olemaan kahden nykyaikana kaikissa maissa toisiaan vastaan taistelevan suunnan synteesi: vanhemman ja jo kovin raihnaan, vaikkakin vielä kannattajia omaavan n. k. empiirisen eli subjektiivisen suunnan, tämän nykyajan sielutieteen teesin, ja toisen, myöhemmän tai oikeammin, meidän päivinä kehitetyn, ikäänkuin antiteesin, jona on käytöksen sielutiede, refleksologia, eli kuten sitä vielä kutsutaan, objektiivinen sielutiede ...
Käytöksen sielutiede on, varsinkin amerikalaisessa yhteiskuntatieteellisessä muodossaan, metodoloogisesti oikeampi ja, mitä tulee esineensä ymmärtämiseen, teoreettisesti konkreettisempi, elävämpi ja eheämpi, metoodisesti ja tieteellisesti tarkempi ja käytännöllisesti välttämättömämpi ja täten kaikissa näissä ominaisuuksissaan ja pyrkimyksissään lähempänä marxismia kuin empiirinen, subjektiivinen sielutiede ...
Mitkä empiirisen sielutieteen osat saavat vastaavan paikkansa myös marxilaisessa sielutieteessä? Sellaisina osina, tietysti muodoiltaan uusittuina, minä pidän seuraavia: ensinnäkin sen tunnustaminen, että henkiset prosessit sellaisinaan ovat ei ainoastaan todellisia, vaan myös tärkeitä. Jos objektiivisessa sielutieteessä ... näiden subjektiivisten prosessien tärkeys, ellei sitä kielletä, niin ainakin aliarvioidaan, mikä antoi meille oikeuden, kun kärjistimme kysymystä, kutsua objektiivista sielutiedettä sielutieteeksi ilman sielua, niin tämä katsantokanta muodostaa empiirisessä sielutieteessä sen kulmakiven. Marxistisen sienitieteen täytyy hyväksyä tämä katsantokanta, koska dialektinen materialismi ennen kaikkea opettaa, että henkinen elämä, ollen aineen ominaisuutena, on tuon aineen subjektiivinen, vaikka samalla sen objektiivisista ominaisuuksista eroittamaton puoli ... Marxismi, joka tunnustaa henkiset prosessit vain korkeasti organisoidun aineen ominaisuudeksi, ei sillä suinkaan hävitä näitä henkisiä prosesseja, vaan katsoo, että niillä on yhtä suuri todellisuusaste kuin jokaisella muulla aineen ominaisuudella, esim. liikunnalla ...
Toinen katsantokanta, jolle myös jää paikkansa marxilaisessa sielutieteessä ja joka, sekin muodoiltaan uusittuna, jää perinnöksi empiiriseltä sielutieteeltä, on itsetarkkailun metoodin tärkeyden tunnustaminen ... Asian ydin ei ole tämän itsetarkkailun sikseen jättämisessä, vaan sen alistamisessa määrättyjen sääntöjen alle ja sen kontrolloimisessa objektiivisen ja experimentaalisen metoodin avulla.
K. N. Kornilov, »Sielutiede ja marxismi». — 1925.
Uudenaikainen luonnontiede pitää kasvia ja jokaista muuta elävää oliota erinomaisen monimutkaisena, hienona, mutta siitä huolimatta mekanismina, joka vastaanottaa energiaa ulkomaailmasta ja muuttaa, uudistaa sitä yhdestä muodosta toiseksi ... Kaikissa tapauksissa se (uudenaikainen tiede) näyttää, että laki energian säilymisestä jää täyteen voimaan kasvillisen elämän suhteen. Missään ei ole tilaa millekään erikoiselle »elämän voimalle», joka todellisuudessa olisi poikkeuksena energian säilymisen laista ... Marxistin täytyy suoraan ja avoimesti sanoa, että hän hyväksyy n. k. mekanistisen käsityksen luonnosta, sen mekanistisen ymmärtämisen. ... Mekanistinen luonnonkäsitys, joka osoittaa, että henkisen elämän ala ei tee poikkeusta voiman säilymisen laista, kulkee täydellistymistään ja samalla suurinta voittoansa kohti.
I. Stepanov, Jälkilause H. Gorterin kirjaan »Historiallinen materialismi». — 1924.
Tämä on yksi niitä asemia, joita nykyajan tiede on valloittanut raskaassa taistelussa. Ja me, marxilaiset, emme saa, emmekä voi luovuttaa tätä voittoa niillekään keskiaikaisuudelle. Tässä on vedenjakaja todellisen tieteen ja papillisuuden eri muotojen välillä ...
Teemme pienen tarkastuksen. Katsomme, missä nykyajan bioloogit näkevät eron tieteellisen luonnonopin ja vitalismin välillä. Otamme prof. N. K. Koltsovin mainion artikkelin »Biologia», painettuna »Suuren Neuvosto-Tietosanakirjan» VI:ssa osassa. On selvää, että deborinilaiset jo vähän ovat häntä terrorisoineet. Sen vuoksi hän välttää tavallista nimitystä »mekanistinen» ja sen sijaan käyttää sanaa »koneellinen» ...
»Nykyaikana», sanoo hän, »vain harvat, monimutkaisimmat biologian alat — kuten sielutiede ja elimistön kehityshistoria munasta — eivät vielä täydellisesti salli syysuhteellista analyysiä, ja juuri niihin perustuvat muutamien (tässä prof. Koltsov erehtyy: hän on unohtanut pelottavassa määrässä lisääntyvät deborinilaiset. — I. S.) nykyisten vitalistien väitteet, ettei kaikkia elämänilmiöitä voida supistaa samanlaisiin syihin kuin ovat ne, jotka ovat voimassa elottomassa luonnossa. Mutta näillä aloilla joka vuosi, jokaisen uuden kokeellisen työn yhteydessä, laajenee syysuhteellisen, koneellisen selityksen käyttökelpoisuus ja supistuu mahdollisuus puhua sen kelvottomuudesta»...
Mutta siinäpä tulevat A. M. Deborinin filosoofisen systeemin puoltajat ja ilmoittavat, että niin voi puhua vain »kömpelö luonnontiede». He alkavat uskotella materialistisille bioloogeille, että fysikalis-kemialliset tutkimusmenetelmät ovat elämään nähden yleensä kelvottomat tai eivät ainakaan riitä.
He vaativat, että bioloogit tunnustaisivat elämänilmiöiden »erikoisuuden», sen että ne eivät supistu elottomassa luonnossa havaittaviin ilmiöihin ... Siinä he koko ajan puhuvat vitalistien kielellä, mutteivät tahdo avomielisesti tunnustaa itseään vitalisteiksi ...
Menemme eteenpäin prof. Koltsovin jälkiä. »Monilla», kirjoittaa hän, »varsinkin ei-bioloogeilla, vaan filosoofeilla, joille ei ole täysin selvä tieteen todellinen tila (tämä sattuu muutamia suoraan silmään. — I. S.) herää XIX:n vuosisadan loppupuolella epäilyksiä mahdollisuudesta selittää elämänilmiöt syysuhteellisella, koneellisella tavalla. Bruntiere puhuu tieteen vararikosta, filosoofi Bergson ja eläintieteilijä Driesch herättävät jälleen eloon vitalismin, joka jo aikoja sitten näytti unhotetulta. XX:lle vuosisadalle jää perinnöksi voittaa tämä tieteellinen pessimismi, ja uusi biologia on kyllä tästä tehtävästä suoriutuva ...»
Tässä vielä pieni ote prof. A. N. Bachin kirjoituksesta »Biokemia» (»S. N.-T.», VI): »Totta on, että kemialliset prosessit ovat elävässä elimistössä verrattomasti monimutkaisempia kuin kuolleessa luonnossa, ja onhan luonnollista, että me biokemiassa olemme vielä hyvin kaukana aineen täydellisestä ja syvästä hallitsemisesta — kauempana kuin muissa tieteissä — mutta olemme epäilemättä tiellä siihen. Biokemian tärkeimpänä saavutuksena täytyy pitää sitä, että se antaa meille yleisen, vaikkeikaan vielä täydellisen kuvan kemiallisista prosesseista, jotka yhdessä otettuna muodostavat n. k. ainevaihdon eläimellisessä tai kasvillisessa elimistössä.»
Akatemikko P. P. Lasarevin kirjoittama artikkeli »Biofysiikka» (»S. N.-T.», VI. muistuttaen ionikiihotuksen teoriasta ... alleviivaa yhtä niistä johtopäätöksistä, joihin elämänprosessien fyysillinen selitystapa on tullut: »Missään elävissä olioissa ei ole sellaisia voimia, joita emme voisi havaita myös niiden ulkopuolella.»
*
Engels mainiosti näytti, mihin suuntaan hän odotti tapahtuvaksi yhden »muka sovittamattoman ja ratkaisemattoman vastakohdan ratkaisun, joka antoi luonnonopille sen rajoitetun, metafyysillisen luonteen — nim. vastakohdan »kuollut aine — elävä elimistö». On kemian tehtävä, sanoi hän, ratkaista tämä kysymys. Tietysti se on vielä kaukana siitä. »Mutta jos muistamme, että vasta v. 1828 Wöhler aikaansai ensimäisen orgaanisen aineen, virtsa-aineen, epäorgaanisesta aineesta, ja kiinnitämme huomiotamme siihen, minkä tavattoman määrän n. k. (»n. k.»! Näillä kahdella sanalla Engels osoittaa, että jo hänen aikanaan raja kuolleen luonnon ja elimellisen elämän tuotteiden välillä oli tullut suhteelliseksi ja hyvin ehdolliseksi. I. S.) orgaanisia yhdistelmiä voi nyt saada keinotekoisella tavalla, ilman minkäänlaisia orgaanisia aineksia, niin emme rohkene sanoa kemialle »seis!» munavalkuaisen edellä. Tähän saakka on se pystynyt valmistamaan jokaista orgaanista ainetta, jonka kokoonpanon se tarkkaan tuntee. Niin pian kuin munavalkuaisten kokoonpano tulee tunnetuksi, voi se ryhtyä valmistamaan elävää munavalkuaista.» (»Luonnon dialektiikka», XV).
*
Antakaamme siis puhevuoro A. M. Deborinille, vitalismin johtajalle, joka jo on valloittanut useita asemia yliopistojemme nuorison keskuudessa ...
»Alleviivaten, että olio on 'korkeampi yhteys, joka itseensä yhdistää yhteen kokonaisuuteen mekaniikan, fysiikan ja kemian niin, että tätä kolminaisuutta ei enää voi jakaa', Engels tahtoo sanoa että, olio muodostaa itsenäisen laadun, erikoisen solmukohdan, johon sisältyvät kaikki mainitut muodot, mutta joka ei supistu jokaiseen niistä erikseen, vielä vähemmän yksinkertaiseen 'mekaniikkaan'.» (»Pod Znam. Marxizma», 1925, No. 10–11, siv. 36).
»Elävässä aineessa me myös havaitsemme fyysillisiä ja kemiallisia prosesseja, mutta siinä tov. Stepanov itsepäisesti unohtaa, että kuolleen ja elävän aineen välillä on rajapölkky, jonka takana alkaa uusi laatu, nim. elävä aine. Ja vain tov. Stepanov kömpelöllä syysuhteen ymmärtämisellään ja filosofian halveksumisellaan tahtoo supistaa elämänilmiöt niihin verrattain yksinkertaisiin ilmiöihin, joita havaitsemme fysiikassa ja kemiassa» (samassa paikassa).
Kysymys on oikein asetettu: niin se aina asetettiin ja asetetaan väittelyissä vitalistien ja tieteellisen biologian kannattajien välillä. Juuri tässä on todellinen ydin väittelyssä minun ja deborinilaisten välillä, jotka eri tavalla toistavat tätä kysymyksenasettelua ...
(Prof. Koltsov kirjoittaa:) »Jos huolimatta siitä vitalismi ei ainoastaan ole säilyttänyt, vaan viime aikoina saavuttanut uusia kannattajia, niin se saa pääasiallisesti selityksensä niistä aukoista, jotka ovat tiedoissamme, ja joiden vuoksi mystillisetkin katsantokannat saavat leveää alaa ... Me kuitenkin näemme, ettei ole tieteellisiä syitä epäillä, etteivätkö tietomme aukot tule aikanaan täytettyä ja että elämälle niin luonteenomaiset, monimutkaiset ilmiöt voidaan supistaa fysikaalis-kemiallisiin ilmiöihin ...
Minä moneen kertaan olen kirjoituksissani sanonut, että on järjetöntä syyttää minua »laadun» tai »laadun kategorian» unohtamisesta: laadut ovat meille (s. o. vastaanottokyvyllemme) olemassa jo alusta alkaen mekaanisena liikuntana, lämpönä, äänenä, valona, sähkönä j. n. e. Tietomme tehtävänä, niinkuin Engels sitä määritteli, on yhdistää ne toisiinsa yhden yhtenäisen yleisliikunnan muotoina.
*
Yksi minun suurimpia syntejäni on olevinaan se, että herätin kysymyksen Engelsin mielipiteiden kehityksestä ...
Minä selitin, ettemme nyt enään voi yhtyä Engelsiin, kun hän kirjoitti, että »aine sellaisenaan on pelkkä ajattelun ja yleistelyn tuote». Myöskin minä suoraan tunnustin, ettemme enää voi seurata Engelsiä, kun hän suurella epäilyllä suhtautuu luonnontieteen pyrkimykseen »hakea» yhtenäistä ainetta sellaisenaan ja supistaa laadulliset eroavaisuudet pelkkiin paljoudellisiin eroavaisuuksiin yhtäläisten ainehiukkasten kokoonpanossa.»
Vastoin tätä minä kirjoitin, että nykyään »luonnontiede ei pyri löytämään yhtenäistä ainetta sellaisenaan: se jo löytää sen ... Aine sellaisenaan on kouraantuntuvasti meille olemassa negativisina elektrooneina ja positiivisina atoomikeskuksina ...
Vertailkoon lukija tätä ... seuraaviin Leninin sanoihin: »Onnistutaan supistamaan (tässä se on, se »supistus», josta deborinilaiset joutuvat raivoon. I. S.) aine sähköksi, onnistutaan selittämään atoomi äärettömän pienen aurinkokunnan näköiseksi, jonka sisällä positiivisen elektroonin ympäri liikkuu määrätyllä (ja erinomaisen suurella, kuten huomasimme) nopeudella negatiivisia elektrooneja. Kymmenien alkuaineiden asemasta onnistutaan siis fyysillinen maailma supistamaan (taasen supistus. Deborinilaiset eivät ymmärrä, että ilman heidän vihaamaa »supistusta» tiede ei voi liikkua askeltakaan eteenpäin. I. S.) kahteen, tai kolmeen... Luonnontiede siis johtaa »aineen yhtenäisyyteen» — kas siinä mitä todella merkitsee lause aineen häviämisestä, joka panee niin monta päätä sekasin ...
I. Stepanov, »Dialektinen materialismi ja Deborinin koulukunta», I. — 1928.
Kolmannen kerran olemme venäläisen marxismin historiassa filosoofisen revisionismin edessä. Filosoofisen revisionismin alkuunpanijoina marxilaisen maailmankatsomuksen alalla olivat n. k. »legaaliset marxilaiset» ...
Toiselle revisionismille oli ominaista historiallisen materialismin mekaaninen yhdistäminen empiriokritisismiin ...
Nykyaikana, kuten sanottu, on meillä uudessa muodossa pohjaltaan samanlainen dialektisen materialismin yhdistäminen hegeliläisyyteen. Tämä yhdistelmä on sitä vaarallisempi marxismille, koska marxismi todellakin on historiallisesti yhteydessä hegeliläisyyden kanssa. Tämä historiallinen perintöyhteys antaa täyden mahdollisuuden dialektisen materialismin nimessä salakuljettaa siihen, tietoisesti ja epätietoisesti, nerokkaan saksalaisen ajattelijan absoluuttista idealismia.
Asiahan on niin, että dialektiseen materialismiin siirtynyt Hegelin dialektiikka on mitä läheisimmässä yhteydessä tämän oppirakenteen mystillisten ja absoluuttis-idealististen perusteiden kanssa. Terveen siemenen erottaminen kaikesta tästä hölynpölystä on erittäin vaikea tehtävä. Sen vuoksi Deborin ja deborinilaiset, tunnustettuaan välttämättömäksi tutkia Hegeliä Marxin tutkimisen edellytyksenä, mutta kykenemättä suoriutumaan tästä vaikeasta tehtävästä, joutuivat Hegelin vangeiksi, yhä enemmän etäytyivät dialektisen materialismin materialistisista perusteista ... Koko ero edellämainittujen Hegelin vaikutusten kaikkien muotojen ja deborinilaisen »koulun» hegeliläisyyden välillä on siinä, että edellisissä yhteiskunnallisen aatteen virtauksissa hegeliläisyys täyttyi toisella taikka toisella yhteiskunnallisella sisällöllä, esiintyi korkeasti lahjakkaassa muodossa, kun sitä vastoin nykyiselle Hegelin jälleensyntymiselle on ominainen päinvastainen »laatu», skolastinen tyhjyys ja täydellinen lahjattomuus.
L. I. Axelrod-Ortodox, »Dialektisen materialismin puolustukseksi», esip. — 1928.
[A. M. Deborin]
Vastustajamme syyttävät meitä siitä, että olemme — puhtaan laadun kannattajia. Miksi »puhtaan»? Asiahan on aivan päinvastoin: te, kieltäessänne laadun kategorian, asetutte samalla puhtaan, s. o. abstraktisen määrän kannalle. Me emme ainoastaan ole kieltämättä määrää, vaan alleviivaamme, että ilman määrää ei voi olla laatua ja päinvastoin. ... Joka tuntee marxilaisen kirjallisuuden tietää, että tämän saman kysymyksen asettivat Bernstein ja kaikki marxismin vastustajat. Muistutan kuuluisasta »Berdjajevin sukasta». Berdjajev yhdessä Bernsteinin kanssa suositteli »sukan parantaa», s. o. porvarilliseen yhteiskuntaan vain määrällisiä muutoksia, eikä sen korvaamista uudella »laadulla» ... Ja mitä Plehanov tähän vastasi? Plehanov todisteli, että niille, jotka ovat puhtaan määrän kannalla, on mahdollista vain jo syntyneen muutos, s. o. jo olemassaolevan yhteiskunnan muutos, mutt'ei ole ylimenoa uuteen, ei ole tilaa uudelle laadulle. Täten »laatu» saa aivan uuden sisällön, nimittäin vallankumouksellis-poliittisen sisällön. »Teoreettisessa suhteessa», kirjoitti Plehanov, »on P. Struven (ja Berdjajevin — A. D.) kehitysopilla, kuten näemme, se päävika, että siinä on tilaa vain jo syntyneiden esineiden muutoksille, mutt'ei uusien syntymiselle. »Uusien suhteiden syntyminen juuri onkin se ala, jossa määrä muuttuu laaduksi ja »yhtämittaiset muutokset» johtavat »hyppäyksiin». Täten vain määrällisten muutosten tunnustaminen ja laadun kategorian kieltäminen vie reformismiin ...
Dialektinen materialismi hylkää abstraktisen yhteyden, joka on samaa kuin yhtäläisyys. Ainetta ja liikuntaa on luonnossa aina, mutta aineen ja liikunnan muotojen vaihtelevaisuus merkitsee yhtenäisen, liikkuvan aineen laadullisia muutoksia. Uusien muotojen synty on aina yhdistetty jatkuvaisuuden keskeytyksiin, hyppäyksiin. Uudet muodot syntyvät vanhoista ja voimme todeta määrälliset vastaavaisuudet, jopa usein niitä mitatakin; siitä huolimatta on uusi muoto myös uusi laatu, joka sinänsä ei ole yhtä kuin vanht, vaan on jotain siitä eriävää ja useinpa päinvastaisiakin. Tämä se juuri on sitä, mitä voidaan kutsua yhteydeksi moninaisuudessa ja moninaisuudeksi yhteydessä ... Uuden laadun synty merkitsee vanhasta eroamista ja vanhan muuttamista; puhtaasti määrällisten, jatkuvain muutosten keskeytys merkitsee hyppäystä, vallankumousta j. n. e. ...
Täten syntyvät korkeammat muodot alhaisemmista — tähän sisältyy jatkuvaisuuden periaate — mutta ne muodostavat uusia laatuja eivätkä ole yhtä kuin alhaisemmat — siihen sisältyy keskeytyksen periaate, hyppäys ja uuden syntyminen. Mutta kun kerran tunnustatte, että luonnossa syntyy uusia muotoja, uusia laatuja, koska te esim. tunnustatte, että määrätyllä kehityksen asteella kuollut aine muuttuu eläväksi, joka eroaa kuolleesta, niin mekaaniset materialistimme heti ovat valmiit syyttämään teitä vitalisteiksi. Tov. Timirjazev sanoi tässä: voi täydellä syyllä puhua »neuvostovitalismista». Meille on aivan yhdentekevää mitä meistä puhuvat freudilaiset ja revisionistit, machistit ja mekanistit. Onhan »neuvostovitalismin» isänä itse Friedrich Engels ...
Elämä on Engelsin mukaan munavalkuaisen olemismuotona. Samaa mieltä on myös nykyaikainen biologia. Mutta sikäli kuin munavalkuainen syntyy määrätyllä aineen kehitysasteella, niin se merkitsee uutta laatua verrattuna kuolleeseen aineeseen, uutta synteesiä. Elämä yleensä on jotain muuta kuin ei-elämää, joskin se syntyy ei-elämästä ... Metafyysillinen näkökanta on siinä, että pannaan merkille vain abstraktinen yhteys eli yhtäläisyys, eikä huomata eroa kummankin laadun välillä, tai pannaan merkille vain eroavaisuus, eikä huomata yhtäläisyyttä ja yhteyttä. Engels aivan oikein ja dialektisesti puhuu yhtäläisyydestä ja yhteydestä elämän ja ei-elämän, tai henkisen ja aineellisen välillä, mutta samalla oleellisesti eroavaisuudesta, vastakohtaisuudesta niiden välillä. Elämä syntyy sellaisesta, mikä ei ole elämää, syntyy ei-elämästä niinkuin henkinen aineellisesta, mutta juuri sen vuoksi elämä ei ole samaa kuin ei-elämä eikä henkinen samaa kuin aineellinen. Niiden välillä on sekä yhtäläisyyttä että eroavaisuutta. Ja tämä eroavaisuus, nämä omalaatuiset erikoisominaisuudet muodostavat eri laatuja. Meillä paljon puhutaan siitä, että korkeammat muodot voidaan supistaa alhaisempiin, että esim. henkistä voidaan supistaa aineelliseen tai elämä ei-elämään. Mekanistit sanovat Engelsiä vitalistiksi siitä syystä, ettei hän pitänyt oikeana supistaa yhtä toiseen. Täytyy sanoa, etteivät mekanistit ole ymmärtäneet Engelsin näkökantaa. Engels oli dialektisella kannalla. Hänen mukaan korkeampia muotoja sekä voidaan supistaa että ei voida supistaa alhaisempiin. Ne supistuu niihin alkuperänsä, mutt'ei muotonsa eikä laatunsa puolesta, sillä pitää esim. elämää kokonaan ja ehdottomasti samana kuin ei-elämää, ei merkitse muuta kuin elävän olion siirtämistä »raatojen joukkoon», kuten Feuerbach terävästi sanoi. Pitää henkistä vain aineellisena merkitsee, että sulkee silmänsä näkemästä henkisen omalaatuista, erikoista laatua. Henkisen ja aineellisen välillä ei ole metafyysillistä, ylipääsemätöntä vastakohtaa; niillä on yhteinen juuri, yhteinen lähde; yhtenäinen aine. Siitä huolimatta on henkinen omalaatuinen ominaisuus, erikoinen aineen laatu, joka eroaa siitä niitä kutsumme aineelliseksi ...
Tov. Axelrod esim. ... sanoo suurella itsevarmuudella, että ajatus on vain »joukko elektrooneja». Meidän katsantokantamme mukaan on ajatus erikoinen aineen laatu, objektiivisten, aineellisten, s. o. fysiologisten prosessien subjektiivinen puoli, prosessien, joiden kanssa se ei ole yhtä ja samaa ja jotka eivät siihen supistu.
Tietysti kaikki on samalla tavalla elektrooneista kokoonpantu: niin kaalinkupu kuin mekanistin pää. Mutta miten mekanisteihin suhtaudummekin, täytyy meidän sanoa, että yhtäläisyysmerkin paneminen mekanistin pään ja kaalinkuvun välille vie meitä liian vähän eteenpäin mekanistin ajattelun ymmärtämisessä. Sellaiset väitteet kuin että ajatus on joukko elektrooneja ovat halpoja, sillä niistä puuttuu kaikki sisältö.
Deborin, »Erimielisyytemme» (puhe pidetty Moskovassa v. 1926).
[N. Buharin]
Viime aikoihin saakka on keskuudessamme ollut tapana asettaa nämä käsitteet vastakkain. Yhteiskunnallisten tieteiden alalla me marxilaiset vastustimme »mekaanista selitystapaa», pidimme parempana puhua »orgaanisista» yhteyksistä j. n. e., vaikkemme laisinkaan hyväksyneet yhteiskuntatieteen n. k. »orgaanisen koulun» ennakkoluuloja.
Sen jälkeen on ilmennyt kaksi ratkaisevaa tekijää: ensinnäkin mullistus käsityksissämme aineen rakenteesta; toiseksi on erinomaisesti kasvanut idealistinen suunta virallisessa porvarillisessa tieteessä. Mullistus opissa aineen rakenteesta juuriaan myöten muutti käsitykset atoomista ehdottomasti eristettynä yksikkönä ...
Nyt oikea dialektisesti muuttuu omaksi vastakohdakseen. Sillä nykyaikainen käsitys aineesta heitti nurin vanhan katsantotavat. Eristetty ja laaduton atoomi kuoli. Yhteys, keskenäinen vuorovaikutus, uusien laatujen synty — nämä tekijät saatettiin jälleen voimaan. »Mekaanisen» ja »orgaanisen» vastakkain asettelu tuli tältä kannalta järjettömyydeksi.
Toiselta puolen johti idealismin kasvu porvarillisessa tieteessä ja filosofiassa »orgaaniseen» mystillisyyteen. »Elämän» käsite muuttui mystilliseksi (Bergson, Driesch ja Kumpp.). Mitä siitä seuraa? Siitä seuraa, että on ideologiastamme karkotettava vanha vastakohta (mekaanisen ja orgaanisen välillä), jos kerran tahdomme vakavasti taistella materialistisen maailmankatsomuksen puolesta yleensä ja materialistisen yhteiskuntatieteen puolesta erikoisesti.
N. Buharin, »Problemiasettelu historiallisen materialismin teoriassa» (»Hyökkäys»). — 1923.
Lausuntoja väittelystä marxilais-leniniläisten tieteellisten laitosten toisessa yleisvenäläisessä konferenssissa, Moskovassa, huhtik. 8–13 p. 1929.
Toverit! Viimeiset viisi vuotta ovat olleet kovaa taistelua mekanistien ja dialektiikkojen välillä. Olemme joutuneet sellaiseen »omituiseen» vaiheeseen, jolloin marxismin pääopit tulivat kokonaiselle toveriryhniälle »kysymyksenalaisiksi» ja »riidanalaisiksi» ...
Mekanistit esittävät uuden määritelmän materialismin olemuksesta, joka muka on johdettavissa mekaaniseksi syysuhteeksi ... Mekanistinen ploki paljastaa erinomaisen vapaamielisen suhteensa kaikkiin revisionistisiin suuntiin nähden. Siinä on sen erikoisluonne. Periaatteettomuus on mekanistisen plokin perusta. Se käy ankaraa taistelua vain dialektista materialismia vastaan ...
Dialektinen materialismi saavuttaa erinomaisia voittoja. Me olemme — sallittakoon minun se sanoa — luonnontieteiden alalla materialistisen dialektiikan syntymisen aatossa. Tässä ajanjaksossa on huomiomme keskikohtana ei ainoastaan kysymys aineen olemassaolosta ... Keskeisenä peruspisteenä, jonka ympärillä nyt fysiikan probleemit liikkuvat, on ilmiöiden yhteyden muodot. Tiede paljastaa uusia liikunnan muotoja, uusia vuorovaikutusten, yhteyksien, lainmukaisuuksien muotoja ... Koko aikamme luonnontieteen keskeisenä solmukohtana on probleemi vastakohtien yhteydestä. Tämän dialektiikan peruslain ympärillä kiertävät nykyään kaikki riidat.
Me seisomme myöskin vankasti dialektisen materialismin perustalla, kuten jokaisen marxilaisen velvollisuutena on. Kysymys on vain siitä, miten on sovellutettava dialektiikkaa luonnontieteisiin, ja siinä juuri erimielisyydet syntyvät. Minä olisin taipuvainen ilmaisemaan periaatteelliset erimielisyytemme seuraavasti: Onko dialektiikka tieteenä yhteyksistä, vaiko tiede laaduista, jotka eivät ole toisistaan johdettavissa? ... Dialektiikka supistuu Deborinin mukaan tällaisiin laatuihin, joista toinen ei ole toisesta johdettavissa, eikä ole tieteenä yhteyksistä...
Jos te käytte johdonmukaista taistelua machilaisia, vitalisteja y. m. idealisteja vastaan, kuten me teemme, niin siitä ei tule erimielisyyksiä. Jos niin sitten jatkuukin, voi ainakin muutamilla rintaman osilla käydä mahdolliseksi yhteistyö teidän kanssa.
Lenin piti aina velvollisuutenaan puolustaa materialisteja silloinkin kun ne olivat huonoja materialisteja ... On välttämätöntä rakentaa filosoofiset hyökkäykset poliittisesti. Juuri tämän te unohdatte. Te unohdatte, että olkoonpa dialektinen idealismi korkeampaa (kuin vulgaari-materialismi), dialektinen idealismi on nyt kuitenkin porvariston verhona. Nykyään naamioivat luokkavihollisemme itsensä hegeliläisyydellä, kantilaisuudella ja vitalismilla ... Lenin pystyi tekemään työtä yhdessä materialistien kanssa silloinkin kun nämä olivat huonoja materialisteja ... Täytyy olla tov. Deborinille tunnettua, että nyt taantumus esiintyy hegeliläisyyden lipun alla. Miten voi tämän ollenkaan unohtaa? Miksette ymmärrä, että on kokonaan mahdoton olla yhtäaikaa sotiva antimekanisti ja sotiva ateisti? Miksette ymmärrä, että dialektiikka ei salli teidän samalla korostuksella todeta, että idealismi ei ole marxismia ja että myöskään huono materialismi ei ole marxismia. Ettekö te käsitä, että sama dialektiikka, joka velvoittaa teidät toteamaan sekä toisen että toisen, pakottaa teidät, juuri tämän ajan ja paikan määräämissä olosuhteissa, asettamaan kysymyksen: onko todellakin käytävä samanlaista taistelua kumpaakin harhasuuntaa vastaan? Te pidätte välttämättömänä keskittää tykkitulen juuri huonoa materialismia vastaan. Minä väitän, ettei tämä ole oikein, että täytyy ennen kaikkea kiinnittää enemmän huomiota idealismiin, olipa se sitten machilaisuutta tai vitalismia.
Toverit! Sekä tov. Sarabjanov että tov. Timirjasev että tov. Perov kehottivat meitä taistelemaan vitalismia ja idealismia vastaan, eikä puuttumaan, kuten he sanoivat, »huonoon materialismiin». Mitä tulee taktiikkaan, jota vallankumouksellisen marxilaisen on noudatettava tällaisissa tilanteissa, on meillä erinomainen historiallinen esimerkki: Engels eli aikana, jolloin ei ainoastaan vitalismi — vitalismi alkoi silloin uudestaan nostaa päätään — vaan myös idealismi oli kaikkialla hallitsevana. Huolimatta siitä Engels kuitenkin esiintyi »huonoa materialistia» Dühringiä vastaan. Engelsin esiintyminen herätti vastalauseita häntä vastaan muutamissa silloisen Saksan sosialidemokratian piireissä, mutta Engels pysyi kannallaan ja pakotti painattamaan kirjotuksiaan »huonoa materialistia» Dühringiä vastaan puolueen pää-äänenkannattajassa. Miksi hän vaati tätä? Siksi että vitalismia ja idealismia vastaan voi menestyksellä taistella vain silloin kun pitää käsissään dialektisen materialismin terävän aseen. Mennä taisteluun ruostuneen, kelvottoman aseen turvassa, kuten ehdottavat tov. Perov ja tov. Timirjasev, on samaa kuin heittää vettä vitalismin ja idealismin myllyyn.
Liikunnan korkeampien ja alempien muotojen välillä on olemassa yhteys ja asteettaisuus, mutta samalla ero ja hyppäyskohdat. Tällä perusteella me sanoimme, että tieteen tehtävä ei supistu analyysiin, erittelyyn — tämä on vain tieteen ensimäinen aste; tieteen tehtävänä, vieläpä sen päätehtävänä, on synteesin, muotojen alkuperän tietoaminen, määrätyn liikuntamuodon erikoislakien tietoaminen, määrätyn liikuntamuodon konkreettinen tutkiminen. Me esitimme dialektisen, s.o. historiallisen metoodin ilmiöiden tutkimisessa. Mekanistit taas julistivat tieteen ainoaksi tehtäväksi analyysin, »jo ilmenneiden» laatujen erittelyn, solmujen aukasemisen, ylempien muotojen johtamisen alempiin ...
Jos syntyy uusi liikuntamuoto, se se on hyppäyksen tulos; syntyvä muoto on laadullisesti uusi muoto; sen vuoksi sillä on uusia lainmukaisuuksia, joita se ei voi mekaanisesti supistaa alempien muotojen lainmukaisuuksiksi. Niinpä sosialismi syntyy kapitalismista, mutta sosialismin lainmukaisuudet eivät supistu kapitalismia lainmukaisuuksiksi; inhimillinen yhteiskunta syntyi eläinlaumasta, mutta yhteiskunnalliset lainmukaisuudet eivät supistu biologisiksi lainmukaisuuksiksi; orgaaninen luonto syntyi epäorgaanisesta, mutta sen lainmukaisuus ei mekaanisesti supistu epäorgaanisen luonnon lainmukaisuudeksi j. n. e. Kas siinä erimielisyytemme juuri tässä kysymyksessä ...
Engelsin mielipiteet liikunnan perustavista ja ei-perustavista muodoista sisältävät ajatuksen, että alemmista muodoista syntyvät korkeammat muodot sisällyttävät itseensä myös alemmat, että nämä kuuluvat korkeampiin niiden osina. Niinpä jäävät inhimillisessä yhteiskunnassa, tuotantoprosessissa voimaan mekaaniset, fyysilliset, kemialliset ja bioloogiset lainmukaisuudet; ilman näitä lainmukaisuuksia ei yhteiskuntaa voisi olla; niiden hävittäminen merkitsisi itse yhteiskunnan ja sen lainmukaisuuksien hävittämistä. Mutta voiko silti yhteiskunnan kehitystä määritellä kemiallis-fysikaalis-biologisten lainmukaisuuksien avulla, voiko niihin supistaa yhteiskunnalliset lait? ... Eipä tietenkään. Alemmat liikuntamuodot, sanoi Engels, jäävät korkeampiin välttämättöminä liikuntamuotoina, mutta niihin ei supistu perusliikuntamuodon luonne ja siinä mielessä ne ovat vain sivumuotoina. Tämän Engelsin katsomuksen, joka antaa avaimen kehityksen ymmärtämiseen ja kehityksen kuluessa ilmenevien eri liikuntamuotojen suhteen tutkimiseen, ovat mekanistit hyljänneet, koska se muka on vitalismia ja dualismia.
Ennen kaikkea kiinnittää huomiotamme se tosiasia, että yhteentörmäys deborinilaisten ja n. k. mekanistien välillä syntyi luonnontieteen, eikä teoreettisen filosofian alalla ... Nämä yhteentörmäykset eivät ole satunnaisia: ne ovat yhteentörmäyksiä dialektis-materialistisen luonnontieteen ja sen filosoofisen koulukunnan välillä, jota edustavat tov. Deborin ja hänen oppilaansa.
Mikä on riidan ydin? ... Riitamme ydin on siinä, että se dialektiikka, jota saarnaavat tov. Deborin ja hänen oppilaansa, ei missään tapauksessa ole sovellutettavissa luonnontieteeseen; ennen kaikkea ei sitä voida sovelluttaa eksaktiseen luonnontieteeseen, lähinnä fysiikkaan ...
Tov. Deborin ja hänen oppilaansa usein opettavat meille, että marxilaista metoodia on konkretisoitava tieteen jokaisella eri alalla, koska jokainen ala muodostaa »omalaatuisen erikoisuuden». Mutta teossa, käytännössä he itse pyrkivät tuota yhteiskuntatieteessä niin menestyksellisesti sovelluttamaansa marxilaisen metoodin konkretisoimista ... aivan kaavamaisesti siirtämään luonnontieteen alalle. Siitä koko riita alkoi. Puhuakseni vielä selvemmin, tov. Debornin ja hänen oppilaansa dialektiikka ei eksaktiseen luonnontieteeseen sovellutettuna ole mitään marxismia, vaan sitä, mitä filosofian historiassa kutsutaan aristotellismiksi ...
Äärimäinen formalismi — kas se on ominaista deborinismille ...
Se yhteentörmäys, joka on sattunut n. k. mekanistien ja deborinilaisten välillä, on yhteentörmäys järkiperäisen materialistisen dialektiikan ja muodollisen dialektiikan välillä. Luonnontutkijat eivät voi hyväksyä Deborinin formalismia, se ei ole sovellutettavissa eksaktisiin tieteellisiin tutkimuksiin.
A. M. Deborinin alustuksen »Marxilais-leniniläisen filosofian nykyhetken kysymyksistä» johdosta.
— — —
6. — Viime vuosien aktiivisimpana filosoofisena revisionistisena suuntana on ollut mekanistien suunta (L. Axelrod-Ortodox, A. K. Timirjasev, A. Varjash y. m.) Käydessään pohjaltaan taistelua marxilais-leniniläistä filosofiaa vastaan, käsittämättä materialistisen dialektiikan perusteita ja teossa muuttaen vallankumouksellis-materialistisen dialektiikan vulgääriseksi kehitysopiksi ja materialismin positivismiksi, ollen objektiivisena esteenä dialektisen materialismin metodologian tunkeutumiselle luonnontieteen alalle j. n. e., merkitsee tämä suunta ilmeistä poikkeamista marxilais-leniniläisistä filosoofisista asemista.
Konferenssi katsoo välttämättömäksi jatkaa mekanistisen suunnan järjestelmällistä arvostelua ja sen erehdysten paljastamista johdonmukaisen marxismin-leninismin näkökannalta.
O. J. Schmidtin alustuksen »Marxilaisten tehtävistä luonnontieteen alalla» johdosta.
1. — VSNTL:n kansantalouden uudelleenrakentaminen asettaa etualalle erään tämän prosessin hyvin tärkeän tekijän — teoreettisen luonnontieteen. Toiselta puolen asettaa aikamme teoreettisen luonnontieteen kriisi (joka on sen kasvun kriisiä), jota pyrkivät hyväkseenkäyttämään kaikki marxismin vastaiset virtaukset, marxismin lähimmäksi tehtäväksi johtavan aseman saavuttamisen tällä alalla.
2. — Lännen tiede ei muodosta eheää kokonaisuutta. Tekisi suuren virheen, jos tyytyisi ylimalkaisesti leimaamaan sitä »porvarilliseksi» tai »idealistiseksi». Lenin teki eron »itsetiedottomien» materialistien, joitten lukuun silloin kuului tieteellisten kokeilijain enemmistö, sekä idealistien, machilaisten y. m. välillä. Nyt tämä jako monimutkaistuu toiselta puolen uuden tosiasiallisen aineiston kasaantumisen johdosta, jota teoria ei pysty hallitsemaan, toiselta puolen sodan ja vallankumouksen jälkeisen poliittisen tilanteen vaikutuksesta. Luokkapoliittiset syyt pakottivat oppineiden enemmistön kääntymään oikealle, ilmeisen idealismin puoleen. Tieteellisissä aikakauslehdissä saarnataan avonaisesti uskontoa. Jokainen vaikeus uusien ilmiöiden selittämisessä antaa ravintoa hajottavalle epäilylle, ja muutamat oppineet tervehtivät sitä ilolla, koska se sallii »vapauttaa hengen luonnonlakien kahleista».
3. — Toiselta puolen kasvaa itsetiedoton kallistuminen dialektiikkaan. Ristiriidat tieteen peruskysymyksissä (esim. ulottuvaisuuden ja ajan probleemi, aineen rakenne, syysuhde), joista on vain iloa idealistismielisille luonnontieteilijöille, pakoittavat toisen osan oppineista tarmokkaasti hakemaan ulospääsyä. Milloinkaan ennen ei ole niin voimakkaasti tajuttu synteesin tarvetta. Koska alkuperäinen mekaaninen materialismi ei pysty selvittämään näitä ristiriitoja, on tieteen kehityksen objektiivinen kulku johtanut pisteeseen, jolloin vain dialektiikka voi näyttää ulospääsyn syvästä kriisistä. Tietoisia materialisteja-dialektiikkoja ei lännessä ole, mutta hyvin monilla tieteellisillä ajattelijoilla on dialektiikan elementtejä usein idealistisessa tai eklektisessä kuoressa. Tehtävämme on löytää nämä dialektiikan idut, puhdistaa ja käyttää ne.
4. — Oppineet VSNTL:ssa usein harhaavat idealismin ja agnostisismin »uusimpiin» länsieuropalaisten muunnosten vanavedessä, usein säilyttävät vanhan, yksinkertaisen (mekaanisen) materialismin perintäkatsomuksia, ja vain pieni, mutta kasvava osa tutkii itsetietoisesti dialektista materialismia. Jälkimäiset tavallisesti samalla myös poliittisessa suhteessa kulkevat mukanamme. Vaikutuksemme kasvu puolueettomiin nähden tulee kulkemaan rinnan niin yleisen sosialistisen rakennustyön voittojen kanssa, kuin myös sen kanssa, missä määrin voimme menestyksellisesti kehittää dialektista materialismia luonnontieteessä. Puolueettomille luonnontutkijoille ei ole helppoa dialektiikkaan perehtyminen. Ensin aluksi nousivat pinnalle ylen kevyet ja epävalmiit »opit», jotka käyttivät marxilaisia sanontatapoja ja jopa välistä vaativat itselleen monopoolia marxismin edustamiseen (omassa tieteessään), mutta joilla ei ollut tähän riittävää perustaa.
5. — Taistelu dialektiikkojen ja mekanistien välillä muodostui alussa, kun dialektien joukosta puuttui valmistuneita luonnontieteilijöitä, väittelyksi filosoofien ja luonnontieteilijöiden välillä. Mutta omien perusvoimiemme kasvu muutti pian aseman, ja taistelu siirtyi jo luonnontieteilijäin omaan keskuuteen. Mekanistien ryhmä osottautui avuttomaksi syntyvien vaikeuksien edessä ja, ollen kykenemätön dialektisesti muokkaamaan kasaantunutta aineistoa, veti filosofiaa ja luonnontiedettä taaksepäin, sillä heikentäen asemaamme taistelussa idealismia vastaan, jopa välistä, itse sitä tajuamatta, luisuen idealismiin. Tällä paljon voimia ja aikaa vaativalla taistelulla oli seuraavat tulokset: a) se syventi dialektisen materialismin ymmärtämistä marxilaisten luonnontieteilijäin keskuudessa; b) se herätti ei-marxilaisten luonnontieteilijäin keskuudessa mielenkiintoa dialektisen materialismin suhteen, ja muutamissa halua sen tutkimiseen; c) se näytti marxilaisille filosoofeille, miten tärkeää ja välttämätöntä on enemmän kuin tähän asti aikaansaada vuorovaikutusta luonnontieteilijäin kanssa. Kuitenkaan ei saa vielä mitenkään pitää tätä taistelua päättyneenä, sillä vielä nytkin kallistuu huomattava luonnontieteilijäin osa, samalla kun se erikoistutkimuksissaan välistä tekee loistavia dialektisiä rakennelmia, mutta ollen ilman filosoofista kouluutusta ja peläten johdonmukaisia marxilaisia johtopäätöksiä, yhteiskunnallis-teoreettisissa päätelmissään mekanistiseen maailmankatsomukseen.
1. Sosialistisen rakennustyön nykyinen vaihe on teoreettisen rintamamme kaikkien osien taistelukyvyn paras tarkistaja. Nyt kärjistyneen luokkataistelun ja jännittyneen sosialistisen rakennustyön aikana vaativat kaikki poliittiset ja teoreettiset kysymykset selvää vastausta; taisteluprosessissa paljastaa puolue kaiken sen, mikä niin taloudessa ja politiikassa kuin kaikilla teoreettisillakin aloilla on sosialismin leveällä rintamalla käyvän voitokkaan hyökkäyksen vastustamisen ilmausta. Säälimättä paljastaa puolue kaiken mädän ja opportunistisen, kaiken epäbolshevistisen, epäleniniläisen teoriassa, kaiken mikä tavalla taikka toisella ilmaisee porvariston tai pikkuporvariston vaikutusta proletariaatin ideologiaan, olipa se peitetty ja salattu kuinka huolellisesti tahansa ...
2. Menestyksellinen taistelu puolueen päälinjan puolesta kaikenlaisia epäbolshevistisia viistopyrkimyksiä ja virtauksia vastaan, trotskismin ja oikeisto-opportunismin epämarxilaisen, epäleniniläisen olemuksen paljastaminen on käynyt Leninin oppien muokkaamisen ja välittömän toteuttamisen pohjalla. Leninismi imperialismin ja proletaaristen vallankumousten aikakauden marxismina merkitsee uutta kehitysastetta marxilaisen teorian kaikilla aloilla. Kuluneena aikajaksona on marxilais-leniniläinen teoria löytänyt tien proletariaatin ja työtätekevien miljoonajoukkojen keskuuteen ja niinikään ovat huomattavasti kasvaneet ja vaimentuneet tosi bolshevistiset teoreettiset kantajoukot ...
3. PPFLI:n puoluejärjestö on oikein käsittänyt tov. Stalinin huomautukset marxilaisten agraarikkojen konferenssissa, että on mahdollisimman nopeasti päästävä tilasta, jolloin teoria on jäänyt sietämättömän paljon jälelle sosialistisen rakennustyön käytännöllisistä saavutuksista, ja näistä huomautuksista johtuneen ehdottoman välttämättömyyden soveltaa nämä kysymykset koko laajuudessaan ja perusteellisesti myöskin tilanteeseen filosoofisella rintamalla. Filosoofisen väittelyn aikana tulivat erimielisyyksien pääkohdat aivan oikein määritellyiksi seuraavissa kysymyksissä: käänteen välttämättömyys ja sen luonne filosoofisella rintamalla, puolueellisuus filosofiassa, luonnontieteessä ja yleensä kaikessa teoriassa, leninismi filosofiassa dialektisen materialismin uutena kehitysasteena, välttämättömyys käydä voimaperäistä taistelua kahdella rintamalla, filosofiassa ja luonnontieteessä, marxilais-leniniläisen filosofian uudet tehtävät sosialistisen rakennustyön yhteydessä y. m. ...
4. Deborinin ryhmän teoreettisten ja poliittisten katsomuksien kokonaisuus on tosiasiallisesti olemukseltaan menshevisoivaa idealismia, jonka perustana on epämarxilainen, epäleniniläinen metoodioppi, ja joka ilmaisee pikkuporvarillisen ideologian muotoja ja proletariaattia ympäröivien vihamielisten luokkavoimien painostusta. Se on erikoisen hieno marxismin idealistisen revisoinnin muoto, joka hyvin huolellisesti kätkeytyy materialististen, marxilaisten lauseparsien taa ...
Taistellessaan leninismiä vastaan filosofiassa ja suunnan muutosta vastaan filosoofisella rintamalla on Deborinin, Karevin, Stenin y. m. ryhmä joutunut suoran ja avonaisen taistelun tielle dialektista materialismia vastaan, marxismin vastustamisen tielle.
5. ... Puhumattakaan siitä, että Deborinin ryhmä olisi ryhtynyt toteuttamaan Leninin tärkeimpiä ohjeita sellaisina kuin hän ne antoi kirjoituksessaan »Sotivan materialismin merkityksestä», se päinvastoin suuressa määrin vääristeli niitä, ei suorittanut teoreettista työtään johdonmukaisen dialektisen materialismin hengessä, vaan asiallisesti sen idealistisen revisoinnin hengessä.
Taistelussa mekanisteja vastaan näytteli Deborinin ryhmä jossain määrin myönteistä osaa. Kuitenkin on välttämättä pidettävä mielessä, että tämä ryhmä ei arvostellut mekanisteja tosimarxilaiselta kannalta. Jo Deborinin ryhmän pohjaltaan ja tosiasiallisesti vain hegeliläinen, idealistis-dialektinen katsomus metoodiopin tärkeimmissä kysymyksissä teki mahdolliseksi sen, että se edes jossain määrin kykeni arvostelemaan ja paljastamaan sitä tosiasiaa, että mekanistit eivät ollenkaan ymmärtäneet yleensä filosofian ja erikoisesti dialektiikan olemusta, että heidän metoodioppinsa oli kauttaaltaan metafyysillinen, että heidän materialisminsa ja positivisminsa oli karkeaa ja vulgääriä, ja täten saattoi se näytellä jossain määrin myönteistä osaa. Erittäin sattuvasti huomautti Lenin aikoinaan: »Hegel lyö kaiken muun materialismin paitsi dialektisen» (»Leninski sbornik» XII s. 235) ...
6. Deborinin ryhmän katsomuksien marxilaisvastainen olemus on ilmennyt seuraavasti:
a) teorian eristäminen käytännöstä, filosofian eristäminen politiikasta j. n. e., jonka kautta tosiasiallisesti on herätetty henkiin »eräs II Internationalen vahingollisista piirteistä ja opinkappaleista» (Stalin);
b) täydellinen kieltäytyminen sovelluttamasta leniniläistä periaatetta filosofian puolueellisuudesta, jopa tämän periaatteen vääristely, vaikka se kaikkein täsmällisemmin ilmaisee filosofiamme luokkaluonteen, koska parasta työväenluokassa on sen etujoukko, kommunistinen puolue. Deborinin, Karevin ja Stenin ryhmä ei piitannut tästä leniniläisestä periaatteesta, sillä siihen välttämättömästi sisältyy vaatimus puolustaa puolueen päälinjaa ja taistella kaikkia tältä linjalta poikkeamisia vastaan;
c) vihdoin, Leninin väheksyminen teoreetikkona yleensä, ja varsinkin marxilaisena filosoofina; sen huomiotta, tunnustamatta jättäminen, että leninismi filosofiassa merkitsee uutta aatetta dialektisen materialismin kehittämisessä; Plehanovin useiden virheiden toistaminen ja syventäminen filosofian ja historiallisen materialismin alalla ...
7. Tämä sama luonne ilmeni myöskin siinä, että Deborinin ryhmä ei ymmärtänyt leninismin merkitystä filosofiassa, että se ei ymmärtänyt yleensä leninismin tärkeimpiä probleemeja, mikä on elimellisessä yhteydessä edellisen kanssa, ja että se teki hyvin suuria virheitä näissä kysymyksissä. Näihin kuuluvat: kautskylaistyyppiset virheet imperialismin käsittelyssä, proletariaatin diktatuurin, demokratian ja diktatuurin kysymyksien aivan abstraktinen asettelu (Deborin, »Lenin ajattelijana»), oikeisto-opportunistiset katsomukset kulttuurin ja kulttuurikumoukscn kysymyksissä (Luppol, Karev, Bobrovnikov), individualismin ja kollektivismin abstraktinen, bogdanovilainen vastakkain asettaminen, monien kommunistisen yhteiskunnan kysymyksien asettelu vanhan, bogdanov-basarovilaisen »kollektivismin filosofian» hengessä yhdistäen siihen suuren määrän feuerbachilaisuutta, »tunteiden kollektivisointi» j. n. e. (Deborinin kirjoitus »Sosialismin rakentaminen ja meidän tehtävämme teoreettisella rintamalla», »PZM» No. 5 1930), tuotantovoimien ja tuotannollisten suhteiden käsittely menshevistis-suhanovilaiseen malliin (»tuotantovoimat ovat aktiivinen perusta, tuotannolliset suhteet ovat passiivinen seuraus», sanoo Honigman, »PZM» Nro 2–3 1930),[8*] kautskylaiset virheet siveysopin kysymyksissä (Deborin), ja vihdoin Karevin trotskilainen, mutta olemukseltaan menshevistinen, sosialidemokraattinen kanta kysymyksessä siirtymiskauden luokista, sosialismin rakentamisen mahdollisuudesta Neuvostoliitossa, tov. Stenin, erään oikeisto-»vasemmiston» blokin »aatteellisen» muonittajan puoltrotskilaiset virheet, yleensä luokka- ja luokkataistelukysymyksien yletön abstraktisuus niissä tapauksissa, jolloin Deborinin ryhmän edustajat niitä tavalla taikka toisella käsittelivät.
8. Vastoin Marxin, Engelsin ja Leninin aivan täsmällisiä ja selviä lausuntoja marxismin suhteesta Hegelin idealistiseen dialektiikkaan, tapaamme n. k. »filosoofisen johdon» kirjallisissa töissä tosiasiallisesti Hegeliin palaamista, Hegelin julistamista virheettömäksi ja palvonnan esineeksi, sen tosiseikan unohtamisen, että marxismi materialistisesti muokkasi Hegelin dialektiikan uudeksi ja siten korkeammalle asteelle.
9. Tämä vääristeleminen ilmeni virheissä, jotka olivat yhteydessä materian väärien, idealismiin vaipuvien määritelmien kanssa. Esimerkiksi: materian määritteleminen välityksien, suhteiden ja yhteyksien loputtomaksi kokonaisuudeksi (Deborin), josta näiden suhteiden todellinen kantaja (aine) puuttuu; aivan idealistinen käsitys materiasta ulottuvaisuuden ja ajan synteesinä (Hessen); machilainen väitelmä, että »elävän todellisuuden saa objekti ainoastaan vuorovaikutussuhteessa subjektin kanssa» (Hessen) ...
Väärien materia-määritelmien kanssa ovat elimellisesti yhteydessä: se että aivan väärin ymmärretään materialistinen dialektiikka, joka muka ei ole muuta kuin »yleinen metoodioppi, joka tuo sisäisen yhteyden konkreettiseen sisältöön (Deborin); virheet dialektiikan teorian käsittämisessä muka vain »yleisteoriaksi, joka käsittelee yleiskäsitteitä 'abstraktisesta', ottamatta huomioon miten ne sovellutetaan määrätyissä yksityistapauksissa, ja antaen vain niiden yleisen loogillisen analyysin» (Deborin) ...
10. Deborinilla merkillisellä tavalla kytkeytyvät yhteen toiselta puolen tietoteorian ja dialektiikan vastakkain asettaminen (Deborin, »Marx ja Hegel»), toiselta puolen käsitys että »tietoteoria sisältyy kokonaan metodologiaan» (Deborin, sama). Kun asetetaan kysymys tietoteorian sisältymisestä metodologiaan, on sillä ainoastaan yksi tarkoitus: skolastis-idealistinen teoretisoiminen »puhtaasta» metoodiopista, »dialektiikasta», joka on reväisty irralleen materialismista.
Kaikkien näiden virheiden peruserikoisuus on se, että mainittu ryhmä ei ole teoreettisissa teoksissaan kyennyt oikein ratkaisemaan kysymystä teorian suhteesta käytäntöön, on vääristellyt marxilais-leniniläistä oppia vastakohtien yhteyden laista, ei ole osannut materialistisesti muokata Hegelin oppia yleisen, erikoisen ja yksityisen yhteydestä, että se siis ei ole pystynyt oikein käsittelemään näitä materialistisen dialektiikan pääkysymyksiä. Tästä johtui, että sen edustajien teoriassa puuttui yhteys kokemusperäisten ja järkiperäisten tekijöitten väliltä tietoamisessa, aistimisen ja ajattelun väliltä, historiallisen ja loogillisen väliltä, muodon ja sisällön väliltä ...
11. Kiinteässä yhteydessä filosoofiselia rintamalla vallitsevan tilanteen kanssa on tilanne luonnontieteellisellä rintamalla. Useat johtavat toverit luonnontieteen alalla kannattivat täydelleen Deborinin suuntaa (Agol Levin, Levit, Hessen) taikka suhtautuivat siihen sovinnollisesti, siis puolustivat sitä (O. J. Schmidt). Mainittu luonnontieteilijäin ryhmä otti sitäpaitsi luonnontieteen erikoiskysymyksissä väärän — pohjaltaan marxilaisvastaisen — kannan, s. o. vieroivat politiikkaa, vääristelivät tov. Stalinin huomautuksia teorian ja käytännön keskinäissuhteesta, repäisivät teorian irralleen käytännöstä, vastustelivat itsekritiikkiä, väheksyivät Leninin merkitystä luonnontieteessä, revisoivat Engelsin metoodiopillisia asetteluja luonnontieteessä, erikoisesti biologiassa, eivät ymmärrä mikä tarkoitus ja merkitys nykyiselle luonnontieteelle oli Engelsin töillä, pitivät teoreettisen biologian saavutuksia marxismina, asettivat perinnöllisyysopin materialistisen dialektiikan tilalle luonnontieteen metoodioppina, siirtyivät autogenesi-opin kannalle, esittelivät machilaisia mielipiteitä fysiikan ja matematiikan aloilla, esittivät pohjaltaan marxilaisvastaista sisältöä »Suuren Neuvosto-Tietosanakirjan» Deborinin ryhmän toimittamassa luonnontieteellisessä osastossa. Taistelu mekanisteja vastaan oli aivan liian heikkoa ja pelkästään muodollista; itse asiassa tultiin mekanistien kanssa yhteen erinäisissä periaatteellisissa kysymyksissä (marxismin ja luonnontieteen suhde, kysymys sisäisestä ja ulkoisesta j. n. e.). Näköpiirin ulkopuolelle jäivät tyyteen mekanistiset käsitykset lääketieteen alalla (Obuhin ryhmä).
12. Kaiken yllä esitetyn johdosta tulee tehtäväksemme kaiken sen tarkistaminen ja pöyhiminen, mitä Deborinin ryhmän edustajat ovat filosoofian alalta kirjoittaneet ja kaiken heidän kirjoituksissaan ilmenevän marxismin ja leninismin vastaisen alistaminen ankaran arvostelun alaiseksi. Tämä tarkistus ei kuitenkaan saa heikentää taistelua dialektisen materialismin mekanistista revisointia vastaan, vaan sen täytyy päinvastoin viedä tiukempaan taisteluun sitä vastaan, mekanistien lopulliseen paljastamiseen.
Marxilais-leniniläisen filosofian kieltäminen mekanistien puolelta; taistelu materialistista dialektiikkaa vastaan verhomalla sen siten, että muka taisteltiin Deborinin ryhmän hegeliläisyyttä vastaan; epäitsenäinen suhtautuminen »nykyisen luonnontieteen viimeisiin johtopäätöksiin», jotka muka korvaavat marxismin-leninismin filosofian; »pelkistymis»-teoria, joka vie yhteiskuntatieteiden halveksumiseen; hyppäys-opin menshevistinen revisoiminen; »hieroglyyfisen» tietoteorian sekä Locken ensisijaisten ja toissijaisten ominaisuuksien opin puolustaminen; Leninin objektiivista, suhteellista ja ehdotonta totuutta koskevan opin kantilais-agnostisistinen vääristely; menshevistis-kantilaisen, luokista riippumattoman siveysopin puolustaminen j. n. e., j. n. e.— kaikki nämä todistaa, että mekanistien periaatteettomassa blokissa on meillä avoimesti revisionistinen, marxilais-leniniläisvastainen filosofinen suunta.
13. Erikoisen tärkeän merkityksen saa nyt päättävä ja johdonmukainen taistelu kahdella rintamalla filosofian alalla. Nykyoloissa jää päävaaraksi dialektisen materialismin mekanistinen revisointi (tt. Buharin, Perov, Varjash, Sarabjanov, Timirjasev, Axelrod y. m.), historiallisen materialismin bogdanovilais-mekanistinen revisointi (Buharin y. m.), sillä se on pohjaltaan teoreettisena perustana julkiopportunistiselle viistopyrinnölle, kulakkien asioimistolle puolueessa, ja sillä on syvät yhteiskunnalliset juuret maassamme uudestirakentamisvaiheen ja sosialismin järjestelmällisen yleishyökkäyksen aikana.
Samalla tarvitaan mitä suurinta valppautta, vaaditaan erikoista huomiota idealismia menshevisoivaa Deborinin ryhmää kohtaan, joka on astunut marxismin-vastaiselle, materialistisen dialektiikan idealistisen revisoinnin tielle (Deborin, Karev, Sten, Podvolotski, Levit, Agol y. m.), sillä tätä vaaraa on kovin vähän paljasteltu, sitä ei ole läheskään riittävästi arvosteltu teoreettiselta eikä poliittiselta kannalta ja se vuorostaan muonittaa päävaaraa.
On käytävä päättävää taistelua kaikkea sovitelevaa suhtautumista vastaan olipa sitten kysymys suhteesta mekanisteihin (esim. Vasiljev y. m.) taikka marxismin idealistisesta revisoinnista Deborinin ryhmän puolelta (esim. Stoljarov y. m.) ...
14. ... Lähimpänä tehtävänämme on materialistisen dialektiikan teorian eteenpäin kehittäminen, minkä sosialistisen rakennustyömme kulku ja saavutukset nyt tekevät erikoisen välttämättömäksi.
»Pravdassa» (Moskova), tammik. 26 p. 1931.
Ranskalaisten materialistien teoksia, ennen kaikkea:
Saksalaisten vulgääri-materialistien teoksia, ennen kaikkea:
Edelleen:
Freudismista ja refleksologiasta on olemassa suuri, myös kansantajuinen kirjallisuus, joka on helposti löydettävissä ja josta tässä vain huomautettakoon kahdesta kirjotuksesta suomenkielisessä aikakauslehdessä »Kommunisti» (Leningrad):
Taistelu »mekanisteja» vastaan on suurimmalta osaltaan tapahtunut venäjänkielisen aikakauslehden »Pod Znamenem Marxizma» (»Marxismin lipun alla») palstoilla. Marxismia ja luonnontiedettä selvittäviä kirjoituksia löytää myös saksankielisessä »Unter dem Banner des Marxismus» (»Marxismin lipun alla»). »Mekanistit» ovat ensi sijassa käyttäneet hyväkseen »Timirjasevin tieteellistä tutkimusinstituuttia» Moskovassa ja sen kautta julkaisseet sarjan tutkimuksia yleisnimellä »Luonnon dialektiikka», käsitellen siinä enemmän luonnontieteelliseltä, kuin filosoofiselta kannalta joukon Engelsin »Luonnon dialektiikan» herättämiä kysymyksiä.
[1*] Teesi 16). — Miten venäläisten marxistien suhtautuminen Einsteinin suhteellisuusteoriaan kehittyi kielteisestä myönteiseen, kertoivat O. J. Schmidt ja S. Sentkojrski marxilais-leniniläisten tieteellisten laitosten toisessa yleisessä konferenssissa, Moskovassa, huhtikuun 8–13 p. 1929. Ensimäinen, joka osoitti suhteellisuusteorian yhtäpitäväisyyden dialektisen materialismin kanssa oli S. Semkovski kirjassaan »Dialektinen materialismi ja suhteellisuusperiaate» (1926).
[2*] Teesi 18). — Engels lausui inhimillisen sukupuolivietin kehityshistoriallisesta merkityksestä: »Materialistisen historiankäsityksen mukaan on historian viimeisenä määräävänä tekijänä elämän välittömäin edellytysten tuotanto. Mutta tämä on taas kaksinaista laatua. Toiselta puolen elintarpeiden, ravinnon, vaatteiden, asunnon ja niitä varten tarvittavain työkalujen hankkiminen; toiselta puolen ihmisen itsensä kasvattaminen, suvun ylläpitäminen. Yhteiskunnalliset laitokset, joiden varassa jonkun määrätyn historiallisen aikakauden ja jonkun määrätyn maan ihmiset elävät, riippuvat tästä tuotannon kaksinaisesta laadusta: toiselta puolen työn, toiselta perheen kehitysasteesta. Mitä vähemmän kehittynyttä on vielä työ, mitä rajoitetumpi sen tuotteiden määrä, siis myös yhteiskunnan rikkaus, sitä voimakkaampana esiintyy yhteiskuntajärjestyksessä sukupuolisiteen valta.» (»Perheen, yksityisomaisuuden ja valtion alkuperä», esipuhe.)
[3*] Teesi 18). — Ulossulkemisen laki sanoo, että voimakkaammat sieluntilat voivat »sulkea pois» heikommat, työntää ne »alatajuntaan» ja asettua niiden tilalle. Niinpä esim. taloudellisen välttämättömyyden herättämä työhalu ja toiminnallinen aktiivisuus helposti »sulkee pois», siirtää alatajuntaan sukupuoliset intohimot. — »Sublimationin laki» on psykoanalyysin esittämä käsite, joka merkitsee että intohimomme, ennen kaikkea sukupuolihiinonime, tietoisen toimintamme avulla muuttaa suuntaansa, kohdistuu toisiin asioihin, yhdistyy muihin pyrkimyksiin ja harrastuksiin, »kohoaa» ylemmille, »jaloimmille» asteille (sublim, korkea, ylevä) esim. muuttuu tieteelliseksi aktiivisuudeksi, johtaa luovaan keksimiseen tai aktiivisuuteen ja mielenylennykseen yleensä.
[4*] Teesi 19) — Pavlovin teoria ehdollisista reflekseistä ja Behterevin refleksologia eivät ole täydelleen yhtä ja samaa. Pavlovin teoria ei ole kehittynyt systeemiksi, kuten Behterevin, joka yritti panna refleksologian koko yhteiskuntatieteen perustaksi. Behterevin oppi on tyypillistä mekanistista materialismia. Sen ansiopuolena on uusi metoodi ihmisen kokeelliseksi, laboratoriseksi tutkimiseksi. Pavlovin teoria on ainoa olemassaoleva johdonmukaisesti materialistinen fysiologinen teoria korkeimmasta hermotoiminnasta. Pavlov itse on tulkinnut teoriaansa liian mekanistisessa hengessä ja samalla koettanut käyttää sitä filosoofisen idealismin (jopa uskonnonkin) hyväksi — uusi todistus siitä, miten helppo on harha-askel mekanistisista katsomuksista idealistisiin! Ohimennen: Pavlov muistuttaa tässä suhteessa paljon Joseph Priestley'ä (1733–1804), joka toiselta puolen oli kuuluisa kemikko (keksi hapen), atoomiopin perustajia, vaati sielutieteen tilalle asetettavaksi hermoston fysiikan ja julistautui Ranskan vallankumouksen ihailijaksi, mutta toiselta puolen ja samanaikaisesti toimi uskonnollisen lahkolaiskunnan saarnaajana, vastusti ateismia ja opetti sielun kuolemattomuutta ja ylösnousua!
[5*] Huomautus. — Zionin teoria (kuten yleensä fysiolooginen teoria tuntoelimistä) johtaa helposti idealistisiin harhakäsityksiin, jos jättää huomioonottamatta, että käsitys kolmensuuntaisesta ulottuvaisuudesta, jota tapaamme, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, kaikilla olioilla, nähtävästi muodostui elimistön mahdollisimman tarkoituksenmukaisen mukautumisen kautta ympäristöön, s. o. aineellisen maailman objektiivisiin ominaisuuksiin.
[Ivar Lassyn tekemä huomautus. MIA huom.]
[6*] Huomautuksia:
»Kulmien summa 2 d.» — Tavanmukainen (euklidinen) mittausoppi pitää kerta kaikkiaan todistettuna, että jokaisessa kolmiossa sisäkulmien summa on yhtä kuin kaksi suoraa kulmaa (2 d). Einstein väittää, että jos tähtien välisessä avaruudessa kolme valosädettä muodostaisivat jättiläiskolmion, sen kulmien summa ei olisi yhtä kuin kaksi suoraa kulmaa, ei siis vastaisi euklideen mittausopin »totuuksia». Syynä siihen on lähinnä se, että maailmanavaruudessa »suora viiva», siis myös kolmion sivu, ei ole suora euklidisessa mielessä, vaan epätasaisesti käyristetty.
»Oma» aika. — Einstein selittää, että mitä suurempi on lähellä oleva vetovoimakenttä, sitä enemmän se vetää puoleensa valosäteen, sitä enemmän tämän kulku avaruudessa hidastuu, sitä hitaampi on aika. Mitä suurempi on tähtijärjestelmä, sitä hitaampi on siellä aika. Auringolla käy kello hitaammin kuin maan päällä.
[Ivar Lassyn tekemä huomautus. MIA huom.]
[7*] Huomautus:
Aivolisäke. — Isojen aivojen alapinnan keskiosassa, n. s. aivosuppilon päässä oleva pieni rauhasmainen muodostus. Siinä syntyy verenpainetta lisääviä aineita, toinen osa vaikuttaa sukupuolirauhasten toimintaan ja ruumiin kasvuun, kolmas osa virtsaneritykseen.
Kilpirauhanen. — Kaulan alaosassa, henki- ja ruokatorven kummallakin puolella sijaitseva rauhanen, joka erittää muuatta jodinpitoista hormonia, n. k. tyroksiinia. Jos nuorelta eläimeltä leikataan tämä rauhanen pois, on seurauksena yleinen kehityksen pysähtyminen, ruumiinrakenne jää nuoruusasteelle. Jos sama koe tehdään täysikasvuiselle eläimelle, aiheuttaa se sairaloisia ilmiöitä ja älyllistä tylsistymistä. Rauhasen eritteen tehtävänä näyttää ensikädessä olevan ylläpitää eri elinten sopusuhtaista vuorovaikutusta.
Lisämunuaiset — Kummankin munuaisen yläpäässä sijaitsevat pienet adrenalinia erittävät rauhaset.
Sukupuolirauhaset. — Kivekset ja munasarjat. Paitsi sukusoluja valmistuu niissä eritettä, joka veren kautta jouduttuaan koko organismiin aiheuttaa sukuvietin heräämisen ja n. s. sekundääristen sukupuoliominaisuuksien (esim. miehillä parran kasvun, äänen murros, ruumiinrakenteen »miesmäisyys» y. m.) ilmenemisen.
[Ivar Lassyn tekemä huomautus. MIA huom.]
[8*] Huomautuksia:
»PZM». — »Pod Znamenem Marxizma» (»Marxismin lipun alla»), filosoofinen aikakauslehti Moskovassa.
»Filosoofinen johto». — Filosoofisen väittelyn aikana johdossa oleva A. M. Deborinin y. m. ryhmä.
Autogeneesi-oppi. — Selittää elimellisen kehityksen ilmiöt olioiden sisäisistä voimista ja ominaisuuksista johtuviksi eikä ota lukuun ympäristön vaikutusta.
Pelkistymis-teoria. — Vulgääri-materialistinen oppi, jonka mukaan henkiset ilmiöt eivät ole yhtään mitään muuta kuin aineellisia toimintoja, joka ei siis tunnusta mitään laatueroa henkisten ja aineellisten ilmiöiden välillä (pelkistää henkisen laadun vain aineellisiksi tekijöiksi).
Hyppäys-oppi. — Selvittelee hyppäyksien merkitystä kehityksessä.
Hieroglyyfinen tietoteoria. — Pitää mielteitämme ei todellisen ulkomaailman kuvina, vaan ainoastaan »hieroglyyfeina», vastikkeina (samoin kuin egyptiläinen kirjainmerkki eli hieroglyyfi ei ollut kuvanmuotoinen, vaan ainoastaan ehdollinen symbooli). Kts. lähemmin edellä, luku IV.
Locken ensisijaiset jn toissijaiset ominaisuudet. — Englantilainen filosoofi J. Locke nimitti esineiden ensisijaisiksi ominaisuuksiksi sellaisia ominaisuuksia kuin ulottuvaisuus, muoto, massa j. n. e., joita ilman esineitä ei voida ajatella ja jotka ovat niissä objektiivisesti; toissijaisiksi ominaisuuksiksi sitä vastoin sellaisia kuin värit, hajut y. m., jotka eivät muka ole itse esineissä, vaan johtuvat meidän aistimistavasta.
[Ivar Lassyn tekemä huomautus. MIA huom.]