Julkaistu: 16. marraskuuta 1919
Lähde: »Sosialistinen aikakauslehti», n:o 8, 1919.
Skannaus: Kansalliskirjasto
OCR, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Tekijänoikeus: Tässä lehdessä julkaistuista teksteistä seuraavien kirjoittajien tekijänoikeus on rauennut: Ivar Lassy, Aleksandra Kollontai, Karl Radek. Muiden kirjoittajien tekstit © tekijät tai tekijänoikeus epäselvä.
Kun on käytävä rakentamaan uutta yhteiskuntaa, on luotava uusi talousjärjestelmä, saatettava voimaan uusi morali ja laadittava uudet perustuslait. On sanalla sanoen luotava työn yhteiskunta. Kaikki työhön ja kaikille työtä! Se on ensimäinen perustuslaki; siitä päästä on alettava sosialismia toteuttaa. Voisimme sanoa, että itse työ on sosialisoitava, siirryttävä yhteistuotannon kannalle, ja tuotannon välineiden sosialisoiminen on silloin itsestään selvä, mutta ei riittävä toimenpide sosialismin toteuttamisessa. Kapitalistisissa yhteiskunnissa on aivan riittämätön määrä tuotantolaitoksia ja työtilaisuuksia, yksityiskohdissa on olemassa ylituotantoa, valmistetaan ylellisyystavaroita rikkaita varten j. n. e, mutta suurelta osalta kansaa puuttuu siitä huolimatta työtä ja leipää. Ja minne me panemme ne suuret joukot kapitalismin palveluksessa olleita ihmisiä, jotka tulevat työttömiksi kaikenlaisten tarpeettomien virkojen ja hommien ja yksityiskilpailun lakattua? Jos sosialisoidaan tuotantolaitokset, mutta ei työtä, niin joudutaan ojasta allikkoon. Ehdottomasti täytyy kaikki ihmiset panna työhön, laatia koko yhteiskuntaa käsittävä työ- ja tuotantosuunnitelma, vaikka aluksi vain tilapäinen. Leipää ja työtä on varattava kaikille, jotka haluavat liittyä uuteen yhteiskuntaan. Onhan tämä todellisen sosialistisen hallituksen ensimäinen velvollisuus, kapitalistisen yhteiskunnan konkurssipesän selvittäjien ensimäinen tehtävä. Tämän pesän varat eivät riitä mihinkään, sillä tuotanto on ollut leikittelyä, »voiton» tavottelua, kokonaan satunnaisesti on tehdas syntynyt milloin missäkin vetäen puoleensa korkeammilla palkoilla ja hyödyllisestä maatyöstä poistaen työväkeä ja synnyttäen työttömäin reserviarmeijan. — Sanalla sanoen: Ensin on säädettävä yleinen työvelvollisuus, sitten suunniteltava kaikille hyödyllistä työtä, ja vähitellen järjestettävä yhteiskunta yhdeksi ainoaksi työpajaksi, jossa taotaan tarpeita kaikille kaikkien työllä ja jossa tuotanto yhtenäisesti suunitellaan tieteen ja tekniikan periaatteiden mukaan.
Mutta miten on siirtyminen uuteen järjestelmään tapahtuva? Onhan ilmeistä, ettei sen tehtävän suorittamiseen riitä sosialistisen työväen luokkataistelu, ei parlamentissa eikä sen ulkopuolella käyty. Sitä ei suoriteta äänestämällä, vastalauseilla ja lakoilla — se suoritetaan toiminnalla ja luovalla työllä ja yhtenäisellä järjestelyllä. Mutta mikä on se voima joka vie kaiken läpi, ohjaa ja hallitsee? Tällöin on otettava huomioon, ettei tämä yhtenäinen tahto mitenkään voi syntyä ryhmien keskuudessa, jotka seisovat porvarillisen maailmankatsomuksen pohjalla. Siveellisessä paatumuksessaan ne halveksivat työtä. Voiko siis kehityksen aseena toimiva voima löytyä muualla kuin niiden keskuudessa, jotka tekevät ja kunnioittavat hyödyllistä työtä? Ja kun on luotava työn yhteiskunta, yhteistyö järjestettävä, ketkä saisivat silloin »äänestää», määrätä, valita luottamusmiehensä, jolleivät työn kannattajat? Onko tämän uuden periaatteen mukaan oikeus edes elää sillä, joka ei tahdo tehdä työtä? Täytyyhän uuden elämän järjestelmän periaatteet joskus kerta kaikkiaan panna käytäntöön ja pitäisihan olla selvää, että työvelvollisuus ja työn oikeus ovat ne perusteet, joita ilman uutta yhteiskuntaa ei voida ollenkaan ryhtyä rakentamaan. Kuten on osoitettu se on myöskin käytännössä mahdotonta. Kun julistetaan työn periaate — ja sellaisen perustuslain laatiminen on sosialismin toteuttamisessa ensimäinen tehtävä — niin se merkisee, että sen vastustajat ovat oikeudettomia yhteiskunnan hylkiöitä.
Ja eikö nyt tämä asiain tila ole juuri sama kuin työväen diktaturi ja eikö se ole toteutettu Venäjällä? Onko työnhaluisten valta mitään luokkasortoa, eikö sosialistisen maailmankatsomuksen mukaan jokainen, joka ei tunnusta työn periaatetta, joka haluaa elää toisen työllä, ole varas, kurissa pidettävä rikollinen? Onko työnhaluisten valta jotain epäinhimillistä ja julmaa? Onko sosialismin periaatteiden mukaan oikeutettu kutsumaan itseään »kansalaiseksi» se, joka tahtoo elää toisten työllä, tämä epäsiveellinen raukka ja hirviö? Tunnettua on, että jokainen ihminen Venäjällä entiseen »säätyynsä» katsomatta voi liittyä uuteen yhteiskuntaan, kun hän vain tunnustaa työn periaatteen, esim. entinen tehtaan »omistaja» voi liittyä työkommuniin teknillisenä johtajana j. n. e. Mikä ihanteellinen ja järkevä kanta!
»Demokratioista» ei viitsisi puhua samalla hetkellä. Mitä se on muuta kuin kapitalistisen moralin turmelemien ja valheitten tylsistämien ihmisten oikeutta jarruttaa kehitystä, jonka heidän pönkittämänsä yhteiskunnan hajoaminen tekee välttämättömäksi, mutta josta he eivät ymmärrä eivätkä voi ymmärtää mitään!
Humanisti.
Lehtemme on tilaisuudessa ensimäisenä julkaisemaan Englannin parlamentin jäsenen, hiljakkoin niin kuuluisaksi tulleen eversti Malonen muistiinpanoja hänen Venäjän matkaltaan viime lokakuun alussa. Ne ovat tuorein ja pätevin todistus Neuvosto-Venäjän sisäisestä järjestyksestä ja voimasta. Käsikirjoituksesta on vain historiikkia sisältävä alkuosa jätetty pois. Muutoin se on täydellisesti alkuperäisen tekstin mukainen ja sellaisena mitä arvokkain asiakirja.
»Voi hyvin olla, että neuvostohallitus muodossa tai toisessa tulee osoittautumaan parhaimmaksi ratkaisuksi Venäjälle.» — Kenraali Smuts.
Alla seuraavat muistiinpanot perustuvat — tahdon sen heti tunnustaa — suhteellisesti lyhyeen, mutta kuitenkin perinpohjaiseen vierailuun Neuvosto-Venäjällä. Niihin sisältyvät kokemukseni henkilökohtaisilta käynneiltä Pietarissa, Moskovassa sekä muissa kaupungeissa ja kylissä, useista mieskohtaisista keskusteluista eri komissarien ja muitten henkilöitten kanssa, sekä vierailuilta erinäisissä virastoissa ja laitoksissa. Avoimin silmin tein havaintoja elämän eri puolilta.
Monessa, ehkäpä useimmissa, kommunistinen hallitusmuoto herättää merkillisiä tunteita, ja se uusi yhteiskuntajärjestys, jonka se on aikaansaanut, voi kauan oudoksuttaa porvarismielistä väkeä, ennenkuin he siihen tottuvat. Ollakseen tasapuolinen ja oikeudenmukainen kuvatessaan neuvostohallitusta on välttämätöntä ensiksikin katsoa, ovatko ne päämäärät, jota se tahtoo saavuttaa, kiitettäviä, ovatko terveitä ne keinot, joitten avulla se tahtoo toteuttaa ohjelmansa, ja missä määrin hallitus edustaa kansaa, tai päinvastoin, missä määrin joukot kannattavat johtajiensa suunnitelmia.
Niitä varten, jotka eivät ole vaivautuneet ottamaan selkoa neuvostohallitusmuodon laadusta, on lyhyt selitys tarpeen.
Ensiksi on huomautettava, että hallitusperiaatteet perustuvat johdonmukaiseen sosialismiin, siihen siveelliseen periaatteeseen, että jokainen siihen kykenevä henkilö on velvollinen tekemään hyödyllistä ja yhteiskunnallista työtä valtion hyväksi. Äänioikeus tai vaalikelpoisuus on siis kaikilla niillä kahdeksantoista vuotta täyttäneillä, jotka ansaitsevat toimeentulonsa tuotannollisella, yhteiskunnalle hyödyllisellä työllä, maa- ja merisotilailla sekä kaikilla niillä, jotka eivät enää kykene työhön. Voiton tarkoituksessa palkkatyöläisiä käyttäviä ja pääomillaan elävillä henkilöillä, munkeilla, papeilla, mielivikaisilla j.n.e. ei ole äänioikeutta.
Pienin hallinnollinen yksikkö on kyläneuvosto. Kyläneuvostoja on perustettu kaikkialle maaseudulle sitä vaaliperustetta käyttäen, että valitaan edustaja kutakin sataa asukasta kohti. Kussakin kylässä pilää olla vähintäin kolme ja saa olla enintään viisikymmentä edustajaa.
Pitäjänneuvostoon kuuluu edustajia kaikista pitäjän kylistä siten, että kutakin kymmentä kyläneuvoston edustajaa kohti valitaan yksi edustaja pitäjänneuvostoon.
Kihlakunnanneuvostoon kuuluu edustajia kaikista kihlakunnan kyläneuvostoista siten, että kutakin tuhatta asukasta kohti valitaan yksi edustaja, kuitenkin niin, ettei edustajien lukumäärä saa olla kolmeasataa suurempi kussakin kihlakunnassa.
Kuvernementti- eli lääninneuvosto on muodostettu kaupunki- ja pitäjänneuvostojen edustajista siten, että jälkimäisistä kutakin kymmentätuhatta asukasta kohti valitaan yksi edustaja ja kaupungeista yksi edustaja kutakin kahtatuhatta valitsijaa kohti, ollen kaikkien lääninneuvoston edustajien korkein yhteissumma kolmesataa.
Alkuaan suunniteltiin vieläkin suurempia maakuntaneuvostoja, mutta niitten sijassa on nyt olemassa keskushallinnollinen elin, Yleisvenäläinen neuvostokongreesi, johon kuuluu edustajia kaupunkineuvostoista (yksi edustaja kutakin kahtakymmentäviittatuhatta valitsijaa kohti) ja läänin neuvostoista (yksi edustaja kutakin sataa kahtakymmentäviittätuhatta valitsijaa kohti).
Yleisvenäläinen neuvostokongressi valitsee sitten Yleisvenäläisen toimeenpanevan komitean, joihon saa kuulua korkeintaan kaksisataa jäsentä. Tämä komitea nimittää Kansankomissarien neuvoston. Siihen kuuluvat nykyään seuraavat kahdeksantoista komissaria:
Ulkoasiain, sisäasiain, sosialiasiain, vieraitten kansallisuuksien, maanviljelys-, valtiotarkastuksen, sota-asiain, oikeusasiain, kouluasiain, raha-asiain, ulkomaankaupan, terveydenhoito-, meriasiain, työ-, posti- ja sähkölennätin-, kulkulaitos-, elintarve-, sekä yleisen kansantalouden komissarit.
*
Tämä on lyhyesti neuvostotasavallan hallitusmuoto.
Ensimäinen vaikutelma siitä on suunnaton virkavalta, jotain, joka muistuttaa sitä »hotellihallintoa», mikä Englannissa järjestettiin sota-aikana, vaikka ehkä vieläkin virkavaltaisempi. Muistuu mieleen tuon järjestelmän kaikki turmiolliset viat. Mutta tällainen vaikutelma haihtuu asteettain kun huomaa, että hallinto ja valtakunta ovat yksi ja sama asia, että edellinen suorittaa yhdeksänkymmentä prosenttia maan järjestelytehtävistä eikä vain kontrolloi tällaisia tehtäviä. Lopullisen päämäärän saavutettua tulee tietysti jokainen diktaturivälttämättömyys häviämään.
On usein väitetty, että bolshevikkihallituksen muodostaa pieni henkilöryhmä, joka pistimien ja terrorin avulla pakottaa kansan alistumaan tahtonsa alle. Tämä on vastoin kaikkea totuutta, sen voi todeta jokainen, joka käy Moskovassa, Pietarissa tai maaseudulla. On tietenkin totta, että vastavallankumouksellisiin ilmiöihin suhtaudutaan ankarasti. Kuusikymmentäseitsemän kuolemantuomiota pantiin täytäntöön sen jälkeen, kuin viime syyskuussa päästiin suuren salaliiton jäljille, jonka toimeenpanema oli se pommiatentaatti Moskovassa, joka riisti yhdeksän neuvostojäsenen elämän ja vaikeasti haavoitti kahtakymmentä muuta henkilöä, jotka kaikki olivat työläisiä. Hallitus on pitänyt valtansa kaksi vuotta — mikä muu hallitus olisi voinut elää niin pitkän ajan niin vaikeissa olosuhteissa, ellei kansan enemmistö olisi sitä kannattanut? Ankarat ajat oikeuttavat ankaran järjestyksen.
Mitä henkilökuntaan yleensä tulee, on vaikeata löytää sen keskuudesta saksalaisia. Ehkä niitä saa nähdä erityisissä lasikaapeissa ulkomaalaisten huvitukseksi. Useita todisteita on olemassa syvästä saksalaisvastaisesta tunteesta, mutta sitä ei ole syytä jatkaa, jos liittolaiset edelleenkin pysyvät sekaantuneina Venäjän asioihin. Venäjälle on useissa suhteissa paljon hyötyä yhteistyöstä Saksan kanssa. Mitä tulee juutalaiskysymykseen, lienee tarpeen huomauttaa, että ainakaan Venäjällä juutalaiset eivät ole nurinkurisen uskonkiihkon ja juutalaisvastaisen liikkeen esineenä, jonkalainen on vallalla monissa muissa maissa, niihin luettuna myös erinäisiä Englannin osia.
Ettei neuvostohallituskoneiston tehokkuus ole vain satua, voi päättää sen tuloksistakin. Se käy sotaa yhdeksällä rintamalla. Niitten pituus on todennäköisesti suurempi kuin imperialististen rintama maailmansodassa. Vaikkei se olekaan niin tiheä, asettaa se kuitenkin yhtä suuria vaikeuksia etenkin kuljetuksen suhteen. Melkein tyhjästä on luotu täydellinen sotilaallinen koneisto. Neuvostoarmeijan menestyksistä ja kasvavasta tehokkuudesta voivat vastustavat sotajoukot lausua täysin puolueettoman kiitoksensa.
Elintarvejakelu on nyt tyydyttävästi järjestetty, vaikkakin elintarvemäärät edelleen ovat hyvin pienet liittolaisten ylläpitämän saarron vuoksi. Tämä saarto on moninverroin lujempi kuin se, jota Saksa sai kärsiä. Elintarvekomissariatin työ ja järjestely osoittaa sitä suurta luottamusta, mikä kansalla on sitä kohtaan.
Tämän lisäksi hallitus toteuttaa laajaa yhteiskunnallista uudistusohjelmaa Venäjän kansanjoukkojen nostamiseksi. Tästä kerron yksityiskohtaisemmin myöhemmin. Tietysti hallitusta arvostellaan. Arvostelua saa jokainen hallitus sietää eikä vähimmin sellainen hallitus, joka on valittu uuden neuvostoperiaatteen mukaan. Virkavalta rasittaa epäilemättä ja tulee vieläkin niin tekemään. Onhan sellaista muissakin maissa.
Tavatessani useita alempia virkamiehiä ja keskustellessani heidän kansaan, totesin heidän suurimmaksi osaksi asiaan innostuneiksi. He suorastaan nauttivat saadessaan tehdä työtä todellisen sosialistisen valtion hyväksi, aatteen, jonka edestä he aikaisemmin vain ajatuksissaan saivat toimia, vieläpä siinä käsityksessä, että se olisi heidän elämänsä aikana todennäköisesti saavuttamaton päämäärä.
Cecil l'Estrange Malone, M. P.
(Englantilaisesta käsikirjoituksesta käännetty).
Sosialistiselta kannalta laajakantoinen — mutta ei vielä silloin niin määrätysti esiintuotuna — oli edellisessä kirjoituksessani mainitsemani Yhteismanifestin toinen suuri kysymys tehdas- eli tuotantolaitosneuvostoista (bedriftstraad). Se oli siis jo neuvostolaitoksen sovelluttamista tuotantoon — etupäässä teollisuuteen, mutta myöskin maatalouteen ja kalastukseen, joka viimemainittu on Norjan taloudellisen elämän suurimpia tekijöitä. Tietysti tätä ajateltiin jokseenkin samaan tapaan tapahtuvaksi kuin Venäjällä ja Saksassakin oli aijottu. Päätettiin ruveta heti tätä kysymystä perinpohjin selvittelemään ja agitatsionin kautta juurruttamaan työväen tietoisuuteen.
Nämä neuvostot ovat järjestettävät suoraan tuotannon yhteiskunnallistuttamista silmällä pitäen. Asiaa on pohdittu paljon ja innokkaasti sekä hyviin ja myönteisiin tuloksiin tultu. Puolue ja ammattijärjestö asettivat komitean, johon kuului puolueen parhaat kyvyt, laatimaan asiasta esitystä ja ehdotusta toimenpiteiksi. Komitea onkin nyt suorittanut työnsä ja saamme mahdollisesti tilaisuuden selostaa tuloksia myöhemmin.
Myöskin on lähetetty miehiä Venäjälle ja Saksaan ottamaan selkoa sikäläisistä oloista. Suurta huomiota herätti Norjan ulkopuolellakin maailmankuulun keksijän, sosialistisen professorin Birkelandin esitelmät sosialisoimisesta. Mutta onpa hallituskin ollut pakotettu asettamaan erityisen sosialisoimiskomissionin, johon kutsuttiin muutamia jyrkän suunnan sosialistejakin. Tapahtuipa näet viime keväänä, että suurten Rjukan tehtaitten työläiset eduskunnalle lähettämässään esityksessä suorastaa n vaativat näitten laitosten yhteiskunnallistuttamista. Näitten tehtaitten suurenmoinen tuotanto (typen valmistus suoraan ilmasta, käytettäväksi lannotusaineena tai — ampumatarveteollisuuden raaka-aineena!) perustuu, sivumennen sanoen, juuri saman professori Birkelandin nerokkaaseen, käänteentekevään keksintöön.
Varsinkin nyt kevättalven kuluessa esiintuotiin yhä voimakkaammin pyrkimys saada puolue selvästi omaksumaan ohjelmaansa köyhälistön diktaturin periaatteen sekä neuvostojärjestelmän yli koko linjan — siis poliittisellakin alalla parlamentarismin vastakohtana. Samalla aikaa on kuitenkin oikeistososialistien ja keskustankin taholta kovasti pauhattu, että työväen pitäisi ryhtyä taisteluun uuden »oikeudenmukaisen vaalijärjestyksen» puolesta, jonka avulla muka olisi mahdollisuus saada sosialistinen enemmistö eduskuntaan. Nykyään näet työväen puolueella ei ole edes kuudennesta edustajapaikoista. Innostus on kuitenkin erittäin laimea tämänlaiseen taisteluun Norjan työväen keskuudessa. Viisitoistamiehisessä ohjelmakomiteassa, joka on asetettu laatimaan kokonaan uutta puolueohjelmaa, on »bolshevikeilla» taattu enemmistö.
Mutta jo ennenkuin ohjelmakomitea oli saanut työnsä loppuun suoritetuksi katsottiin välttämättömäksi kutsua ylimääräinen puoluekokous koolle ilmituomaan johdolle selvästi työväen kannan kaikissa näissä erinomaisen tärkeissä kysymyksissä. Se pidettiinkin viime kesäkuun alussa (helluntaina) Kristianiassa, samoihin aikoihin nuorisoliiton kongressin kanssa.
Jos oikeistolaiset olivatkin ennustaneet edellisessä puoluekokouksessa töin tuskin voittaneelle jyrkän suunnan johdolle pikaista sortumista ja olivat valmistautuneet nyt antamaan sille iskun, niin kävikin vallan päinvastoin. Oikeistolaiset saivat ainoastaan noin viidennen osan äänistä ja tulivat muutenkin sangen pahoin pidellyiksi väittelyissä. Koko kongressin meno oli muuten erinomainen todistus Norjan työväenpuolueen sekä muodollisesta että asiallisesta poliittisesta kuntoisuudesta.
Tärkeimmät esillä olevista kysymyksistä olivat yleisestä taktiikasta, sosialisoimisesta ja liittymisestä kolmanteen, Moskovan Internationaleen. Taktiikkakysymyksessä esitettiin kaksi ehdotusta: oikeiston puolesta parlamentarismi, reformismi, »valistustyön kautta saavutettu enemmistön sosialistinen vakaumus», j.n.e. — sekä nykyisen puoluejohdon esittämä puhtaasti vallankumouksellinen ehdotus, joka hylkää parlamentarismin (tai käyttää sitä toistaiseksi olojen pakosta agitotsionikeinona) ja sijalle asettaa välittömän joukkotoiminnan (masseaktion), köyhälistön diktaturin ja täydellisen neuvostojärjestelmän; köyhälistön aseistautumisesta ei puhuttu erikoisesti.
Ensinmainitun ehdotuksen takana, joka sai 68 ääntä, seisoivat pääpuoltajina eduskuntaryhmän johtaja, pankkitirehtööri Buen ja asianajaja Puntervold. Puoluejohdon esityksen taakse, joka lopullisessa, muunnetussa muodossaan sai 254 ääntä, oli, paitsi vasemmistolaisia tietysti, saatu — puoliväkisten (!) — suurta, mahtavaa »keskustaa» edustavan ammattijärjestöjen puheenjohtajan Lian'in nimi. Esitys olisi kyllä semmoisenaan mennyt varmalla enemmistöllä läpi, mutta puoluejohto arveli, tunnusteltuaan maaperää, ettei sen läpiajaminen käytännössä ajanmittaan semmoisenaan vielä olisi saanut tarvittavan varmaa ja aktiivista tukea Lian'in »suuren armeijan» puolelta. Ja näin ollen tehtiin viime tingassa eräänlainen vapaaehtoinen perääntyminen, joka kyllä alussa kiukustutti äärimmäistä vasemmistoa. »Rasvattiin tätä esitystä semmoisella kastikkeella, että se paremmin luistaisi Lian'in kurkusta alas», sanoivat oikeiston puhujat — niinkuin luistikin. Muutos ei kylläkään sisältänyt muuta kuin että neuvostojärjestelmää poliittisella alalla ei tällä kertaa vielä ehdottomasti lyöty kiinni, vaan piti asiaa vieläkin harkita ja selventää ja lopullinen päätös tehdä vasta 1920 pääsiäisenä pidettävässä puoluekokouksessa. Siihen mennessä oli vielä vaadittava »uutta oikeudenmukaista vaalijärjestystä» ja siis otettava osaa eduskuntavaaleihinkin sen mukaan. Tämä ei kuitenkaan saisi millään tavalla sitoa työväen vapaita käsiä suoranaiseen joukkotoimintaan nähden. Ministerisosialismista tietysti kiellettiin missään tapauksessa edes käymään neuvotteluja.
Sosialisoimiskysymyksessä tultiin verrattain yksimielisesti siihen tulokseen, että sitä oli ruvettava mahdollisimman pian toimeenpanemaan ja että se oli tapahtuva työläisten ja toimitsijoiden omien tuotantolaitosneuvostojen kautta, siten että niitä perustettaessa kaikkialle teollisuuslaitoksiin niille oli vaadittava yhä suurempaa ja suurempaa määriteltyä vallan, sekä järjestelmän kehittämistä koko maata käsittäväksi. Ei suinkaan saisi pettää itseään ja tyytyä jonkinlaiseen kapitalistien tai valtion tarjoamaan »voitto-osuuteen» (andel i bedriftsutbyttet) ja pikkuparannuksiin.
Näitten suurten tehtävien kimpussa nyt paraillaan Norjassa häärätään. Saa nähdä, koska ratkaiseva yhteenotto syntyy — sillä sehän siinä pelissä täytyy syntyä.
Siinä kokouksessa, jossa päätettiin irtisanoutua vanhasta Internationalesta ja liittyä kolmanteen, kommunistseen Internationaleen, oli vain yksi oikeistososialisti läsnä — muut pitivät ryhmäkokousta. Keskusta, s.o. Lian, tahtoi että kuuluttaisiin molempiin Internationaleihin! Asia raukesi omaan mahdottomuuteensa, ja tavattoman innostuksen vallitessa päätettiin tuota yhtä ainoata ääntä vastaan täydellinen ja ehdoton liittyminen kolmanteen, vallankumouksen, tositekojen Internationaleen. Unkarin kautta sähkötettiin terveiset Moskovaan. Täten oli ensimäinen, niin sanoakseni »esivallankumouksellisen» maan yhtenäinen, voimakas työväenpuolue liittynyt kolmanteen Internationaleen — olkoonpa ettei tuo maa olekaan mikään suurvalta.
Tuo ennakolta varma päätös oli jo liikaa oikeistososialisteille. Yllämainitussa ryhmäkokouksessa päättivät he — ei tosin erota puolueesta, sillä silloin he olisivat »kuolleet kunnialla», niinkuin ryhmä kenraaleja ilman armeijaa — mutta muodostaa puolueen sisäpuolella omia oppositioniryhmiä, samaa laatua kun »fagoppositioni» ja nuorisokerhot aikaisemmin vasemmistolla, ja koettaa niiden avulla hekin vuorostaan sisältäpäin valloittaa takaisin mennyttä valtaansa. Tähän heille annettaisiinkin lupa, kun vaan jonkun verran aisoissa pysyvät. Näitä »sosialidemokraattisia oppositioniryhmiä» on nyt perustettu sinne tänne puoluejärjestöjen keskuuteen, enimmäkseen pienellä menestyksellä. Näinä päivinä pitäisi Kristianiassa ruveta ilmestymään tämän oppositionin oma äänenkannattajakin — kun näet melkein kaikki puolueen nelisenkymmentä lehteä ovat vasemmiston hallussa. Se on syntynyt jokseenkin samalla tavalla kun »Työn Valta» meillä — porvarien rahoilla. Mutta oppositionin omissakin riveissä vallitsee suuri epäselvyys ja tora esim. siitä, pitääkö tämän ajatellun lehden päätoimittajaksi tulla jonkun verran jyrkempi »Social-Demokratenin» entinen toimitussihteeri Pedersen vai pataporvarillinen ent. päätoimittaja Vidnes, joka aikoinaan ruokottomasti haukkui Suomen vallankumousta.
Näitä kysymyksiä tulee nyt pohtimaan vastustusryhmän t.k. 24 p:ksi Kristianiaan kokoonkutsuttu »maakonferenssi». Kaikkia sosialidemokraattisia vastustusryhmiä maassa on kehoitettu lähettämään edustajansa kokoukseen. Samoin saavat ne puolueyhdistykset, jotka hyväksyvät vastustussuunnan ammatilliset periaatteet, olla kokouksessa edustettuina.
Tässä ovat siis Norjan viimeaikaisen työväenpolitiikan pääpiirteet. Ja ei kai niistä aivan puutu mielenkiintoa meille suomalaisillekaan. Joka tapauksessa niistä ei puutu kokonaan sitä lujuutta ja päämäärästään tietoista suurpiirteisyyttä, jota niin vähässä määrässä huomaa Ruotsin ja Tanskan eri puolueisiin ja ryhmiin hajaantuneissa työväenliikkeissä. Sanottakoon niitä tahansa, mutta Norjan »koto-bolshevikit» eivät kumminkaan ole eristäytyneet semmoisiksi »suuntariitelijä-lahkolaisiksi», jommoisiksi pianaikaan Ruotsin ja melkein kokonaan Tanskan »jyrkät suunnat» ovat tulleet, yksityisten toverien ja järjestöjen suuristakin ansioista huolimatta. Ja ennenkaikkea norjalaisia tovereita yleensä ei vaivaa se hampaaton pikkuporvarillinen lammasmaisuus, joka on ominaista Ruotsin ja Tanskan oikeistososialisteille kaikkine isoine järjestöilleen.
Voisi vallankumouksellisen kannalta vetää yhteen arvostelunsa Norjan oloista sanoen, että vallankumouksen toimeenpanemisen subjektiviset edellytykset ovat olemassa, objektivisia ei vielä tällä hetkellä. Se tahtoo sanoa, että työväenliikkeen nykyinen johto uskoo ja valmistautuu vallankumoukseen, mutta että maan sisäinen tilanne ei ole tarpeellisen kypsä eikä siis myöskään työväestössä aktivinen vallankumoushenki vielä tarpeellisen voimakas. Siinä suhteessa on Norja lisäksi epäedullisessa asemassa sikäli kuin se ei tällä hetkellä voisi saada aikaan suoranaista yhteyttä minkään toisen vallankumouksellisen maan kanssa ja sikäli kuin Norja on suuressa määrin riippuvainen Englannista. Englannin kapitalisteilla on suuret pääomat sijoitettuna Norjassa, ja Englannin nykyinen imperialismi voi koska tahansa saartaa Norjan suunnattoman pitkän rannikon, kaapata sen suuren kauppalaivaston ja tappaa vallankumouksen nälkään.
Mutta kaikissa niiissä suhteissa kehitys vie vastustamattomalla voimalla kohti sitä suurta hetkeä, jolloin Norjan työväki voi ja sen täytyy nousta vallankumouksen tielle. Sodan jälkeinen taloudellinen ahdinkotila kehittyy nopeasti yhä raskaammaksi, työttömyys, joka nyt jo on suuri, yhä suurenee, elinkustannukset nousevat taas, esim. vain viime kuukausina yli 20 % kevätkesästä lähtien, maataloudessakin uhkaavat keinottelun jälkeen vaikeat pulat.
Täten luokkataistelu jyrkistyy ja työläisten täytyy ruveta ajattelemaan keinoja, millä pelastaa asemansa. Samaan aikaan vaara Englannin taholta vähenee sikäli kuin työväki siellä herää ja rupee käsittämään omat voimansa ja tehtävänsä — ja siihen ollaan varmasti menossa. Kun liittolaisarmeijat ovat kokonaan lähteneet — tai tulleet ajetuksi pois — Muurmanin rannikolta, joutuu Norja välittömään yhteyteen Neuvosto-Venäjän kanssa — ja vieläpä tärkeässä kohdassa — Europan Venäjän ainoan valtamerisataman, Muurmanskin porteilla. Sitä kautta avautuisi suurenmoisia vienti- ja tuontimahdollisuuksia vallankumoukselliselle Norjalle.
Olkoonpa, että tässä lasketaan vielä epämääräisten mahdollisuuksien perusteella — mutta mitään epätodennäköistä niissä ei myöskään ole. Ei pitäisi erehtyä paljon arvellessaan, että Norja on valmiimpi ja paremmilla edellytyksillä varustettu kuin mikään muu ei-sotaakäynyt maa astumaan paikalleen kansainvälisen sosialistisen neuvostotasavallan rintamaan.
Petter P.
[Tämä Karl Radekin kirjoittama teksti on julkaistu erillisenä kirjasena, joka on luettavissa täällä. MIA huom.]
Karl Marx ja Friedrich Engels, Kommunistinen manifesti, suom. Väinö Jokinen (Pietari), Savon Kansan kirjapaino Oy. 1919, Smk. 3:—.
Puhukoon tämä seitsemänkymmentä vuotta sitten kirjoitettu julistus itse puolestaan. Seuraava on otteita sen sisällöstä mukavassa nimikorttikoossa ja lyhyine huomautuksineen ajan hengessä.
*
»Aave kummittelee Europassa — kommunismin aave. Kaikki vanhan Europan mahdit ovat tehneet pyhän liiton toimeenpannakseen ajometsästyksen tämän aaveen tuhoamiseksi... Missä on vastustuspuolue, jota sen vallassa olevat vastustajat eivät olisi herjanneet kommunistiseksi?» (siv. 33).
Niin marraskuulla 1847 — niin marraskuulla 1919!
*
»Nykyaikainen valtiovalta on vain valiokunta, joka hoitaa koko porvariluokan yhteisiä asioita» (siv. 33).
Ja sillä valiokunnalla on kolme jaostoa, lakiasäätävä, toimeenpaneva ja tuomitseva. Siis parlamenttikin on vain porvarillinen laitos eikä minkään »kansan» vallan haltija.
*
»Kaikista niistä luokista, jotka nykyaikana ovat porvaristoa vastassa, on vain proletariaatti todella kumouksellinen luokka» (siv. 50).
Siis todella kumouksellinen, eikä valekumouksellinen, sanakumouksellinen, kumouksellinen vertauskuvallisesti tulkittuna.
*
»Proletarinen liike on tavattoman enemmistön itsenäinen liike tämän tavattoman enemmistön edun saavuttamiseksi. Proletariaatti, nykyisen yhteiskunnan alin kerros, ei voi kohota, nousta jaloilleen, ilman että koko sen päällä oleva rakennus, jonka muodostavat virallisen yhteiskunnan kerrokset, räjäytetään ilmaan» (siv. 51).
Köyhälistön diktaturi on siis valtavan enemmistön valta — ei vähemmistön, kuten nykyiset sosialidemokraatit väittävät. Yläluokalle ei ole jätettävä yhteiskunnallisia oikeuksia. Se on »räjäytettävä ilmaan» — enemmän tai vähemmän sananmukaisesti.
*
»Kuvatessamme proletariaatin kehityksen yleisiä vaiheita, seurasimme olevaisen yhteiskunnan keskuudessa käytyä enemmän tai vähemmän salaista kansalaissotaa siihen kohtaan, jossa se puhkee avoimeksi vallankumoukseksi ja proletariaatti, väkivaltaisesti kukistamalla porvariston, perustaa oman valtansa» (siv. 52).
Kansalaissota, vallankumous, väkivalta — siinä todellisen kumousmiehen vastaus herrassosialisteille ja parlamentarikoille. Pikkuporvari on kauhuissaan; kommunistit vetävät kaikki johtopäätökset pelkäämättä.
*
»Käytännössä kommunistit siis ovat kaikkien maiden työväenpuolueiden päättävin, mutta yhä eteenpäin ajava osa: heillä on teoretisesti se etu köyhälistön muun joukon rinnalla, että he ymmärtävät proletarisen liikkeen edellytykset, kulun ja yleiset tulokset» (siv. 54).
»Kommunistien teoretiset väitelmät eivät suinkaan perustu sen tai tämän maailmanparantajan valmiiksi ajattelemiin tai keksimiin aatteisiin tai periaatteisiin. Ne ovat vain yleisiä ilmauksia olemassaolevan luokkataistelun, meidän silmiemme edessä tapahtuvan historiallisen liikkeen tosiasiallisista suhteista» (siv. 55).
Tämä merkitsee: Kumouksellinen työväenluokka halveksii »kultaista keskitietä» pikkuporvarillisuuden tunnusmerkkinä.
*
»Työväen vallankumouksen ensimäisenä askeleena on proletariaatin kohoaminen vallitsevaksi luokaksi, demokratian, kansanvallan, saavuttaminen» (siv. 64).
Demokratiaa, todellista kansanvaltaa ei voi siis koskaan olla kapitalistisessa yhteiskunnassa, se ei ole jo olemassa, vaan se on — vallankumouksen kautta — saavutettava.
*
»Valtiollinen valta varsinaisessa merkityksessään on toisen luokan sortamiseksi järjestettyä toisen luokan väkivaltaa. Proletariaatti... tekee vallankumouksen avulla itsestään vallitsevan luokan ja hävittää vallitsevana luokkana väkivaltaisesti vanhat tuotantosuhteet» (siv. 68).
Onko sekin virallisten sosialidemokraattien »marxilaiseksi» nimitettyä »rauhallista kehitystä» kapitalismista sosialismiin?
*
»Muuan toinen, vähemmän järjestelmällinen, vain käytännöllisen sosialismin suunta yritti saattaa työväenluokalle vastenmieliseksi kaiken kumouksellisen toiminnan todistamalla, että ei mikään valtiollinen muutos, vaan vain aineellisten elämänehtojen, taloudellisten olosuhteiden muutos voi sitä hyödyttää. Mutta aineellisten elämänehtojen muutoksella ei tämä sosialismi suinkaan ymmärrä porvarillisten tnotantosuhteitten hävittämistä, mikä on mahdollista vain kumouksen kautta, vaan hallinnollisia parannuksia, jotka tapahtuvat näitten tuotantosuhteitten perustalla, eivätkä siten siis tuota mitään muutosta pääoman ja palkkatyön suhteisiin, vaan parhaassa tapauksessa vain vähentävät porvaristolta vallasta johtuvia kustannuksia ja yksinkertaistuttavat sen valtiotaloutta» (siv. 77).
Hautakivi valmis osuustoimintasosialisteille jo 1847!
*
»He hylkäävät sen vuoksi kaiken valtiollisen, erittäinkin kaiken kumouksellisen toiminnan, he tahtovat saavuttaa päämääränsä rauhallista tietä» (siv. 79).
Nimittäin Suomen herrassosialistit vuonna 1919, jotka ovat ymmärtävinään sosialismin paremmin kuin Marx ja Engels.
*
»Sanalla sanoen, kommunistit kannattavat kaikkialla kaikkea kumouksellista liikettä olevia yhteiskunnallisia ja valtiollisia oloja vastaan» (siv. 83).
Luokkasolidarisuus siis velvoittaa meitä kannattamaan sitä muodoissa, jotka näyttävät meille henkilökohtaisesti epämiellyttäviltäkin — mikä epämiellyttävyys tavallisesti riippuu puutteellisista, kapitalistisen uutislevittämiskoneiston tahallisesti värittämisiä tiedoista.
*
»Kommunistit halveksivat salata mielipiteitään ja aikomuksiaan. He selittävät avoimesti, että heidän päämääränsä voidaan saavuttaa vain kumoamalla väkivaltaisesti koko tähänastinen yhteiskuntajärjestys» (siv. 84).
Loppuhuomautus niille, jotka rauhallisin keinoin, äänestämällä esimerkiksi, luulevat pääsevänsä sosialistiseen yhteiskuntaan.
*
Tämä on siis Marxia ja tämä on Engelsiä.
Asettakoon herrassosialistit ja parlamentarikot vastaavan annoksen näytteille jostakin näiden oppi-isiemme teoksista, mikä näin selvästi puhuisi parlamentarismin, »kansanvallan», rauhallisen kehityksen hyväksi.
He eivät tule sitä tekemään, sillä he eivät sitä voi.
Ambrosius.
Helmikuussa 1919 pidetty Bernin sosialistikonferenssi oli yritys keinotekoisesti elvyttää II Internationalen kuollut ruumis.
Bernin konferenssin kokoonpano osoittaa ilmeisesti, että maailman vallankumouksellisella köyhälistöllä ei ole mitään yhteistä tämän konferenssin kanssa.
Venäjän voittoisa köyhälistö, Saksan sankarillinen köyhälistö, Italian köyhälistö, Itävallan ja Unkarin köyhälistön kommunistinen osa, Sveitsin köyhälistö, Bulgarian, Rumanian, Serbian työväenluokka, Ruotsin, Norjan, Suomen vasemmistolaiset työväenpuolueet, Ukrainan, Lätin, Puolan, Englannin järjestyneen köyhälistön paras osa, kansainvälinen nuoriso ja naisten kansainvälinen liitto ovat mielenosoituksellisesti kieltäytyneet ottamasta osaa Bernissä pidettyyn sosialistipatriotien konferenssiin.
Ne Bernin konferenssin osanottajat, joilla vielä oli jonkinlaista yhteyttä aikamme todellisen työväenliikkeen kanssa, muodostivat vastustusryhmän, joka ainakin pääkysymyksessä, »Venäjän vallankumouksen arvostelussa», asettui vastustamaan sosialipatriotien puuhia. Ranskalaisen toveri Loriot'n selitys, jossa hän ruoski Bernin konferenssin enemmistöä porvariston kätyreinä, vastaa koko maailman kaikkien luokkatietoisten työläisten todellista mielipidettä.
Niin sanuttua »syyllisyyskysymystä» pohtiessaan liikkui Bernin konferenssi kaiken aikaa porvarillisen aatemaailman puitteissa. Saksan ja Ranskan sosialipatriotit syytivät kummatkin toistansa vastaan samoja syytöksiä, joita Saksan ja Ranskan porvarit ovat syytäneet toisiaan vastaan. Bernin konferenssi upposi kokonaan pikkumaiseen, asianomaisten porvarillisten ministerien ennen sotaa suorittamien toimenpiteiden yksityiskohtien arvosteluun eikä tahtonut ymmärtää, että kapitalismi, molempien valtaliittojen rahapääoma ja niiden sosialipatriotiset lakeijat ovat pääsyyllisiä sodan syttymiseen. Bernin sosialipatriotinen enemmistö halusi löytää sodan pääsyylliset. Katsahdus peiliin, ja he olisivat voineet tuntea kaikki itsensä syyllisiksi.
Aluekysymystä koskeva Bernin konferenssin selitys on täynnä kaksimielisyyttä. Juuri tätä kaksimielisyyttä porvaristo tarvitsee. Imperialistisen porvariston kaikkein taantumuksellisin edustaja, herra Clemenceau, on tunnustanut Bernissä pidetyn sosialistipatriotien konferenssin ansiot imperialistisen taantumuksen palveluksessa ottamalla vastaan Bernin konferenssin lähetystön ja ehdottamalla sille osanottoa kaikkiin Parisin imperialistikonferenssin asianomaisiin valiokuntiin.
Siirtomaakysymyksessä ilmeni selvästi, että Bernin konferenssi ui niiden väpaamielisporvarillisten siirtomaapolitikoitsijain vanavedessä, jotka selittivät oikeutetuksi imperialistisen porvariston harjoittaman siirtomaitten riistämisen ja orjuuttamisen ja yrittävät vain kaunistella sitä inhimillisyyttä ja ihmisystävyyttä ilmaisevilla lauseparsilla. Saksalaiset sosialipatriotit vaativat, että Saksan siirtomaitten edelleen olisi kuuluttava Saksan valtakunnalle, s.o. että saksalainen pääoma edelleenkin saisi riistää näitä siirtomaita. Tätä kysymystä käsiteltäessä ilmenneet erimielisyydet osoittavat, että ententen sosialipatriotit ovat samalla orjanomistajan kannalla ja pitävät itsestään selvänä, että heidän maittensa pääoma on edelleenkin pitävä Ranskan ja Englannin siirtomaita orjuuden alaisina. Täten osoitti Bernin konferenssi, että se on kokonaan unohtanut tunnuslauseen: »Pois siirtomaat.»
Arvostellessaan »Kansainliittoa» osoitti Bernin konferenssi, että se käy niiden porvarillisten ainesten jälkiä, jotka tuon niin sanotun »Kansanliiton» petollisen ulkonäön avulla tahtovat lumota koko maailmassa kasvavan proletarisen vallankumouksen. Sen sijaan että olisi paljastanut Parisissa istuvan liittolaisten kokouksen kansa- ja talousalueilla keinottelijain joukkioksi, avusti Bernin konferenssi sitä, alentumalla sen välineeksi.
Konferenssin nöyrämielinen käyttäytyminen, kun se jätti työväensuojeluskysymyksen Parisissa kokoontuvan porvarillisen hallituksien konferenssin ratkaistavaksi, osoittaa, että sosialipatriotit tietoisesti ovat asettuneet kannattamaan kapitalistisen palkkaorjuuden edelleensäilyttämistä ja ovat valmiita antamaan ruokkia työväenluokkaa edelleenkin pikkureformeilla.
Porvariston politiikan innoittamat yritykset saattaa Bernin konferenssi tekemään päätös, jonka kautta II Internationale asettuisi kannattamaan mahdollista aseellista sekaantumista Venäjän asioihin, sai raukeamaan vasta vastustusryhmän ponnistelu. Tämän, Bernin konferenssin vastustavalla kannalla olleen osan voiton ilmeisesti kansalliskiihkoisista aineksista katsomme välillisesti osoittavan, eitä Länsi-Europan köyhälistö on myöntätuntoinen Venäjän proletariselle vallankumoukselle ja samalla valmis taistelemaan imperialistista porvaristoa vastaan.
Pelko, jota nämä porvariston lakeijat tuntevat, nähdessään työväenneuvostojen vastustamattomasti leviävän kaikkialle, ilmenee siinäkin, että he tuskaisasti karttavat vähimmälläkään tavalla kajoamasta tähän maailmanhistorialliseen ilmiöön.
Työväenneuvostot ovat tärkein ilmiö, mitä Parisin Kommunin jälkeen on ollut havaittavana. Sillä tosiasialla, eitä Bernin konferenssi on jättänyt puuttumatta tähän kysymykseen, se on avoimesti ilmaissut henkisen köyhyytensä, teoretisen vararikkonsa.
Kommunistisen Internationalen kongressi katsoo, että »Internationale», jota Bernin konferenssi on pyrkinyt herättämään henkiin, on keltainen lakonrikkurien Internationale, joka on ja tulee olemaan aseena vain porvariston kädessä.
Kongressi kehoittaa kaikkien maiden työläisiä ryhtymään mitä päättäväisimpään taisteluun keltaista Internationalea vastaan ja suojaamaan väestön laajat joukot tuolta valheen ja petoksen Internationalelta.
Savon Kansassa kirjoittaa nimimerkki »Vasemmistososialisti» vk. 18 p:nä erittäin valaisevasti kommunistien suhteesta parlamentarismiin ja sosialidemokratiaan.
»Kyllähän työläiset tietävät, että Venäjän bolshevikkikommunistit aikoinaan ottivat osaa duuman toimintaan. Samoin ovat työläiset lukeneet, että Bulgarian kommunistit äskettäin ovat saaneet suuren vaalivoiton. Edelleen tietävät työläiset, että esim. Skandinavian maissa kommunistiseen eli kolmanteen Internationaleen liittyneet puolueet ottavat osaa parlamentariseen toimintaan. Jos siis sanotaan parlamentarisen toiminnan hyväksyminen tai hylkääminen sosialidemokratian ja kommunismin rajaksi, ei sillä vielä selitetä yhtään mitään.
»Sosialidemokratian ja kommunismin ero on paljo suurempi ja paljo syvemmällä. Katsokaamme miten kommunistit itse selittävät tuon eron. Heihin voi sivumennen sanoen luottaa ainakin teoretisen selväpiirteisyyden ja kouluutuneisuuden puolesta, sillä työväenliikkeemme entiset huomattavimmat teoretikothan ovat liittyneet kommunismiin taikka eivät ole kumminkaan missään tapauksessa liittyneet oikeistososialidemokraatteihin. Tästä myös johtuu, että kommunismille, sanottakoonpa siitä muuten mitä tahansa, täytyy antaa ainakin se tunnustus, että ne kuuluttavat aatteensa julki huomattavalla suorasukaisuudella ja pelottavalla johdonmukaisuudella, joka ei näissä ominaisuuksissaan jätä tilaa millekään toivomuksille.
»Kommunistit sanovat, että sosialidemokratia on ainoastaan porvarillis-reformistinen puolue. Mutta kommunismi sen sijaan perustuu marxilaiseen vallankumoukselliseen sosialismiin. Siinä on se sosialidemokratian ja kommunismin raja. Nyt on kumminkin heti huomattava, että kommunistit samalla selittävät, että vanhat sosialidemokraattiset puolueet kaikissa maissa ovat hajonneet, niin että ainoastaan pikkuporvarilliset herrasainekset ovat jääneet tuon porvarillis-reformistisen sosialidemokratian kannalle. Työläisjoukot useissa maissa käyttävät vielä paljo sosialidemokratian nimeä vanhasta tottumuksesta, vaikka antavatkin sille vallankumouksellisen sosialismin sisällön. Niinpä meidänkin maamme sosialidemokraattinen puolue ei suinkaan kokonaisuudessaan ole porvarillis-reformistinen. Meidän työläisjoukkomme ovat vallankumouksellisen sosialismin kannalla, vaikka puolueemme toistaiseksi on vielä oikeistososialidemokraattien käsissä, jotka antavat työväenliikkeelle porvarillis-reformistisen ulkonaisen leiman.
»Kommunistit sanovat, että maailma on siirtynyt nyt sosialistisen vallankumouksen aikakauteen, kapitalismin ja sosialismin väliseen murroskauteen, pitkälliseen luokkasotien vaiheeseen, josta taistelujen, vottojen ja tappioitten jälkeen on nouseva köyhälistön sosialistinen maailma kapitalismin raunioille. Nyt siis kommunistien mielestä köyhälistöt eri muissa käyvät viimeiseen taistoon vuosisataisen ihanteensa, sosialismin toteuttamiseksi. Vieläpä sanovat kommunistit, että nyt on sosialismi se ainoa tie, joka johtaa kansat ulos vapauteen ja onneen siitä helvetistä, mihin viimeiselle kehitysasteelleen, imperialismiin kehittynyt kapitalismi ne on syössyt.
»Maailmansotaa seurasi luokkasota, sanovat kommunistit. Tämä luokkasota kietoo kaiken maailman köyhälistön lopulliseen ratkaisevaan kamppailulla, joka ilmenee kansainvälisenä vallankumouksena. Tämä käsitys siis nostaa työväenliikkeen aivan uudelle tasolle ja avaa köyhälistölle aivan uusia, valtavia näköaloja ja tehtävät.
»Se kohta, missä kommunistit ovat kehittäneet marxilaista vallankumouksellista sosialismia, on kysymys siitä, minkä muodon köyhälistön luokkavalta saapi kun se voittaa. Se saa sosialistisen neuvostotasavallan muodon, sanovat kommunistit. Kapitalistivaltio kaikkine laitoksineen häviää, tuhoutuu, sillä se edustaa porvariston luokkaetuja. Kun köyhälistön luokkaedut tulevat määrääviksi, syntyy neuvostotasavalta. Kapitalistivaltion puitteissa eivät köyhälistön luokkaedut voi toteutuu, ne ovat niin jyrkästi erilaiset porvariston etuihin nähden. Ja kommunistit sanovatkin kokemuksen osoittavan, että missä ikänä köyhälistö ottaa vallan käsiinsä, siinä valtio muodostuu köyhälistön valtioksi, neuvostotasavallaksi. Ainoastaan sen kautta voidaan sosialismi toteuttaa, ei kapitalistivaltioissa eikä porvarillisen järjestelmän pohjalla.
»Sosialidemokraatit sen sijaan taistelevat tätä köyhälistövaltiota vastaan. Ne sanovat, että työläisten tulee pysyä kiinni kapitalistivaltiossa ja porvarillisessa järjestelmässä. Ne eivät usko köyhälistödiktaturin menestyvän. Ne sanovat, että se on väärä tie. Oikea tie on kapitalistivaltio ja porvarillinen järjestelmä. Sen takia sosialidemokraatit yhdistyvät porvaristoon ja yhdessä kapitalistien kanssa lähtevät muka uudistamaan demokraattiseksi tätä riisto- ja sortojärjestelmää.
»Tässä on sosialidemokratian ja kommunismin syvin ero. Sosialidemokratit vastustavat köyhälistön valtaa ja asettuvat puolustamaan porvariston valtaa. Tämä vie myöskin sosialidemokraatit ja kommunistit ase kädessä vastakkain, sillä luokkasodassa oikeistososialidemokraatit asettuvat usein mieluummin valkokaartien kuin punaisen armeijan puolelle. Sosialidemokratia siis on porvarillis-reformistinen puolue, mutta kommunismi on yhteiskunnallisen sosialistisen vallankumouksen puolue. Näin väittävät kommunistit. Miksi sitte kommunistit joskus voivat mennä parlamenttiinkin? Se voi tapahtua silloin kun ei mitään muuta mahdollisuutta ole selittää kommunistista totuutta joukoille, jotka ovat siinä määrin porvarillisen järjestelmän kannalla, että ryhtyvät vaalitoimintaan. Kommunistit menevät sinne, missä on joukot ja selittävät joukoille vallankumouksen tietä. Mutta silloin kun on muita mahdollisuuksia, kun kahleissa istuvan köyhälistön luokse pääsee edes muurien alitse, kaivamalla maanalaista teitä, silloin hylkäävät kommunistit parlamentarisen agitatsionikeinon, jolla on se paha vika, että se voi helposti johtaa joukot harhaan ja antaa sen tien käyttäjille reformistisen leiman. Vallankumouksen varustaminen ja vallankumouksen tarmokas läpitsevieminen suotuisalla hetkellä, siinä kommunistien menettelytavan peruste.
Yhteiskunnallinen vallankumous on sama kuin yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus.
Yhteiskunnallinen vallankumous on kaiken vääryyden ja rosvoamisen, kiskomisen ja sorron loppu. Yhteiskunnallinen vallankumous merkitsee uuden elämän alkamista keskinäisen yhteistunnon ja yhtäläisen oikeuden perustalla. Yhteiskunnallinen vallankumous on väkivallan, sodan, joukkomurhan ja ryöstön kieltämistä. Periaate »toisen kuolema, oma leipä» ei sovellu sille.
Yhteiskunnallisella vallankumouksella ymmärrämme me toisin sanoen omaisuuden, maan, talojen, tehtaiden j. n. e. pakkoluovuttamista ilman muuta yhteiskunnalle vapaan kommunismin periaatteen mukaan.
Kukistaa kuningas ja asettaa tilalle toinen: presidentti, aikaansaada pientä poliittisia muutoksia j. n. e. on suurin piirtein katsottuna järjetöntä eikä ole missään tekemisessä yhteiskunnallisen vallankumouksen kanssa. Se ei ole muuta kuin tämän yhteiskunnan pönkittämistä.
Sosialismin mukaan ei yhteiskunnallinen vallankumous saa rajoittua pelkkään vallansiirtoon kapitalistisen yhteiskunnan tukipylväiden kesken. Se ei myöskään ole mikään yliluonnollinen yhteiskunnallinen mullistus, joka ei riipu ihmiskunnasta itsestään, vaan se on sosialistisen köyhälistön tietoinen tahdontoimi, jolla se kylmäverisesti syrjäyttää kapitalistisen yhteiskunnan laitokset ja korvaa ne omillaan, mitkä ovat tarpeen sosialistisessa yhteiskunnassa.
Se yhteiskunnallinen vallankumous, mihin me pyrimme, ei ole sama kuin hillitön terrori, murhat, väkivalta ja verilöylyt.
Saattamalla sotilaat ja työläiset veljiksi keskenään, erottamalla sotilaat yläluokasta, noiden yhteiskunnan riistäjien palveluksesta, tahdomme me tehdä siirtymisen sosialismiin verettömäksi; vaatimalla täydellistä aseistariisumista ja suojeluskuntien lakkauttamista tahdomme me estää porvareita provosoimasta ilmitaistelua yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta.
Joka tapauksessa pidämme me kuitenkin lujasti kiinni köyhälistön itsepuolustusoikeudesta. Mutta samalla me koetamme välttää ja tehdä tyhjäksi tämän itsepuolustuksen vääristelyä. Olosuhteet kuitenkin viime kädessä määräävät sen muodon, mikä siihen kulloinkin soveltuu. Meidän lähimmät tehtävämme taas sisältyvät ohjelmaamme:
Koska yhteiskunnallinen vallankumous, kuten kokemuskin osoittaa, ollakseen ylipäänsä mahdollinen ja vielä enemmän onnistuakseen vaatii työläisjoukkojen ehdotonta yksimielisyyttä ja ennenkaikkea sivistynyttä ja järjestynyttä köyhälistöä, niin katsoo sosialismi toistaiseksi tärkeimmäksi tehtäväkseen tämän vallankumouksen aatteellisen ja käytännöllisen valmistelun. Ja koska lakkoliikkeet, mielenosoitukset, joukkokokoukset, sanalla sanoen: kaikkinainen vastustus on omiaan karkaisemaan työväenluokan puolustuskykyä riistoa ja taantumusta vastaan samalla kuin se on katsottava alituisesti sotakannalta olevan köyhälistön varusteluksi ja vartiopaikkain valtaukseksi, vaikuttaa sosialismi suoran toiminnan hyväksi kaikissa sen muodoissa ja kehoittaa kannattajiaan ottamaan vaarin jokaisesta tilaisuudesta, missä työväenluokkaa voidaan valmistaa ja innostaa taisteluun.
»Brand»-lehdestä.
[Tämä teos on julkaistu kirjasena nimellä »Perhe ja kommunistinen valtio». MIA huom.]
Suomen puutyöntekijäin liiton VI edustajakokous Helsingissä teki t.k. 12 p:nä järjestömuotojen uudistumisasiassa seuraavan päätöksen:
»Pitäen ammatillisen liikkeen kehittymiselle välttämättömänä siirtymisen nykyisistä ammattiliitoista teollisuusliittomuotoihin (järjestäytyminen tuotantopaikoittain), päätti edustajakokous,
»että liiton on koetettava saada ensitulevassa Suomen Ammattijärjestön edustajakokouksessa esille kysymys toimenpiteisiin ryhtymisestä teollisuusliittoihin siirtymiseksi, sekä
»että samassa kokouksessa tutisi määriteltäväksi siirtymistapa ja eri teollisuusliittojen rajaviivat.»
Tämä päätös merkinnee ensimäistä vakavaa alotetta tässä maassa neuvostojärjestelmän edellyttämän järjestömuodon luomiseksi vanhojen ammattijärjestöjen tilalle.
Siemen on kylvetty.
K:lo 12 lokak. 31 p:n ja marrask. 1 p:n välisenä yönä alkoi yli koko Yhdysvaltojen suuren hiilikaivostyöläisten liiton (Unitet Mine Workers of America) yleislakko.
Lakko käsittää etupäässä suuret kaivosalueet seuraavissa valtioissa: Pennsylvania, West-Virginia, Ohio, Illinois, Michigan, Jowa, Kentucky, Colorado, Kansas, Wyoming, Montana ja Washington. Vain kahdessa ensinmainitussa valtiossa työskennellään muutamissa kaivoksissa, joissa työläiset ovat järjestön ulkopuolella.
Kaivostyöläisten liitossa on lähes puoli miljonaa jäseniä, joista 435,000 nyt jo toista viikkoa on ollut lakossa.
Lakkolaisten vaatimuksina ovat: 60 % palkankorotus, 6-tuntinen työpäivä, 5-päiväinen työviikko ja kaivosten yhteiskunnallistuttaminen.
Hallitus on ryhtynyt mitä ankarimpiin toimenpiteisiin lakkoa vastaan. Presidentti Wilson on julistanut sen yhteiskunnalle vaaralliseksi kapinayritykseksi. Nojautuen sotatilaa edellyttävään lakiin elok. 10 p:ltä 1918, joka kieltää vaikeuttamasta elintarpeitten ja polltoaineiden kuljetusta, tuontia ja jakelua, on valtio kieltänyt lakon toimeenpanemisen laillisen edesvastuun uhalla.
Yhdysvaltojen kongressi on antanut hallitukselle melkein rajattomat valtuudet lakon lopettamiseksi. Niihin sisältyy valtuus vangita lakkolaisia mielin määrin.
Hallitus on kieltänyt lakkojohdon käyttämästä 15 miljonaan dollariin nousevaa lakkorahastoaan.
Hallitus on kieltänyt Frank Hayesin ja 83 muun työväen luottamusmiehen harjoittamasta minkäänlaisia »kiihoitusta» lakon hyväksi.
Hallitus on sitoutunut asevoimalla suojelemaan kaikkia työnhaluisia. Vain koulunopettajat ovat tähän mennessä ilmoittautuneet lakonrikkureiksi.
Lakkoalueille on tätä varten sijoitettu seuraavat sotavoimat: 52 jalkaväkirykmenttiä, 28 kenttätykistörykmenttiä, 4 ratsuväkirykmenttiä sekä 28 konekiväärirykmenttiä, yhteensä n. 200,000 miestä käsittävä armeija. Jokaista kaivosta vartioi konekivääriosasto.
Lakolla on tuhoisia seurauksia. Chicagossa seisoo koko tuotanto. Länsivaltioissa ovat vesijohdot ja sähkötehtaatkin polttoaineitten puutteen lakia olleet pakoitettuja seisauttamaan työt. Rautatieliikenne on kaikkialla rajoitettu.
Myötätuntoisuuslakkoja uhkaa joka taholla. Odotetaan joka päivä yleistä rautatielakkoa koko Yhdysvalloissa. Samoin odotetaan kuntien työläisten lopettavan työnsä. Tämä on todennäköisesti jo tapahtunut. Kiireellisesti muodostetaan järjestöjä myös maatyöväen keskuudessa, joka tähän saakka on ollut aivan järjestymätöntä. Arvellaan, että maatyöläisetkin piammiten asettuvat hiilikaivostyöläisiä yleislakolla tukemaan.
Ennestään ovat jo lakossa kaikki terästyöläiset sekä kaikesta päättäen New-Yorkin satamatyöläisetkin, joitten moniviikkoinen lakko joissakin porvarilehdissä ilmoitettiin päättyneeksi.
*
Täten on Yhdysvalloissa puhjennut ehkä suurin lakkoliike, minkä historia vielä tuntee.
Se on suureksi osaksi tapahtunut vastoin työväen tunnustettujen johtajien tahtoa. Gompers, vanha konna, ja veturimiesten liiton esimies Stone ovat ennen muita koettaneet »rauhoittaa» työläisiä. Kaikki on ollut turhaa. Suurten joukkojen johto luisuu vastustamattomasti toisiin käsiin.
Yhdysvaltojen tähän saakka puhtaasti taloudellinen, pikkuporvarillinen, kaikkea poliittista toimintaa halveksiva tyäväenliike on nyt muuttumassa selvästi valtiolliseksi luonteeltaan ja menettelytavoiltaan.
Syyt tähän ovat kahdenlaiset.
Amerikka ei enää tarjoa rajattomia mahdollisuuksia siirtolais-yritteliäisyydelle. Maa ja tuotantolähteet ovat jo kaikki vallatut. Tehdastyöläiset eivät voi enää hakea parempaa toimeentuloa lähtemällä länteen. He ovat tulleet siellä yhtä riippuvaisiksi työnantajistaan kuin mitä työläiset Europassa jo kauan ovat olleet.
Toiseksi on maailmansota ja sitä seurannut kallis aika rasittanut heitä enemmän kuin koskaan ennen.
Määräävänä tekijänä on myös ollut amerikkalaisten kapitalistien suunnaton häikäilemättömyys työväkeä ja työväenjärjestöjä kohtaan. Useimmat tunnetut työväen johtajat istuvat vankilassa. Noin kahdelletuhannelle työläiselle on annettu yhteensä 25,000 vuotta kuritushuonetuomioita. Heitä ei pidetä edes poliittisina, vaan tavallisina rikoksentekijöinä, ja he saavat alistua häpeälliseen kohteluun. Tunnettu 63-vuotias Eugene V. Debs, joka neljä kertaa on ollut sosialistien presidenttiehdokkaana, kärsii parastaikaa 10 vuoden tuomiotaan puheesta, jossa hän ankarasti arvosteli keinottelijoita, eikä nimenomaan hallitusta. Viimeisten tietojen mukaan on taaskin lähes 3,000 »kommunistijohtajaa» vangittu, ja hallitus on sen lisäksi päättänyt karkoittaa Amerikasta kaikki muukalaiset, »jotka ovat ottaneet osaa punaisten toimintaan» — Reuter-sähkösanoman mukaan.
Olemme olleet tilaisuudessa haastattelemaan erään Amerikan työväenluokan jyrkän suunnan johtomiestä, joka äskettäin kävi maassamme läpimatkalla Venäjälle. Hän huomautti ensiksikin, että Yhdysvalloissa on viime elo-syyskuun aikana ollut yli 2,000 lakkoa. Erittäin itsepintaiset ovat olleet 60,000 työläistä käsittävä New-Yorkin satamalakko sekä suuri terästeollisuuslakko. New-Yorkin satamalakon lisäksi tuli ajurilakko, joka käsitti 10,000 ajuria ja lamautti koko New-Yorkin liikenteen. Terästeollisuuslakko on kuitenkin vähemmän rasittanut työnantajia, koska tuotanto tällä alalla tilapäisesti on ollut lamassa.
Haastateltavamme tahtoi erityisen voimakkaasti painostaa sitä, että niin valtion kuin työnantajien liittojenkin puolelta on kysymyksessä työväen ammattijärjestöjen murskaaminen mahdollisimman täydellisesti. Lakkoja on siinä tarkoituksessa suorastaan provosoitu.
Vieraamme huomautti myös, että tämä äärimmilleen kärjistynyt luokkataistelu, jossa hallitus järjestelmällisesti käyttää sotaväkeä työläisiä vastaan ja jossa sen johdosta monta henkeä jo on menetetty työväen puolella, muodostaa mitä kiitollisimman maaperän Yhdysvaltojen työväenliikkeen äärimmäisyyssuunnille. Tähänastisesta puhtaasti taloudellisesta taistelusta syöstään työväki nyt suoraa päätä kommunismiin ilman että se välillä pääsee kokemaan parlamentarismin puitteissa käydyn poliittisen luokkataistelun mahdollisuuksia turvata alaluokan alkeellisimpia oikeuksia. 12. XI.
Syyskuun lopussa pidettiin Pietarissa Suomalaisen kommunistisen puolueen toinen edustajakokous Suom. kommunistisen klubin huoneustossa, Kamenno-ostrovskaja 26–28, as. 2.
Kokous kesti toista viikkoa, ja oli siinä varsinaisia edustajia yli viisikymmentä sekä lähes yhtä monta muita osanottajia, yhteensä siis toistasataa henkilöä. Puheenjohtajina toimivat Kullervo Manner, Väinö Jokinen ja J. Lumivuokko.
Mikäli tietoja tästä puoluekokouksesta on saatu, on se m.m. päättänyt vahvistaa puolueen liittymisen III Internationaleen.
Suhteesta Suomen sos.-dem. puolueeseen, jonka kysymyksen Yrjö Sirola alusti, päätti kokous: koska a) sen johto vain häpäisee työväen 1918 vuoden vallankumousta, b) se pyrkii veijeilemään porvarien kanssa, c) vääristelee saavutettujen tulosten syitä, ja d) tosiasiallisesti on sallinut ja tukenut porvarien ryöstöretkiä Venäjän alueelle sekä heidän vallankumouksen kannattajien ajometsästystään, — leimata sen työväen pettäjäksi sekä kehoittaa Suomen työväkeä kokonaan eroamaan siitä.
Vasemmistolaisuuden suhteen todettiin, että se epäilemättä on rehellistä, itsetietoista pettureista irti pyrkimistä. Kuitenkin se voi tyydyttää vain sikäli kuin se ajaa täydellistä pesäeroa sos-dem puolueesta. Päätettiin varottaa työväkeä epäröivistä, sanajyrkistä aineksista, jotka ratkaisevalla hetkellä kuitenkin pettävät vallankumouksen.
Edelleen päätettiin teroittaa köyhälistölle, että vain kumouksellisessa toiminnassa kehittyvät periaatteellinen selvyys, taistelukunto ja kokemus sekä pettämätön toveruus. Kumouksellisia järjestöjä on kaikkialla muodostettava, etenkin nuorison keskuuteen.
Lopuksi kokous totesi vallankumoustilanteen vallitsevan myös Suomessa, jonka vuoksi kaikki tarmo on kohdistettava köyhälistön vallankumouksen valmistamiseen ja toimeen panemiseen sekä uuden Neuvosto-Suomen luomiseen.
*
Joulu k. 3 p:nä kokoontuu Moskovassa VII yleisvenäläinen neuvostojen kongressi.
T. k. 5 p:nä päättyivät Wienin sos.-dem. puoluepäivät. Niissä hyväksyttiin yksimielisesti Friedrich Adlerin ehdottama päätöslauselma, jonka mukaan puolue tulee lähettämään edustajiaan II Internationalen kokouksiin kuten ennenkin. Päätettiin kuitenkin ehdottaa Brysselin keskustoimistolle että seuraava Internationalen kokous lykättäisiin vähintäin puoleksi vuodeksi eteenpäin, jotta ajat siihen mennessä ehtisivät rauhoittua ja työväenpuolueet ehkä yhtyä.
Kokous hyväksyi myötätunnon ilmaisun Neuvosto-Venäjälle sekä vastalauseen Unkarin valkoista terroria vastaan.
Sosialisoimiskysymyksessä totesi Otto Bauer, ettei sosialismi ole vielä mahdollinen Itävallassa. Tuotannon kohottaminen on oleva työväenpuolueenkin ensimäinen velvollisuus. Sitä varten on teollisuusneuvostojen ja ammattiyhdistysten yhteistoiminta järjestettävä ja uusia yrityksiä tuettava. Valtion raha-asiat ovat uudistettavat sekä kulta, jalokivet ja ulkomaiset arvopaperit saateltava valtion haltuun.
Itävallan sosialidemokraatit ottavat siis ensimäiseksi tehtäväkseen järjestää kapitalistista riistämistä tuottavammaksi ja täyttää kapitalistivaltion kukkaroa! Onpa sitä »sosialismia» monenlaista.
edustajakokouksen on II Internationalen pysyvä toimikunta Luzernissa päättänyt kokoon kutsua Geneveen helmik. 2 p:ksi 1920. Samanaikaisesti kokoontuvat sinne eri maiden sosialististen eduskuntaryhmien edustajat päättämään yhtenäisestä menettelytavasta sekä pysyväisen parlamenttitoimikunnan muodostamisesta.
ovat äskettäin yhtyneet Böhmin, Lothringin ja Meksikon sosialistiset työväenpuolueet. Samoin Englannin ja Tanskan vasemmistososialistiset puolueet, jotka vielä ovat pienenä vähemmistönä kummassakin maassa.
Vaalitaktillisista syistä on Sveitsin sosialistinen työväenpuolue yleisäänestyksen jälkeen päättänyt olla muodollisesti liittymättä III Internationaleen, mutta pysyy edelleenkin erossa II Internationalesta.
III Internationaleen kuuluvat nyt edellämainittujen lisäksi Italian ja Norjan suuret työväenpuolueet kokonaisuudessaan, Ruotsin sos.dem. vasemmistopuolue, suuri joukko pienempiä puolueita Balkanilla, lukuisia vähemmistöpuolueita muissa Europan valtioissa sekä nopeasti kasvavat kommunistipuolueet Yhdysvalloissa.
Saksassa kuuluu suuri spartakistinen puolue III Internationaleen, ja siihen ovat äskettäin liittyneet myös Baijerin riippumattomat sosialistit viimeisen edustajakokouksensa päätöksen mukaisesti. Sen jälkeen kuin Leipzigin, Hallen ja Chemnitzin riippumattomat ovat puoltaneet puolueen liittymistä III Internationaleen, ja sen johtomiehet Däumig, Richard Möller ja Geyer ovat ryhtyneet tällaista toimenpidettä ajamaan, arvellaan, että t. k. 16 p:nä Leipzigissä kokoontuvat riippumattomien puoluepäivät tulevat julistamaan koko riippumattoman puolueen liittymisen III Internationaleen. T. k. 2 p:nä pitämässä suuressa kokouksessaan yhtyivät Berlininkin riippumattomat seuraavaan päätökseen:
»Todeten, ettei II Internationaleen kuuluvien puolueiden enemmistön taholta mitään ole odotettavissa kumouksellisen toiminnan hyväksi, mutta tahtomatta ehdottomasti liittyä III Internationaleen, toivomme, että puoluejohto ryhtyy tarkoituksenmukaisiin toimenpiteisiin päästäkseen yhteyteen kumouksellisten puolueitten kanssa kaikissa maissa ja siten valmistaa maaperää todella kumoukselliselle, toimintakykyiselle uudelle sosialistiselle Internationalelle.»
Ledebour selitti tämän päätöksen siten, että puolue »ei missään tapauksessa tule lähtemään Geneveen», siis II Internationalen kokouksiin enään.
12. XI.
Muutamilla kansoilla on tavattu eräänlaisia rajoitettua ryhmäaviota, jolloin pieni ryhmä miehiä, tavallisesti sukulaisia keskenään, ovat pitäneet vaimojaan yhteisesti, koska he tavallisesti kaikki ovat asuneet yhdessä, niin voisi tässä puhua eräänlaisesta veriheimolaisperheestä, millä nimellä silloin tarkoitetaan, että joukko miehiä, jotka keskenään ovat sukulaisia, ovat aviosuhteissa joukon naisia kanssa, jotka usein myös ovat keskenään sukulaisia.
Veriheimolaisperhettä on tavattu monilla kansoilla Australiassa, Aasiassa ja Afrikassa, vieläpä ennen muinoin Europassakin.
Malabarrannikolla asuvista naireista kerrotaan seuraavaa: »He asuvat suurissa talouskunnissa, joihin kuuluu joukko keskenään sukua olevia perheitä... Tämän talouskunnan jäsenillä on kaikki yhteistä... miehet eivät yleensä solmi avioliittoja, vaan elävät vapaassa seurustelussa oman kastinsa naisten kanssa, ja heidät otetaan rakastajina vastaan vieraissa taloissa... Tyttöjä pidetään naimaikäisinä kymmenentenä ikävuotenaan, ja toimeenpannaan silloin erikoiset juhlamenot. Heidät naitetaan nimittäin suurissa, komeissa häissä miehelle, jolla kuitenkin on aviomiehen oikeus morsiameensa vain ensimäisenä päivänä (toisten tiedonantojen mukaan ei senkään vertaa). Sen jälkeen valitsee nuori vaimo kaksi, neljä jopa kaksikintoista miestä omasta tai korkeammasta kastista... Kunkin miehen osalle tulee määrätty vuorokausi, joka lasketaan puolipäivästä toiseen... Niin kuluu heidän elämänsä 'ilman riitaa tai mustasukkaisuutta' (Barbosan mukaan). Tietysti seurustelee myös jokainen mies useampien naisten kanssa, ja on kumpikin puoli vapaa heti katkaisemaan suhteen» (Müller-Lyer, Form. d. Ehe, 35).
Tottijarien keskuudessa »pitävät veljet, sedät ja näiden pojat vaimojaan yhteisinä» (Lubbock, 95).
Shortt kirjoittaa todalaisten sukupuolisuhteista: »Kaikki samaan perheeseen kuuluvat veljet, olkoonpa heitä useita taikka harvoja, pitivät yhteisesti useampia vaimoja. Jos veljien luku oli neljä tai viisi, ja yksi heistä, joka oli saavuttanut tarpeeksi korkean ijän, meni naimisiin, piti hänen vaimonsa kaikkia muita veljiä aviomiehinään, ja sitä mukaa kuin he tulivat täysikäisiksi alkoi hän elää yhdyselämää heidän kanssaan. Jos vaimolla oli yksi tai useampia sisaria, tulivat he, sitä mukaa kuin he tulivat täysikäisiksi, sisarensa miehen tai miehien aviovaimoiksi. Täten veljesperheessä saattoi asianhaarojen mukaan löytyä yksi tai useampia vaimoja heille kaikille yhteisesti. Riippumatta luvusta he elivät saman katon alla ja seurustelivat sekaisin, sokeasti alistuen kaikkiin päähänpistoihin ja haluihin» (Spencer, Descr. Soc., V. 8).
Nyttemmin näyttävät sukupuolisuhteet jonkunverran muuttuneen tämän kansan keskuudessa ja saaneen luonteen, joka paljon muistuttaa urabunnalaisten keskuudessa vallitsevaa. Tri Rivers on heillä tavannut monimiehisyyttä, jolloin tavallisesti joukko veljiä yhteisesti pitää yhtä vaimoa. Tämän vaimon tulee olla veljien serkku, heidän enonsa tytär tai isänsä sisarentytär. Mutta näitten suhteitten ohella solmitaan toisiakin, jotka ovat täysin laillisia, vaikka enemmän epämääräisiä. Nainut mies voi nim. ottaa yhden tai kaksi sivuvaimoa, nainut nainen taas yhden, kaksi tai kolme miestä entisen lisäksi. Häämenot ovat samanlaiset kuin varsinaista avioliittoa solmittaessa. Mies voi silloin joko asua sivuvaimon kanssa tai, niinkuin tavallisesti tapahtuu, joskus käydä hänen luonaan hänen varsinaisen miehensä talossa. Tällaisista suhteista syntyvät lapset kuuluvat aina varsinaiselle miehelle. Siten voi jokaisella toda-naisella olla useampia sivumiehiä varsinaisen miehensä ohella sekä jokaisella toda-miehellä useampia sivuvaimoja varsinaisen vaimon lisäksi. Sitäpaitsi on tapana, tri Riversin mukaan, että naiset alati vaihtavat miehiä, niin että he ovat milloin yhden, milloin toisen miesryhmän vaimoja, jolloin toinen niistä saa maksaa toiselle muutamia puhveleja korvaukseksi. Aviorikosta ei ylipäänsä pidetä minään vääränä tai rangaistavana (Frazer, 256, 265).
Itä-Siperian tshuktshilaisista luemme seuraavaa: Heidän »ryhmäavionsa käsittää toisinaan aina kymmenenkin avioparia. Sellaiseen avioyhdistykseen kuuluvia miehiä nimitetään 'vaimojen osakkaiksi'... Jokaiselta 'osakkaalla' on oikeus kaikkiin 'yhtiökumppaniensa' vaimoihin, vaikka hän verrattain harvoin käyttää tätä oikeuttaan, nim. vain silloin kun hän jostain syystä käy 'yhtiökumppanien' leirissä... Sellaisen käynnin jälkeen hakee se, jonka luona näin on käyty, tavallisesti tilaisuuden vastavierailuun hänkin vuorostaan käyttääkseen oikeuksiaan. Tällaisen yhdistyksen muodostavat tavallisesti henkilöt, jotka ovat tuttuja keskenään, etenkin naapurit ja sukulaiset... Tätä nykyä käsittää ryhmäavioyhteys todellisuudessa kaikki tshuktshilaisten perheet» (ib., II, 348).
Jonkunlainen tämäntapainen ryhmäavio näkyy otteen myös tunnettu punalua-avio havaijilaisten keskuudessa. Mainitaan, että heillä »kaksi tai useampia veljiä olivat taipuvaisia pitämään vaimojaan ja kaksi tai useampia sisaria miehiään yhteisesti» (Morgan, 359). Tällä heimolla, kuten myös uus-zealandilaisilla, tahitilaisilla, huahinilaisilla, tonga-saaristolaisilla sekä ylipäänsä »koko polynesiassa on vallinnut tapa, joka on omiaan asettamaan kiusalliseen valoon sikäläisen avioelämän», nim. jonkinlainen »veriheimolaisuus, joka velvoitti nimien vaihtoon ja antoi oikeuden 'tajonin' eli veriheimolaisen vaimoon... Kaikki omaisuutensa ovat he velvolliset jakamaan keskenään» (Waltz-Gerland, Anthrop. d. Naturv., Vl. 130).
Samantapaista ryhmäaviota näyttää olleen hererolaisten keskuudessa Lounais-Afrikassa, jossa »miehet, jotka keskenään ovat 'epanga', vaihtelemalla karjaa ja muita esineitä liittyvät läheiseen toveriliittoon, joka antaa kullekin 'epangalle' oikeutta käydä hänen 'epangansa' vaimojen luona». Eräs matkustaja, joka perinpohjin on tutkinut tämän kansan tapoja, sanoo, että tavallisesti »kolme miestä liittyy yhteen sekä pitää vaimojaan ja karjaansa yhteisesti, joten he toisin sanoen vuorotellen käyttävät toistensa vaimoja ja teurastavat toistensa karjaa» (Franzer, II, 366). Tällaisia tapoja on myös tavattu Madagaskarin saarella, afrikalaisilla malakalaisilia ja muillakin kansoilla.
Lopuksi kuuluisa esimerkki Europasta vanhojen brittiläisten tavoista: »Kymmenen tai kaksitoista henkeä käsittävät ryhmät, jotka tavallisesti muodosti joukko veljiä tai isät ja pojat, pitivät vaimojaan yhteisesti» (Caesar, De bello gall., V, 14).
C. J. L. Almqvist, Käy laatuun (Det går an), suom. Alku Siikaniemi, Karisto 1910, Smk. 6:—.
Tämä on pieni, herttainen avioliittonovelli, joka ilmestyessään, noin 80 vuotta sitten, herätti suunnattoman suuttumuksen myrskyn Ruotsissa, ja jonka mainingit kulkeutuivat tällekin puolelle Pohjanlahtea. Siinä kuvataan aliupseeria eli oikeammin kersanttia, joku matkustaessaan laivalla sisä-Ruotsiin, tutustuu suloiseen ja viehättävään Sara Videbeckiin. Se ei nyt olisi ollut mitään, sillä sellaistahan sattuu kaikkialla, mutta »Käy laatuun» novellissa kuvatut nuoret päättivät mennä naimisiin ilman papin apua, siis ilmaa kirkollista vihkimistä, ja se se sai Ruotsin–Suomen vanhoilliset ja kirkolliset piirit nousemaan takajaloilleen.
Heidän mielestään oli pyhyyden häpäisemistä, että kirjassa uskallettiin esittää niin kerettiläisiä vaatimuksia, ja kun niiden esittäjänä vielä oli oppinut runoilija, rehtori Almqvist. Valtio oli muka vaarassa, jos perhesuhteitten pyhyyttä horjutettiin. Ei auttanut, vaikka tekijä korosti sitä, että hän päinvastoin tarkoitti avioliiton jalostamista ja puhdistamista, koska sen tuli perustua keskinäiseen rakkauteen eikä muihin ulkonaisiin suhteisiin. Meikäläisistä asettuivat Runeberg ja Topelius tekijän puolelle, ukko Snellman taas vastaan.
Kirjan esitys on erittäin joustavaa. Koruttoman yksinkertaisesti siinä esitetään asiat ja tapahtumat. Sellaisesta esityksestä aina tuntee tositaiteilijan ja suuren personallisuuden. Erittäinkin kiintyy lukija Saraan, joka on niin luonnollinen, mutta siitä huolimatta, tahi ehkäpä siksi juuri, niin vaikuttava. Hänen keskustelunsa Albertin kanssa aivan kuin säkenöi sukkeluuksia. Kaunein on mielestämme kuvaus kohtauksesta hautausmaalla, jossa kirjailija antaa Saran esittää vakaumustaan.
— Jos vanhemmat ovat hyviä ja järkeviä ihmistä, — virkkoi hän lempeästi, — niin he kyllä huolehtivat lapsistaan niin kauan kuin he elävät; sen tiedän niin varmasti kuin ettei kukaan raasta sydäntä omasta rinnastaan.
— Mutta jos vanhemmat ovat häijyjä ja järjettömiä?
— Niin, siinä tapauksessa he ovat häijyjä ja järjettömiä olkootpa naimisissa tai ei; ja he toimivat sen mukaan sekä lapsiaan ja itseään että muita jumalan luomia viheliäisiä olentoja kohtaan.
Millä voisi sattuvammin sanoa ja ratkaista tuon vieläkin näitä asioita pohdittaessa ilmenevän, tärkeän lapsikysymyksen?
Kasimir Leino, 25 vuotta, Weilin, Smk. 3:25.
Hiljattain kuolleen runoilijaveteraanin, Kasimir Leinon runot eroavat edukseen niin paljon tavallisten porvarillisten kynänkäyttäjien sepustuksista, että niitä mielellään lukee myöskin työväenluokkaan lukeutuva henkilö. Edellä mainitussa kokoelmassa on valikoima hänen parhaita, 25-vuotisjakson kuluessa kirjoittamiaan runoja. Paitsi muodon kauneutta, löytyy niissä myöskin sellainen annos uusia aatteita, jotka ilmestyessään herättivät kiihkeää suuttmusta porvarillisissa piireissä. Onpa muutamissa Leinon parhaina miehuusvuosina kirjoitetuissa runoissa havaittavissä selvää uhkaa ja katkeraa ivaa tätä porvarillista yhteiskuntaa kohtaan. Sellainen on esim. runo »Kunnon mies», jossa runoilija mestarillisesti ivaa miestä, jonka menestyäkseen nykyisessä yhteiskunnassa täytyy alistua kaikkeen. Kas tässä: »Kun syöt sä mitä syötetään ja uskot niinkuin käsketään, niin olet kunnon mies». Tahi toinen säkeistö samassa runossa: »Kun katsot miehiin johtaviin, kuin kansa katson jumaliin, niin olet kunnon mies.»
Millä voisi sattuvammin kuvata nykyisenkin porvariston suhdetta omistamattomiin luokkiin, kuin edellä siteeratuilla säkeillä? Samaan sarjaan kuuluu myöskin runot »Mahtava mies», »Valtion syöttiläälle», »Myrskylintu» y.m. Samoin on kokoelmaan otettu tuo liikuttavan kaunis »Huutolaistytön kehtolaulu» kokonaan. Kuinka myös naismaailma sai runoilija-vainajan sydämen hienosti väreilemään, siitä antavat aavistuksen sellaiset runot kuin »Annettelle», »Kas tuonmoinen tyttö on mieleeni mun» ja monet muut.
Mainitsematta ei voi jättää tuota jylhän kaunista, suurenmoista, mahtavaa »Laulajan rukousta», jossa runoilija suorastaan taivaita tärisyttävällä voimalla ja yli-ihmiseksi muuttuneena kyselee syytä olomme kaksinaisuuteen. Kas näin: »Miksi loit pahan, miksikä hyvän, miksi vuoren ja laakson syvän» j.n e. Tahi näin: »Minä luomasi maailman kansoitan ja satamas' orjiksi lannistan, minä koskaan pyytänyt sulta en armoa, vaan tahtoni voimasta sain minä tarmoa, ja koska on henkeni ikuinen, niin viikatemiestäsi pelkää en!»
Sos.-dem. Puoluetoimikunnan kustannuksella ilmestyvät tänä vuonna sekä Työväen kalenteri ja Folkkalender että Työväen Taskukirja. Kalenterien hinta on sid. 5 mk. ja nid. 4 mk., taskukirjan 4 mk.
Suomen Ammattijärjestö on myös nyt julkaissut oman joulujulkaisunsa Suomen Työväen Joulu, hinta 3 mk.
Työväen Sanomalehti Oy:n, Helsingissä, kustannuksella ilmestyy taas kirjanmuotoinen Työväen Joulualpumi (»Uuden ajan kynnyksellä»), hinta 3 mk.
Jo 20:nnen kerran ilmestyy tamperelaisen Kansan Lehden kustantama Työväen Joululehti, hinta 3 mk.
Kuopiolaisten Sytyke-julkaisu on muuttunut Punikin Jouluksi. Nimi panee epäilemään sitä pilajulkaisuksi, mutta sitä se on vain osaksi, sillä lehti on enimmäkseen vakava, joskin siihen liittyy suppeahko osasto huumoria varten. Hinta 3 mk.
Työläisnuorison Joululehden, hinta 3 mk., kustantaa Työläisnuorison Sanomalehti Oy. Tampereella, Työläisnaisen Joululehden XII, hinta 2 mk. 50 p., Työläisnaisen Osuuskunta, ja Työväen Urheilulehti ilmestyy jouluksi Työläisurheilijan Joulu-nimisenä, 2 mk. 50 p:n hintaisena erikoisnumerona.
Kevyempiä julkaisuja ovat Kurikan Joulunumero ja mikkeliläisen Vapaus-lehden julkaisema Paukku-Petteri, 1 mk. 50 p. hintaisia kumpainenkin.