Julkaistu: 1918
Suomennos: Tuntematon
Lähde: »Sosialismin kehitys tieteestä teoksi». Suomalaisten Kommunistien Sarjajulkaisu N:o 15. Kustantaja: Suomalaisen Kommunistisen Puolueen Keskuskomitea, Pietari 1918.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Toveri Karl Radek on puolalainen sosialisti. Toiminut Saksan sosialidemokratien vasemmistolaislehdissä, suursodan aikana ottanut tehokkaasti osaa III Internationalen luomiseen Zimmervaldissa, Kientalissa ja Tukholmassa pidetyissä sotaa vastaan toimivien sosialistiryhmien neuvottelukokouksissa — tietenkin kuuluen Zimmervald-vasemmistoon. Kerenskin aikana hän Tukholmassa toimitti bolshevikkien tiedonantolehteä, paljastellen mailmalle Venäjän porvariston juonittelua vallankumousta vastaan. Lokakuun köyhälistökumous kutsui hänet Pietariin vallankumoustoimiin. Ulkoasiain komissariaatin toimitsijana ja hyvänä kansainvälisten asiain tuntijana oli hän Trotskin toverina Brestin rauhanneuvotteluissa. Kuului N. Bucharinin kanssa siihen bolshevikkien ryhmään, joka silloin olisi tahtonut vallankumouksellista sotaa imperialistista Saksaa vastaan. Julkaisivat Pietarissa ja sitten Moskovassa muutamia numeroita »Kommunist»-nimistä lehteä. On nyt Kansankomissarien Neuvostossa ulkoasiain komisarin apulaisena. Ennättää kirjotella teräviä kirjotuksia kansainvälisestä asemasta; suomalaisetkin lukijat ovat tutustuneet osaan niistä »Vapaudessa». Hänet olisi lähetetty Wieniin Venäjän lähettilääksi, mutta Itävallan hallitus pelkäsi ottaa sinne niin räikeätä »agitaattoria».
Tämän kirjotussarjan on hän päivännyt »Moskovassa syyskuulla 1918, sillä viikolla, jolloin maailmanvallankumouksen sydän ja pää, Lenin, taisteli kuoleman kanssa ja voitti». Se on julaistu N. Bucharinin »Kommunistien (bolshevikkien) ohjelman» saksalaisen painoksen esipuheessa. Siirrettäköön sen loppulause tässä erikseen julaistussa suomennoksessa tähän alkuun. Se kuuluu:
»Esittäköön tämä ystäväni pikku kirjanen, jota on levinnyt kolmessa kuukaudessa miljoona Venäjän laajoille tasangoille, valaistakseen työläisille heidän tehtävänsä merkitystä, maailman työväestöille, joiden verta kapitalistit vuodattavat yhä virroittain, kuvan siitä, mikä on taisteltavan arvoista, minkä puolesta kuoleminen on suurin onni jokaiselle, jolle sosialismin oppi ei ole mitään tyhjää kaikua.»
Mitä on kommunismi? Tähän kysymykseen vastaa nuorekas Friedrich Engels Kommunistisen manifestin luonnoksessa 1847: »Kommunismi on oppi työväenluokan voiton ehdoista». Tämän selityksen mukaan oli Marxin ja Engelsin työ ensi sijassa siinä, että he keksivät työväenluokan voiton ehtojen kehittymisen olevan kapitalistisen yhteiskunnan kehityksessä, tehdäkseen sen kommunistisen toiminnan lähtökohdaksi. Kehitys utopiasta tieteeseen oli siten täytetty.
Marxin ja Engelsin edeltäjät ovat suorittaneet suurtöitä kuvatessaan porvarillisen yhteiskunnan luonnetta. Siten raju Fourier, joka ruoski sitä ja paljasteli kaikista verhoista: faustisen älykäs Saint-Simon, joka valaisi salamannopeasti parilla lauseella ihmiskunnan historian kokonaisia aikakausia; Owen, joka tunkeutui hellävaroen syvälle ihmisluonteeseen ja osoitti sanoin ja kirjotuksin sen riippuvan taloudellisesta kehityksestä. He kaikki antoivat rakennuskiviä tieteellisen sosialismin suureen rakennukseen. Marxin työ olisi ollut mahdoton ilman heitä. Mutta vaikka Marxin edeltäjät arvostelivat syvällisesti kapitalistista yhteiskuntaa, eivät he voineet löytää siinä itsessään niitä joukkovoimia, jotka voisivat voittaa sen. Sentähden täytyi heidän näytellen historiallista kaitselmusta valmistaa suunnitelma, joka oli pelastava ihmiskunnan kapitalismin kynsistä, suunnitelma, jossa oli se ainoa heikkous, ettei ollut rakennusmestaria, joka olisi voinut sen mukaan kohottaa ihmiskunnan temppelin taivasta kohti. Marx ja Engels osottivat, miten tuotantovoimien kehityksen täytyi kapitalismin vallitessa viedä yhä suurempaan anarkiaan ja joukkojen orjuutukseen, miten se kehitys luo samalla itse sosialismin perusteita, siten että keskittää teollisuutta, muodostaa vahvan työväenluokan ja täyttää sen hengen ja sydämen ajatuksilla, että uusi järjestelmä on tuleva, ja luo siihen työväestöön rautaisen tahdon, että se on saatava taistelulla. Marx ja Engels osoittivat kansainväliselle työväestölle, että sen voitto — sosialismin voitto — on historiallisesti välttämätön. Samalla osoittivat he myös, ettei tämä voitto ole lankeava oikeudettomiksi tehtyjen ja orjuutettujen syliin yhteiskunnallisen kehityksen jollakin asteella mekaanisesti, vaan että heidän täytyy tämän voiton saadakseen valmistautua kasvot hiessä, taistellen lakkaamatta aivoillaan, kamppaillen yhteiskunnallisen elämän kaikilla aloilla päivästä päivään porvaristoa vastaan, saavuttaakseen sitten sen voiton suorassa vallankumouksellisessa taistelussa, jossa luokka on luokkaa vastaan. Vasta tämä vallankumouksellinen lopputaistelu, jonka tuloksena on oleva kaikkia muita luokkia vallitseva työväen rautainen diktatuuri, on vievä työväenluokan sosialismin luvattuun maahan.
Marxin ja Engelsin oppi työväen voiton ehdoista, kommunismin oppi, on nykyäänkin olemassa graniittimöhkäleenä, johon ajan kalvava hammas ei ole pystynyt. Ne 70 vuotta, jotka erottavat meidät päivästä, jona nuo älykkäät nuorukaiset silmäilivät lähenevän vallankumouksen hohdon räikeästi valaisemaa ihmiskunnan tulevaisuutta ja osoittivat sen meille unhottumattomassa »Kommunistisessa manifestissa», ovat saaneet paljon muutoksia aikaan kapitalistisessa rakenteessa. Niihin kajoaminen oli Marxin jälkeläisten tehtävä, mutta sitä he eivät voineet ratkaista aina onnellisesti. Kehityksen peruspiirteet eivät ole kuitenkaan muuttuneet, ja vasta nykyään, ensimäisessä sosialistisessa vallankumouksessa, minkä maailma on saanut nähdä, tajuamme täydellisesti kommunismin opin. Tässä ensimäisessä sosialistisessa vallankumouksessa, sen rautaisessa välttämättömyydesä, näemme mestarimme hengen ennustavan voiman toteutuvan nerokkaasti. Kommunismi on vallankumouksen opin ja sentähden on se vain vallankumouksen aikakautena käsitettävissä kaikessa syvyydessään ja laajuudessaan. Jo siitä seuraa, että sinä rauhallisen kehityksen pitkänä aikakautena, mikä oli vallankumouksen edellä, vain yksityiset terävät henget kykenivät käsittämään kommunismin opin niin monipuolisena, niin väärentämättömana kuin se syntyi nousevan kapitalismin vallankumouksellisena aikakautena, tämän myrsky- ja tyrskyajan lasten hengen, Karl Marxin ja Friedrich Engelsin hengen mukaisesti.
Rauhallisen kehityksen aikakautena selitettiin tähän oppiin mitä erilaisimpia epäkommunistisia aineksia, ja niin syntyi sosialidemokratisten käsitysten nimellä varustettuja erilaisia kommunismin sijaistuotteita, jotka kansainvälisen työväenluokan on nyt sysättävä syrjään, jos se on oleva tehtäviensä tasalla. Miedonnettu ja väärennetty kommunismi, josta on sammutettu sen elävä henki, on se, mikä tuottaa Europan työläisille vaikeuksia Venäjän vallankumouksen opetuksien ymmärtämisessä ja varteen ottamisessa. Sentähden on aikamme proletaarisen vapautustaistelun ensimäisiä tehtäviä vapauttaa kommunismi kaikesta kuonasta. Tämä käy kaikkein helpoimmin päinsä, jos me opimme tuntemaan kommunismin erikoisten väärennysten kehityksen historiallisesti, jos opimme tuntemaan maaperän, missä ne ovat syntyneet.
Marxin oppi, jonka ääripiirteet muodostuivat viime vuosisadan 50-luvulla, levisi kansan syvien rivien keskuuteen vasta 80-luvulla. Kun Saksan työväenliike alkoi Ferdinand Lasallen johtamana 60- ja 70-luvulla, eivät sen työläiset tunteneet ainoatakaan Marxin kirjaa.[1*] Kommunismin ajatukset tulivat heidän saatavilleen Lasallen pienten, sytyttävien kirjasten välityksellä, joissa kommunismin oppi sai kuitenkin omituisen leimansa, ellei tullut väärennetyksi. Ferdinand Lasalle koetti saada työväestöä liikkeelle aikana, jona kapitalistinen kukoistuskausi oli vahvistanut vastavallankumouksellisia voimia koko Europassa ja antanut niille mahdollisuuksia ratkaista silloin päiväjärjestyksessä olleita ajankysymyksiä.
Saksan junkkaristo (suurtilalliset) oli suurporvariston kanssa toimessa saattaakseen silloisen tärkeimmän asian, yhtenäisen kapitalistisen valtion luomisen, päätökseen. Voimat, jotka olivat koettaneet vuonna 1648 vallankumouksellista tietä muodostaa yhtenäistä saksalaista tasavaltaa, olivat osoittautuneet siihen tehtävään liian heikoiksi, ja mitä ne eivät olleet voineet suorittaa — muodostaa Saksan suurporvariston elimeksi soveltuvaa kapitalistista valtiota — sen tehtävän ottivat suurporvaristo ja junkkaristo käsiinsä. He ratkaisivat tuon tehtävänsä siten, että muodostivat taantumuksellisen virkavaltais-kapitalistisen liittovaltion, jossa Saksan valtakunnan kohtaloita ohjasi kopla suurkapitalisteja junkkarien ja kenraalien kanssa yhdessä, Hohenzollern-huipun alaisena. Sellaisena aikana koetti Lasalle muodostaa työväestöstä voiman, jonka, ellei se kyennyt itsenäisesti määräämään Saksan kansan kohtaloita, piti kuitenkin kyetä taivuttamaan hallitsevia valtoja myönnytyksiin. Kommunistinen valistus oli kärjistetty tuohon ahtaaseen tehtävään, sellaisena kuin Lasalle oli sitä levittänyt työläisten keskuuteen. Voidakseen Bismarckin taantumuskaudesta huolimatta levittää aatteitaan koetti hän antaa kommunismille mahdollisimman viattoman leiman. Nuori jalopeura, jonka käpälät eivät kyenneet vielä rutistamaan vihollisia, piti laskettaman karitsaisena laitumelle. Lasalle koetti esittää kommunismia liikkeenä, joka oli voiva toteutua rauhallisella tavalla. Yleisen äänioikeuden avulla piti työläisten saavuttaa sellainen vaikutus valtioon, että oli pääsevä valtion avulla järjestämään tuotanto-osuuskuntia, joiden piti muuttaa kapitalistinen yhteiskunta vähitellen sosialistiseksi. Tämä aatteellinen toiminta kehitti työläispiireissä käsityksiä, että valtioaate oli kunnioitettava, siitä huolimatta oliko valtio kapitalismin tai voittavan työväenluokan käsissä. Tuo käsitys joutui tosin, mikäli oli kyseessä suhtautuminen Bismarckin hallitukseen, kovalle koetukselle, kun Saksan työväenliikkeelle tuli hurjien vainojen aikakausi, vuodesta 1878 vuoteen 1890, jona hurja painostus ylhäältä, kiihotus työväenliikettä vastaan, herättivät työväestön eturiveissä suuren vihan kapitalistista valtiota vastaan ja tämän vihan ravitseman toiveen, että se valtio oli pian sortuva yhteiskunnallisen vallankumouksen iskuista. Työväestön tätä mielialaa kannusti pitkäveteinen pula, joka vallitsi Europan taloudellista elämää 80-luvulla. Mutta tuo oli vain keskeytystä kommunismin reformistisen vääristelyn kehityksessä, sellaisena kuin sitä vääristelyä harjoitettiin 70-luvulla, sitten kun Europan kapitalistiset valtiot olivat muodostuneet. Heti kun työväenliike oli tointunut vähän iskuista, heti kun se oli vahvistunut vähän ja kapitalistisen vainon villeimmät muodot katosivat, pääsi kommunismin väärennyksen ja miedonnnuksen kehitys kaikissa maissa suurimpaan laajuuteensa. Sitä edisti osaltaan ripeä taloudellinen kehitys, pääoman kukoistuskausi, sellaisena kuin se pääsi viime vuosisadan viimeisellä vuosikymmenellä kaikkialla vallalle, etupäässä sähkö- ja metalliteollisuudessa. Amerikan maanviljelyksen kehittymisen takia alenivat viljan hinnat 80-luvulta alkaen, ja nyt alkoivat palkat nousta vilkkaiden liikeolojen vaikutuksesta. Työväen eturivit, työtäisylimystö, näkivät taivaan olevan auki. Hallitusten oli pakko lakkauttaa vainojaan, ne alkoivat lupailla sosialisia uudistuksia. Työläiset saivat kaikkialla edustajia eduskuntiin, parlamentteihin; työläisylimystö ansaitsi hyviä palkkoja; silloin kiintyi heihin käsitys: vallankumous oli jo sivuutettu porvarillisen kehityksen vaihe. Työväenluokka pakoittaisi porvaristoa tekemään yhä uusia myönnytyksiä, jotka tulisivat lopuksi muuttamaan kapitalistisen talousjärjestelmän sellaiseksi, joka vastaisi työväenluokan etuja. Tämä tarkotus ilmeni ensinnä sovittelevassa (opportunistisessa) parlamenttaarisessa toiminnassa, parlamenteissa olevien työväen johtajien politiikassa, jotka toivoivat voivansa kuhertelemalla porvariston kanssa, supistamalla vaatimuksiaan, luopumalla vallankumouksellisesta valistustoiminnasta kohottaa yhä enemmän työväestön tilaa. Tämän pyrkimyksen tietopuoliseksi ilmaisumuodoksi tuli reformismin (revisionismin) oppisuunta sellaisena kuin sille antoivat leiman Edvard Bernstein Saksassa, Saraute ja Jaurès Ranskassa, Trewes ja Turati Italiassa.
Jos tahtoo esittää reformismin opit yhtenä määritelmänä, niin sisältyvät ne todisteluyritykseen, ettei kapitalistinen kehitys kärjistä työväestön ja porvariston välisiä vastakohtia, vaan lieventää, ja ettei siis vallankumous ole oleva työväen vapautustienä, vaan työväestön yhteistyö porvariston taitavien kerrosten kanssa. Reformismi epäsi sosialistisen vallankumouksen mahdollisuuden asettaen tämän vallankumouksen tilalle sosialisen uudistustoiminnallisen (reformerisen) kehityksen. Se oli vastavallankumouksellinen oppi, se koetti leimata työväen vallankumoukselliset ajatukset työväenliikkeen lapsentaudiksi saadakseen tämän liikkeen valjastetuksi porvariston vaunuja vetämään. Tämä reformismin tarkotusperä ilmeni räikeimmin Bernsteinin oppilaan Edvard Davidin eräässä artikkelisarjassa, jonka hän julkaisi työväen diktatuurista kansainvälisen reformismin päälehdessä. Sosialistische Monatshefteissä, vuonna 1903. Ei vallankumous vaan eduskunnallinen toiminta, ammatillinen työväenliike ja osuustoiminta — siinä tie, jota reformismi saarnasi työväenluokalle.
Se kehitys, jonka olisi pitänyt reformistien vakaumuksen mukaan syrjäyttää kommunismin oppi, näytti pian työläisille reformististen harhaluulojen koko naurettavaisuuden. Junkkarit ryhtyivät suojelemaan itseään nuorten maanviljelysmaiden kasvavalta kilpailulta ja kohottivat maataloustulleilla elintarpeiden hintoja. Kapitalismin kehitys johti muodostamaan trusteja ja renkaita, suuria kapitalistisia järjestöjä, jotka eivät tunkeneet voitokkaasti syrjälle pelkästään käsityötä, vaan myös keskiluokan porvaristoa. Renkaitten tuottavaisuutta suojellakseen vaativat he korkeita tulleja myös teollisuudelle. He liittyivät junkkarien kanssa yhteen rosvotakseen yhdessä kansoilta; teollisuuden jatkuva rengastuminen merkitsi samalla kapitalistien mahdin suunnatonta laajentumista työväen ammatillisiin järjestöihin verraten. Ne ammatilliset järjestöt, jotka saivat painostaessaan ilman muuta tahtonsa läpi, kun vastassa oli pieni teollisuusparooni, jolla oli pari sataa työläistä, olivat voimattomia rauta- ja teräskuninkaita vastaan, joilla oli komennettavina kymmeniä tuhansia työläisiä. Jos kutomatehtaan työläinen oli palkkaansa tyytymätön, voi hän saada työtä jossakin toisessa tehtaassa. Yhtyneet hiili- ja rautaparoonit eivät tunnustaneet ammatillisia järjestöjä, he olivat yksimielisesti ja lujasti jokaista työläistänsä vaatimusta vastaan ja osasivat mustain listain järjestelmällä suojella itseään työläisiään vastaan. Työväen ja porvariston suhteiden kärjistymistä sekä tehtaissa että kulutusmarkkinoilla vahvisti vielä imperialistinen politiikka, joka uhkasi muuttua rengastuneiden teollisuuksien maailman markkinoilla käymän taistelun, tavarain ja pääomien taistelun sodaksi. Kasvava verotaakka, joka johtui maa- ja merisotalaitosten kasvamisesta, kasvava sodan vaara, joka kärjistyi yhä enemmän ja enemmän, selkkaukset työväen ammatillisten järjestöjen kanssa johtivat omistavat luokat muuttamaan poliitillisen kurssin työväkeä vastaan jälleen jyrkemmäksi. Kun riistäminen lisääntyi, sentähden täytyi myöskin koventaa sortotoimenpiteitä. Kasvava poliitillinen taantumus vaikutti puolestaan työväen joukkoihin ikään kuin myrskyn merkki ja osoitti heille kaikissa maissa, ettei vallankumouksellinen kommunismi ollut tuulentupa, utopia, vaan päinvastoin oli »realiseksi» luuloteltu reformismi utopia, ei tosin mikään sieluja siivittävä, tarmoa kohottava utopia, joka lyhentää kuvillaan ihmiskunnan hitaat kiiruhtamaan askeleitaan, vaan utopia, jonka tuli päinvastoin hervaista heidän vauhtiaan, muuttaa heidät matelevaksi eläimistöksi.
Ruhr-alueen suuren lakon, Berlinin sähkötyöläisten suurten taistelujen, Ranskan työläisten myrskyisen liikehtimisen jälkeen, jolla he koettivat valloittaa 8-tuntisen työpäivän, oli työväestöstä hävinnyt se suuri usko, että rauhallinen kehitys vie sosialismiin. He näkivät, miten kapitalismin voimat kerääntyivät taloudellisessa elämässä kuten politiikassakin työväestöä vastaan, he näkivät, miten porvarilliset puolueet liittyivät yhä läheisemmin yhdeksi taantumukselliseksi joukoksi, he näkivät, miten porvarillinen yhteiskunta luisui sodan kuilua kohti, he näkivät, että parlamentin täytyi tuohon kehitykseen nähden menettää yhä enemmän merkitystään, koska se itse menetti kaikissa maissa valtaansa salaisille neuvostoille, joissa virkavalta ratkaisi yhdessä pääoman haikalojen kanssa kansan tähdellisimpiä elinasioita. Venäjän leimuava vallankumous v. 1905 osoitti Europan syville riveille, mitä voimia piilee työväestössä, kun se ponnistautuu ylöspäin ja kun se on halukas panemaan oman persoonansa alttiiksi asian takia. Vuodesta 1905 lähtien olivat valtataistelun ongelmat, s. o. kysymykset yhteiskunnallisesta vallankumouksesta, jotka väittely reformismista oli nostanut päivän kysymyksiksi, (Kautskyn kirjanen »yhteiskunnallisesta vallankumouksesta»[2] ilmestyi v. 1903) kansanjoukkojen ajateltavina.
Alkoi vaivaloinen etsintä, miten päästä pois umpikujasta, johon kapitalistinen kehitys oli joutunut. Työläisjoukkojen eteen tuli ensimäisenä kysymyksenä: minne matka? Kehitys antoi tähän kysymykseen niin selvän vastauksen kuin suinkin voi toivoa. Yritys parantaa porvariston kanssa suoritettavalla yhteistyöllä työväestön tilaa meni Ranskassa täydelleen myttyyn. Millerandin astuminen porvarilliseen hallitukseen ei tuottanut työväestölle mitään hyötyä. Se saattoi sosialidemokratian huonoon valoon työläisjoukkojen silmissä. Saksan vaalien tulos osoitti v. 1907 työläisille, että porvarilliset puolueet liittyvät rautaiseksi muuriksi työväkeä vastaan, heti kun on kyseessä imperialismi, s. o. kapitalistisen vallan levittäminen rasittamaan heikompia kansoja, kapitalististen valtioiden aseistettu kilpailutaistelu. Vuoden 1907 taloudellisessa pulassa ilmenneet tosiasiat puhuivat niin selvää kieltä, että nimeltään niin tunnettu reformisti kuin Max Schippel ei voinut lopettaa tutkimustaan taloudellisen pulan vaiheista muuten kuin toteamalla, että luokkavastakohdat olivat kärjistyneet koko maailmassa. Karl Kautsky teki teoksessaan »Tie valtaan»[3] v. 1908 lopputilin koko kehityksestä todistamalla, että kapitalistinen maailma luisui hirmuista sosialistista maailmanpulaa kohti, että me olemme sosialistisen vallankumouksen ovella. Tämä vakaumus, joka sai työväestön eturiveissä yhä enemmän jalansijaa, asetti heille toisen kysymyksen: millä keinoilla on työväestö suojeleva itseään uudessa asemassa, millä keinoin on se ryhtyvä hyökkäämään pääoman linnoituksia vastaan? Jo 1905 pääsi Saksan ja Itävallan työväestö henkisesti suurlakon ajatukseen asti. PUolueen johtajisto heijasti rauhallisella poroporvarillisella elämällään hyvin vähän työväestön mielialaa. Henkisen elämänsä suuresta kivettyneisyydestä huolimatta oli johtajisto kuitenkin hyväksynyt suurlakon (Saksan sosialidemokratia Jenassa 1915) torjuakseen sillä työläisten perusoikeuksia vastaan suunnattuja iskuja tai jopa tervehtinyt sitä työväestön hyökkäyskeinona, jota sopi käyttää erittäin kovapintaisia vastustajia vastaan (Itävallan sosialidemokratia). Ranskan syndikalistiset työläiset kohottivat suurlakon yleislakkona kaikkivaltiaaksi vapautuskeinoksi. Työväestö, joka näihin asti oli käynyt poliitillista taistelua vain edustajain välityksellä parlamenteissa, alkoi harkita osaansa tuotannon kehityskulussa, Freiliggrathin sanoja: »Kaikki rattaat joutuu seisauksiin, jos sun vahva käsivartes tahtoo niin!»
Pitkiä vuosia keskustelivat työväen vasemman sivustan johtajat suurlakon käyttämisen ehdoista. Pitikö työväenjärjestöjen johtajien päättää tehtäväksi se, jos eduskunnallinen toiminta tyrehtyy, jos vastustaja saattaa häikäilemättömällä politiikallaan työväestön epätoivoon, pitikö suurlakon siis olla pistoolina, jota oli pidettävä valmiina täydentääkseen eduskunnallista taistelua, tai oliko se taistelumuoto, joka puhkeaa kärjistyvistä luokkataisteluista itsestään, jota ei ole valmisteltava johtajien neuvotteluhuoneissa, vaan joka hetki verstaissa ja tehdaskasarmeissa: ei ainoastaan yltyvällä agitatsiolla, vaan myös kärjistyvällä työväestön toiminnalla. Ne olivat kysymyksiä, joita kansaivälisen työväenliikkeen vasen sivusta pohti maailmansodan edellisinä vuosina mitä pontevammin. Ja jo silloin osottautui, että sosialismin leiri, Marxin lippu tunnusmerkkinä taisteleva leiri, hajaantui tässäkin yksinkertaisessa kysymyksessä, osan antaessa Kautskyn johdolla tosin suullaan tunnustuksen lähenevälle sosialistiselle vallankumoukselle, mutta väistäessä arasti luokkataistelun kärjistymistä, vaikka työväestön koko sisäinen ja julkinen tila vaati sitä.
Tässä vallan tiestä käydyssä taistelussa sukeltautui siellä täällä esiin kysymys: missä on voittoisan työväen mahti ilmenevä? Mutta tämä kysymys ei tullut asetetuksi koskaan selvästi päiväjärjestykseen, ja se tapahtui hyvin yksinkertaisista syistä. Historian päiväjärjestyksessä oli ensin juuri kysymys työväen pataljoonien itsekseen liikkeelle lähdöstä, kysymys niiden marssin yleisestä päämäärästä, mutta ei levähdyspaikoista, joiden läpi oli tiellä kuljettava. Suurlakon välttämättömyyttä todistaakseen viittailivat jyrkät (radikaaliset) sosialistit parlamentarismin luisumiseen alas päin. He osoittivat, kuinka se käy yhä enemmän ja enemmän kapitalististen saalistajien linnoitukseksi; he arvostelivat tasavaltaisissa maissa mitä ankarammin talmitasavaltaa ja talmidemokratiaa ja usein tuli esille kysymys: kuinka muutetaan kapitalistinen demokratia ja sen eduskuntaelimet voitokkaan työväestön valtaelimiksi. Kun Anton Pannekoek, länsieuroppalaisen sosialismin selvin pää, vastasi tuohon kysymykseen, että kapitalistinen valtio oli murskattava kansanvaltaisissa muodoissaankin ja työväen vallankumouksen tulessa luotava työtätekevälle kansalle uudet valtaelimet, silloin saattoi Karl Kautsky, toisen internationalen johtavin marxilainen tieteilijä, teoreetikko, hänet huonoon huutoon syyttämällä häntä anarkismista.[4] Niin oikea kuin Pannekoekin vastaus olikin, niin oli se vain puolinainen vastaus. Se viittasi ainoastaan siihen, että pääoman pakkoelimet oli murskattava, mutta ei osottanut mitä pakkoelimiä työväen oli muodostettava viedäkseen voittonsa perille ja lujittaakseen sitä.
Samalla kun vallankumouksellisten sosialistien enemmistö piti demokratiata muotona, jota käyttäen sosialismi oli voittava, osoitti syndikalismi, tämä niiden maiden vallankumouksellinen oppisuunta, teoria, joissa demokratian vararikko oli synnyttänyt syvällisen pettymyksen väkijoukkoihin, ammatillisten järjestöjen olevan elimiä, joiden piti valloittaman valta ja jotka oli muodostettava valtaelimiksi. Tuohon kysymykseen, jonka olivat, kuten sanoimme, tehneet yksityisten teoreetikkojen kauvaksi aikansa puitteitten ulkopuolelle tunkeilleet aivot vain yksinään, eivät he voineet vastata. — Vallankumouksellisen työväenluokan teoreetikot eivät keksi koskaan historiallisia tunnuslauselmia, ne voidaan keksiä käytännöllisesti vain joukkojen vallankumouksellisella taistelulla, ja teoreetikkojen tehtäväksi jää vain tajuta työväestön käytännöllisten askeleiden merkitys, yleistyttää se ja tehdä siitä työväen yleisen taistelun asia, sen taistelun tunnus.
Ennenkuin työväenluokan vastattavaksi voitiin asettaa kysymys sen valtaelimistä, täytyi sen tuntea kaikki valtansa puutteen seuraukset sananmukaisesti ruumiissaan. Sen oli kuljettava maailmansodan helvetin läpi, granaattien oli revittävä sitä kappaleiksi, vertansa oli sen vuodatettava pääoman etujen takia, sen oli kasattava ihmisten ruumiita vuoriksi, jotta oppi: kapitalismi saattaa mitä verisimpään anarkiaan, tuhoamaan vähäiset sivistys-alkeet, jotka on luotu, saattaa mitä syvimpään joukkojen kurjuuteen, niiden mitä sananmukaisimpaan orjuuttamiseen, jotta tämä oppi muuttuu teoreettisesta väitelmästä huutavaksi ja polttavaksi vakaumukseksi, ainakin työväestön eturiveissä.
Vallankumouksellisten sosialidemokraattien tietopuolinen valistustoiminta, ne kokemukset, ne iskut, joita pääoma antoi viime vuosisadan lopulta alkaen joka päivä työväestölle, kaikki ne eivät olleet kylliksi kasvattaakseen työväestön lisääntyvän levottomuuden ensimäisiä pääomaa vastaan suunnattuja kainoja joukkosysäyksiä suuremmaksi. Työväenliikkeen johtajien sovittelupolitiikka tuuditti työläisylimystön eturivit lepoon, lepoon, joka osoitti, että työväen valiojoukko oli verrattain suotuisissa oloissa. Työväenluokan alemmat kerrokset olivat sitä vastoin liiaksi tietämättömiä, liiaksi avuttomia voidakseen puolueen ja ammatillisten järjestöjen virkavaltiaita mukaansa saamatta tai vasten tahtoaan syöksyä vallankumoukselliseen taisteluun. Tuli sitten kauvan odotettu maailmansodan hirmueläin ja alkoi saarnata tassuillaan työväestölle oppeja, joita se ei ollut ymmärtänyt, kun vallankumouksellinen sosialismi oli saarnannut niitä sille.
Venäjän kansa oli ensimäinen, joka ymmärsi nuo opit ja veti niistä johtopäätelmät tehden sosialistisen vallankumouksen. Venäjän vallankumous on työväestön maailmansodan johdosta antama ensimäinen vastaus, se on kansainvälisen vallankumouksen uranuurtaja ja esitaistelija, se antaa vastauksen kysymyksiin, joita vallankumouksen sfinxi teki vuosikaudet sosialismille. Siihen kysymykseen, johon työväenluokan täytyy vastata, ellei tahdo revittää itseään riekaleiksi sillä sodalla. Samalla kun Venäjän työväestö ottaa vallankumouksellaan ensimäisen askeleen tiellä, mikä kehittää sosialismia tieteestä teoiksi, samaa on se vallankumous valtava askel kommunistisen tieteen kehittämisessä. Kommunismi on oppi työväenluokan voiton ehdoista. Nämä ehdot käyvät kaikkein paraiten selville voiton kehityskulussa, sen tähden on Venäjän vallankumouksen ymmärtäminen alkeellisena ehtona kommunismin kehittymiselle tieteestä toteutuvaksi teoksi, s. o. työväestön vallankumoukseksi.
Sosialistisen vallankumouksen ensimäinen kysymys, joka tulee työväen eteen, on tämä: milloin voi sosialistinen vallankumous tulla? Kun marxismi oli osoittanut työläisille, että sosialismin voitto on riippuva tuotantovoimien kehityksestä, niin juurtui marxilaisten riveihin huonontunut käsitys, jonka mukaan sosialistinen vallankumous olisi vain sitten mahdollinen, kun kapitalismi on vallannut kansan koko talousjärjestelmän, kun se on niin sanoen halkaissut kansan pieneen kapitalistijoukkoon ja sitä rutistavaan työväen enemmistöön. Johdonmukaisimmat kommunismin väärentäjät, revisionistit, selittivät, ettei sosialismi voisi voittaa Europassa, ellei kapitalismi olisi sitä ennen laskenut koko maailmata ikeensä alle: siten perustellen osoittivat he — kuten tunnettua — välttämättömäksi, että työväenluokan oli kannatettava kapitalistista siirtomaapolitiikkaa. Venäjän valhesosialististen puolueiden, jotka lyöttäytyivät vallankumouksen kestäessä porvariston puolelle ja ovat työväen vallankumouksen alusta asti taistelleet vastavallankumouksellisten riveissä — he ovat menshevikejä — koko todistelu on juuri se, että sosialismi on Venäjällä mahdoton, syystä kun palkkatyöväestö ei ole Venäjän kansan enemmistönä. Tämä todistelu herättää paljon vastakaikua Europassa niissä, jotka ovat tehneet marxismista mekaanisen laskuesimerkin. Mutta asian tuon esittelyn järjettömyyden osoittamiseksi riittää, kun viittaa siihen, että Saksassa, taloudellisesti korkeimmalle kehittyneessä Europan valtiossa, edustavat tieteelliseltä merkitykseltään sellaiset miehet kuin Heinrich Cunow sitä mielipidettä, että Saksakin olisi kypsymätön toteuttamaan sosialismia. On selvää, että asiata noin esitettäessä ei ole kysymys siitä, onko proletarisen ja epäproletarisen väestön suhdeluku pari prosenttia suurempi tai pienempi, vaan kyseessä on täysin usvamainen käsitys kapitalismin siirtymisestä sosialismiin.
Sellaisen käsityksen kuin Cunow esittää kapitalismin kypsyysasteesta edellytyksenä, on käsitys, että kapitalismin on oikeastaan suoritettava itse sosialismin tehtävä ja että sosialismi on astuva valmiin, katetun pöydän ääreen. Selittäessään, ettei Saksa ole vielä kypsynyt toteuttamaan sosialismia, tukee Cunow tätä käsitystään viittauksella, että kapitalistisen valtion täytyy ensin ottaa teollisuus käsiinsä, ennenkuin työväestö voisi saada sen käsiinsä siepatessaan valtion peräsimen itselleen. Mutta miksikä ei työväestö kykenisi ottamaan yhtymien ja trustien keskittämää teollisuutta haltuunsa suorastaan kapitalististen trustien ja yhtymäin käsistä? Jos työväestö voittaa vasta sen jälkeen, kun kapitalismi on kehittynyt jo sille asteelle, jolla, kuten Bernhard Shaw sanoo, aivottomaksi apinaksi huonontunut kapitalistinen herrasihminen voi nappulaa painamalla panna liikkeelle miljooneja orjiksi muuttuneita työläisiä, niin olisi työväestöllä oleva kovin helppo tehtävä ajaessaan tuon aivottoman kapitalistisen herrasapinaihmisen pois keskuskoneen näppäimistön äärestä ja lyödessään hänen pääkallonsa mäsäksi. Mutta työläisten olisi maksettava tämä työnsä helpotus kaikilla niillä kärsimyksillä, jotka heille tuottaisi katsojan osa, katsastelu, miten kapitalismi menee miljoonien ruumiiden ylitse menojaan. Ihmiskunnan kunniaksi on sanottava, että mekaaninen käsitys kapitalismin siirtymisestä sosialismiin on tähänastisen historiallisen käsityksen kaikkia tosiasioita vastaan, samaten kuin jokaista kapitalistisen kehityksen mahdollisuuksista muodostunutta järkevää käsitystä vastaan. Entisetkään talousjärjestelmät eivät ole kukistuneet sitten vasta, kun ovat jättäneet jälkeensä uuden järjestelmän perusteet täysin valmiina, vaan sitten kun ne ovat käyneet puristaviksi esteiksi uuden järjestelmän alkeille.
Siirtyminen, ylimeno kapitalismista sosialismiin alkaa sitten, kun kapitalistinen yhteiskunta on tuottanut kansalle sellaisia kärsimyksiä, että tämä rikkoo elämän rauhallisen juoksun ja nousee pääoman herruutta vastaan, kun joukot eivät voisi enää kauvempaa sietää kapitalistisen talouden luomia olosuhteita. — Jos kapitalistinen kehitys on mennyt jossakin maassa niin pitkälle, että teollisuuden, luoton ja liikenteen tärkeimmät haarat ovat keskittyneiden kapitalististen ryhmien käsissä, silloin noussut työväestö voi ja sen täytyy koettaa ottaa teollisuus, liikenne ja luotto omiin käsiinsä, voitokkaan, valtiovallaksi järjestyneen työväestön käsiin. Aina sen asteen mukaan, missä määrin kapitalismi on vallannut jonkun maan taloudenhoidon, on työväestö sitten muodosteleva tätä taloudenhoitoa etujensa mukaan pienemmässä tai suuremmassa laajuudessa, tai on sen sillä kertaa pakko rajottua yhteiskunnallistuttamaan — sosialisoimaan — vain jo keskittyneet taloushaarat, samalla kun se on kykenevä viemään toiset, kuten esim. maatalouden, vasta vähitellen sosialismiin niiden ollessa riippuvaisia yhteiskunnallistetuista teollisuuskeskuksista, riippuvaisia kaupungeista. Niin ovat asiat Venäjällä. Venäjällä on palkkatyöväki ihan varmasti väestön vähemmistönä, mutta Venäjän rautateollisuus, hiilikaivoslaitokset ja naftan tuotanto, rautatiet ja sähkösanomalaitokset ovat keskitettyinä harvojen käsiin, pieni määrä pankkeja johtaa niitä ja ne sanelevat taloudellisen lain koko maataviljelevälle maalle.
Se sietämätön tila, minkä kapitalismi loi maailmansodassa, nosti kansajoukot taisteluun keisarillis-kapitalistista valtiota vastaan. Pienviljelijäin avulla, joiden verta imperialismi vuodatti kolme pitkää vuotta, onnistui työläisten valloittaa valtiovalta. Mitä piti heidän tehdä sillä? Mekaanisen katsantokannan puoltajat: sosialismi on vasta sitten mahdollinen, kun väestöstä on yhdeksän kymmenesosaa proletaareja, koettivat selvittää työläisille, että sosialismia on mahdoton toteuttaa. Kapitalismiin takaisin — oli menshevikien ohjelmalause. Mutta työläiset, eivät voineet palata jälleen kapitalismiin syöksemättä itseään ja maata mitä suurimpaan kurjuuteen. Jos kapitalistit palaisivat valtaan, silloin sälyttäisivät he sodan kustannukset työläisten niskoille, silloin pakottaisivat he työläiset tekemään työtä 12 tuntia päivässä noiden kustannusten maksuksi ja kootakseen varoja seuraavassa sodassa tarvittaviin uusiin varustuksiin. He eivät poistaisi taloudellista rappotilaa maailmasta, vaan ainoastaan vyöryttäisivät sen rappiotilan seuraukset työläisten kannettaviksi. Kommunistinen talous on kaikkien tuotantovoimien käyttämistä suunnitelman mukaan kansajoukkojen eduksi. Juuri sentähden, kun maa on saatettu sodalla suunnattomasti rappiolle, on kommunismi ainoa tie, jota käyden työläisillä on toivoa päästä pois rappiolle joutuneen kapitalistisen yhteiskunnan hädästä ja kurjuudesta. Kieltäytyminen edeltä päin järjestämästä tätä taloutta omien etujensa mukaisesti merkitsisi, että syöksyttäisiin kapitalistiseen kurjuuteen peljätessä, ettei nuori palkkatyöväestö olisi kykenevä johtamaan kapitalismin keskittämiä kansantalouden päävoimia. Tuo ei olisi pelkkä historiallinen itsemurha, vaan se on myös käytännöllisesti mahdotonta. Mitä merkitsee kapitalismiin palaaminen? Ensi sijassa merkitsee se valtiollisen vallan antamista takaisin kapitalisteille, sillä työväen valtiovalta ei voi olla kapitalistien voiton kaitsija. Tämä on todettava paljastaessa ohjelmalauseen »takaisin kapitalismiin» koko utopian. Eihän toki ollut, mikään sattuma, että Venäjän työväestö otti lokakuussa 1917 vallan käsiinsä. Työväestö vallotti sen vallan, kun kapitalistinen valtius oli menettänyt kaiken luottamuksen ei ainoastaan työväestön, vaan myös porvarillisten joukkojen silmissä. Venäjän pääoman ensimäiset edustajat, Gutshkovit, Miljukovit, Tereshtshenkot ja heidän sosialistiset viikunanlehtensä Tseretellit, Kerenskit ja Tshernovit olivat joukkojen mielestä, jotka tunsivat heidät hedelmistä, niin vihattuja, että kansanjoukot ajoivat heidät pois. Jos työläiset eivät olisi siepanneet valtaa, niin pääoman edustajat eivät olisi kyenneet pitämään hituistakaan paremmin aisoissa tapahtumia. Venäjä olisi purjehtinut ilman peräsintä anarkian merelle, kohti kaaosta, sekasortoa, josta ei kyllä olisi kiteytynyt yhtään sosialismin tähteä, mutta ei myöskään mitään omaa kapitalistista hallintojärjestystä. Venäjä olisi yksinkertaisesti ulkomaisen pääoman saaliina, ja se pääoma ei ole varmaankaan »kypsempi», ei asianomaisempi »järjestämään» rappioitettua maata tämän kansajoukkojen etujen mukaisesti kuin on nuori, mutta tarmokas Venäjän työväestö.
Samassa tilassa kuin Venäjä ovat Itävalta ja Italia. Venäjän vallankumouksesta saatu kokemus sanoo, ettei sosialistinen vallankumous ole suinkaan alkava siellä, missä kapitalismi on kehittynyt korkeimmalle. Vahvinkaan pääoman järjestö ei kykene pitämään joukkoja erossa niistä suunnattomista kärsimyksistä, joita kapitalistinen anarkia synnyttää, kuitenkin on se kykenevämpi kuin nuorten kapitalististen maiden valtiovalta pitämään joukkoja alennustilassa.
Sosialistinen vallankumous alkaa ensinnä niissä maissa, joissa kapitalistinen järjestelmä on heikompi. Ne kapitalistiset maat, joissa on enimmän rappeutuneet sortoelimet, ovat sosialismin läpimurtopaikkoja, sosialistinen vallankumous alkaa niissä. Sen on vaikea läväistä kansallisissa puitteissa, kun sitä uhkaa oman porvaristonsa voitettuaan kapitalistisiksi jääneiden maiden porvaristo. Voitokkaasti voi sosialistinen vallankumous läväistä vain mannermaalla; mutta niin ollen ei sosialistinen vallankumous voi odottaa, kunnes koko maailman köyhälistö nousee yhdellä huudolla; päinvastaisesti: kansalliset sosialistiset vallankumoukset, itse kansainvälisen kapitalistisen hajaannuksen tuotteita, ovat myös sen joudutusaineksia. Siten on annettu vastaus ensimäiseen kysymykseen, joka on tunkeutunut kansainvälisen työväen vastattavaksi: milloin voi sosialistinen vallankumous alkaa? Se voi alkaa ja on alkava joka maassa, jossa pääoman luoma tila käy työväenluokalle sietämättömäksi. — Kansan kärsimykset pilkkaavat Cunow & K:n tilastoa eivätkä vallankumouksen tulivuoriaukot odota, kunnes »myös-marxismin» tilastoviisastelijat antavat niille purkautumismerkin. Se, joka todistelee kansajoukoille tilastotauluilla sosialistisen vallankumouksen mahdottomuutta, osoittaa, ettei hän ole ymmärtänyt marxismista mitään. Friedrich Engels saattoi erehtyä, kun hän uskoi 60-luvulla kapitalismin lopun oletan tulossa. Mutta jo tämän erehdyksen mahdollisuus osoitti, ettei hänellä ollut mitään tekemistä hänen ja Marxin opin tuon tilastollisen käsityksen kanssa. Tuo marxismin luutuminen oli kapitalismin rauhallisesta kehityksestä selityksensä saava synti marxismin henkeä vastaan: Venäjän työväen vallankumouksen antamien kokemusten mukaan ei se ole ainoastaan vallankumouksellisen mielialan tuote, vaan on se myös, kuten venäläinen kokemus osoittaa, vastavallankumouksellinen utopia. Kaikki Marxin väärennetyn hengen manaukset eivät ole pelastaneet Tseretellien ja Danien poliitillista kaulaa. »Sosialistiseen vallankumoukseen vielä kypsymätön työväestö» heitti heidät historian tunkiolle, jossa he voivat tosin sylkemällä liata Venäjän työväenluokkaa, mutta eivät pidättää sitä. Europan pääoma saattaa kukistaa sen toistaiseksi, ellei Europan työväestö tartu arvioitavissa olevan ajan kuluessa samoin aseisiin, kuin Venäjän työväestö. Mutta että se on työväestön vallankumous, että se koettaa sosialistisen järjestön avulla voittaa sankarillisesti anarkistis-kapitalistisen taloudenhoitotavan, että se siis on sosialistinen vallankumous, jonka voivat vain imperialismin Attilat iskeä nurin, sitä voivat menshevikit tai heidän europpalaiset matkijansa epuuttaa siltä yhtä vähän kuin se itse voi luopua sosialistisesta luonteestaan: sillä sosialistinen tunnusmerkki on sen yllä kuin sen kohtalontähtenä, se on syntynyt rautaisella välttämättömyydellä sodan imperialistisesta luonteesta.
Venäjän työväen sosialistinen vallankumous osoittaa Europan työväelle tien, joka vie valtaan. Maailman kapitalismin sanomalehdistö kirkuu, että se tie on verinen, se voivottaa vallankumouksen raa'an, väkivaltaisen laadun tähden. Siihen on sillä täysi oikeus. Pääoma loi sen työväenluokkaa vastaan käytävän taistelun elimeksi, ja sen tehtävänä on liata ja syljeskellä työväenluokkaa, pelotellakseen Medusan päällään muiden maiden työläisiä. Mutta miten joutuvat Axelrodit, Martovit ja — pidättäkää nauruanne! — Kautskyt käyttämään vallankumouksen väkivaltaisuutta syytösaiheena vallankumousta vastaan? Hehän ovat toki puolustelleet työväen diktatuurin aatetta reformisteja vastaan.
Mitä merkitsee diktatuuri? Diktatuuri on herruusmuoto, jossa yksi luokka sanelee häikäilemättä toiselle tahtonsa. Sosialistisen kehityksen (evolutsion) aikana hylkää se väkivaltaisen keinon, syystä kun se on liian heikko käyttämään väkivaltaa. Se vain kokoaa voimiansa, ja sentähden ei hallitsevan luokan tarvitse tehdä sille julkista väkivaltaa. Hallitseva luokka pitää väkivallan välineet valmiina, mutta se antaa määrätyn vapaan kehitystilan ylöspäin pyrkivälle luokalle, silloin kun pitää sitä vaarattomana. Siitä hetkestä alkaen, jona hallitseva luokka sälyttää hallittujen kannettaviksi niin raskaat taakat, että voi otaksua hallitun luokan nousevan vastaan, panee se väkivallan koneiston toimimaan hallittuja vastaan. Sellaiset taakat pani sota työläisjoukkojen niskoille, sentähden seurasi sitä kaikkien niiden niukkojen vapauksien lakkauttaminen, joita työväenluokka oli saanut käyttää rauhan aikana, s.o. seurasi imperialismin diktatuuri, joka on maksanut työväelle miljoonia ruumiita. Murskatakseen imperialismin diktatuurin täytyy työläisjoukon käyttää väkivaltaa: vallankumous panee sen täytäntöön. Mutta mitään nykyään hallitsevaa luokkaa ei voiteta yhdellä iskulla. Kun se on kerran lyöty, koettaa se nousta jälleen ylös, ja se voi tehdä sen, kun vallankumouksen voitto ei suinkaan kykene tuossa tuokiossa muuttamaan yhteiskunnan talousmuotoa, repäisemään irti suistetun luokan voiman juurta. Sosialistinen vallankumous on pitkää muuntumista, kehityskulkua, joka alkaa kapitalistisen luokan suistumisella pois valtaistuimelta, mutta päättyy vasta kapitalistisen talouden muuttumisella työyhteisyydeksi. Tämä muuntuminen kestää kussakin maassa vähintään yhden sukupolven ajan ja juuri tämä ajanjakso on työväen diktatuurin aikakautta, aikakautta, jonka kuluessa työväestön täytyy toisella kädellään yhä ja yhä heitellä nurin kapitalistista luokkaa, samalla kun sillä on vain toinen käsi vapaana rakentavaan sosialistiseen työhön käytettäväksi.
Kaikella, mitä periaatteellisesti sanotaan Venäjän työväenluokan väkivaltaista herruutta vastaan, ei ole mitään muuta merkitystä kuin se, että sanottu kieltää ei ainoastaan marxismin opit, vaan myös menneisyyden matalammatkin tosiasiat. Kun Renner julkeaa tieteellistä sävyä käyttäen todistaa, että valtiollinen vallankumous, s.o. raaka väkivallan käyttäminen, on vastoin sosialistisen vallankumouksen luonnetta, syystä kun sosialistinen vallankumous vaatii uuden talousjärjestelmän järjestämistä eikä väkivaltaa, niin merkitsee se vain, että tämä ennen lasallemaisesti valtion puolesta haaveillut marxilainen ei ole mikään Lasallen hengessä kasvanut valtioaatteen jumaloija, jollaiseksi hänet kuvattiin, vaan tavallinen kapitalismin sofisti, viisastelija. Juuri siitä syystä, että sosialistisen vallankumouksen täytyy muuttaa koko kapitalistinen talous, joka antoi suunnattomat etuoikeudet yhdelle luokalle, täytyy sen nostaa tuon luokan mitä kovimpaan vastarintaan, joka voidaan murskata vain raudalla. Ja kuta vahvemmaksi kapitalismi on kehittynyt jossakin maassa, sitä häikäilemättömämpi, sitä hurjempi on sen puolustustaistelu oleva, sitä verisempi työväestön vallankumous ja häikäilemättömämpiä toimenpiteet, joilla voittoisa työväenluokka on painava voitetun kapitalistiluokan jalkainsa alle. Mutta meille vastaavat Venäjän työväen vallankumouksen vastustajiin kuuluvien »marxilaisten» nilviäiset: kyseessä ei ole ensinkään työväen diktatuurin periaatteellinen hylkääminen, vaan diktatuurin hylkääminen maassa, missä diktatuuri huonontuisi enemmistöä hallitsevaksi vähemmistön vallaksi, kuten laidan täytyy olla Venäjällä. Tämä esitys on pelkurimainen tekosyy.
Ei missään, ei missään maassa ole vallankumous alkava väestön enemmistön tekona. Kapitalismi ei ole koskaan pelkkää tuotantovälineiden fyysillistä hallitsemista, se on samalla kaikkialla kansanjoukkojen henkistä hallitsemista, myös kapitalistisesti eniten kehittyneissä maissa. Kurjuuden ja hädän painostaessa, kapitalismin sellaisten tuotteiden kuin sodan järkyttäessä joukkoja eivät kaikki sorretut ja nyljetyt nouse vastarintaan yhdellä kertaa. Toimivin, aktiivisin aines nousee aina, vähemmistö, se panee toimeen vallankumouksen, jonka voitto riippuu siitä, josko tämä vallankumous vastaa historiallisen kehityksen suuntaa, s.o. niiden kansajoukkojen etuja, jotka voisivat astua ennen hallinneiden luokkien tilalle. Tarvitaan ensinnä vallankumouksen luovaa ja ravistavaa voimaa ravistaakseen kaikkia kansanjoukkoja, vapauttaakseen heidät pääoman luomasta henkisestä orjuudesta, viedäkseen heidät leiriin, joka puolustaa heidän etujaan. Voisi sanoa, että vähemmistö alkaa jokaisen vallankumouksen, enemmistö lyöttäytyy sen puolelle vasta sen kehityskulussa ja lyö kiinni sen voiton. Jos olisi toisin, niin diktatuuri tulisi maassa, jossa työväkeä on vähemmistö, vahingolliseksi, kuten Kautskyt väittävät, ja olisi tarpeeton maassa, jossa Kautskyt antaisivat armollisesti diktatuurin tulla. Kapitalistinen luokka muodostaisi näissä maissa niin pienen vähemmistön, ettei se ylipäänsä pystyisi nostamaan aseita työväestöä vastaan. Siis joko marxilainen käsitys, että työväen diktatuuri on välttämätön sosialismiin vievänä tienä, on sivuutettu tahi tämä diktatuuri Venäjällä yhtä oikeutettu kuin jossakin muussa maassa.
Venäjän vallankumous on osoittanut meille porvariston vastarinnan ja myös työväestön diktatuurin todelliset muodot, kuten se ylipäänsä osoittaa meille työväen vallankumouksen tyypillisiä muotopiirteitä. Friedrich Engels on osoittanut »Anti-Dühringissä»,[5] kuinka kapitalismi kehittää militarismia, militarisoi koko kansan tai saattaa vääpelin patukan alaiseksi, mutta luo samalla militarismia hajottavia aineksia armeijassa olevan luokkien vastakkaisuuden avulla, mikä eräällä vissillä kehityskohdalla pirstoo armeijan, mikäli pääoma pitää sitä miekkana käsissään, jakaen armeijan proletaariseen ja porvarilliseen osaan, halkaisten sen punaiseksi ja valkoiseksi armeijaksi. Marxin ja Engelsin oppilaat ovat unhottaneet tuon toistellessaan yhä edelleen Engelsin huomautusta, mikä on »Ranskan luokkataistelujen» johdannossa;[6] Engels viittaa katujen leveään rakenteeseen j. n. e., joka on vaikeuttava kapinaa. Venäjän vallankumous näytti, kuinka kapina voi voittaa kenttätaistelussa samaten kuin juoksuhautataistelussa, kaduista puhumattakaan, kun vallankumouksellinen ajatuskanta valtaa sotilaiden sydämmet ja marsittaa heidät joukkokolonneissa armeijan ja yhteiskunnan kapitalistisia aineksia vastaan. Venäjän vallankumous on lisäksi osoittanut, kuinka kokeet järjestää uusia armeijoita kapitalistisista ja häilyvistä aineksista ovat olleet porvarillisen vastavallankumouksen päämenetelminä. Kapitalistisesti korkeammalle kehittyneissä maissa, joissa on kylläinen, voimakas talonpoikaisväestö, on tuo vastavallankumouksellisen porvariston pyrintö päättyvä suorastaan rykmenttien väliseen taisteluun, jotka polveutuvat proletarisista tai talonpoikais-kapitalisista seuduista. Vallankumouksen ja vastavallankumouksen välinen kansalaissota on oleva sota sanan oikeassa merkityksessä. Työväen maailmanvallankumouksen kehitys on saava aikaan imperialististen rintamien muuttumisen vallankumouksellisiksi ja vastavallankumouksellisiksi rintamiksi. Saksan hyökkäys Ukrainaan, ranskalais-englantilais-japanilainen hyökkäys Venäjälle osoittaa tuota kehitystä. Vallankumouksen ja vastavallankumouksen kehittyminen heittää esille kysymyksen sosialistisen vallankumouksen strategiasta, sodanjohdotaidosta. Venäjän vallankumous osoittaa, mihin suuntaan nämä asiat tulevat, kehittymään. Kun Venäjän vallankumous kärsii siitä, ettei sillä ole upseerikuntaa, että sen on pakko kehittää työläisistä armeijan ja samaten tehtaan johtajia, niin ei tämä ole mikään venäläinen kysymys. De te fabula narratur — sinusta itsestäsi on tässä kysymys — sanovat Venäjän vallankumouksen sotilaalliset kokemukset Europan työväestölle, mutta samalla ne osottavat, että ajan mennen on työväen vallankumous myös sotilaallisessa suhteessa voittamaton. Se voittaa siten, että porvaristo ei voi pienenä vähemmistöinä koota vastavallankumouksellistakaan sotaväkeään puhtaasti porvarillisista aineksista, että se on pakotettu ottamaan vastavallankumoukselliseen armeijaan harhaan johdettuja työläisaineksia, jotka hajautuvat vallankumouksen armeijain kanssa taistellessaan ja astuvat ennemmin tai myöhemmin vallankumouksen puolelle.
Ei ollut pelkkä väkivalta se, johon porvariston herruus nojautui, vaan sinä oli myös sen luonne tuotannon johtajana; samaten ei ole pelkkä aseellinen voima se, jolla työväen vallankumous koettaa voittaa porvariston; porvariston ja porvarillisten sivistyneiden toimeenpanema jarrutus, sabotage, joka oli Venäjällä huipussaan marraskuun kapinasta alkaen aina maaliskuuhun asti, ei ole mikään pelkältään venäläinen tuote. Se antaa sormen viittauksen Europan työväestölle. Ja kun marxismin eunukit viittailevat nykyisin siihen, etteivät Venäjän työläiset ole näihin asti kyenneet järjestämään tuotantoa sosialistiseksi, niin pilkkaavat he itseään huomaamatta sitä. Porvaristo ja porvarilliset sivistyneet valmistavat kaikkialla mitä suurimpia esteitä työväen järjestävälle työlle, eikä työväestö ole missään, ei kehittyneinkään, löytävä lyhyessä ajassa riveistään voimia, jotka ovat välttämättömiä sosialistisen järjestämistyön suorittamisessa. Järjestyksen luvatussa maassa, Saksassa, on niiden työläisten lukumäärä, jotka nykyisin kykeneisivät johtamaan kokonaisia tuotantohaaroja, erinomaisen pieni, itsepä niiden työläisten lukumäärä, jotka pystyisivät ottamaan tuotannon tehtaassa teknikkoina käsiinsä, on hyvin pieni. Sen tietää jokainen, joka on toiminut Saksan työväenliikkeessä. Tuhansia virheitä tehden on työväenluokka voiva kehittää itseään tuotannon johtoon kykeneväksi, eikä se voi olla missään käyttämättä ensinnä palveluksessaan porvarillisia erikoistuntijoita, spesialisteja. Samaten kuin Venäjän työväenluokka on se tarvitseva rautaisen diktatuurin toimenpiteitä asettakseen porvarilliset ainekset työväen palvelukseen.
Miltään työväestöltä ei ole säästyvä se taistelu, mikä pakottaa Venäjän työväenluokan käyttämään diktatuurin kaikkein ankarimpia toimenpiteitä: taistelua leivästä. Talonpojat eivät tule asettumaan missään ilman muuta vallankumouksen puolelle, kapitalistisissa maissa vielä vähemmän kuin ovat tehneet Venäjällä, jossa vallankumous antoi heille maapohjan. Samaten kuin vallankumous luisuu sotilaallisessa suhteessa työläisten ja talonpoikaisrykmenttien väliseksi taisteluksi, samaten tulee se ratkaistavaksi myös yhteiskunnallisessa suhteessa talonpoikien ja työläisten välisenä leipätaisteluna, ennenkuin talonpoikaisväestö on oppinut ymmärtämään, että sosialistinen yhteiskunta voi tarjota sille enemmän ihmisarvoista elämää kuin kapitalistinen.
Ja sillä on jo sanottu, kuinka paljon ukkomaista härkäpäisyyttä tai ukkomaista järjettömyyttä tarvitaan syyttääkseen Venäjän vallankumousta, että se tuottaa kipua demokratiaparalle. Demokratia, kansanvalta, on totta puhuen pääoman herruutta, joka on niin vahvaa, niin piintynyttä kansanjoukkojen käsitykseen, että se voi omana ylellisyystavarana suoda heille vapauden puhua valtion asioista. Pitemmälle menevää demokratiaa ei ole uudenaikaisessa historiassa, sillä missä kansanjoukot yrittävät vähänkin, vastoin kapitalististen hallitsijainsa tahtoa, johtaa puhevapaudestaan oikeutta määrätä valtiosta, häviää demokratia tietämättömiin. Uudenaikainen demokratia on pääoman herruuden kulissi. Kun heikolla työväellä oli etua siitä, että sai puhua vapaasti, valita vapaasti kootakseen voimiaan, olimme hyväksyneet demokratian sosialismiin vieväksi tieksi; se merkitsi, että pidimme vapaata osanottoa valtioasiain käsittelyyn tarpeellisena saadaksemme joukot liikekannalle sosialismin puolesta käytävää taistelua varten. Mutta aatteelliselta kannalta katsoen on demokratia kansan enemmistön valtiutta. Se ajatus, että työväestö alkaa vasta sitten vallankumouksen, kun sillä on todisteet, että kansan enemmistö on sen takana, on jo sentähden mieletön, kun kapitalistit eivät tule koskaan jättämään kapitalistista demokratiaa koskemattomaksi siksi, kunnes työväestö saa vakuutuksen, että väestön enemmistö on sen takana. Nuorilla äkeästi nyljetyillä työmiehillä ja työläisnaisilla ei ole missään täysiä oikeuksia. Jos heillä olisi ne, niin ajaisi porvaristo eduskunnan hiiteen, ennenkuin työläiset pääsisivät toteuttamaan enemmistön tahtoa rauhallisella tavalla. Mutta ylipäänsä on järjetöntä otaksua, että voitaisiin rauhallista tietä, pelkällä valistustoiminnalla, ilman vallankumousta voittaa epäluottamus, joka on kansanjoukoilla omiin voimiinsa. Ainoastaan vallankumouksessa voivat työväestön eturivit temmata kansanjoukkojen enmmistön mukaansa.
Mutta vallankumous tarkoittaa, että yksi luokka sanelee toiselle tahtonsa. Kautsky & K:t asettavat vallankumoukselle sen ehdon, että sillä tosin on oikeus sanella tahtonsa porvaristolle, mutta se olisi tuon ohella velvollinen antamaan porvaristolle mahdollisuuden esittää valituksiaan sananvapauden avulla, perustavasta kokouksesta lähtien. Tuo ammattikäräjöitsijän, joka ei välitä siitä, saako oikeutta, vaan ainoastaan siitä, että voi tuoda julki syytöksensä, henkinen vaatimus voitaisiin aatteelliselta kannalta katsoen täyttää vahingoittamatta vallankumousta; mutta vallankumoushan on juuri kansalaissotaa, ja luokat, jotka taistelevat toisiaan vastaan kanuunoilla ja konekivääreillä, luopuvat homerolaisen puhetaistelun käyttämisestä. Vallankumous ei neuvottele vihollistensa kanssa, se murskaa ne, vastavallankumous tekee samaten, ja molemmat jaksavat kantaa moitteen, etteivät ole noudataneet Saksan valtiopäivien työjärjestystä.
Venäjän vallankumous näyttää kansainvälisestä köyhälistöstä ulkoasultaan karhealta. Tämä köyhälistö on vastedes kantava niskoillaan samanlaista asua ollessaan ruudin savun mustaamana. Ketä tuo ulkoasu hirvittää, kuka kääntää sille selkänsä kuten Medusan päälle, se kääntää selkänsä ylipäänsä työväen vallankumoukselle, kääntää selkänsä sosialismille. Mutta Venäjän vallankumous ei osoita Europan työväestölle ainoastaan taisteluja, jotka sen on taisteltava loppuun, vaan myös ne muodot, sen merkin, joita käyttäen se on voittava. Millaisilta tulevat työväen diktatorisen vallan muodot näyttämään Europassa? Ne ovat neuvostoja, s. o. tehtaissa, kaupungeissa, maalla ja valtakunnissa olevien työväestöjen edustuslaitoksia. Siinä muoto, johon myös Europan työläiset tulevat sovittamaan herruutensa. Neuvostoajatus on niin yksinkertainen, ettei sellaista olisi voinut mikään ihminen keksiä, sellaisen luo vain historia älykkäästi kristallikseen. Tehtaassa raatoivat pääoman orjat. Tehdas on sidottu tuhansin säikein toisien tehtaiden kanssa, koko olopaikkansa talouden kanssa. Se on riippuvainen seutunsa liikennesuhteista, tehtaista, jotka valmistavat sille puolituotteita tai antavat niitä sille, mutta se on myös riippuvainen kaikista sen tuotantoalan tehtaista ja viime sijassa koko maan taloudesta. Tehtaan edustuslaitos on sentähden valtiokoneiston poliitillinen ja taloudellinen solu. Paikkakunnan työväestön edustajat ovat paikkakunnan valtiomahtina, samalla ovat he paikkakunnan talouden johtona. Mutta samaten kuin koko maan työläisten edustukset saavat politiikalleen ohjeita eri paikkakuntien työläisiltä, mutta samalla yleistyttävät ne ja tekevät ne laiksi paikallisille valtioelimille, joten niillä on juurensa paikallisissa työväenneuvostoissa, mutta samalla asettavat työväen yleisen edun ohjeeksi näille työväenneuvostoille, samaten tulee työväestön edustajista kokoonpantu yleinen talousneuvosto elimeksi, joka johtaa paikalliset talousneuvostot paikallisten etujen yläpuolelle, alistaa ne yleisten taloudellisten etujen alaisiksi. Venäjän vallankumous on osoittanut käytännössä, mitä vahvaa, luovaa ja mitä pikkuporvarillista, ammattimaista oli syndikalismissa.
Tehtaan työläiset voisivat helposti tämän tehtaan herroina ajaa erikoisetuja, jotka voisivat tehdä heidät pikkuporvareiksi. Teollisuushaaran talousneuvosto edustaa joka tehtaassa koko sen teollisuushaaran etuja ja kehityksellisiä tarpeita. Mutta myöskin se voisi kohottaa jonkun määräävän teollisuushaaran työväestön yleisten etujen yläpuolelle. Yleinen talousneuvosto, joka tekee ja panee käytäntöön koko taloussuunnitelman, määrää yleisen edun laiksi. Syndikalismin ammattikunnalliset pyrkimykset tulevat siten syrjäytetyiksi ja samalla tulee ratkaistuksi tehtävä, jonka se vararikkoista demokratiata epäillen hylkäsi ja josta vetääntyi pois. Tvöväenneuvostojen kongressi, työväenneuvostojen toimeenpaneva komitea, se on työväen valtiovalta: ei kapitalistisen sorron väline, vaan päinvastoin työväestön taisteluelin. Neuvostohallitus ei ole kansanvaltainen hallitusmuoto, se on työläishallituksen muoto, se näyttää selvästi luokkaluonteensa, ei peitä sitä kansanvaltaisilla korulauseilla, mutta se on samalla hallitusmuoto, jossa vallankumouksellisen työväenluokan tahto voi ilmetä puhtaana, selvänselvänä ja häikäilemättömänä. Siten on ratkaistu tehtävä, joka pysyi porvarillisen demokratian vallitessa ratkaisemattomana: virkavallan tehtävänä.
Syndikalismi oli kääntänyt kummaksuen selkänsä virkavallan ongelmalle, tahtoi lakkauttaa virkavallan itsensä ja sen järjestön — ei voinut lakkauttaa sitä; kielsi sen vain sanoissaan. Kapitalistisessa yhteiskunnassa on työväestö tuomittu sieppaamaan vain muruja kapitalistisen tieteen pöydältä. Kapitalistisessa yhteiskunnassa täytyi olla itsepä työväenliikkeessä virkavaltiaita, joilla yksinään oli aikaa ja pakko oppia työväenliikkeen tekniikka. Pudistettua kapitalismi pois, sosialistisen vallankumouksen kehittyessä, joka järkyttää työväenluokkaa mitä syvimmin, nostaa oraalle sen kaikki kyvyt, on työväestölle ilmennyt ensi kerran historiassa mahdollisuus hoitaa todellisesti itse asioitaan.
Työväen edustajain neuvostot voidaan valita yhä uudestaan, ne palaavat yhä maaperälleen — tehtaaseen, tämä työläisedustajain neuvostojen hallitusmuoto on oleva se muoto, jota käyttäen maailman työväestö on voittava kapitalismin ja pystyvä toteuttamaan sosialismin. — Ja on enemmän kuin merkillistä, että kaikki ne »marxilaiset», jotka saivartelevat Venäjän vallankumouksesta, eivät ole näihin asti yrittäneet käydä neuvostohallinnon aatteiden kimppuun. Sen tehdäkseen täytyisi heidän vähintään puolustaa imperialistien hämäriä kammioita, joissa virkavalta ratkaisee rahapääoman edustajien kanssa valtion asiat. Parlamentti on puhujaseura, lavertelupaikka. Parlamentti ei johda mitään tehtaita, ei rakenna rautateitä. Valtiokoneisto, joka muuttuu poliisikoneistosta yhä enemmän talouskonttoriksi, voisi joko olla jonkun virkavaltais-kapitalistisen ahvääriyhtymän asiallisesti johdettavana, jonka ohella parlamentti olisi vain eteen työnnettynä kulissina, tai täytyisi muodostaa työläisistä elimiä, jotka panevat ammattimiesten kanssa yhdessä talouskoneiston liikkeelle ja johtavat sitä. Ja se on paras todiste siitä, että ne oppineet herrat eivät ole ensinkään pystyneet todellisesti taistelemaan Venäjän vallankumousta vastaan, eivätpä myöskään käsittämään sitä todellisesti.
Europan työväestö on epäilemättä marssiva lähimpinä aikoina niin nopeasti, ettei sillä ole aikaa ottaa oppineista kirjoista oppia Venäjän vallankumouksen käytännöllisistä puolista, se on oppiva ne käytännöllisesti, ennenkuin saa tilaisuuden tutkiskella niitä heidän asiakirjoistaan. Me, joilla on se mittaamaton onni, että saamme maailmansodan neljän kauhean ja hirveän vuoden jälkeen elää, s.o. taistella uudestaan syntyvän yhteiskunnan keskellä, me emme mielikuvittele olevamme Europan työväestön oppimestareita. Mutta sikäli kuin historia jättää sille hiukankin aikaa oppia tuntemaan Venäjän vallankumouksen opetuksia myös luonnosmaisesti esitettyinä, ennenkuin se tulee soveltamaan niitä käytäntöön ja luomaan niihin lisää, on meidän tehtävänämme antaa sille kuva siitä, mitä Venäjän työväestö on tahtonut ja tehnyt. Tosiasiat puhuvat silloin työväen ikävöiville sydämille, sen aivoille, ett tosiasiat pysyvät tosiasioina ilman mitään suosituksia. Venäjän vallankumouksen ei tarvitse puolustaa itseään Europan työväen tuomioistuimen edessä. Jos sosialismi on todellisesti täyttänyt, kuten olemme vakuutettuja, kahden sukupolven paraiden työläisten kaipuut ja pyyteet, niin havaitsevat he olevan niitä Venäjän vallankumouksessa, syystä kun tämä on ensimäinen askel sosialismin kehittämiseksi teoriasta teoiksi. Ja he ovat jo tunnustaneet, että heidän unelmansa täyttyvät Venäjän vallankumouksessa. San-Franciskosta Vladivostokiin asti, ajateltakoonpa tie Atlantin taikka Tyynen valtameren kautta, kaikilta puolin maailmaa saamme joka päivä todisteita, että porvarillisen sanomalehdistön valeista huolimatta, sosialismin pettäjien pelkuruudesta huolimatta kääntää kaikkien maiden työväestö katseensa veren kostuttamaan Venäjään, kunhan vain alkaa liikehtiä, kunhan vain tuntee taisteluhalua itsessään, siihen Venäjään, jossa työväenluokka taistelee kokonaista vihollismaailmaa vastaan ja on, kuten toivomme, voittava.
[1*] Bebel kertoo Elämänsä muistelmissa, että Kommunistinen manifesti oli tuntematon sukupolvelle, joka yhtyi 70-luvulla liikkeeseen.[1] Toisista lähteistä tiedämme, että Engelsin teos Herrn Dührings Umwälzung in der Wissenschaft oli se, mistä oli saatavissa esitys marxismin yhtenäisestä maailmankatsomuksesta. Engelsin teos ilmestyi vasta v. 1878.
[1] Ks. August Bebel, »Elämästäni (1. osa)». MIA huom.
[2] Ks. Karl Kautsky, »Yhteiskunnallinen vallankumous». MIA huom.
[3] Ks. Karl Kautsky, »Tie valtaan». MIA huom.
[4] Ks. Anton Pannekoekin ja Karl Kautskyn väittely »Joukkoliike ja vallankumous». MIA huom.
[5] Ks. Friedrich Engels, »Anti-Dühring». MIA huom.
[6] Ks. Friedrich Engelsin esipuhe Karl Marxin teokseen »Luokkataistelut Ranskassa 1848–1850». MIA huom.