Friedrich Engels

Vallankumous ja vastavallankumous Saksassa

1851–1852


VI

Berliinin kapina

Berliini oli toinen vallankumousliikkeen keskus. Kaiken edellisissä artikkeleissa sanotun jälkeen on helppo ymmärtää, miksi Berliinissä vallankumoustoimet eivät saaneet läheskään niin yksimielistä kannatusta kaikkien väestöluokkien taholta kuin ne saivat Wienissä. Preussissa porvaristo oli jo todenteolla ryhtynyt taisteluun hallitusta vastaan. Yhdistettyjen maapäivien istunnossa niiden välit menivät poikki. Oli tulossa porvarillinen vallankumous, ja sen ensimmäinen purkaus olisi saattanut olla yhtä yksimielinen kuin se oli Wienissäkin, ellei sitä ennen olisi sattunut helmikuun vallankumousta Pariisissa. Tämä tapahtuma joudutti asioiden kulkua tavattomasti; sillä oli kuitenkin aivan toisenlainen lippu kuin se, jonka alla Preussin porvaristo valmistautui ryntäämään hallitustaan vastaan. Helmikuun vallankumous kaatoi Ranskassa juuri sen hallitusmuodon, jonka Preussin porvaristo aikoi perustaa maassaan. Helmikuun vallankumous ilmoitti olevansa työväenluokan vallankumous porvaristoa vastaan; se julisti porvarillisen hallituksen kukistumisen ja työläisten vapautumisen. Sitä paitsi työväenluokan liikehtimiset olivat vähän sitä ennen tuottaneet porvaristolle melkoisesti huolia omassa maassa. Voitettuaan Sleesian kapinan aiheuttaman ensi säikähdyksen porvaristo jopa yritti käyttää näitä liikehtimisiä omaksi edukseen. Sille jäi kuitenkin ainainen vallankumouksellisen sosialismin ja kommunismin pelko. Siksi nähtyään Pariisin hallituksen johdossa henkilöitä, jotka se käsitti omaisuuden, järjestyksen, uskonnon, perheen ja muiden nykyaikaisen porvariston pyhyyksien pahimmiksi vihollisiksi, se havaitsi heti kumouksellisen kiihkonsa melkoisesti vaimenneeksi. Se tiesi, että ajankohtaa on käytettävä hyväksi ja että ilman työläisjoukkojen apua se tulee voitetuksi, mutta sittenkin se menetti miehuullisuutensa. Siksi heti ensimmäiset erinäiset esiintymiset maakunnissa saivat sen asettumaan hallituksen puolelle ja koettamaan pitää rauhallisena Berliinin kansaa, joka viitenä päivänä kokoontui kuninkaan palatsin edustalle käsittelemään uutisia ja vaatimaan hallituksen vaihtoa. Kun vihdoin saapui tieto Metternichin kukistumisesta ja kuningas[1] teki joitakin vähäisiä myönnytyksiä, porvaristo totesi vallankumouksen päättyneeksi ja kiiruhti osoittamaan kiitollisuutta hänen ylhäisyydelleen kansan kaikkien toiveiden täyttämisestä. Mutta sitä seurasikin sotaväen hyökkäys väkijoukkoa vastaan, katusulkujen rakentaminen, taistelu ja monarkian tappio. Silloin kaikki muuttui. Se samainen työväenluokka, jota porvaristo koetti pitää taka-alalla, siirtyikin etualalle. Työläiset taistelivat, saivat voiton ja tajusivat yhtäkkiä voimansa. Äänioikeutta, painovapautta, oikeutta olla valamiehenä ja kokoontumisoikeutta koskevat rajoitukset, jotka olisivat olleet erittäin mieluisia porvaristolle, eivät nyt enää olleet mahdollisia. Uhkasi pariisilaisten »anarkia»-näytösten toistumisen vaara. Tämän vaaran uhatessa kaikki entiset eripuraisuudet raukesivat. Voitokasta työläistä vastaan, joka ei ollut esittänyt vielä mitään erikoisia vaatimuksiakaan omaksi edukseen, yhdistyivät entiset ystävät ja viholliset, ja jo Berliinin barrikadeilla solmittiin tuo porvariston ja kukistetun järjestelmän kannattajien liitto. Jouduttiin tekemään välttämättömiä myönnytyksiä, mutta vain sellaisia, joita ei voitu karttaa; opposition johtomiehistä jouduttiin muodostamaan ministeristä yhdistetyillä maapäivillä, ja palkinnoksi sen palveluksista kruunun pelastamisessa sille taattiin kaikkien vanhan järjestelmän tukipylväiden — feodaalisen ylimystön, virkavallan ja armeijan — tuki. Näillä ehdoilla herrat Camphausen ja Hansemann suostuivat muodostamaan kabinetin.

Uudet ministerit pelkäsivät niin kovin kapinallisia joukkoja, että kaikki keinot olivat heistä hyviä, kunhan niiden avulla vain saataisiin lujitetuksi horjuvia vallan perustuksia. Nämä halveksittavat henkilöt olettivat hairahduksessaan, että vanhan järjestelmän palauttamisen vaara oli jo kokonaan ohi, ja siksi he alkoivat käyttää hyväkseen vanhaa valtiokoneistoa kokonaisuudessaan palauttaakseen jälleen »järjestyksen». Ainuttakaan virkamiestä ja ainuttakaan upseeria ei erotettu toimesta. Vanhassa virkavaltaisessa valtion hallintojärjestelmässä ei tehty vähäisintäkään muutosta. Nämä mallikelpoiset perustuslailliset ja vastuunalaiset ministerit jopa palauttivat entisille paikoilleen ne virkamiehet, jotka kansa oli ensimmäisen kumousnousun tuoksinassa häätänyt pois näiden entisten byrokraattisen mielivallan uralla tekemien sankaritekojen vuoksi. Preussissa ei muuttunut mikään muu kuin ministerien paikoilla olevat henkilöt. Jopa eri hallinnonalojen palveluskuntakin jäi koskematta, ja kaikkien perustuslaillisten kiipijöiden, jotka ympäröivät vastaleivottuja hallitsijoita ja toivoivat saavansa oman valtaosuutensa ja virkanimensä, annettiin ymmärtää, että heidän on odoteltava, kunnes vakaiden olojen palauttaminen suo mahdollisuuden tehdä muutoksia virkakunnan kokoonpanossa, mikä ei nykyään olisi vaaratonta.

Kuningas, joka maaliskuun 18. päivän kapinan jälkeen oli vallan masentunut, huomasi hyvin pian olevansa yhtä tarpeellinen noille »liberaaleille» ministereille kuin hekin olivat hänelle. Kapina ei tuhonnut valtaistuinta; valtaistuin oli viimeinen säilyneistä »anarkian» leviämisen esteistä. Siksi liberaalilla porvaristolla ja sen johtajilla, jotka nykyään kuuluivat ministeristöön, oli täysi syy ylläpitää mitä parhaita suhteita kuninkaaseen. Kuningas ja häntä ympäröinyt taantumuksellinen kamarilla tämän hyvin pian ja käyttivät hyväkseen tätä seikkaa estääkseen ministeristöä panemasta toimeen edes niitä mitättömiä uudistuksia, joita sillä tuon tuosta oli aikomus toteuttaa.

Ministeristön päähuolena oli tietynlaisen laillisuuden näön antaminen äskeisille pakkomuutoksille. Kansanjoukkojen vastustuksesta huolimatta kutsuttiin koolle yhdistetyt maapäivät kansan laillisen ja perustuslaillisen elimen ominaisuudessa vahvistamaan uusi vaalilaki, jonka mukaan valittaisiin kokous tekemään sopimusta kuninkaan kanssa uudesta perustuslaista. Vaalit oli edellytetty välillisiksi, ts. valitsijajoukon oli valittava tietty määrä valitsijamiehiä, jotka sitten valitsisivatkin kokousjäsenet. Oppositiosta huolimatta kaksivaiheisten vaalien järjestelmä tuli hyväksytyksi. Sen jälkeen yhdistetyiltä maapäiviltä pyydettiin lupaa kahdenkymmenen viiden miljoonan dollarin lainaan; kansanpuolue esiintyi lainaa vastaan, mutta maapäivät hyväksyivät senkin.

Nämä ministeristön toimenpiteet jouduttivat tavattomasti kansanpuolueen eli demokraattisen puolueen, kuten se nimitti nyt itseään, kasvua. Tämä pienkäsityöläisten ja -kauppiaiden luokan johtama puolue, jonka lipun alle oli vallankumouksen alussa kokoontunut työläisten huomattava enemmistö, vaati samanlaista välitöntä ja yleistä vaalioikeutta kuin Ranskassakin oli saatettu voimaan, yksikamarista lakiasäätävää kokousta ja maaliskuun 18. päivän vallankumouksen täydellistä ja julkista tunnustamista uuden hallintojärjestelmän perustaksi. Tämän puolueen maltillisempi siipi oli valmis tyytymään täten »demokratisoituun» monarkiaan; edistyksellisempi siipi vaati viime kädessä tasavallan pystyttämistä. Kumpikin tunnusti yksimielisesti Frankfurtin kansalliskokouksen[2] Saksan ylimmäksi vallanelimeksi, kun taas perustuslailliset ja taantumukselliset olivat tavattomasti kauhuissaan tämän kokouksen suvereenisuuden johdosta pitäen sitä äärivallankumouksellisena, kuten heidän puheistaan voi päätellä.

Vallankumous oli tilapäisesti pysäyttänyt työväenluokan itsenäisen liikkeen. Liikkeen välittömät tarpeet ja ehdot eivät sallineet asettaa etualalle proletaarisen puolueen erikoisvaatimuksia. Niin kauan kuin ei oltu raivattu maaperää työläisten itsenäiselle toiminnalle, niin kauan kuin ei oltu säädetty välitöntä ja yleistä vaalioikeutta, niin kauan kuin kolmekymmentä kuusi suurta ja pientä valtiota pirstoi Saksaa entiseen tapaan moniin osiin, proletaarinen puolue ei tosiaankaan voinut tehdä muuta kuin seurata Pariisin liikettä, joka oli sille hyvin suuresta merkityksestä, ja kamppailla yhdessä pikkuporvareiden kanssa niiden oikeuksien puolesta, jotka olisivat avanneet sille mahdollisuuden ryhtyä myöhemmin taisteluun oman asiansa puolesta.

Poliittisessa toiminnassaan proletaarinen puolue erosi silloin oleellisesti pienkäsityöläisten ja -kauppiaiden luokan puolueesta tai niin sanotusta demokraattisesta puolueesta vain kolmessa suhteessa. Ensinnäkin se arvioi eri tavalla ranskalaista liikettä: demokraatit hyökkäilivät Pariisin äärimmäisyyspuoluetta vastaan, kun taas proletaariset vallankumoukselliset puolustivat sitä. Toiseksi proletaarinen puolue julisti välttämättömäksi yhtenäisen ja jakamattoman Saksan tasavallan perustamisen, mutta äärimmäisistä demokraateista äärimmäiset rohkenivat haaveksia vain liittotasavallasta. Kolmanneksi proletaarinen puolue on kussakin eri tapauksessa osoittanut sitä vallankumouksellista uljuutta ja toimintavalmiutta, joita tulee aina puuttumaan pikkuporvareiden johtamalta ja pääasiallisesti heistä koostuvalta puolueelta.

Proletaarinen eli todella vallankumouksellinen puolue on vain vähitellen onnistunut vapauttamaan työläisjoukkoja niiden demokraattien vaikutukselta, joiden perässä ne olivat kulkeneet vallankumouksen alussa. Tällä hetkellä demokraattijohtajien epävarmuus, velttous ja pelkuruus ovat kuitenkin tehneet tehtävänsä, ja nyt voidaan sanoa yhdeksi viime vuosien järkytysten tärkeimmistä tuloksista sitä, että kaikkialla, missä työväenluokka on keskittynyt vähänkään merkittävästi, se on vapautunut kokonaan mainitusta demokraattisesta vaikutuksesta, joka 1848 ja 1849 oli johdattanut sen loputtomiin virheisiin ja epäonnistumisiin. Älkäämme silti ehättäkö liiaksi edelle: noiden kahden vuoden tapahtumat antavat meille vielä sopivan tilaisuuden nähdä herrat demokraatit itse teossa.

Preussissa samoin kuin Itävallassakin talonpojisto käytti vallankumousta hyväkseen vapautuakseen kerralla feodaalisista kahleista, vaikka se ei toiminutkaan täällä niin tarmokkaasti, sillä Preussissa feodalismi ei yleensäkään painanut talonpojistoa niin ankarasti. Edellä esitetyistä syistä Preussin porvaristo kääntyi kuitenkin heti vanhinta ja eniten kaipaamaansa liittolaistaan, talonpojistoa vastaan. Demokraatit, jotka pelkäsivät yhtä paljon kuin porvaritkin niin sanottuja anastusyrityksiä yksityisomistusta vastaan, eivät myöskään tukeneet sitä, ja niinpä kolme kuukautta jatkuneen vapauden jälkeen, veristen yhteenottojen ja sotilaallisten rankaisutoimien jälkeen varsinkin Sleesiassa, feodalismi oli palautettu jälleen sen samaisen porvariston käsin, joka eilispäivään asti oli vielä feodalismin vastustaja. Porvariston moitteeksi ei voida esittää tämän häpeällisempää tosiasiaa. Historiassa ei vielä milloinkaan yksikään puolue ole kavaltanut tuolla tavalla parasta liittolaistaan eikä itseään; ja odottakootpa tuota porvarillista puoluetta vastaisuudessa mitkä nöyryytykset ja rangaistukset tahansa, se on jo yksin tällä teollaan ansainnut ne täysin.

Lontoo, lokakuu 1851

 


Viitteet:

[1] — Fredrik Vilhelm IV. Toim.

[2] Frankfurtin kansalliskokous kutsuttiin koolle Saksan maaliskuun vallankumouksen jälkeen; se aloitti istuntonsa 18. toukokuuta 1848 Frankfurt am Mainissa. Kokouksen päätehtävänä oli Saksan valtiollisen pirstoutuneisuuden poistaminen ja yleissaksalaisen valtiosäännön laatiminen. Kokouksen liberaalin enemmistön pelkuruus ja horjunta sekä vasemmistosiiven epäröinti ja epäjohdonmukaisuus olivat syynä siihen, ettei kansalliskokous rohjennut ottaa käsiinsä ylintä valtaa maassa eikä pystynyt asettumaan päättävälle kannalle vuosien 1848–1849 vallankumouksen peruskysymyksissä. Kokouksen oli pakko siirtyä 30. toukokuuta 1849 Stuttgartiin, jossa se ajettiin asevoimin hajalle 18. kesäkuuta. Toim.