Frankfurtin kansalliskokouksen ja Saksan valtioiden hallitusten välinen väistämätön selkkaus puhkesi vihdoin avoimiksi vihamielisiksi toiminnoiksi toukokuun alkupäivinä 1849. Itävallan edustajat, jotka maansa hallitus oli kutsunut pois, olivat jo lähteneet kansalliskokouksesta ja palanneet kotiinsa muutamia vasemmistolaisen eli demokraattisen puolueen jäseniä lukuun ottamatta. Nähtyään mihin suuntaan asia kehittyy taantumuksellisten edustajien valtaenemmistö oli lähtenyt kokouksesta jo ennen sitä kuin hallitus oli vaatinut heitä poistumaan. Riippumatta jo edellisissä artikkeleissa osoitetuista vasemmiston vaikutuksen voimistumisen syistä yksin oikeistolaisten edustajien karkuruus oli riittävä syy kansalliskokouksen entisen vähemmistön muuttumiseen enemmistöksi. Uuden enemmistön edustajat, jotka eivät milloinkaan aikaisemmin olleet uneksineetkaan sellaisesta onnesta, olivat ennen käyttäneet hyväkseen oppositioasemaansa jaaritellakseen vanhan enemmistön ja valtakunnan hallituksen heikkoudesta, epävarmuudesta ja hitaudesta. Nyt he itse olivat joutuneet yhtäkkiä entisen enemmistön tilalle. Nyt heidän oli osoitettava, mihin he itse pystyvät. Heidän toimintansa tulisi tietenkin olemaan itse tarmokkuutta, päättävyyttä ja aktiivisuutta. He, Saksan parhaimmisto, pystyisivät äkkiä antamaan vauhtia raihnaiselle valtionhoitajalle[1] ja hänen epäröiville ministereilleen, ja ellei se kävisi päinsä, niin — uskaltaako joku epäillä! — he käyttäisivät hyväkseen kansan riippumattonmuutta ja kukistaisivat tuon kyvyttömän hallituksen ja korvaisivat sen toimeliaalla ja uupumattomalla toimeenpanovallalla, joka turvaisi Saksan pelastuksen. Onnettomat! Heidän hallintonsa — mikäli yleensä voidaan puhua hallinnosta, ellei kukaan alistu siihen — osoittautui vielä naurettavammaksi kuin heidän edeltäjiensä hallinto.
Uusi enemmistö ilmoitti, että valtakunnan perustuslaki on kaikista esteistä huolimatta saatettava voimaan ja viipymättä, että 15. heinäkuuta kansan on valittava uuden edustajakamarin jäsenet ja että tuon kamarin on kokoonnuttava 22. elokuuta Frankfurtissa. Tämä oli jo suoranainen sodanjulistus niille hallituksille, jotka eivät tunnustaneet valtakunnan perustuslakia, ja ennen kaikkea Preussille, Itävallalle ja Baijerille, jotka käsittivät yli kolme neljännestä koko Saksan väestöstä, tämä oli sodanjulistus, jonka hallitukset ottivat heti vastaan. Preussi ja Baijeri kutsuivat niin ikään pois niiden alueilta Frankfurtiin lähetetyt edustajat ja jouduttivat sotavalmistelujaan kansalliskokousta vastaan. Toisaalta demokraattisen puolueen mielenosoitukset (parlamentin ulkopuolella) valtakunnan perustuslain ja kansalliskokouksen puolesta kävivät yhä myrskyisämmiksi ja voimakkaammiksi, ja äärimmäisyyspuolueen kannattajien johtamat työläisjoukot osoittivat valmiutta tarttua aseisiin puolustaakseen asiaa, joka ei tosin ollut työläisten oma asia, mutta vapauttamalla Saksan sen vanhoista monarkistisista kahleista se ainakin avaisi heille mahdollisuuden lähentää jossain määrin heidän omien tavoitteidensa toteuttamista. Tällä perustalla kansa ja hallitukset olivat näin ollen joutuneet kaikkialla mitä kärkevimpään selkkaukseen keskenään; räjähdys oli väistämätön; miina oli ladattu ja sen räjäyttämiseksi riitti yhtä kipinää. Eduskunnan hajottaminen Saksissa, nostoväen kutsunta Preussissa ja hallitusten toimeenpanema valtakunnan perustuslain vastustus olivat tuona kipinänä; sen singottua koko maa leimahti tuossa tuokiossa tuleen. Dresdenissä 4. toukokuuta voitokas kansa valloitti kaupungin ja hääti kuninkaan;[2] kaikki viereiset maakunnat lähettivät apujoukkoja kapinallisille. Reinin Preussissa ja Westfalenissa nostoväki kieltäytyi esiintymästä, se valtasi asevarastot ja aseistautui puolustamaan valtakunnan perustuslakia. Pfalzissa kansa vangitsi baijerilaiset hallituksen viranomaiset, valtasi rahaston ja perusti Puolustuskomitean, joka julisti maakunnan kansalliskokouksen suojelemaksi. Württembergissä kansa pakotti kuninkaan[3] tunnustamaan valtakunnan perustuslain, ja Baijerissa armeija liitossa kansan kanssa pakotti suurherttuan[4] pakenemaan ja perusti väliaikaisen hallituksen. Muissa osissa Saksaa kansa odotti vain kansalliskokouksen ratkaisevaa merkkiä noustakseen ase kädessä kapinaan ja antautuakseen kansalliskokouksen määräysvaltaan.
Kansalliskokouksen asema oli paljon parempi kuin sen olisi voinut odottaa olevan sen kunniattoman menneisyyden tähden. Saksan länsiosa oli tarttunut aseisiin puolustaakseen kansalliskokousta; sotaväki horjui kaikkialla; pienissä valtioissa se kallistui ilmeisesti liikkeen puolelle. Unkarilaisten voittoisa hyökkäys oli näännyttänyt Itävallan äärimmilleen, ja Venäjä, tuo Saksan hallitusten varatuki, ponnisti kaikki voimansa tukeakseen Itävaltaa madjaarien joukkoja vastaan. Oli vain selviydyttävä vielä Preussista, ja se oli epäilemättä mahdollista, sillä tuossa maassa ilmeni myötämielisyyttä vallankumousta kohtaan. Sanalla sanoen kaikki riippui kansalliskokouksen menettelystä.
Kapina on taituruutta samoin kuin sodankäynti tai jokin muu taitotyö. Se noudattaa tiettyjä sääntöjä, joiden unohtaminen johtaa niiden laiminlyöntiin syyllistyneen puolueen tuhoon. Nämä säännöt johtuvat loogisena seurauksena puolueiden olemuksesta, niiden olosuhteiden olemuksesta, joiden kanssa tällaisissa tapauksissa joudutaan tekemisiin, ja ne ovat niin selvät ja yksinkertaiset, että vuoden 1848 lyhytaikainen kokemus perehdytti saksalaiset niihin riittävästi. Ensinnäkään ei saa koskaan leikitellä kapinalla, ellei riitä päättävyyttä mennä loppuun asti. Kapina on yhtälö, jonka suureet ovat äärimmäisen epämääräisiä, niiden arvo voi vaihdella joka päivä. Taisteluvoimilla, joita vastaan joudutaan toimimaan, ovat puolellaan organisaation, kurin ja perinteellisen arvovallan kaikki etuisuudet; elleivät kapinalliset saa kootuksi suuria voimia vihollistaan vastaan, heidät murskataan ja tuhotaan. Toiseksi kun kerran kapina on aloitettu, on toimittava äärimmäisen päättävästi ja siirryttävä hyökkäykseen. Puolustus on jokaisen aseellisen kapinan kuolema; puolustuksessa se tuhoutuu jo ennen kuin on ehtinyt mitellä voimiaan vihollisen kanssa. Vihollinen on yllätettävä, kun sen joukot ovat vielä hajallaan; on saavutettava joka päivä uusia, vaikkapa vain vähäisiä menestyksiä; on säilytettävä kapinallisten ensimmäisen menestyksellisen liikkeen antama moraalinen ylivoima; on saatava mukaan ne horjuvat ainekset, jotka kulkevat aina vahvemman perässä ja asettuvat aina varmemmalle puolelle; on pakotettava vihollinen perääntymään, ennen kuin se on saanut kootuksi joukkonsa vastaiskuun; toisin sanoen on toimittava vallankumoustaktiikan tähän asti tunnetuista mestareista suurimman, Dantonin sanojen mukaisesti: de l'audace, de l'audace, encore de l'audace![5]
Mitä Frankfurtin kansalliskokouksen olisi siis pitänyt tehdä pelastuakseen sitä väistämättömästi uhanneelta tuholta? Sen olisi ennen muuta pitänyt päästä täysin selville tilanteesta ja vakuuttua siitä, että sillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin joko alistua varauksitta hallituksille tai heittää pois kaikki epäilykset ja liittyä aseelliseen kapinaan. Toiseksi sen olisi pitänyt tunnustaa kaikki jo leimahtaneet kapinat, kehottaa kansaa tarttumaan kaikkialla aseisiin kansallisen edustuslaitoksen puolustamiseksi ja julistaa lain ulkopuolelle kaikki monarkit, ministerit ja muut henkilöt, jotka uskaltaisivat tehdä vastarintaa itsenäiselle, omien valtuutettujensa edustamalle kansalle. Kolmanneksi sen olisi pitänyt panna viipymättä viralta Saksan valtionhoitaja, perustaa voimakas, toimelias ja minkään edessä väistymätön toimeenpanovalta, kutsua Frankfurtiin kapinallisten asevoimat suojelemaan välittömästi sitä itseään ja luoda siten samalla laillinen peruste kapinan laajentamiselle ja järjestää yhtenäiseksi ehyeksi kokonaisuudeksi kaikki sen hallussa olleet taisteluvoimat, ts. käyttää nopeasti ja empimättä hyväkseen kaikkia mahdollisia keinoja asemiensa lujittamiseksi ja vihollistensa asemien heikentämiseksi.
Frankfurtin kansalliskokouksen uljaat demokraatit tekivät kaiken juuri päinvastoin. Nuo arvoisat herrat eivät tyytyneet siihen, että antoivat asioiden kehittyä itsestään, vaan ne menivät niin pitkälle, että suorastaan tukahduttivat vastustuksellaan kaikki valmisteilla olleet kapinaliikkeet. Siten menetteli muun muassa herra Karl Vogt Nürnbergissä. He sallivat tukahduttaa kapinan Saksissa, Reinin Preussissa ja Westfalenissa antamatta noille kapinoille mitään muuta apua kuin esittämällä niiden kukistumisen jälkeen sentimentaalisen vastalauseen Preussin hallituksen tunnotonta julmuutta vastaan. He pitivät salaa yllä diplomaattisia yhteyksiä eteläsaksalaisiin kapinoihin, mutta eivät tukeneet niitä kertaakaan tunnustamalla ne julkisesti. He tiesivät valtionhoitajan olevan hallitusten puolella, ja silti kehottivat häntä vastustamaan noiden hallitusten juonia, mitä valtionhoitaja ei ottanut kuuleviin korviinsa. Valtakunnan ministerit, entiset taantumusmiehet, pilkkasivat avutonta kansalliskokousta jokaisessa istunnossa, ja se sieti kaiken. Kun Sleesian edustaja, yksi »Neue Rheinische Zeitungin» toimittajista, Wilhelm Wolff vaati, että kansalliskokous olisi julistanut lainsuojattomaksi valtionhoitajan, joka oli, kuten Wolff aivan oikein sanoi, valtakunnan ensimmäinen ja suurin kavaltaja, niin noiden demokraattisten vallankumousmiesten yksimielinen, hyveellisen suuttumuksen huuto tukahdutti hänen äänensä! Lyhyesti sanoen he lörpöttelivät, protestoivat, kuuluttivat ja julistivat edelleenkin, mutta heillä ei riittänyt milloinkaan enempää miehuullisuutta kuin järkeäkään toimiakseen, kun taas hallitusten vihamieliset joukot olivat tulossa yhä lähemmäksi ja heidän oma toimeenpanovaltansa — valtionhoitaja — punoi ahkerasti juonia heitä vastaan valmistellen yhdessä Saksan hallitsijoiden kanssa heidän pikaista hävittämistään. Tämä halveksittava kansalliskokous oli siis kadottanut viimeisetkin arvovaltansa rippeet; sen kohtalo ei enää huolestuttanut sitä puolustamaan nousseita kapinan osanottajia, ja kuten alempana näemme, sitten kun asia oli kehittynyt vihdoin häpeälliseen loppuunsa ja kansalliskokous oli heittänyt henkensä, kukaan ei edes kiinnittänyt huomiota sen kunniattomaan poistumiseen.
Lontoo, elokuu 1852
[1] — Juhanalle. Toim.
[2] — Fredrik August II. Toim.
[3] — Vilhelm I. Toim.
[4] — Leopold. Toim.
[5] — rohkeutta, rohkeutta ja taas rohkeutta! Toim.