Kansalaiset, olen tullut kohtaan, josta minun on alettava tarkasteltavan kysymyksen tosiasiallinen selittäminen. En voi luvata, että teen sen täysin tyydyttävästi, koska minun silloin pitäisi käydä läpi koko kansantaloustieteen alue. Voin ranskalaisten sanontaa käyttääkseni vain »effleurer la question», ts. kosketella ainoastaan pääkohtia.
Ensimmäinen kysymys, joka meidän on asetettava, on: mitä on tavaran arvo? Kuinka se määräytyy?
Ensi silmäykseltä näyttää, että tavaran arvo on peräti suhteellinen asia, jota ei voida määritellä tarkastelematta tavaraa sen suhteissa kaikkiin muihin tavaroihin. Todellakin, kun puhumme arvosta, tavaran vaihtoarvosta, niin tarkoitamme niitä kvantitatiivisia suhteita, joissa tavara voidaan vaihtaa kaikkiin muihin tavaroihin. Mutta nyt herää kysymys: kuinka määräytyvät ne mittasuhteet, joissa tavarat vaihdetaan toisiinsa?
Tiedämme kokemuksesta, että nämä suhteet ovat loputtoman moninaisia. Jos otamme jonkin yhden tavaran, esim. vehnän, niin huomaamme, että quarter vehnää voidaan vaihtaa miltei lukemattoman moninaisissa suhteissa muihin tavaroihin. Ja kuitenkin, koska sen arvo pysyy tällöin samana riippumatta siitä, ilmaistaanko se silkissä, kullassa tai jossain muussa tavarassa, tuon arvon täytyy jollain tavoin erota ja olla riippumaton niistä moninaisista mittasuhteista, joissa se vaihtuu toisiin tavaroihin. Täytyy olla mahdollista ilmaista tämä arvo muodossa, joka eroaa noista moninaisista eri tavaroiden välisistä yhtäläisyyssuhteista.
Sanoessani edelleen, että quarter vehnää vaihtuu tietyssä mittasuhteessa rautaan tai että vehnäquarterin arvo ilmaistaan tietyssä rautamäärässä, tarkoitan, että vehnän arvo ja sen vastike raudassa ovat yhtä suuret jonkin kolmannen esineen kanssa, joka ei ole vehnää eikä rautaa, koska oletan, että ne ilmaisevat saman suureen kahdessa eri muodossa. Sen tähden täytyy kummankin tavaran, niin vehnän kuin raudankin, olla toisistaan riippumatta muunnettavissa kolmanneksi esineeksi, joka on niiden yhteinen mitta.
Valaistakseni tätä kohtaa esitän hyvin yksinkertaisen mittausopillisen esimerkin. Mitä teemme, kun vertaamme kaikenmuotoisten ja -suuruisten kolmioiden pinta-alaa toisiinsa tai kun vertaamme kolmioiden pinta-alaa suorakulmioiden tai joidenkin muiden suoralinjaisten kuvioiden pinta-alaan? Muunnamme jonkin kolmion pinta-alan ilmaisumuotoon, joka on aivan erilainen sen näkyvän muodon kanssa. Koska tiedämme, että kolmion pinta-ala on yhtä kuin puolet sen kannan ja korkeuden tulosta, niin voimme verrata keskenään kaikenlaisten kolmioiden ja suoralinjaisten kuvioiden suuruuksia, sillä ne kaikki voidaan jakaa joksikin määräksi kolmioita.
Samaa menetelmää on noudatettava tavaroiden arvoihin nähden. Meillä on oltava mahdollisuus pelkistää ne samaan, niille yhteiseen ilmaisumuotoon ja erotettava ne toisistaan vain niiden mittasuhteiden mukaan, joissa niihin sisältyy sama identtinen mitta.
Koska tavaroiden vaihtoarvot ovat vain näiden esineiden yhteiskunnallisia funktioita eikä niillä ole mitään tekemistä tavaroiden luonnollisten ominaisuuksien kanssa, niin meidän on lähinnä kysyttävä: mikä on kaikkien tavaroiden yhteinen yhteiskunnallinen perusolemus. Se on työ. Tavaran tuottamiseen täytyy käyttää tai tavaraan täytyy sisällyttää tietty määrä työtä. Sitä paitsi en tarkoita työtä ylipäänsä, vaan yhteiskunnallista työtä. Henkilö, joka valmistaa esineen omaa välitöntä käyttöään varten, kuluttaakseen sen itse, valmistaa tuotteen, mutta ei tavaraa. Itseään varten työskentelevänä tuottajana hänellä ei ole mitään tekemistä yhteiskunnan kanssa. Mutta tuottaakseen tavaran hänen ei pidä vain tuottaa esinettä, joka tyydyttää jonkin yhteiskunnallisen tarpeen, vaan myös hänen työnsä on oltava erottamattomana osana yhteiskunnan käyttämässä työn kokonaismäärässä. Hänen työnsä tulee olla alistettu yhteiskunnan sisäisen työnjaon alaiseksi. Se ei ole mitään ilman työn muita osia ja se on vuorostaan niiden välttämätöntä täydennystä.
Tarkastellessamme tavaroita arvoina tarkastelemme niitä yksinomaan olennoituneena, kiinteänä, tai jos haluatte, kiteytyneenä yhteiskunnallisena työnä. Tässä suhteessa ne voivat erota toisistaan vain siten, että edustavat suurempaa tai pienempää työmäärää. Esimerkiksi silkkisen nenäliinan valmistamiseen käytetään suurempi määrä työtä kuin tiiliskiven tuotantoon. Entä kuinka työmäärä mitataan? Ajalla, minkä työ kestää, mittaamalla työ tunneissa, päivissä jne. Jotta tätä mittaa voitaisiin käyttää, kaikki työlajit on luonnollisesti muunnettava keskinkertaiseksi eli tavalliseksi työksi, niiden ykseydeksi.
Tulemme siis seuraavaan johtopäätökseen: tavaralla on arvo, koska se on yhteiskunnallisen työn kiteytymä. Tavaran arvon suuruus eli tavaran suhteellinen arvo riippuu tavaraan sisältyvän yhteiskunnallisen substanssin suuremmasta tai pienemmästä määrästä, so. tavaran tuottamiseen välttämättömän työn suhteellisesta määrästä. Tavaroiden suhteellisen arvon määrää siis vastaava työmäärä tai -summa, joka sisältyy noihin tavaroihin, on olennoituneena, kiinnittyneenä niissä. Vastaavat tavaramäärät, jotka voidaan valmistaa samassa työajassa, ovat samanarvoiset. Ts. tavaran arvon suhde toisen tavaran arvoon on sama kuin tavaraan kiinnitetyn työmäärän suhde toiseen tavaraan kiinnitettyyn työmäärään.
Otaksun, että monet teistä kysyvät: onko sitten tosiasiallisesti olemassa kovinkaan suurta eroa tai yleensä eroa siinä, jos väitetään, että tavaroiden arvon määrää työpalkka tai että sen määrää niiden valmistamiseen välttämätön suhteellinen työmäärä? Teidän on kuitenkin otettava huomioon, että palkkio työstä ja työn määrä ovat aivan eri asioita. Olettakaamme esim. että vehnäquarteriin ja kultaunssiin sisältyy yhtä suuret määrät työtä. Käytän tätä esimerkkiä, koska sen esitti Benjamin Franklin ensimmäisessä 1729 julkaistussa »A Modest Inquiry into the Nature and Necessity of a Paper Currency» -nimisessä tutkielmassaan, jossa hän eräänä ensimmäisistä osui arvon todelliseen luonteeseen. Oletamme siis, että quarter vehnää ja unssi kultaa ovat yhtäläisiä arvoja eli vasta-arvoja, koska ne ovat keskinkertaisen työn yhtä suurien määrien kiteytymiä, edustavat niihin kiinnitettyä niin ja niin monen päivän tai viikon työtä. Kun määrittelemme näin kullan ja vehnän suhteelliset arvot, niin otammeko jollakin tavalla huomioon maatyöläisten ja kaivostyöläisten työpalkat? Emme vähimmässäkään määrässä. Me jätämme kokonaan määrittelemättä, miten heidän päivä- tai viikkotyöstänsä on maksettu ja onko yleensä käytetty palkkatyötä. Jos sitä on käytetty, niin työpalkat ovat voineet olla hyvin erilaisia. Työläinen, jonka työ on olennoitunut vehnäquarterissa, on voinut saada vain kaksi bušelia vehnää, kun taas kaivoksessa työskentelevä työläinen on saanut ehkä puoli unssia kultaa. Tai jos oletamme heidän työpalkkansa yhtä suuriksi, niin silti ne voivat poiketa kaikissa mahdollisissa suhteissa heidän valmistamiensa tavaroiden arvoista. Palkka voi tehdä puolet, kolmasosan, neljäsosan, viidesosan tai jonkin muun suhteellisen osan vehnäquarterista tai kultaunssista. Heidän työpalkkansa ei luonnollisestikaan voi ylittää heidän tuottamiensa tavaroiden arvoa, olla suurempi kuin se, mutta palkka voi olla arvoa pienempi jopa hyvinkin erilaisessa määräsuhteessa. Tuotteiden arvo rajoittaa heidän työpalkkaansa, mutta työpalkka ei suinkaan rajoita heidän tuotteidensa arvoa. Ja tärkeintä on, että arvo, esim. viljan ja kullan suhteellinen arvo määräytyy riippumatta lainkaan käytetyn työn arvosta, so. työpalkasta. Tavaroiden arvon määritteleminen niihin kiinnitettyjen suhteellisten työmäärien mukaan on sen tähden aivan toista kuin tautologinen metodi, jonka mukaan tavaroiden arvo määritellään työn arvon eli työpalkan mukaan. Tämä seikka tulee kuitenkin lähemmin selitetyksi tutkimuksemme kulussa.
Tavaran vaihtoarvoa laskiessamme meidän täytyy tuotannon viimeisessä vaiheessa käytettyyn työmäärään lisätä se työmäärä, joka aikaisemmin oli sijoitettu tavaran raaka-aineeseen, samoin kuin se työ, joka on käytetty työn suorittamiseen tarvittaviin työvälineisiin, työkaluihin, koneisiin ja rakennuksiin. Esim. tietyn puuvillalankamäärän arvossa on kiteytynyt se työmäärä, joka lisättiin puuvillaan kehruuprosessissa, ja lisäksi puuvillaan aikaisemmin sijoitettu työmäärä, kivihiileen, öljyyn ja muihin työnteossa käytettyihin apuaineisiin sekä höyrykoneeseen, värttinöihin, tehdasrakennukseen ym. sijoitettu työmäärä. Varsinaisia tuotantovälineitä, kuten työkaluja, koneita, rakennuksia, käytetään yhä uudelleen pitemmän tai lyhyemmän ajan kuluessa kertaantuvissa tuotantoprosesseissa. Jos ne kulutettaisiin kerralla, kuten raaka-aine, niiden koko arvo siirtyisi silloin heti tavaroihin, joiden tuottamisessa niitä on käytetty. Mutta koska esim. värttinä kuluu vain vähitellen, niin tehdään keskimääräinen laskelma, jonka perustaksi otetaan värttinän keskimääräinen kestoaika ja keskimääräinen kuluminen tietyssä ajassa, sanokaamme päivässä. Tällä tavalla laskemme, kuinka paljon värttinän arvosta siirtyy kehrättyyn lankaan päivittäin ja kuinka paljon siis esimerkiksi lankanaulaan sijoitetusta työn kokonaismäärästä tulee värttinään aikaisemmin sisällytetyn työmäärän osalle. Nyt tarkasteltavanamme olevaa kysymystä varten meidän on tarpeetonta selittää yksityiskohtaisemmin tätä seikkaa.
Saattanee näyttää, että jos tavaran arvon määrää sen tuottamiseen käytetty työmäärä, niin mitä laiskempi tai taitamattomampi joku mies on, sitä arvokkaampi on hänen valmistamansa tavara, koska sen valmistamiseen tarvittava työaika on vastaavasti pitempi. Sellainen johtopäätös olisi kuitenkin murehdittava erehdys. Johdatan mieleenne, että käytin sanontaa »yhteiskunnallinen työ», ja käsitteeseen »yhteiskunnallinen» sisältyy paljon. Kun sanomme, että tavaran arvon määrää siihen sijoitettu eli siinä kiteytynyt työmäärä, niin tarkoitamme työmäärää, joka on välttämätön tavaran tuottamiseen yhteiskunnan kyseisellä asteella, tiettyjen keskinkertaisten yhteiskunnallisten tuotantoehtojen vallitessa, kun työnteon intensiivisyys ja työtaito ovat tiettyä yhteiskunnallista keskitasoa. Kun Englannin höyrykäyttöiset kutomakoneet alkoivat kilpailla kangaspuiden kanssa, niin aikaisemmasta työajasta tarvittiin vain puolet tietyn lankamäärän muuttamiseen yardiksi puuvillakangasta tai verkaa. Köyhä käsinkutoja teki nyt tosin 17 tai 18 tuntia työtä päivässä aikaisemman 9 tai 10 tunnin asemesta. Mutta silti hänen 20 tunnin työnsä tuotteeseen sisältyy vain 10 tuntia yhteiskunnallista työtä eli 10 tuntia työtä, joka on yhteiskunnallisesti välttämätöntä tietyn lankamäärän muuttamiseen kankaaksi. Hänen 20 tunnin työnsä tuote ei siis sisällä nyt enempää arvoa kuin hänen aikaisempi 10 tunnin tuotteensa.
Jos siis tavaroissa olennoitunut yhteiskunnallisesti välttämätön työ määrää niiden vaihtoarvot, niin tavaran tuottamiseen tarvittavan työmäärän jokaisen lisäyksen täytyy lisätä sen arvoa, jokaisen vähennyksen pienentää sitä.
Jos tiettyjen tavaroiden tuottamiseen välttämätön työmäärä pysyisi muuttumattomana, niin niiden suhteellinen arvokin pysyisi muuttumattomana. Mutta niin ei ole asianlaita. Tavaran tuottamiseen välttämätön työmäärä vaihtelee alinomaa sitä mukaa kuin työn tuotantovoimat muuttuvat. Mitä suurempi on työn tuotantovoima, sitä enemmän tuotetaan annetussa työajassa, ja mitä pienempi on työn tuotantovoima, sitä vähemmän tuotetaan aikayksikössä. Jos esimerkiksi väestön lisääntymisen takia olisi välttämätöntä viljellä maata, joka on vähemmän hedelmällistä, niin sama tuotemäärä saataisiin vain kuluttamalla enemmän työtä, ja maataloustuotteiden arvo kohoaisi sen johdosta. Toisaalta on selvää, että jos yksi kehrääjä nykyaikaisten tuotantovälineiden avulla muuttaa yhden työpäivän kuluessa useita tuhansia kertoja enemmän puuvillaa langaksi kuin hän aikaisemmin saattoi kehrätä samassa ajassa rukilla, niin jokainen naula puuvillaa vaatii useita tuhansia kertoja vähemmän kehruutyötä kuin aikaisemmin, ja sen vuoksi arvo, jonka kehruuprosessi sisällyttää jokaiseen puuvillanaulaan, on tuhansia kertoja pienempi kuin aikaisemmin. Langan arvo laskee vastaavasti.
Kun emme ota lukuun ihmisten erilaisia luontaisia erikoisuuksia emmekä hankittua työtottumusta, niin työn tuotantovoiman täytyy pääasiallisesti riippua.
1. työn luonnollisista ehdoista, kuten maan hedelmällisyydestä, kaivosten rikkaudesta jne.;
2. työn yhteiskunnallisten voimien edistyvästä täydellistymisestä, jonka edellytyksenä on suuressa mitassa harjoitettu tuotanto, pääoman keskittyminen ja työn yhdistäminen, työnjako, koneet, tuotantomenetelmien parantaminen, kemiallisten ja muiden luonnonvoimien käyttäminen, tietoliikenne- ja kuljetusvälineiden ansiosta tapahtuva ajan ja välimatkojen supistuminen ja kaikki muut keksinnöt, joiden avulla tiede pakottaa luonnonvoimat palvelemaan työtä ja joiden ansiosta työ kehittyy luonteeltaan yhä enemmän yhteiskunnalliseksi eli yhteistoiminnalliseksi. Mitä suurempi on työn tuotantovoima, sitä vähemmän työtä käytetään tietyn tuotemäärän valmistamiseen ja siis sitä pienempi on tuotteen arvo. Mitä pienempi on työn tuotantovoima, sitä enemmän työtä käytetään saman tuotemäärän valmistamiseen ja sitä suurempi on siis sen arvo. Näin muodoin voimme todeta yleiseksi laiksi:
tavaroiden arvo on suoraan verrannollinen niiden valmistamiseen käytettyyn työaikaan ja kääntäen verrannollinen käytetyn työn tuotantovoimaan.
Tähän asti olemme puhuneet vain arvosta, nyt lisään muutamia sanoja hinnasta, joka on erikoinen arvon muoto.
Hinta sinänsä ei ole mikään muu kuin arvon rahallinen ilmaus. Englannin kaikkien tavaroiden arvot esimerkiksi ilmaistaan kullassa, kun ne mannermaalla pääasiallisesti ilmaistaan hopeassa. Kullan tai hopean samoin kuin kaikkien muiden tavaroiden arvon määrää niiden tuottamiseen välttämätön työmäärä. Te vaihdatte tietyn määrän kotimaisia tuotteita, joissa on kiteytyneenä tietty määrä kansallista työtänne, kultaa ja hopeaa tuottavien maiden tuotteisiin, joissa on kiteytyneenä tietty määrä niiden työtä. Tällä tavalla, itse asiassa vaihtokaupan avulla, te opitte ilmaisemaan kaikkien tavaroiden arvon, so. niiden valmistamiseen käytetyn työn määrän, kullassa ja hopeassa. Tarkastellessanne lähemmin arvon rahallista ilmausta tai, mikä on samaa, arvon muuttamista hinnaksi, huomaatte sen prosessiksi, jossa kaikkien tavaroiden arvo saa itsenäisen ja yhtäläisen muodon, tai jossa se tulee ilmaistuksi yhtäläisen yhteiskunnallisen työn määränä. Hintaa, mikäli se on vain arvon rahallinen ilmaus, Adam Smith nimitti »natural priceksi» (luonnolliseksi hinnaksi) ja ranskalaiset fysiokraatit »prix nécessaireksi» (välttämättömäksi hinnaksi).
Mikä on siis arvon ja markkinahinnan eli luonnollisen hinnan ja markkinahinnan välinen suhde? Te tiedätte, että kaikkien samanlaisten tavaroiden markkinahinta on sama niin erilaisia kuin eri tuottajien tuotantoehdot ovatkin. Markkinahinta ilmaisee vain sen yhteiskunnallisen työn keskimäärän, joka keskinkertaisten tuotantoehtojen vallitessa on välttämätön markkinoiden varustamiseksi tietyllä määrällä tiettyjä valmisteita. Se lasketaan tietyn tavaralajien kokonaismäärän mukaan. Sikäli tavaran markkinahinta vastaa sen arvoa. Toisaalta markkinahintojen heilahtelut milloin arvoa eli luonnollista hintaa korkeammalle, milloin taas sitä alemmaksi ovat riippuvaisia tarjonnan ja kysynnän vaihteluista. Markkinahinnan poikkeamista arvosta tapahtuu alituisesti, mutta kuten Adam Smith sanoo:
»Luonnollinen hinta on tavallaan keskiö, johon kaikkien tavaroiden hinnat jatkuvasti pyrkivät. Erilaiset satunnaiset seikat saattavat joskus pitää ne luonnollista hintatasoa huomattavasti korkeampina ja joskus painaa tämän tason alapuolelle. Mutta mitkä sitten lienevätkin ne esteet, jotka panevat hinnat poikkeamaan tästä vakiokeskiöstä, ne kuitenkin alituisesti pykrivät siihen.»[1]
En voi nyt käsitellä tätä asiaa tarkemmin. Riittää, kun sanon, että jos tarjonta ja kysyntä tasapainottuvat, niin tavaroiden markkinahinnat vastaavat niiden luonnollisia hintoja, ts. niiden arvoja, jotka määrää tavaroiden tuottamiseen välttämätön työmäärä. Mutta tarjonnan ja kysynnän täytyy jatkuvasti pyrkiä tasapainottumaan, vaikkakin se tapahtuu vain siten, että kunkin heilahduksen tasoittaa toinen heilahdus, lasku nousun ja vice versa.[2] Jos te sen sijaan, että seuraatte vain päivittäisiä heilahteluja, analysoitte pitempien ajanjaksojen kuluessa markkinahintojen liikettä, kuten on tehnyt esim. herra Tooke »History of Prices» -teoksessa, niin havaitsette, että markkinahintojen heilahtelut, niiden poikkeamiset arvoista, niiden nousut ja laskut kumoavat ja tasoittavat toisensa. Jos siis jätetään ottamatta huomioon monopolien vaikutus ja eräät muut modifikaatiot, jotka minun nyt täytyy sivuuttaa, kaikki tavarat myydään keskimäärin niitä vastaavasta arvosta eli luonnollisiin hintoihin. Keskimääräiset ajanjaksot, joiden aikana markkinahintojen heilahtelut tasoittavat toisensa, ovat erilaisia eri tavaroiden suhteen, koska tarjonnan sovittaminen kysynnän mukaiseksi on toiseen tavaralajiin nähden helpompaa ja toiseen vaikeampaa.
Kun nyt yleensä puhuen enemmän tai vähemmän pitkän ajanjakson kuluessa kaikki tavarat myydään arvoaan vastaavaan hintaan, niin on mieletöntä olettaa, että voitto — ei yksityisissä tapauksissa saatu, vaan eri teollisuusalojen vakituinen ja tavanomainen voitto — syntyisi tavaroiden hinnanlisäyksestä tai siitä, että ne myydään hintaan, joka ylittää niiden arvon. Tällaisen käsityksen järjettömyys käy selvästi ilmi, kun se yleistetään. Sen, minkä joku myyjänä jatkuvasti voittaisi, hän menettäisi jatkuvasti ostajana. Tässä ei auta se, että viitataan ihmisiin, jotka ovat ostajia olematta myyjiä tai ovat kuluttajia olematta tuottajia. Se minkä nämä ihmiset maksavat tuottajille, heidän pitäisi ensin saada näiltä ilmaiseksi. Jos joku ensin ottaa teiltä rahaa ja antaa sen sitten takaisin ostamalla tavaroitanne, niin ette milloinkaan rikastu myymällä tavaroitanne kalliimmalla hinnalla tälle samalle henkilölle. Tällaiset liiketoimet voivat vähentää tappiota, mutta eivät suinkaan auta saamaan voittoa.
Selittääksenne voiton yleisen luonteen teidän täytyy lähteä siitä väittämästä, että tavarat myydään keskimäärin niiden todellisesta arvosta ja voitto saadaan myytäessä tavarat arvonsa mukaisesti, ts. niissä olennoitunutta työmäärää vastaavasti. Ellette tältä perustalta voi selittää voittoa, ette ylipäänsä voi sitä selittää. Tämä kuulostaa paradoksilta ja tuntuu olevan ristiriidassa jokapäiväisen kokemuksen kanssa. Paradoksi on sekin, että maa kiertää auringon ympäri ja vesi on kokoonpantu kahdesta helposti syttyvästä kaasusta. Tieteelliset totuudet ovat aina paradokseja, jos niitä tarkastellaan jokapäiväisen kokemuksen kannalta, joka huomioi vain esineiden pettävän ulkonäön.
[1] A. Smith. An Inquiry into the Nature and Causes of the Wealth of Nations (Kansojen varallisuus), I nide, Edinburgh 1814, s. 93. Toim.
[2] — päinvastoin. Toim.