Friedrich Engels

Anti-Dühring

1878


Johdanto

I. Yleistä

Sisältönsä puolesta uudenaikainen sosialismi on etupäässä yhtäältä omistavien ja omistamattomien, palkkatyöläisten ja porvariston välillä nyky-yhteiskunnassa vallitsevien luokkavastakohtaisuuksien ja toisaalta tuotannossa vallitsevan anarkian tarkkailun synnyttämän näkemyksen tuote. Teoreettisen muotonsa puolesta se kuitenkin ilmeni aluksi vain 1700-luvun suurten ranskalaisten valistusfilosofien esittämien periaatteiden näköjään johdonmukaisempana eteenpäinkehittelynä.[1] Jokaisen uuden teorian tavoin oli sosialismin alussa kytkeydyttävä jo olemassa olevaan ajatusaineistoon, niin lujasti kuin se olikin juurtunut taloudellisiin tosiasioihin.

Suurmiehet, jotka Ranskassa valistivat päitä tulevalle vallankumoukselle, esiintyivät itsekin äärimmäisen vallankumouksellisesti. He eivät tunnustaneet mitään ulkoista auktoriteettia, oli se minkälainen hyvänsä. Uskontoon, luonnonkäsitykseen, yhteiskuntaan, valtiojärjestykseen — kaikkeen kohdistettiin mitä säälimättömintä arvostelua; kaiken tuli todistaa olemassaolonsa oikeutus järjen tuomioistuimen edessä tai hävitä olemattomiin. Ajatteleva ymmärrys asetettiin kaiken ainoaksi mittapuuksi. Se oli aikaa, jolloin maailma, kuten Hegel sanoo, asetettiin päälaelleen,[2] ensinnäkin siinä mielessä, että esitettiin vaatimus jonka mukaan ihmisaivojen jä sen ajattelutyöllä luomien opinkappaleiden piti saada toimia kaiken inhimillisen toiminnan ja yhteiskunnallisen olemisen perustana; sitten myöhemmin laajemmassakin mielessä sikäli, että näiden opinkappaleiden kanssa ristiriidassa ollut todellisuus käännettiin vallan kokonaan ylösalaisin. Kaikki siihenastiset yhteiskunta- ja valtiomuodot, kaikki aikansa eläneet käsitykset heitetään järjettöminä romuvarastoon; maailma oli tähän asti vain antanut ennakkoluulojen johtaa itseään; kaikki mennyt ansaitsi osakseen vain sääliä ja halveksuntaa. Vasta nyt valkeni päivä; tästä hetkestä alkaen ikuinen totuus, ikuinen oikeudenmukaisuus, luonnon itsensä määräämä tasavertaisuus ja luovuttamattomat ihmisoikeudet työntäisivät tieltään taikauskon, vääryyden, etuoikeudet ja sorron.

Tiedämme nyt, ettei tuo järjen valtakunta ollut muuta kuin porvariston idealisoitu valtakunta; että ikuisesta oikeudenmukaisuudesta tuli toteutettuna porvarillinen oikeuslaitos; tasavertaisuus typistyi kansalaisten samanarvoisuudeksi lain edessä; yhdeksi oleellisimmaksi ihmisoikeudeksi julistettiin... porvarillinen omaisuus. Järjen valtio, Rousseaun yhteiskuntasopimus,[3] syntyi maailmaan porvarillisena demokraattisena tasavaltana eikä se muunlaisena olisi voinutkaan syntyä. Paremmin kuin edeltäjänsäkään eivät 18. vuosisadan suuret ajattelijat päässeet astumaan yli rajojen, jotka heidän oma aikakautensa oli heille asettanut.

Mutta feodaaliaateliston ja porvariston vastakohtaisuuden rinnalla oli olemassa riistäjien ja riistettyjen, rikkaiden tyhjäntoimittajien ja työtätekevien köyhien välinen yleinen vastakohtaisuus. Juuri tämä seikka antoi porvariston edustajille mahdollisuuden esiintyä ei vain yhden määrätyn luokan vaan koko kärsivän ihmiskunnan nimissä. Ja enemmänkin. Syntymästään saakka porvaristoa raskauttaa sen oma vastakohta: kapitalisteja ei voi olla ilman palkkatyöläisiä, ja samassa suhteessa kuin keskiaikainen ammattikuntaporvari kehittyi uuden ajan porvariksi, samassa suhteessa kehittyi myös ammattikunnan kisälli ja ammattikuntalaitoksen ulkopuolelle jäänyt päivätyöläinen proletaariksi. Ja vaikka porvaristo suurin piirtein saattoikin väittää aatelistoa vastaan taistellessaan edustavansa samalla tuon ajan eri työtätekevien luokkien etuja, nostatti jokainen suuri porvarillinen liike myös itsenäistä liikehtimistä niiden luokkien keskuudessa, jotka olivat uudenaikaisen proletariaatin enemmän tai vähemmän kehittyneitä edeltäjiä. Tällaisina on pidettävä Thomas Münzerin liikettä Saksan uskonpuhdistuksen ja talonpoikaissodan aikana, Englannin suuren vallankumouksen levellereitä[4] ja Ranskan suuren vallankumouksen Babeufia. Tällaisten vielä kypsymättömän luokan vallankumouksellisten aseellisten kapinalipun nostojen rinnalla esiintyi vastaavia teoreettisiakin mielenilmauksia: 16. ja 17. vuosisadalla utooppisia kuvauksia ihanteellisista yhteiskuntaoloista,[5] 18. vuosisadalla jo suoranaisia kommunistisia teorioita (Morelly ja Mably). Tasa-arvoisuuden vaatimus ei enää rajoittunut poliittisiin oikeuksiin, sen oli ulotuttava myöskin yksilön yhteiskunnalliseen asemaan. Ei pitänyt poistettaman vain luokkien etuoikeuksia, vaan itse luokkaerotkin. Askeettinen, spartalaismallinen kommunismi oli uuden opin ensimmäisenä ilmenemismuotona. Tämän jälkeen seurasi kolme suurta utopistia: Saint-Simon, jonka opissa porvarillinen suunta vielä säilytti määrätynlaisen kelpoisuuden proletaarisen rinnalla; Fourier ja Owen, joka kehittyneimmän kapitalistisen tuotannon maassa ja sen synnyttämien vastakohtien vaikutuksen ansiosta kehitteli ehdotuksiaan luokkaerojen poistamiseksi kytkeytyen välittömästi ranskalaiseen materialismiin.

Kaikille kolmelle on yhteistä, etteivät he asettuneet ajamaan tällä välin jo historiallisesti syntyneen proletariaatin etuja. Valistusajattelijoiden tapaan eivät hekään halunneet vapauttaa tiettyä luokkaa, vaan koko ihmiskunnan. Valistusajattelijoiden lailla he halusivat perustaa järjen ja ikuisen oikeudenmukaisuuden valtakunnan. Mutta heidän valtakuntansa on yhtä kaukana valistusajattelijoiden valtakunnasta kuin taivas maasta. Näiden valistajien periaatteiden mukaan järjestetty porvarillinen maailma on järjetön ja epäoikeudenmukainen, ja siksi sekin vaeltaa kadotuksen kattilaan samoin kuin feodalismi ja kaikki aiemmat yhteiskuntamuodot. Todellinen järki ja oikeudenmukaisuus ovat olleet hallitsematta maailmaa vain siitä syystä, ettei niitä aiemmin oltu tiedostettu oikealla tavalla. Puuttui se nerokas yksityinen ihminen, joka nyt on astunut esiin ja tiedostanut totuuden: se, että hän on nyt ilmaantunut, että totuus on juuri nyt tiedostettu, ei tapahdu historiallisen kehitysyhteyden välttämättömyydestä, se ei ole kiertämätöntä, vaan pelkkä onnellinen sattuma. Yhtä hyvin hän olisi voinut syntyä 500 vuotta aikaisemmin, ja siinä tapauksessa hän olisi säästänyt ihmiskunnan viideltäsadalta erehdysten, taistelujen ja kärsimysten vuodelta.

Tämä näkemystapa on oleellisesti kaikilla englantilaisilla ja ranskalaisilla sekä ensimmäisillä saksalaisilla sosialisteilla, Weitling mukaan lukien. Sosialismi on absoluuttisen totuuden, järjen ja oikeudenmukaisuuden ilmaus, joka on vain keksittävä jotta se omalla voimallaan valloittaisi maailman; koska tämä absoluuttinen totuus on ajasta, paikasta ja inhimillisestä, historiallisesta kehityksestä riippumaton, on pelkkä sattuma, milloin ja missä se keksitään. Lisäksi kunkin koulukunnan perustajalla on erilainen totuus, järki ja oikeudenmukaisuus; ja kun jokaisen asianomaisen subjektiivinen ymmärrys, omat elämänolosuhteet, oma tietomäärä ja ajattelun kouliintuminen määräävät hänen absoluuttisen totuutensa, järkensä ja oikeutensa laadun, niin tässä absoluuttisten totuuksien yhteenotossa ei ollut muuta mahdollista ratkaisua kuin että vastakohdat kuluttavat toisensa pois. Tästä ei voinut syntyä mitään muuta kuin jonkinlaista eklektistä keskimääräissosialismia, jollainen itse asiassa vallitsee vieläkin useimpien Ranskan ja Englannin sosialististen työläisten aivoja. Tämä eklektinen sosialismi on mitä moninaisimpia vivahteita sallivaa sekoitusta, jossa on vähemmän teräviä kriittisiä huomautuksia, taloudellisia opinkappaleita ja erilaisten lahkon perustajain yhteiskunnallisia tulevaisuudenkuvitelmia, sekoitusta, joka syntyy sitä helpommin, mitä enemmän määrätyn muodon terävät kulmat hioutuvat pois sen osasista väittelyjen virrassa, aivan kuten pyöreät piikivet hioutuvat purossa. Jotta sosialismista olisi voitu luoda tiedettä, oli se ensin asetettava reaaliselle perustalle.

18. vuosisadan ranskalaisen filosofian rinnalla ja jäljessä oli tällä välin syntynyt uudempi saksalainen filosofia, jonka päätekohdaksi tuli Hegel. Sen suurimpana ansiona oli dialektiikan asettaminen jälleen ajattelun korkeimmaksi muodoksi. Vanhat kreikkalaiset filosofit olivat kaikki synnynnäisiä, luontoperäisiä dialektikkoja, ja Aristoteles, universaalisin kreikkalainen ajattelija, onkin jo tutkinut dialektisen ajattelun olennaisimpia muotoja.[6] Uudempi filosofia sitä vastoin, vaikka dialektiikalla siinäkin oli loistavia edustajia (esim. Descartes ja Spinoza), oli etenkin englantilaisen vaikutuksen vuoksi yhä enemmän juuttunut niin sanottuun metafyysiseen ajattelutapaan, joka hallitsi myöskin miltei kaikkia 18. vuosisadan ranskalaisia ajattelijoita, ainakin heidän filosofisia erikoisteoksiaan. Varsinaisen filosofian ulkopuolella he kykenivät kyllä luomaan dialektiikan mestariteoksia; muistakaamme vain Diderotin »Rameaun veljenpoikaa»[7] ja Rousseaun »Tutkimusta ihmisten välisen epätasa-arvoisuuden alkuperästä». — Esitämme seuraavassa lyhyesti kummankin ajattelutavan oleellisimmat kohdat. Myöhemmin meidän on käsiteltävä asiaa vielä perusteellisemmin.

Asettaessamme ajatuksellisen tarkkailun kohteeksi luonnon tai ihmiskunnan historian tai oman henkisen toimintamme, on edessämme aluksi kuva, jossa yhteydet ja vuorovaikutukset loputtomasti kietoutuvat toisiinsa, kuva, jossa mikään ei jää samanlaiseksi eikä samaan paikkaan, missä se aiemmin oli, vaan kaikki liikkuu, muuttuu, syntyy ja häviää. Tämä alkuperäinen, naiivi, mutta asiallisesti oikea maailmankatsomus oli ominaista vanhalle kreikkalaiselle filosofialle, ja ensimmäisenä sen on selvästi lausunut julki Herakleitos: Kaikki on eikä ole, sillä kaikki virtaa, on alituisesti muuttumassa, alituisesti syntymässä ja häviämässä. Mutta tämä näkemys, niin oikein kuin se tavoittaakin ilmiöiden kokonaiskuvan yleisen luonteen, ei kuitenkaan riitä selvittämään niitä yksityiskohtia joista tämä kokonaiskuva on muodostunut; ja niin kauan kun emme tuohon pysty, jää kokonaiskuvakin meille epäselväksi. Tiedostaaksemme nuo yksittäiset seikat on meidän irrotettava ne luonnollisista tai historiallisista yhteyksistään ja tutkittava kutakin erikseen sen laadun, erikoisten syiden ja vaikutusten sekä muiden samankaltaisten seikkojen mukaan. Tämä on ennen kaikkea luonnontieteen ja historiantutkimuksen tehtävä. Nämä olivat tutkimushaaroja, jotka klassisen ajan kreikkalaisilla esiintyivät varsin hyvin perustein vain alistetussa asemassa, koska niiden tehtävänä oli aluksi ennen kaikkea aineiston kokoonkerääminen. Eksakti luonnontutkimus pääsi kreikkalaisilla alulle vasta aleksandrialaisella kaudella[8] ja myöhemmin keskiajalla sitä kehittivät edelleen arabit. Todellinen luonnontiede alkaa kuitenkin vasta 1400-luvun jälkimmäiseltä puoliskolta ja siitä lähtien se on edistynyt yhä nopeammin. Luonnon purkaminen yksittäisiin osiinsa, eri luonnon tapahtumakulkujen ja luontokappaleiden ryhmitteleminen määrättyihin luokkiin, orgaanisten olioiden sisäisen rakenteen ja niiden moninaisten anatomisten muodostumien tutkiminen olivat perusedellytyksenä sille jättimäiselle edistykselle, mikä luonnontuntemuksessa on tapahtunut viimeisten 400 vuoden aikana. Mutta siitä meille on samalla jäänyt tavaksi käsitellä luontokappaleita ja luonnonilmiöitä yksittäin otettuina, suuren kokonaisyhteyden ulkopuolella; ei siis liikkuvina, vaan lepotilassa olevina, ei olennaisesti muuttuvina, vaan kiinteinä vakioina, ei elävinä vaan kuolleina. Ja tämän näkemystavan siirtyessä Baconin ja Locken välittämänä luonnontieteestä filosofiaan, loi se viime vuosisatojen erityisen ahdasjärkisyyden muodon, metafyysisen ajattelutavan.

Metafyysikolle oliot ja niiden ajatukselliset heijastuskuvat, käsitteet, ovat yksittäisiä, peräkkäin ja toisia huomioon ottamatta tarkasteltavia, kiinteitä, jäykkiä, kerralla annettuja tutkimuksen kohteita. Hän ajattelee yksinomaan sovittamattomissa vastakohdissa: hänen puheensa on: »Niin, niin, tahi ei, ei. Mitä siihen lisätään, se on pahasta».[9] Hänen mielestään jokin olio joko on olemassa tai ei; jokin olio ei voi olla samalla itsensä ja jokin toinen. Positiivinen ja negatiivinen sulkevat toisensa ehdottomasti pois; syy ja vaikutus ovat myöskin toisiinsa nähden jäykässä vastakohdassa. Tämä ajattelutapa ilmenee meistä ensi silmäyksellä sen vuoksi erittäin hyväksyttävältä, koska se on juuri niin sanottua tervettä ihmisjärkeä. Mutta niin arvossa pidettävää seuraa kuin tuo terve ihmisjärki onkin kotioloissa neljän seinän sisällä, joutuu se kokemaan vallan ihmeellisiä seikkailuja uskaltautuessaan tutkimuksen laajaan maailmaan. Ja metafyysinen katsomustapa, niin laajoilla alueilla kuin sillä kussakin tapauksessa tutkimuskohteen luonnon mukaan onkin oikeutuksensa ja välttämättömyytensäkin, törmää kuitenkin aina ennemmin tai myöhemmin rajaan, jonka toisella puolen siitä tulee yksipuolinen, ahdas, abstraktinen, rajaan, jonka takana se eksyy ratkaisemattomiin ristiriitoihin unohtaessaan, että yksityisten asiain ja esineitten takana on niiden keskinäisyhteys, niiden olemisen takana niiden tuleminen ja häviäminen, niiden levon takana niiden liike. Tämän unohtaessaan metafyysinen katsomustapa ei näe metsää puilta. Arkipäiväisissä tapauksissa tiedämme ja kykenemme varmuudella sanomaan esimerkiksi onko tietty eläin olemassa vai ei; mutta tarkemmin tutkittaessa käykin ilmi, että kysymys on usein mitä monimutkaisin. Tämän tietävät varsin hyvin lakimiehet, jotka turhaan ovat piinanneet päätään löytääkseen jonkun järjellisen rajan, josta alkaen sikiön tappaminen äidin kohdussa merkitsee murhaa. Ja yhtä vaikeaa on määrätä kuolinhetkeä, koska fysiologia on osoittanut ettei kuolema ole kertakaikkinen, silmänräpäyksellinen tapaus, vaan sangen pitkällinen tapahtumakulku. Samoin jokainen orgaaninen olento on joka hetki sama eikä kuitenkaan sama; joka hetki se muokkaa ulkoapäin ottamiaan aineita ja erittää toisia, sen ruumiissa kuolee yhtenään vanhoja soluja ja syntyy uusia; lyhyemmän tai pidemmän ajan kuluttua sen ruumiin aines uudistuu täydellisesti uusien ainesatomien korvatessa vanhat, joten jokainen orgaaninen olento on aina sama ja kuitenkin jokin toinen. Lähemmin asiaa tarkastellessamme havaitsemme niin ikään, että jonkin vastakohtaisuuden kummatkin navat, esimerkiksi positiivinen ja negatiivinen, ovat yhtä toisistaan erottamattomia knin vastakkaisiakin, ja että ne kaikesta vastakkaisuudesta huolimatta läpäisevät toisensa. Samoin on syyn ja vaikutuksen laita: nehän ovat mielteitä, jotka ovat sellaisinaan päteviä vain kun niitä sovelletaan yksittäiseen tapaukseen. Mutta kun tarkastelemme tätä yksittäistapausta yleisessä yhteydessään maailman kokonaisuuteen, nuo käsitteet yhtyvät, sulautuvat universaalisen vuorovaikutuksen näkemykseen, jossa syy ja vaikutus vaihtavat jatkuvasti paikkaansa siten, että se, mikä nyt ja tässä on vaikutus, on tuolla ja silloin syy, ja päinvastoin.

Kaikki nämä tapahtumakulut ja ajattelumetodit eivät sovi metafyysisen ajattelun puitteisiin. Dialektiikka sitä vastoin, joka näkee oliot sekä niiden käsitteelliset heijastuskuvat oleellisesti niiden keskinäisessä yhteydessä, toisiinsa kytkeytyneinä, liikkuvina, syntyvinä ja häviävinä, saa vain lisävahvistusta omalle menettelytavalleen edellä kuvatun kaltaisista ilmiöistä. Luonto on dialektiikan koetinkivi, ja meidän on myönnettävä uudenaikaisen luonnontieteen antaneen tätä kokeilua varten perin runsaan, päivittäin lisääntyvän aineiston ja todistaneen näin, että luonnossa kaikki tapahtuu viime kädessä dialektisesti eikä metafyysisesti. Tähän asti on kuitenkin sormin voitu laskea ne luonnontutkijat, jotka ovat oppineet ajattelemaan dialektisesti, ja niinpä tuo rajaton sekamelska, joka nyt vallitsee teoreettisessa luonnontieteessä saattaen epätoivoon opettajat ja oppilaat, kirjoittajat ja lukijat, onkin selitettävissä sillä, että tieteen löytämät tulokset ja perinnäinen ajattelutapa ovat joutuneet ristiriitaan keskenään.

Eksakti esitys maailman kokonaisuudesta, sen ja ihmiskunnan kehityksestä samoin kuin tätä kehitystä heijastavasta peilikuvasta ihmisten päissä voidaan siis laatia vain dialektista tietä, ottamalla alinomaa huomioon syntymisen ja häviämisen, progressiivisten tai regressiivisten muutosten yleiset vuorovaikutukset. Ja uudempi saksalainen filosofia esiintyikin juuri tämä mielessään. Kant aloitti uransa muuttamalla Newtonin stabiilin aurinkokunnan — kunhan tuo kuuluisa alkusysäys oli ensin saatu annetuksi — ja sen ikuisen keston historialliseksi tapahtumakuluksi: aurinko ja kaikki planeetat ovat syntyneet pyörivistä sumumassoista. Samalla Kant tuli jo johtopäätökseen, että tähän syntymiseen pakostakin liittyy aurinkokunnan tulevaisuudessa tapahtuva häviäminen. Laplace perusteli puolta vuosisataa myöhemmin hänen käsityksensä matemaattisesti, ja kun vielä toiset puolivuosisataa oli kulunut, spektroskooppi osoitti, että avaruudessa todella on erilaisilla tiivistymisasteilla olevia hehkuvia kaasumassoja.[10]

Päätepisteeksi tälle uudemmalle saksalaiselle filosofialle muodostui Hegelin järjestelmä, jossa ensi kertaa — ja siinä juuri onkin sen suuri ansio — esitetään koko luonnon, historian ja hengen maailma prosessina, ts. alituisesti liikkuvana, muuttuvana ja kehittyvänä sekä yritettiin osoittaa tämän liikkeen ja kehityksen sisäinen yhteys.[11] Tästä näkökulmasta ihmiskunnan historia ei enää näyttänyt mielettömien väkivallantekojen hurjalta sekamelskalta, tekojen, jotka nyt kypsyneen filosofijärjen tuomioistuimen edessä ovat kaikki yhtä tuomittavia ja jotka on parasta unohtaa niin pian kuin mahdollista. Historia näytti nyt ihmiskunnan itsensä kehitysprosessilta, ja ajattelun tehtäväksi tuli nyt seurata sen asteittaista kehitystä kaikkia harhateitä myöten sekä osoittaa sisäisen lainmukaisuuden olemassaolo kaikkien näennäisten satunnaisuuksien takaa.

Se että Hegel ei ratkaissut tehtävää, on tässä yhteydessä samantekevää. Hänen historiallinen ansionsa oli sen asettaminen. Se onkin muuten sellainen tehtävä, jota ainoakaan yksilö ei milloinkaan kykene ratkaisemaan. Vaikka Hegel — Saint-Simonin ohella — oli aikansa universaalisin ajattelija, rajoittivat häntä silti ensinnäkin hänen oma tietopiirinsä, jolla pakostakin oli rajansa ja toisaalta hänen oman aikansa tieto- ja käsityspiiri joka oli ahtaanlainen sekä laajuudessa että syvyydessä. Mutta oli vielä kolmaskin seikka. Hegel oli idealisti, toisin sanoen hänen mielestään hänen päänsä ajatukset eivät olleet todellisten olioiden ja tapahtumakulkujen enemmän tai vähemmän abstrakteja heijastuskuvia, vaan päinvastoin: oliot ja niiden kehitys olivat hänelle vain jossakin jo ennen maailmaa olemassaolleen »idean» toteutuneita heijastuskuvia. Näin kaikki kääntyi päälaelleen, ja maailman todellinen yhteys kävi aivan nurinkuriseksi. Ja niin oikein ja nerokkaasti kuin Hegel käsittikin monet yksittäiset kokonaisyhteydet, jäi niihinkin mainituista syistä pakostakin paljon paikkailtua, keinotekoista, väkinäisesti rakenneltua, sanalla sanoen nurinkurista. Hegelin järjestelmä oli sellaisenaan jättiläismäinen keskonen, mutta myös viimeinen laatuaan. Sitä vaivasi nimittäin vielä muuan parantumaton sisäinen ristiriita: yhtäältä sen oleellisena edellytyksenä oli näkemys, jonka mukaan ihmiskunnan historia on kehitysprosessi, jolle jo sen oman luonteen mukaan ei voida keksiä intellektuaaliseksi päätekohdaksi mitään niin sanottua absoluuttista totuutta; mutta toisaalta tuo järjestelmä juuri väitti olevansa absoluuttisen totuuden yhteenveto käsitteissä. Kaiken kattava, kertakaikkisesti loppuun viety luonnon ja historian tiedostuksen järjestelmä on ristiriidassa dialektisen ajattelun peruslakien kanssa. Tämä ei suinkaan kumoa, vaan päinvastoin vahvistaa sen tosiasian, että koko ulkomaailman systemaattinen tiedostaminen voi edistyä jättiläisaskelin sukupolvesta toiseen.

Tietoisuus tähänastisen saksalaisen idealismin koko nurinkurisuudesta johti vääjäämättä materialismiin, mutta, pantakoon merkille, ei kuitenkaan 1700-luvun ainoastataan metafyysiseen, täysin mekaaniseen materialismiin. Päinvastoin kuin ne, jotka naiivissa vallankumouksellisuudessaan yksinkertaisesti hylkäsivät koko aiemman historian, käsittää nykyaikainen materialismi historian ihmiskunnan kehitysprosessiksi, jonka liikelakien löytämisen se on asettanut tehtäväkseen. 1700-luvun ranskalaiset, kuten myös Hegel, käsittivät luonnon liikkuvan ahtaissa kehissä, muodostavan itsessään samanlaisena pysyvän kokonaisuuden ikuisille taivaankappaleineen, kuten Newton opetti, ja muuttumattomille eliölajeineen, kuten Linne opetti. Tämän käsityksen vastapainoksi uudenaikainen materialismi suorittaa yhteenvedon luonnontieteiden viimeaikaisista edistysaskelista ja päätyy toteamaan, että luonnollakin on ajallinen historiansa, että sekä taivaankappaleet että eliölajit, jotka suotuisissa oloissa saattavat asustaa niillä, syntyvät ja häviävät, ja että kiertokulkuliikkeet, sikäli kuin niitä on yleensä olemassa, ovat mittasuhteiltaan äärettömän paljon laajempia. Kummassakin tapauksessa materialismi on olennaisesti dialektista eikä se enää tarvitse muiden tieteiden yläpuolella olevaa filosofiaa. Niin pian kuin jokaiselle erilliselle tieteelle asetetaan vaatimukseksi, että sen on oltava selvillä asemastaan sekä tutkimuskohteensa tuntemisen että sen kokonaisyhteyden suhteen, on jokainen kokonaisyhteyttä käsittelevä erityinen tiede tarpeeton. Siten koko tähänastisesta filosofiasta jää itsenäisenä jäljelle oppi ajattelusta ja sen laeista — muodollinen logiikka ja dialektiikka. Kaikki muu sulautuu luontoa ja historiaa käsittelevään positiiviseen tieteeseen.

Luontoa koskevan näkemyksen mullistus saattoi kuitenkin toteutua vain siinä määrin kuin tutkimus tarjosi vastaavaa positiivista tiedostusainesta. Mutta jo paljon aiemmin oli ilmennyt historiallisia tapahtumia, jotka saivat aikaan ratkaisevan käänteen historiankäsityksessä. 1831 oli Lyonissa sattunut ensimmäinen työläiskapina; 1838–1842 saavutti ensimmäinen kansallinen työväenliike, Englannin chartismi, huippunsa. Luokkataistelu proletariaatin ja porvariston välillä astui Euroopan kehittyneimpien maiden historiassa etualalle samassa mitassa kun niissä kehittyi yhtäältä suurteollisuus ja toisaalta porvariston vastahankittu poliittinen valta. Tosiasiat osoittivat yhä iskevämmin valheiksi porvarillisen taloustieteen opit pääoman ja työn samanlaisista yhteiseduista, yleisestä sopusoinnusta ja yleisestä hyvinvoinnista, joka seuraisi muka vapaasta kilpailusta.[12] Näitä tosiasioita oli nyt enää mahdoton torjua, yhtä vähän kuin ranskalaista ja englantilaista sosialismiakaan, joka perin epätäydellisenäkin oli niiden teoreettinen ilmaus. Mutta vanha idealistinen historiankäsitys, jota ei vielä oltu syrjäytetty, ei tuntenut mitään aineellisille intresseille pohjautuvia luokkataisteluja eikä yleensäkään mitään aineellisia intressejä; tuotanto ja kaikki taloudelliset suhteet esiintyivät siinä vain ohimennen, »kulttuurihistorian» alistettuina aineksina. Uudet tosiasiat pakottivat asettamaan koko siihenastisen historian uuden tutkimuksen kohteeksi, ja tällöin osoittautui, että kaikki siihenastinen historia oli luokkataistelujen historiaa,[13] että nämä keskenään taistelevat yhteiskuntaluokat joka kerta ovat tuotannon ja kanssakäymisen suhteiden, sanalla sanoen, aikakautensa taloudellisten suhteiden tuotteita; että siis kulloinenkin yhteiskunnan taloudellinen rakenne muodostaa sen reaalisen perustan, jolta lähtien on viime kädessä selitettävissä kunakin historian kautena syntynyt, oikeudellisista ja poliittisista laitoksista samoin kuin uskonnollisista, filosofisista ja muista käsityksistä muodostunut päällysrakenne. Näin idealismi karkotettiin viimeisestä pakopaikastaan, historiankäsityksestä, näin oli esitetty materialistinen historiankäsitys ja löydetty tie, jonka kautta ihmisten tajunta selitettiin heidän olemisestaan, eikä, kuten tähän asti, heidän olemisensa heidän tajunnastaan.

Tämän materialistisen historiankäsityksen kanssa oli siihenastinen sosialismi kuitenkin yhtä jyrkässä ristiriidassa kuin ranskalaisen materialismin luonnonkäsitys dialektiikan ja uudemman luonnontieteen kanssa. Siihenastinen sosialismi arvosteli tosin vallitsevaa kapitalistista tuotantotapaa ja sen seurauksia, muttei kyennyt selittämään sitä, ei siis myöskään selvittämään välejään kanssa; se saattoi vain hylätä sen huonona. Kyse oli kuitenkin siitä, että tämä kapitalistinen tuotantotapa oli yhtäältä selvitettävä väistämättömäksi historiallisessa yhteydessään ja määrätyn historiallisen ajanjakson välttämättömyytenä, minkä takia sen oli myös välttämättä tuhouduttava; ja toisaalta piti paljastaa tämän tuotantotavan sisäinen luonne, joka edelleenkin oli pysynyt tuntemattomana, koska tähänastinen kritiikki oli kohdistunut kiivaampana sen turmiollisiin seurauksiin kuin itse asiankulkuun. Tämä tapahtui lisäarvon löytämisen kautta. Todistettiin, että kapitalistisen tuotantotavan ja sen puitteissa tapahtuvan työläisten riiston perusmuotona on maksamattoman työn anastus; että kapitalisti, vaikka hän maksaakin työläisensä työvoimasta sen täyden arvon, mikä siitä maksetaan tavarana tavaramarkkinoilla, kiskoo siitä kuitenkin enemmän arvoa kuin itse on maksanut; ja että tämä lisäarvo viime kädessä muodostaa sen arvosumman, josta yhä kasvava pääomamäärä kertyy omistavien luokkien käsiin. Sekä kapitalistisen tuotannon että pääoman tuotannon kulku oli selitetty.

Näistä molemmista suurista keksinnöistä — materialistisesta historiankäsityksestä ja kapitalistisen tuotannon salaisuuden paljastumisesta lisäarvon avulla — olemme kiitollisuudenvelassa Marxille. Niiden myötä sosialismista tuli tiedettä, jonka lähimpänä tehtävänä nyt on kaikkien yksityiskohtiensa ja yhteyksiensä tutkiminen ja kehittäminen edelleen.

Suunnilleen tällainen oli tilanne teoreettisen sosialismin ja kuoleutuneen filosofian alueella, kun herra Dühring aikamoista meteliä pitäen ryntäsi näyttämölle ja julisti aikaansaaneensa täydellisen mullistuksen filosofiassa, poliittisessa taloustieteessä ja sosialismissa.

Katsokaamme siis, mitä herra Dühring meille lupaa — ja mitä hän pitää.

 

II. Mitä herra Dühring lupaa

Herra Dühringin teokset, jotka tässä ennen muuta tulevat kysymykseen, ovat »Filosofian kurssi», »Kansan- ja yhteiskuntataloustieteen kurssi» sekä »Kansantaloustieteen ja sosialismin kriittinen historia».[14] Meitä kiinnostaa lähinnä ensin mainittu teos.

Heti ensi sivulla herra Dühring julistaa olevansa

»se, joka ottaa edustaakseen tätä voimaa» (filosofiaa) »omana aikanaan ja lähinnä avautuvana ajanjaksona».[15]

Hän siis julistautuu nykyajan ja »lähinnä avautuvan» tulevaisuuden ainoaksi tosi filosofiksi. Ken hänestä poikkeaa, poikkeaa totuudesta. Monet ihmiset ovat jo ennen herra Dühringiä ajatelleet itsestään tähän tapaan, mutta — Richard Wagneria lukuun ottamatta — hän kaiketi on ensimmäinen, joka sanoo tämän näin rennosti itsestään. Ja lisäksi se totuus, jonka hän on esittänyt, on

»viime kädessä lopullinen totuus».

Herra Dühringin filosofia on

»luonnollinen järjestelmä eli todellisuusfilosofiaa... Todellisuus ajatellaan siinä tavalla, joka sulkee pois kaiken horjahtelun haaveilevaan ja subjektivistisesti rajoitettuun maailmankäsitykseen».

Tämä filosofia on siis sen laatuista, että se kohottaa herra Dühringin hänen oman henkilökohtaisen, subjektiivisen rajoittuneisuutensa yläpuolelle, jonka olemassaoloa hän ei itsekään voi kieltää. Tämä on toki välttämätöntä, jos hänen kerran pitäisi pystyä toteamaan viime käden lopullisia totuuksia, vaikka emme tosin vielä ole havainneet, miten tällainen ihme voisi tapahtua.

Tämä »hengelle sinänsä arvokkaan tiedon luonnollinen järjestelmä» on »tinkimättä vähääkään ajatuksen syvyydestä määritellyt varmasti olemisen perushahmot». »Todella kriittisestä näkökulmastaan» käsin se tarjoaa »todellisen ja sen mukaisesti luonnon ja elämän todellisuuteen suuntautuneen filosofian aineksia, joka ei jätä katseltavaksi mitään pelkästään näennäistä horisonttia, vaan avaa valtavan mullistavassa liikkeessään kaikki ulkoisen ja sisäisen luonnon maat ja taivaat». Se on »uusi ajatustapa», ja sen tuloksina ovat »perinpohjin omaperäiset johtopäätökset ja katsomukset... järjestelmää luovat ajatukset... vahvistetut totuudet». Siinä meillä on edessämme »työ, jonka on etsittävä voimaansa keskittyneestä aloitteesta» — mitä se sitten merkinneekään. Se on »juuriin asti kaivautuva tutkimus... juureva tiede... ankaran tieteellinen käsitys olioista ja ihmisistä... kaikinpuolisesti läpitunkeutuvaa ajatustyötä... ajatuksen hallittavissa olevien edellytysten ja seurausten luovaa... hahmottamista... ehdottoman perustavanlaatuinen».

Taloudellis-poliittisella alueella ei hän vain anna meille

»historiallisesti ja systemaattisesti laajoja teoksia», joista historialliset teokset vielä sitä paitsi ovat niin erikoisia kiitos »minun historiallisten kuvausteni korkean tyylin» ja talousopilliset täynnä »luovia käänteitä»,

vaan hän esittää myös kaiken päätökseksi oman täysin valmiin sosialistisen suunnitelmansa tulevaisuuden yhteiskuntaa varten. Tuo suunnitelma on

»selvän ja pohjimmaisiin juuriin asti ulottuvan teorian käytännöllinen hedelmä»,

ja sen vuoksi yhtä erehtymätön ja ainoa autuaaksi tekevä kuin Dühringin filosofiakin; sillä

»ainoastaan siinä sosialistisessa muodostelmassa, jota minä olen omassa 'Kansan- ja yhteiskunta taloustieteen kurssi' -teoksessani luonnehtinut, saattaa oikea omistaminen astua pelkästään näennäisen ja ohimenevän tai sitten väkivaltaisen omistamisen tilalle». Minkä mukaan tulevaisuuden on suuntauduttava.

Tätä herra Dühringin herra Dühringille tarjoamaa ylistysten kukkavihkoa voisi helposti paisuttaa kymmenkertaiseksi. Mutta jo edellä esitettykin saattaa panna lukijan vahvasti epäilemään, onko hän todella tekemisissä filosofian kanssa vai onko kyseessä... mutta meidän on pyydettävä lukijaa pidättäytymään arviostaan kunnes hän on lähemmin tutustunut mainittuun juurevuuteen. Poimimme oheisen kukkakimpun vain osoittaaksemme, ettei edessämme nyt ole tavallinen filosofi ja sosialisti, joka yksinkertaisesti sanoo ajatuksensa julki ja jättää myöhemmän kehityksen tehtäväksi niiden arvon ratkaisemisen, vaan että olemme tekemisissä aivan epätavallisen olennon kanssa, joka väittää olevansa yhtä erehtymätön kuin paavi ja jonka ainoa autuaaksi tekevä oppi on ilman muuta pakko hyväksyä ellei tahdo langeta pahimpaan kerettiläisyyteen. Emme ole ensinkään tekemisissä sen tapaisten teosten kanssa, joita esiintyy runsaasti sosialistisen kirjallisuuden piirissä kaikkialla, viime aikoina Saksassakin, teosten, joissa eri kaliiberin ihmiset maailman rehellisimmällä tavalla yrittävät selvitellä kysymyksiä, joihin vastatakseen heiltä ehkä puuttuu enemmän tai vähemmän aineistoa. Tällaisten teosten kohdalla sosialistinen hyvä tahto ansaitsee aina tunnustusta, vaikka ne tieteellisesti ja kirjallisesti olisivatkin puutteellisia. Päinvastoin, herra Dühring tarjoaa meille väittämiä, jotka hän julistaa viime käden lopullisiksi totuuksiksi. Niiden rinnalla kaikki muut mielipiteet siis ovat vääriä jo etukäteen, ja samoin kuin hänellä yksin on hallussaan totuus, samoin hänellä on ainoa ankaran tieteellinen tutkimusmenetelmä, jonka rinnalla kaikki muut ovat epätieteellisiä. Joko hän on oikeassa, ja silloin edessämme on kaikkien aikojen suurin nero, erehtymättömyytensä vuoksi ensimmäinen yli-ihminen. Tai hän on väärässä, ja olipa arviomme millainen tahansa, olisi kuitenkin silloinkin mitä kuolettavin loukkaus herra Dühringiä kohtaan ottaa suopeasti huomioon hänen mahdollinen hyvä tahtonsa.

Henkilö, jonka hallussa on viime käden lopullinen totuus ja ainoa ankara tieteellisyys, joutuu luonnollisesti pakostakin halveksimaan melko lailla muuta harhailevaa ja epätieteelistä ihmiskuntaa. Emme siis saa ihmetellä, kun herra Dühring puhuu edeltäjistään äärettömän halveksuvasti ja kun hänen juurevuutensa edessä löytävät armon perin harvat, hänen itsensä poikkeuksellisesti nimittämänsä suurmiehet.

Kuulkaamme ensin, mitä hän sanoo filosofeista:

»Kokonaan vakaumuksia vailla oleva Leibniz, tämä paras kaikista hovissa mahdollisista filosofoijista.»

Kantia voi vielä juuri ja juuri sietää; mutta hänen jälkeensä kaikki on mennyt päin mäntyä:

sitten tulivat »lähimpien jäljittelijöiden, siis nimenomaan jonkun Fichten ja Schellingin, yhtä narrimaiset kuin tuittupäisetkin hölmöydet... tietämättömän luonnonfilosofisen puoskaroinnin pöyristyttävät irvikuvat... jälkikantilaiset hirvitykset» ja »kuumehoureet», jotka »muuan Hegel» kruunasi. Tämä puhui »Hegelin siansaksaa» ja levitti »Hegel-kulkutautia» »vieläpä muodoltaan epätieteellisen maneerinsa» ja »epäkypsyyksiensä» välityksellä.

Paremmin ei käy luonnontutkijoillekaan, vaikka vain Darwin mainitaan nimeltä, ja niinpä meidän onkin tyydyttävä häneen:

»Darvinistinen puolirunoilu ja muodonvaihdosten helppous karkean aistillisine, ahtaine käsityksineen ja erottelukyvyn tylsyyksineen... Käsittääksemme on varsinainen darvinismi, josta Lamarckin katsomukset luonnollisesti on erotettava, kappale ihmisyyttä vastaan suunnattua raakuutta».

Mutta kaikkein pahiten käy sentään sosialisteille. Lukuun ottamatta Louis Blancia, kaikkein merkityksettömintä, ovat he kerta kaikkiaan synnintekijöitä eivätkä ansaitse kunniaa, minkä ovat saaneet ennen (tai jälkeen) herra Dühringiä. Eikä ole kyse vain heidän totuudellisuudestaan tai tieteellisyydestä, ei, vaan myös luonteesta. Babeufia ja eräitä vuoden 1871 kommunardeja lukuun ottamatta he eivät ole edes »miehiä». Kolmea utopistia kutsutaan »sosiaalisiksi alkemisteiksi». Heistä vain Saint-Simonia kohdellaan sikäli suopeasti, että häntä syytetään vain »liikajännittyneisyydestä» ja vihjaistaan myötätuntoisesti, että hän olisi kärsinyt uskonnollisesta hulluudesta. Fourierin kohdalla sen sijaan herra Dühringin kärsivällisyys ratkeaa täysin. Sillä Fourier

»osoitti kaikkia järjettömyyden aineksia... aatteita, joita yleensä löytää helpoimmin hullujenhuoneista... mitä hurjimpia unelmia... mielipuolisuuden tuotteita... Sanomattoman typerä Fourier», tämä »lapsenpää», tämä »idiootti» ei päälle päätteeksi ole edes sosialisti; hänen falansterissaan[16] ei ole tippaakaan rationaalista sosialismia, vaan se on »tavallisen liike-elämän malliin konstruoitu epämuodostuma».

Ja lopuksi:

»Se, jolle nämä mielipiteenilmaisut» (Fourierin Newtonista)... eivät riitä antamaan varmuutta siitä, että Fourierin nimessä ja koko fourierismissa vain ensimmäinen tavu (fou — hullu) ilmaisee erään totuuden, se pitäisi itse sijoittaa johonkin idioottien kategoriaan

Robert Owenilla viimein

»oli himmeitä ja köyhiä ideoita... Hänen moraalikysymyksissä niin raaka ajattelunsa... joitakin hassahtavuudeksi rappeutuneita arkipäiväisyyksiä... järjenvastainen ja raaka katsantokanta... Owenin kuvitelmien kulku tuskin on sen arvoista että siihen kannattaisi kohdistaa vakavampaa arvostelua... hänen turhamaisuutensa» jne.

Kun herra Dühring siis erittäin henkevästi luonnehtii utopisteja heidän nimensä mukaan: Saint-Simon — saint (pyhä), Fourier — fou (hullu), Enfantin — enfant (lapsellinen), ei hänen olisi tarvinnut lisätä tähän kuin: Owen — oi voi! [o weh!], jotta eräs sosialismin historian tärkeä aikakausi olisi tullut kadotukseen tuomituksi neljällä sanalla — ja ken tätä epäilee, se pitäisi »itse sijoittaa johonkin idioottien kategoriaan».

Dühringin myöhemmän ajan sosialisteja koskevista lausunnoista otamme tähän tilan säästämiseksi vain Lassallea ja Marxia koskevat:

Lassalle: »Pedanttisen saivartelevia kansantajuistamisyrityksiä... ylenmäärin rehottavaa skolastiikkaa... yleisen teorian ja pikkukohtaisen kaman hirviömäistä sekoitusta... järjetöntä ja muodotonta Hegel-taikauskoa... kauhistuttava esimerkki... oma rajoittuneisuus... tärkeily kaikkein mitättömimmällä kamalla... juutalainen sankarimme... pamflettien kirjoittaja... tavanmukainen... elämän- ja maailmankatsomuksen sisäinen holtittomuus».

Marx: »Käsityksen ahtaus... hänen työnsä ja teoksensa ovat sinänsä, ts. puhtaasti teoreettisesti tarkastellen, meidän alamme» (sosialismin kriittisen historian) »kannalta katsoen vailla kestävää merkitystä ja henkisten virtausten yleisen historian kannalta ne ovat korkeintaan oireita vaikutuksesta, mikä on ollut eräällä uudemman lahkolaisskolastiikan haaralla... keskitys- ja järjestelykyvyn voimattomuus... ajatusten ja tyylin muodottomuus arvottomia kielenkäänteitä... englantilaistettua turhamaisuutta... puijausta... tyhjiä käsityksiä, jotka itse asiassa ovat vain historiallisen ja loogisen kuvittelun sekasikiöitä... pettävä käänne... henkilökohtainen turhamaisuus... kurjia temppuja... julkea... kaunosielun löpinää ja lörpöttelyä... kiinalaisen oppineisuutta... filosofista ja tieteellistä takapajuisuutta».

Ja niin edelleen, ja niin edelleen — sillä tämäkin on vain pieni ylimalkaisesti koottu kukkakimppu Dühringin ruusutarhasta. On ymmärrettävää, ettemme näin etukäteen katso asiaksemme tutkia, ovatko nämä rakastettavat solvauksetkin — joiden kyllä olisi pitänyt estää, jos herra Dühring olisi saanut edes jonkinlaista sivistystä, häntä havaitsemasta mitään kurjaksi ja julkeaksi — niitä viime käden ehdottomia totuuksia. Samoin pidätymme toistaiseksi lausumasta julki minkäänlaisia epäilyksiä niiden juurevuuden suhteen, koska muussa tapauksessa voisimme saada kiellon hakeutua edes siihen idioottien ryhmään, jossa paikkamme on. Olemme vain pitäneet velvollisuutenamme antaa yhtäältä esimerkin siitä, mitä herra Dühring nimittää

»valikoiduksi esimerkiksi huomaavaisesta ja sanan todellisessa mielessä vaatimattomasta esitystavasta»,

ja toisaalta todeta, miten herra Dühring on yhtä varmasti vakuuttunut edeltäjäinsä kelvottomuudesta kuin omasta erehtymättömyydestään. Tämän jälkeen vajoamme mitä syvimpään kunniantekoon kaikkien aikojen valtavimman neron edessä — jos nyt kaikki on siten kuin hän sanoo.

 


Toimituksen viitteet:

[1] Johdannon luonnoksessa tämä kohta kuuluu seuraavasti: »Uudenaikainen sosialismi, vaikka se onkin asiasisältönsä puolesta syntynyt yhtäältä omistavien ja omistamattomien, työläisten ja riistäjien välillä olemassaolevassa yhteiskunnassa vallitsevien luokkavastakohtaisuuksien synnyttämän näkemyksen tuotteena, ilmenee kuitenkin teoreettisessa muodossaan aluksi 1700-luvun suurten ranskalaisten valistusmiesten esittämien periaatteiden johdonmukaisena, pitemmälle menevänä kehittelynä, ja sen ensimmäiset edustajat, Morelly ja Mably, ovatkin samalla näitä valistusajattelijoita». Toim.

[2] Tähän kohtaan teoksessa Sosialismin kehitys utopiasta tieteeksi Engels antaa selityksen, jossa on vastaava sitaatti Hegelin teoksesta Historian filosofia, 4. osa, 3. osasto, 3. luku. Ks. G. W. F. Hegel. Vorlesungen über die Philosophie der Geschichte (Luentoja historian filosofiasta), Teokset, 9. osa, 2. painos, Berliini 1840, s. 535–536. Toim.

[3] Rousseaun teorian mukaan ihmiset elivät alussa luonnollisessa tilassa, jossa olivat tasa-arvoisia. Yksityisomaisuuden syntyminen ja varallisuuseroihin perustuvan eriarvoisuuden kehitys johti ihmisten siirtymiseen luonnollisesta tilasta yhteiskunnalliseen tilaan ja yhteiskunnalliseen sopimukseen perustuvan valtion muodostumiseen. Myöhemmin poliittisen eriarvoisuuden kehittyminen johtaa yhteiskunnallisen sopimuksen rikkomiseen ja uuden oikeudettomuustilan muodostumiseen. Tämän viimeksi mainitun poistaminen on uuteen yhteiskunnalliseen sopimukseen perustuvan järjenmukaisen valtion tehtävä.
Tätä teoriaa on kehitetty Rousseaun teoksissa Discours sur l'origine et les fondemens de l'inégalité parmi les hommes (Mietteitä ihmisten eriarvoisuuden alkuperästä ja perusteista), Amsterdam 1755 ja Du contract social; ou, Principes du droit politique (Yhteiskunnallisesta sopimuksesta eli Poliittisen oikeuden periaatteet), Amsterdam 1762. Toim.

[4] Engels tarkoittaa »todellisia levellereitä» (»todellisia tasoittajia») eli »diggereitä» (»kaivajia»), äärimmäisvasemmistolaisen virtauksen edustajia 17. vuosisadan Englannin porvarillisen vallankumouksen aikana. Maaseudun ja kaupungin köyhimpien kerrosten etuja edustaneet »diggerit» vaativat maan yksityisomistuksen poistamista, julistivat primitiiviseen tasanjakoon perustuvan kommunismin aatteita ja yrittivät toteuttaa ne käytännössä kyntämällä kollektiivisesti yhteisöjen maat. Toim.

[5] Engels tarkoittaa ennen kaikkea utopistisen kommunismin edustajien T. Moren (Utopia, julkaistu 1516) ja T. Campanellan (Civitas solis poetica, julkaistu 1623) teoksia. Toim.

[6] Johdannon luonnoksessa tämä kohta kuuluu: »Vanhat kreikkalaiset filosofit olivat kaikki synnynnäisiä, luontoperäisiä dialektikkoja, ja Aristoteles, vanhan maailman Hegel, onkin jo tutkinut dialektisen ajattelun olennaisimpia muotoja». Toim.

[7] D. Diderotin dialogi Le neveu de Rameau valmistui vuoden 1762 tienoilla ja myöhemmin tekijä muokkasi sitä uudelleen kahdesti. Ensi kertaa se julkaistiin Goethen saksantamana 1805 Leipzigissä. Alkuperäisenä ranskankielisenä se julkaistiin kirjassa Oeuvres inédites de Diderot (Diderotin julkaisemattomia teoksia), Pariisi 1821, joka todellisuudessa ilmestyi 1823. Toim.

[8] Aleksandrialainen kausi tieteen kehityksessä alkoi kolmannesta vuosisadasta eaa. ja kesti seitsemänteen vuosisataan. Se sai nimensä Egyptin Aleksandrian kaupungista (Välimeren rannikolla), joka oli sen ajan suurimpia kansainvälisten taloussuhteiden keskuksia. Aleksandrialaisena kautena kehittyivät nopeasti useat tieteet: matematiikka ja mekaniikka (Eukleides ja Arkhimedes), maantiede, tähtitiede, anatomia, fysiologia ym. Toim.

[9] Matteuksen Evankeliumi, 5. luku, 37. jae. Toim.

[10] Kantin nebulaariteoria, jonka mukaan aurinkokunta on kehittynyt alkusumusta (lat. nebula — sumu), on esitetty hänen teoksessaan Allgemeine Naturgeschichte und Theorie des Himmels, oder Versuch von der Verfassung und dem mechanischen Ursprünge des ganzen Weltgebäudes nach Newtonischen Grundsätzen abgehandelt (Yleinen luonnollinen taivaan historia ja teoria eli Koko maailman rakenteen ja mekaanisen syntyperän esitys Newtonin teorian mukaan), Königsberg ja Leipzig 1755. Kirja julkaistiin nimettömänä.
Laplacen hypoteesi aurinkokunnan muodostumisesta oli ensi kerran esitetty hänen teoksensa Exposition du Système du monde viimeisessä luvussa (Maailman järjestelmän esitys), 1. ja 2. osat, Pariisi, Ranskan Tasavallan 4. vuosi (1796).
Vuonna 1864 englantilainen tähtitieteilijä W. Huggius todisti spektroskooppisesti, että maailman avaruudessa on hehkuvia kaasuja, jotka muistuttavat Kantin ja Laplacen nebulaariteorian edellyttämää alkusumua. Hän käytti tähtitieteessä laajasti G. Kirchhoffin ja R. Bunsenin vuonna 1859 kehittämää spektraalianalyysia. Engels käytti tässä A. Secchin kirjaa Aurinko (ks. A. Secchi. Die Sonne, Braunschweig 1872, s. 787–790). Toim.

[11] Johdannon luonnoksessa Hegelin filosofiaa luonnehditaan seuraavasti: »Hegelin järjestelmä oli filosofian viimeinen, loppuun viety muoto, sikäli kuin filosofia käsitetään erityiseksi, kaikkia muita tieteitä etevämmäksi tieteeksi. Sen myötä kaikki filosofia epäonnistui. Jäljelle jäi vain dialektinen ajattelutapa sekä käsitys luonnon, historian ja älyn maailmasta loputtomasti liikkuvana, uudelleen hahmottautuvana, jatkuvassa tulemisen ja häviämisen prosessissa olevana. Ei vain filosofialle, vaan kaikille tieteille esitettiin nyt vaatimus osoittaa tämän jatkuvan muotoutumisprosessin liikelait erityisalueillaan. Tämä oli se perintö, jonka Hegelin filosofia jätti seuraajilleen». Toim.

[12] Johdannon luonnoksessa sanotaan edelleen: »Ranskassa oli Lyonin kapina 1834 myöskin julistanut proletariaatin taistelua porvaristoa vastaan. Englantilaiset ja ranskalaiset sosialismin teoriat saivat historiallista merkitystä ja niiden täytyi herättää myöskin Saksassa vastakaikua ja kritiikkiä, vaikka Saksassa tuotannon esiinkasvaminen pienyritystasolta olikin vasta aluillaan. Teoreettisen sosialismin, joka ei niinkään muotoutunut Saksassa kuin saksalaisten keskuudessa, oli siis importoitava kaikki aineistonsa...» Toim.

[13] Jo ensimmäiseen Sosialismin kehitys utopiasta tieteeksi -teoksen saksankieliseen painokseen (1882) Engels teki olennaisen täsmennyksen kirjoittamalla tämän kohdan seuraavasti: »koko siihenastinen historia paitsi alkukantaista tilaa, oli luokkataistelujen historiaa». Toim.

[14] E. Dühring. Cursus der Philosophie als streng wissenschaftlicher Weltanschauung und Lebensgestaltung (Tieteellisenä maailmankatsomuksena ja elämän kehityksenä olevan filosofian kurssi), Leipzig 1875.
E. Dühring. Cursus der National- und Socialökonomie einschliesslich der Hauptpunkte der Finanzpolitik Kansan- ja yhteiskuntataloustieteen kurssi finanssipolitiikan kysymykset mukaan luettuna), 2. painos, Leipzig 1876. Kirjan ensimmäinen painos ilmestyi Berliinissä 1873.
E. Dühring. Kritische Geschichte der Nationalökonomie und des Socialismus (Kansantaloustieteen ja sosialismin kriittinen historia), 2. painos, Berliini 1875. Kirjan ensimmäinen painos ilmestyi Berliinissä 1871. Toim.

[15] Kaikki kursivoinnit Dühring-sitaateissa ovat lähtöisin Engelsiltä. Toim.

[16] Falansterit, palatsit joissa ranskalaisen utopistisosialistin Ch. Fourierin käsityksen mukaan piti asua ja työskennellä tuotanto- ja kulutusyhtymien jäsenten ihanteellisessa sosialistisessa yhteiskunnassa. Toim.