Friedrich Engels

Anti-Dühring

1878


Ensimmäinen jakso

Filosofia

III. Luokittelu. Apriorismi

Filosofia on, herra Dühringin mukaan, maailmaa ja elämää koskevan tietoisuuden korkeimman muodon kehitystä ja se käsittää laajemmassa mielessä kaiken tietämisen ja tahtomisen periaatteet. Missä inhimilliselle tietoisuudelle tulee eteen tietojen tai henkisten vaikuttimien sarja tai jokin olemassaolomuotojen sarja, täytyy näiden muotojen periaatteiden olla filosofian kohteena. Nämä periaatteet ovat yksinkertaisia tai tähän asti yksinkertaisiksi edellytettyjä osia, joista moninainen tietäminen ja tahtominen on koottavissa. Samaan tapaan kuin kappaleiden kemiallinen kokoonpano, voidaan myös olioiden yleinen rakenne palauttaa perusmuotoihin ja peruselementteihin. Nämä viimeksi mainitut osat tai periaatteet pätevät, niin pian kuin ne kerran on saavutettu, eivät ainoastaan välittömästi tunnetun ja tavoitetun suhteen, vaan myös tuntemisemme ja tavoittamisemme ulkopuolella olevaan maailmaan nähden. Filosofiset periaatteet muodostavat näin sen viimeisen täydennyksen, jota tieteet tarvitsevat tullakseen yhtenäiseksi luonnon ja ihmiselämän selittämisen järjestelmäksi. Kaiken olemassaolon perusmuotojen lisäksi filosofialla on vain kaksi varsinaista tutkimuskohdetta, nimittäin luonto ja ihmismaailma. Tämän mukaan saadaan aineistomme järjestämistä varten ilman mitään väkinäisyyttä kolme ryhmää, nimittäin yleinen maailmanskematiikka, oppi luonnon periaatteista ja lopuksi oppi ihmisestä. Tässä vuorojärjestyksessä on samalla sisäinen looginen järjestys, sillä ensin tulevat muodolliset perusväittämät, jotka pätevät kaiken olemisen suhteen, ja sitten seuraavat alistusjärjestyksen mukaisesti ne kohdealueet, joilla näitä perusväittämiä on sovellettava.

Näin herra Dühring, ja miltei täysin sananmukaisesti.

Hänen kohdallaan on siis kyse periaatteista, siis ajattelusta, eikä ulkoisesta maailmasta johdetuista muodollisista perusväittämistä, joita on sovellettava luontoon ja ihmiskuntaan, ja joiden mukaan siis luonnon ja ihmisen on suuntauduttava. Mutta mistä ajattelu ottaa nämä periaatteet? Itsestäänkö? Ei, sillä herra Dühring sanoo itse: puhtaasti ideaalinen ala rajoittuu loogisiin kaavoihin ja matemaattisiin rakennelmiin (viimeksi mainittu on kaiken lisäksi väärin, kuten tulemme näkemään). Loogiset kaavat voivat koskea vain ajatusmuotoja; tässä taas on kyse vain olemisen muodoista, ulkoisen maailman muodoista, ja näitä muotoja voi ajattelu ammentaa ja johtaa vain ulkoisesta maailmasta eikä milloinkaan itsestään. Mutta tällöin kääntyy koko suhde päinvastaiseksi: periaatteet eivät ole tutkimuksen lähtökohta, vaan niiden lopputulos; niitä ei sovelleta luontoon ja ihmisyhteiskuntaan, vaan ne abstrahoidaan näistä; luonto ja ihmiskunta eivät suuntaudu periaatteiden mukaisesti, vaan periaatteet ovat oikeita vain sikäli kun ne vastaavat luontoa ja historiaa. Tämä on ainoa materialistinen käsitys asiasta, ja tälle vastakkainen herra Dühringin käsitys on idealistinen, se kääntää asian täysin päälaelleen ja konstruoi todellisen maailman ajatuksista käsin, jossakin jo ennen maailmaa ikuisesti olleista kaavoista, aaveista tai kategorioista, aivan kuin... joku Hegel.

Tosiaankin. Asettakaamme Hegelin »Ensyklopedia»[1] kaikkine kuumefantasioineen herra Dühringin viime kädessä lopullisten totuuksien rinnalle. Herra Dühringillä tapaamme ensinnäkin sen yleisen maailman skematiikan, jonka nimenä Hegelillä on logiikka. Sitten seuraa molemmilla näiden kaavojen tai loogisten kategorioiden soveltaminen luontoon: luonnonfilosofia. Ja vihdoin niiden soveltaminen ihmiskuntaan, jota Hegel nimittää hengen filosofiaksi. Dühringin vuorojärjestyksen »sisäinen looginen järjestys» vie siis meidät »ilman mitään väkinäisyyttä» takaisin Hegelin »Ensyklopediaan», josta se on otettu sellaisella uskollisuudella, että se liikuttaisi kyyneliin saakka Hegelin koulukunnan ikuisen juutalaisen, professori Micheletin Berliinissä.[2]

Tämä johtuu siitä, että »tajunta», »ajattelu» käsitetään aivan naturalistisesti jonakin annettuna, etukäteen olemiselle, luonnolle vastakkaisena. Tällöin tullaan siihen, että täytyy näyttää varsin kummalliselta, että tajunta ja luonto, ajattelu ja oleminen, ajattelun lait ja luonnon lait käyvät niin paljon yhteen. Mutta jos edelleen kysytään, mitä sitten ovat ajattelu ja tajunta ja mistä ne ovat peräisin, niin havaitaan että ne ovat ihmisaivojen tuotteita ja ihminen itse taas on luonnon tuote, joka on kehittynyt ympäristössään ja ympäristönsä mukana. Tällöin on itsestään selvää, että ihmisaivojen tuotteet, jotka viime kädessä nekin ovat luonnon tuotteita, eivät ole ristiriidassa vaan sopusoinnussa muun luonnonyhteyden kanssa.[3]

Mutta herra Dühring ei voi sallia itselleen näin yksinkertaista asian käsittelyä. Hänhän ei ajattele ainoastaan ihmiskunnan nimessä — mikä sekin olisi jo varsin hieno juttu — vaan kaikkien taivaankappaleiden tietoisten ja ajattelevien olentojen nimessä.

Olisi todellakin »tajunnan ja tiedon perusmuotojen arvon väheksymistä, jos yritettäisiin kumota niiden itsenäistä pätevyyttä ja niiden ehdotonta totuuden vaatimusta tai edes saattaa ne epäilyksenalaisiksi epiteetillä 'inhimillinen'».

Jotta siis ei pääsisi syntymään epäilyä, että jollakin toisella taivaankappaleella kaksi kertaa kaksi olisikin viisi, ei herra Dühring saa nimittää ajattelua inhimilliseksi; hänen on siten erotettava ajattelu siitä ainoasta todellisesta perustasta jolla se meille esiintyy, nimittäin ihmisestä ja luonnosta. Näin hän uppoaa auttamattomasti ideologiaan, joka tekee hänestä »jäljittelijä» Hegelin jäljittelijän. Voimme muuten kohdata herra Dühringin vielä monta kertaa toisilla taivaankappaleilla.

On ilman muuta selvää, ettei tuollaiselle ideologiselle perustalle voida rakentaa mitään materialistista oppia. Tulemme myöhemmin näkemään, että herra Dühringin on useammin kuin kerran pakko liimata luontoon tietoinen toimintatapa, siis se mitä tavallisella kielellä sanotaan jumalaksi.

Silti meidän todellisuusfilosofillamme oli muitakin syitä siirtää kaiken todellisuuden perusta todellisesta maailmasta ajatusmaailmaan. Onhan tiede tästä yleisestä maailman skematiikasta, näistä olemisen muodollisista periaatteista juuri herra Dühringin filosofian perustana. Jos emme johda maailmankaavaa aivoistamme, vaan ainoastaan aivojen välityksellä todellisesta maailmasta, jos johdamme olemisen perusteet siitä, mikä on olemassa, emme tähän tarvitse filosofiaa, vaan positiivista tietoutta maailmasta ja siitä, mitä siinä tapahtuu; ja mitä tällöin saadaan tulokseksi, ei myöskään ole mitään filosofiaa, vaan positiivista tiedettä. Mutta silloinhan herra Dühringin koko nide ei olisi muuta kuin hukkaan heitettyä vaivannäköä.

Edelleen: jos mikään filosofia sellaisenaan ei enää ole tarpeen, silloin ei ole tarpeen myöskään mikään järjestelmä, ei edes mikään filosofian luonnollinen järjestelmä. Se oivallus, että luonnon tapahtumakulkujen kokonaisuus muodostaa määrätyn järjestelmällisen ykseyden, kannustaa tiedettä osoittamaan tämän järjestelmällisen ykseyden kaikkialla, sekä yksityiskohdissa että kokonaisuudessa. Mutta adekvaattinen, tyhjentävä tieteellinen esitys tästä yhteydestä, aivan täsmällisen ajatuskuvan luominen maailmanjärjestelmästä jossa elämme, on mahdotonta meille, samoin kuin se on mahdotonta kaikkina aikoina. Jos jonakin ihmiskunnan kehityksen hetkenä saataisiin laadituksi valmiiksi tuollainen fyysisten, henkisten ja historiallisten maailmanyhteyksien lopullinen, kaiken sisältävä järjestelmä, olisi inhimillisen tiedon piiri siten suljettu, ja jatkuva historiallinen kehitys katkeaisi samana silmänräpäyksenä jona yhteiskunta olisi saatettu sopusointuun tuon järjestelmän mukaisesti — mikä olisi mielettömyyttä, pelkkää järjettömyyttä. Ihmisten edessä on siis ristiriita: yhtäältä heidän on perinpohjin tiedostettava maailmanjärjestelmä kokonaisyhteydessään, toisaalta taas sekä heidän oman luontonsa että maailmanjärjestyksen luonnon takia tämä tehtävä ei voi koskaan tulla täydelleen ratkaistuksi. Mutta ristiriita ei piile ainoastaan molempien tekijöiden — maailman ja ihmisten — luonnossa, se on myös koko älyllisen kehityksen päävipusimena ja ratkeaa päivittäin ja jatkuvasti ihmiskunnan äärettömässä etenevässä kehityksessä, aivan kuten esimerkiksi tunnetut matemaattiset tehtävät saavat ratkaisunsa loputtomissa sarjoissa taikka sarjamurtoluvuissa. Tosiasiassa jokainen ajatuksellinen heijastuskuva maailmanjärjestyksestä on ja jää rajoitetuksi, objektiivisesti historiallisen tilanteen ja subjektiivisesti aikaansaajansa ruumiillisen ja henkisen rakenteen vuoksi. Mutta herra Dühring julistaa etukäteen ajatustapansa sellaiseksi, että se sulkee pois kaiken subjektiivisesti rajoitetun maailmankäsityksen. Näimme edellä, että hän oli kaikkialla läsnä, kaikilla mahdollisilla taivaankappaleilla. Näemme nyt, että hän on myös kaikkitietävä. Hän on ratkaissut tieteen perimmäiset tehtävät ja sulkenut siten kaikelta tieteeltä tien tulevaisuuteen.

Samalla tavalla kuin olemisen perusmuodot, luulee herra Dühring voivansa kehittää koko puhtaan matematiikan apriorisesti, ts. ilman ulkomaailman meille tarjoamien kokemusten apua, omasta päästään käsin.

Puhtaassa matematiikassa ymmärryksen tulee askarrella »omilla vapailla luomuksillaan ja kuvitelmillaan», herra Dühring väittää; luvun ja kuvion käsitteet ovat »sille riittävä ja sen itsensä tuotettavissa oleva objekti», ja näin sillä on »erityisestä kokemuksesta ja reaalisesta maailmansisällöstä riippumaton pätevyys».

On tosin paikkansapitävää, että puhtaalla matematiikalla on jokaisen yksilön erityisestä kokemuksesta riippumaton pätevyys, ja näin on asianlaita kaikkien tieteiden, kaikkien varmasti todistettujen tosiasioiden, vieläpä ylipäänsä kaikkien tosiasioiden suhteen. »Magneettiset navat, veden muodostuminen vedystä ja hapesta, se tosiasia että Hegel on kuollut ja herra Dühring elää, pätevät riippumatta minun tai toisten yksityisten ihmisten kokemuksesta, jopa riippumatta herra Dühringin kokemuksesta niin pian kuin hän nukahtaa vanhurskaan uneen. Mutta puhtaassa matematiikassa ymmärrys ei suinkaan askartele pelkästään omilla luomuksillaan ja kuvitelmillaan. Luvun ja kuvion käsitteet on otettu todellisesta maailmasta eivätkä ne ole tulleet mistään muualta. Ne kymmenen sormea, joilla ihmiset ovat oppineet laskemaan, siis oppineet suorittamaan ensimmäisen aritmeettisen toimituksen, ovat kaikkea muuta kuin järjen vapaata luomusta. Laskemiseen ei tarvita vain laskettavia kohteita, vaan myös kyky erottaa näitä esineitä tarkasteltaessa niiden lukumäärä kaikista muista ominaisuuksista — ja tämä kyky on pitkän historiallisen kokemusperäisen kehityksen tulos. Kuten luvun käsite, on myös kuvion käsite yksinomaan ulkomaailmasta lainattu eikä syntynyt päässä puhtaasta ajattelusta. Täytyi olla olemassa olioita, joilla oli hahmo ja joiden hahmoja vertailtiin, ennen kuin voitiin tulla kuvion käsitteeseen. Puhtaan matematiikan kohteena ovat todellisen maailman tilavuusmuodot ja määrälliset suhteet, siis sangen reaalinen aines. Se, että tämä aines esiintyy erittäin abstraktissa muodossa, voi vain heikosti kätkeä sen alkuperän, jona on ulkoinen maailma. Jotta näitä muotoja ja suhteita voitaisiin tutkia puhtaina, on ne kuitenkin täysin erotettava sisällöstään, sisältö on samantekevänä sivuutettava; ja näin saadaan pisteet ilman ulottuvuuksia, viivat ilman leveyttä ja korkeutta, a ja b ja x ja y, vakiot ja muuttuvat suureet, ja vasta sitten, aivan viimeksi päästään ymmärryksen omiin vapaisiin luomuksiin ja kuvitelmiin, nimittäin imaginaarisiin suureisiin. Myös matemaattisten suureiden näennäinen johtaminen toisistaan ei todista niiden apriorisesta alkuperästä, vaan ainoastaan niiden rationaalisesta keskinäisyhteydestä. Ennen kuin päädyttiin siihen ajatukseen, että sylinterin muoto voidaan johtaa suorakaiteen kääntymisestä sivunsa ympäri, täytyi tutkia suuri määrä todellisia suorakaiteita ja sylintereitä, olkoot ne muodoltaan kuinka epätäydellisiä tahansa. Samoin kuin kaikki muutkin tieteet on matematiikkakin syntynyt ihmisten tarpeista: maan pinta-alan ja astioiden tilavuuden mittaamisesta, ajanlaskusta ja mekaniikasta. Mutta kuten kaikilla ajattelun alueilla tietyllä kehitystasolla irrottuvat todellisesta maailmasta abstrahoidut lait todellisesta maailmasta, asettuvat sitä vastaan ikään kuin ne olisivat itsenäisiä, ulkoapäin tulleita lakeja, joita maailman on noudatettava. Näin on laita yhteiskunnassa ja valtiossa, näin eikä millään muulla tavalla sovelletaan maailmaan myöhemmin puhdasta matematiikkaa, vaikka se onkin otettu juuri tästä maailmasta ja esittää vain tietyn osan sen kokoonpanon muodoista — ja nimenomaan vain tämän vuoksi on ylipäänsä sovellettavissa.

Mutta samoin kuin herra Dühring kuvittelee voivansa matemaattisista aksiomeista, jotka »myöskään puhtaasti loogiselta kannalta eivät kykene perusteluun eivätkä sitä tarvitsekaan», ilman minkäänlaista kokemusperäistä lisäystä johtaa koko puhtaan matematiikan ja sitten soveltaa sitä maailmaan, niin aivan samoin hän kuvittelee voivansa tuottaa omasta päästään ensiksi olemisen perusmuodot, kaiken tiedon yksinkertaiset perusosat, filosofian aksiomit, johtamaan näistä koko filosofian eli maailmanskematiikan ja sitten korkeimman omakätisesti pakottaa tämän teelmänsä luonnolle ja ihmiskunnalle. Ikävä vain, että luonto ei lainkaan, ja ihmiskuntakin vain hyvin, hyvin vähäiseltä osaltaan muodostuu Manteuffelin Preussista sellaisena kuin se oli vuonna 1850.[4]

Matemaattiset aksiomit ovat ilmaus siitä varsin niukasta ajatussisällöstä, joka matematiikan on pakko lainata logiikalta. Ne voidaan palauttaa kahdeksi:

1. Kokonainen on suurempi kuin osa. Tämä lause on puhdas tautologia, sillä määrällinen mielle »osasta» liittyy jo etukäteen tietyllä tavalla mielteeseen »kokonaisesta», nimittäin siten, että »osa» ilmaisee jo ilman muuta sen, että määrällinen »kokonainen» muodostuu useammista määrällisistä »osista». Siten, että niin sanottu aksiomi toteaa tämän nimenomaisesti, emme pääse askeltakaan edemmäksi. Tämä tautologia voidaan jopa eräällä tavalla todistaa, kun sanotaan: kokonainen on se, mikä muodostuu useammista osista; osa on se, joka useana muodostaa kokonaisen, siispä osa on kokonaista pienempi — ja tällöin toistamisen tyhjyys tuo sitäkin voimakkaammin esiin sisällön tyhjyyden.

2. Jos kaksi suuretta ovat yhtä suuret kuin kolmas, ovat ne keskenäänkin samansuuruiset. Tämä lause on, kuten jo Hegel on osoittanut, päätelmä, jonka paikkansapitävyyden takaa logiikka,[5] joka siis on todistettu, vaikkakin tosin puhtaan matematiikan ulkopuolella. Muut aksiomit yhtäläisyydestä ja erilaisuudesta ovat vain tämän päätelmän pelkkiä loogisia laajennuksia.

Nämä laihat lauselmat eivät saa houkutelluksi kissaa pois uunin päältä enempää matematiikassa kuin missään muuallakaan. Päästäksemme eteenpäin meidän täytyy ottaa esiin todelliset suhteet, todellisista esineistä otetut suhteet ja tilavuusmuodot. Mielteet viivoista, pinnoista, kulmista, monikulmioista, kuutioista, palloista jne. on kaikki lainattu todellisuudesta ja tarvitaan aimo annos naiivia ideologiaa uskoakseen matemaatikkojen väitettä, että ensimmäinen viiva on syntynyt pisteen liikunnasta avaruudessa, ensimmäinen pinta viivan liikunnasta, ensimmäinen kappale pinnan liikunnasta jne. Jo kieli kapinoi tätä vastaan. Kolmiulotteista matemaattista kuviota nimitetään kappaleeksi, corpus solidum, siis latinan kielessä jopa aivan käsinkosketeltavaksi kappaleeksi; sillä on siis nimi, joka ei suinkaan ole järjen vapaan kuvittelun tuote, vaan vankasta todellisuudesta lainattu.

Mutta miksi nämä kaikki seikkaperäisyydet? Sen jälkeen kun herra Dühring on sivuilla 42 ja 43[6] innoissaan ylistänyt puhtaan matematiikan riippumattomuutta kokemuksen maailmasta, sen apriorisuutta, sitä, että se askartelee vain järjen omilla vapailla luomuksilla ja kuvitelmilla, sanoo hän sivulla 63:

»Jää nimittäin helposti huomaamatta, että nuo matemaattiset elementit (luku, suure, aika, avaruus ja geometrinen liike) ovat vain muotonsa puolesta ideaalisia... Absoluuttiset suureet ovat sen tähden jotain kauttaaltaan kokemusperäistä, kuuluivatpa ne mihin sukuun tahansa»... »Matemaattiset kaaviot sallivat kuitenkin tällaisen kokemuksesta erillisen ja kuitenkin riittävän luonnehdinnan»,

mikä pätee suuremmassa tai pienemmässä määrin jokaiseen abstraktioon nähden, muttei mitenkään todista, että niitä ei olisi abstrahoitu todellisuudesta. Maailmanskematiikassa puhdas matematiikka on puhtaan ajattelun tulos; luonnonfilosofiassa se on jotain kauttaaltaan kokemusperäistä, ulkoisesta maailmasta otettua ja sitten siitä irrotettua. Mitä meidän nyt pitää uskoa?

 

IV. Maailmanskematiikka

»Kaikenkäsittävä oleminen on ainut. Itseriittoisuudessaan ei sillä ole mitään rinnallaan eikä yläpuolellaan. Toisen olemisen sijoittaminen sen rinnalle merkitsisi sen tekemistä siksi, mitä se ei ole, nimittäin jonkin laajemman kokonaisuuden osaksi tai kappaleeksi. Kun me levitämme yhtenäiset ajatuksemme samalla lailla ikään kuin kehyksiksi, ei millään, minkä täytyy sisältyä tähän ajatusykseyteen, voi olla kaksinaisuutta itsessään. Mutta tästä ajatusykseydestä ei myöskään voi ottaa mitään pois... Kaiken ajattelun olemuksena on tajunnan elementtien yhdistäminen ykseydeksi... Se on kokoonpanon ykseyskohta, jonka kautta jakamaton maailmankäsite on syntynyt, ja universumi, kuten jo sana osoittaa, tiedostetaan joksikin, jossa kaikki on yhdistynyt ykseydeksi

Näin herra Dühring. Hän soveltaa ensi kerran tässä matemaattista metodia:

»Jokainen kysymys on ratkaistava aksiomaattisesti yksinkertaisten perusmuotojen avulla, ikään kuin olisi kyse yksinkertaisista... matematiikan perusväittämistä».

»Kaikenkäsittävä oleminen on ainut». Jos tautologia, yksinkertainen sen toistaminen predikaatissa, mikä subjektissa jo on sanottu — jos se on aksiomi, niin meillä on tässä aksiomi kaikkein puhtaimmassa muodossaan. Subjektissa herra Dühring sanoo meille, että oleminen käsittää kaiken, ja predikaatissa hän väittää säikkymättä, että siinä tapauksessa sen ulkopuolella ei ole mitään. Mikä jättiläismäinen »järjestelmää luova ajatus»!

»Järjestelmää luova», todellakin. Ennen kuin olemme edenneet kuuttakaan riviä, on herra Dühring muuttanut olemisen ainouden yhtenäisen ajatuksemme välityksellä sen ykseydeksi. Koska kaiken ajattelun olemuksena on yhdistäminen ykseydeksi, on oleminen silloin, heti kun sitä ajatellaan, ajateltu yhtenäiseksi, maailmankäsite on jakamaton; ja koska ajateltu oleminen, maailmankäsite on yhtenäinen, silloin on todellinen oleminenkin, todellinen maailma jakamaton ykseys. Ja näin ollen

»tuonpuoleisuuksille ei enää ole mitään tilaa niin pian kuin henki kerran on oppinut käsittämään olemisen samanlaatuisessa universaalisuudessaan».

Kas siinä sotaretki, jonka rinnalla Austerlitz ja Jena, Königgrätz ja Sedan[7] häviävät täysin. Parissa lauseessa, tuskin sivullakaan, heti kun olemme panneet ensimmäisen aksiomin liikekannalle, olemme jo kumonneet, poistaneet, tuhonneet kaikki tuonpuoleisuudet, jumalan, taivaalliset sotajoukot, helvetin, kiirastulen ja sielun kuolemattomuuden.

Miten tulemme olemisen ainoudesta sen ykseyteen? Siten, että yleensä miellämme olemisen. Heti kun pingotamme yhtenäisen ajatuksemme ikään kuin kehykseksi olemisen ympärille, muuttuu ainoa oleminen ajatuksissa yhtenäiseksi, se muuttuu ajatusyhteydeksi; sillä kaiken ajattelun olemuksena on tajunnan elementtien yhdistäminen ykseydeksi.

Tämä viimeinen lause on yksinkertaisesti väärä. Ensinnäkin ajattelu on yhtä hyvin tajunnan kohteiden purkamista osiinsa kuin yhteenkuuluvien osien yhdistämistä ykseydeksi. Ilman analyysiä ei ole mitään synteesiä. Toiseksi, ajattelu voi tekemättä pahoja virheitä koota ykseydeksi vain niitä tajunnan aineksia, joissa tai joiden reaalisissa esikuvissa tuo ykseys on jo ollut olemassa. Jos yhdistän kenkäharjan imettäväisen yhteyteen, ei se tästä vielä suinkaan saa maitorauhasia. Olemisen ykseys, toisin sanoen se, mikä antaa oikeutuksen olemisen ymmärtämiselle ykseydeksi, on siis juuri se, mikä oli todistettava, ja kun herra Dühring vakuuttaa meille, että hän ajattelee olemisen ykseydeksi eikä esimerkiksi kakseudeksi, sanoo hän meille vain oman mielipiteensä, joka ei muita velvoita.

Jos haluamme esittää hänen ajatuksenjuoksunsa puhtaassa muodossaan, on se tällainen: Minä aloitan olemisesta. Ajattelen siis olemisen mielessäni. Olemisen ajatus on yhtenäinen. Mutta ajatuksen ja olemisen on oltava sopusoinnussa keskenään, vastata toinen toisiaan, »peittää toisensa». Siispä oleminen on todellisuudessakin yhtenäinen. Ei siis ole mitään »tuonpuoleisuuksia». Mutta jos herra Dühring olisi puhunut näin avoimesti sen sijaan että antoi meille yllä esitettyjä oraakkelin vastauksia, olisi ideologia tullut selvästi esiin. Yritys ajatuksen ja olemisen samaisuuden avulla todistaa jonkin ajatustuloksen reaalisuus, se juuri oli yksi... jonkun Hegelin hulluimmista kuumehoureista.

Herra Dühring ei olisi tunkenut spiritualisteja takaisin edes sormen leveyden vertaa siinäkään tapauksessa että koko hänen todistelunsa olisi ollut oikea. Spiritualistit vastaavat hänelle lyhyesti: maailma on myös meille jakamaton; jako tämän- ja tuonpuoleiseen on olemassa vain erityisen maallisen, perisynnin vaivaaman katsantokantamme puitteissa; itsessään ja itseään varten, ts. jumalassa, koko oleminen on yksi ainoa. Ja he tulevat seuraamaan herra Dühringiä hänen rakkaille toisille taivaankappaleilleen ja näyttämään hänelle yhden tai useamman, joilla ei ole sattunut syntiinlankeemusta, joilla ei siis vallitse tämän- ja tuonpuoleisen vastakkaisuutta ja maailman yhtenäisyys on uskonkappale.

Huvittavinta asiassa on, että todistaakseen olemisen käsitteen perusteella, ettei jumalaa ole olemassa, käyttää herra Dühring ontologista todistusta jumalan olemassa>olosta. Tämä kuuluu: Kun me ajattelemme jumalaa, ajattelemme häntä kaikkien täydellisyyksien kokonaisuutena. Mutta kaikkien täydellisyyksien kokonaisuuteen kuuluu ennen kaikkea olemassaolo, sillä olematon olio on välttämättä epätäydellinen. Jumalan täydellisyyksiin meidän pitää siis lukea myöskin olemassaolo. Siis jumalan täytyy olla olemassa. — Täsmälleen tällä tavoin herra Dühring järkeilee: Kun ajattelemme olemista, ajattelemme sen yhtenä käsitteenä. Mikä on koottu yhteen käsitteeseen, se on yhtenäistä. Oleminen ei siis vastaisi olemisen käsitettä, jos se ei olisi yhtenäinen. Siksi olemisen täytyy olla yhtenäinen. Siis ei ole mitään jumalaa jne.

Kun puhumme olemisesta ja vain olemisesta, voi ykseys olla vain sitä, että kaikki ne oliot, joista on kyse, ovat, ovat olemassa. Ne on käsitetty yhdeksi vain tämän olemisen ykseydessä eivätkä missään muussa, ja yleinen lausuma, että ne kaikki ovat, ei voi antaa niille muita yhteisiä tai erilaisia ominaisuuksia, päinvastoin se sulkee kaikki senkaltaiset toistaiseksi pois käsittelystä. Sillä niin pian kuin loittonemme millimetrinkin verran siitä yksinkertaisesta perustosiasiasta, että kaikille näille olioille on yhteistä oleminen, alkavat näiden olioiden erilaisuudet astua silmiemme eteen, ja siitä, että kaikille niille on yhtä lailla annettu ominaisuudeksi pelkkä olemassaolo, emme voi vielä päätellä, olisivatko nuo erot siinä, että toiset ovat valkeita, toiset mustia, toiset elollisia, toiset elottomia, toiset jotain tämän-, toiset jotain tuonpuoleista.

Maailman ykseys ei ole sen olemisessa, vaikka sen oleminen on yksi sen ykseyden edellytys, sillä täytyyhän maailman ensin olla ennen kuin se voi olla yksi. Oleminen on yleensäkin avoin kysymys siitä rajasta alkaen jolla meidän näköpiirimme loppuu. Maailman todellinen ykseys on sen materiaalisuudessa, ja tämän on todistanut filosofian ja luonnontieteen pitkä ja vaivalloinen kehitys eivätkä suinkaan pari silmänkääntäjän lausepartta.

Seuratkaamme edelleen tekstiä. Oleminen, jolla herra Dühring meitä viihdyttää, ei

»ole se puhdas oleminen, joka on itsensä kaltainen ja jolta tulisi puuttua kaikki erityiset määreet, ja joka itse asiassa edustaa vain ajatuksellisen ei-minkään eli ajatuksettomuuden vastinetta».

Mutta hyvin pian tulemme kuitenkin näkemään, että herra Dühringin maailma sittenkin alkaa olemisesta, josta puuttuu kaikki sisäinen erilaisuus, kaikki liike ja muutos, ja joka siis itse asiassa on vain ajatuksellisen ei-minkään vastine, siis todellinen ei-mikään. Vasta tästä olemisesta-ei-mistään kehittyy nykyinen erilaistunut, vaihtelevainen, kehitystä, tulemista edustava maailmantila; ja vasta sen jälkeen kun olemme tämän ymmärtäneet, tulemme siihen, että myöskin tämän ikuisen muutoksen alaisina

»säilytämme itselleen identtisen universaalisen olemisen käsitteen».

Meillä on siis nyt olemisen käsite korkeammalla asteella, jolloin siihen sisältyy sekä pysyvyys että muutos, sekä oleminen että tuleminen. Näin pitkälle päästyämme havaitsemme, että

»suku ja laji, ylimalkaan yleinen ja erityinen ovat yksinkertaisimpia erilaistamisen keinoja, joita ilman olioiden luonnetta ei voi ymmärtää».

Nämä ovat kuitenkin laadun erilaistamisen keinoja. Kun olemme käsitelleet näitä, menemme eteenpäin:

»Sukuja vastassa on suureen käsite sellaisena samanlaatuisena jossa ei enää ole mitään lajieroavuuksia»;

eli toisin sanoen laadusta me siirrymme määrään, ja tämä on aina »mitattavissa».

Verratkaamme nyt tätä »yleisten vaikutuskaavojen terävää erottelua» ja niiden »todella kriittistä näkökantaa» jonkun Hegelin vaikeasti sulatettaviin ajatuksiin, tolkuttomuuksiin ja kuumehoureisiin. Havaitsemme, että Hegelin logiikka alkaa olemisesta — aivan kuten herra Dühringillä; että oleminen osoittautuu ei-miksikään, kuten herra Dühringillä; että tästä oleminen-ei-mikään kaksoisparista siirrytään tulemiseen, jonka tuloksena on olemassaolo, ts. korkeampi, täyteläisempi olemisen muoto — aivan kuten herra Dühringillä. Olemassaolo johtaa laatuun, laatu määrään — aivan kuten herra Dühringillä. Ja jotta mitään olennaista ei puuttuisi, kertoo herra Dühring meille eräässä toisessa yhteydessä:

»Aistimattomuuden valtakunnasta siirrytään aistimuksien valtakuntaan kaikesta määrällisestä vähittäisyydestä huolimatta vain laadullisella hyppäyksellä, josta... voimme väittää, että se eroaa loputtomasti yhden ja saman ominaisuuden pelkästä asteittaisuudesta.»

Tämähän on juuri Hegelin mittasuhteiden solmulinja, jossa pelkkä määrällinen lisäys tai vähennys aiheuttaa määrättyjen solmupisteiden kohdalla laadullisen hyppäyksen, esimerkiksi vettä lämmitettäessä tai jäähdytettäessä, jolloin kiehumis- ja jäätymispiste ovat solmuja, joissa tapahtuu — normaalipaineen vallitessa — hyppäys uuteen aineen olotilaan, jossa siis määrä muuttuu laaduksi.

Meidänkin tutkimuksemme on yrittänyt päästä juuriin saakka, ja Dühringin juuriin menevän peruskaavan juuriksi havaitsemme nyt... jonkun Hegelin »kuumehoureet», Hegelin »Logiikan» kategoriat (ensimmäinen osa, oppi olemisesta),[8] ankaran vanhahegeliläisessä »seuramusjärjestyksessä» ja miltei ilman yritystäkään peittää kirjallinen varkaus!

Ja tyytymättä siihen, että on näpistänyt sättimältänsä edeltäjältään koko tämän olemisen skematiikan, on herra Dühringillä, sen jälkeen kun itse on esittänyt edellä mainitun esimerkin määrän hyppäyksellisestä muuttumisesta laaduksi, julkeutta sanoa Marxista:

»Kuinka koomiselta kuulostaakaan esimerkiksi» (Marxin) »vetoaminen Hegelin sekavaan utukuvitelmaan siitä, että määrä muuttuisi laaduksi

Sekava utukuvitelma! Kuka tässä muuttuu toiseksi, ja kuka tässä kuulostaa koomiselta, herra Dühring?

Kaikki nämä kauniit pikkujutut ovat siis kaikkea muuta kuin »aksiomaattisesti ratkaistuja», niin kuin niiden piti olla. Ne on yksinkertaisesti otettu ulkoa, ts. Hegelin »Logiikasta», ja vieläpä siten, ettei koko luvussa ole edes minkäänlaisen sisäisen keskinäisyhteyden varjoa, sikäli kun sitäkään ei ole lainattu Hegeliltä. Kokonaisuus muuttuu loppujen lopuksi sisällyksettömäksi viisasteluksi avaruudesta ja ajasta, pysyvyydestä ja muutoksesta.

Olemisesta Hegel siirtyy olemukseen, dialektiikkaan. Siinä hän käsittelee refleksiomääreitä, niiden sisäisiä vastakohtia ja ristiriitoja, kuten esimerkiksi positiivista ja negatiivista; sen jälkeen hän tulee kausaliteettiin eli syyn ja vaikutuksen suhteeseen, ja päättää välttämättömyydellä. Juuri näin menettelee herra Dühringkin. Mitä Hegel nimittää opiksi olemuksesta, sen herra Dühring kääntää »olemisen loogisiksi ominaisuuksiksi». Nämä koostuvat kuitenkin ennen kaikkea »voimien antagonismista», vastakohdista. Herra Dühring sitä vastoin kiistää jyrkästi ristiriidan; palaamme myöhemmin tähän aiheeseen. Sitten hän siirtyy kausaliteettiin ja tästä välttämättömyyteen. Kun herra Dühring sanoo itsestään:

»Me, jotka emme filosofoi häkistä»,

niin hän varmaankin tarkoittaa, että hän filosofoi häkissä, nimittäin Hegelin kategoriain kaavaopin häkissä.

 

V. Luonnonfilosofia. Aika ja avaruus

Tulemme nyt luonnonfilosofiaan. Täällä herra Dühringillä on taas kaikki syyt olla tyytymätön edeltäjiinsä.

Luonnonfilosofia »vajosi niin syvälle, että siitä tuli tolkutonta, tietämättömyydelle perustuvaa törkyrunoutta» ja se »joutui jonkun Schellingin ja hänen kaltaistensa, absoluutin pappeudella keinottelevien ja yleisöä mystifioivien sällien prostituoidun filosofoinnin kohteeksi». Väsymys on pelastanut meidät näistä »epämuodostumista», mutta se on tähän mennessä tehnyt tilaa vain »ryhdittömyydelle»; »ja mitä suureen yleisöön tulee, on tunnettua, miten suuremman puoskarin poistuminen antaa usein pienemmälle, mutta ammattinsa taitavalle seuraajalle vain tilaisuuden toistaa kaikki suuremman tuotteet uudella nimilapulla». Luonnontutkijoilla itsellään on varsin vähän »halua lentää maailmaa syleilevien aatteiden valtakuntaan» ja teorian alalla he lankeavat sen vuoksi pelkkiin »hätiköityihin, sekaviin ennakkopäätelmiin».

Pelastuksen tarve on täällä pakottava, ja onneksi herra Dühring onkin läsnä.

Voidaksemme arvioida oikein nyt seuraavat paljastukset maailman kehittymisestä ajassa ja sen rajallisuudesta avaruudessa, täytyy meidän taas palata eräisiin »maailmanskematiikan» kohtiin.

Olemiselle, taaskin yhtäpitävästi Hegelin kanssa (»Ensyklopedia», 93. §) katsotaan ominaiseksi äärettömyys — jota Hegel nimittää huonoksi äärettömyydeksi[9] — ja sitten tutkitaan tätä äärettömyyttä.

»Ristiriidattomaksi ajateltavissa olevan äärettömyyden selvin muoto on lukujen rajaton lisääntyminen lukusarjassa... Samoin kuin voimme lisätä jokaiseen lukuun vielä yksikön, ilman että koskaan loppuisi mahdollisuus jatkaa laskemista, samoin liittyy myös jokaiseen olemisen tilaan uusi tila, ja äärettömyys on näiden tilojen rajatonta tuottamista. Tällä tarkoin ajatellulla äärettömyydellä on sen vuoksi myöskin vain yksi ainoa perusmuoto ja yksi ainoa suunta. Vaikka ajatuksemme voi yhtä hyvin kaavailla myöskin muuttuvien tilojen lisäämisen päinvastaiseen suuntaan, on tuo taaksepäin jatkuva äärettömyys kuitenkin vain hätiköity mielikuvitusrakennelma. Kun sen nimittäin todellisuudessa pitäisi käydä päinvastaiseen suuntaan, on sillä jokaisessa tilassaan takanaan ääretön lukusarja. Mutta täten oltaisiin tultu lasketun äärettömän lukusarjan ristiriitaan, mitä ei voida sallia, ja näin osoittautuu järjettömäksi se, että oletettaisiin äärettömyydelle vielä toinenkin suunta.»

Ensimmäisenä johtopäätöksenä tästä äärettömyyden käsityksestä on se, että syiden ja seurausten ketjulla on kerran maailmassa pitänyt olla jokin alku:

»Toisiinsa jo muka liittyneiden ja siis järjestäytyneiden syiden ääretöntä määrää ei voida ajatella edes siksi, että tämä edellyttäisi lukemattoman määrän lasketuksi».

On siis todistettu, että on olemassa lopullinen syy. Toinen johtopäätös on

»määrätyn paljouden laki: jonkun todellisen suvun identtisten yksikköjen kasaaminen on ajateltavissa vain määrätyn luvun muodostamisena». Paitsi sitä, että olemassaolevan taivaankappaleiden lukumäärän pitää kunakin ajankohtana olla itsessään määrätty, pitää myös kaikkien maailmassa olevien pienimpienkin itsenäisten materianosien kokonaisluvun olla määrätty. Viimeksi mainittu välttämättömyys on se todellinen syy, jonka tähden mitään yhdistymää ei voida ajatella ilman atomia. Kaikella todellisella ositettavuudella on ja täytyy aina olla äärellinen määritteisyys, jotta lasketun äärettömän määrän ristiriitaa ei pääsisi syntymään. Samalta perustalta lähtien täytyy myöskin maapallon auringon ympäri tekemien kierrosten lukumäärän olla määrätty, vaikka emme sitä voikaan ilmoittaa, ja lisäksi kaikilla jaksoittaisilla luonnontapahtumilla on täytynyt olla jokin alku, ja luonnon kaikilla toisiaan seuraavilla erilaisuuden muodostumisilla, kaikella moninaisuudella, täytyy olla juurensa jossakin itsensä kaltaisessa tilassa. Tämä tila on ilman ristiriitaa saattanut olla olemassa ikuisista ajoista alkaen, mutta tämäkin käsitys olisi mahdoton, jos aika itsessään koostuisi reaalisista osista eikä olisi meidän ymmärryksemme mahdollisuuksien ajatuksellisen sijoittelun mielivaltaisesti jakama. Toisin on asianlaita reaalisen ja itsessään erilaisen ajansisällön suhteen; tämä ajan todellinen täyttyminen toisistaan erotettaviksi muodostuneilla tosiseikoilla ja tämän alueen olomuodot kuuluvat erotettavuutensa takia nimenomaan laskettavissa oleviin. Kuvitelkaamme sellainen tila, jossa ei ole muutoksia, ja joka itsensä kaltaisuudessaan ei ilmennä toisiaan seuraavia erilaisuuksia. Tällaisissa tapauksissa muuttuu myös erityisempi ajan käsite yleisemmäksi olemisen ideaksi. Mitä tyhjän keston kasautuminen merkitsisi, sitä ei lainkaan voi käsittää.

Näin herra Dühring. Hän tuntee itsensä melkoisen ylpeäksi näiden keksintöjen merkityksestä. Ensin hän lausuu toivomuksen, ettei niitä »ainakaan pidettäisi vähäarvoisina totuuksina» mutta myöhemmin sanoo:

»Muistettakoon ne mitä yksinkertaisimmat otteet, joilla me olemme edes auttaneet äärettömyyskäsitteet ja niiden kritiikin tähän asti tuntemattomaan kantavuuteen... nuo nykyisen terävöittämisen ja syventämisen kautta niin yksinkertaisesti hahmottuneet universaalisen avaruus- ja aikakäsityksen ainekset».

Me olemme edesauttaneet! Nykyinen syventäminen ja terävöittäminen! Keitä olemme »me» ja mihin nykyaikamme sijoittuneekaan? Kuka syventää ja terävöittää?

»Teesi. Maailmalla on alkunsa ajassa, ja avaruudessa se on myöskin suljettu rajojen sisälle. — Todistus: Tosiaankin jos oletetaan, ettei maailmalla ole mitään alkua ajassa, on jokaisena annettuna hetkenä kulunut kokonainen ikuisuus ja maailmassa on siis esiintynyt ääretön sarja toisiaan seuraavia olioiden olotiloja. Nyt on jonkin sarjan äärettömyys juuri sitä, ettei sitä voi koskaan päättää mikään lopuksi seuraava synteesi. Siispä kulunut päättymätön maailmansarja on mahdoton, ja näin ollen maailman alku on sen olemassaolon välttämätön ehto, mikä ensiksi oli todistettava. — Toista tapausta tarkasteltaessa olettakaamme taas päinvastoin, että maailma on samanaikaisesti olemassaolevien olioiden ääretön annettu kokonaisuus. Mutta sellaisen määrän suuruutta, joka ei ole kaiken havainnoinnin tiettyjen rajojen sisäpuolella, emme voi ajatella millään muulla tavalla kuin vain osien synteesin kautta, ja tuollaisen määrän kokonaisuutta voidaan ajatella vain loppuun viedyn synteesin tai yksikön toistetun itseensä lisäämisen tuloksena. Jotta maailma, joka täyttää kaiken avaruuden, voitaisiin ajatella kokonaisuudeski, pitäisi tämän mukaisesti äärettömän maailman osien suksessiivinen synteesi katsoa loppuun viedyksi, ts. pitäisi katsoa loputtoman ajan kuluneeksi kaikkien yhtä aikaa olevien olioiden laskemisessa, mikä on mahdotonta. Tämän mukaisesti todellisten olioiden ääretöntä yhteenliittymää ei voida pitää määrättynä kokonaisuutena eikä myöskään samanaikaisesti annettuna. Maailma ei siis avaruudellisen ulottuvuutensa puolesta ole ääretön vaan rajoihinsa suljettu, mikä toiseksi» (oli todistettava).

Nämä lauseet on kirjaimelleen kopioitu eräästä hyvin tunnetusta kirjasta, joka ilmestyi ensi kertaa vuonna 1781 ja jonka nimenä on: »Puhtaan järjen kritiikki», kirjoittanut Immanuel Kant. Sieltä jokainen voi lukea ne ensimmäisen osan toisen jakson toisen kirjan toisen pääkappaleen toisesta pykälästä: Puhtaan järjen ensimmäinen antinomia.[10] Herra Dühringille kuuluu näin ollen vain se kunnia, että hän on liimannut erääseen Kantin esittämään ajatukseen nimen »määrätyn paljouden laki» sekä tehnyt sen keksinnön, että oli kerran aika, jolloin ei vielä ollut mitään aikaa, mutta maailma toki oli. Mitä kaikkeen muuhun tulee, siis kaikkeen siihen, mikä herra Dühringin väitteissä vielä on järkevää, niin »me» on... Immanuel Kant, ja »nykyhetki» on vain yhdeksänkymmentäviisi vuotta vanha. Todellakin »erittäin yksinkertaista»! Merkittävää »tähän asti tuntematonta kantavuutta»!

Mutta Kant ei lainkaan väitä edellä mainittujen väitteiden saaneen hänen todistelunsa ansiosta tyhjentävän vastauksen. Aivan toisin: rinnakkaisella sivulla hän väittää ja todistaa päinvastaista: ettei maailmalla ole mitään alkua ajassa eikä mitään loppua avaruudessa. Ja antinomian, ratkaisemattoman ristiriidan, Kant näkeekin nimenomaan siinä, että toinen on yhtä hyvin todistettavissa kuin toinen. Vähäisemmän kaliiperin ihmiset olisivat ehkä ruvenneet hieman arvelemaan sen johdosta, että »joku Kant» kohtasi tässä ratkaisemattoman vaikeuden. Mutta näin ei menettele meidän »perusteitaan myöten omaperäisten johtopäätösten ja katsomusten» kyhääjämme: hän kopioi pikkutarkasti sen, mikä Kantin antinomiasta hänelle kelpaa, ja lopun nakkaa sivuun.

Asia itse ratkeaa sangen yksinkertaisesti. Ikuisuus ajassa, äärettömyys avaruudessa on jo ennakolta ja sanojen merkityksen mukaan yksinkertaisesti sitä, ettei mihinkään suuntaan ole loppua, ei eteen- eikä taaksepäin, ei ylös- eikä alaspäin, ei oikealle eikä vasemmalle. Tämä äärettömyys on jotain täysin muuta kuin päättymättömän sarjan äärettömyys, sillä sarja alkaa aina ennakolta ykkösellä, ensimmäisellä jäsenellä. Tämän sarjakuvitelman soveltumattomuus kohteeseemme käy heti ilmi kun yritämme soveltaa sitä avaruuteen. Päättymätön sarja sovellettuna avaruuteen on määrätystä pisteestä määrätynsuuntaisesti etenevä ääretön viiva. Onko avaruuden äärettömyys tullut tämän kautta vähimmässäkään määrin ilmaistuksi? Päinvastoin, tarvitaan ainakin kuusi tästä pisteestä kolmeen vastakkaiseen suuntaan vedettyä viivaa jotta voitaisiin käsittää paikan ulottuvuudet; ja näitä ulottuvuuksia meillä olisi tämän mukaan kuusi. Kant ymmärsi tämän niin hyvin, että hän siirsi lukusarjansa vain epäsuorasti, kiertoteitse kysymykseen maailman avaruudellisuudesta. Herra Dühring sitä vastoin pakottaa meidät hyväksymään kuusi ulottuvuutta avaruudessa, mutta heti tämän jälkeen hän ei löydä kyllin vahvoja sanoja ilmaistakseen suuttumustaan Gaussin matemaattisen mystisyyden johdosta, tämä kun ei tahtonut tyytyä avaruuden tavallisiin kolmeen ulottuvuuteen.[11]

Aikaan sovellettuna on molempiin suuntiin loputtomalla viivalla tai yksikkösarjalla tietty kuvaannollinen merkitys. Mutta jos kuvittelemme ajan ykkösestä alkaen lasketuksi tai määrätystä pisteestä alkavaksi viivaksi, sanomme samalla jo etukäteen, että ajalla on alku: me edellytämme juuri sen, mikä meidän pitäisi todistaa. Annamme ajan äärettömyydelle yksipuolisen, puolinaisen luonteen; mutta yksipuolinen, puolinainen äärettömyys on sekin ristiriita itsessään, »ristiriidattomaksi ajatellun äärettömyyden» suora vastakohta. Selviämme tästä ristiriidasta vain olettamalla, että se yksikkö, josta sarjan laskemisen aloitamme, se piste, josta alkaen mittaamme edelleen viivaa, on mielivaltainen ykkönen sarjassa, mielivaltainen piste viivassa, joten viivalle tai sarjalle on samantekevää, mihin kohtaan sen sijoitamme.

Entä »lasketun päättymättömän lukusarjan» ristiriita? Meillä on tilaisuus tutkia sitä lähemmin heti, kun herra Dühring on esittänyt meille sen tempun, että laskee tämän päättymättömän sarjan. Kun hän on saanut lasketuksi -∞:stä (miinus äärettömästä) nollaan, voi hän tulla uudelleen esiin. Onhan selvää, että mistä tahansa hän alkaneekaan laskemisensa, jättää hän aina taakseen päättymättömän sarjan ja sen mukana tehtävän, joka hänen pitäisi ratkaista. Kääntäköön hän vain päättymättömän sarjansa 1 + 2 + 3 + 4... ympäri ja yrittäköön laskea päättymättömästä päästä takaisin ykköseen; tämä on silmin nähden sellaisen miehen yritys joka ei ensinkään ymmärrä, mistä on kysymys. Enemmänkin. Kun herra Dühring väittää, että kuluneen ajan päättymätön sarja on laskettu, väittää hän tällöin, että ajalla on ollut alku; muutenhan ei hän ylimalkaan voisi aloittaa »laskemista». Taaskin hän siis salaa kääntää edellytykseksi sen, mitä hänen piti todistaa. Lasketun päättymättömän sarjan mielle, toisin sanoen maailman käsittävä Dühringin esittämä määrätyn lukumäärän laki on siis contradictio in adjecto,[12] sisältää ristiriidan, ja vieläpä järjettömän ristiriidan.

Onhan selvää: äärettömyys, jolla on loppu muttei alkua, ei ole yhtään enempää tai yhtään vähempää ääretön kuin sekään, jolla on alku muttei loppua. Vähäisim-mänkin dialektisen näkemyksen olisi pitänyt sanoa herra Dühringille, että alku ja loppu kuuluvat välttämättä yhteen kuten pohjois- ja etelänapa, ja jos loppu jätetään pois, tulee alusta loppu, se ainoa loppu, joka sarjalla on, ja päinvastoin. Koko erehdys olisi mahdoton ilman matemaatikkojen tapaa käytellä päättymättömiä sarjoja. Kun matematiikassa on pakko lähteä määrätystä, äärellisestä jotta päädyttäisiin epämääräiseen, äärettömään, niin kaikkien matemaattisten sarjojen, positiivisten tai negatiivisten, täytyy alkaa ykkösellä, muutoin ei niiden avulla voida suorittaa laskutoimituksia. Mutta matemaatikon ideaalinen tarve ei suinkaan ole pakkolaki todelliselle maailmalle.

Herra Dühring ei muuten koskaan kykene ajattelemaan todellista äärettömyyttä ristiriidattomasti. Äärettömyys on ristiriita ja täynnä ristiriitoja. Jo se on ristiriita, että äärettömyys on pantava kokoon pelkistä äärellisyyksistä, ja kuitenkin asia on näin. Materiaalisen maailman rajallisuus johtaa ristiriitoihin yhtä hyvin kuin sen rajattomuuskin, ja jokainen näiden ristiriitojen sivuuttamisyritys johtaa uusiin ja pahempiin ristiriitoihin, niin kuin olemme nähneet. Nimenomaan siksi, että äärettömyys on ristiriita, on se ääretön, ajassa ja avaruudessa ilman loppua kehittyvä prosessi. Tämän ristiriidan kumoaminen olisi äärettömyyden loppu. Jo Hegel havaitsi tämän aivan oikein ja siksi hän käsitteleekin tästä ristiriidasta viisastelevia herroja ansaitulla halveksunnalla.

Jatkakaamme. Ajalla on siis ollut alku. Mitä oli ennen tätä alkua? Itsensä kaltaisessa, yhdessä muuttumattomassa tilassa oleva maailma. Ja koska tässä tilassa mitkään muutokset eivät seuraa toisiaan, muuttuu myös erityisempi ajan käsite yleisemmäksi olemisen ajatukseksi. Ensinnäkin, meillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mitkä käsitteet herra Dühringin päässä muuttuvat. Kysymys ei ole ajan käsitteestä, vaan todellisesta ajasta, josta herra Dühring ei noin vain käden käänteessä selviydy. Toiseksi, vaikka ajan käsite muuttuisi kuinka tahansa yleisemmäksi olemisen ajatukseksi, emme pääsisi askeltakaan edemmäksi. Sillä kaiken olemisen perusmuotoja ovat aika ja avaruus, ja oleminen ajan ulkopuolella on yhtä suuri järjettömyys kuin oleminen avaruuden ulkopuolella. Hegelin »ajattomasti kulunut oleminen» [das zeitlos vergangne Sein] sekä uusschellingiläinen »olemista edeltänyt oleminen» [das unvordenkliche Sein][13] ovat järkiperäisiä käsityksiä verrattuna tähän olemiseen ajan ulkopuolella. Siksi herra Dühring käykin asiaan sangen varovasti: oikeastaan se kyllä on aikaa, mutta sellaista, jota pohjimmaltaan ei voi nimittää miksikään ajaksi: aikahan ei itsessään muodostu reaalisista osista ja vain meidän ymmärryksemme jaottaa sen mielivaltaisesti; ainoastaan ajan todellinen täyttyminen toisistaan erotettavilla tosiasioilla kuuluu laskettavissa olevan piiriin; on aivan mahdotonta päästä selville siitä, mitä jonkin tyhjän keston kasautuminen oikein merkitsisi. Mitä tuo kasautuminen merkinneekään, on tässä aivan samantekevää; kysymys on siitä, onko maailmalla — tässä edellytetyssä tilassaan — kestoa, onko sillä ajallista jatkuvuutta? Että tuollaisen sisällyksettömän keston mittaamisesta ei tule mitään, yhtä vähän kuin tyhjän avaruuden tarkoituksettomasta ja päämäärättömästä mittailusta, sen olemme jo kauan tietäneet, ja Hegel nimittääkin, nimenomaan tuollaisen askartelun väsyttävyyden takia, tätä äärettömyyttä huonoksi. Herra Dühringin mukaan aika on olemassa vain muutoksissa, eivätkä muutokset ajassa eivätkä ajan kautta. Juuri koska aika on muutoksesta erillinen, siitä riippumaton, voidaan sitä mitata muutoksella, sillä mittaamiseen tarvitaan aina jotain mitattavasta eroavaa. Ja aika, jossa ei tapahdu mitään havaittavissa olevia muutoksia, ei ole lainkaan samaa kuin ei mitään aikaa; se on pikemminkin puhdasta, kaikista vieraista liitännäisistä vapaata, siis tosi aikaa, aikaa sellaisenaan. Todellakin, jos haluamme tavoittaa ajan käsitteen kaikessa puhtaudessaan, kaikista vieraista ja asiaan kuulumattomista liitännäisistä vapaana, on meidän pakko jättää tähän kuulumattomina sivuun kaikki ajassa rinnakkain ja peräkkäin sattuvat erilaiset tapahtumat ja kuvitella näin aikaa, jossa ei tapahdu mitään. Emme näin ole siis antaneet ajan käsitteen sulautua yleiseen olemisen ajatukseen, vaan olemme näin päässeet vasta puhtaaseen ajan käsitteeseen.

Kaikki nämä ristiriidat ja mahdottomuudet ovat kuitenkin pelkkää lastenleikkiä verrattuna siihen sekasotkuun, johon herra Dühring on joutunut itsensä kaltaisine maailman alkutiloineen. Jos maailma kerran oli tilassa, jossa ei tapahtunut mitään muutoksia, miten se saattoi päästä tällaisesta tilasta muuttuvaiseen tilaan? Absoluuttisen muutokseton, jos se vielä päälle päätteeksi on ollut tässä tilassa iäti, ei itsensä kautta voi päästä ulos tästä tilasta, siirtyä liikkeen ja muutoksen tilaan. Ulkoapäin, maailman ulkopuolelta on siis pitänyt tulla ensi sysäyksen, joka on pannut maailman liikkeeseen. Mutta »ensi sysäys» on tunnetusti vain toinen ilmaus jumalalle. Herra Dühring, joka maailmanskematiikassaan niin kauniisti vakuuttaa tuhonneensa jumalan ja tuonpuoleisen, tuo itse tässä nuo molemmat kärjistyneempinä ja syvennettyinä jälleen luonnonfilosofiaan.

Edelleen. Herra Dühring sanoo:

»Missä suure kuuluu johonkin olevan pysyvään ainekseen, säilyy se määreellisyydessään muuttumattomana. Tämä pätee... materiaan ja mekaaniseen voimaan.»

Ensimmäinen lause on, sivumennen sanoen, mainio esimerkki herra Dühringin suurieleisestä aksiomaattis-tautologisesta puhetavasta: missä suure ei muutu, siellä se säilyy samana. Siis se mekaanisen voiman määrä, joka nyt on maailmassa, pysyy ikuisesti samana. Jätämme sivuun sen, että — sikäli kun tämä on oikein — tämä oli tunnettu ja sanottu Descartesin filosofiassa[14] jo kolmesataa vuotta sitten, ja että luonnontieteessä oppi voiman säilymisestä on ollut yleisesti hyväksytty parin vuosikymmenen ajan; herra Dühring ei sitä lainkaan paranna rajoittamalla sen mekaaniseen voimaan. Mutta missä oli mekaaninen voima muuttumattoman tilan aikana? Tähän kysymykseen herra Dühring kieltäytyy itsepintaisesti vastaamasta.

Missä, herra Dühring, oli silloin ikuisesti itsensä kaltaiseksi jäävä mekaaninen voima ja mitä se pani liikkeelle? Vastaus:

»Maailmankaikkeuden alkutila, eli täsmällisemmin ilmaisten materian alkuperäinen olotila, jossa ei ollut mitään muutoksia, joka ei sisältänyt mitään muutoksien ajallista kasautumista, on kysymys, jonka voi torjua vain sellainen ymmärrys, joka näkee viisauden huipun oman luomisvoimansa silvonnassa.»

Siis: joko hyväksytte silmät ummessa minun muuttumattoman alkutilani, tai minä, luomisvoimainen Eugen Dühring, julistan teidät henkisiksi eunukeiksi. Tämä voi kylläkin säikäyttää monia. Me jotka olemme nähneet jo muutamia esimerkkejä herra Dühringin luomisvoimasta, voimme toistaiseksi jättää vastaamatta tyylikkääseen haukkumasanaan ja vielä kerran kysyä: Mutta, herra Dühring, sallinette kysyä, miten on mekaanisen voiman laita?

Herra Dühring joutuu heti hämilleen.

Itse asiassa, sammaltaa hän, »tuon alkuperäisen rajatilan ehdoton identiteetti ei itsessään tarjoa mitään siirtymisperiaatetta. Muistakaamme kuitenkin, että samoin on pohjimmaltaan asianlaita meille hyvin tunnetun olemisen ketjun jokaisen pienimmänkin uuden jäsenen suhteen. Ken siis tahtoo korostaa vaikeuksia nyt esillä olevassa päätapauksessa, hän varokoon, ettei vain jätä niitä unohduksiin vähemmän ilmeisten seikkojen kohdalla. Sitä paitsi vähittäisten asteittaisten välitilojen lisäysmahdollisuus on avoinna ja samalla katkeamattomuuden silta päästäksemme takaisinpäin vaihtelujen sammumiseen saakka. Puhtaasti käsitteellisesti ei tämä jatkuvuus tosin auta meitä selviämään päävaikeudesta, mutta se on meille kaiken lainmukaisuuden ja kaiken muun tunnetun siirtymisen perusmuoto, joten meillä on oikeus käyttää sitä myöskin välittäjänä tuon ensimmäisen tasapainotilan ja sen häiriintymisen välillä. Jos nyt ajattelisimme tuon niin sanoaksemme» (!) »liikkumattoman tasapainotilan niiden käsitteiden mukaisesti, joita nykypäivien mekaniikassa siedetään ilman erikoisempia epäilyjä»(!), »ei olisi lainkaan selvitettävissä, kuinka materia saattoi joutua muutosten tilaan.» Paitsi massojen mekaniikkaa on näet olemassa myös massaliikkeen muuttumista pienten hiukkasten liikkeeksi, mutta miten tämä tapahtuu, »siitä meillä ei tähän hetkeen asti ole olemassa mitään yleistä periaatetta eikä meidän sen tähden pidä ihmetellä, vaikka nämä prosessit jäävätkin hieman hämärän peittoon».

Siinä kaikki, mitä herra Dühringillä on sanottavana. Jos todellakin ottaisimme täydestä nämä todella viheliäiset ja kurjat verukkeet ja fraasit, täytyisi meidän pitää korkeimpana viisautena paitsi luomisvoiman itsesilpomista, myöskin sokeaa uskoa. Herra Dühring myöntää, ettei ehdoton identiteetti voi itsestään päästä liikkeen tilaan. Ei ole mitään keinoa, jonka avulla ehdoton tasapaino olisi itsestään saattanut siirtyä muutokseen. Mitä sitten jää jäljelle? Kolme väärää, viheliäistä veruketta.

Ensiksi: on muka yhtä vaikeata osoittaa siirtyminen jokaisesta pienimmästä jäsenestä seuraavaan jäseneen meidän hyvin tuntemassamme olemassaolon ketjussa. — Herra Dühring näyttää pitävän lukijoitaan rintalapsina. Olemassaolon ketjun pienimpien jäsenten yksityisten ylimenojen ja yhteyksien osoittaminen on juuri sitä, mikä muodostaa luonnontieteen sisällön, ja jos siihen joissakin kohdin jää aukkopaikkoja, ei kukaan, ei edes herra Dühring, ajattele voivansa selittää tapahtunutta liikettä tyhjästä johtuneeksi, vaan aina edeltävän liikkeen siirtymisestä, muuttumisesta tai jatkumisesta aiheutuneeksi. Mutta meidän tapauksessamme kyse oli tunnetusti siitä, että liike olisi saatava syntymään liikkumattomuudesta, siis ei-mistään.

Toiseksi meillä on »katkeamattomuuden silta». Pelkästään käsitteellisesti ottaen tämä ei kylläkään auta vaikeuksista, mutta meillä on toki oikeus käyttää sitä välittäjänä liikkumattomuuden ja liikkeen välillä. Valitettavasti on liikkumattomuuden katkeamattomuus sitä, että ei liikuta; miten tästä siis voisi syntyä liikettä, pysyy salaperäisempänä kuin koskaan. Ja jakakoon herra Dühring siirtymänsä ei-liikkeestä universaaliseen liikkeeseen kuinka pieniin osiin tahansa ja antakoon sen kestää kuinka kauan tahansa, emme silti olisi päässeet millimetrin kymmenestuhannesosaakaan paikaltamme. Ilman maailman luomista emme voi päästä ei-mistään johonkin, olkoon tämä jokin sitten niinkin pientä kuin jokin matemaattinen differentiaali. Katkeamattomuuden silta ei siis ole edes aasinsilta,[15] se on kulkukelpoinen vain herra Dühringille.

Kolmanneksi. Niin kauan kuin nykyinen mekaniikka pätee, ja se on herra Dühringin mukaan yksi ajattelun kehityksen oleellisimpia vipuja, ei voida lainkaan selittää, kuinka liikkumattomuudesta päästään liikkeeseen. Mutta mekaaninen lämpöoppi osoittaa meille, että massan liike muuttuu määrätyissä oloissa molekyylien liikkeeksi (vaikka tässäkin liike syntyy toisesta liikkeestä eikä suinkaan liikkumattomuudesta), ja tämä, vihjaa herra Dühring arasti, voisi mahdollisesti luoda sillan ankarasti staattisen (tasapainossa olevan) sekä dynaamisen (liikkeessä olevan) välille. Mutta nämä tapahtumakulut jäävät »hieman hämärän peittoon». Ja hämärään herra Dühring jättääkin meidät istumaan.

Olemme kaikella syventämisellä ja kärjistämisellä päässeet nyt siihen, että olemme vajonneet yhä syvemmälle yhä kärjistyneempään järjettömyyteen ja päätyneet lopulta siihen, mihin meidän välttämättä täytyy päätyä — »hämärään». Tämä kuitenkin häiritsee herra Dühringiä vain vähän. Heti seuraavalla sivulla hänellä on otsaa väittää, että hän on

»kyennyt varustamaan reaalisella sisällöllä itsensä kanssa identtisen pysymisen käsitteen välittömästi materian ja mekaanisten voimien käyttäytymisestä lähtien».

Ja tämä mies nimittelee vielä toisiakin ihmisiä »puoskareiksi»!

Onneksi meille jää kaiken tämän sekasotkun ja avuttoman »hämärässä» harhailun ohessa sentään yksi lohdutus, joka tosiaankin on mieltä ylentävä:

»Muiden taivaankappaleiden asukkaiden matematiikka ei voi nojautua mihinkään muihin kuin meidän aksiomeihimme!»

 

VI. Luonnonfilosofia. Kosmogonia, fysiikka, kemia

Jatkaessamme eteenpäin tulemme teorioihin nykyisen maailman syntymisen tavasta ja keinoista.

Materian universaalinen hajautuneena olemisen tila oli herra Dühringin sanojen mukaan ollut jo joonialaisten filosofien lähtökohtakäsitys, mutta erityisesti Kantin ajoista on olettamus alkusumusta esittänyt uutta osaa, ja tällöin gravitaatio ja lämpösäteily olivat tekijöinä kiinteiden taivaankappaleiden vähitellen muodostuessa. Meidän aikamme mekaanisen lämpöteorian nojalla voidaan kuulemma tehdä paljon täsmällisempiä päätelmiä maailmankaikkeuden aikaisemmista tiloista. Mutta kaiken kaikkiaan voi »kaasumuotoinen hajautuneena olemisen tila olla vakavien johtopäätösten lähtökohtana vasta sitten, kun kyetään luonnehtimaan täsmällisemmin siinä annettu mekaaninen järjestelmä. Muussa tapauksessa ei ainoastaan tämä ajatus jää tosiasiassa perin sumuiseksi, vaan alkusumukin käy johtopäätösten edetessä todella yhä tiheämmäksi ja yhä läpäisemättömämmäksi; ...toistaiseksi kaikki jää vielä jonkin lähemmin määrittelemättömän diffuusioidean epämääräisyyteen ja muodottomuuteen», ja näin meillä on »tästä kaasu-universumista perin ilmava käsitys».

Kantin teoria kaikkien nykyisten taivaankappaleiden synnystä pyörivistä sumumassoista oli tähtitieteen suurin edistysaskel Kopernikuksen jälkeen. Ensi kertaa horjutettiin kuvitelmaa, ettei luonnolla muka ole mitään historiaa ajassa. Siihen saakka oli katsottu taivaankappaleiden pysyvän alusta alkaen samoilla radoilla ja tiloilla; ja vaikka eri taivaankappaleilla elolliset yksilöt kuolivatkin, pidettiin sukuja ja lajeja silti muuttumattomina. Luonto tosin oli silmin nähden alituisessa liikkeessä, mutta tämä liike ilmeni samojen prosessien lakkaamattomana toistumisena. Tähän metafyysistä ajattelutapaa täydelleen vastaavaan kuvitelmaan Kant mursi ensimmäisen aukon, vieläpä niin tieteellisellä tavalla, että useimmat hänen käyttämistään todistusperusteista pätevät vielä tänä päivänä. Ankarasti ottaen Kantin teoria on tosin vielä tänäänkin hypoteesi. Mutta enempää kuin hypoteesi ei Kopernikuksenkaan maailmanjärjestyksen teoria vielä tänäänkään ole,[16] ja sen jälkeen kun spektroskoopilla oli kaikki vastaväitteet kumoten osoitettu tuollaisia hehkuvia kaasumassoja tähtitaivaalla, on tieteellinen oppositio Kantin teoriaa vastaan vaiennut. Herra Dühringkään ei kykene muovaamaan maailmankonstruktiotaan ilman tuollaista sumuastetta. Mutta vastavedoksi hän vaatii, että hänelle on osoitettava tässä sumutilassa esiintyvä määrätty mekaaninen järjestelmä, ja koska sitä ei voida tehdä, sättii hän tuota sumutilaa kaikenlaisilla vähättelevillä nimikkeillä. Nykyinen tiede ei valitettavasti kykene luonnehtimaan tuota järjestelmää herra Dühringiä tyydyttävästi. Yhtä vähän se kykenee vastaamaan moniin muihin kysymyksiin. Kysymykseen: miksi rupikonnilla ei ole häntää? se saattaa näihin päiviin asti vastata vain: koska ne ovat menettäneet sen. Mutta jos kiivastumme tästä ja sanomme, että tuohan on jonkin lähemmin määrittelemättömän menetys-ajatuksen epämääräinen ja muodoton tila ja perin ilmava käsitys, emme tällä tavalla — moraalia luonnontieteeseen soveltaen — pääse askeltakaan eteenpäin. Tällaisia tyytymättömyyden ja huonon tuulen ilmauksia voidaan kyllä esittää aina ja kaikkialla, mutta juuri sen vuoksi ne eivät sovi missään eivätkä milloinkaan. Ja kuka nyt olisi esteenä herra Dühringille jos hän yrittäisikin löytää alkusumun mekaanisen järjestelmän?

Onneksi saamme nyt tietää, että

Kantin sumumassa »ei ole lähestulkoonkaan sama kuin maailmanmeediumin täydellisesti identtinen tila, eli toisin ilmaisten, materian itsensä kanssa samankaltainen tila».

Todellakin onni Kantille, joka oli tyytyväinen kulkiessaan nykyisistä taivaankappaleista takaisinpäin sumupalloon, ja joka ei antautunut unelmoimaan materian itsensä kanssa samankaltaisesta tilasta! Ohimennen huomauttaen: kun nykyisessä luonnontieteessä Kantin sumupalloa luonnehditaan alkusumuksi, on tämä tietenkin ymmärrettävä suhteellisessa mielessä. Alkusumu on yhtäältä nykyisin olemassaolevien taivaankappaleiden lähtökohta, toisaalta se on varhaisin materian muoto johon tällä hetkellä kykenemme palaamaan. Tämä ei suinkaan poissulje, vaan pikemminkin edellyttää sitä, että materialla on jo ennen alkusumua ollut loputtoman monta muotoa.

Herra Dühring näkee tässä olevansa edullisessa asemassa. Siinä missä me tieteen avulla pysähdymme toistaiseksi väliaikaiseen alkusumuun, auttaa häntä hänen tieteentieteensä paljon kauemmas taaksepäin aina siihen

»maailmanmeediumin tilaan, joka ei ole käsitettävissä puhtaasti staattisena sanan nykyisessä merkityksessä, eikä myöskään dynaamisena»

— jota siis ei ylipäänsä voida käsittää.

»Materian ja mekaanisen voiman ykseys, jota me nimitämme maailmanmeediumiksi, on niin sanoaksemme loogis-reaalinen kaava, jolla ilmaistaan materian itsensä kanssa identtinen tila kaikkien laskettavissa olevien kehitysvaiheiden edellytyksenä.»

Emme ilmeisesti ole vielä lähestulkoonkaan suoriutuneet materian itsensä kaltaisesta alkutilasta. Tässä sitä on luonnehdittu materian ja mekaanisen voiman ykseydeksi, ja tämä ykseys on esitetty loogis-reaalisena kaavana jne. Siis heti kun materian ja mekaanisen voiman ykseys lakkaa, alkaa liike.

Loogis-reaalinen kaava ei ole mitään muuta kuin surkea yritys käyttää Hegelin kategorioita »itsessään» ja »itseään varten» todellisuusfilosofian tarkoituksiin. Oleminen »itsessään» merkitsee Hegelillä jossakin oliossa, tapahtumakulussa tai käsitteessä piilevien kehittymättömien ristiriitojen alkuperäistä identiteettiä. Olemisessa »itseään varten» tapahtuu näiden piilevien ainesten erottuminen ja irtautuminen ja niiden taistelu alkaa. Meidän on siis kuviteltava liikkumaton alkutila materian ja mekaanisen voiman ykseydeksi ja liikkeeseen siirtyminen näiden molempien erottumiseksi ja asettumiseksi vastakkain. Näin tekemällä emme ole saaneet todistetuksi tuon fantastisen alkutilan reaalisuutta, vaan ainoastaan sen, että se voidaan ilmaista Hegelin kategorialla »itsessään» ja sen yhtä mielikuvituksellinen lakkaaminen kategorialla »itseään varten». Auta, Hegel!

Materia, sanoo herra Dühring, on kaiken todellisen edustaja; tämän mukaan ei voi olla mitään mekaanista voimaa ilman materiaa. Mekaaninen voima taas on materian olotila. Nyt alkutilassa, jossa mitään ei tapahtunut, materia ja sen olotila, mekaaninen voima, olivat yhtä. Myöhemmin, kun jotain alkoi tapahtua, piti siis kaiketikin olotilan erottua materiasta. Siis tällaisiin mystisiin fraaseihin ja vakuutteluun, että itsensä kaltainen olotila ei ollut staattinen eikä dynaaminen, ei tasapainossa eikä liikkeessä, meidän pitäisi tyytyä. Vieläkään emme tiedä, missä mekaaninen voima piili tuossa olotilassa ja kuinka pääsisimme ehdottomasta liikkumattomuudesta liikkeeseen ilman sysäystä ulkoapäin, siis ilman jumalaa.

Ennen herra Dühringiä materialistit puhuivat materiasta ja liikkeestä. Herra Dühring palauttaa liikkeen mekaaniseen voimaan joka muka olisi liikkeen perusmuoto ja tekee näin itselleen mahdottomaksi ymmärtää materian ja liikkeen välistä todellista yhteyttä; tämä oli muuten myös kaikille varhaisemmille materialisteille epäselvää. Ja kuitenkin asia on melko yksinkertainen. Liike on materian olomuoto. Ei koskaan eikä missään ole ollut eikä voi olla materiaa ilman liikettä. Liike maailman avaruudessa, pienempien massojen mekaaninen liike eri taivaankappaleilla, molekyylivärähtely lämpönä, sähkönä tai magneettisena virtana, kemiallinen hajaantuminen ja yhtyminen, orgaaninen elämä — joissakin näissä liikkeen muodoissa tai useammissa samanaikaisesti on kunakin hetkenä maailman jokainen eri aineatomi. Kaikki lepo, kaikki tasapaino on vain suhteellista, siitä puhuminen on mielekästä vain suhteessa tähän tai tuohon määrättyyn liikemuotoon. Jokin kappale saattaa esimerkiksi maan päällä olla mekaanisessa tasapainossa, siis levossa mekaniikan kannalta; tämä ei lainkaan estä sitä ottamasta osaa maapallon liikkeeseen ja koko aurinkokunnan liikkeeseen, yhtä vähän kuin tämä estää kappaleen pienimpien fysikaalisten osasten värähtelyä lämmön vaikutuksesta tai kappaleen aineatomien kemiallista prosessia. Materia ilman liikettä on yhtä vähän ajateltavissa kuin liike ilman materiaa. Liike on näin ollen yhtä vähän luotavissa tai hävitettävissä, kuin materia itse; tämän ajatuksen vanhempi filosofia (Descartes) ilmaisee sanomalla, että maailmassa olevan liikkeen määrä on alati sama. Liikettä ei siis voida tuottaa, se voidaan vain siirtää. Kun liike siirtyy kappaleesta toiseen, voidaan sitä, sikäli kuin se siirtyy itse, on aktiivinen, pitää liikkeen syynä; kun taas liikettä siirretään, on se passiivista. Aktiivista liikettä nimitämme voimaksi, passiivista voiman ilmaukseksi. Tämän mukaan on päivänselvää, että voima on yhtä suuri kuin sen ilmaus, sillä tapahtuuhan molemmissa sama liike.

Materian liikkeetön tila osoittautuu näin ollen mitä ontoimmaksi ja typerimmäksi kuvitelmaksi, pelkäksi »kuumehoureeksi». Siihen päätyäkseen täytyy kuvitella se suhteellinen mekaaninen tasapainotila, jossa jokin kappale saattaa tällä maapallolla olla, ehdottomaksi levoksi ja sitten soveltaa tätä koko maailmankaikkeuteen. Tämä käy kyllä helposti päinsä, jos käsittää kaiken liikkeen pelkästään mekaaniseksi voimaksi. Ja sitten liikkeen rajoittaminen pelkäksi mekaaniseksi voimaksi tarjoaa vielä senkin edun, että jokin voima voidaan kuvitella lepääväksi, sidotuksi siis tilapäisesti toiminnattomaksi. Jos nimittäin jonkin liikkeen siirtyminen, kuten hyvin usein on asianlaita, on edes jossain määrin monimutkainen tapahtuma, johon kuuluu erilaisia välijäseniä, voidaan todellinen siirtyminen katkaista mielivaltaisesti valittuna silmänräpäyksenä siten, että ketjun viimeinen rengas suljetaan pois. Näin tapahtuu esimerkiksi silloin, kun ladataan pyssy ja sitä pidetään koskemattomana siihen hetkeen asti jona panos laukaistaan vetämällä liipaisinta — jolloin siis ruudin palaessa liike vapautuu ja siirtyy. Voidaan siis kuvitella, että liikkumattoman, itsensä kaltaisen tilan aikana materia oli ladattu voimalla, ja tätä — jos ylipäänsä mitään — herra Dühring näyttää ymmärtävän materian ja mekaanisen voiman ykseydellä. Tämä kuvitelma on kuitenkin järjetön, koska se siirtää maailmankaikkeuteen absoluuttisena olotilan, joka on luonnoltaan suhteellinen ja jossa siis vain osa materiasta saattaa samanaikaisesti olla. Mutta vaikka jättäisimme tämänkin huomioon ottamatta, jää yhä jäljelle ensinnäkin se vaikeus, kuinka maailma saattoi tulla ladatuksi, sillä eiväthän pyssyt nykyään lataudu itse, ja toiseksi se, kenen sormi oikein on vetäissyt liipaisimesta. Kierreltäköön ja kaarreltakoon tässä kuinka tahansa, herra Dühringin johdolla päädymme aina — jumalan sormeen.

Tähtitieteestä todellisuusfilosofimme siirtyy mekaniikkaan ja fysiikkaan ja valittelee, ettei mekaaninen lämpöteoria sukupolvi sitten tapahtuneen keksimisensä jälkeen ole sanottavasti edistynyt siitä, mihin Robert Mayer itse sen kehitti. Sitä paitsi koko asia on kuulemma vielä sangen hämärä:

Meidän täytyy »aina muistaa, että materian liiketilojen ohella on olemassa myös staattisia olosuhteita eikä näillä viimeksi mainituilla ole mitään mittaa mekaanisessa työssä... Kun aikaisemmin olemme sanoneet luontoa suureksi työntekijäksi ja pidämme nyt ankarasti kiinni tästä sanonnasta, on meidän nyt lisättävä, että itsensä kaltaiset olotilat ja lepäävät tilat eivät edusta mitään mekaanista työtä. Kaipaamme siis jälleen siltaa staattisesta dynaamiseen, ja kun niin kutsuttu latentti lämpö on tähän asti jäänyt teorialle kompastuskiveksi, on meidän tässäkin tunnustettava puutteellisuus, jota kaikkein vähiten käy kieltäminen kosmisissa sovellutuksissa».

Koko tämä oraakkelimainen jutustelu ei taaskaan ole mitään muuta kuin ilmaus pahasta omastatunnosta, joka hyvin tuntee auttamatta takertuneensa kiinni liikkeen tuottamiseen ehdottomasta liikkumattomuudesta ja silti häpeää vedota ainoaan pelastajaan, nimittäin taivaan ja maan luojaan. Ja kun ei edes mekaniikassa, lämpömekaniikka mukaan luettuna, voida löytää siltaa staattisesta dynaamiseen, tasapainosta liikkeeseen, kuinka herra Dühringin velvollisuutena silloin voisi olla sillan löytäminen liikkumattomasta tilastaan liikkeeseen? Ja näin hän on sitten onnellisesti pääsevinään pälkähästä.

Tavallisessa mekaniikassa siltana staattisesta dynaamiseen on sysäys ulkoapäin. Jos sentnerin painoinen kivi kohotetaan kymmenen metrin korkeuteen ja ripustetaan niin, että se jää vapaasti riippumaan itsensä kaltaisessa tilassa ja levossa, niin pitääpä vedota rintalasten muodostamaan yleisöön voidakseen väittää ettei tämän kappaleen nykyinen tila muka edusta mitään mekaanista työtä tai ettei ole mitään mekaanisen työn mittaa, jolla ilmaistaisiin sen loittoneminen aikaisemmasta asemastaan. Jokainen ohikulkija selittää herra Dühringille vaivatta ja ymmärrettävästi, että kivi ei ole itsestään kivunnut tuonne ylös silmukkaan, ja ensimmäinen käteen sattuva mekaniikan käsikirja voi sanoa hänelle, että jos hän antaa kiven jälleen pudota, niin se suorittaa pudotessaan yhtä paljon mekaanista työtä kuin oli tarpeen sen kohottamiseksi kymmenen metrin korkeuteen. Jo se yksinkertainen tosiasia, että kivi riippuu siellä ylhäällä, edustaa mekaanista työtä, sillä jos se jää sinne riippumaan kyllin pitkäksi ajaksi, katkeaa nuoran silmukka heti, kun se kemiallisen hajoamisen seurauksena on tullut liian heikoksi kiveä kantaakseen. Tällaisiin yksinkertaisiin perusmuotoihin, käyttääksemme herra Dühringin sanontatapaa, voidaan kaikki mekaaniset tapahtumakulut palauttaa, ja se insinööri on vielä syntymättä, joka ei voisi löytää siltaa staattisesta dynaamiseen, kun hänen käytettävissään on kyllin suuri sysäysvoima.

Metafyysikollemme on kylläkin kovana pähkinänä ja katkerana palana se seikka, että liikkeellä on mittansa omassa vastakohdassaan, levossa. Tämähän on huutava ristiriita, ja jokainen ristiriita on herra Dühringistä järjettömyys.[17] Kaikesta huolimatta on tosiasia, että riippuva kivi edustaa määrättyä, painonsa ja maan pinnasta lasketun etäisyytensä avulla tarkoin mitattavissa olevaa ja mielen mukaan eri tavoin — suorana putoamisena, kaltevaa pintaa pitkin liukumisena, akselin ympäri pyörimisenä käytettävissä olevaa mekaanisen voiman paljoutta. Samoin sitä edustaa ladattu pyssy. Dialektiselle käsitystavalle ei liikkeen ilmaistavuus vastakohdassaan, levossa, muodosta mitään vaikeutta. Sille koko tämä vastakohta on vain suhteellinen, kuten olemme nähneet; absoluuttista lepotilaa, ehdotonta tasapainoa ei ole. Yksittäinen liike pyrkii kohti tasapainoa, kokonaisliike kumoaa taas tasapainon. Niinpä missä esiintyy lepoa ja tasapainoa, ovat ne rajoitetun liikkeen tuloksia, ja on itsestään selvää, että tätä liikettä voidaan mitata tuloksellaan, voidaan ilmaista sillä ja voidaan taas palauttaa tuloksestaan muotoon tai toiseen. Mutta näin yksinkertaiseen asian esittämiseen ei herra Dühring tietenkään voi tyytyä. Hyvänä metafyysikkona hän kaivaa ensin liikkeen ja tasapainon välille ammottavan kuilun jota ei todellisuudessa lainkaan esiinny, ja ihmettelee sitten, kun ei kykene löytämään mitään siltaa tämän itse kyhäämänsä kuilun yli. Hän voisi yhtä hyvin nousta metafyysisen Rosinante-ratsunsa[18] selkään ja lähteä metsästämään Kantin »oliota sinänsä»; sillä juuri tämä, eikä mikään muu kätkeytyy loppujen lopuksi tuon löytymättömän sillan taakse.

Mutta miten onkaan mekaanisen lämpöteorian ja sidotun eli latentin lämmön laita, jotka ovat tälle teorialle »jääneet kompastuskiviksi»?

Jos otetaan naula jäätymispisteessä olevaa jäätä ja ilmanpaineen ollessa normaali se muutetaan lämmön avulla naulaksi vettä jonka lämpötila on sama, kuluu tällöin lämpömäärä, jolla voitaisiin lämmittää sama vesinaula 0 asteesta 79,4 celsiusasteeseen tai 79,4 naulaa vettä yhtä astetta lämpimämmäksi. Kun tämä vesinaula lämmitetään kiehumispisteeseen, siis 100° lämpöön, ja sitten muutetaan se 100° lämpöiseksi höyryksi, niin ennen viimeisen vesipisaran höyryksi muuttumista häviää lähes seitsemän kertaa suurempi lämpömäärä, joka riittäisi kohottamaan 537,2 vesinaulan lämpöä yhdellä asteella.[19] Tätä hävinnyttä lämpöä nimitetään sidotuksi. Jos nyt höyry jäähdytyksen avulla jälleen muuttuu vedeksi ja vesi jälleen jääksi, niin sama lämpömäärä, mikä aikaisemmin tuli sidotuksi, tulee jälleen vapaaksi, ts. lämpönä tunnettavaksi ja mitattavaksi. Tämä lämmön vapautuminen höyryn tiivistyessä ja veden jäätyessä on syynä siihen, että höyry 100-asteiseksi jäähdytettynä vain vähitellen muuttuu vedeksi ja jäätymislämmössä oleva vesimassa vain sangen hitaasti muuttuu jääksi. Tällaisia ovat tosiasiat. Kysymys on nyt: mitä lämmöstä tulee, kun se on sidottuna?

Mekaaninen lämpöteoria, jonka mukaan lämpö on kappaleen pienimpien fysikaalisesti toimivien osasten (molekyylien) pienempää tai suurempaa värähtelyä aina lämpö- ja olotilan mukaan, värähtelyä, joka määrätyissä oloissa voi muuttua miksi muuksi liikemuodoksi tahansa, selittää asian siten, että hävinnyt lämpö on suorittanut työtä, muuttunut työksi. Jään sulaessa yksittäisten molekyylien kiinteä läheinen keskinäisyhteys kumoutuu ja se muuttuu niiden irtonaisemmaksi yhdessäoloksi; veden höyrystyessä kiehumispisteessään on syntynyt tila, jossa eri molekyyleillä ei ole juurikaan havaittavaa vaikutusta toisiinsa ja lämmön vaikutuksesta ne lentelevät jopa kaikkiin suuntiin toisistaan poispäin. Nyt on selvää, että kappaleen yksittäisillä molekyyleillä on kaasumaisessa tilassa paljon suurempi energia kuin nestemäisessä, ja nestemäisessä taas suurempi kuin kiinteässä tilassa. Sidottu lämpö ei siis olekaan kadonnut, se on yksinkertaisesti muuttunut ja ottanut molekulaarisen jännitysvoiman muodon. Heti kun se ehto lakkaa vaikuttamasta, jonka alaisina eri molekyylit voivat säilyttää tämän ehdottoman tai suhteellisen vapauden toisiinsa nähden, nimittäin niin pian kuin lämpö laskee minimin — 100° tai 0° — alapuolelle, tämä jännitysvoima häviää, molekyylit pyrkivät jälleen toisiaan kohden samalla voimalla millä ne aiemmin loittonivat toisistaan; ja tämä voima häviää, mutta vain ilmetäkseen uudelleen lämpönä, vieläpä täsmälleen samana lämpömääränä mikä aikaisemmin oli sidottu. Tämä selitys on tietysti hypoteesi kuten koko mekaaninen lämpöteoriakin, koska kukaan ei vielä tähän mennessä ole nähnyt molekyyliä, värähtelevästä molekyylistä puhumattakaan. Juuri siksi se on varmastikin täynnä puutteita, kuten tämä vielä kovin nuori teoria kokonaisuudessaankin, mutta se kykenee ainakin selittämään prosessin joutumatta missään kohdin ristiriitaan sen kanssa, että liikettä ei voi hävittää eikä luoda, vieläpä se kykenee tarkalleen selvittämään, missä lämpö oleskelee muutoksiensa puitteissa. Latentti eli sidottu lämpö ei siis lainkaan ole loukkauskivi mekaaniselle lämpöteorialle. Päinvastoin, tämä teoria vasta antaa ensimmäistä kertaa rationaalisen selityksen tapahtumaan, ja loukkauskivi voi olla tuloksena korkeintaan siitä, että fyysikot edelleenkin nimittävät molekyylienergian toiseksi muodoksi muuttunutta lämpöä vanhentuneella ja sopimattomalla sanalla »sidottu».

Siis nuo kiinteän, nestemäisen ja kaasumaisen olotilan itsensä kaltaiset tilat ja lepäävät suhteet edustavat sittenkin mekaanista työtä sikäli kuin mekaaninen työ on lämmön mitta. Sekä kiinteä maankamara että valtamerienvesi edustaa nykyisessä olotilassaan aivan määrättyä vapautuneen lämmön paljoutta, joka luonnollisesti vastaa yhtä määrättyä mekaanisen voiman paljoutta. Kun se kaasupallo, josta maa on syntynyt, muuttui nestemäiseen tilaan ja myöhemmin enimmäkseen kiinteään olotilaan, säteili määrätty paljous molekyylienergiaa lämpönä avaruuteen. Sitä vaikeutta, josta herra Dühring niin salaperäisenä vihjailee, ei siis ole olemassa, ja vaikka kosmisten sovellutusten kohdalla voimmekin törmätä puutteisiin ja aukkoihin, jotka johtuvat tiedostuksemme välineiden vajavaisuudesta, emme silti kohtaa teoreettisesti voittamattomia esteitä. Siltana staattisesta dynaamiseen on tässäkin sysäys ulkoapäin — jäähtyminen tai lämpeneminen, jonka toiset, tasapainossa olevaan kohteeseen vaikuttavat kappaleet aikaansaavat. Mitä syvemmälle tähän Dühringin luonnonfilosofiaan tunkeudumme, sitä mahdottomammalta näyttävät kaikki yritykset johtaa liike liikkumattomuudesta tai löytää se silta, jota myöten puhtaasti staattinen, lepotilassa oleva voi itsestään tulla dynaamiseksi, liikkeen tilassa olevaksi.

Näin olemmekin nyt päässeet onnellisesti joksikin aikaa eroon täysin itsensä kaltaisesta alkutilasta. Herra Dühring siirtyy kemian alueelle ja paljastaa tilaisuuden nyt tultua meille kolme todellisuusfilosofian tähän mennessä löytämää luonnon pysyvyyslakia, nimittäin:

1. yleisen materian, 2. yksinkertaisten (kemiallisten) alkuaineiden sekä 3. mekaanisen voiman suuruusmäärä ovat kaikki muuttumattomia.

Siis: materian sekä sen yksinkertaisten osasten, sillä se koostuu niistä, ja myös liikkeen luomattomuus ja häviämättömyys — nämä vanhat, koko maailman tuntemat tosiasiat perin epätyydyttävällä tavalla ilmaistuna — kas siinä se ainoa todella myönteinen, minkä herra Dühring kykenee meille tarjoamaan epäorgaanista maailmaa käsittelevän luonnonfilosofiansa tuloksena. Kaikki nuo ovat meille jo kauan tunnettuja asioita. Mitä me sen sijaan emme ole tienneet, on se, että ne ovat »pysyvyyslakeja» ja sellaisina »olioiden järjestelmän skemaattisia ominaisuuksia». Kyseessä on aivan sama juttu kuin edellä[20] Kantia käsitellessämme: herra Dühring ottaa jotain yleisesti tunnettua rihkamaa, liimaa siihen Dühring-eliketin ja antaa sille nimen: »pohjiaan myöten omaperäisiä johtopäätöksiä ja katsomuksia... jäijestelmää luovia ajatuksia... juuriin menevää tiedettä».

Silti ei meidän toki vielä tarvitse joutua epätoivoon. Mitä puutteita juurevalla tieteellä ja parhaalla yhteiskuntalaitoksella lieneekään, yhden asian herra Dühring voi varmuudella sanoa:

»Maailmankaikkeudessa läsnäolevan kullan määrän on aina täytynyt olla sama, ja se on voinut lisääntyä tai vähentyä yhtä vähän kuin materia yleensä.»

Mutta mitä me voisimme ostaa tällä »läsnäolevalla kullalla», sitä herra Dühring ei sano, ikävä kyllä.

 

VII. Luonnonfilosofia. Orgaaninen maailma

»Yksi yhtenäinen ja ainoa välitilojen portaikko ulottuu paineen ja sysäyksen mekaniikasta aina aistimuksien ja ajatuksien keskinäisiin liitäntöihin.»

Tämä vakuutus päästää herra Dühringin sanomasta enempää elämän synnystä, vaikka sellaiselta ajattelijalta, joka on seurannut maailman kehitystä taaksepäin aina itsensä kaltaiseen olotilaan saakka ja joka on kuin kotonaan muillakin taivaankappaleilla, pitäisi kyllä odottaa, että hän tässäkin antaisi tarkan vastauksen. Muutenkin tuo väite on vain puolittain oikein, jollei sitä täydennetä jo mainitulla[21] Hegelin mittasuhteiden solmulinjalla. Kaikesta vähittäisyydestä huolimatta jää siirtyminen liikemuodosta toiseen aina hyppäykseksi, ratkaisevaksi käänteeksi. Sitä on siirtyminen taivaankappaleiden mekaniikasta pienempien massojen mekaniikkaan jollakin taivaankappaleella; samoin siirtyminen massojen mekaniikasta molekyylien mekaniikkaan. Tämä käsittää ne liikkeet, joita tutkitaan varsinaisessa fysiikassa: lämmön, valon, sähkön ja magnetismin. Samoin tapahtuu siirtyminen molekyylien fysiikasta atomien fysiikkaan — kemiaan — niin ikään ratkaisevan hyppäyksen kautta, ja sitäkin enemmän tämä pitää paikkansa siirryttäessä tavallisesta kemiallisesta toiminnasta valkuaisaineiden kemiaan, jota nimitämme elämäksi.[22] Elämän piirin sisäpuolella tulevat hyppäykset yhä harvinaisemmiksi ja vaikeammin havaittaviksi. — Siis taaskin täytyy Hegelin oikaista herra Dühringiä.

Mahdollisuuden loogiseen siirtymiseen orgaaniseen maailmaan antaa herra Dühringille »tarkoitusperän» käsite. Tämä on taaskin lainattu Hegeliltä, joka »Logiikassa» (oppi käsitteestä) siirtyy kemiasta teleologian eli tarkoitusperäisyysopin välityksellä käsittelemään elämää. Minne katseemme luommekaan, aina kohtaamme herra Dühringillä jonkin Hegelin »vaikeasti sulatettavan ajatuksen», jonka Dühring lainkaan vaivautumatta esittää omana juuriinkäyvänä tieteenään. Veisi liian pitkälle ryhtyä tutkimaan, missä määrin tarkoituksen ja keinon käsitteiden soveltaminen orgaaniseen maailmaan on oikeutettua ja paikallaan. Joka tapauksessa myös Hegelin »sisäisen tarkoituksen» soveltaminen, ts. tarkoituksen, jota ei luontoon ole tuonut tarkoituksella toimiva kolmas persoona, joku kaitselmuksen viisaus, vaan joka on itse asian välttämättömyydessä, — vie täyttä filosofista koulutusta vailla olevan ihmisen yhtä mittaa siihen, että hän sen paremmin ajattelematta luulee luonnossa esiintyvän tietoista ja tarkoitusperäistä toimintaa. Sama herra Dühring, jonka toisten ihmisten pieninkin »spiritistinen» mielenilmaus saattaa mittaamattoman siveellisen suuttumuksen valtaan, vakuuttaa

»tinkimättömästi, että vaistoaistimukset on luotu pääasiallisesti niiden toimimiseen liittyvän tyydytyksen vuoksi».

Hän kertoo meille, että luontoparan

»täytyy toistuvasti palauttaa esineellinen maailma järjestykseen» ja tämän ohella luonnon on hoidettava useampi kuin yksi asia, »joka vaatii luonnon puolelta paljon enemmän hienovaraisuutta kuin mitä tavallisesti myönnetään». Mutta paitsi että luonto tietää minkä tähden se tämän tai tuon luo, paitsi että se on hienovarainen, mikä sekin jo on subjektiivisen tietoisen ajattelun aika merkittävä saavutus, on sillä myös tahto; sillä sen lisäksi, että vaistot toteuttavat sivumennen reaalisia luonnollisia tarpeita, kuten ravitsemista, suvunjatkamista jne., »on meidän pidettävä niitä ei välittömästi, vaan välillisesti tahtoperäisinä».

Olemme näin saapuneet tietoisesti ajattelevaan ja toimivaan luontoon, olemme siis jo »sillalla» — emme tosin sillalla staattisesta dynaamiseen, vaan sillalla joka vie panteismistä deismiin. Vai haluaako herra Dühring ehkä itsekin hieman kokeilla »luonnonfilosofista puolirunoutta»?

Mahdotonta. Kaikki mitä todellisuusfilosofimme kykenee sanomaan orgaanisesta luonnosta, kaikki se rajoittuu taisteluun tätä »luonnonfilosofista puolirunoutta» vastaan, »kevytmielisen pinnallista ja niin sanoaksemme tieteellisesti mystifioivaa puoskarointia» vastaan, darvinismin »runojen rustailua muistuttavia piirteitä» vastaan.

Ennen kaikkea Darwinia soimataan siitä, että hän kuulemma siirsi Malthusin väestöteorian taloustieteestä luonnontieteeseen, että hän on eläintenkasvattajan käsitysten kahlehtima, että hän opillaan olemassaolon taistelusta harrastaa epätieteellistä puolirunoilua, ja että koko darvinismi, kun Lamarckilta lainattu jätetään pois, on muka palanen inhimillisyyttä vastaan suunnattua eläimellisyyttä.

Tieteellisiltä matkoiltaan oli Darwin tuonut mukanaan käsityksen, että kasvi- ja eläinlajit eivät ole pysyviä vaan muuttuvia. Kehitelläkseen tätä ajatustaan edelleen kotona ei hänelle ollut tarjolla parempaa työkenttää kuin eläinten ja kasvien jalostus. Juuri tässä suhteessa Englanti on klassinen maa; toisten maiden, esimerkiksi Saksan, saavutukset eivät lähestulkoonkaan vedä vertoja Englannin saavutuksille tässä suhteessa. Sitä paitsi nuo saavutukset ovat enimmäkseen viimeisen sadan vuoden ajalta, joten tosiasioiden toteamisessa ei ole kovin suuria vaikeuksia. Darwin havaitsi jalostuksen keinotekoisesti aiheuttaneen saman lajin eläimissä ja kasveissa suurempiakin eroavuuksia kuin ne, joita yleensä esiintyy eri lajeiksi tunnustettujen välillä. Yhtäältä oli siis todistettu lajien muuttuvuus tiettyyn määrään asti, toisaalta osoitettu mahdolliseksi, että eliöillä, joilla oli erilaisia lajiominaisuuksia, saattoi mahdollisesti olla yhteiset esivanhemmat. Darwin tutki nyt, eikö luonnostakin löytyisi syitä, joiden täytyisi — ilman jalostajan tietoista tarkoitusta — aikojen kuluessa aikaansaada elävissä olioissa samanlaisia muutoksia kuin keinotekoinen valinta aiheutti. Nämä syyt hän löysi siitä epäsuhdasta, joka vallitsi luonnon luomien alkioiden tavattoman suuren lukumäärän ja todella kypsyyden saavuttaneiden eliöiden vähäisen määrän välillä. Koska jokainen alkio pyrkii kehittymään, syntyy välttämättä taistelu olemassaolosta, joka ei ole pelkästään välitöntä fyysistä taistelua tai raatelua, vaan myöskin kamppailua valosta ja tilasta, jopa kasvienkin keskuudessa. Ja on ilmeistä, että tässä taistelussa niillä yksilöillä on suurimmat mahdollisuudet päästä kypsyysikään ja jatkaa sukuaan, joilla on jokin, vaikka vähäinenkin, niin silti olemassaolotaistelussa edullinen yksilöllinen ominaisuus. Näiden yksilöllisten ominaisuuksien tendenssinä on niin muodoin periytyä, ja jos ne esiintyvät saman lajin useammilla yksilöillä, pyrkivät ne kasautuvan periytymisen ansiosta vahvistumaan tähän määrättyyn suuntaan. Sitä vastoin ne yksilöt, joilta nämä ominaisuudet puuttuvat, sortuvat helpommin taistelussa olemassaolosta ja häviävät vähitellen. Tällä tavalla laji muuttuu luonnollisen valinnan kautta, parhaiten mukautuneiden säilymisellä.

Tätä Darwinin teoriaa vastaan herra Dühring huomauttaa nyt, että käsitykseen olemassaolotaistelusta, kuten Darwin itsekin on myöntänyt, on jouduttu taloustieteilijä ja väestöteoreetikko Malthusin katsomusten yleistämisestä, ja siksi sillä myös on kaikki ne puutteet, mitkä tuolla papillisella matlhusilaisella katsomuksella väestön liiallisesta lisääntymisestä on. — Mutta Darwinin päähän ei pälkähtänytkään sanoa, että olemassaolotaistelun käsityksen alkuperää olisi etsittävä Malthusilta. Hän sanoo vain, että hänen teoriansa olemassaolotaistelusta on Malthusin teoria eläin- ja kasvimaailmaan sovellettuna. Miten suuri lieneekään virhe, jonka Darwin naiiviuttaan teki hyväksymällä niin varauksetta Malthusin opin, niin jokainen näkee silti ensi silmäyksellä, ettei ole tarvis käyttää Malthusin silmälaseja havaitakseen luonnossa olemassaolotaistelua — ristiriidan luonnon niin tuhlaavasti tuottamien alkioiden lukemattoman määrän ja sen joukon välillä, mikä niistä ylipäätänsä voi saavuttaa kypsyyden; ristiriidan, joka tosiaankin ratkeaa suurimmalta osaltaan usein äärimmäisen julmassa taistelussa olemassaolosta. Ja samoin kuin palkkalaki on säilyttänyt pätevyytensä senkin jälkeen, kun ne malthusilaiset todistelut, joilla Ricardo sitä perusteli, ovat jo ajat sitten hävinneet tietymättömiin, samoin voi olemassaolon taistelu olla luonnossa olemassa ilman malthusilaista tulkintaakin. Sitä paitsi luonnon eliöillä on niilläkin väestölakinsa, joita ei ole juuri nimeksikään tutkittu, mutta joiden toteamisella on ratkaiseva merkitys lajien kehityshistorialle. Ja kukahan on myös tähän suuntaan antanut ratkaisevan sysäyksen? Ei kukaan muu kuin Darwin.

Herra Dühring varoo visusti koskemasta tähän kysymyksen myönteiseen puoleen. Sen sijaan taistelu olemassaolosta on yhä uudelleen muistutusten kohteena. Olemassaolotaistelusta tiedottomien kasvien ja hyväntahtoisten kasvinsyöjien välillä ei näet voi olla puhettakaan:

»Tarkoin määritellyssä mielessä taistelu olemassaolosta on edustettuna eläinmaailmassa vain sikäli kuin ravitseminen tapahtuu ryöstämisen ja raatelun avulla.»

Ja sen jälkeen kun »olemassaolotaistelun» käsite on typistetty näihin ahtaisiin rajoihin, saattaa herra Dühring päästää valloilleen koko suuttumuksensa tämän hänen itsensä eläimellisyyteen rajoittaman käsitteen eläimellisyyden johdosta. Mutta tuo siveellinen suuttumus kohdistuu kuitenkin vain herra Dühringiin itseensä, sillä hänhän on ainoa, joka on näin rajoittanut olemassaolon taistelua ja siksi hän on yksi siitä vastuussakin. Darwin ei siis ole se, joka »etsii petojen piiristä kaiken luonnontoiminnan lakeja ja ymmärtämistä», sillä Darwinhan oli sisällyttänyt tähän taisteluun koko orgaanisen luonnon, vaan se on joku herra Dühringin itsensä kyhäämä mielikuvituksellinen pöpö. Pelkkä nimi »olemassaolotaistelu» voitaisiin kyllä kernaasti antaa uhriksi herra Dühringin ylevän siveelliselle suuttumukselle. Että itse tuo asia on olemassa myöskin kasvien keskuudessa, sen voi hänelle todistaa jokainen niitty, jokainen viljapelto ja jokainen metsä; eikä kysymys ole nimestä, ei siitä, sanotaanko »taistelu olemassaolosta» vaiko »elinehtojen puute ja mekaaniset vaikutukset», vaan siitä, kuinka tämä tosiasia vaikuttaa lajien säilymiseen tai muuttumiseen. Ja tästä herra Dühring vaikenee itsepintaisesti itsensä kaltaisessa hiljaisuuden tilassa. Siksi luonnollinen valinta täytyy toistaiseksi jättää sillensä.

Mutta darvinismi »tuottaa muutoksensa ja erilaisuutensa tyhjästä».

On kylläkin niin, että käsitellessään luonnollista valintaa Darwin jättää huomiotta ne syyt, jotka ovat aiheuttaneet muutoksia eri yksilöissä, ja käsittelee lähinnä sitä, millä tavalla noista yksityisistä poikkeuksista vähitellen tulee rodun, muunnoksen tai lajin tunnusmerkkejä. Darwinia kiinnostaa vähemmän näiden syiden löytäminen — syiden, jotka vielä nytkin osin ovat aivan tuntemattomia, osin vain aivan ylimalkaisesti osoitettavissa — kuin se rationaalinen muoto, jossa niiden vaikutukset vakiintuvat, saavat kestävän merkityksen. Darwin tällöin arvioi todellakin keksintönsä vaikutuspiirin liian suureksi, hän teki siitä lajien muuttumisen ainoan tekijän ja laiminlöi kysymyksen toistuvien yksilöllisten muutosten syistä selvitellessään kysymystä muutoksien yleistymisen muodosta. Se oli virhe, joka oli ominainen useimmille tiedettä todella edistäneille tutkijoille. »Sitä paitsi, jos Darwin johtaa yksilölliset muutoksensa tyhjästä ja soveltaa tässä yksinomaan »jalostajan viisautta», niin silloinhan jalostajan tämän mukaan täytyy samoin tuottaa tyhjästä haluamansa eläin- ja kasvimuotojen todelliset eikä vain kuvitellut muutokset. Mutta se, joka on antanut alkusysäyksen sen tutkimiselle, mistä nämä muutokset ja eroavuudet itse asiassa syntyvät, ei taaskaan ole kukaan muu kuin Darwin.

Viime aikoina, erikoisesti Haeckelin ansiosta, on käsitys luonnollisesta valinnasta laajentunut ja lajien muuttuminen on käsitetty mukautumisen ja periytymisen vuorovaikutuksen tulokseksi; ja tällöin mukautuminen on esitetty tapahtuman muutoksia aiheuttavana, periytyminen niitä säilyttävänä puolena. Tämäkään ei herra Dühringin mielestä ole oikein.

»Varsinainen luonnon tarjoamiin tai epäämiin elinehtoihin mukautuminen edellyttää virikkeitä ja toimintoja, jotka määräytyvät mielteiden mukaisesti. Muussa tapauksessa mukautuminen on vain näennäistä, ja vaikuttava syysuhde ei kohoa alempien fysikaalisen, kemiallisen ja kasvifysiologisen asteen yläpuolelle.»

Tässäkin herra Dühringiä suututtaa vain nimi. Nimittäköön hän tuota prosessia miten tahansa, kysymys on kuitenkin siitä, aiheuttavatko tuollaiset tapahtumat muutoksia eliöiden lajeissa vai eivät. Ja taaskaan ei herra Dühring anna mitään vastausta.

»Jos jokin kasvi valitsee kasvunsa aikana sen tien, jolla se saa eniten valoa, niin tämä ärsykkeen vaikutus ei ole mitään muuta kuin fysikaalisten voimien ja kemiallisten tekijäin yhdistelmä, ja jos tässä tapauksessa tahdotaan puhua mukautumisesta sanan varsinaisessa eikä kuvaannollisessa mielessä, täytyy tämän tuoda käsitteisiin spiritististä sekasotkua.»

Näin ankara on toisia kohtaan mies, joka aivan tarkalleen tietää, minkä vuoksi luonto tämän tai tuon tekee, joka puhuu luonnon hienovaraisuudesta, jopa sen tahdosta! Spiritististä sekasotkua todellakin — mutta missä, Haeckelilla vai herra Dühringillä?

Ja paitsi spiritististä, myöskin loogista sekasotkua. Näimme, että herra Dühring pyrkii kaikin voimin saamaan tarkoitusperän käsitteen astumaan voimaan luonnossa:

»Välineen ja tarkoituksen suhde ei millään muotoa edellytä tietoista aikomusta.»

Mutta mitä muuta nyt sitten tuo hänen kiivaasti vastustamansa mukautuminen ilman tietoista aikomusta, ilman mielteiden välitystä on, paitsi tällaista tiedotonta tarkoituksellista toimintaa?

Kun siis lehtisammakko ja lehtiä syövät hyönteiset ovat vihreitä, hieta-aavikkojen eläimet hiekankeltaisia, napaseutujen eläimet enimmäkseen lumivalkoisia, eivät ne varmaankaan ole omaksuneet näitä värejä tarkoituksellisesti tai mitään mielteitä noudattaen; päinvastoin, värit voidaan selittää vain fysikaalisista voimista ja kemiallisista tekijöistä käsin. Ja sittenkin on kiistämätön tosiasia, että nämä eläimet ovat väriensä avulla tarkoituksenmukaisesti sopeutuneet elinympäristöönsä siten, etteivät niiden viholliset kykene helposti havaitsemaan niitä. Samoin ne elimet, joilla tietyt kasvit vangitsevat ja syövät niille istahtavia hyönteisiä, ovat mukautuneet tähän toimintaan, vieläpä tarkoituksenmukaisesti sopeutuneet. Jos herra Dühring nyt pitää kiinni siitä, että mukautumisen täytyy olla mielteiden aikaansaamaa, sanoo hän vain toisin sanoin sen, että tarkoituksenmukaisen toiminnan täytyy tapahtua mielteiden välityksellä, täytyy olla tietoista, aikomuksellista. Ja näin olemme taas, kuten todellisuusfilosofiassa tavallisesti käy, päätyneet tarkoituksellisesti toimivaan luojaan, jumalaan.

»Tällaista tietoa oli ennen tapana nimittää deismiksi eikä sille annettu suurta arvoa» (sanoo herra Dühring); »mutta nyt näyttävät jotkut tässäkin suhteessa kehittyneen taaksepäin.»

Mukautumisesta siirrymme perinnöllisyyteen. Herra Dühringin mielestä darvinismi on tässäkin täysin hakoteillä. Darwin muka väittää koko orgaanisen maailman polveutuneen yhdestä alkuoliosta, on niin sanoaksemme yhden ainoan olion poikuetta. Darwinilla ei kuulemma lainkaan ole olemassa samanlaatuisten luonnonluomusten itsenäisiä rinnakkaissarjoja ilman yhteistä alkuperää ja siksi hänen täytyy menneisyyteen käännettyine katsomuksineen joutua umpikujaan siinä, missä siittämisen tai muunlaisen suvunjatkamisen lanka häneltä katkeaa.

Väite, että Darwin johtaisi kaikki nykyiset eliöt yhdestä alkuoliosta, on, kohteliaasti sanoaksemme, herra Dühringin »omaa vapaata luomusta ja kuvitelmaa». Kirjassaan »Lajien synty» (6. painos) sanoo Darwin selvästi viimeistä edellisellä sivulla, että hän pitää

»kaikkia eliöitä muutamien harvojen olioiden jälkeläisinä suorassa linjassa, eikä erityisinä luomuksina».[23]

Ja Haeckel menee vielä merkittävästi pitemmälle ja olettaa

»aivan itsenäisen sukupuun kasvikunnalle, toisen eläinkunnalle» sekä näiden kahden välille »tietyn määrän itsenäisiä protistien sukupuita, joista jokainen on edellisistä aivan riippumatta kehittynyt omasta arkegonaalisesta moneerimuodostaan» (»Luonnollinen luomishistoria», s. 397).[24]

Kyseisen alkuolennon on herra Dühring keksinyt, vain sen vuoksi, että voisi saattaa sen mahdollisimman huonoon huutoon rinnastamalla sen alkujuutalaiseen Aatamiin; tässä hänelle — nimittäin herra Dühringille — sattui se onnettomuus, ettei hän tiennyt, miten tämä alkujuutalainen onkin Smithin Assyriassa tekemien löytöjen ansiosta osoittautunut seemiläisten kantaisäksi, ja että koko raamatun luomis- ja vedenpaisumustarina on paljastunut palaseksi vanhasta pakanallisesta, juutalaisille, babylonialaisille, kaldealaisille ja assyrialaisille yhteisestä uskonnollisesta tarusikermästä.

On kylläkin kova syytös Darwinia vastaan, että hän heti joutuu umpikujaan siinä, missä häneltä katkeaa polveutumisen lanka, mutta tätä syytöstä ei käy torjuminen. Sen ansaitsee ikävä kyllä koko luonnontieteemme. Missä polveutumisen lanka siltä katkeaa, on se »umpikujassa». Se ei vielä ole kyennyt tuottamaan orgaanista oliota ilman polveutumista, eipä edes valmistamaan yksinkertaista protoplasmaa tai muuta valkuaisainetta kemiallisista alkuaineista. Elämän alkuperästä luonnontiede voi siis nyt sanoa varmasti vain niin paljon, että sen on täytynyt syntyä kemiallista tietä. Mutta ehkäpä todellisuusfilosofia kykenee tässä auttamaan, kerran sillä on käytettävissään luonnonluomuksien itsenäiset rinnakkaissarjat, joita ei yhteinen alkuperä sido toisiinsa? Kuinka nämä olisivat voineet syntyä? Itsestään tapahtuvalla sikiämisellä? Mutta tähän asti eivät uhkarohkeimmatkaan alkusyntyopin puoltajat ole väittäneet täten voivan syntyä muuta kuin bakteereja, alkeellisia sieniä ja muita sangen primitiivisiä eliöitä, mutta ei lainkaan hyönteisiä, kaloja, lintuja tai imettäväisiä. Jos nyt näitä samanlaatuisia luonnon luomuksia — tietenkin orgaanisia, sillä vain näistähän tässä on puhe — ei sido toisiinsa yhteinen alkuperä, niin siellä, »missä polveutumisen lanka katkeaa», täytyy niiden tai jokaisen niiden esivanhemman astua maailmaan erikoisen luomistoimituksen kautta. Olemme siis taas luojan luona ja siinä, mitä nimitetään deismiksi.

Edelleen herra Dühring selittää Darwinin suureksi pintapuolisuudeksi sen, että tämä

»kohottaa pelkän sukupuolisesti tapahtuvan ominaisuuksien yhdistämisen näiden ominaisuuksien synnyn perusperiaatteeksi».

Tämä on taas juuri nimenevän filosofimme omaa vapaata luomusta ja kuvitelmaa. Darwin selittää päinvastoin selvästi: ilmaus »luonnollinen valinta» sisältää vain muutosten säilymisen, mutta ei niiden syntymistä (s. 63). Tämä uusi asioiden keksiminen, asioiden, joita Darwin ei koskaan ole sanonut, on tarkoitettu helpottamaan pääsyämme seuraavaan Dühringin syvämietteisyyteen:

»Jos siitoksen sisäisestä skematismista olisi etsitty jokin itsenäisen muutoksen periaate, olisi tämä ajatus ollut täysin järkiperäinen; onhan se ajatus luonnollinen, että yleisen genesiksen periaate kytketään yhteen suvunjatkamisen kanssa ja ettei niin sanottua alkusikiämistä korkeammalta kannalta katsoen pidetä uusintamisen ehdottomana vastakohtana, vaan nimenomaan tuotantona.»

Ja mies, joka on saattanut keksiä tällaisen sekasotkuin ei häikäile syyttää Hegeliä tämän »siansaksasta»!

Mutta riittäköön nyt jo tämä viheliäinen, ristiriitoja täynnä oleva torailu ja saivartelu, jolla herra Dühring päästää ilmoille kiihtymyksensä sen valtavan edistyksen johdosta, josta luonnontiede saa kiittää Darwinin opin antamaa sysäystä. Ei Darwin eivätkä hänen kannattajansa luonnontutkijoiden joukossa aio jollain tapaa väheksyä Lamarckin suuria ansioita: juuri Darwin ja hänen kannattajansa hänet ensimmäisinä jälleen nostivat unohduksen haudasta. Mutta emme saa jättää huomioon ottamatta sitä, että Lamarckin aikoina tieteellä ei vielä ollut käytettävissään läheskään riittävästi aineistoa voidakseen vastata kysymykseen lajien alkuperästä muulla tavoin kuin ennakoivasti, niin sanoaksemme profeetallisesti. Paitsi sitä valtavaa aineistoa, minkä sekä keräilevä että anatominen kasvi- ja eläintiede ovat koonneet, on Lamarckin ajan jälkeen syntynyt kaksi aivan uutta tiedettä, joilla tässä on ratkaiseva merkitys: kasvien ja eläinten alkioiden kehityksen tutkimus (embryologia) ja maankuoren eri kerroksissa havaittujen orgaanisten jätteiden tutkimus (paleontologia). Vallitsee nimittäin merkillinen yhdenmukaisuus eliön alkion asteittaisen kypsäksi eliöksi kehittymisen sekä sen portaikon välillä, jota myöten maapallon historiassa toinen toistaan seuranneet kasvit ja eläimet ovat kehittyneet. Ja juuri tämä vastaavuus on antanut kehitysteorialle varmimman perustan. Mutta kehitysteoria itse on vielä varsin nuori, ja siksi myöhempi tutkimus epäilemättä varsin huomattavasti muuttaa nykyistä, ankaran darvinislistakin käsitystä lajien kehityskulusta.

Mutta mitä myönteistä todellisuusfilosofialla on nyt sanottavana meille orgaanisen elämän kehityksestä?

»Lajien muuttuvuus on olettamus, joka voidaan hyväksyä.» Mutta sen ohella pätee myöskin »samanlajisten luonnonluomusten itsenäinen rinnakkaissarja ilman yhteistä polveutumista».

Tämän mukaan pitäisi kai ajatella, että erilajiset luonnonluomukset, ts. muuttuvat lajit, polveutuvat toinen toisistaan, samanlajiset taas eivät. Tämä ei kuitenkaan täysin päde; sillä muuttuvillakin lajeilla lienee

»polveutumisen kautta tapahtuva välittyminen päinvastoin vasta toissijainen luonnon toimitus».

Siis kyse on sittenkin polveutumisesta, mutta »toisen luokan» polveutumisesta. Olkaamme iloisia siitä, että sen jälkeen kun herra Dühring on puhunut niin paljon pahaa ja pimeää polveutumisesta, päästää hän sen silti takaoven kautta sisälle. Samoin käy luonnolliselle valinnallekin, sillä kaiken olemassaolotaisteluun kohdistetun siveellisen suuttumuksen jälkeen, olemassaolotaisteluun, jonka välityksellä luonnollinen valinta tapahtuu, sanotaankin äkkiä:

»Orgaanisten muodostumien laadun syvempi peruste on etsittävä elämänehdoista ja kosmisista suhteista, kun taas Darwinin korostama luonnollinen valinta voi tulla kysymykseen vasta toisella sijalla.»

Siis sittenkin luonnollinen valinta, vaikkakin vain toisen luokan; siis luonnollisen valinnan myötä myös taistelu olemassaolosta ja sen mukana samoin papillis-malthusilainen väestötungos! Siinä kaikki. Muissa suhteissa herra Dühring ohjaa meidät Lamarckin luo.

Lopuksi herra Dühring varoittaa meitä käyttämästä väärin sanoja muodonvaihdos ja kehitys. Muodonvaihdos on näet epäselvä käsite, ja kehityksen käsite on vain sikäli luvallinen mikäli kehityslait voidaan todella osoittaa. Näiden molempien asemesta meidän pitää sanoa »kompositio», ja sitten kaikki on hyvin. Kyse on taas tuosta vanhasta jutusta: asiat jäävät ennalleen, ja herra Dühring on aivan tyytyväinen heti kun vain muutamme nimen. Jos puhumme kananpoikasen kehittymisestä munassa, sotkemme asian, koska voimme osoittaa kehityslait vain puutteellisesti. Mutta jos puhumme kananpoikasen kompositiosta, niin kaikki on selvää. Emme siis enää sano: tämä lapsi kehittyy mainiosti, vaan sanomme: tämä lapsi komponoituu erinomaisesti, ja meidän täytyy onnitella herra Dühringiä siitä, että hän kohoaa Nibelungin sormuksen luojan rinnalle paitsi jalossa itsekorostuksessa, myös tulevaisuuden komponistin[25] ominaisuudessa.

 

VIII. Luonnonfilosofia. Orgaaninen maailma (loppu)

»Arvioitakoon... mitä positiivista tietoa luonnonfilosofinen osastomme tarvitsee, jotta siihen sisältyisivät kaikki sen tieteelliset edellytykset. Sen perustana ovat ensiksikin kaikki matematiikan oleelliset saavutukset ja sitten eksaktien tieteiden päätoteamukset mekaniikassa, fysiikassa ja kemiassa sekä ylipäänsä luonnontieteelliset johtopäätökset fysiologiassa, eläintieteessä ja muilla samantapaisilla tutkimusaloilla.»

Tällaisella luottamuksella ja varmuudella herra Dühring puhuu herra Dühringin matemaattisesta ja luonnontieteellisestä oppineisuudesta. Tuosta laihasta tekstiosastosta ja vielä vähemmän sen vielä köyhemmistä tuloksista, ei näe mikä myönteisen tiedon juurevuus sen takana piilee. Joka tapauksessa, voidakseen esittää Dühringin oraakkelinlauseita fysiikasta ja kemiasta ei fysiikasta tarvitse tuntea muuta kuin se yhtälö, joka ilmaisee lämmön mekaanisen ekvivalentin, ja kemiasta vain se, että kaikki kappaleet jakautuvat alkuaineiksi ja alkuaineyhdistymiksi. Joka tämän lisäksi, kuten herra Dühring sivulla 131, saattaa puhua »gravitoivista atomeista», todistaa tällä vain, että atomin ja molekyylin ero on hänelle aivan »hämärä». Tunnettu asiahan on, ettei atomeja ole olemassa vetovoiman tai muiden mekaanisten tai fysikaalisten liikemuotojen kannalta, vaan ainoastaan kemiallisen toiminnan kannalta. Ja kun luetaan luku orgaanisesta luonnosta tyhjine, ristiriitaisine, ratkaisevassa kohdassa oraakkelimaisen mielettömine lörpöttelyineen ja ehdottoman mitättömine lopputuloksineen, niin eipä voi pidättyä siitä käsityksestä, että herra Dühring puhuu tässä asioista, joista hän tietää ihmeteltävän vähän. Tämä käsitys muuttuu varmuudeksi, kun lukija pääsee hänen ehdotukseensa, että opissa orgaanisista olennoista (biologiassa) olisi tästä lähin sanottava »kehityksen» asemesta »kompositio». Se joka voi ehdottaa jotain tällaista, todistaa ettei hänellä ole vähäisintäkään aavistusta orgaanisten olioiden muodostumisesta.

Kaikki orgaaniset oliot, alhaisimpia lukuun ottamatta, muodostuvat soluista, pienistä, vain voimakkaalla suurennuksella näkyvistä valkuaisainehiukkasista, joiden sisällä on solutuma. Yleensä solu kehittää myös ulkokuoren, ja sisältö on silloin enemmän tai vähemmän nestemäistä. Alhaisimmat solueliöt muodostuvat yhdestä solusta; orgaanisten olentojen valtava enemmistö on monisoluisia. Ne ovat useiden solujen yhteenkuuluvia komplekseja jotka alemmilla eliöillä vielä ovat samanlaisia, korkeammilla saavat yhä erilaisempia muotoja, ryhmittymiä ja toimintoja. Esimerkiksi ihmisruumiissa luut, lihakset, hermot, suonet, jänteet, rustot, nahka, lyhyesti kaikki kudokset ovat joko soluista koostuneita tai soluista kehittyneitä. Mutta kaikille orgaanisille solurakennelmille, alkaen ameebasta, joka useimmiten on yhden solutuman sisältävä ketoton valkuaisainekimpale, aina ihmiseen asti, ja pienimmistä yksisoluisista Desmidiaceae-viherlevistä aina korkeimpiin kasveihin saakka, on yhteinen se tapa, millä solut lisääntyvät: jakautumalla. Aluksi solutuma kuroutuu keskeltä kahtia; kuroutuma, joka erottaa tuman molemmat puoliskot, tulee yhä lujemmaksi, lopulta puoliskot eroavat ja muodostavat kaksi solutumaa. Sama prosessi tapahtuu itse solussa, kumpaisestakin tumasta tulee soluaineen kasautumisen keskipiste, soluaineen, jonka osia sitoo toisiinsa yhä kapeneva kuroutuma, kunnes lopulta molemmat eroavat ja jatkavat elämäänsä itsenäisinä soluina. Tällaisen toistuvan solunjakautumisen tietä eläinmunan sikiösolusta kehittyy hedelmöittymisen jälkeen vähitellen aivan valmis eläin, ja samoin tapahtuu varttuneella eläimellä kuluneiden kudoksien korvautuminen. Nimittääkseen tällaista prosessia kompositioksi ja sen ilmaisemista sanalla »kehitys» »puhtaaksi kuvitteluksi» täytyy asianomaisen tosiaan olla henkilö, joka — niin vaikea kuin sitä onkin nykyisin uskoa — ei tiedä tästä prosessista yhtään mitään; sillä tässähän ainoastaan, ja aivan kirjaimellisessa mielessä kehitytään eikä lainkaan komponoida!

Tulemme edempänä vielä sanomaan jotakin siitä, mitä herra Dühring yleensä ymmärtää elämällä. Hän kuvittelee sen varsinkin seuraavanlaiseksi:

»Myös epäorgaaninen maailma on itsetoimivien herätteiden järjestelmä; mutta vasta siellä, missä alkaa varsinainen jäsentyminen ja ainesten kiertokulun välittyminen erityisten tiehyeiden kautta jostain sisäisestä pisteestä alkiokaavaan, joka on muutettavissa pienemmäksi muodostumaksi, vasta siellä voidaan ahtaammassa ja ankarammassa merkityksessä puhua elämästä.»

Tämä lause on ahtaammassa ja ankarammassa merkityksessä järjettömyyden itsetoimivien herätteiden (mitä tämä sitten merkinneekään) järjestelmä, puhumattakaan lauseen kieliopillisesta sekavuudesta. Jos elämä alkaa vasta siellä, missä varsinainen jäsentyminen alkaa, on meidän julistettava kuolleeksi koko Haeckelin alkueliökunta ja kenties vielä paljon muutakin aina sen mukaan kuinka tuo jäsentymisen käsite tulkitaan. Jos elämä alkaa vasta siitä, missä tämä jäsentyminen on pienen alkiokaavan välityksellä siirrettävissä, niin kaikki alhaisimmat eliöt yksisoluiset mukaan lukien eivät ainakaan ole eläviä. Jos ainesten kiertokulun välittyminen erikoisten tiehyeiden kautta on elämän tunnusmerkki, täytyy meidän edellä mainittujen lisäksi pyyhkiä elävien olentojen joukosta pois vielä koko onteloeläinten korkein luokka, poikkeuksena tosin meduusat, siis kaikki polyypit ja muut eläinkasvit.[26] Mutta jos elämän oleellisena tunnusmerkkinä on ainesten kiertokulku erikoisten tiehyeiden kautta jostakin sisäisestä pisteestä, on meidän julistettava kuolleiksi kaikki ne eläimet, joilla ei ole joko lainkaan sydäntä tai joilla on useampia sydämiä. Näihin kuuluvat edellä mainittujen lisäksi vielä kaikki madot, meritähdet ja rataseläimet (Annuloida ja Annulosa, Huxleyn luokittelun mukaan[27]), osa äyriäisistä (ravut) ja lopuksi jopa eräs selkärankainen, suikulainen (Amphioxus). Näihin kuuluvat lisäksi kaikki kasvit.

Kun herra Dühring siis ryhtyy luonnehtimaan varsinaista elämää ahtaammassa ja ankarammassa merkityksessä, hän antaa elämästä neljä aivan ristiriitaista tunnusmerkkiä, joista yksi tuomitsee ikuiseen kuolemaan paitsi koko kasvikunnan, myöskin puolet eläinkuntaa. Kukaan ei todellakaan voi sanoa hänen johtaneen meitä harhaan luvatessaan »perusteitaan myöten omaperäisiä johtopäätöksiä ja katsomuksia»!

Eräässä toisessa kohdassa sanotaan:

»Luonnossakin on kaikkien organismien perustana alimmista ylimpiin muuan yksinkertainen tyyppi», ja tämä tyyppi on »jo alkeellisimpien kasvien alhaisimmassa ärsykkeessä tavattavissa täysin ja kokonaan yleisessä olemuksessaan».

Tämäkin väite on taas »täysin ja kokonaan» järjetön. Yksinkertaisin koko orgaanisessa luonnossa tavattava tyyppi on solu; ja se on todellakin korkeampien eliöiden perusta. Sitä vastoin alhaisempien eliöiden joukossa on suuri määrä sellaisia, jotka ovat vielä paljon solun alapuolella, kuten protoameeba, yksinkertainen valkuaisainekimpale ilman mitään erilaistumista, kokonainen sarja muita moneereja sekä kaikki Siphoneae-levät. Nämä kaikki liittyvät korkeampiin eliöihin vain sikäli, että ne koostuvat oleellisesti valkuaisesta ja sen tähden suorittavat valkuaisainefunktioita, ts. elävät ja kuolevat.

Edelleen herra Dühring kertoo meille:

»Fysiologisesti aistiminen on sidottu jonkinlaisen, vaikkapa hyvinkin yksinkertaisen hermokoneiston olemassaoloon. Kaikille eläinmuodostumille on sen tähden luonteenomaista aistimiskyky, ts. kyky käsittää subjektiivisen tietoisesti tilansa. Jyrkkä raja kasvien ja eläinten välillä on siinä, missä tapahtuu harppaus aistimiseen. Tunnettujen siirtymismuotojen avulla ei tätä rajaa voi pyyhkiä pois, päinvastoin niiden ulkomuodosta ei voida eikä ole voitu päätellä kyseistä rajaa ja vasta tällöin se tuleekin loogiseksi tarpeeksi.»

Ja edelleen:

»Kasvit sitä vastoin ovat tyyten ja ainaisiksi ajoiksi vailla pienintäkään aistimisen itua ja myös vailla mitään taipumusta siihen.»

Ensinnäkin Hegel sanoo (»Luonnonfilosofia», 351. §, lisäys), että

»aistiminen on differentia specifica,[28] eläimen ehdottomasti erottava merkki».

Siis taaskin eräs Hegelin »vaikeasti sulatettava ajatus», jonka herra Dühring suoranaisen kaappauksen kautta kohottaa perimmäisen lopullisen totuuden aatelissäätyyn.

Toiseksi, kuulemme tässä ensikertaa siirtymämuodoista, joista ulkomuodon perusteella ei voida eikä ole voitu päätellä rajaa (onpas sekamelskaa!) kasvien ja eläinten välillä. Se että nämä välimuodot ovat olemassa, että on olemassa eliöitä joista emme lainkaan voi sanoa ovatko ne kasveja vai eläimiä, että me siis ylipäänsä emme voi todeta jyrkkää rajaa kasvien ja eläinten välillä — juuri se herättää herra Dühringissä loogisen tarpeen erottavan tunnusmerkin toteamiseen, tunnusmerkin, josta hän itse samassa hengenvedossa myöntää, ettei se ole pätevä! Mutta meidän ei tarvitse edes palata kasvien ja eläinten väliselle epäilyttävälle alueelle. Ovatko ne tunneherkät kasvit, jotka vähäisestäkin kosketuksesta käärivät lehtensä kokoon tai sulkevat kukkansa, ovatko hyönteissyöjäkasvit vailla kaikkea aistimisen jälkeä ja kaikkea taipumustakin siihen? Itse herra Dühring ei voi tätä väittää lankeamatta »epätieteelliseen puolirunouteen».

Kolmanneksi, on taaskin herra Dühringin vapaata luomusta ja kuvitelmaa, kun hän väittää että aistiminen olisi fysiologisesti muka sidottu jonkinlaisen, vaikkapa hyvinkin yksinkertaisen hermokoneiston olemassaoloon. Eivät vain kaikki alkueläimet, vaan myös eläinkasvit, ainakin niiden suuri enemmistö, ovat vailla hermokoneiston jälkeäkin. Vasta madoista alkaen hermokoneisto on säännöllisesti tavattavissa, ja herra Dühring on ensimmäinen, joka esittää väitteen ettei hermottomilla eläimillä olisi aistimuksia. Aistiminen ei välttämättä ole sidottu hermoihin, mutta sitä vastoin kyllä erääseen tähän saakka lähemmin toteamattomaan valkuaisaineeseen.

Herra Dühringin biologista tietoutta kuvaa muuten riittävästi kysymys, jota hän ei kaihda sinkoamasta kohti Darwinia:

»Olisiko eläin sitten kehittynyt kasvista?»

Näin saattaa kysyä vain se, joka ei tiedä mitään eläimistä eikä kasveista.

Elämästä yleensä herra Dühring tietää sanoa meille vain:

»Aineenvaihdunta, joka toteutuu plastisesti muodostuvan skematisoinnin välityksellä» (mitä tämä taas on?), »pysyy aina varsinaisen elämänprosessin erottavana tunnusmerkkinä».

Siinä kaikki, mitä saamme tietää elämästä, minkä ohella vielä »plastisesti muodostuvan skematisoinnin» takia olemme vajonneet polvia myöten puhtaimman Dühring-siansaksan mielettömään sekasotkuun. Jos siis haluamme tietää, mitä elämä on, on meidän kaiketi itse lähdettävä tarkastelemaan kysymystä lähemmin.

Fysiologikemistit ja kemistifysiologit ovat kolmen vuosikymmenen ajan sanoneet lukemattomia kertoja, että orgaaninen aineenvaihdunta on elämän yleisin ja tunnusomaisin ilmiö, ja herra Dühring on tässä vain yksinkertaisesti kääntänyt sen elegantille ja selvälle kielelleen. Mutta elämän määritteleminen orgaaniseksi aineenvaihdunnaksi merkitsee elämän määrittelemistä — elämäksi. Orgaaninen aineenvaihdunta tai aineenvaihdunta plastisesti muodostuvine skematisointeineen on nimittäin sellainen ilmaus, joka itse vaatii taas selvitystä elämän avulla, orgaanisen ja epäorgaanisen eli siis elävän ja elottoman erottelun avulla. Tällä selvityksellä emme siis pääse paikaltamme eteenpäin.

Aineenvaihduntaa sellaisenaan tapahtuu ilman elämääkin. Kemiassa on lukuisia prosesseja, jotka, kun raaka-aineita tulee riittävästi lisää, tuottavat aina uudelleen omat ehtonsa ja vieläpä niin, että prosessin aiheuttajana on tällöin kappale määrättyä ainetta. Näin on asia valmistettaessa rikkihappoa rikkiä polttamalla. Tällöin saadaan rikkidioksidia, SO2, ja kun siihen lisätään vesihöyryä ja typpihappoa, sitoo rikkidioksidi vedyn ja hapen ja muuttuu rikkihapoksi, H2SO4. Tällöin typpihappo luovuttaa hapen ja muuttuu typpioksidiksi; tämä typpioksidi sitoo heti jälleen ilmasta uutta happea ja muuttuu korkeammiksi typpioksideiksi, mutta vain luovuttaakseen tämän hapen heti uudelleen rikkidioksidille ja suorittaakseen uudelleen saman prosessin, joten teoreettisesti äärettömän pienen typpihappomäärän pitäisi riittää muuttamaan rikkihapoksi rajaton määrä rikkidioksidia, happea ja vettä. — Aineenvaihduntaa tapahtuu edelleen nesteiden kulkiessa kuolleiden orgaanisten ja jopa epäorgaanisten kalvojen lävitse, sekä niin ikään Trauben keinotekoisissa soluissa.[29] Näemme taas tästä, että aineenvaihdunnan avulla emme pääse sijoiltamme; sillä se erityinen aineenvaihdunta, jonka pitäisi selittää elämä, kaipaa itse selitystä elämän avulla. Meidän on siis yritettävä toisella tavalla.

Elämä on valkuaisainekappaleiden olomuoto, ja tämä olomuoto on oleellisesti näiden kappaleiden kemiallisten osasten alituista uudistumista.

Valkuaisaineet ymmärretään tässä samassa mielessä kuin nykyaikainen kemia, joka sisällyttää tähän nimitykseen kaikki tavallisen valkuaisen kanssa analogisesti kokoonpannut aineet, joita lisäksi nimitetään myös proteiiniksi. Nimitys on epäonnistunut, sillä tavallinen munanvalkuainen esittää elottomampaa, passiivisempaa osaa kuin mikään sen sukulaisaine ollessaan munankeltuaisen ohella vain kehittyvän sikiön ravintoainetta. Mutta koska valkuaisaineiden kemiallista koostumusta tunnetaan vielä hyvin vähän, on tämä nimitys sittenkin muita parempi, koska se on kattavin.

Kaikkialla, missä kohtaamme elämää, tapaamme sen valkuaisaineisiin yhtyneenä, ja kaikkialla, missä tapaamme valkuaisaineita jotka eivät ole hajoamistilassa, kohtaamme myös poikkeuksetta elämänilmiöitä. Epäilemättä muidenkin kemiallisten yhdisteiden läsnäolo elävissä olioissa on välttämätöntä, jotta näissä elämänilmiöissä syntyisi tiettyä erilaistumista; elämälle sellaisenaan ne eivät ole tarpeen, mikäli eivät sisälly ravintoon ja muutu valkuaiseksi. Tuntemamme alhaisimmat elävät olennot eivät muuta olekaan kuin yksinkertaisia valkuaisainekokkareita, ja niissä nähdään jo kaikki oleelliset elämänilmiöt.

Mutta mistä muodostuvat nämä kaikkialla, kaikissa elollisissa olennoissa samalla tavoin tavattavat elämänilmentymät? Ennen kaikkea siitä, että valkuaisainekappale ottaa ympäristöstään itseensä muita sopivia aineksia, assimiloi ne, samalla kun kappaleen toiset, vanhemmat osat hajoavat ja erittyvät pois. Myös muut, elottomat kappaleet muuttuvat, hajoavat tai yhtyvät luonnon tapahtumakulussa; mutta tällöin ne lakkaavat olemasta sitä mitä ne olivat. Tuulen poiskuluttama kallio ei enää ole mikään kallio; hapettunut metalli muuttuu ruosteeksi. Mutta se, mikä on elottomien olioiden tuhoutumisen syynä, on valkuaisen kohdalla olemassaolon perusehto. Siitä silmänräpäyksestä alkaen, jona tämä keskeytymätön ainesosien vaihtuminen, tämä jatkuva ravitsemuksen ja erittymisen vuorottelu lakkaa, siitä silmänräpäyksestä lakkaa valkuaisaine itse, se hajoaa, ts. kuolee. Elämä, valkuaisaineen olomuoto, perustuu ennen kaikkea siihen, että se joka silmänräpäys on itsensä ja samalla joku toinen; ja tämä ei ole seurausta prosessista joka tapahtuu ulkoisten vaikuttimien seurauksena, kuten asianlaita voi olla elottomien esineiden suhteen. Päinvastoin elämä, ravitsemisen ja erittymisen kautta toteutuva aineenvaihdunta, on itsestään tapahtuva prosessi, joka on erottamattomasti kantajaansa, valkuaiseen kuuluva, siitä syntyisin, prosessi jota ilman ei valkuaista voi olla. Ja tästä seuraa, että jos kemian joskus onnistuu keinotekoisesti valmistaa valkuaista, täytyy tämän valkuaisen osoittaa elämänilmiöitä, olivatpa ne miten heikkoja tahansa. Kyseenalaista tosin on, löytääkö kemia samalla myös oikeata ravintoa tälle valkuaiselle.

Ravitsemuksen ja erityksen välityksellä tapahtuvasta aineenvaihdunnasta, joka on valkuaisen oleellinen funktio, sekä valkuaiselle ominaisesta joustavuudesta johtuvat sitten kaikki muut elämän yksinkertaisimmat tekijät: ärtyvyys — joka sisältyy jo valkuaisen ja sen ravinnon väliseen vuorovaikutukseen; supistumiskyky — joka ilmenee jo sangen alhaisella ravinnon ottamisen asteella; mahdollisuus kasvuun, joka alimmalla tasolla sisältää jakautumalla tapahtuvan lisääntymisen; sisäinen liike, jota ilman ei ole mahdollista enempää ravinnon ottaminen kuin sen assimiloiminenkaan.

Elämän määritelmämme on tietysti varsin rittämätön, sillä sen täytyy rajoittua kaikkein yleisimpiin ja yksinkertaisimpiin elämän ilmiöihin sisältämättä lähestulkoonkaan kaikkia. Kaikki määritelmät ovat tieteellisen arvonsa kannalta niukkoja. Jotta tietäisimme todella tyhjentävästi, mitä elämä on, meidän pitäisi läpikäydä kaikki elämän ilmenemismuodot alimmista korkeimpiin asti. Arkikäytössä tuollaiset määritelmät ovat kuitenkin sangen mukavia eikä tietvissä tilanteissa selvitä kunnolla ilman niitä: ne eivät voi olla vahingoksikaan, kun ei vain unohdeta niiden väistämättömiä puutteita.

Mutta nyt takaisin herra Dühringiin. Jos hänellä maallisen biologian parissa meneekin hieman huonosti, tietää hän lohdutuskeinon: hän pakenee tähtitaivaaseensa.

»Paitsi aistivan elimen erikoinen rakenne, on myöskin koko objektiivinen maailma omiaan aiheuttamaan mielihyvää ja mielipahaa. Tältä pohjalta lähtien oletamme, että mielihyvän ja mielipahan vastakkaisuus, vieläpä täsmälleen tuntemallamme tavalla, on universaalinen, ja että oleellisesti samanlaisten tunteiden täytyy edustaa sitä maailmankaikkeuden eri maailmoissa... Tämä vastaavuus vuorostaan merkitsee varsin paljon, sillä se on avain aistimusten universumiin... Subjektiivinen kosminen maailma ei näin ollen ole meille paljoakaan objektiivista vieraampi. Molempien alueiden kokoonpanon on ajateltava olevan jonkin yleispätevän tyypin mukainen, ja näin meillä on alkeet tietoisuusoppiin, jolla on suurempi kuin vain maanpäällinen kantavuus.»

Mitäpä pari karkeata hairahdusta maallisessa luonnontieteessä merkitsee sille, joka kantaa taskussaan aistimuksien universumin avainta? Allons donc![30]

 

IX. Moraali ja oikeus. Ikuiset totuudet

Pidätymme antamasta näytteitä siitä latteuksien ja oraakkelimaisuuksien sekasotkusta, lyhyesti, siitä pelkästä loruilusta, jota herra Dühring tarjoaa lukijansa nautittavaksi täyden viidenkymmenen sivun verran muka juuriinmenevänä tieteenä tietoisuuden aineksista. Lainaamme vain tämän:

»Se joka kykenee ajattelemaan ainoastaan kielen avulla, ei ole vielä kokenut, mitä abstrakti ja varsinainen ajattelu merkitsee.»

Tämän mukaan eläimet ovat abstraktimpia ja varsinaisimpia ajattelijoita, koska niiden ajattelua ei ole koskaan sotkenut kielen tungetteleva sekaantuminen. Joka tapauksessa nähdään jo Dühringin ajatuksista ja niitä ilmaisevasta kielestä, kuinka vähän nämä ajatukset sopeutuvat mihinkään kieleen, ja kuinka vähän saksan kieli sopeutuu näihin ajatuksiin.

Lopuksi voimme vapautunein tuntein siirtyä neljänteen osastoon, joka hajanaisen lörpöttelyn lisäksi tarjoaa edes siellä täällä jotain moraalista ja oikeudesta, johon voi käydä kiinni. Heti alussa meitä kutsutaan matkalle toisille taivaankappaleille:

Moraalin aineksien täytyy »vastaavalla tavalla löytyä... kaikilta muiltakin olennoilta kuin ihmisiltä, joiden toimiva järki on tekemisissä vaistonvaraisten elämänliikkeiden tietoisen järjestämisen kanssa... Silti kiinnostuksemme tällaisiin johtopäätöksiin jää vähäiseksi... Mutta sitä paitsi pysyy aina näköpiiriä suotuisasti avartavana ideana se, että kuvittelemme toisissa maailmoissa yksityis- ja yhteiselämän lähtevän skeemasta, joka... ei voi olla ymmärryksellisesti toimivan olennon yleistä perusjärjestystä kumoava tai sitä kiertävä».

Kun tässä Dühringin totuuksien pätevyys myös kaikissa muissa maailmoissa poikkeuksellisesti asetetaan luvun alkuun eikä sen loppuun, on tälle seikalle rittävät perusteensa. Kun ensin on todettu Dühringin moraali- ja oikeuskuvitelmien pätevyys kaikissa maailmoissa, voidaan sitä helpommin avartaa suotuisasti niitä pätemään kaikkina aikoina. Tässäkään ei taas ole kyse mistään vähäisemmästä kuin viimekätisistä lopullisista totuuksista.

Moraalin maailmalla on »yhtä hyvin kuin yleisen tiedon maailmalla... pysyvät periaatteensa ja yksinkertaiset alkutekijänsä»; moraaliset periaatteet ovat »historian yläpuolella ja kansanluonteiden nykyisten eroavuuksien yläpuolella... Erityiset totuudet, joista kehityksen kuluessa kertyy täydellisempi moraalinen tietoisuus ja niin sanoaksemme omatunto, voivat, mikäli ne on tiedostettu viimeistä perustaansa myöten, vaatia itselleen samanlaista pätevyyttä ja kantavuutta kuin matematiikan teoriat ja sovellutukset. Aidot totuudet eivät ylipäänsä voi muuttua... joten on yleensä hulluutta kuvitella, että tiedostuksen oikeellisuus voisi riippua ajasta ja todellisista muutoksista». Sen tähden ankaran tiedon varmuus ja tavanmukaisemman tiedostuksen riittävyys eivät järjellisessä tilassa ollen siedä sitä, että epäiltäisiin tiedon periaatteiden absoluuttista pätevyyttä. »Jo jatkuva epäily itse on sairaalloista heikkoudentilaa eikä se ole muuta kuin ilmaus toivottomasta sekavuudesta, joka toisinaan järjestelmällisesti tiedostetusta omasta mitättömyydestään yrittää saada näennäistä tukea. Siveyskysymyksissä yleisten periaatteiden kieltäminen tarrautuu tapojen ja siveysperiaatteiden maantieteelliseen ja historialliseen moninaisuuteen, ja jos näin myönnetään siveellisesti huonon ja pahan välttämättömyys, niin uskotaan tällöin oltavan vasta oikein vapautettuja tunnustamasta yhdenmukaisten siveellisten vaikutteiden vakavaa pätevyyttä ja tosiasiallista tehovoimaa. Tämä kovertava epäily, joka ei käänny vain erinäisiä valheellisia oppeja vastaan, vaan itse inhimillistä tietoisen siveellisyyden kykyä vastaan, päätyy lopulta todelliseen tyhjyyteen, tai oikeastaan johonkin, joka on pelkkää nihilismiä pahempi... Kumottujen siveellisten käsitystensä kirjavassa kaaoksessa se luulee voivansa helposti vallita ja avata kaikki ovet periaatteettomalle mielivallalle. Mutta se erehtyy suuresti: sillä pelkkä viittaus järjen välttämättömiin kohtaloihin erehdyksen ja totuuden suhteen riittää jo tämän ainoan analogian kautta tekemään selväksi, kuinka luonnonlakien mukaisen erehtyvyyden ei tarvitse sulkea pois mahdollisuutta osua oikeaan.»

Olemme tähän saakka ottaneet rauhallisesti herra Dühringin mahtipontiset lausunnot perimmäisistä lopullisista totuuksista, ajattelun suvereenisuudesta, tiedostuksen ehdottomasta varmuudesta jne., koska asia voitiin ottaa ratkaistavaksi vasta siinä kohdassa johon olemme nyt saapuneet. Tähän asti riitti sen tutkiminen, missä määrin todellisuusfilosofian yksittäiset väittämät olivat »suvereenin päteviä» tai saattoivat esittää »ehdottoman vaatimuksen totuudellisuudestaan». Tulemme tässä nyt sen kysymyksen eteen, voivatko inhimillisen tiedostuksen tuotteet ja mitkä niistä yleensä olla suvereenin päteviä ja voivatko ne vaatia itsensä tunnustamista ehdottomiksi totuuksiksi. Kun sanon: inhimillisen tiedostuksen, en sano näin loukatakseni toisten taivaankappaleiden asukkaita, joita minulla ei ole kunnia tuntea, vaan ainoastaan koska myös eläimet tiedostavat, vaikka eivät silti suvereenisti. Koira tuntee isännässään jumalansa vaikka tämä herra saattaa olla mitä suurin heittiö.

Onko inhimillinen ajattelu suvereenia? Ennen kuin vastaamme kyllä tai ei, on meidän tutkittava, mitä inhimillinen ajattelu on. Onko se yhden ainoan erillisen ihmisen ajattelua? Ei. Mutta se on olemassa vain miljardien menneiden, nykyisten ja tulevien ihmisten yksilöllisenä ajatteluna. Jos nyt sanon, että tämä minun mielteeseeni koottu kaikkien näiden ihmisten, tulevat mukaan lukien, ajattelu on suvereenia, että se kykenee tiedostamaan olemassaolevan maailman sikäli kuin ihmiskunta vain jatkaa kyllin kauan olemassaoloaan ja sikäli kuin tiedostuselimissä ja tiedostuksen kohteissa ei ole asetettu rajoja tälle tiedostukselle, niin silloin sanon jotakin melko arkipäiväistä ja hedelmätöntä. Arvokkain tulos tästä taitaisi nimittäin olla se, että tulisimme perin epäileviksi nykyistä tiedostustamme kohtaan, koska kaiken todennäköisyyden mukaan olemme vasta ihmiskunnan historian alussa, ja sukupolvet, jotka tulevat oikomaan meidän tietojamme, ovat varmaankin paljon lukuisammat kuin ne, joiden tietoa meillä — usein sitä kyllä melko lailla väheksyen — on tilaisuus oikoa.

Herra Dühring itse selittää välttämättömäksi sen, että tajunta, siis myös ajattelu ja tiedostus, voi ilmetä vain yksilöolentojen sarjassa. Jokaisen tällaisen yksilön ajattelun voimme myöntää suvereeniksi vain sikäli kuin emme tunne mitään voimaa, joka kykenisi väkivalloin pakottamaan siihen jonkun ajatuksen sen ollessa terveenä ja valvetilassa. Mutta mitä tulee jokaisen yksilön ajatustietojen suvereenisuuteen, tiedämme me kaikki, ettei siitä voi olla puhettakaan, ja että se kaiken tähänastisen kokemuksen mukaan poikkeuksetta sisältää aina enemmän niitä aineksia, joissa on korjaamisen varaa kuin niitä, jotka eivät korjaamista kaipaa tai ovat oikeita.

Toisin sanoen: ajattelun suvereenisuus toteutuu sellaisten ihmisten sarjassa, jotka ajattelevat perin epäitsenäisesti; tieto, joka voi väittää edustavansa ehdotonta totuutta, toteutuu suhteellisten erehdysten sarjassa; kumpikaan ei voi täydelleen toteutua muuten kuin ihmiskunnan elämän jatkuessa loputtomiin.

Meillä on tässä taas sama ristiriita kuin edellä,[31] ristiriita meistä välttämättä ehdottomalta näyttävän inhimillisen ajattelun luonteen ja sen ainoastaan rajallisesti ajattelevissa yksittäisissä ihmisissä tapahtuvan toteutumisen välillä; tämä ristiriita voi ratketa ainoastaan loputtomassa edistyksessä, meille ainakin käytännöllisesti katsoen päättymättömässä ihmispolvien sarjassa. Tässä mielessä inhimillinen ajattelu on yhtä suvereenia kuin epäitsenäistäkin, ja sen tiedostamiskyky yhtä rajatonta kuin rajoittunutta. Suvereenia ja rajatonta taipumuksiltaan, tehtävältään, mahdollisuudeltaan, historiallisen loppupäämääränsä kannalta; epäitsenäistä ja rajoittunutta yksittäisen toteuttamisensa ja kulloinkin vallitsevan todellisuuden puolesta.

Samoin on ikuisten totuuksien laita. Jos ihmiskunta joskus pääsisi siihen, että se operoisi enää vain ikuisilla totuuksilla, jotka pätisivät suvereenisti ja joiden ehdottomasti täytyy myöntää edustavan totuutta, olisi se päässyt pisteeseen, jossa intellektuaalisen maailman äärettömyys olisi niin todellisuudessa kuin mahdollisuuksiensakin puolesta tullut ammennetuksi tyhjiin ja olisi näin suoritettu tuo kuuluisa äärettömän luvun loppuunlaskemisen ihme.

Mutta eikö sittenkin ole olemassa totuuksia, jotka ovat niin varmalla pohjalla, että kaikkinainen niihin kohdistuva epäily näyttäisi meistä hulluudelta? Että kaksi kertaa kaksi on neljä, että kolmion kolmen kulman summa on yhtä kuin kaksi suorakulmaa, että Pariisi sijaitsee Ranskassa, että ihminen kuolee nälkään ilman ravintoa jne.? Siis sittenkin on ikuisia totuuksia, viimekätisiä lopullisia totuuksia?

Tottahan toki. Koko tiedostuksen alueen voimme vanhastaan tunnettuun tapaan jakaa kolmeen suureen osastoon. Ensimmäinen käsittää kaikki tieteet, jotka askartelevat elottoman luonnon parissa ja soveltuvat enemmän tai vähemmän matemaattiseen käsittelyyn: matematiikka, tähtitiede, mekaniikka, fysiikka ja kemia. Jos jotakuta miellyttää mahtavien sanojen käyttö hyvin yksinkertaisista asioista, voidaan sanoa, että tietyt näiden tieteiden tulokset ovat ikuisia totuuksia, viimekätisiä lopullisia totuuksia: juuri tämän vuoksi näitä tieteitä onkin nimitetty eksakteiksi. Mutta eivät läheskään kaikki näiden tieteiden tulokset ole sitä. Kun ruvettiin käyttämään muuttuvia suureita ja niiden muuttuvuus ulotettiin äärettömän pieniin ja äärettömän suuriin lukuihin, lankesi muulloin siveellisesti niin ankara matematiikka syntiin; se puraisi tiedon puun omenaa, joka avasi sille jättiläismäisten saavutusten mutta myös erehdysten tien. Ehdottoman pätevyyden neitseellinen tila, kaiken matemaattisen kumoamaton todistettavuus oli ikuisesti mennyttä; ristiriitaisten näkemysten valtakunta avautui ja nyt tultiin siihen, että useimmat ihmiset differentioivat ja integroivat, eivät siksi, että ymmärtäisivät, vaan pelkän uskon pohjalta, koska tulos on tähän asti aina ollut oikein. Astronomian ja mekaniikan laita on vieläkin huonommin, ja fysiikassa ja kemiassa ollaan hypoteesien keskellä kuin mehiläisparvessa. Toisin ei voisikaan olla. Fysiikassa olemme tekemisissä molekyylien liikkeen kanssa, kemiassa molekyylien atomeista muodostumisen kanssa, ja mikäli valoaaltojen interferenssi ei ole pelkkää satua, ei meillä ole ehdottomasti pienintäkään toivoa saada koskaan nähdä omin silmin näitä mielenkiintoisia asioita. Perimmäiset lopulliset totuudet käyvät siis ajan oloon merkittävän harvinaisiksi.

Vieläkin huonommassa asemassa olemme geologiassa, koska se luontonsa mukaisesti käsittelee pääasiassa tapahtumia, joiden sattuessa kukaan ihminen ei ylipäänsä ollut läsnä, meistä puhumattakaan. Viimekätisten lopullisten totuuksien saalis on tässä sen vuoksi hyvin suurten vaikeuksien takana ja lisäksi äärimmäisen niukka.

Tieteiden toiseen luokkaan luetaan ne, jotka tutkivat elollisia olioita. Tällä alueella kehittyy niin monimutkainen vuorovaikutuksien ja syysuhteiden verkko, että jokainen ratkaistu kysymys herättää lukemattoman määrän uusia, ja lisäksi jokainen yksittäinen kysymys on ratkaistavissa vain vähittäin, usein vuosisatoja vaativan tutkimuksien sarjan kautta. Lisäksi havaittujen yhteyksien systematisoimistarve pakottaa yhä uudelleen ympäröimään viime käden lopulliset totuudet hypoteesien rehevällä pensastolla. Kuinka pitkä sarja tarvittiinkaan Galenoksesta Malpighiin ennen kuin voitiin oikein todeta niin yksinkertainen asia kuin imettäväisten verenkierto; kuinka vähän tiedämmekään verisolujen syntymisestä ja kuinka monta välijäsentä meiltä vielä nytkin puuttuu voidaksemme esimerkiksi todeta jonkun sairausilmiön ja sen syiden välisen rationaalisen yhteyden! Tämän lisäksi esiintyy varsin usein solun keksimisen kaltaisia löytöjä, jotka pakottavat meidät perin pohjin tarkistamaan kaikki siihen asti todetut viime käden lopulliset totuudet biologian alalla ja hylkäämään niistä melkoisen joukon lopullisesti. Ken tässä tahtoo esittää todella varmoja, muuttumattomia totuuksia, hänen täytyy tyytyä sellaisiin latteuksiin kuin: kaikkien ihmisten täytyy kuolla, kaikilla imettäväisnaarailla on maitorauhaset jne.; hän ei voisi edes sanoa, että korkeammat eläimet sulattavat ravinnon mahan ja suoliston eivätkä pään avulla, sillä päähän keskittynyt hermotoiminta on välttämätön ruuansulatukselle.

Mutta vieläkin pahemmin on ikuisten totuuksien laita tieteiden kolmannessa ryhmässä, historiallisten tieteiden ryhmässä, jotka tutkivat ihmisten elinehtoja, yhteiskunnallisia suhteita, oikeus- ja valtiomuotoja aatteellisine ylärakennelmineen — filosofiaa, uskontoa, taidetta jne. — näiden historiallista järjestystä ja nykyistä tilaa. Orgaanisessa luonnossa olemme toki tekemisissä sellaisten tapahtumasarjojen kanssa, jotka, sikäli kuin meidän välitön havaintomme tulee kysymykseen, toistuvat melko säännöllisesti hyvin laajojen rajojen puitteissa. Eliölajit ovat sitten Aristoteleen päivien pysyneet suurin piirtein samoina. Yhteiskunnan historiassa olotilojen toistumiset sitä vastoin ovat poikkeuksena, eivät sääntönä heti kun poistumme ihmisten alkutilasta, niin kutsutusta kivikaudesta; ja missä tällaisia toistumisia esiintyy, eivät he milloinkaan tapahdu tarkalleen samoissa oloissa. Näin on asianlaita kaikilla kulttuurikansoilla esiintyneen maan alkuperäisen yhteisomistuksen ja sen häviämismuodon suhteen. Ihmiskunnan historian alalla olemme siis tietoinemme paljon enemmän takapajulla kuin biologian piirissä; ja enemmänkin: kun joskus poikkeuksellisesti opitaan tuntemaan jonkin aikakauden yhteiskunnallisten ja poliittisten muotojen sisäinen yhteys, se tapahtuu säännöllisesti vasta sitten, kun nämä muodot ovat jo puolittain aikansa eläneet, kun ne ovat kulkemassa perikatoa kohti. Tiedostus on tässä siis perin suhteellista, sillä se rajoittuu määrätynlaisten, vain tiettynä aikana ja tiettyjen kansojen keskuudessa olevien, luontonsa puolesta ohimenevien yhteiskunta- ja valtiomuotojen yhteyksien ja seurauksien tutkimiseen. Joka siis tässä lähtee metsästämään viime käden lopullisia totuuksia, aitoja, ylipäänsä muuttumattomia totuuksia, se tuo kotiin perin vähäisen saaliin, vain kaikkein ikävimpiä latteuksia ja ylimalkaisuuksia, esimerkiksi, että ihmiset eivät yleensä voi elää tekemättä työtä, että ihmiset ovat tähän asti enimmäkseen jakautuneet hallitseviin ja hallittuihin, että Napoleon kuoli toukokuun 5. päivänä 1821 jne.

Nyt on kylläkin merkillepantavaa, että juuri tällä alalla kohtaamme useimmin nuo oletetut ikuiset totuudet, perimmäiset lopulliset totuudet jne. Että kaksi kertaa kaksi on neljä, että linnuilla on nokka, tai jonkin tämän tapaisen asian selittää ikuiseksi totuudeksi vain se, jonka aikomuksena on ikuisten totuuksien olemassaolosta ylipäänsä vetää se johtopäätös, että myös ihmiskunnan historiassa olisi ikuisia totuuksia, ikuinen moraali, ikuinen oikeudenmukaisuus jne., joille vaaditaan samanlaista pätevyyttä ja kantavuutta kuin matematiikan teorioille ja sovellutuksille. Voimmekin silloin pitää varmana, että sama ihmisystävä selittää meille ensi tilassa, kuinka kaikki entiset ikuisten totuuksien kyhääjät ovat olleet enemmän tai vähemmän aaseja ja puoskareja, ovat kaikki olleet erehdyksen kahleissa, erehtyneet; mutta heidän erehdyksensä, heidän virheensä ovat muka luonnonlain mukaisia ja todistavat että vain hänellä on totuus ja oikea kanta, ja että hän, nyt ilmaantunut profeetta, kantaa lukkoonlyötyä ja valmista viime käden lopullista totuutta, ikuista moraalia ja ikuista oikeudenmukaisuutta säkissään. Tämä on tapahtunut jo satoja ja tuhansia kertoja, joten täytyy vain ihmetellä, että vielä on olemassa ihmisiä, jotka ovat kyllin herkkäuskoisia uskoakseen tätä — ei toki toisista, ei, vaan itsestään. Ja kuitenkin meillä on tässä vielä ainakin yksi sellainen profeetta, joka hänkin aivan totuttuun tapaan pukeutuu korkean moraalisuuden haarniskaan toisten ihmisten kieltäessä sen, että joku yksilö kykenisi esittämään viime käden lopullisen totuuden. Tällainen kieltäminen, niin, jopa pelkkä epäily, on heikkoustila, tolkutonta sekavuutta, mitättömyyttä, onttoa epäilyä, pahempaa kuin pelkkä nihilismi, kirjavaa kaaosta ja mitä samankaltaisia rakastettavia nimityksiä vielä onkaan olemassa. Samoin kuin kaikki profeetat, ei tämäkään tutki ja tuomitse kriittis-tieteellisesti, vaan herra Dühring jylisee ilman muuta moraalisen tuomionsa.

Olisimme edellä voineet mainita vielä ne tieteet, jotka tutkivat inhimillisen ajattelun lakeja, siis logiikan ja dialektiikan. Mutta ikuisten totuuksien asema ei niissäkään ole parempi. Herra Dühring julistaa varsinaisen dialektiikan pelkäksi järjettömyydeksi, ja ne monet kirjat jotka logiikasta on kirjoitettu ja vielä kirjoitetaan, todistavat kyllin hyvin, että sielläkin on viime käden lopullisia totuuksia kylvetty paljon harvempaan kuin moni luulee.

Meidän ei muuten lainkaan tarvitse kauhistua sitä, että se tiedostuksen aste, jolla nyt olemme, on yhtä vähän lopullinen kuin kaikki aikaisemmatkin. Siihen sisältyy jo valtava oivalluksien aineisto, ja se vaatii sangen suurta erikoistumista opinnoissa jokaiselta, joka tahtoo perehtyä johonkin alaan. Mutta ken asettaa varman, muuttumattoman, perimmäisen lopullisen totuuden mittapuun tietoihin, jotka asian luonnon puolesta joko jäävät suhteellisiksi vielä useille sukupolville ja pakostakin täydentyvät vain pala palalta, tai jopa sellaisiin tietoihin kuin kosmogonia, geologia ja ihmiskunnan historia, jotka jo historiallisen aineiston puutteellisuuden vuoksi aina sisältävät aukkoja ja jäävät epätäydellisiksi, — hän todistaa tällä vain oman tietämättömyytensä ja sekavuutensa silloinkin kun varsinaisena kannustimena ei ole persoonallisen erehtymättömyyden vaatimus kuten tässä tapauksessa. Totuus ja erehdys, kuten kaikki vastakkaisiin napoihin sijoittuneet ajatusmääreet, ovat ehdottoman päteviä vain perin rajoitetulla alalla; olemme sen juuri nähneet, ja herra Dühringkin tietäisi tämän, jos olisi edes hiukan tutustunut dialektiikan alkeisiin, jotka käsittelevät nimenomaan kaikkien jyrkkien vastakohtien riittämättömyyttä. Heti kun sovellamme totuuden ja erehdyksen vastakohtaa tuon äsken mainitun ahtaan alueen ulkopuolella, tulee siitä suhteellinen eikä sitä näin enää voi käyttää tarkassa tieteellisessä ilmaisussa; jos silti yritämme soveltaa sitä ehdottoman pätevänä tuon alan ulkopuolella, niin silloin vasta kompastummekin: vastakohdan kumpikin napa muuttuu vastakohdakseen, totuus erehdykseksi ja erehdys totuudeksi. Ottakaamme esimerkiksi tunnettu Boylen laki, jonka mukaan kaasujen tilavuus lämpötilan pysyessä muuttumattomana on kääntäen verrannollinen paineeseen, jonka alaisina ne ovat. Regnault havaitsi, että määrätyissä tapauksissa tämä laki ei pätenyt. Jos hän olisi ollut todellisuusfilosofi, olisi hänen velvollisuutenaan ollut sanoa: Boylen laki on muuttuvainen, se ei siis ole mikään aito totuus, se ei siis lainkaan ole totuus, se on siis erehdys. Mutta näin hän olisi tehnyt paljon suuremman erehdyksen kuin se, mikä sisältyi Boylen lakiin. Hänen totuudenjyväsensä olisi hukkunut erehdyksen hiekkakasaan, hän olisi siis muokannut alkujaan oikean tuloksensa erehdykseksi, johon verrattuna Boylen laki siihen tarrautuneine pikku erheineen olisi ilmennyt totuutena. Mutta tiedemiehenä Regnault ei antautunut tuollaisiin lapsellisuuksiin, vaan tutki edelleen, ja havaitsi, että Boylen laki oli ylipäänsä vain suunnilleen oikea ja menettää pätevyytensä erikoisesti niihin kaasuihin nähden, jotka voidaan paineen avulla muuttaa pisaroihin jakautuviksi nesteiksi heti kun paine lähenee sitä pistettä, jossa nesteeksi muuttuminen tapahtuu. Boylen laki osoittautui siis oikeaksi vain määrättyjen rajojen puitteissa. Onko se nyt ehdoton, lopullinen tosi näiden rajojen sisäpuolella? Yksikään fyysikko ei väitä tätäkään. Hän sanoisi, että se pätee määrättyjen paine- ja lämpötilojen rajoissa ja määrättyjen kaasujen suhteen; eikä hän kieltäisi sitäkään mahdollisuutta, että näiden rajojen puitteissa on tehtävä vieläkin ahtaampi rajoitus tai muutettava sen muotoa vastaisen tutkimuksen tuloksien mukaan.[1*] Näin siis on viime käden lopullisten totuuksien laita esimerkiksi fysiikassa. Siksi todella tieteelliset työt välttävätkin säännönmukaisesti sellaisia dogmaattis-moraalisia lausumia kuin erehdys ja totuus; sitä vastoin tapaamme niitä kaikkialla todellisuusfilosofian kaltaisissa kirjoituksissa, joissa meille tyrkytetään pelkkää lorua itsenäisen ajattelun ehdottoman pätevänä tuloksena.

Mutta, saattaisi jokin naiivi lukija kysyä, missä herra Dühring sitten on selvästi sanonut, että hänen todellisuusfilosofiansa sisältö on lopullinen totuus, vieläpä viime kädessä? Missä? No, esimerkiksi ylistyslaulussa järjestelmälleen (s. 13), jota osittain lainasimme II luvussa.[33] Tai kun hän edellä[34] lainatussa lauseessa sanoo: moraaliset totuudet, sikäli kuin ne on tiedostettu viimeisiä perusteitaan myöten, vaativat osakseen yhtäläistä pätevyyttä kuin matematiikan löydöt. Ja eikö herra Dühring väitä, että hän on tosi kriittiseltä kannaltaan lähtien ja juuriin saakka ulottuvan tutkimuksensa avulla tunkeutunut näihin viimeisiin perusteisiin, peruskaavoihin asti, siis antanut moraalisille totuuksille viime käden lopullisten totuuksien luonteen? Tai sitten, jos herra Dühring ei väitä tätä itsestään eikä omasta ajastaan, jos hän tahtoo vain sanoa, että joskus harmaassa tulevaisuudessa voidaan todeta viime käden lopulliset totuudet, jos hän siis tahtoo sanoa suunnilleen saman, vain sekavammin, sen mitä »ontto epäily» ja »tolkuton sekamelska» sanovat — »niin miksi sitten tämä meteli? mitä herra oikein haluaa?»[35]

Jos emme totuuden ja erehdyksen kera päässeet pitkällekään, niin vielä vähemmän pystymme siihen hyvän ja pahan kera. Tämä vastakohta liikkuu yksinomaan moraalisella, siis ihmiskunnan historiaan kuuluvalla alalla, ja juuri sinne on viime käden lopullisia totuuksia kylvetty kaikkein harvimpaan. Kansasta kansaan, aikakaudesta toiseen ovat käsitykset hyvästä ja pahasta muuttuneet niin suuresti, että ne usein ovat toisilleen aivan vastakkaiset. — Mutta, väittänee joku vastaan, hyvä ei toki ole pahaa eikä paha hyvää; jos hyvä ja paha sotketaan toisiinsa, lakkaa kaikki moraalisuus ja jokainen voi menetellä miten haluaa. — Tämä juuri onkin, kun kaikki oraakkelimaisuus riisutaan pois, herra Dühringin mielipide. Mutta näin yksinkertaisesti ei asia toki ratkea. Jos se kävisi niin mutkattomasti, ei hyvästä ja pahasta käytäisikään mitään kiistaa, jokainen tietäisi mitä on hyvä, mitä on paha. Mutta miten asia onkaan nykyisin? Mitä moraalia meille nyt saarnataan? Ensinnäkin varhaisemmilta uskonajoilta perittyä kristillis-feodaalista moraalia, joka taas oleellisesti jakautuu katoliseen ja protestanttiseen, ja näistä puolestaan ei puutu alajakoja jesuiitta-katolisesta ja oikeaoppis-protestanttisesta aina liberaaliseen valistusmoraaliin saakka. Sen rinnalla esiintyy nykyaikainen porvarillinen moraali ja tämän rinnalla taas proletaarinen tulevaisuuden moraali, joten menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus yksistään Euroopan edistyneimmissä maissa tarjoavat kolmea suurta ryhmää yhtaikaisesti ja toinen toisensa rinnalla päteviä moraalioppeja. Mikä nyt on se oikea? Ei yksikään, ehdottoman lopullisen pätevyyden mielessä; mutta varmaan on eniten pitkää ikää lupaavia aineksia siinä moraalissa, joka nykyisyydessä edustaa nykyisyyden kumoamista, edustaa tulevaisuutta, siis proletaarisessa moraalissa.

Mutta kun nyt näemme, että nykyisen yhteiskunnan kolmella luokalla, feodaaliylimystöllä, porvaristolla ja proletariaatilla on kullakin oma erikoinen moraalinsa, voimme tästä tehdä vain sen johtopäätöksen, että ihmiset ammentavat tietoisesti tai tiedottomasti siveelliset katsomuksensa loppujen lopuksi niistä käytännöllisistä suhteista, joille heidän luokka-asemansa perustuu — taloudellisista suhteista, joissa tuotanto ja vaihto tapahtuvat.

Mutta edellä mainitussa kolmessa moraaliopissa on kuitenkin paljon yhteistä kaikille kolmelle — ehkäpä tämä olisi edes osa ainaisesti pätevästä moraalista? — Nuo moraaliopit edustavat saman historiallisen kehityksen kolmea eri astetta, niillä on siis yhteinen historiallinen tausta ja jo siksi pakostakin paljon yhteistä. Enemmänkin. Samanlaisilla tai lähes samanlaisilla taloudellisilla kehitysasteilla täytyy moraaliteorioiden välttämättä vastata toisiaan enemmän tai vähemmän. Siitä hetkestä alkaen, jolloin irtaimiston yksityisomistus oli kehittynyt, täytyi kaikissa yhteiskunnissa, joissa tämä yksityisomistus oli voimassa, olla yhteinen moraalikäsky: älä varasta.[36] Tuleeko tästä käskystä näin ikuinen moraalikäsky? Ei suinkaan. Yhteiskunnassa, jossa varastamisen motiivit on poistettu, jossa siis ajan mittaan korkeintaan vain mielisairaat voivat varastaa — kuinka tällaisessa yhteiskunnassa pilkattaisiinkaan moraalisaarnaajaa, joka juhlallisesti julistaisi ikuista totuutta: älä varasta!

Torjumme näin ollen jokaisen yrityksen tyrkyttää meille jotakin moraalidogmatiikkaa ikuisena, lopullisena, tästä lähtien muuttumattomana siveyslakina sen varjolla, että moraalisella maailmallakin muka on omat pysyvät periaatteensa, jotka ovat historian ja kansojen erilaisuuden yläpuolella. Me väitämme päinvastoin, että kaikki tähänastiset moraaliopit ovat viime kädessä kunkin ajan taloudellisen yhteiskuntatilan tuotteita. Ja samoin kuin yhteiskunta on tähän asti liikkunut luokkavastakohdissa, samoin on moraali aina ollut luokkamoraalia; se on joko oikeuttanut hallitsevan luokan valta-aseman ja sen edut, tai se on, niin pian kuin sorrettu luokka on tullut kyllin voimakkaaksi, edustanut sorrettujen suuttumusta tätä valtaa vastaan ja sorrettujen tulevaisuusetuja. Ei ole epäilystäkään siitä, että moraali on tällöin suurin piirtein kehittynyt samoin kuin inhimillisen tiedostuksen kaikki muutkin haarat. Luokkamoraalista emme kuitenkaan ole vielä päässeet. Luokkavastakohtien ja niiden muistojen yläpuolella oleva, todella inhimillinen moraali käy mahdolliseksi vasta sillä yhteiskunta-asteella, jolla luokkavastakohta on paitsi voitettu, myös elämän käytännössä unohdettu. Arvioitakoon nyt herra Dühringin omahyväisyyttä, kun hän keskeltä vanhaa luokkayhteiskuntaa esittää vaatimuksen, että yhteiskunnallisen vallankumouksen aattona tulevan, luokattoman yhteiskunnan olisi omaksuttava ikuinen, ajasta ja todellisista muutoksista riippumaton moraali! Asia on näin silläkin edellytyksellä — meillä ei ainakaan ole siitä tietoa — että hän edes pääpiirteissään ymmärtäisi tämän tulevan yhteiskunnan rakenteen.

Lopuksi vielä yksi »perusteitaan myöten omaperäinen», mutta siitä huolimatta ainakin ylitä hyvin »juuriin asti ulottuva» paljastus:

Pahan alkuperän suhteen »on olemassa tosiasia, että kissan tyyppi siihen kuuluvine viekkauksilleen esiintyy eläinhahmossa, mikä on samanarvoinen sen seikan kanssa, että samanlainen luonnehahmottuma löytyy ihmisestäkin... Pahassa ei siis ole mitään salaperäistä, jollei sitten haluta kissan tai yleensä petoeläimen olemassaolossa vainuta jotain mystistä».

Paha on — kissa. Pirulla ei siis ole sarvia eikä hevosen kavioita, sillä on kynnet ja vihreät silmät. Ja Goethe teki anteeksiantamattoman virheen, kun hän esitti Mefistofeleen mustan koiran[37] eikä mustan kissan hahmossa. Paha on kissa! Siinä on moraalia paitsi kaikille maailmoille, myöskin — kissalle![38]

 

X. Moraali ja oikeus. Tasa-arvoisuus

Olemme jo moneen kertaan oppineet tuntemaan herra Dühringin metodin. Se on siinä, että jokainen tiedostuksen kohteiden ryhmä puretaan oletetuiksi yksinkertaisimmiksi aineksikseen, näihin aineksiin sovelletaan yhtä yksinkertaisia, muka itsestään selviä aksiomeja ja näin saaduilla tuloksilla operoidaan edelleen. Myös jokin yhteiskunnallisen elämän piiristä löytyvä kysymys

»on ratkaistava aksiomaattisesti yksinkertaisten perusmuotojensa kautta aivan kuin olisi kysymys... matematiikan yksinkertaisista perusmuodoista».

Ja näin matemaattisen menetelmän soveltaminen historiaan, moraaliin ja oikeuteen on antava meille tässäkin matemaattisen varmuuden mitä tulee saavutettujen tuloksien totuuteen; se antaa niille aitojen, muuttumattomien totuuksien luonteen.

Tämä on vain vanhastaan suositun ideologisen, muuten myös aprioriseksi nimitetyn metodin uusi muoto, metodin, joka ei tiedosta jonkin kohteen ominaisuuksia tästä kohteesta itsestään käsin, vaan johtaa ne loogisesti todistellen kohteen käsitteestä. Kohteesta tehdään ensin kohteen käsite; sitten käännetään kaikki ylösalaisin ja kohdetta mitataan sen heijastuskuvalla, käsitteellä.

Käsitteen ei nyt tarvitse mukautua kohteeseen, vaan kohteen on mukauduttava käsitteeseen. Herra Dühringillä toimittavat käsitteen virkaa yksinkertaisimmat elementit, ne viimeiset abstraktiot joihin asti hän onnistuu pääsemään, mikä ei muuta itse asiaa; nämä yksinkertaisimmat elementit ovat parhaassa tapauksessa luonnoltaan puhtaan käsitteellisiä. Todellisuusfilosofia osoittautuu siis tässäkin puhtaaksi ideologiaksi, todellisuuden johtamiseksi kuvittelusta eikä itsestään käsin.

Kun nyt tällainen ideologi rakentaa moraalia ja oikeutta yhteiskunnan käsitteestä tai niin sanotuista »yhteiskunnan» yksinkertaisimmista elementeistä käsin eikä häntä ympäröivien ihmisten todellisista yhteiskunnallisista suhteista, niin mitä materiaalia sitten on tarjolla tähän rakennustyöhön? Ilmeisesti kahdenlaista: ensinnäkin niukkoja jäänteitä siitä todellisesta sisällöstä jota noissa perustaksi oletetuissa abstraktioissa vielä mahdollisesti on, ja toiseksi se sisältö, minkä ideologimme taas kerran kaivaa esiin omasta tajunnastaan. Ja mitä hän löytää omasta tajunnastaan? Enimmäkseen moraalisia ja oikeudellisia katsomuksia, jotka ilmaisevat enemmän tai vähemmän vastaavasti — myönteisesti tai kielteisesti, kannattaen tai vastustaen — niitä yhteiskunnallisia ja poliittisia suhteita, joiden alaisena hän elää; edelleen, kenties mielikuvia, jotka on lainattu aiheeseen liittyvästä kirjallisuudesta; lopuksi, mahdollisesti vielä mieskohtaisia päähänpistoja. Kierrelköön ja kaarrelkoon ideologimme miten tahansa, se historiallinen todellisuus, jonka hän on heittänyt ovesta ulos, palaa ikkunan kautta takaisin, ja kun hän uskoo laativansa siveys- ja oikeusoppia kaikille maailmoille ja ajoille, muokkaa hän itse asiassa vääristeltyä, todellisesta maaperästään irtireväistyä, aivan kuin koverassa peilissä ylösalaisin käännettyä peilikuvaa aikansa vanhoillisista tai vallankumouksellisista virtauksista.

Herra Dühring siis purkaa yhteiskunnan yksinkertaisimmiksi alkutekijöiksi ja havaitsee silloin, että yksinkertaisin yhteiskunta muodostuu vähintään kahdesta ihmisestä. Ja näillä kahdella ihmisellä hän sitten alkaa aksiomaattisesti operoida. Ja tällöin tarjoutuu aivan pakottomasti seuraava moraalinen perusväittämä.

»Kaksi ihmistahtoa ovat siis sellaisenaan täysin toistensa veroiset, eikä toinen voi aluksi vaatia toiselta mitään myönteistä.» Täten on »luonnehdittu moraalisen oikeudenmukaisuuden perusmuoto», ja samoin juridisen oikeudenmukaisuuden perusmuoto, sillä »periaatteellisten oikeuskäsitteiden kehittämiseksi meille on tarpeen vain aivan yksinkertainen ja alkeellinen kahden ihmisen välinen suhde».

Väite, että kaksi ihmistä tai kaksi ihmistahtoa sellaisinaan ovat täysin tasaveroisia, ei ole mikään aksiomi vaan päinvastoin jopa suurta liioittelua. Kaksi ihmistä voivat, jopa sellaisinaankin, olla erilaisia sukupuolen suhteen, ja tämä yksinkertainen tosiasia vie meidät heti siihen, että yhteiskunnan yksinkertaisimmat elementit — jos hetkeksi myönnymme tähän lapsellisuuteen — eivät ole kaksi miestä, vaan mies ja nainen, jotka perustavat perheen, yhteiskunnallistumisen yksinkertaisimman ja ensimmäisen muodon tuotannon tarpeita varten. Mutta tähän herra Dühring ei lainkaan voi myöntyä. Yhtäältä piti nimittäin tehdä molemmat yhteiskunnan perustajat mahdollisimman samanlaisiksi, ja toisaalta ei edes herra Dühring kykenisi konstruoimaan miehen ja naisen moraalista ja oikeudellista tasa-arvoisuutta alkuperheen avulla. Siis jompikumpi: joko herra Dühringin yhteiskuntamolekyyli, jonka monistumiselle pitäisi koko yhteiskunnan rakentua, on jo alunperin tuomittu perikatoon, koska kaksi miestä ei kykene keskenään saamaan lasta, tai sitten meidän täytyy kuvitella kaksi perheenpäätä. Ja tässä tapauksessa koko tuo yksinkertainen peruskaava muuttuu vastakohdakseen: ihmisten tasavertaisuuden asemesta se todistaa korkeintaan perheenpäiden tasavertaisuuden, ja koska naisten mieltä ei kysytä, on kaavassa naiset päälle päätteeksi alistetussa asemassa.

Tässä meidän on tehtävä lukijalle se epämieluisa ilmoitus, ettei hän nyt pääsekään näistä kahdesta mainiosta miehestä pitkään aikaan irti. Yhteiskunnallisten suhteiden alalla ne esittävät samanlaista osaa kuin mitä tähän asti ovat esittäneet toisten taivaankappaleiden asukkaat, joista nyt toivon mukaan olemme suoriutuneet. Olipa sitten ratkaistavana talouden, politiikan tai muun alan kysymys, heti nämä kaksi miestä marssivat esiin ja selvittävät kysymyksen silmänräpäyksessä »aksiomaattisesti». Todellisuusfilosofimme erinomainen, luova, järjestelmää rakentava keksintö — mutta valitettavasti on kuitenkin niin, jos tahdomme antaa totuudelle etusijan, että hän ei ole näitä kahta miestä keksinyt. Ne ovat koko 1700-luvun yhteisomaisuutta. He esiintyivät jo Rousseaun tutkielmassa epätasa-arvoisuudesta vuodelta 1754,[39] jolloin he sivumennen sanoen todistivat aksiomaattisesti päinvastaista kuin mitä herra Dühring. Taloustieteilijöillä Adam Smithistä Ricardoon he esittävät pääosaa, mutta näillä he olivat ainakin sikäli epätasaveroisia, että kumpikin harjoitti eri ammattia — useimmiten metsästäjän ja kalastajan — vaihtaen tuotteitaan keskenään. Koko 1700-luvun kuluessa heitä käytettiin pääasiassa vain selvittävänä esimerkkinä, ja herra Dühringin omaperäisyys on vain siinä, että hän kohottaa tämän esimerkkimetodin kaiken yhteiskuntatieteen perusmetodiksi ja kaikkien historiallisten muodostelmien mittapuuksi. Helpommin ei tosiaankaan voi laatia itselleen »ankaran tieteellistä käsitystä olioista ja ihmisistä».

Päätyäksemme siihen perusväittämään, että kaksi ihmistä ja heidän tahtonsa ovat täysin toistensa veroiset eikä kumpikaan voi käskeä toistaan, emme suinkaan voi käyttää mitä kahta miestä tahansa. Täytyy olla kaksi sellaista ihmistä, jotka ovat niin tarkoin vapaat kaikesta todellisuudesta, kaikista maan päällä esiintyvistä kansallisista, taloudellisista, poliittisista ja uskonnollisista suhteista, kaikista sukupuoli- ja persoonallisista erikoisuuksista, että kumpaisestakaan ei enää jää jäljelle mitään muuta kuin pelkkä käsite »ihminen» ja silloin he kyllä ovat »täysin tasaveroiset». He ovat siis kaksi täydellistä aavetta ja heidät on manannut esiin sama herra Dühring, joka kaikkialla vainuaa ja paljastelee »spiritistisiä» taipumuksia. Näiden kahden aaveen pitää luonnollisesti suorittaa kaikki, mitä niiden esiinmanaaja niiltä vaatii, ja juuri sen tähden muu maailma niin vähän välittää niiden kaikista taidonnäytteistä.

Mutta seuratkaamme silti herra Dühringin aksiomatiikkaa hieman pitemmälle. Kummatkaan tahdot eivät voi vaatia toisiltaan mitään positiivista. Jos toinen silti tekee tämän ja ajaa vaatimuksensa väkivalloin läpi, syntyy epäoikeuden tila, ja tällä peruskaavalla herra Dühring selittää epäoikeudenmukaisuuden, väkivallankäytön, orjuutuksen, lyhyesti koko tähänastisen tuomittavan historian. Mutta nyt Rousseau on juuri näiden kahden miehen avulla todistanut edellä mainitussa kirjoituksessaan yhtä aksiomaattisesti aivan päinvastoin, että A ei voi orjuuttaa B:tä väkivalloin, vaan ainoastaan saattamalla B:n sellaiseen tilaan ettei B voi tulla toimeen ilman A:ta; tämä on kuitenkin herra Dühringille aivan liian materialistinen käsitys. Esittäkäämme siis sama asia hieman toisin. Kaksi haaksirikkoutunutta ovat joutuneet saarelle ja muodostavat yhteiskunnan. Heidän tahtonsa ovat muodollisesti täysin samanveroiset ja molemmat tunnustavat tämän. Mutta aineelliselta kannalta katsoen on olemassa muuan suuri eriarvoisuus. A on päättävä ja tarmokas; B on epäröivä, hidas ja vetelä; A on älykäs, B tyhmä. Kuinkahan kauan kestänee, ennen kuin A jo säännöllisesti alistaa tahtoonsa B:n, aluksi vakuuttamalla, sitten totunnaisuudesta, mutta aina vapaaehtoisessa muodossa? Säilyköön vapaaehtoisuuden muoto tai poljettakoon se jalkoihin, orjuus on orjuutta. Vapaaehtoista orjuuteen astumista tapahtui kautta koko keskiajan, Saksassa kolmikymmenvuotisen sodan jälkeenkin. Kun Preussissa vuosien 1806 ja 1807 tappioiden jälkeen kumottiin maaorjuus ja sen mukana armollisten herrojen velvollisuus huolehtia alaisistaan hädän, sairauden ja vanhuuden tullen, talonpojat anoivat kuninkaalta, että heidät sittenkin jätettäisiin orjuuteen — sillä kuka heistä muuten pitäisi huolen kurjuudessa? Tuo kahden miehen kaava on siis yhtä hyvin »sovellettavissa» eriarvoisuuteen ja orjuuteen kuin tasa-arvoisuuteen ja keskinäiseen apuun; ja koska meidän on pakko olettaa heidät perheen päämiehiksi — muutenhan ihmissuku kuolisi sukupuuttoon — on kaavassa otettu huomioon jo perinnöllinenkin orjuus.

Jättäkäämme kuitenkin kaikki tämä hetkeksi syrjään. Olettakaamme, että herra Dühringin aksiomatiikka on saanut meidät vakuuttuneiksi ja että intoilisimme molempien tahtojen tasavertaisuuden puolesta, »yleisinhimillisen suvereenisuuden», »yksilön suvereenisuuden» puolesta — tosikomeita sanoja, joihin verraten Stirnerin »Ainoa» omaisuuksineen[40] jää pelkäksi kääpiöksi, vaikka sekin voisi vaatia vähäisen osansa tunnustuksesta. Olemme siis nyt kaikki täysin tasaveroisia ja riippumattomia. Kaikkiko? Ei, eivät sentään kaikki.

On myös »sallittavan riippuvuuden» tapauksia, mutta nämä saavat selityksensä »perusteista, jotka on etsittävä ei näiden molempien tahtojen toiminnasta sellaisinaan, vaan kolmannelta alueelta, siis esimerkiksi mitä lapsiin tulee, heidän itsemääräämisensä riittämättömyydestä».

Todellakin! Riippuvuuden perusteita ei ole etsittävä molempien tahtojen toiminnasta sellaisenaan! Tietenkään ei, sillä toisen tahdon toimintahan tulee estetyksi! Vaan joltakin kolmannelta alueelta! Ja mikä on tämä kolmas alue? Sorretun tahdon konkreettinen määräytyneisyys riittämättömäksi! Niin kauaksi todellisuudesta on todellisuusfilosofimme loitonnut, että abstraktisen ja sisällöttömän sanankäänteen »tahto» suhteen hän jo pitää »kolmantena alueena» sen todellista sisältöä, sitä luonnehtivaa määräytyneisyyttä. Mutta oli miten oli, meidän on todettava, että tasaveroisuudella on poikkeuksensa. Tasaveroisuus ei koske sitä tahtoa, jota vaivaa itsemääräämisen riittämättömyys. Peräytyminen n:o 1.

Edelleen:

»Kun peto ja ihminen ovat sekoittuneet yhdessä henkilössä, silloin voidaan toisen, täysin inhimillisen henkilön nimessä kysyä, pitääkö jälkimmäisen menettelytavan olla sama kuin jos hän olisi vastakkain niin sanoakseni vain inhimillisen persoonan kanssa... Olettamuksemme kahdesta moraalisesti eriarvoisesta persoonasta, joista toisella on jossakin mielessä osana oikea pedonluonne, on sen vuoksi tyypillinen perusmuoto kaikille suhteille, joita tätä eroavuutta vastaavasti voidaan tavata ihmisryhmässä ja ihmisryhmien välillä.»

Lukija tutustukoon nyt itse näihin avuttomiin verukkeisiin liittyvään valitusvirteen, jossa herra Dühring kiertelee ja kaartelee jesuiittapapin tavoin todetakseen viisastellen, kuinka pitkälle inhimillinen ihminen voi mennä toimiessaan petomaisia ihmisiä vastaan, kuinka pitkälle hän voi näitä vastaan käyttää epäluuloja, sotajuonia, ankaria, jopa terroristisia ja petoksellisia keinoja, ilman että itse vähääkään rikkoo muuttumatonta moraalia.

Tasa-arvo lakkaa siis silloinkin kun kaksi henkilöä on »moraalisesti erilaisia». Kun näin on, ei olisi lainkaan maksanut vaivaa manata esiin noita kahta täysin samanveroista miestä, sillä eihän ole olemassa kahta henkilöä, jotka olisivat moraalisesti aivan samanlaisia. — Eriarvoisuuden pitäisi tosin muka piillä siinä, että toinen on inhimillinen persoona ja toinen kantaa itsessään hieman petomaisuutta. Mutta johtuu jo ihmisen eläinkunnasta polveutumisesta, ettei hän koskaan pääse täysin vapaaksi eläimellisyydestä, joten kysymys voi aina olla vain suuremmasta tai pienemmästä eläimellisyyden tai inhimillisyyden asteesta. Ihmisten jakaminen kahteen jyrkästi erilaiseen ryhmään, inhimillisiin ja petomaisiin, hyviin ja pahoihin, pukkeihin ja lampaisiin on todellisuusfilosofiaamme lukuun ottamatta tuttua vain kristinuskolle, jolla aivan johdonmukaisesti on myös oma maailmantuomarinsa, joka tämän jaon suorittaa. Mutta kuka on maailmantuomarina todellisuusfilosofiassa? Tässä täytynee käydä samoin kuin kristillisessä käytännössä, jossa hurskaat lampaat itse omaksuivat maailmantuomarin viran pukki-lähimmäisiinsä nähden, ja tunnetulla menestyksellä. Jos todellisuusfilosofien lahko joskus tulee perustetuksi, ei se tässä suhteessa varmaankaan jää jälkeen maan hiljaisista, uskovaisista. Meille tämä silti voi jäädä samantekeväksi; mikä meitä kiinnostaa, on se myönnytys, että ihmisten välisen moraalisen erilaisuuden seurauksena ei tasavertaisuudesta taaskaan jää mitään jäljelle. Peräytyminen n:o 2.

Mutta jatkakaamme taas.

»Jos toinen toimii totuuden ja tieteen mukaisesti, toinen taas jotain taikauskoa tai ennakkoluuloa noudattaen, niin... pakostakin täytyy syntyä keskinäisiä hankauksia... Jos kykenemättömyyttä, raakuutta tai pahaa luonteenlaatua on olemassa tietty määrä, syntyy kaikissa tapauksissa pakostakin yhteentörmäys... Väkivalta on viimeinen keino muitakin kuin vain lapsia ja hulluja kohtaan. Ihmisten muodostamien kokonaisten luonnonryhmien ja kulttuuriluokkien luonne saattaa tehdä väistämättömän välttämättömäksi näiden nurinkurisen vihamielisen tahdon alistamisen tarkoituksena palauttaa se yhteisöllisten siteiden puitteisiin. Vieras tahto käsitetään tässäkin vielä tasaveroisena; mutta vahingoittavan ja vihamielisen toimintansa nurinkurisuuden vuoksi tämä tahto on provosoinut tasoittamista ja koetessaan väkivaltaa se niittää vain oman epäoikeutensa vastavaikutusta.»

Ei siis ainoastaan moraalinen, vaan myöskin älyllinen eriarvoisuus näkyy riittävän poistamaan molempien tahtojen »täydellisen tasa-arvon» ja säätämään moraalin, jonka mukaan kaikki sivistyneiden ryövärivaltioiden konnanteot takapajuisia kansoja kohtaan ovat oikeutettuja, aina venäläisten Turkestanissa[41] suorittamia inhottavia tekoja myöten. Kun kenraali Kaufmann kesällä 1873 hyökkäsi tataarilaisen jomudiheimon kimppuun, määräsi hän teltat poltettaviksi, naiset ja lapset teurastettaviksi »hyvään kaukasialaiseen tapaan», kuten käsky kuului, ja silloin hänkin väitti, että jomudien nurinkurisen vihamielisen tahdon alistamisen, yhteiskunnallisen elämän sääntöjen palauttamisen vuoksi teko oli tullut ehdottoman välttämättömäksi, ja että hänen käyttämänsä keinot olivat kaikkein tarkoituksenmukaisimmat. Ken nimittäin tahtoo saavuttaa päämäärän, sen täytyy myös tahtoa keinoja. Hän ei vain ollut niin julma, että olisi vielä kaiken lisäksi pilkannut jomudeja selittämällä kunnioittavansa heidän tahtoaan aivan samanarvoisena juuri siten, että teurastuttaa heidät tasoittamisen vuoksi. Noiden valittujen, jotka muka toimivat totuuden ja tieteen mukaan, siis loppujen lopuksi todellisuusfilosofien, on taas tässäkin ristiriidassa ratkaistava, mikä on taikauskoa, ennakkoluuloa, raakuutta, pahaa luonteenlaatua ja milloin tarvitaan väkivaltaa ja alistamista tasoituksen vuoksi. Tasa-arvo on nyt siis — tasoittamista väkivallan avulla, ja toisen tahto tunnustetaan toisen taholta tasavertaiseksi alistamisella. Peräytyminen n:o 3, joka tässä muuttuu jo häpeälliseksi paoksi.

Sivumennen sanoen se lause, että vieras tahto tunnustetaan samanarvoiseksi tasoitettaessa sitä väkivallan avulla, on vain sen Hegelin teorian väärentämistä, jonka mukaan rangaistus on rikollisen oikeutta:

»...rangaistuksen katsotaan sisältävän rikoksentekijän varsinaisen oikeuden, siinä rikollista kunnioitetaan järjellisenä olentona» (Oikeusfilosofia, 100. §, huomautus).

Voimme lopettaa tähän. On tarpeetonta seurata herra Dühringiä pitemmälle hänen niin aksiomaatlisesti toteamiensa tasa-arvon, yleisinhimillisen suvereenisuuden jne. asteittaisen hävittämisen tiellä havaituksemme, kuinka hän kylläkin saa aikaan yhteiskunnan kaksine miehineen, mutta tarvitsee vielä kolmannen tuottaakseen valtion, sillä — sanoaksemme asian lyhyesti — ilman tätä kolmatta ei voida tehdä mitään enemmistöpäätöksiä, ja ilman näitä, siis enemmistön valtaa vähemmistön yli, ei mikään valtio voi olla olemassa; ja kuinka hän sitten vähitellen siirtyy rauhallisemmille vesille rakentelemaan »sosialitaarista» tulevaisuudenvaltiotaan, jonne meillä on kunnia pistäytyä jonakin kauniina aamuna vieraisille hänen luokseen. Olemme jo kyllin hyvin nähneet, että molempien tahtojen täydellinen tasa-arvo on olemassa vain niin kauan kuin kumpikaan ei tahdo mitään; että tasa-arvo lakkaa heti kun ne lakkaavat olemasta inhimillisiä tahtoja sellaisinaan ja muuttuvat todellisiksi, yksilöllisiksi tahdoiksi, kahden todellisen ihmisen tahdoksi; että lapsuus, vähäjärkisyys, ns. petomaisuus, luuloteltu taikausko, väitetty ennakkoluulo, oletettu kyvyttömyys yhtäällä, inhimillisyys, totuuden ja tieteen ymmärtämys taas toisaalla, — siis jokainen ero näiden kahden tahdon laadussa ja niihin liittyvän älyn laadussa oikeuttaa eriarvoisuuden, joka saattaa mennä aina alistamiseen asti. Mitä muuta enää vaadimme, kun herra Dühring itse jo on näin juurevasti musertanut oman tasa-arvorakennelmansa perusteitaan myöten?

Mutta vaikka olemmekin päässeet eroon herra Dühringin tasa-arvokuvitelman latteasta ja typerästä käsittelystä, emme silti vielä ole suoriutuneet itse tästä kuvitelmasta sellaisena kuin se nimenomaan Rousseaun välittämänä esitti ensin teoreettista, sitten suuren vallankumouksen aikana ja siitä lähtien myös käytännöllis-poliittista osaa. Vielä nytkin sillä on miltei kaikkien maiden sosialistisessa liikkeessä huomattava agitatorinen merkitys. Sen tieteellisen sisällön toteaminen määrää myös sen arvon proletaarisen agitaation kannalta.

Se käsitys, että kaikilla ihmisillä on ihmisinä jotain yhteistä, ja että he ovat, niin pitkälle kuin tätä yhteistä riittää, myös yhdenveroisia, on tietysti ikivanha. Mutta nykyaikainen tasa-arvon vaatimus on täysin erilainen. Se on pikemminkin sitä, että tuosta yhteisestä ihmisenä olemisen ominaisuudesta, tuosta ihmisten tasa-arvoisuudesta ihmisinä, johdetaan kaikkien ihmisten, tai ainakin kaikkien saman valtion kansalaisten tai saman yhteiskunnan jäsenten yhtäläinen poliittinen tai yhteiskunnallinen pätevyys. Täytyi kulua vuosituhansia, ja on jo kulunutkin, ennen kuin tuosta suhteellisen tasavertaisuuden alkuperäisestä käsityksestä voitiin edetä päätelmään tasa-arvoisuudesta valtiossa ja yhteiskunnissa, ennen kuin tämä päätelmä saattoi näyttää luonnolliselta ja itsestään selvältä. Vanhimmissa, alkukantaisissa yhteisöissä tasa-arvoisuus saattoi tulla kysymykseen korkeintaan yhteisön jäsenten kesken; naiset, orjat ja vieraat olivat ilman muuta suljettu sen ulkopuolelle. Kreikkalaisten ja roomalaisten keskuudessa ihmisten väliset eriarvoisuudet esittivät paljon suurempaa osaa kuin minkäänlainen tasa-arvo. Vanhan ajan ihmisistä olisi varmasti tuntunut hullulta ajatus, että kreikkalaisilla ja barbaareilla, vapailla ja orjilla, kansalaisilla ja klienteillä, Rooman kansalaisilla ja Rooman alamaisilla (käyttääksemme sanaa laajassa merkityksessä) pitää olla oikeus yhtäläiseen poliittiseen pätemiseen. Rooman keisarivallan aikana nämä kaikki eroavuudet hävisivät vähitellen, vapaiden ja orjien eroavuutta lukuun ottamatta. Täten syntyi, ainakin vapaiden kansalaisten kesken, tuo ihmisyksilöiden tasaveroisuus, jonka pohjalla kehittyi roomalainen oikeus, täydellisin yksityisomistukseen nojautuva oikeuden muoto, minkä tunnemme. Mutta niin kauan kuin oli edelleen olemassa vapaiden ja orjien vastakohta, ei voinut olla puhettakaan sellaisista oikeudellisista päätelmistä, jotka olisivat ottaneet lähtökohdakseen yleisinhimillisen tasa-arvon. Tämän näimme vielä hiljattain Pohjois-Amerikan osavaltioissa.

Kristinusko tunsi vain yhden kaikkien ihmisten tasa-arvon, yhtäläisen perisynnin, mikä täysin vastasi sen luonnetta orjien ja sorrettujen uskontona. Sen ohella se tunsi korkeintaan jumalan valittujen tasa-arvon, jota kuitenkin korostettiin vain kristinuskon alkuvaiheissa. Ne hyödykkeiden yhteisomistuksen jäljet, joita samoin on havaittavissa uuden uskonnon alkuaikoina, olivat pikemminkin tuloksena siitä, että vainottujen täytyi pysytellä yhdessä, kuin todellisista tasa-arvokäsityksistä. Pappien ja maallikkojen välisen vastakohdan vakiintuminen teki hyvin pian lopun tästäkin kristillisen tasa-arvon aikeesta. — Germaanien vyöry Länsi-Eurooppaan poisti vuosisadoiksi kaikki tasa-arvokäsitykset rakentamalla vähitellen sellaisen monimutkaisen yhteiskunnallisen ja poliittisen arvojärjestyksen, jollaista siihen saakka ei vielä ollut olemassa. Samalla se veti Länsi- ja Keski-Euroopan historian liikuntaan, loi ensi kerran yhtenäisen kulttuurialueen ja aikaansai tällä alueella ensi kertaa järjestelmän, jossa etupäässä kansalliset valtiot vaikuttivat toisiinsa ja pitivät toisiaan aisoissa. Näin se valmisteli maaperää, jolta yksin saattoi myöhempinä aikoina kohota kysymys inhimillisestä yhdenvertaisuudesta ja ihmisoikeuksista.

Sitä paitsi feodaalinen keskiaika kehitti uumenissaan luokan, josta oli pidemmälle muotoutuessaan tuleva uudenaikaisen tasa-arvovaatimuksen edustaja: porvariston. Porvaristo oli alkujaan itse ollut feodaalinen sääty. Se oli kehittänyt etupäässä käsityömäisen teollisuuden ja tuotteiden vaihdon feodaalisen yhteiskunnan puitteissa suhteellisen korkealle, kunnes suuret merentakaiset löydöt 15. vuosisadan lopulla avasivat sille uuden, avaramman elämänuran. Euroopan ulkopuolinen kauppa, jota siihen saakka oli harjoitettu vain Italian ja Levantin välillä, ulotettiin nyt Amerikkaan ja Intiaan asti, ja pian se merkitykseltään voitti niin Euroopan eri maiden välisen kaupan kuin kunkin maan rajojen sisällä tapahtuvan kaupankin. Amerikan kulta ja hopea tulvi Eurooppaan ja tunkeutui syövyttävän aineen tavoin kaikkiin feodaalisen yhteiskunnan aukkoihin, rakoihin ja huokosiin. Käsityöteollisuus ei enää tyydyttänyt kasvavia tarpeita; pisimmälle edistyneiden maiden johtavilla teollisuudenaloilla sen tilalle astui manufaktuuri.

Tätä yhteiskunnan taloudellisten elämänehtojen valtavaa mullistusta ei kuitenkaan heti seurannut vastaava muutos sen poliittisessa rakenteessa. Valtiollinen järjestys pysyi edelleen feodaalisena kun taas yhteiskunta muuttui yhä enemmän porvarilliseksi. Laajalle ulottuva kauppa, siis nimenomaan kansainvälinen, ja vielä enemmän maailmankauppa, vaati vapaita, toimissaan esteettömiä tavaranomistajia, jotka sellaisina ovat tasaoikeudellisia, jotka harjoittavat vaihtoa ainakin kullakin paikkakunnalla kaikille samojen oikeuksien pohjalta.

Siirtyminen käsityöstä manufaktuuriin edellyttää vapaiden työläisten olemassaoloa — työläisten, jotka ovat vapaita toisaalta ammattikuntien kahleista, toisaalta niistä välineistä, joiden avulla he itse voisivat käyttää työvoimaansa — työläisten, jotka voivat tehdä tehtailijan kanssa sopimuksen työvoimansa vuokraamisesta, jotka siis sopimuskumppaneina ovat tämän kanssa tasa-arvoisia. Ja vihdoin kaikkien inhimillisten töiden tasa-arvo eli yhtäläinen pätevyys, koska ja mikäli ne ovat inhimillistä työtä ylipäänsä, sai tiedostamattoman mutta vahvimman ilmauksensa uudenaikaisen porvarillisen taloustieteen arvolaissa, jonka mukaan tavaran arvoa mitataan siihen sisältyneellä yhteiskunnallisesti välttämättömällä työllä.[2*] — Mutta missä taloudelliset suhteet vaativat vapautta ja tasa-arvoisuutta, asetti poliittinen järjestys niiden tielle joka askeleella ammattikuntien kahleet ja erikoisedut. Paikalliset etuoikeudet, erotustullit, kaikenlaiset poikkeuslait loukkasivat eivät vain vierasmaalaisten tai siirtomaiden asukkaiden, vaan myös melko usein omien valtionkansalaisten kokonaisten suurten ryhmien kaupankäyntiä. Ammattikuntaetuoikeudet olivat kaikkialla ja yhä uudelleen poikkiteloin manufaktuurin kehityksen tiellä. Missään ei tie ollut auki eivätkä porvarillisten kilpailijoiden mahdollisuudet olleet yhtäläisiä — ja silti tämä oli ensimmäisenä ja yhä pakottavampana vaatimuksena.

Vaatimuksen, että feodaalisista kahleista on päästävä vapaiksi ja saatava oikeudellinen tasa-arvo poistamalla feodaaliset eriarvoisuudet, oli pian pakostakin laajennuttava heti kun yhteiskunnan taloudellinen kehitys oli nostanut sen päiväjärjestykseen. Kun tämä vaatimus esitettiin teollisuuden ja kaupan etujen takia, täytyi samaa tasa-arvoisuutta vaatia myöskin suurille talonpoikaisjoukoille, jotka olivat kaikilla orjuuden asteilla täysi maaorjuus mukaan lukien, luovuttivat suurimman osan työajastaan korvauksetta armolliselle feodaaliherralle ja joiden sen lisäksi täytyi maksaa lukematon määrä muita suorituksia hänelle ja valtiolle. Toisaalta ei voitu kiertää vaatimusta, että samalla on poistettava feodaaliset etuoikeudet, aateliston verovapaus ja erinäisten säätyjen poliittiset etuoikeudet. Ja koska ei enää eletty yhdessä maailmanvaltakunnassa kuten Rooman valtakunnan päivinä, vaan riippumattomien, keskinäisessä liikeyhteydessä tasaveroisten ja porvarillisessa kehityksessä suunnilleen samalla tasolla olevien valtioiden järjestelmässä, oli selvää, että tästä vaatimuksesta tuli luonteeltaan yleinen, yksityisen valtion ulkopuolelle ulottuva, että vapautta ja tasa-arvoisuutta julistettiin ihmisoikeuksina. Näiden ihmisoikeuksien erikoisesti porvarillista luonnetta kuvaa se, että Amerikan perustuslaki, ensimmäinen, joka tunnustaa ihmisoikeudet, vahvistaa samalla Amerikassa vallitsevan mustaihoisten orjuuden: luokkaetuoikeudet julistetaan pannaan, rotuerioikeudet pyhitetään.

Porvaristoa saattaa tunnetusti siitä hetkestä alkaen, jolloin se kuoriutuu feodaalisen porvarissäädyn vaipasta, jolloin keskiaikainen sääty muuttuu nykyaikaiseksi luokaksi, aina ja väistämättömästi sen oma varjo — proletariaatti. Ja aivan samoin porvarillisia tasa-arvovaatimuksia saattelevat proletaariset tasa-arvovaatimukset. Siitä hetkestä alkaen, jolloin asetettiin porvarillinen vaatimus luokkaetuoikeuksien hävittämisestä, astuu sen rinnalle proletaarinen vaatimus itse luokkien hävittämisestä — aluksi uskonnollisessa muodossa, alkukristillisyyteen nojaten, myöhemmin itse porvarillisiin tasa-arvoteorioihin tukeutuvana. Proletaarit ottavat porvariston sananmukaisesti todesta: tasa-arvo ei saa olla pelkästään näennäinen, ei pelkästään valtiollinen, se pitää toteuttaa myöskin tosiasiassa, myöskin yhteiskunnallisella, taloudellisella alalla. Ja varsinkin siitä lähtien kun Ranskan porvaristo suuresta vallankumouksesta alkaen asetti etualalle kansalaisten tasa-arvon, on Ranskan proletariaatti vastannut sille vaatimalla yhteiskunnallista, taloudellista tasa-arvoa, ja tasa-arvo on tullut erikoisesti Ranskan proletariaatin taisteluhuudoksi.

Tasa-arvon vaatimuksella on proletariaatin suussa näin ollen kaksinainen merkitys. Joko se on — ja näin nimenomaan alkuaikoina, esimerkiksi talonpoikaissodassa — luonnollinen vastavaikutus huutaviin yhteiskunnallisiin eriarvoisuuksiin, rikkaiden ja köyhien, herrojen ja orjien, mässääjien ja nälkäisten vastakohtaan; sellaisena se on vallankumouksellisen vaiston yksinkertainen ilmaus ja siinä, mutta vain siinä, on sen oikeutus. Tai sitten proletariaatin tasa-arvovaatimus on syntynyt vastavaikutuksena porvarilliselle tasa-arvovaatimukselle, vetäen tästä enemmän tai vähemmän oikeita, pitemmälle ulotettuja vaatimuksia, toimii agitaatiovälineenä nostettaessa työväkeä kapitalisteja vastaan kapitalistien omien väitteiden avulla, ja tässä tapauksessa se pysyy pystyssä ja kaatuu yhdessä porvarillisen tasa-arvon kanssa. Kummassakin tapauksessa on proletaarisen tasa-arvovaatimuksen todellisena sisältönä luokkien hävittämisen vaatimus. Jokainen pitemmälle menevä tasa-arvovaatimus johtaa väistämättä mielettömyyksiin. Olemme jo maininneet esimerkkejä tästä ja löydämme niitä vielä yllin kyllin, kun tulemme herra Dühringin tulevaisuudenkuvitelmiin.

Näin itse käsitys tasa-arvosta niin porvarillisessa kuin proletaarisessakin muodossaan on historian tuote, jonka ilmaantumiseen tarvittiin määrättyjä historiallisia olosuhteita, jotka puolestaan edellyttivät pitkää esihistoriaa. Se on siis kaikkea muuta kuin jokin ikuinen totuus. Ja jos asia nyt laajan yleisön silmissä — jossain mielessä — näyttää ilman muuta selvältä, jos sillä, kuten Marx sanoo, on jo »kansan ennakkoluulon lujuus»,[42] niin ei se johdu siitä, että kyseessä olisi aksiomaattisesti vaikuttava totuus, vaan siitä, että 18. vuosisadan aatteet ovat yleisesti levinneet ja säilyttäneet ajankohtaisuutensa. Kun siis herra Dühring voi ilman muuta panna nuo kaksi kuulua miestänsä tasa-arvon pohjalta talosille, on se mahdollista vain siksi, että kansan ennakkoluulo ottaa tuon aivan luonnollisena asiana. Ja herra Dühring nimittää itse asiassa filosofiaansa luonnolliseksi vain, koska hän lähtee liikkeelle asioista, jotka hänestä näyttävät aivan luonnollisilta. Sitä hän ei kuitenkaan kysy, miksi ne näyttävät hänestä luonnollisilta.

 

XI. Moraali ja oikeus. Vapaus ja välttämättömyys

»Perustana tässä kurssissa poliittiselta ja juridiselta alalta esitetyille periaatteille ovat mitä syvimmälle ulottuvat erikoistutkimukset. Sen tähden... täytyy lähteä siitä, että tässä... on tarkoituksena esittää johdonmukaisesti laki- ja valtiotieteiden alueiden tulokset. Alkuperäinen erikoisalani olikin juuri lakitiede, ja sille olen omistanut paitsi tavalliset kolme teoreettista valmistusvuotta yliopistossa, myöskin kolmen vuoden aikana käytännöllisessä tuomarintyössä ollessani jatketun, erikoisesti sen tieteellisen sisällön syventämiseen suunnatun tutkimuksen... Yksityisoikeudellisten suhteiden ja vastaavien juridisten puutteiden arvostelu ei varmasti myöskään olisi voinut olla näin varmaa, jos itse ei olisi tietänyt kaikkialla tuntevansa niin ammattialan heikot kuin vahvatkin puolet.»

Miehen, joka on oikeutettu sanomaan näin itsestään, täytyy jo etukäteen herättää luottamusta, varsinkin verrattuna

»herra Marxin ammoisiin, oman tunnustuksenkin mukaan laiminlyötyihin oikeustutkimuksiin».

Meidän täytyy ihmetellä tätä siksi, että noin varmana esiintyvä yksityisoikeudellisten suhteiden kritiikki rajoittuu vain kertomaan meille, että

»lakitieteen tieteellisyys... ei ole päässyt pitkällekään», että positiivinen porvarillinen oikeus on vääryyttä, se kun pyhittää väkivallalle perustuvan omistuksen, ja että rikosoikeuden »luonnollinen perusta» on kosto

väite, jossa on uutta epäilemättä vain sen mystinen valepuku, »luonnollinen perusta». Valtiotieteelliset tulokset rajoittuvat noiden kolmen tunnetun miehen toimiin, joista yksi yhä vielä harjoittaa väkivaltaa toisia kohtaan, ja tässä yhteydessä herra Dühring tutkii oikein tosissaan, kumpi, toinen vaiko kolmas heistä ensin otti käytäntöön väkivallan ja orjuuden.

Seuratkaamme kuitenkin hieman pitemmälle itsevarman juristimme perinpohjaisia erikoistutkimuksia ja kolmivuotisen käytännöllisen tuomarintyön syventämää tieteellisyyttä.

Lassallesta herra Dühring kertoo meille, että hänet

»erään lippaan varastamisyrityksen aiheuttamisesta» asetettiin syytteeseen, »ilman että tuomiota kuitenkaan olisi langetettu, koska silloin vielä mahdollinen niin sanottu vapauttaminen täysien todisteiden puutteessa saatiin aikaan... tämä puolittainen vapauttaminen».

Juttu Lassallea vastaan, josta tässä on puhe, käsiteltiin kesällä 1848 valamiesoikeudessa Kölnissä,[43] jossa, samoin kuin miltei koko Reininmaakunnassa, oli voimassa ranskalainen rikosoikeus. Vain poliittisiin juttuihin ja rikoksiin oli poikkeuksellisesti sovellettu Preussin maaoikeutta, mutta jo huhtikuussa 1848 Camphausen kumosi jälleen tämän poikkeusmääräyksen. Ranskalainen oikeus ei lainkaan tunne Preussin maaoikeuden löyhää kategoriaa »rikoksen aiheuttaminen», puhumattakaan jonkun rikoksen yrityksen aiheuttamisesta. Se tuntee vain yllytyksen rikokseen, ja tämänkin, ollakseen rangaistava, pitää tapahtua »lahjuksien, lupauksien, uhkauksien, auktoriteetin tai voiman väärinkäyttämisen, kavalien viekoittelujen tai rangaistavien keinojen avulla» (Code pénal, art. 60).[44] Preussilaiseen maaoikeuteen syventynyt virallinen ministeriö, aivan samoin kuin herra Dühring, ei huomannut oleellista eroa aivan täsmällisen ranskalaisen määräyksen ja maaoikeuden häilyvän epämääräisyyden välillä, se nosti Lassallea vastaan tendenssijutun ja epäonnistui suurenmoisesti. Väitteen, että ranskalainen rikosoikeus muka tuntisi Preussin maaoikeuden »vapauttamisen täysien todisteiden puutteessa», tämän »puolittaisen vapauttamisen», voi esittää vain henkilö, joka ei tiedä yhtään mitään nykyaikaisen ranskalaisen oikeuden alalta; tämä oikeus tuntee rikosoikeudenkäynnissä vain tuomion tai syyttömäksi julistamisen, ei mitään väliasteita.

Näin ollen meidän on pakostakin sanottava, että jos Code Napoléon[45] joskus olisi ollut herra Dühringin käsissä, ei hän ilmeisesti olisi noin varmana voinut soveltaa Lassalleen tätä »suuren tyylin historiankuvausta». Meidän on siis todettava, että ainoa nykyaikais-porvarillinen, Ranskan suuren vallankumouksen yhteiskunnallisille saavutuksille perustuva ja ne oikeustieteen kielelle kääntävä lakikirja, nykyinen ranskalainen oikeus, on herra Dühringille täysin tuntematon.

Toisessa kohden, arvosteltaessa Ranskan esikuvan mukaan koko mannermaalla käytäntöön otettua, äänten enemmistöllä asioita ratkaisevaa valamiesoikeutta, meille opetetaan:

»Aivan, voidaan jopa omaksua sekin eräiden historiallisten esimerkkien tukema ajatus, että tuomitseminen äänten jakautuessa erimielisesti kuuluisi täydellisessä yhteiskunnassa mahdottomiin säädöksiin... Kuitenkin tämän vakavan ja syvästi aatteellisen käsitystavan täytyy, niin kuin jo ylempänä on huomautettu, näyttää perityistä laitoksista sopimattomalta, koska se on niille liian hyvä».

Herra Dühring on taaskin tietämätön siitä, että englantilaisen yleisen oikeuden, ts. ikimuistoisista ajoista, siis ainakin 14. vuosisadalta alkaen voimassa olevan kirjoittamattoman tapaoikeuden mukaan valamiesten yksimielisyys on ehdottoman välttämätön paitsi rikosoikeudellisissa tuomioissa, myöskin siviilijutuissa. Tuolla vakavalla ja syvästi aatteellisella käsitystavalla, joka herra Dühringin mukaan on liian hyvä nykymaailmalle, on siis Englannissa ollut lain voima jo pimeällä keskiajalla, ja Englannista se on siirretty Irlantiin, Amerikan Yhdysvaltoihin ja kaikkiin Englannin siirtomaihin, ilman että herra Dühringin mitä perinpohjaisimmat erikoistutkimukset olisivat hiiskuneet siitä edes halaistua sanaa! Se alue, jolla vaaditaan valamiesten yksimielisyyttä, ei siis vain ole äärettömän suuri Preussin maaoikeuden mitättömään pätevyyspiiriin verrattuna, se on myös laajempi kuin kaikki ne alueet yhteensä, joilla valamiesten enemmistö ratkaisee. Paitsi sitä, että herra Dühring ei lainkaan tunne ainoaa nykyaikaista, ranskalaista oikeutta, on hän myös yhtä tietämätön ainoan germaanisen oikeuden suhteen, joka tähän asti on kehittynyt roomalaisesta oikeudesta riippumatta ja levinnyt kaikkiin maanosiin — tarkoitan englantilaista oikeutta. Ja miksi hän sen tietäisi? Juridisen ajattelutavan englantilainen laji nimittäin

»ei toki kestäisi Saksan maaperällä klassisten roomalaisten juristien puhtaissa käsitteissä toimeenpantua koulutusta»,

herra Dühring sanoo ja jatkaa:

»Mitä onkaan englantia puhuva maailma lapsellisine sekasotkukielineen meidän luonnonmukaiseen kielenmuodostukseemme verraten?»

Tähän voimme vain vastata Spinozan sanoilla: Ignorantia non est argumentum, tietämättömyys ei ole mikään todistusperuste.[46]

Emme voi tämän jälkeen tulla muuhun lopputulokseen kuin että herra Dühringin mitä perinpohjaisimmat erikoistutkimukset supistuivat siihen, että hän kolmena vuonna syventyi teoreettisesti Corpus jurikseen[47] ja seuraavina kolmena vuonna käytännöllisesti jaloon preussilaiseen maaoikeuteen. Tosin tämäkin on sangen ansiokasta ja riittää jollekin oikein kunnianarvoisalle vanhapreussilaiselle piirikunnantuomarille tai asianajajalle. Mutta kun ryhtyy laatimaan oikeusfilosofiaa kaikille maailmoille ja ajoille, pitäisi toki myös jossain määrin olla selvillä sellaisten kansakuntien kuin ranskalaisten, englantilaisten ja amerikkalaisten oikeudellisista suhteista, kansakuntien, jotka ovat historiassa esittäneet kokonaan toisenlaista osaa kuin se Saksan maankolkka, missä preussilainen maaoikeus kukoistaa. Katsokaamme silti jatkoa.

»Paikallisten, maakunta- ja maaoikeuksien kirjava seos, jotka erittäin mielivaltaisesti milloin tapaoikeutena, milloin kirjoitettuna lakina, usein tärkeimmät kysymykset puhtaaseen sääntömuotoon pukien, käyvät ristiin mitä erilaisimmissa suunnissa — tämä epäjärjestyksen ja ristiriidan näytekokoelma, jossa yksityisseikat kumoavat yleisen ja sitten taas yleisyys peruuttaa erikoisen, ei todellakaan ole omiaan synnyttämään kenessäkään kirkasta oikeustajuntaa.»

Mutta missä tämä sekasorron tila vallitsee? Taaskin Preussin maaoikeuden pätevyyspiirissä, jossa tämän maaoikeuden rinnalla, ylä- tai alapuolella on kaikenlaisilla maakuntaoikeuksilla, paikallissäännöillä, siellä täällä myös siviilioikeudella ja muulla rojulla mitä erilaisimpia suhteellisia pätevyysasteita. Tämä aiheuttaa kaikkien käytännön juristien puolelta hätähuudon, jonka herra Dühring tässä niin myötämielisenä toistaa. Hänen ei edes tarvitse jättää rakastamaansa Preussia, hänen tarvitsee mennä vain Reinille saadakseen vakuuden siitä, että siellä ei enää seitsemäänkymmeneen vuoteen ole ollut kaikkea tätä — puhumattakaan muista sivistysmaista, joista tuollaiset vanhentuneet olosuhteet on jo kauan sitten poistettu.

Edelleen:

»Vähemmän karkealla tavalla esiintyy luonnollisen yksilöllisen vastuun verhoaminen kollegioiden tai muiden virastolaitoksien salaisissa ja samalla nimettömissä yhteistuomioissa ja yhteiskäsittelyissä, jotka naamioivat jokaisen jäsenen henkilökohtaisen osuuden.»

Ja toisessa kohtaa:

»Nykyisessä tilassamme tuntuu yllättävältä ja äärimmäisen ankaralta se vaatimus, ettei tahdota hyväksyä virastoissa tapahtuvaa yksilövastuun verhoamista ja peittämistä.»

Herra Dühringille ehkä on yllättävä ilmoitus, kun sanomme hänelle, että englantilaisessa oikeudessa tuomarikollegion jokaisen jäsenen on erikseen annettava ja perusteltava tuomionsa julkisessa istunnossa; että hallituskollegiot, joita ei ole valittu ja jotka eivät käsittele eivätkä äänestä asioita julkisesti, ovat etupäässä preussilaisia laitoksia ja useimmissa muissa maissa tuntemattomia, ja että hänen vaatimuksensa voi siksi olla yllättävä ja äärimmäisen ankara nimenomaan vain — Preussissa.

Samoin hänen valittelunsa kirkon pakkovaltaisesta sekaantumisesta syntymä-, avioliitto-, kuolema- ja hautaustapauksiin koskevat kaikista suuremmista sivistysmaista ainoastaan Preussia, eikä sitäkään enää siviilirekisterin voimaansaattamisen jälkeen.[48] Sen minkä herra Dühring saa aikaan vain »sosialitaarisen» tulevaisuudentilan avulla, sen on jopa Bismarck tällä välin ratkaissut yksinkertaisella lailla. — Samoin valituksesta »juristien puutteellisesta vaimentumisesta ammattiin», joka on laajennettavissa myös »hallintoviranomaisiin», on viritetty erikoisesti preussilainen valitusvirsi; ja jopa tuo naurettavuuteen saakka liioiteltu juutalaisviha, jota herra Dühring joka tilaisuudessa purkaa ilmoille, on joskaan ei erityisesti preussilainen, niin silti Elben itäpuolisille alueille ominainen. Tämä sama todellisuusfilosofi, joka niin suvereenisti halveksii kaikkia ennakkoluuloja ja taikauskoa, vajoaa itse niin syvälle persoonallisiin oikkuihin, että nimittää keskiajan tekopyhyydeltä perittyä, kansan juutalaisia kohtaan tuntemaa ennakkoluuloa »luonnollisiin perusteisiin» nojautuvaksi »luonnontuomioksi» ja harhautuu tällaiseen monumentaaliseen väitteeseen: »Sosialismi on ainoa voima, joka kykenee pitämään puolensa vahvemmin juutalaisilla sekoitettuja väestöntiloja vastaan» (juutalaisilla sekoitettu tila! — miten »luonnollista» kieltä!).

Riittää. Juridisella oppineisuudella kehuskelulla on taustanaan — parhaassa tapauksessa — aivan keskinkertaisen vanhapreussilaisen juristin tavalliset ammattitiedot. Se oikeusopillinen ja valtiotieteellinen alue, jonka tuloksia herra Dühring meille johdonmukaisesti esittää, »lankeaa yhteen» Preussin maaoikeuden pätevyyspiirin kanssa. Paitsi jokaisen juristin nykyisin jopa Englannissa suhteellisen hyvin tuntemaan roomalaiseen oikeuteen, rajoittuvat hänen oikeusopilliset tietonsa yksinomaan Preussin maaoikeuteen, tuohon valistuneen patriarkaalisen despotismin lakikirjaan, joka on laadittu sellaisella kielellä että luulisi herra Dühringin pitäneen sitä oppikirjanaan, ja joka moraaliselityksineen, juridisine epämääräisyyksineen ja epävakaisuuksineen, kidutus- ja rankaisukeinona käytettyine selkäsaunoineen kuuluu kokonaan vallankumousta edeltäneeseen aikaan. Mitä siihen lisätään, on herra Dühringille pahasta — sekä uudenaikaisen porvarillinen ranskalainen että englantilainen oikeus aivan omaperäisine kehityksineen ja koko mannermaalla tuntemattomine persoonallisen vapauden takeineen. Filosofialla, joka »ei jätä voimaan mitään pelkästään näennäistä näköpiiriä, vaan mahtavassa kumoavassa liikkeessään avaa ulkoisen ja sisäisen luonnon kaikki maat ja taivaat», — tällä filosofialla on todellsiena näköpiirinään Preussin kuuden vanhan itäisen provinssin[49] ja vielä parin muun maakaistaleen rajat, joiden sisällä tuo jalo preussilainen maaoikeus on voimassa; ja tämän näköpiirin ulkopuolella se ei avaa eteemme maita eikä taivaita, ei ulkoista eikä sisäistä luontoa, vaan paljastaa ainoastaan mitä karkeimman tietämättömyytensä sen suhteen, mitä muussa maailmassa tapahtuu.

Ei ole helppo käsitellä moraalia ja oikeutta joutumatta kysymykseen niin sanotusta vapaasta tahdosta, ihmisten syyntakeisuudesta, vapauden ja välttämättömyyden suli teestä. Ja todellisuusfilosofialla on tarjottavinaan jopa kaksikin ratkaisua tälle kysymykselle.

»Kaikkien väärien vapausteoriain tilalle on asetettava sitä suhdetta koskeva kokemusperäinen ominaisuus, jossa järkiperäinen oivaltaminen toiselta, vaistonvaraiset vietit toiselta puolelta ikään kuin yhtyvät yhdeksi resultanttivoimaksi. Tämänlaatuisen dynamiikan perustavat tosiasiat on otettava havainnosta ja sovellettava yleensä laadun ja määrän mukaan niin hyvin kuin se käy päinsä vielä esiintymättömän tapahtuman ennakkoarviointiin. Paitsi sitä, että täten perin pohjin raivataan pois ne typerät kuvitelmat sisäisestä vapaudesta, joita vuosituhansia on jauhettu ja märehditty, saadaan näiden tilalle myös jotain myönteistä, jota voidaan käyttää elämän käytännölliseen järjestämiseen.»

Tämän mukaan vapaus on sitä, että järkiperäinen oivaltaminen vetää ihmisiä oikealle, järjettömät vietit vasemmalle, ja tässä voimien suunnikkaassa todellinen liike tapahtuu halkaisijan suuntaan. Vapaus on siis oivaltamisen ja vietin, ymmärryksen ja epäymmärryksen keskiarvo, ja sen aste olisi jokaisen yksilön suhteen määrättävissä »persoonallisen yhtälön» avulla, käyttääksemme muuatta astronomista ilmausta.[50] Mutta paria sivua myöhemmin sanotaan:

»Perustamme moraalisen vastuullisuuden vapaudelle, joka meille ei kuitenkaan merkitse enempää kuin tietoisten vaikuttimien vastaanottavuutta luonnollisen ja hankitun ymmärryksen mukaan. Kaikki tällaiset vaikuttimet tehoavat mahdollisen vastakohdan havaitsemisesta huolimatta toiminnoissa yhtä välttämättömästi kuin luonnonlaki; mutta juuri tähän sivuuttamattomaan pakkoon perustamme laskelmamme silloin, kun tartumme moraaliseen kannustimeen.»

Tämä toinen vapauden määritelmä, joka on aivan ujostelematta ristiriidassa edellisen kanssa, ei taaskaan ole muuta kuin Hegelin käsityksen äärimmäistä madaltamista. Hegel oli ensimmäinen, joka esitti oikealla tavalla vapauden ja välttämättömyyden suhteen. Vapaus merkitsee hänelle välttämättömyyden tiedostamista. »Välttämättömyys on sokea[51] vain sikäli kun sitä ei ole käsitetty[52] Vapaus ei piile kuvitellussa riippumattomuudessa luonnonlaeista, vaan näiden lakien tiedostamisessa ja tähän liittyvässä mahdollisuudessa antaa niiden toimia suunnitelman mukaisesti määrättyjen tarkoitusperien hyväksi. Tämä koskee yhtä hyvin ulkoisen luonnon lakeja kuin niitäkin, jotka säätelevät ihmisen itsensä ruumiillista ja henkistä olemassaoloa. Nämä ovat kaksi lakien luokkaa, jotka voimme erottaa toisistaan korkeintaan mielikuvituksessamme, mutta emme todellisuudessa. Tahdon vapaus ei näin ollen ole mitään muuta kuin kykyä tehdä ratkaisu asiantuntemuksella. Siis mitä vapaampi ihmisen päätelmä jonkin kysymyksen suhteen on, sitä suuremmalla välttämättömyydellä tämän päätelmän sisältö on määrätty; kun sitä vastoin tietämättömyyteen perustuva epävarmuus, joka näköjään mielivaltaisesti valitsee jonkin monista erilaisista ja ristiriitaisista ratkaisumahdollisuuksista, osoittaakin juuri tällä tavalla epävapautensa: sen, että kohde hallitsee sitä, vaikka sen piti hallita kohdetta. Vapaus on siis luonnon välttämättömyyksien [Naturnotwendigkeiten] tiedostamiselle perustuvaa valtaa itsemme ja ulkoisen luonnon yli; se on siten välttämättä historiallisen kehityksen tuote. Ensimmäiset, eläinkunnasta erkautuvat ihmiset olivat kaikessa olennaisessa yhtä epävapaita kuin eläimetkin; mutta jokainen kulttuurin edistysaskel oli askel kohti vapautta. Ihmiskunnan historian kynnyksellä keksittiin, että mekaaninen liikunta muuttuu lämmöksi: tuli tuotetaan hankaamalla; ja tähänastisen kehityksen päätepisteenä on keksintö, että lämpö muuttuu mekaaniseksi liikkeeksi: höyrykone. — Ja huolimatta siitä jättiläismäisestä vapauttavasta mullistuksesta, minkä höyrykone toteuttaa yhteiskunnallisessa maailmassa — se ei ole vielä puoliksikaan toteutunut — ei ole epäilystäkään siitä, etteikö hankaamalla aikaansaatu tuli vielä ylitä höyrykonetta maailmaa vapauttavassa vaikutuksessaan. Sillä hankaamalla sytytetty tuli antoi ihmiselle ensi kertaa vallan luonnonvoiman yli ja erkaannutti hänet siten lopullisesti eläinkunnasta. Höyrykone ei saa aikaan niin valtavaa hyppäystä ihmiskunnan kehityksessä, niin suuresti kuin se meistä onkin kaikkien niiden juuri siihen tukeutuvien valtavien tuotantovoimien edustaja, joiden ansiosta ainoastaan käy mahdolliseksi sellainen yhteiskuntatila, jossa ei ole mitään luokkaeroavuuksia, ei enää huolta yksilöllisistä toimeentulokeinoista, ja jossa ensi kerran voidaan puhua todellisesta inhimillisestä vapaudesta, siitä, että ollaan sopusoinnussa tiedostettujen luonnonlakien kanssa. Mutta se, miten nuori ihmiskunnan historia vielä on ja kuinka naurettavaa olisi omaksua nykyisille käsityksillemme mitään ehdotonta pätevyyttä, käy ilmi jo siitä yksinkertaisesta tosiasiasta, että koko tähänastinen historia on määriteltävissä mekaanisen liikunnan lämmöksi muuttumisen käytännöllisestä keksimisestä lämmön mekaaniseksi liikunnaksi muuttumisen keksimiseen ulottuvan ajanjakson historiaksi.

Herra Dühring kylläkin käsittelee historiaa hieman toisin. Yleisesti ottaen se on erehdyksien, tietämättömyyden ja raakuuden, väkivallan ja orjuutuksen historiana sellainen tutkimuskohde johon todellisuusfilosofia suhtautuu inhoten, mutta se jakautuu sentään kahteen suureen jaksoon, nimittäin 1. materian itsensä kaltaisesta tilasta Ranskan suureen vallankumoukseen ja 2. Ranskan vallankumouksesta herra Dühringiin. Tällöin

19. vuosisata jää »vielä oleellisesti taantumukselliseksi ja henkisessä suhteessa se on vieläkin taantumuksellisempi (!) kuin 18. vuosisata», tällöin se kuitenkin kantaa kohdussaan sosialismia, ja näin ollen »valtavamman uudestiluomisen itua kuin mitä Ranskan vallankumouksen edeltäjät ja sankarit ovat keksineet» (!)

Todellisuusfilosofian osoittama halveksunta tähänastista historiaa kohtaan saa oikeutuksensa seuraavasti:

»Niillä harvoilla vuosituhansilla, joilta on tallessa jotakin historiallista tietoa alkuperäisten merkintöjen välittämänä, ei niiden tähän saakka luomine inhimillisine laitoksineen ole suurtakaan arvoa, kun ajatellaan tulevien vuosituhansien sarjaa... Ihmissuku on kokonaisuutena vielä perin nuori, ja kun tiede kerran tulee katsomaan taaksepäin kymmeniintuhansiin vuosiin tuhansien asemesta tulee laitoksiemme henkisesti epäkypsällä lapsuudella olemaan kieltämätöntä arvoa itsestään ymmärrettävänä edellytyksenä meidän ajallemme, jota silloin pidetään jo hamana esimuinaisuutena.»

Pysähtymättä viimeisen lauseen todella »omaperäiseen kieliasuun» huomautamme vain kahdesta seikasta. Ensiksikin tämä »esimuinaisuus» tulee joka tapauksessa säilymään erittäin kiintoisana historian jaksona jokaiselle tulevalle sukupolvelle, koska se on kaiken myöhäisemmän korkeamman kehityksen perusta, koska sen lähtökohtana on ihmisen erkaantuminen eläinkunnasta, ja sisältönä sellaisten vaikeuksien voittaminen, joita tulevaisuuden yhteiskunnan istuneet ihmiset eivät enää kohtaa. Ja toiseksi, esimuinaisuuteen verraten myöhemmät historialliset aikakaudet, joita kyseiset vaikeudet ja esteet eivät enää pidätä, lupaavat ennen näkemätöntä tieteellistä, teknistä ja yhteiskunnallista edistystä, — ja tämän esimuinaisuuden päättymisajankohta on joka tapauksessa sangen omituisesti valittu hetki ohjeiden esittämiseksi tuleville vuosituhansille, viime käden lopullisten totuuksien, muuttumattomien totuuksien ja juuriin asti ulottuvien oppien esittämiseksi, nämä kun on keksitty tämän meidän niin varmasti »taantumuksellisen» ja »taantuvan» vuosisatamme henkisesti epäkypsällä lapsuusperustalla. Täytyy olla nimenomaan filosofinen Richard Wagner — kuitenkin ilman Wagnerin lahjakkuutta — ollakseen havaitsematta, että kaikki nuo halveksuvat lausunnot, joita heitellään tähänastisesta historiallisesta kehityksestä, osuvat myös sen oletettuun viimeiseen tulokseen — niin sanottuun todellisuusfilosofiaan.

Uuden juuriin menevän tieteen luonteenomaisimpia osia on kohta, jossa käsitellään elämän yksilöllistymistä ja elämän arvonnousua. Tässä pursuaa kolmen kokonaisen luvun mitalla valtoimena suihkuna esiin oraakkelimaisten latteuksien tulva. Meidän on valitettavasti rajoituttava vain pariin lyhyeen näytteeseen.

»Kaiken aistimisen ja samalla kaikkien subjektiivisten elämänmuotojen syvempi olemus perustuu tilojen eroavuuteen, differenssiin... Täydellisestä» (!) »elämästä puheen ollen voidaan kuitenkin ilman muuta» (!) »osoittaa, ettei se ole pysyvä tila, vaan siirtymistä yhdestä elämäntilanteesta toiseen, jonka kautta elämäntunne kohoaa ja ratkaisevat kiihokkeet kehittyvät... Likipitäen itsensä kaltaisella, niin sanoaksemme jähmetykseen ja ikään kuin samaan tasapainotilaan jäävällä tilalla, olipa sen laatu sitten mikä tahansa, ei ole suurta merkitystä olemisen kokeilulle... Tottumus ja niin sanoaksemme kotiutuminen tähän tilaan tekee sen täydellisesti samantekeväksi ja välinpitämättömäksi, mikä ei sanottavasti eroa kuolintilasta. Korkeintaan tähän tulee vielä lisäksi ikävän tuska eräänlaisena kielteisenä elämän ärsykkeenä... Patoutuneessa elämässä sammuu yksilöiltä ja kansoilta kaikki intohimo ja kiinnostus olemassaoloon. Mutta vain meidän differenssilaistamme kaikki nämä ilmiöt saavat selityksensä

On uskomatonta, kuinka nopeasti herra Dühring saa aikaan perusteitaan myöten omaperäiset tuloksensa. Tuskin on saatu käännettyä todellisuusfilosofian kielelle se arkipäiväisyys, että samojen hermojen jatkuva ärsytys tai saman ärsytyksen jatkuminen väsyttää jokaista hermoa ja jokaista hermosysteemiä ja että siis normaalitilassa täytyy tapahtua hermoärsytysten keskeytymistä ja vaihtelua (mikä on jo vuosikausia ollut luettavissa jokaisesta fysiologian käsikirjasta ja minkä jokainen poroporvari tietää omasta kokemuksestaan) — tuskin on tämä ikivanha latteus saatu käännettyä siihen mystiseen muotoon, että »kaiken aistimisen syvempi olemus perustuu tilojen differenssiin», kun se jo muuttuu »meidän differenssilaiksemme». Ja tämä differenssilaki tekee herra Dühringin sanojen mukaan »täydelleen selitettäväksi» kokonaisen sarjan ilmiöitä, jotka vuorostaan eivät ole mitään muuta kuin esimerkkejä vaihtelun miellyttävyydestä, joita ei ole millään tavoin tarvis selitellä tavallisimmallekaan poroporvarin ymmärrykselle ja jotka eivät tuohon oletettuun differenssilakiin viittaamalla tule hitustakaan selvemmiksi.

Mutta »meidän differenssilakimme» juurevuutta ei tällä ole vielä lainkaan saatu ammennetuksi tyhjiin:

»Ikäkausien vaihtuminen ja niihin liittyvä elämänsuhteiden muutosten esiintyminen tarjoavat todella läheisen esimerkin meidän differenssiperiaatteemme havainnollistamiseksi. Lapsi, poika, nuorukainen ja mies tuntevat kukin kulloistenkin elämäntunteidensa vahvuuden ei niinkään jo vakiintuneissa tiloissa kuin siirtymisvaiheissa tilasta toiseen.»

Eikä tässä vielä kylliksi:

»Meidän differenssilakimme voi saada vielä kaukaisemmankin sovellutuksen, jos otetaan huomioon se tosiasia, ettei jo koetun tai suoritetun toistamisessa ole mitään nautintoa.»

Nyt lukija voi itse kuvitella mielessään lisää oraakkelimaista loruilua, johon edellä esitetyt syvät ja juuriin käyvät lauseet tarjoavat kiinnekohdan; niinpä herra Dühring saattaakin huudahtaa kirjansa lopussa voitonriemuisesti:

»Elämän arvon arvioimista ja kohottamista varten differenssilaki oli sekä teoreettisesti että käytännöllisesti suuntaa antava!»

Se lienee ollut suuntaa antava myös herra Dühringin suorittamalle yleisönsä henkisen arvon arvioinnille: hänen täytyy uskoa sen koostuvan pelkistä aaseista tai poroporvareista.

Edelleen saamme seuraavat äärimmäisen käytännölliset elämänohjeet:

»Keinot pitää vireänä elämään kohdistuvaa kokonaisintressiä» (kaunis tehtävä poroporvareille ja niille, jotka sellaisiksi haluavat tulla!) »ovat siinä, että annetaan yksityisten, niin sanoaksemme elementaaristen intressien, joista kokonaisuus muodostuu, kehittyä tai vuorotella toinen toisensa perään luonnollisten väliaikojen jälkeen. Myöskin samanaikaisesti on samalle tilalle hyödyllistä käyttää hyväkseen alempien ja helpommin tyydytettävissä olevien kiihokkeiden korvaamista asteittain korkeammilla ja pysyvämmin vaikuttavilla kiihokkeilla, jotta vältyttäisiin kokonaan mielenkiinnottomien tyhjyydentilojen syntymiseltä. Samoin on syytä varoa sitä, että luonnonmukaiset tai muulla tavoin yhteiskunnallisen elämän normaalissa kulussa kasautuneet jännitykset kertyisivät mielivaltaisella tavalla, niitä joudutettaisiin, tai, mikä olisi päinvastainen nurinkurisuus, jo lievimmänkin kiihotuksen yhteydessä tyydytettäisiin ja siten estettäisiin nautintakykyisen tarpeen syntyminen. Luonnollisen rytmin säilyttäminen on tässä samoin kuin muuallakin sopusuhtaisen ja viehättävän liikunnan ennakkoehto. Ei pidä myöskään asettaa ratkaisematonta tehtävää, ei pidä venyttää jonkin tilanteen aiheuttamaa kiihotusta yli luonnon tai olosuhteiden sille asettaman määräajan», jne.

Sillä kunnon miehellä, joka ottaa »elämän koettelemisen» ohjeiksi nämä juhlalliset, äiteliä latteuksia keksiskelevän koulumestarin poroporvarilliset oraakkelin-lausunnot, sillä ei todellakaan tule olemaan valittamisen aihetta »kokonaan mielenkiinnottomien tyhjyydentilojen» vuoksi. Hänen täytyy käyttää kaikki aikansa nautintojen säännönmukaiseen valmisteluun ja järjestelyyn niin tarkoin, ettei itse nautintoa varten jää yhtään vapaata hetkeä.

Meidän on maisteltava elämää, täyttä elämää. Vain kaksi seikkaa herra Dühring meiltä kieltää:

ensiksi »epäsiisteydet oltaessa tekemisissä tupakan kanssa», ja toiseksi juomat ja ravintoaineet, joilla on »inhottavan ärsyttäviä lai ylipäänsä hienommalle aistimiselle hylättäviä ominaisuuksia».

Koska herra Dühring »Taloustieteen kurssissa» niin runollisesti ylistää viinanpolttoa, hän ei näillä juomilla voi mitenkään tarkoittaa paloviinaa; meidän on siis pakko päätellä, että hän ulottaa kieltonsa vain viiniin ja olueen. Kieltäköön hän nyt vielä lihankin — silloin hän on nostanut todellisuusfilosofiansa samoihin korkeuksiin, joissa Gustav Struve -vainaja niin suurella menestyksellä liikkui: pelkän lapsellisuuden tasolle.

Herra Dühring voisi muuten olla hieman vapaamielisempi väkijuomien suhteen. Miehellä, joka oman tunnustuksensa mukaan ei vieläkään voi löytää siltaa staattisesta dynaamiseen, on toki varmasti täysi syy tuomita lempeästi silloin, kun joku kovaonninen piruparka on joskus kurkistanut liian syvälle lasiin ja etsii tämän johdosta myöskin turhaan siltaa dynaamisesta staattiseen.

 

XII. Dialektiikka. Määrä ja laatu

»Ensimmäinen ja tärkein väite olemisen loogisista perusominaisuuksista liittyy ristiriidan poissulkemiseen. Ristiriita on kategoria, joka voi kuulua vain ajatusyhdistelmään, muttei minkäänlaiseen todellisuuteen. Olioissa ei ole mitään ristiriitoja, tai, toisin sanoen, reaaliseksi asetettu ristiriita on järjettömyyden huippu... Vastakkaisiin suuntiin toisiaan vastaan vaikuttavien voimien antagonismi on jopa kaikkien toimintojen perusmuoto maailman ja sen olioiden olemassaolossa. Mutta tämä alkutekijöiden ja yksilöiden voimasuuntien vastakkaisuus ei lainkaan sovellu yhteen järjettömän ristiriita-ajatuksen kanssa... Voimme tässä olla tyytyväisiä siihen, että olemme reaalisen ristiriidan järjettömyyden kirkkaalla kuvalla hajottaneet sen sumun, joka tavallisesti kohoaa logiikan kuvitelluista mysteerioista, ja todistaneet hyödyttömäksi sen vihkisavun, jota siellä täällä on tuhlattu tuolle melko kömpelösti veistetylle puunukelle, joka on asetettu antagonistisen maailmanskematiikan tilalle, nimittäin ristiriitadialektiikalle.»

Tässä onkin melkein kaikki, mitä »Filosofian kurssissa» on sanottu dialektiikasta. Sen sijaan »Kriittisessä historiassa» on ristiriidan dialektiikkaa ja sen yhteydessä erikoisesti Hegeliä käsitelty aivan toisin.

»Hegelin logiikan, tai paremminkin hänen logos-oppinsa mukaan ristiriitainen ei näet ole jotain luontonsa puolesta ainoastaan subjektiivisesti ja tajunnallisesti kuvitelevassa ajatuksessa olevaa, vaan se on objektiivisesti olemassa olioissa ja tapahtumakuluissa itsessään ja niin sanoaksemme kouriintuntuvasti havaittavissa, joten ristiriita ei jääkään mahdottomaksi ajatusyhdistelmäksi vaan siitä tulee tosiasiallinen mahti. Järjettömän todellisuus on Hegelin logiikan ja epälogiikan ykseyden ensimmäinen uskonkappale... Mitä ristiriitaisempi, sitä todempi, tai toisin sanoin; mitä absurdimpi, sitä uskottavampi — tämä sääntö, joka ei edes ole uusi keksintö, vaan ilmestysteologiasta ja mystiikasta lainattu, on niin sanotun dialektisen periaatteen alaston ilmaus.»

Molempien lainattujen kohtien ajatus sisältyy väitteeseen, että ristiriita = järjettömyys, ja siksi ristiriitaa ei voisi olla todellisessa maailmassa. Tämä väite saattaa ehkä muuten melko tervejärkisestä ihmisestä tuntua samalla tavalla itsestään selvältä kuin esimerkiksi se, että suora viiva ei voi olla käyrä eikä käyrä viiva suora. Mutta kaikista terveen ihmisjärjen vastalauseista huolimatta differentiaalilaskenta edellyttää määrätynlaisissa oloissa suoran ja käyrän viivan käyvän yhteen ja saavuttaa siten tuloksia, joita suoran ja käyrän identtisyyden järjettömyyteen takertuva terve ihmisjärki ei milloinkaan saa aikaan. Ja katsoen siihen merkittävään osuuteen, joka niin sanotulla ristiriidan dialektiikalla on ollut filosofiassa antiikin kreikkalaisista alkaen tähän päivään asti, olisi herra Dühringiä vahvempikin vastustaja ollut velvollinen esittämään sitä vastaan muita todistuskappaleita kuin pelkän väitteen ja paljon haukkumasanoja.

Niin kauan kuin tarkastelemme olioita lepotilassa ja elottomina, jokaista erikseen, toinen toisensa rinnalla ja toinen toisensa jälkeen, emme tosiaankaan kohtaa niissä mitään ristiriitoja. Havaitsemme niissä määrätynlaisia ominaisuuksia, osaksi yhteisiä, osaksi erilaisia, jopa keskenään ristiriitaisiakin, mutta tässä tapauksessa eri esineiden kesken jakautuneina, joten ne eivät siis sisällä mitään ristiriitaa itsessään. Tämäntapaisen tarkastelun puitteissa tulemme toimeen tavanomaisella metafyysisellä ajattelutavalla. Mutta aivan toisin käy niin pian kuin tarkastelemme olioita niiden liikkeessä, muutoksessa, niiden elämässä, vuorovaikutuksessa. Silloin joudumme heti ristiriitoihin. Liike itse on ristiriita; jopa yksinkertainen mekaaninen paikanmuutoskin voi toteutua vain siten, että kappale tiettynä ajankohtana on tietyssä paikassa ja samalla toisessa paikassa, on tietyssä paikassa eikä ole siinä. Ja tämän ristiriidan jatkuva syntyminen ja samanaikainen ratkeaminen on juuri liikettä.

Tässä meillä siis on ristiriita, joka »on objektiivisesti olemassa olioissa ja tapahtumakuluissa itsessään ja niin sanoaksemme kouriintuntuvasti havaittavissa». Mitä herra Dühring tähän sanoo? Hän väittää, että

tähän asti yleensä »ei rationaalisessa mekaniikassa ole esiintynyt mitään siltaa ankaran staattisen ja dynaamisen välillä».

Lukija huomaa nyt lopultakin, mitä tuon herra Dühringin mielilauseen taakse kätkeytyy; ei mitään muuta kuin tämä: metafyysisesti ajatteleva ihminen ei lainkaan voi päästä lepotilan ajatuksesta liikkeen ajatukseen, koska tässä häneltä sulkee tien yllä mainittu ristiriita. Liike on hänelle, koska se on ristiriita, vallan käsittämätön. Ja väittäessään liikettä käsittämättömäksi, myöntää hän itse vastoin tahtoaan tämän ristiriidan olevaksi, myöntää siis, että itse olioissa ja tapahtumakuluissa on olemassa objektiivinen ristiriita, joka lisäksi on tosiasiallinen voima.

Jos jo yksinkertainen mekaaninen liike sisältää itsessään ristiriidan, niin sitäkin enemmän sisältyy sitä materian korkeampiin liikemuotoihin ja eritoten orgaaniseen elämään ja sen kehitykseen. Edellä[53] näimme elämän olevan ennen kaikkea juuri sitä, että olio kunakin hetkenä on yksi ja sama ja kuitenkin jotain toista. Elämä on siis niin ikään itse olioissa ja tapahtumakuluissa esiintyvä, alati syntyvä ja ratkeava ristiriita; ja heti kun tämä ristiriita lakkaa olemasta, lakkaa myöskin elämä, tulee kuolema. Samoin näimme,[54] kuinka emme voi ajattelunkaan alueella välttää ristiriitoja, ja kuinka esimerkiksi ristiriita sisäisesti rajoittamattoman inhimillisen tiedostuskyvyn ja sen todellisen toteutumisen välillä pelkästään ulkoisesti rajoitetuissa ja rajoitetusti tiedostavissa ihmisissä ratkeaa ainakin meidän kannaltamme loputtomassa sukupolvien sarjassa, päättymättömässä edistyksessä.

Mainitsimme jo, että eräänä korkeamman matematiikan pääperustana on se ristiriita, että suoran ja käyrän tulee tietyissä oloissa olla samaa. Korkeampi matematiikka esittää toisenkin tällaisen ristiriidan, nimittäin sen, että suoria, jotka silminnähtävästi leikkaavat toisensa, on kuitenkin viiden kuuden senttimetrin päässä tästä leikkauspisteestä jo pidettävä yhdensuuntaisina, sellaisina, jotka loputtomiin jatkettuinakaan eivät voi leikata toisiaan. Ja kuitenkin korkeampi matematiikka saavuttaa tämän ja vielä räikeämpien ristiriitojen avulla tuloksia, jotka eivät ole vain oikeita, vaan vieläpä alemmalle matematiikalle aivan saavuttamattomia.

Mutta jo alemmassakin matematiikassa vilisee ristiriitoja. On esimerkiksi ristiriita, että A:n juuri olisi A:n potenssi, ja kuitenkin A½ = √A. Ristiriita on sekin, että negatiivinen suure voi olla jonkin neliö, koska jokainen negatiivinen suure kerrottuna itsellään antaa positiivisen neliön. Sen vuoksi neliöjuuri √-1 ei ole ainoastaan ristiriita, vaan vieläpä järjetön ristiriita, todellinen järjettömyys. Ja kuitenkin √-1 on useissa tapauksissa oikeiden matemaattisten laskutoimitusten välttämätön tulos; niin enemmänkin: missä olisikaan niin alempi kuin korkeampikin matematiikka, jos siltä olisi kielletty √-1:n käyttäminen?

Muuttuvia suureita käsitellessään astuu matematiikka itse dialektiikan alalle, ja kuvaavaa onkin, että tämän edistysaskeleen on matematiikkaan tuonut muuan dialektinen filosofi, Descartes. Kuten muuttuvien suureiden matematiikka suhtautuu pysyvien suureiden matematiikkaan, samoin suhtautuu yleensä dialektinen ajattelu metafyysiseen ajatteluun. Tämä ei lainkaan estä sitä, että suuri määrä matemaatikoita tunnustaa dialektiikan ainoastaan matematiikan alueella ja että heidän joukossaan on yllin kyllin niitä, jotka käyttelevät dialektista tietä saavutettuja menetelmiä vanhalla, rajoitetulla, metafyysisellä tavalla.

Herra Dühringin voimien antagonismia ja antagonistista maailmanskematiikkaa olisi mahdollista käsitellä lähemmin vain siinä tapauksessa, että hän olisi tästä teemasta antanut meille muutakin kuin pelkän fraasin. Vedettyään tämän antagonismin esiin ei herra Dühring ole sitä sen jälkeen kertaakaan esittänyt meille enempää maailmanskematiikassaan kuin luonnonfilosofiassakaan, mikä parhaiten todistaa sen, ettei herra Dühring osaa tehdä kerrassaan mitään myönteistä tällä »maailman ja sen olentojen olemassaolon toimintojen perusmuodolla». Jos Hegelin »oppi olemuksesta» tosiaan alennetaan latteaksi ajatukseksi vastakkaisiin suuntiin liikkuvista voimista, jotka eivät kuitenkaan liiku ristiriitaisesti, tehtäisiin toki paremmin, jos tyyten vältettäisiin tämän yleisen lauseparren käyttöä.

Seuraavan aiheen antidialektisen kiukkunsa purkamiselle herra Dühring saa Marxin »Pääomasta».

»Luonnollisen ja ymmärrettävän logiikan puute, joka on ominaista dialektis-sekasotkuisille ajatussikermille ja mielteiden muodostamille arabeskeille... Jo nyt käsillä olevaan osaan täytyy soveltaa sitä periaatetta, että määrätyssä suhteessa ja myös yleensäkin» (!) »voidaan erään tunnetun filosofisen ennakkoluulon mukaan etsiä kaikkea kaikesta ja kaikesta kaikkea, ja että tämän sekavan nurinkurisen käsityksen mukaan kaikki on yhtä.»

Tämä hänen käsityksensä tunnetusta filosofisesta ennakkoluulosta tekee herra Dühringin siten myös kykeneväksi ennustamaan varmuudella, mikä tulee olemaan Marxin taloudellisen filosofoinnin »loppu», siis mikä tulee olemaan »Pääoman» seuraavien niteiden sisältö — ja tämän hän sanoo täsmälleen seitsemän riviä sen jälkeen, kun on itse selittänyt, että

»ei todellakaan ole nähtävissä, mitä, ihmisten ja saksan kielellä lausuttuna, oikeastaan vielä seuraa kahdessa» (viimeisessä[55]) »osassa».

Tämä ei silti ole ensimmäinen kerta, jolloin herra Dühringin kirjoitukset näyttävät meille kuuluvan niihin »olioihin», joissa »ristiriita on objektiivisesti olemassa ja niin sanoaksemme kouriintuntuvasti havaittavissa». Mikä ei suinkaan estä häntä voitonvarmana jatkamasta:

»Mutta terve logiikka tulee kaiken todennäköisyyden mukaan voittamaan irvikuvansa... Tärkeily ja dialektinen salaperäisyyskama ei maanittele ketään, jolla on jäljellä edes hitunen tervettä arvostelukykyä, askartelemaan noilla ajatuksen ja tyylin muodottomuuksilla. Samalla kun dialektisten typeryyksien viimeiset jäänteet kuolevat pois, tulee tämä nenästävetämiskeino... menettämään petollisen vaikutuksensa, eikä kukaan enää usko, että hänen on kiusattava itseään voidakseen löytää syvää viisautta sieltä, missä sekavan asian puhdistettu ydin parhaassa tapauksessa osoittaa tavanomaisten oppien piirteitä, jollei pelkästään yleisiä latteuksia... On aivan mahdotonta esittää» (Marxin) »sekasotkua logos-opinkaavojen mukaan prostituoimatta tervettä logiikkaa». Marxin metodi on muka »dialektisten ihmeiden esittelyä niihin uskoville» jne.

Emme nyt aio puhua Marxin tutkimusten taloudellisten tulosten virheettömyydestä tai virheellisyydestä, vaan ainoastaan hänen soveltamastaan dialektisesta metodista. Näin paljon on kuitenkin varmaa: useimmat »Pääoman» lukijoista saavat vasta nyt herra Dühringiltä tietää, mitä he oikein ovat lukeneet. Ja heidän joukossaan on herra Dühring itsekin, joka vielä vuonna 1867 (»Ergänzungsblätter», III, Heft 3) kykeni mittaisekseen arvostelijaksi selostamaan melko järkevästi kirjan sisältöä[56] ilman että hänen olisi tarvinnut kääntää Marxin ajatuksenjuoksua Dühring-kielelle, minkä hän nyt julistaa välttämättömäksi. Vaikka hän jo silloin teki sen virheen, että samasti Marxin ja Hegelin dialektiikan, ei hän silti ollut täysin menettänyt kykyä erottaa metodia ja sen avulla saatuja tuloksia toisistaan, eikä kykyä käsittää, että vaikka metodia yleensä riepoteltaisiinkin, ei sillä vielä erikoisesti kumota tuloksia.

Herra Dühringin yllättävin lausunto on kuitenkin se, että Marxin käsityksen mukaan »lopulta kaikki on yhtä», että siis Marxin mielestä esimerkiksi myös kapitalistit ja palkkatyöläiset, feodaalinen, kapitalistinen ja sosialistinen tuotantotapa »ovat kaikki yhtä», jopa loppujen lopuksi lienevät myös Marx ja herra Dühring »kaikki yhtä». Tuollaisen tökerön narrimaisuuden mahdollisuuden selitykseksi löytyy vain olettamus, että pelkkä sana »dialektiikka» saattaa herra Dühringin sellaiseen arvostelukyvyttömyyden tilaan, että hänelle määrätynlaisen väärinkäsityksen ja sekavuuden vuoksi se, mitä hän sanoo ja tekee, on »kaikki yhtä».

Meillä on tässä näyte siitä, mitä herra Dühring nimittää »minun suuren tyylin historiankirjoituksekseni» tai myös

»yleispiirteet kokoavaksi menetelmäksi, joka tekee selvän lajista ja tyypistä eikä lainkaan alennu mikrologisiin yksityiskohtiin eikä siten antaudu vaaraan joutua niiden kirjoihin, joita Hume nimitti oppineeksi alhaisoksi; vain tämän korkean ja jalon tyylin menetelmä on täyden totuuden etujen mukainen ja soveltuu velvollisuuksiin nurkkakuntaisuudesta vapaata yleisöä kohtaan».

Suuren tyylin historianesitys ja yleispiirteet kokoava selvänteko lajista ja tyypistä on tosiaan herra Dühringille sangen mukavaa, sillä siten hän voi jättää mikrologisina huomioon ottamatta, pitää nollan veroisina kaikkia määrättyjä tosiasioita, ja todistamisen sijasta hän voi esittää vain yleisiä lauseparsia, vain väittää ja pauhata. Lisäksi hänellä on vielä se etu, että hän ei anna vastustajalleen mitään tosiasiallisia kiinnekohtia, joten tälle ei siis jää juuri muuta vastausmahdollisuutta kuin väittää samalla tavoin suureen tyyliin ja yleispiirteittäin, tyytyä yleisiin puheenparsiin ja viimein pauhata puolestaan herra Dühringille, lyhyesti sanoen: maksaa potut pottuina, mikä ei sovi jokaisen makuun. Meidän on siksi oltava kiitollisia herra Dühringille siitä, että hän poikkeuksellisesti luopuu korkeasta ja jalosta tyylistä antaakseen meille edes kaksi esimerkkiä Marxin hylättävästä logos-opista.

»Kuinka koomista onkaan esimerkiksi vetoaminen Hegelin sekavaan utukäsitykseen määrän muuttumisesta laaduksi, ja että sen vuoksi rahansijoitus, kun se on saavuttanut erään rajan, pelkästään tämän määrällisen lisääntymisen kautta tulee pääomaksi.»

Herra Dühringin »puhdistetussa» esityksessä tämä ajatus näyttää kylläkin hassunkuriselta. Katsokaamme siis, miltä se näyttää alkuperäisenä, Marxin esittämänä. Sivulla 313 (»Pääoman» 2. painos) Marx tekee edellä suorittamastaan pysyvän ja vaihtuvan pääoman sekä lisäarvon tutkimuksesta sen johtopäätöksen, »ettei mitä raha- tai arvosummaa hyvänsä voida muuttaa pääomaksi, vaan että tätä muutosta varten täytyy yhden rahan- tai tavaranomistajan käsissä olla tietty vähimmäismäärä rahaa tai vaihtoarvoa».[57] Hän otaksuu esimerkkinä, että työläinen työskentelee jollain työalalla 8 tuntia itseään varten, ts. tuottaakseen työpalkkansa arvon, ja seuraavat 4 tuntia kapitalistia varten, tuottaakseen kapitalistin taskuun virtaavan lisäarvon. Kiskoakseen päivittäin lisäarvoa niin paljon, että voi sillä elää yhtä hyvin kuin työläisensä, täytyy työnantajan tässä tapauksessa jo hallita arvosummaa, jolla voi varustaa kaksi työntekijää raaka-aineilla, työvälineillä ja työpalkalla. Ja koska kapitalistisen tuotannon päämääränä ei ole pelkästään elämän ylläpito, vaan rikkauden lisääminen, niin ei tuo kahden työläisen isäntä vielä olekaan kapitalisti. Elääkseen kaksi kertaa niin hyvin kuin tavallinen työläinen ja muuttaakseen puolet tuotetusta lisäarvosta pääomaksi, pitäisi hänen kyetä palkkaamaan kahdeksan työläistä, hänellä pitäisi siis olla neljä kertaa suurempi arvosumma kuin edellä mainittu. Vasta tämän, ja vieläkin yksityiskohtaisempien esitysten jälkeen, valaistakseen ja perustellakseen sitä tosiasiaa, että pääomaksi muuttuakseen ei mikä pieni arvosumma tahansa ole riittävä, vaan että jokaisella kehityskaudella ja jokaisella teollisuudenalalla on oma tietty minimirajansa, Marx huomauttaa: »Tässä, samoin kuin luonnontieteessä, osoittautuu oikeaksi[58] Hegelin 'Logiikassaan' keksimä laki, että pelkät määrälliset muutokset muuttuvat tietyssä kohdassa laadullisiksi erotuksiksi».[59]

Ihailtakoon nyt sitä korkeaa ja jaloa tyyliä, jolla herra Dühring panee Marxin suuhun aivan päinvastaista kuin mitä tämä todella on sanonut. Marx sanoo: Se tosiasia, että jokin arvosumma voi muuttua pääomaksi vasta sitten, kun se on saavuttanut aina olosuhteiden mukaan erikoisen, mutta jokaisessa yksityistapauksessa määrätyn minimisuuruuden — tämä tosiasia on todistuksena Hegelin lain oikeellisuudesta. Herra Dühring taas väittää Marxin sanoneen: Koska Hegelin lain mukaan määrä muuttuu laaduksi, niin »sen tähden» tulee »rahansijoituksesta, kun se saavuttaa tietyn rajan,.. pääomaa». Siis aivan päinvastoin.

Tämä tapa esittää vääriä lainauksia »täyden totuuden eduksi» ja »velvollisuutena nurkkakuntaisuudesta vapaata yleisöä kohtaan» on meille jo tullut tutuksi herra Dühringin menettelystä Darwinia kohtaan. Se osoittautuu yhä enemmän ja enemmän todellisuusfilosofian sisäiseksi välttämättömyydeksi, ja on joka tapauksessa sangen »yleispiirteinen menetelmä». Puhumattakaan siitä, että herra Dühring panee Marxin puhumaan kaikista mahdollisista »rahansijoituksista», vaikka tässä on kyse vain siitä tietystä sijoituksesta, mikä on tehty raaka-aineisiin, työvälineisiin ja työpalkkaan; ja että herra Dühringin näin onnistuu saada aikaan se, että Marx esittää suoranaista järjettömyyttä. Ja tämän jälkeen hänellä on vielä otsaa pitää itse valmistelemaansa järjettömyyttä koomisena. Samoin kuin hän tekaisi kuvitellun Darwinin saadakseen koetella voimiaan siihen, samoin hän tässäkin tekaisi kuvitellun Marxin. Tosiaan »suuren tyylin historianesitystä»!

Olemme jo edellä,[60] maailmanskematiikan yhteydessä havainneet, miten Hegelin mittasuhteiden solmulinjan yhteydessä, jossa erinäisissä kohdissa määrällinen muutos tulee äkkiä laadulliseksi, herra Dühringiä kohtasi se pieni onnettomuus, että hän eräänä heikkona hetkenä tuli itse sen tunnustaneeksi ja sitä käyttäneeksi. Esitimme tällöin tuon hyvin tunnetun esimerkin veden olotilojen muuttumisesta. Normaalipaineen alaisena vesi muuttui 0° C:n lämpötilassa nestemäisestä kiinteäksi ja 100° C:n lämpötilassa nestemäisestä tilasta kaasumaiseksi, joten siis näissä molemmissa käännekohdissa lämpötilan pelkkä määrällinen muuttuminen aiheuttaa veden laadullisen muutoksen.

Olisimme voineet esittää vielä sadoittain tällaisia tosiasioita sekä luonnosta että ihmisyhteiskunnasta tämän lain todistamiseksi. Niinpä esimerkiksi Marxin »Pääomassa», koko neljännessä osastossa (suhteellisen lisäarvon tuotanto, yhteistoiminta, työnjako ja manufaktuuri, koneet ja suurteollisuus) esitetään suuri määrä tapauksia, joissa määrällinen muutos muuttaa olioiden laatua ja samoin laadullinen muutos niiden määrää, joissa siis, herra Dühringin vihaamaa sanontaa käyttääksemme, määrä muuttuu laaduksi ja päinvastoin. Sellainen on esimerkiksi se tosiasia, että monien ihmisten yhteistoiminta, monien voimien sulautuminen yhdeksi kokonaisvoimaksi synnyttää, Marxin sanoin, »uuden voimatekijän», joka oleellisesti eroaa yksilövoimiensa summasta.[61]

Kaiken lisäksi oli Marx siihen kohtaan, jonka herra Dühring täydellisen totuuden nimessä oli kääntänyt päinvastaiseksi, tehnyt seuraavan huomautuksen: »Uudenaikaisessa kemiassa käytetty Laurentin ja Gerhardtin ensiksi tieteellisesti kehittelemä molekyyliteoria perustuu juuri tähän lakiin».[62] Vaan mitäpä tämä herra Dühringille merkitsisi? Tiesihän hän toki, että

»luonnontieteellisen ajattelutavan korkean nykyaikaiset sivistysainekset puuttuvat juuri sieltä, missä, kuten herra Marxilla ja hänen kilpailijallaan Lassallella, puolitiede ja jonkinlainen filosofointi muodostavat niukan aseistuksen oppineeksi naamioitumiseksi»,

kun sitä vastoin herra Dühringin perustuksena ovat »eksaktin tiedon tärkeimmät saavutukset mekaniikassa, fysiikassa ja kemiassa» jne. — millä tavoin, sen olemme nähneet. Mutta jotta myöskin kolmannet henkilöt kykenisivät tekemään päätelmänsä, tahdomme lähemmin tarkastaa esimerkkiä, jonka Marx huomautuksessaan on esittänyt.

Kyse on nimittäin hiiliyhdisteiden homologisista sarjoista. Näitä yhdisteitä tunnetaan jo sangen paljon ja niillä on jokaisella oma algebrallinen kokoonpanoa ilmaiseva kaavansa. Jos esimerkiksi, kuten kemiassa tehdään, merkitsemme hiiliatomia merkillä C, vetyatomia merkillä H, happiatomia merkillä O sekä jokaisen yhdisteen sisältämien hiiliatomien luvun merkillä n, niin voimme esittää eräiden näiden yhdisteiden molekyylikaavat seuraavanlaisina:

CnH2n+2 — normaalien parafiinien sarja
CnH2n+2O — primaaristen alkoholien sarja
CnH2nO2 — yksiemäksisten rasvahappojen sarja.

Jos otamme esimerkiksi näistä sarjoista viimeisen ja asetamme toistuvasti n = 1, n = 2, n = 3 jne., saamme seuraavan tuloksen (jättäen pois isomeerit):

 

CH2O2 — muurahaishappo kiehumispiste 100°   sulamispiste
C2H4O2 — etikkahappo » 118°   » 17°
C3H6O2 — proprionihappo » 140°   »
C4H8O2 — voihappo » 162°   »
C5H10O2 — valeriaanahappo » 175°   »

 

ja niin edelleen aina melissiinihappoon C30H60O2 asti, joka sulaa vasta 80 asteessa ja jolla ei ole mitään kiehumispistettä, koska se ei voi muuttua kaasuksi hajoamatta samalla.

Näemme tässä siis kokonaisen sarjan laadullisesti erilaisia aineita, jotka muodostetaan pelkästään määrällisesti alkuaineita lisäämällä, ja vieläpä aina samassa suhteessa. Puhtaimpana tämä ilmiö esiintyy siellä, missä yhdisteen kaikki alkuaineet muuttavat määräänsä. Näin on esimerkiksi normaalien parafiinien CnH2n+2 laita: niistä alin on metaani CH4, kaasu; korkein tunnettu, heksadekaani C16H34, on kiinteä, värittömiä kristalleja muodostava aine, joka sulaa 21 asteen lämpötilassa ja kiehuu vasta lämpötilan ollessa 278°:tta. Molemmissa sarjoissa muodostuu jokainen uusi jäsen siten, että lisätään CH2, siis yksi atomi hiiltä ja kaksi atomia vetyä edellisen jäsenen molekyylikaavaan, ja tämä molekyylikaavan määrällinen muutos aiheuttaa joka kerta uuden, laadullisesti erilaisen aineen.

Mutta nämä sarjat ovat vain erikoisen selväpiirteisiä esimerkkejä; melkein kaikkialla kemiassa, jo erilaisissa typen oksideissa, erilaisissa rikin ja fosforin hapoissa voidaan nähdä, kuinka »määrä muuttuu laaduksi», ja kuinka tuo Hegelin muka sekava utukäsitys on olioissa ja ilmiöissä niin sanoaksemme kouriintuntuvasti havaittavissa, eikä tämä kuitenkaan jää sekavaksi ja utuiseksi kenellekään muulle kuin herra Dühringille. Ja jos Marx oli ensimmäinen, joka kiinnitti tähän huomiota, ja jos herra Dühring sitten luki sen, ymmärtämättä kuitenkaan mitään lukemastaan (sillä eihän hän muuten olisi jättänyt tuollaista rikosta rankaisematta), niin tämäkin jo riittää, vaikka ei silmäiltäisikään Dühringin maineikasta luonnonfilosofiaa selvittämään sen, kummalta, Marxilta vaiko Dühringiltä, puuttuvat »luonnontieteellisen ajattelutavan korkean nykyaikaiset sivistysainekset» ja kummalta »kemian... pääperusteiden» tuntemus.

Lopuksi haluamme kutsua vielä yhden henkilön todistamaan määrän laaduksi muuttumisen puolesta, nimittäin Napoleonin. Hän kuvaa seuraavalla tavalla huonosti ratsastavan, mutta kurinalaisen ranskalaisen ratsuväkijoukon taistelua mamelukkeja vastaan, jotka tappelussa mies miestä vastaan olivat kieltämättä aikansa etevimpiä, mutta joilta puuttui kuri:

»Kaksi mamelukkia olivat ehdottomasti ylivoimaisia kolmea ranskalaista vastaan; 100 mamelukkia oli 100 ranskalaisen veroisia; 300 ranskalaista sai tavallisesti voiton 300 mamelukista; 1000 ranskalaista löi joka kerta 1500 mamelukkia.»[63]

Aivan samoin kuin Marxin mukaan tietty, vaikkakin muuttuva vaihtosumman minimimäärä oli välttämätön tehdäkseen mahdolliseksi sen muuttumisen pääomaksi, samoin oli Napoleonin mukaan tietty ratsuväkiosaston minimisuuruus välttämätön, ennen kuin suljettuun rivistöön ja suunnitelmalliseen toimintaan sisältyvä kurinalaisuuden voima pääsee ilmenemään ja kohoamaan ylivoimaiseksi verrattuna paremmin ratsastavan ja tappelevan ja ainakin yhtä rohkean, mutta epäsäännöllisen ratsuväen suurempiinkin joukkoihin. Mutta mitäpä todistusvoimaa tällä olisi herra Dühringiä vastaan? Eikö Napoleon häpeällisesti sortunut taistelussa Euroopan kanssa? Eikö hän kärsinyt tappion toisensa jälkeen? Ja minkä vuoksi? Kaiketi sen tähden, että hän toi Hegelin sekavan ja utuisen käsityksen ratsuväen taktiikkaan!

 

XIII. Dialektiikka. Kieltämisen kieltäminen

»Tämä historiallinen luonnostelma» (niin kutsutun pääoman alkuperäisen kasautumisen synty Englannissa) »on sentään suhteellisesti parasta Marxin kirjassa ja olisi vieläkin parempi, jollei se tieteellisten kainalosauvojen lisäksi vielä nojautuisi dialektisiinkin kainalosauvoihin. Hegelin kieltämisen kieltäminen on nimittäin tässä, parempien ja selvempien välineiden puutteessa, pakko näytellä kätilöä, joka vetää tulevaisuuden ulos menneisyyden kohdusta. Yksilöllisen omistuksen kieltäminen, joka esitetyllä tavalla on tapahtunut 16. vuosisadalta alkaen, on ensimmäinen kieltäminen. Sitä seuraa toinen, jota luonnehditaan kieltämisen kieltämiseksi ja näin ollen 'yksilöllisen omistuksen' jälleenpalauttamiseksi, mutta korkeammassa, maan ja tuotantovälineiden yhteisomistukseen perustuvassa muodossa. Kun Marx nimittää tätä uutta 'yksilöllistä omistusta' samalla myöskin 'yhteiskunnalliseksi omistukseksi', ilmenee siinä juuri hegeliläinen korkeampi ykseys, jossa ristiriita on kumottu, ts. tuon sanaleikin mukaan[64] ristiriidan pitää olla samalla sekä voitettu että säilytetty... Pakkoluovuttajien pakkoluovuttaminen on tämän mukaan ikään kuin automaattinen tulos historiallisesta todellisuudesta sen aineellisesti ulkoisissa suhteissa... Luottamalla hegeliläiseen jutusteluun, sellaiseen kuin kieltämisen kieltämiseen, saadaan tuskin ketään järkevää ihmistä vakuuttuneeksi maan ja pääoman yhteisyyden välttämättömyydestä... Marxin käsitysten sekarotuiset utuiset hahmot eivät muuten ihmetyttäne sitä, joka tietää, mikä voi olla tuloksena kun riimitellään jotain kokoon Hegel-dialektiikan pohjalta, tai paremminkin, mikä järjettömyys siitä pakostakin tulee. Tuota taitoa tuntemattomalle on erityisesti korostettava, että ensimmäisenä kieltämisenä Hegelillä esiintyy syntiinlankeemuksen katekismuskäsitys, toisena taas samanlainen käsitys korkeampaan ykseyteen vievästä lunastuksesta. Mutta tosiasiain logiikkaa ei sentään voitane analogisesti perustaa tälle uskonnon alalta otetulle temppuilemiselle... Herra Marx pysyttelee lohdullisena samanaikaisesti yksilöllisen ja yhteiskunnallisen omistuksensa sumumaailmassa ja jättää oppilaidensa ratkaistavaksi syvämielisen dialektisen arvoituksen.»

Näin herra Dühring.

Siis Marx ei voi todistaa yhteiskunnallisen vallankumouksen, maan ja työllä tuotettujen tuotantovälineiden yhteisomistukselle perustuvan järjestelmän luomisen välttämättömyyttä muulla tavoin kuin vetoamalla hegeliläiseen kieltämisen kieltämiseen; ja koska hän perustaa analogisesti sosialistisen oppinsa tuon uskonnon alalta tunnetun temppuilun mukaisesti, päätyy hän tulokseen, että tulevaisuuden yhteiskunnassa vallitsee samalla sekä yksilöllinen että yhteiskunnallinen omistus hegeliläisenä kumotun ristiriidan korkeampana ykseytenä.

Jättäkäämme kieltämisen kieltäminen toistaiseksi sivuun ja silmäilkäämme tätä »samalla sekä yksilöllistä että yhteiskunnallista omistusta». Herra Dühring kuvaa tätä »utumaailmaksi» ja siinä hän on ihme kyllä todellakin oikeassa. Valitettavasti on niin, että tässä utumaailmassa ei asusta Marx, vaan taaskin herra Dühring itse. Samaten kuin hän edellä, taitava kun on käyttämään Hegelin »hourailevaa» metodia, kykeni vaivatta toteamaan, mitä »Pääoman» vielä keskeneräisten osien pitäisi sisältää, samoin hän tässäkin kykenee ilman suurempaa vaivaa korjaamaan Marxia Hegelin mukaan, panemaan hänen tililleen omistuksen korkeamman ykseyden, josta Marx ei ole sanonut sanaakaan.

Marx sanoo: »Se on kieltämisen kieltämistä. Se palauttaa yksilöllisen omaisuuden, mutta kylläkin kapitalistisen ajan saavutusten perusteella: vapaiden työntekijäin yhteistoiminnan ja maan sekä itse työn tuottamien tuotantovälineiden yhteisomistuksen perusteella. Yksilöiden oman työn tuottaman, hajallaan olevan yksityisomaisuuden muuttaminen kapitalistiseksi on tietysti verrattomasti pitkäaikaisempi, ankarampi ja vaikeampi prosessi kuin todellisuudessa jo yhteiskunnalliseen tuotantotoimeen perustuvan kapitalistisen yksityisomaisuuden muuttaminen yhteiskunnan omaisuudeksi».[65] Siinä kaikki. Pakkoluovuttajien pakkoluovuttamisella aikaansaatu tila kuvataan siis yksilöllisen omistuksen palauttamiseksi, mutta maan ja itse työn tuottamien tuotantovälineiden yhteiskunnallisen omistuksen perustalla. Jokaiselle, joka ymmärtää saksaa, tämä merkitsee, että yhteiskunnallinen omistus käsittää maan ja muut tuotantovälineet, yksilöllinen omistus taas tuotteet eli siis kulutusesineet. Ja jotta asia kävisi kuusivuotiaille lapsillekin käsitettäväksi, edellyttää Marx sivulla 56 »vapaiden ihmisten liittoa, jonka jäsenet työskentelevät yhteisillä tuotantovälineillä ja käyttävät monia yksilöllisiä työvoimiaan itsetietoisesti yhtenä yhteiskunnallisena työvoimana», siis sosialistisesti järjestettyä liittoa, ja sanoo: »Liiton kokonaistuotto on yhteiskunnallinen tuote. Osa tästä tuotteesta käytetään uudestaan tuotantovälineinä. Se pysyy yhteiskunnallisena.[66] Mutta toisen osan liiton jäsenet kuluttavat elinhyödykkeinään. Se on siis jaettava heidän keskensä[67].[68] Ja tämän pitäisi toki olla tarpeeksi selvää jopa herra Dühringin hegeliläisyyden sekaannuttamalle päälle.

Samalla sekä yksilöllinen että yhteiskunnallinen omistus, tämä hämärä sekarotuinen hahmo, tämä Hegel-dialektiikasta pakostakin johtuva järjettömyys, tämä utumaailma, tämä syvämielinen dialektinen arvoitus, jonka Marx jättää oppilaidensa ratkaistavaksi, — tämä on taaskin herra Dühringin vapaata luomusta ja kuvittelua. Marx on muka hegeliläisenä velvollinen esittämään kieltämisen kieltämisen tuloksena jonkin korkeamman ykseyden, ja kun hän ei tee tätä herra Dühringin maun mukaisesti, on tämän taas langettava korkeaan ja jaloon tyyliinsä ja panna täyden totuuden nimessä Marxin niskoille asioita, jotka ovat herra Dühringin ominta tuotantoa. Mies, joka on niin täysin kykenemätön edes poikkeustapauksessa lainaamaan virheettömästi voinee ehkä joutua siveellisen suuttumuksen valtaan toisten ihmisten »kiinalaisen oppineisuuden» vuoksi, ihmisten, jotka poikkeuksetta siteeraavat oikein, mutta juuri sillä »huonosti peittävät sen, että heiltä puuttuu käsitys kulloinkin lainaamansa kirjailijan ajatuskokonaisuudesta». Herra Dühring on oikeassa. Eläköön suuren tyylin historiankirjoitus!

Olemme tähän saakka lähteneet oletuksesta, että herra Dühringin itsepintainen väärin siteeraaminen on tapahtunut vähintäänkin hyvässä uskossa ja perustuu joko hänen täydelliseen käsityskyvyttömyyteensä tai sitten suuren tyylin historiankirjoitukselle ominaiseen ja muuten huolimattomaksi nimitettyyn tapaan lainata muistinvaraisesti. Näyttää kuitenkin siltä, että olemme nyt tulleet kohtaan, jossa herra Dühringilläkin määrä muuttuu laaduksi. Jos nimittäin otamme huomioon, että ensinnäkin tämä kohta on Marxin esityksessä sinänsä aivan selvä ja että sitä lisäksi täydennetään samassa kirjassa vielä toisella kohdalla, joka ei jätä tilaa minkäänlaiselle väärinkäsitykselle; että toiseksi herra Dühring ei keksinyt tätä »sekä yksilöllisen että yhteisöllisen omistuksen» hirviötä yllä mainitussa »Pääoman» arvostelussaan (»Ergänzungsblätter»), eikä myöskään kritiikissä, jonka hän esittää »Kriittisen historian» ensimmäisessä painoksessa, vaan vasta toisessa painoksessa, siis läpikäydyssään »Pääomaa» kolmannen kerran; ja että herra Dühring katsoi vasta tässä toisessa, sosialistisesti muokatussa painoksessa tarpeelliseksi panna Marx puhumaan mahdollisimman suurta pötyä yhteiskunnan tulevasta järjestysmuodosta, jotta hän itse voisi sitä voitonriemuisemmin esittää — kuten hän tekeekin —»talouskommuunin, jonka minä olen 'Kurssissani' hahmotellut taloudellisesti ja juridisesti»; kun otamme kaiken tämän huomioon, tulemme miltei pakostakin siihen johtopäätökseen, että herra Dühring on tässä määrätynlaisessa tarkoituksessa »laajentanut hyvää tekevästi» Marxin ajatusta — mikä on tehnyt hyvää vain herra Dühringille.

Mitä osaa kieltämisen kieltäminen nyt siis esittää Marxilla? Sivulla 791 ja edelleen Marx esittää yhteenvedon edellisillä viidelläkymmenellä sivulla suorittamastaan taloudellisesta ja historiallisesta tutkimuksesta, joka koskee pääoman niin sanottua alkuperäistä kasautumista.[69] Ennen kapitalismin aikakautta oli ainakin Englannissa pienyrityksiä, jotka perustuivat työntekijäin omien tuotantovälineiden yksityisomistukseen. Niin sanottu pääoman alkuperäinen kasautuminen oli siellä näiden välittömien tuottajien pakkoluovuttamista, ts. omalle työlle perustuvan yksityisomistuksen lakkauttamista. Tämä kävi mahdolliseksi, koska kyseinen pienyritys on siedettävissä vain tuotannon ja yhteiskunnan ahtaissa luontoperäisissä puitteissa, ja siksi se määrätyllä kehitysasteella itse tuottaa oman tuhoamisensa aineelliset välineet. Tämä tuhoaminen, yksilöllisten ja hajanaisten tuotantovälineiden muuttaminen yhteiskunnallisesti keskitetyiksi, muodostaa pääoman esihistorian. Niin pian kuin työntekijät muuttuvat proletaareiksi ja heidän työnsä edellytykset pääomaksi, niin pian kuin kapitalistinen tuotantotapa seisoo omilla jaloillaan, saavuttaa työn jatkuva yhteiskunnallistuminen ja maan sekä muiden tuotantovälineiden muuttuminen pääomaksi, siis yksityisomistajien jatkuva pakkoluovuttaminen, uuden muodon. »Nyt ei enää ole pakkoluovutettavana omaa talouttaan hoitava työläinen, vaan monia työläisiä riistävä kapitalisti. Tämä pakkoluovutus tapahtuu itse kapitalistisen tuotantotavan sisäisten lakien vaikutuksesta, pääomien yhteenkokoutumisen kautta. Yksi kapitalisti lyö monta muuta kuoliaaksi. Käsi kädessä tämän yhteenkokoutumisen kanssa eli sen kanssa, että muutamat kapitalistit pakkoluovuttavat monien omaisuudet, työprosessin yhteistoiminnallinen muoto kehittyy yhä laajempialaiseksi, kehittyvät tieteen tarkoituksenmukainen tekninen käyttäminen, maan yhteinen suunnitelmallinen käyttäminen, työvälineiden muuttaminen ainoastaan yhteisesti käytettäviksi, kaikkien tuotantovälineiden säästö käyttämällä niitä yhdistetyssä, yhteiskunnallisessa työssä. Samalla kun pienenee niiden pääomaylimysten luku, jotka anastavat ja tekevät yksinoikeudekseen tämän muuttumisprosessin kaikki edut, kasvaa kurjuuden, sorron, orjuuden, rappeutumisen ja riiston määrä, ja samalla kasvaa myös yhä paisuvan ja kapitalistisen tuotantoprosessin mekanismin itsensä kouluttaman, yhdistyneen ja järjestyneen työläisluokan suuttumus. Pääoma tulee sen tuotantotavan kahleeksi, joka on sen kanssa ja sen suojassa kehittynyt. Tuotantovälineiden yhteenkokoutuminen ja työn yhteiskunnallistuminen pääsevät kohtaan, missä ne käyvät kapitalistisen vaippansa kanssa yhteensopimattomiksi. Se räjäytetään rikki. Kapitalistisen yksityisomaisuuden kuolinhetki lyö. Pakkoluovuttajat pakkoluovutetaan.»[70]

Ja nyt kysyn lukijalta: missä ovat ne dialektisen sekavat ajatussikermät ja mielikuva-arabeskit, missä on se sekava ja erheellinen kuvittelu, jonka mukaan kaikki on loppujen lopuksi yhtä, missä ne dialektiset ihmeet uskoville, missä se dialektinen salaperäinen pöty ja viekkaat sepustelut Hegelin logos-opin kaavojen mukaan, joita ilman Marx, herra Dühringin mukaan, ei saa kehittelyjään aikaan? Marx yksinkertaisesti todistaa historiallisesti ja tekee tästä lyhyesti yhteenvedon: aivan kuten pienyritys omassa kehityksessään välttämättömästi loi oman häviönsä, ts. pienomistajan pakkoluovuttamisen edellytykset, samoin on nyt kapitalistinen tuotantotapa niin ikään itse luonut ne aineelliset edellytykset, joihin sen täytyy tuhoutua. Prosessi on historiallinen, ja jos se samalla on dialektinen, niin Marx ei siihen ole syypää, niin kohtalokasta kuin tämä saattaakin olla herra Dühringille.

Vasta sitten, kun Marx on jo loppuun saattanut historiallis-taloudellisen todistelunsa, hän jatkaa: »Kapitalistisesta tuotantotavasta johtuva kapitalistinen anastustapa, siis myös kapitalistinen yksityisomaisuus, on ensimmäinen yksilöllisen, omaan työhön perustuvan yksityisomaisuuden kieltäminen. Kapitalistinen tuotanto tuottaa luonnollisen prosessin välttämättömyydellä oman kieltämisensä. Se on kieltämisen kieltämistä» jne. (kuten edellä siteerattiin).[71]

Kun Marx siis nimittää tätä tapahtumakulkua kieltämisen kieltämiseksi, ei hän luule sen avulla todistaneensa prosessin historiallista välttämättömyyttä. Päinvastoin: vasta sen jälkeen, kun hän on historiallisesti todistanut, että tämä prosessi on todella jo osittain toteutunut ja sen täytyy vielä osittain toteutua, vasta sen jälkeen luonnehtii hän sitä tämän lisäksi tapahtumakuluksi, joka toteutuu määrätyn dialektisen lain mukaan. Siinä kaikki. Taaskin siis vain suorastaan väärennettyään Marxin ajatuksen saattaa herra Dühring väittää, että kieltämisen kieltämisen täytyy tässä muka olla kätilönä vetämässä tulevaisuutta ulos menneisyyden kohdusta, eli että Marx muka vaatisi, että vakaumuksen maan ja pääoman yhteisyyden välttämättömyydestä (mikä itse on dühringiläinen »ruumiillistunut ristiriita») pitäisi rakentua uskolle kieltämisen kieltämisestä.

Dialektiikan luonteen täydellistä ymmärtämisen puutetta osoittaa jo sekin, että herra Dühring pitää sitä pelkän todistelun välineenä, samanlaisena kuin rajoitetusti käsittäen voidaan pitää muodollista logiikkaa tai alkeismatematiikkaa. Onhan jo muodollinen logiikkakin ennen kaikkea metodi uusien tulosten löytämiseksi, tunnetusta tuntemattomaan siirtymiseksi, ja sitä samaa, mutta paljon merkittävämmässä mielessä, on dialektiikka, joka sitä paitsi sisältää laajemman maailmankatsomuksen idun koska se murtaa muodollisen logiikan ahtaan näköpiirin. Matematiikassa asianlaita on samoin. Alkeismatematiikka, vakiosuureita käsittelevä matematiikka, liikkuu ainakin pääpiirteissään muodollisen logiikan puitteissa; vaihtelevien suureiden matematiikka, jonka huomattavimman osan muodostaa infinitesimaalilaskenta, on oleellisesti vain dialektiikan soveltamista matemaattisiin suhteisiin. Pelkkä todistaminen siirtyy tässä ratkaisevasti taka-alalle verrattuna menetelmän monipuoliseen soveltamiseen uusilla tutkimusaloilla. Mutta miltei kaikki korkeamman matematiikan todistukset, differentiaalilaskennan ensi todistuksista alkaen, ovat alkeismatematiikan kannalta katsoen ankarasti ottaen vääriä. Toisin ei voi ollakaan, jos halutaan, kuten tässä yhteydessä tapahtuu, todistella dialektiikan alalla saatuja tuloksia muodollisen logiikan avulla. Jonkin asian todistaminen yksistään dialektiikan avulla herra Dühringin kaltaiselle karkealle metafyysikolle olisi yhtä turhaa vaivannäköä kuin oli Leibnizin ja hänen oppilaidensa yritys todistaa aikansa matemaatikoille infinitesimaalilaskennan väittämiä. Näille ihmisille differentiaali aiheutti samanlaisia kouristuksia kuin herra Dühringille aiheuttaa kieltämisen kieltäminen, jossa muuten differentiaalikin esittää muuatta osaa, kuten tulemme näkemään. Nuo herrat antoivat lopulta muristen perään mikäli eivät sitä ennen ennättäneet kuolla, eivät siksi että heidät olisi saatu vakuuttuneiksi, vaan siksi että differentiaalilaskelmat antoivat aina oikean tuloksen. Herra Dühring on, kuten hän itse sanoo, vasta neljissäkymmenissä, ja jos hän saavuttaa korkean iän, mitä me hänelle toivomme, voi hänkin vielä kokea saman.

Mutta mitä sitten on tuo hirveä kieltämisen kieltäminen, joka tekee herra Dühringin elämän niin katkeraksi ja joka hänen silmissään esittää saman anteeksiantamattoman rikoksen osaa kuin kristinuskossa synti pyhää henkeä vastaan? — Se on sangen yksinkertainen, kaikkialla ja päivittäin toteutuva tapaus, jonka jokainen lapsikin voi ymmärtää heti kun sen yltä heitetään pois se salaperäinen kama, jolla vanha idealistinen filosofia sen verhosi ja jonka peitossa sitä edelleenkin pitävät herra Dühringin kaltaiset auttamattomat metafyysikot. Ottakaamme ohranjyvä. Biljoonia ohranjyviä jauhetaan, keitetään ja käytetään oluen panoon ja sitten kulutetaan. Mutta jos tuollainen ohranjyvä löytää itselleen normaalit olosuhteet, jos se putoaa suotuisaan maahan, siinä tapahtuu lämmön ja kosteuden vaikutuksesta sille ominainen muutos: se itää; jyvä sellaisenaan häviää, se tulee kielletyksi, sen tilalle astuu siitä syntynyt kasvi, jyvän kieltäminen. Ja mikä on tämän kasvin normaali elämänkulku? Se kasvaa, kukkii, hedelmöittyy ja tuottaa lopulta jälleen ohranjyviä, ja kun nämä ovat kypsyneet, korsi kuolee, tulee vuorostaan kielletyksi. Tuloksena tästä kieltämisen kieltämisestä meillä on jälleen alkuperäinen ohranjyvä, mutta ei yksinkertaisena, vaan luvultaan kymmen-, kaksikymmen-, jopa kolmikymmenkertaisena. Viljalajit muuttuvat perin hitaasti, ja niinpä ohra onkin nyt likipitäen samanlaista kuin se oli sata vuotta sitten. Mutta ottakaamme helposti muotoiltava koristekasvi, esimerkiksi daalia tai orkidea; jos käsittelemme näiden siemeniä ja niistä syntyviä kasveja puutarhurintaidon mukaisesti, saamme tämän kieltämisen kieltämisen tulokseksi paitsi enemmän siemeniä, myöskin laadultaan parempia siemeniä, jotka tuottavat kauniimpia kukkasia, ja jokainen tämän prosessin toisto, jokainen uusi kieltämisen kieltäminen lisää tätä täydellistymistä. — Samoin kuin ohranjyvän kohdalla, tapahtuu tämä prosessi useimmissa hyönteisissä, esimerkiksi perhosissa. Ne syntyvät munasta munan kieltämisen kautta, käyvät muodonvaihdostensa tietä sukupuolikypsyyteen, pariutuvat ja tulevat jälleen kielletyiksi, ts. kuolevat heti suvunjatkamisprosessin päätyttyä ja naaraan laskettua lukuisat munansa. Että toisilla kasveilla ja eläimillä tämä prosessi ei toteudu näin yksinkertaisesti, että ne tuottavat siemeniä, munia ja poikasia useamman kerran ennen kuin kuolevat, siihen meillä ei nyt ole syytä kajota; meidän oli tässä vain osoitettava, että kieltämisen kieltämistä todella tapahtuu orgaanisen maailman molemmissa valtakunnissa. Edelleen: koko geologia on kiellettyjen kieltämisien sarjaa, sarja toisiaan seuraavia vanhojen vuorilajimuodostumien rapautumisia ja uusien kerrostumisia. Ensin alkuperäinen, nestemäisen massan jäähtymisestä syntynyt maankuori murentuu valtamerien, meteorologisten ja ilmakehän kemiallisten vaikutusten seurauksena, ja nämä murentuneet massat kerrostuvat meren pohjaan. Merenpohjan paikalliset kohoamiset merenpinnan yläpuolelle saattavat näiden ensimmäisten kerrostumien erinäiset osat uudelleen sateiden, vuodenaikojen lämmönvaihtelujen, ilman hapen ja hiilihapon vaikutuksen alaisiksi; samanlaisten vaikutusten alaisia ovat maan sisällä kerrostumien lävitse esiinmurtautuvat sulat, jälkeenpäin jähmettyvät kivimassat. Kautta miljoonien vuosisatojen muodostuu näin yhä uusia kerrostumia, jotka aina jälleen suurimmaksi osaksi tuhoutuvat ja joutuvat yhä uudelleen uusien kerrostumien rakennusaineeksi. Tulos on kuitenkin hyvin myönteinen: muodostuu mitä erilaisimmista kemiallisista aineista sekoittunut, mekaanisesti murentunut maaperä, joka on otollinen mitä runsaimmalle ja moninaisimmalle kasvillisuudelle.

Samoin matematiikassa. Ottakaamme mikä algebrallinen suure tahansa, siis a. Jos kiellämme sen, tuloksena on -a (miinus a). Jos kiellämme tämän kieltämisen kertomalla -a:n -a:lla, saamme +a2, ts. alkuperäisen positiivisen suureen, mutta korkeampiasteisena, nimittäin toisessa potenssissa. Tässäkään ei asiaa muuta se, että voimme saada saman a2:n siten, että kerromme positiivisen a:n itsellään ja saamme myös näin a2:n. Sillä kielletty kieltäminen istuu niin lujasti luvussa a2, että sillä on kaikissa tapauksissa kaksi neliöjuurta, nimittäin +a ja -a, ja tämä mahdottomuus päästä kielletystä kieltämisestä, neliöön sisältyvästä negatiivisesta juuresta, saa sangen kouriintuntuvan merkityksen jo neliöyhtälössä. — Vielä voimakkaammin kieltämisen kieltäminen ilmenee korkeammassa analyysissa, noiden »äärettömän pienien suureiden yhteenlaskemisien» yhteydessä, jotka herra Dühring itse julistaa matematiikan korkeimmiksi toimituksiksi ja joita tavallisella kielellä sanotaan differentiaali- ja integraalilaskennaksi. Millä tavalla niillä lasketaan? Minulla on esimerkiksi määrätyssä laskutehtävässä kaksi muuttuvaista suuretta x ja y, joista toinen ei voi muuttua ilman että toinenkin samalla muuttuu tehtävän ehtojen määräämässä suhteessa. Minä differentioin x:n ja y:n, ts. oletan x:n ja y:n niin äärettömän pieniksi, että ne verrattuna kuinka pieneen todelliseen suureeseen tahansa häviävät, että x:stä ja y:stä ei jää jäljelle mitään muuta kuin niiden keskinäinen suhde, mutta vailla mitään niin sanoakseni aineellista perustaa, määrällinen suhde ilman mitään määrää. dy/dx, ts. molempien differentiaalien x ja y suhde on siis 0/0, mutta 0/0 on asetettu y/x:n ilmauksena. Huomautan vain ohimennen, että tämä kahden hävinneen suureen suhde, niiden häviämisen momentin toteaminen jonakin pysyvänä, on ristiriita; mutta tämä voi häiritä meitä yhtä vähän kuin se on häirinnyt matematiikkaa yleensä kohta parin vuosisadan aikana. Mitä muuta olen siis tehnyt kuin kieltänyt luvut x ja y, vaikka en tosin olekaan kieltänyt niitä niin, etten enää piittaisi niistä, kuten metafysiikka kieltää, vaan kieltänyt ne asiaintilaa vastaavalla tavalla? Edessäni olevissa kaavoissa tai yhtälöissä x ja y:n asemesta minulla on siis niiden kieltäminen dx ja dy. Näillä kaavoilla suoritan nyt edelleen laskelmia, käsittelen dx:ää ja dy:tä todellisina, vaikka tosin määrättyjen poikkeuslakien alaisina suureina, ja eräässä määrätyssä kohdassa kiellän kieltämisen, ts. integroin differentiaalikaavan, saan dx:n ja dy:n asemesta jälleen todelliset suureet x ja y, ja näin tehdessäni en pelkästään palaa takaisin siihen, missä olin aloittaessani, vaan olen täten ratkaissut tehtävän, jonka ratkaisua tavallinen geometria ja algebra olisivat saaneet kenties turhaan yrittää.

Historiakaan ei muodosta poikkeusta. Kaikki kulttuurikansat aloittavat maan yhteisomistuksesta. Kaikilla kansoilla, jotka jo ovat sivuuttaneet määrätyn alkuperäisen asteen, tulee tästä yhteisomistuksesta maanviljelyksen edelleen kehittyessä tuotannon kahle. Se kumotaan, kielletään: lyhyempien tai pitempien väliasteiden jälkeen se muuttuu yksityisomistukseksi. Mutta korkeammalla, maan yksityisomistuksen itsensä aikaansaamalla maanviljelyksen kehitysasteella tulee yksityisomistuksesta vuorostaan tuotannon kahle — kuten nyt on sekä pien- että suurmaanomistuksen laita. Vaatimus, että yksityisomistus on myös kiellettävä, muutettava jälleen yhteisomaisuudeksi, astuu välttämättä esiin. Mutta tämä vaatimus ei merkitse vanhan, alkuperäisen yhteisomistuksen palauttamista jälleen, vaan paljon korkeamman, kehittyneemmän yhteisomistuksen muodon säätämistä, muodon, joka ei suinkaan ole tuotannon esteenä, vaan päinvastoin vasta vapauttaa sen kahleistaan ja antaa sille mahdollisuuden käyttää täysin määrin hyväkseen uudenaikaisia kemiallisia löytöjä ja mekaanisia keksintöjä.

Tai toinen esimerkki: antiikin filosofia oli alkuperäistä, luontoperäistä materialismia. Sellaisena se ei kyennyt selvittämään ajattelun suhdetta materiaan. Mutta kun tämän selvittäminen tuli välttämättömäksi, jouduttiin oppiin, jonka mukaan sielu on erotettavissa ruumiista, sitten väitteeseen sielun kuolemattomuudesta ja vihdoin monoteismiin. Idealismi siis kielsi vanhan materialismin. Mutta filosofian edelleen kehittyessä kävi idealismikin kestämättömäksi ja nykyaikainen materialismi kieltää sen. Nykyaikainen materialismi, tämä kieltämisen kieltäminen, ei ole pelkkää vanhan materialismin uudestisyntymistä, se liittää tämän jättämälle vankalle perustalle filosofian ja luonnontieteiden kaksituhatvuotisen kehityksen samoin kuin itse tämän kaksituhatvuotisen historian koko ajatussisällön. Se ei yleensä ole enää mitään filosofiaa, vaan yksinkertaisesti maailmankatsomus, joka pätee ja vaikuttaa todellisissa tieteissä eikä missään erillisessä tieteentieteessä. Filosofia on tässä siis »kumottu», ts. sekä »voitettu että säilytetty»; voitettu muotonsa puolesta, säilytetty todellisen sisältönsä puolesta. Missä herra Dühring näkee vain »sanaleikkiä» on siis tarkemmin katsottaessa olemassa todellista sisältöä.

Lopuksi: ei edes Rousseaun oppi tasa-arvosta, josta Dühringin oppi on vain kalpea, väärennetty kopio, tullut toimeen turvautumatta hegeliläisen kieltämisen kieltämisen kätilönapuun — ja vieläpä lähes kaksikymmentä vuotta ennen Hegelin syntymää.[72] Ja kaukana siitä, että Rousseaun oppi häpeäisi tätä, se kantaa jo ensimmäisessä esityksessään milteipä korskeillen dialektisen alkuperänsä leimaa kaikkien nähtävänä. Luonnollisessa ja villissä tilassaan ihmiset olivat tasa-arvoisia; ja kun Rousseau pitää jo puhekieltä luonnontilan häiriytymisenä, on hän aivan oikeassa ulottaessaan tasa-arvon yhden ja tietyn eläinlajin puitteissa niin pitkälti kuin tätä lajia esiintyy, myöskin näihin eläinihmisiin, jotka Haeckel äskettäin hypoteettisesti luokitteli alalaeiksi, puhekyvyttömiksi eläinihmisiksi.[73] Näillä tasa-arvoisilla eläinihmisillä oli kuitenkin muihin eläimiin verraten yksi ominaisuus: kyky täydellistyä, kehittää itseään edelleen; ja tästä tuli eriarvoisuuden syy. Rousseau pitää siis eriarvoisuuden syntymistä edistyksenä. Mutta tämä edistys oli ristiriitaista, se oli samalla taka-askel:

»Kaikki seuraavat edistysaskeleet» (pois alkutilasta) »olivat samoin askelia näennäisesti ihmisyksilön täydellistymisen,[74] mutta tosiasiassa ihmissuvun rappeutumisen[75] suuntaan. Metallien muokkaus ja maanviljelys olivat ne kaksi taitoa, joiden keksiminen aikaansai tämän valtavan vallankumouksen» (korpien muuttumisen viljelysmaiksi, mutta myöskin omistusoikeuden kautta syntyneen köyhyyden ja orjuuden). »Runoilijan silmillä katsoen kulta ja hopea, filosofin silmillä katsoen rauta ja vilja sivistivät ihmiset[76] ja veivät perikatoon ihmissuvun.[77]»

Jokainen uusi sivistyksen edistysaskel on samalla eriarvoisuuden uusi edistysaskel. Kaikki laitokset, jotka kehittynyt yhteiskunta luo itselleen, muuttuvat sivistyksen myötä alkuperäisen tarkoituksensa vastakohdaksi.

»Kiistämätön ja kaiken valtio-oikeuden peruslaki on se, että kansat asettivat ruhtinaansa turvaamaan vapauttansa, eivät sitä tuhoamaan.»

Ja kuitenkin näistä ruhtinaista tulee väistämättä kansojen sortajia, ja he lisäävät tätä sortoa siihen pisteeseen saakka, jossa äärimmilleen kärjistetty eriarvoisuus muuttuu taas vastakohdakseen, tasa-arvon syyksi: despootin edessä kaikki ovat tasaveroisia, nimittäin nollan veroisia.

»Tässä on eriarvoisuuden äärimmäinen aste, se loppupiste, joka sulkee ympyrän ja koskettaa alkupistettä, josta lähdimme:[78] tässä kaikista yksityisistä ihmisistä tulee tasa-arvoisia, koska he eivät ole minkään arvoisia, ja koska alamaisilla ei ole mitään muuta lakia kuin hallitsijan tahto.» Mutta despootti on herra vain niin kauan kuin hänellä on käytettävissään väkivalta, ja sen tähden hän ei voi »valittaa väkivaltaa silloin kuin hänet ajetaan pois... Väkivalta piti hänet vallassa, väkivalta kumoaa hänet, kaikki käy oikeata luonnollista kulkuaan.»

Näin siis eriarvoisuus muuttuu jälleen tasa-arvoisuudeksi, mutta ei enää puhekyvyttömien alkuihmisten vanhaksi luontoperäiseksi tasa-arvoksi, vaan korkeammaksi, yhteiskuntasopimuksen ilmaisemaksi tasa-arvoksi. Sortajista tulee sorrettuja. Se on kieltämisen kieltämistä.

Havaitsemme siis jo Rousseaulla paitsi ajatuksen kulkua, joka on aivan samanlainen kuin Marxin »Pääomassaan» noudattama, myöskin yksityiskohdissa kokonaisen sarjan samanlaisia dialektisiä käänteitä kuin mitä Marx käytti: prosessit, jotka ovat luonnostaan vastakohtaisia, sisältävät jonkin ristiriidan; jonkin äärimmäisyyden muuttumisen vastakohdakseen; vihdoin kaiken ytimenä kieltämisen kieltämisen. Kun siis Rousseau ei vielä vuonna 1754 voinut puhua Hegel-slangia, oli hän kuitenkin jo 16 vuotta ennen Hegelin syntymää saanut aika pahan hegeliläisen tartunnan, oli ristiriitadialektiikan, logos-opin, teologiikan jne, saastuttama. Ja kun herra Dühring Rousseaun tasa-arvo-oppia mataloittaen temppuilee noilla kahdella miehellään, hän onkin jo kaltevalla pinnalla, jota pitkin hän auttamatta liukuu kieltämisen kieltämisen syliin. Tilaa, jossa noiden kahden miehen tasa-arvo kukoistaa ja joka myöskin esitetään ihannetilaksi, nimitetään »Filosofian kurssin» sivulla 271 »alkutilaksi». Mutta tämän alkutilan kumoaa sivulla 279 välttämättömästi »ryöstöjärjestelmä» — ensimmäinen kieltäminen. Nyt olemme kuitenkin päässeet todellisuusfilosofian ansiosta siihen saakka, että kumoamme tämän ryöstöjärjestelmän ja asetamme sen tilalle herra Dühringin keksimän tasa-arvoon perustuvan talouskommuunin — kieltämisen kieltämisen, tasa-arvon korkeammalla asteella. Hupaisa, näköpiiriä avuliaasti avartava näytelmä: herra Dühring tekee korkeimman omakätisesti kuolemansynnin, kieltämisen kieltämisen!

Mitä siis on kieltämisen kieltäminen? Erittäin yleinen ja juuri siksi ylen laajalti vaikuttava ja tärkeä luonnon, historian ja ajattelun kehityslaki; laki, joka pitää paikkansa, kuten olemme nähneet, eläin- ja kasvimaailmassa, geologiassa, matematiikassa, historiassa ja filosofiassa, ja johon herra Dühringin itsensäkin kaikesta vastaan haraamisestaan huolimatta itse tietämättään täytyy lopulta päätyä. On ilman muuta selvää, että siitä erityisestä kehitysprosessista, jonka esimerkiksi ohranjyvä läpikäy jyvän itämisestä hedelmää kantavan korren kuolemiseen, en vielä sano mitään sanoessani, että se on kieltämisen kieltämistä. Sillä koska myös integraalilaskenta on niin ikään kieltämisen kieltämistä, minä tällä yleisväittämällä väittäisin vain sellaista järjettömyyttä, että jokin ohranjyvän elinprosessi on integraalilaskentaa, tai, jos niin haluatte, sosialismia. Mutta juuri tämän nuo metafyysikot jatkuvasti panevat dialektiikan tiliin. Kun sanon kaikista näistä prosesseista, että ne ovat kieltämisen kieltämistä, kokoan ne kaikki tämän yhden liikelain alaisiksi ja jätän juuri tämän vuoksi huomiotta kunkin yksittäisen erikoisprosessin erityisyydet. Dialektiikkahan ei ole muuta kuin tiedettä luonnon, ihmisyhteiskunnan ja ajattelun yleisistä liike- ja kehityslaeista.

Nyt voidaan kuitenkin väittää vastaan: tässä tapahtunut kieltäminen ei ole lainkaan oikeata kieltämistä: minä kiellän ohranjyvän silloinkin, kun jauhan sen, hyönteisen silloin kun poljen sen kuoliaaksi, positiivisen suureen a silloin kun vedän viivan sen ylitse jne. Tai minä kiellän lauseen: ruusu on ruusu, sanomalla: ruusu ei ole mikään ruusu; ja mitä siitä muka tulisi, kun uudelleen kiellän tämän kieltämisen sanomalla: ruusu on sittenkin ruusu? — Tällaiset vastaväitteet ovat tosiaankin metafyysikkojen päätodisteita dialektiikkaa vastaan, ja aivan heidän ajattelunsa rajoittuneisuuden arvoisia. Kieltäminen dialektiikassa ei ole samaa kuin sanoa vain »ei», tai jonkin esineen julistaminen olemattomaksi, tai sen tuhoaminen jollain tavoin. Jo Spinoza sanoi: Omnis determinatio est negatio, jokainen rajoittaminen tai määritteleminen on samalla kieltämistä.[79] Ja sitä paitsi kieltämisen tavan määrää tässä ensiksi prosessin yleinen ja toiseksi sen erikoinen luonne. Minä en saa ainoastaan kieltää, minun on myös kumottava tämä kieltäminen. Minun on siis tehtävä ensimmäinen kieltäminen siten, että toinen jää tai tulee mahdolliseksi. Kuinka? Aina kunkin yksityisen tapauksen erikoisen luonteen mukaisesti. Jos jauhan ohranjyvän, jos murskaan hyönteisen, olen kyllä suorittanut ensimmäisen toimituksen, mutta tehnyt toisen mahdottomaksi. Kullakin oliolla on siis oma erikoinen tapansa tulla kielletyksi niin, että siitä on tuloksena kehitys, ja sama pätee jokaiseen mielteen tai käsitteen lajiin. Laskettaessa äärettömän pienillä luvuilla tapahtuu kieltäminen toisin kuin laskettaessa positiivisia potensseja negatiivisista juurista. Tämä on opittava kuten kaikki muukin. Pelkästään sillä tiedolla, että ohrankorsi ja äärettömän pienten lukujen laskeminen ovat kieltämisen kieltämisen alaisia, en voi tuloksellisesti viljellä ohraa, en differentioida enkä integroida, yhtä vähän kuin ilman muuta osaisin soittaa viulua pelkästään tuntemalla ne lait, joiden mukaan kielten mittasuhteet määräävät sävelen. — On toki selvää, että sellaisesta kieltämisen kieltämisestä, joka lapsellisesti askartelee vuoroin a:n kirjoittamisella ja sen jälkeen sen pyyhkimisellä, tai vuorotellen väittämällä että ruusu on ruusu ja että se ei ole ruusu, ei selvene mikään muu kuin tuollaisen askartelijan oma typeryys. Ja kuitenkin metafyysikot tahtovat opettaa meille, että jos kerran tahdomme suorittaa kieltämisen kieltämisen, tuollainen muka on juuri se oikea tapa.

Kukaan muu kuin herra Dühring ei siis taaskaan mystifioi meitä väittäessään, että kieltämisen kieltäminen on muka Hegelin keksimä, uskonnon alalta lainaama syntiin lankeemus- ja lunastustarinalle rakentuva analogialeikki. Ihmiset ovat ajatelleet dialektisesti jo kauan ennen kuin he tiesivät, mitä dialektiikka on, samoin kuin he puhuivat proosaa jo aikoja ennen kuin syntyi nimitys »proosa».[80] Hegel vain ensimmäisenä muotoili kieltämisen kieltämisen lain, joka toteutuu luonnossa ja historiassa, ja myös meidän aivoissamme tiedostamattomasti kunnes se tiedostetaan. Ja kun herra Dühring itse tahtoo harjoittaa sen käyttöä kaikessa hiljaisuudessa, mutta ei vain voi sietää sen nimeä, niin etsiköön sille paremman nimen. Jos hän taas haluaa karkoittaa ajattelusta itse asian, niin olkoon ystävällinen ja karkoittakoon sen ensin luonnosta ja historiasta ja keksiköön matematiikan, jossa -a × -a ei ole +a2, ja jossa differentiointi ja integrointi on sakon uhalla kielletty.

 

XIV. Loppupäätelmä

Olemme käsitelleet loppuun filosofian. Mitä muita tulevaisuudenfantasioita »Kurssiin» sisältyi, sen käsittelemme tarkastellessamme Dühringin suorittamaa sosialismin mullistusta.

Mitä herra Dühring meille lupasi? Kaiken. Ja mitä hän on pitänyt? Ei yhtään mitään. »Todellisen ja sen mukaisesti luonnon ja elämän todellisuuteen tähtäävän filosofian ainekset», »ankaran tieteellinen maailmankatsomus», »järjestelmää luovat ajatukset» ja kaikki muut herra Dühringin kovaäänisin puheenkääntein mainostamat herra Dühringin saavutukset osoittautuivat pelkäksi huijaukseksi, missä ikinä niihin kävimmekään käsiksi. Maailmanskematiikka, joka »lainkaan luopumatta ajatuksen syvyydestä on varmasti todennut olemisen perusmuodot», olikin perin pintapuolinen kopio Hegelin logiikasta ja omaksui viimeksi mainitun tavoin sen harhauskon, että nämä »perusmuodot» tai loogiset kategoriat ovat salaperäisesti olemassa jossakin ennen maailmaa ja maailman ulkopuolella, johon niitä pitää »soveltaa». Luonnonfilosofia tarjosi meille kosmogoniaa, oppia maailman synnystä, jonka lähtökohtana on »materian oman itsensä kaltainen olotila», tila, joka on kuviteltavissa vain siinä, missä vallitsee toivoton sekasotku materian ja liikkeen yhteydessä ja kuviteltavissa sitä paitsi vain sillä edellytyksellä, että oletetaan joku maailman ulkopuolella oleva jumala, joka yksin voi saattaa tämän olotilan liikkeen tilaksi. Orgaanista luontoa käsitellessään täytyi todellisuusfilosofian, hylättyään ensin Darwinin toteaman olemassaolotaistelun ja luonnollisen valinnan »palasina inhimillisyyttä vastaan tähdättyä eläimellisyyttä», päästää nämä molemmat jälleen sisälle takaoven kautta ja selittää ne luonnossa vaikuttaviksi, vaikkakin toisarvoisiksi tekijöiksi. Biologian alalla se sai lisäksi tilaisuuden todistaa niin suuren tietämättömyytensä, että sen veroista täytyisi etsiä lyhty kädessä jopa sivistyneiden säätyjen tyttärienkin keskuudesta, nyt kun on mahdotonta välttyä tutustumasta kansantajuisiin tieteellisiin esityksiin. Mataloittaessaan moraalin ja oikeuden alalla Rousseaun oppia todellisuusfilosofia ei onnistunut yhtään paremmin kuin aiemmin Hegelin oppia mataloittaessaan, ja oikeustieteen suhteen se osoitti kaikesta päinvastaisen vakuuttamisesta huolimatta tietämättömyyttä, jollaista vain harvoin voinee tavata vanhapreussilaisten tusinajuristien keskuudessa. Filosofia, »joka ei tunnusta mitään pelkästään näennäistä horisonttia», tyytyy juridisella alalla siihen todelliseen horisonttiin, joka lankeaa yhteen Preussin maaoikeuden pätevyyspiirin kanssa. »Ulkoisen ja sisäisen luonnon maita ja taivaita», jotka tämä filosofia valtavassa mullistavassa liikkeessään lupasi meille avata, odotamme yhä vielä, emmekä suinkaan ole lakanneet odottamasta »perimmäisiä lopullisia totuuksia» ja »absoluuttisesti perustavia tosiasioita». Filosofi, jonka ajatustapa »sulkee pois kaiken taipumuksen subjektiivisesti rajoitettuun maailmankäsitykseen», osoittaakin olevansa paitsi, kuten on tullut todistetuksi, perin puutteellisten tietojensa, rajoitetun metafyysisen ajatustapansa ja narrimaisen itsensä ylistelyn subjektiivisesti rajoittama, myöskin penikkamaisten oikkujen kahlitsema. Hän ei kykene laatimaan todellisuusfilosofiaansa tyrkyttämättä vastenmielisyyttään tupakkaa, kissoja ja juutalaisia kohtaan yleispätevänä lakina koko muulle ihmiskunnalle, juutalaiset mukaan lukien. Hänen »tosi kriittinen katsantokantansa» muiden ihmisten suhteen on sitä, että hän vavahtamatta panee näiden suuhun asioita, joita nämä eivät ole koskaan sanoneet, vaan jotka ovat herra Dühringin itsensä tehtailemia. Hänen laajat vuolaan almuvellin tapaiset jaarittelunsa[81] poroporvarillisista aiheista, kuten elämän arvo ja elämännautinnon paras tapa, ovat filisterimäisyydessään senlaatuisia, että ne myös selittävät hänen kiukkunsa Goethen Faustia kohtaan. Olihan näet aivan anteeksiantamatonta, että Goethe otti sankarikseen siveettömän Faustin sen sijaan että olisi valinnut siksi ensimmäisen todellisuusfilosofin, Wagnerin.[82] — Lyhyesti: todellisuusfilosofia osoittautuu, kokonaisuudessaan otettuna, käyttääksemme Hegelin sanontaa, »saksalaisen valistelufilosofian laihimmaksi vaahdoksi», valistelun, jonka ohutta ja läpinäkyvää typeryyttä saostavat ja sumentavat vain siihen sekoitetut oraakkelimaiset lauseparret. Ja luettuamme kirjan loppuun asti olemme aivan yhtä viisaita kuin ennenkin, ja meidän on pakko myöntää, että »uusi ajattelutapa», »perusteita myöten omaperäiset tulokset ja katsomukset» sekä »järjestelmää luovat ajatukset» ovat kyllä tarjonneet meille erilaisia uusia järjettömyyksiä, mutta ei yhtään riviä, josta olisimme voineet jotakin oppia. Ja tämä mies, joka ylistää tavaraansa rummuin ja trumpetein kaikkein tavanmukaisimman markkinoiden helppoheikin tyyliin, mutta jonka suurien sanojen takana ei ole mitään, ei yhtään mitään, — tämä mies rohkenee nimitellä silmänkääntäjiksi sellaisia miehiä kuin Fichte, Schelling ja Hegel, joista pieninkin sentään on jättiläinen häneen itseensä verrattuna. Silmänkääntäjä tosiaan — mutta kuka?

 


Kirjoittajan huomautukset:

[1*] Sen jälkeen kun kirjoitin yllä olevan, näyttää asia jo saaneen vahvistuksen. Mendelejevin ja Boguskin tarkemmilla kojeilla suorittamien tutkimusten mukaan[32] kaikilla varsinaisilla kaasuilla on muuttuva suhde paineen ja tilavuuden välillä; vedyn laajentumiskerroin oli positiivinen kaikkien tähän asti kokeiltujen paineiden alaisena (tilavuus väheni hitaammin kuin paine lisääntyi); ilmakehän ilmaa ja muita tutkittuja kaasuja tarkasteltaessa voitiin kullekin määrätä paineen nollapiste siten, että pienemmän paineen alaisena laajenemiskerroin oli positiivinen, suuremman alaisena negatiivinen. Käytännössä vieläkin sovelias Boylen laki kaipaa siis täydentämistä useiden erikoislakien avulla. (Tiedämme nyt — 1885 — myös, ettei yleensä ole olemassakaan mitään »aitoja» kaasuja. Ne on kaikki kyetty muuttamaan nestemäisiksi.)

[2*] Tämän nykyisten tasa-arvokäsitysten johtamisen porvarillisen yhteiskunnan taloudellisista edellytyksistä on ensinnä esittänyt Marx »Pääomassa».

 


Toimituksen viitteet:

[1] G. W. F. Hegel. Encyclopädie der philosophischen Wissenschaften im Grundrisse (Filosofian lyhyt ensyklopedia), Heidelberg 1817. Tämä teos koostuu kolmesta osasta: 1) logiikka, 2) luonnon filosofia, 3) hengen filosofia.
Kirjoittaessaan Anti-Dühringiä Engels käytti Hegelin töitä pääasiallisesti Teoksista, jotka Hegelin oppilaat julkaisivat hänen kuolemansa jälkeen. Toim.

[2] »Hegelin koulukunnan ikuiseksi juutalaiseksi» Engels nimittää Micheletiä nähtävästi tämän järkkymättömästä uskollisuudesta pintapuolisesti ymmärretylle hegeliläisyydelle. Esimerkiksi vuonna 1876 Michelet alkoi julkaista viisiosaista Filosofian järjestelmää, jonka rakenne noudatti Hegelin Ensyklopedian rakennetta. Ks. C. L. Michelet. Das System der Philosophie als exacter Wissenschaft enthaltend Logik, Naturphilosophie und Geistesphilosophie (Eksaktisena tieteenä olevan filosofian järjestelmä, johon kuuluvat logiikka, luonnonfilosofia ja hengenfilosofia), 1.–5. osat, Berliini 1876–1881).
Ikuinen juutalainen eli Ahasverus, keskiaikaisen tarun sankari. Kristusta vastaan tekemästä rikkomuksesta Ahasverus tuomittiin ikuisesti vaeltamaan. Toim.

[3] Valmistaessaan 1885 Anti-Dühringin toista painosta Engels aikoi antaa tähän kohtaan selityksen, jonka luonnoksen (»Matematiikan äärettömän esikuvista todellisessa maailmassa») hän myöhemmin liitti Luonnon dialektiikkaan (ks. F. Engels. Luonnon dialektiikka, s. 327–335). Toim.

[4] Vihjaus preussilaisten orjamaiseen nöyryyteen. He hyväksyivät perustuslain, jonka kuningas antoi 5. joulukuuta 1848 Preussin perustavan kokouksen hajottamisen vhteydessä. Perustuslain, jonka laatimiseen osallistui taantumuksellinen ministeri Manteuffel, Fredrik Vilhelm IV hyväksyi lopullisesti 31. tammikuuta 1850. Toim.

[5] Ks. Hegel. Encyclopädie der philosophischen Wissenschaften, 188. §; Wissenschaft der Logik, 3. kirja, 1. osasto, 3. luku, pykälä olemassaolevan olemisen päätelmän neljännestä kaavasta ja 3. osasto, 2. luku, pykälä väitelmästä. Toim.

[6] Anti-Dühringin ensimmäisessä jaksossa kaikki viittaukset sivuihin tarkoittavat Dühringin kirjaa Filosofian kurssi. Toim.

[7] Engels luettelee Euroopan sotien suurimpia taisteluja Euroopan sodissa 19. vuosisadalta.
Austerlitzin taistelu 2. joulukuuta 1805 toisaalta venäläisten ja itävaltalaisten ja toisaalta ranskalaisten joukkojen välillä päättyi Napoleon I voittoon.
Jenan taistelu 14. lokakuuta 1806 Napoleonin johtaman Ranskan armeijan ja preussilaisten joukkojen välillä päättyi Preussin armeijan tappioon. Taistelun jälkeen Preussi antautui napoleonilaiselle Ranskalle.
Königgrätzin (nyk. Hradec Králové) taistelu 3. heinäkuuta 1866 Böömissä toisaalta itävaltalaisten ja saksilaisten joukkojen ja toisaalta preussilaisten joukkojen välillä oli ratkaiseva taistelu Itävallan ja Preussin sodassa 1866, joka päättyi Preussin voittoon. Taistelu tunnetaan myös nimellä Sadowan taistelu.
Sedanin taistelu 1.–2. syyskuuta 1870, jossa Preussin joukot aiheuttivat tappion ranskalaiselle Mac-Mahonin johtamalle armeijalle ja pakottivat sen antautumaan, oli ratkaiseva taistelu Ranskan ja Preussin sodassa 1870–1871. Toim.

[8] G. W. F. Hegel. Wissenschaft der Logik (Logiikka), Nürnberg 1812–1816. Teos koostuu kolmesta kirjasta: 1) objektiivinen logiikka, oppi olemisesta (julkaistu 1812); 2) objektiivinen logiikka, oppi olemuksesta (julkaistu 1813); 3) subjektiivinen logiikka eli oppi käsitteestä (julkaistu 1816). Toim.

[9] Hegel. Encyclopädie der philosophischen Wissenschaften, 94. §. Toim.

[10] Kant. Critik der reinen Vernunft, Riga 1781, S. 426–433. Toim.

[11] Kysymyksessä ovat Dühringin hyökkäilyt suuren saksalaisen matemaatikon K. F. Gaussin epäeuklidisen geometrian, moniuloitteisen avaruuden geometrian rakennetta koskevia aatteita vastaan. Toim.

[12] — pääsanan ja sen määräyksen välinen ristiriita, esim. »pyöreä neliö» tai »puinen rauta». Toim.

[13] Ks. Hegel. Wissenschaft der Logik, 2. kirja, »Oppi olemuksesta», alku. Toim.

[14] Ajatuksen liikkeen häviämättömyydestä Descartes esitti Traktaatissa valosta (vuosina 1630–1633 kirjoitetussa ja hänen kuolemansa jälkeen 1664 julkaistussa teoksen ensimmäisessä osassa »Maailma») ja hänen kirjeessään de Bonnelle huhtikuun 30. päivältä 1630. Tämä ajatus on esitelty täydellisemmin kirjassa: R. Des-Cartes. Principia Philosophiae (Filosofian alkeet), Amsterdam 1644, toinen osa, 36. §. Toim.

[15] Sanaleikki: Eselsbrücke tarkoittaa »aasinsiltaa» sekä tehtävän suorittamista helpottavaa apukeinoa (koululaisten kielessä). Toim.

[16] Kopernikuksen maailmanjärjestyksestä, Engels kirjoitti 1886 teoksessaan Ludwig Feuerbach ja klassisen saksalaisen filosofian loppu seuraavaa: »Kopernikuksen aurinkokuntajärjestelmä oli kolmesataa vuotta hypoteesi, josta voitiin lyödä vetoa sata, tuhat, kymmenentuhatta yhtä vastaan, mutta kuitenkin vasta hypoteesi. Mutta kun tämän järjestelmän tarjoamien todisteiden nojalla Leverrier ei ainoastaan osoittanut, että täytyi olla olemassa eräs tuntematon kiertotähti, vaan laski vielä paikankin, missä tämän kiertotähden piti taivaalla sijaita, ja kun Galle sitten todellakin löysi tämän kiertotähden, niin Kopernikuksen järjestelmä oli todistettu oikeaksi.» (ks. F. Engels, Ludwig Feuerbach ja klassisen saksalaisen filosofian loppu. Kiertotähti Neptunuksen, josta tässä on kysymys, löysi 1846 Berliinin observatorion havainnontekijä Johann Galle. Toim.

[17] Sanaleikki: Widerspruch »ristiriita», Widersinn »järjettömyys». Toim.

[18] Rosinante, Don Quijoten ratsu Cervantesin romaanissa Don Quijote. Toim.

[19] Täsmennettyjen tietojen mukaan 100°:ssa veden muuntumislämpö on 538,9 grammakaloria. Toim.

[20] Ks. Luku V. Luonnonfilosofia. Aika ja avaruus. Toim.

[21] Ks. Luku IV. Maailmanskematiikka. Toim.

[22] Valmistaessaan 1885 Anti-Dühringin toista painosta Engels aikoi antaa tähän kohtaan selityksen, jonka luonnoksen »Mekaanisesta luonnonkäsityksestä» hän liitti Luonnon dialektiikan aineistoihin (F. Engels. Luonnon dialektiikka, s. 308–314). Toim.

[23] Ch. Darwin. The Origin of Species by Means of Natural Selection, or the Preservation of Favoured Races in the Struggle for Life. (Lajien synty luonnollisen valinnan kautta eli luonnon suosimien rotujen säilyminen taistelussa olemassaolosta), 6. painos, Lontoo 1872, s. 428); kursivointi Engelsin. Tämä on kirjan viimeinen painos, johon Darwin teki lisäyksiä ja korjauksia. Kirjan ensimmäinen painos nimellä »On the Origin of Species» etc. (Lajien synty jne.) ilmestyi Lontoossa 1859.
Alempana sivulla 256 puhuessaan Darwinin opista Engels pitää lähtökohtana viimeistä painosta. Toim.

[24] E. Haeckel, Natürliche Schöpfungsgeschichte. Gemeinverständliche wissenschaftliche Vorträge über die Entwickelungslehre im Allgemeinen und diejenige von Darwin, Goethe und Lamarck im Besonderen (Luonnollinen luomishistoria. Yleistajuisia tieteellisiä luentoja polveutumisopista yleensä ja eritoten Darwinin, Goethen ja Lamarckin polveutumisopista), 4. painos, Berliini 1873. Kirjan ensimmäinen painos ilmestyi Berliinissä 1868.
Protislit, Haeckelin luokittelun mukaan laaja alkueliöiden ryhmä, johon kuuluvat sekä yksisoluiset että soluttomat eliöt ja joka muodostaa orgaanisen luonnon kolmannen valtakunnan rinnan kahden monisoluisten (kasvien ja eläinten) muodostaman valtakunnan kanssa.
Moneerit, Haeckelin mukaan tumaton ja kerrassaan rakenteeton valkuaisainekokkare, jolle ovat ominaisia kaikki elintoiminnat: ravinnonotto, liikunta, ärsyyntyvyys, lisääntyminen. Haeckel jakoi moneerit alkuperäisiin, nykyään sukupuuttoon kuolleisiin moneereihin, jotka olivat alkusynnyn tuloksena syntyneitä (archigoniset moneerit), ja nykyisiin, vielä eläviin moneereihin. Edelliset olivat orgaanisen luonnon kolmen valtakunnan kehityksen lähtökohta. Solu on kehittynyt archigonisesta moneerista. Jälkimmäiset kuuluvat protisteihin ja muodostavat sen ensimmäisen, alkeellisimman luokan. Haeckelin mukaan nykyisiä moneereja edustavat eri lajit: Protamoeba primitiva, Protomyxa aurantiaca, Bathybius Haeckelii.
Haeckel otti käyttöön termit »protistit» ja »moneerit» 1866 kirjassaan Generell Morphologie der Organismen (Eliöiden yleinen morfologia), mutta ne eivät vakiintuneet. Haeckelin protisteina pitämät eliöt luokitellaan nykyään joko kasveiksi tai eläimiksi. Moneerien olemassaolo ei ole tullut todistetuksi. Itse yleisaate solurakenteisten eliöiden kehityksestä solua edeltäneistä muodostelmista sekä ajatus alkuperäisten elävien olentojen luokittelusta kasveiksi ja eläimiksi ovat saaneet yleisen tunnustuksen. Toim.

[25] Nibelungin sormus, Richard Wagnerin monumentaalinen oopperasarja, johon kuuluu neljä musiikkinäytelmää: Reininkulta, Valkyyria, Siegfried ja Jumalten tuho. Vuonna 1876 näytelmällä Nibelungin sormus avattiin Wagnerin teatteri Bayreuthissa.
»Tulevaisuuden komponistiksi» Engels nimittää tässä leikillä Wagneria, jonka musiikkia Wagnerin vastustajat nimittivät ironisesti »tulevaisuuden musiikiksi», mihin antoi aihetta hänen kirjansa Tulevaisuuden taideteos (R. Wagner. Das Kunstwerk der Zukunft, Leipzig 1850). Toim.

[26] Eläinkasvit (Pflanzentiere), näin nimitettiin 1500-luvulta alkaen selkärangattomien eläinten ryhmää (pääasiallisesti sienieläimiä ja onteloeläimiä), joiden eräitä piirteitä pidettiin kasveille ominaisina (esim. alustaansa kiinnittyminen). Siksi eläinkasveja pidettiin kasvien ja eläinten välimuotona. 1800-luvun puolivälistä termiä käytettiin onteloeläimet-termin synonyymina. Nykyään sana on jäänyt pois käytöstä. Toim.

[27] Mainittu luokittelu ori annettu kirjassa: T. H. Huxley. Lectures on the Elements of Comparative Anatomy (Luentoja vertailevan anatomian elementeistä, Lontoo 1864, 5. luento). Tähän luokitteluun pohjautuu H. A. Nicholsonin kirja Eläintieteen käsikirja (ensimmäinen painos ilmestyi 1870), jota Engels käytti Anti-Dühringiä kirjoittaessaan. Toim.

[28] — lajitunnusmerkki. Toim.

[29] Trauben keinotekoiset solut, epäorgaanisia muodostumia, elävien solujen malleja, joilla on kyky jäljitellä aineenvaihduntaa ja kasvua ja joiden avulla tutkitaan erinäisiä elollisten ilmiöiden puolia. Niitä kehitti saksalainen kemisti ja fysiologi M. Traube sekoittamalla kolloidiliuoksia. Traube teki selostuksen kokeistaan 23. syyskuuta 1874 saksalaisten luonnontutkijoiden ja lääkäreiden 47. kongressissa Breslaussa. Marx ja Engels arvostivat korkealle Trauben löytöä (ks. 18. kesäkuuta 1875 päivättyä Marxin kirjettä P. L. Lavroville ja 21. tammikuuta 1877 päivättyä kirjettä W. A. Freundille). Toim.

[30] — Olkoon menneeksi! Toim.

[31] Ks. VIII. Luonnonfilosofia. Orgaaninen maailma (loppu) (kohta) Toim.

[32] Engels kertoo tässä »Nature» -aikakausjulkaisussa 16. marraskuuta 1876 julkaistun kirjoituksen sisällöstä. Siinä kerrottiin D. I. Mendelejevin puheesta, jonka hän piti 3. syyskuuta 1876 Varsovassa venäläisten luonnontutkijoiden ja lääkäreiden 5. edustajakokouksessa. Mendelejev kertoi yhdessä J. J. Boguskin kanssa 1875–1876 suorittamiensa Boyle–Mariotten lain tarkastusta koskevien kokeiden tuloksista.
Tämän selityksen Engels kirjoitti nähtävästi lukiessaan Anti-Dühringin kyseisen luvun korrehtuuria. Tämä luku julkaistiin »Vorwärts»-lehdessä 28. helmikuuta 1877. Selityksen suluissa olevan loppuosan Engels lisäsi vuonna 1885 valmistellessaan Anti-Dühringin toista painosta. Toim.

[33] Ks. Johdanto. II. Mitä herra Dühring lupaa. Toim.

[34] Ks. Luku IX. Moraali ja oikeus. Ikuiset totuudet. Toim.

[35] Goethe. Faust, 1. osa, 3. näytös (»Lukukammio»). Toim.

[36] Raamattu, toinen Mooseksen kirja, 20. luku, 15. ja viides Mooseksen kirja, 5. luku, 19. Toim.

[37] Goethe. Faust, 1. osa, 2. ja 3. näytös (»Ulkopuolella kaupunginporttia» ja »Lukukammio»). Toim.

[38] Sanaleikki: für die Katze tarkoittaa »kissalle» sekä »turhaan», »turhaa työtä». Toim.

[39] Rousseaun teos Mietteitä ihmisten eriarvoisuuden alkuperästä ja perusteista kirjoitettiin 1754 ja julkaistiin 1755. (Ks. Johdantoluvun alaviitettä 3). Toim.

[40] Tarkoitetaan M. Stirnerin kirjaa Der Einzige und sein Eigenthum (Ainoa ja hänen omaisuutensa), Leipzig 1845. Marx ja Engels antoivat tälle teokselle murhaavan arvostelun Saksalaisessa ideologiassa (Marx–Engels. Werke. Bd. 3, S. 101–436). Toim.

[41] Kysymyksessä ovat tapahtumat ajalta, jolloin tsaristinen Venäjä valtasi Keski-Aasiaa. Hivan retken aikana 1873 kenraali Kauffmannin käskystä kenraali Golovatsevin johtama venäläisten sotilaiden joukko suoritti heinä–elokuussa rankaisuretken turkmenialaista omudien heimoa vastaan. Retki oli äärimmäisen julma. Peruslähteenä josta Engels on lainannut tiedot näistä tapahtumista, oli nähtävästi Venäjällä olleen amerikkalaisen diplomaatin E. Schuylerin kirja Turkistan. Notes of a Journey in Russian Turkistan, Khokand, Bukhara, and Kuldja. In two volumes. Vol. 2, London 1876, p. 356—359. Toim.

[42] K. Marx. Das Kapital, Bd. 1, 2. Aufl., Hamburg 1872, S. 36 (K. Marx. Pääoma, 1. osa, s. 66). Anti-Dühringissä Engels siteeraa Pääoman 1. osaa toisen saksankielisen painoksen mukaan. Ainoastaan toisen osaston 10. luvussa, kun hän muunteli tätä lukua Anti-Dühringin kolmatta painosta varten, Engels käytti Pääoman 1. osan kolmatta saksankielistä painosta. Toim.

[43] Lassalle pidätettiin helmikuussa 1848. Häntä syytettiin siitä, että hän oli yllyttänyt varastamaan asiapapereita sisältävän lippaan käyttääkseen asiapapereita kreivitär Hatzfeldtin avioerojutussa, jossa hän toimi asianajajana 1846–1854. Lassallen oikeusjuttu oli 5.–11. elokuuta 1848. Valamiesoikeus julisti Lassallen syyttömäksi. Toim.

[44] Code pénal, Ranskan rikoslakikokoelma, joka hyväksyttiin 1810 ja otettiin käyttöön 1811 Ranskassa ja ranskalaisten valloittamilla Saksan länsi- ja lounaisosan alueilla. Siviililakikokoelman ohella se oli voimassa Reinin provinssissa myös sen jälkeen, kun se liitettiin Preussiin vuonna 1815. Toim.

[45] Code Napoléon (Napoleonin lakikokoelma), 1804 hyväksytty Ranskan siviililakikokoelma (Code civil).
Anti-Dühringin tässä kohdassa Engels puhuu Napoleonin lakikokoelmasta laajassa merkityksessä tarkoittaen Napoleonin aikana vuosina 1804–1810 hyväksyttyä viittä lakikokoelmaa: siviililakikokoelmaa, prosessuaalista siviililakikokoelnma, kauppalakikokoelmaa, rikoslakikokoelmaa ja prosessuaalista rikoslakikokoelmaa. Toim.

[46] Siitä että tietämättömyys ei ole todistusperuste, Spinoza puhuu Etiikassaan (ensimmäinen osa, lisäys) vastustaen niitä pappis-teologisen luonnonkäsityksen edustajia, jotka asettivat »jumalan tahdon» kaikkien ilmiöiden alkusyyksi ja joiden ainoana todistuskeinona oli vetoaminen muiden syiden tietämättömyyteen. Toim.

[47] Corpus juris civilis, keisari Justinianuksen aikana 6. vuosisadalla koottu siviililakikokoelma, joka säännösteli varallisuussuhteita Rooman orjayhteiskunnassa. Toim.

[48] Laki syntymisen, avioliiton ja kuoleman pakollisesta rekisteröimisestä siviiiirekisteritoimistossa hyväksyttiin Preussissa Bismarckin aloitteesta. Se vahvistettiin lopullisesti 9. maaliskuuta ja astui voimaan 1. lokakuuta 1874. Helmikuun 6. päivänä 1875 julkaistiin samanlainen laki koko Saksan valtakunnalle. Tämä laki kielsi kirkolta yllä mainitut rekisteröimiset ja täten rajoitti huomattavasti sen vaikutusta ja tuloja. Se oli suunnattu pääasiallisesti katolista kirkkoa vastaan ja oli olennaisena renkaana Bismarckin niin sanotussa »kulttuuritaistelussa» (»kulturkampf»). Toim.

[49] Kysymyksessä ovat Brandenburg, Itä-Preussi, Länsi-Preussi, Poznan, Pommeri ja Sleesia, jotka kuuluivat Preussin kuningaskuntaan vuoden 1815 Wienin kongressiin asti. Näiden maakuntien joukkoon ei kuulunut mm. taloudellisesti, poliittisesti ja kulttuurisesti kehittyneempi Reinin maakunta, joka liitettiin Preussiin 1815. Toim.

[50] Persoonallinen yhtälö, systemaattinen virhe, joka tehdään taivaankappaleen tietyn tason läpäisyhetkeä määriteltäessä. Se riippuu havainnontekijän psyykkisistä ja fysiologisista ominaisuuksista ja läpäisyhetken rekisteröintitavasta. Toim.

[51] Kursivointi Engelsin. Toim.

[52] Hegel, Encyclopädie der philosophischen Wissenschaften, 147. §, lisäys. Toim.

[53] Ks. VIII. Luonnonfilosofia. Orgaaninen maailma (loppu) (kohta). Toim.

[54] Ks. VIII. Luonnonfilosofia. Orgaaninen maailma (loppu) (kohta) ja IX. Moraali ja oikeus. Ikuiset totuudet (kohta). Toim.

[55] Työskennellessään tärkeimmän taloustieteellisen teoksensa parissa Marx muutti moneen otteeseen sen jäsennystä. Alkaen vuodesta 1867, jolloin julkaistiin Pääoman 1. osa, Marxin suunnitelmien mukaan koko teos oli julkaistava kolmena osana, neljänä kirjana, joista 2. ja 3. kirja muodostaisivat toisen osan (K. Marx. Pääoma, 1. osa, s. 18). Marxin kuoleman jälkeen Engels julkaisi 2. ja 3. kirjan toisena ja kolmantena osana. Viimeistä neljättä kirjaa Lisäarvon teoria (Pääoman 4. osa) Engels ei ehtinyt julkaista. Toim.

[56] Vuonna 1867 aikakauslehdessä »Ergänzungsblätter zur Kenntniss der Gegenwart» (3. osa, 3. vihko, s. 182–186) julkaistiin Dühringin arvostelu Marxin Pääoman 1. osasta. Toim.

[57] Ks. K. Marx. Pääoma, 1. osa, s. 281. Toim.

[58] Kursivointi Engelsin. Toim.

[59] Ks. K. Marx. Pääoma, 1. osa, s. 282. Toim.

[60] Ks. IV. Maailmanskematiikka (kohta). Toim.

[61] Ks. K. Marx. Pääoma, 1. osa, s. 299. Toim.

[62] Ks. K. Marx. Pääoma, 1. osa, s. 282. Toim.

[63] Ks. Napoleonin muistelmissa Seitsemäntoista huomautusta Pariisissa 1816 julkaistusta teoksesta Mietteitä sotataidosta, 3. huomautus: Ratsuväki. Julkaistu kirjassa: Mémoires pour servir à l'histoire de France, sous Napoléon, écrits à Sainte-Hélène, par les généraux qui ont partagé sa captivité, et bubliés sur les manuscrits entièrement corrigès de la main de Napoléon (Napoleonin hallinnan aikaista Ranskan historiaa valaisevat muistelmat, jotka Napoleonin vangin kohtalon hänen kanssaan jakaneet kenraalit laativat St. Helenan saarella ja jotka Napoleon omakätisesti toimitti). Kenraali kreivi de Montholonin laatima 1. osa, Pariisi 1823, s. 262. Toim.

[64] Saksan sana aufheben merkitsee mm. sekä jonkin »poistamista», »lakkauttamista», »peruuttamista», että myöskin »säilyttämistä», »talteen panemista». Suom. huom..

[65] Koska tämän sitaatin teksti on annettu Pääoman toisen saksankielisen painoksen (1872) mukaan, se eroaa neljännen saksankielisen painoksen (1890) tekstistä. Toim.

[66] Kursivointi Engelsin. Toim.

[67] Kursivointi Engelsin. Toim.

[68] Ks. K. Marx. Pääoma, 1. osa, s. 83–85. Toim.

[69] Osoittaen Pääoman sivun Engels tarkoittaa toista saksankielistä painosta (1872). Toim.

[70] Eroavuuksista Anti-Dühringissä olevan sitaatin ja neljännen saksankielisen painoksen (1890) kyseisen kohdan välillä ks. alaviitettä 67. Toim.

[71] Eroavuuksista Anti-Dühringissä olevan sitaatin ja neljännen saksankielisen painoksen (1890) kyseisen kohdan välillä ks. alaviitettä 67. Toim.

[72] Tarkoitetaan Rousseaun teosta Mietteitä ihmisten eriarvoisuuden alkuperästä ja perusteista (ks. Johdantoluvun alaviitettä 3), jonka hän kirjoitti 1754. Alempana Engels siteeraa 1755 julkaistua tämän teoksen toista osaa, s. 116, 118, 146, 175–176, 176, 177. Toim.

[73] E. Haeckel. Natürliche Schöpfungsgeschichte, 4 Aufl., Berlin. 1873, S. 590–591. Haeckelin luokittelussa alali on ihmistä välittömästi edeltänyt vaihe. Alali, »puhekyvyttömät eläinihmiset», tarkemmin apinaihmiset (pithecanthropus). Haeckelin hypoteesi apinaihmisen ja nykyisen ihmisen välillä olleesta välimuodosta vahvistettiin 1891, jolloin hollantilainen antropologi E. Dubois löysi Jaavan saarelta muinaisimman ihmisfossiilin, jota alettiin nimittää apinaihmiseksi. Toim.

[74] Kursivointi Engelsin. Toim.

[75] Kursivointi Engelsin. Toim.

[76] Kursivointi Engelsin. Toim.

[77] Kursivointi Engelsin. Toim.

[78] Kursivointi Engelsin. Toim.

[79] Sanonta »determinatio est negatio» tavataan Spinozan kirjeestä J. Jellesille kesäkuun 2. päivältä 1674 (ks. B. Spinoza. Kirjeenvaihto, 50. kirje), jossa sitä käytetään merkityksessä »rajoittaminen on kieltämistä». Sanonta »omnis determinatio est negatio» ja sen selitys »jokainen määritteleminen on kieltämistä» tavataan Hegelin teoksista, joiden ansiosta ne tulivatkin laajasti tunnetuiksi (ks. Encyklopädie der philosophischen Wissenschaften, 1. osa, 91. §, lisäys; Die Wissenschaft der Logik, 1. kirja, 1. osasto, 2. luku, selitys pykälään laadusta; Vorlesungen über die Geschichte der Philosophie, 1. nidos, 1. osa, 1. osasto, 1. luku, pykälä Parmenideksesta). Toim.

[80] Vihjaus tunnettuun kohtaukseen Molièren komediassa Porvari aatelismiehenä, 2. näytös, 6. kohtaus. Toim.

[81] Originaalissa »breite Bettelsuppen» (»vuolas almuvelli»), sanonta Goethen tragediasta Faust, 1. osa, kuudes kohtaus (»Noita-akan keittiö»). Toim.

[82] Wagner, henkilö Goethen tragediasta Faust, Faustin oppilas, elämästä eristäytynyt kamarioppinut, skolastikko. Toim.