Poliittinen taloustiede on laajimmassa merkityksessä tiedettä niistä laeista, jotka ihmisyhteiskunnassa hallitsevat materiaalisten elämisen tarvikkeiden tuotantoa ja vaihtoa. Tuotanto ja vaihto ovat kaksi eri toimintoa. Tuotantoa voi olla ilman vaihtoa, mutta ei vaihtoa ilman tuotantoa — koska vaihtoa on alun pitäen vain tuotteiden vaihto. Kumpaankin näistä yhteiskunnallisista toiminnoista kohdistuu enimmäkseen erityisiä ulkoisia vaikutuksia ja näin ollen niillä on myös omat erityiset lakinsa. Mutta toisaalta ne joka hetki edellyttävät toisiaan ja vaikuttavat toisiinsa siinä määrin, että niitä voisi kuvata taloudellisen käyrän abskissaksi ja ordinaataksi.
Ne ehdot, joiden vallitessa ihmiset tuottavat ja harjoittavat vaihtoa, vaihtelevat maasta toiseen ja kussakin maassa puolestaan sukupolvesta toiseen. Poliittinen taloustiede ei siis voi olla sama kaikille maille ja kaikille historian kausille. Jousesta ja nuolesta, kiviveitsestä ja vain poikkeuksellisesti esiintyvästä villi-ihmisen harjoittamasta vaihdosta on valtava matka tuhannen hevosvoiman höyrykoneeseen, mekaanisiin kangaspuihin, rautateihin ja Englannin pankkiin. Tulimaalaiset eivät ole päässeet joukkotuotantoon ja maailmankauppaan asti, yhtä vähän kuin vekselihuijaukseen ja pörssiromahdukseen astikaan. Ken haluaisi saattaa Tulimaan poliittisen taloustieteen niiden samojen lakien alaisiksi, jotka vallitsevat nykypäivän Englannissa, ei ilmetystikään saisi sillä esiin mitään muuta kuin kaikkien banaaleimman latteuden. Siten poliittinen taloustiede on oleellisesti historiallinen tiede. Se käsittelee historiallista, toisin sanoen alati vaihtelevaa ainesta. Se tutkii tuotannon ja vaihdon jokaisen yksittäisen kehitysvaiheen erityisiä lakeja ja vasta tämän tutkimuksen päätyttyä se kykenee esittämään harvalukuiset sekä tuotantoon että vaihtoon ylipäätään pätevät aivan yleiset lait. Tällöin on kuitenkin itsestään selvää, että määrättyihin tuotantotapoihin ja vaihtomuotoihin pätevillä laeilla on pätevyytensä kaikkien niiden historian kausien osalta, joille kyseiset tuotantotavat ja vaihtomuodot ovat yhteisiä. Niinpä esimerkiksi metallirahan käyttöönoton myötä alkaa vaikuttaa joukko lakeja, jotka pysyvät voimassa kaikissa niissä maissa ja kaikkina historian jaksoina, jolloin metalliraha välittää kiertoa.
Tietyn historiallisen yhteiskunnan tuotanto- ja vaihtotavan mukana sekä kyseisen yhteiskunnan historiallisten ennakkoedellytysten myötä on tuotteiden jakaantumisen tapa samalla myös annettu. Kun heimo- ja kyläyhteisöllä on yhteismaanomistus — kaikilla kulttuurikansoilla on historian piiriin tullessaan yhteinen maanomistus tai selvästi havaittavia jäänteitä siitä — on tuotteiden melko yhtäläinen jakaantuminen aivan itsestään selvä. Jos jakaantumisessa alkaa ilmetä suurempaa epätasaisuutta yhteisön jäsenten kesken, se on jo yhteisön alkavan hajoamisen oire. — Suurviljely samoin kuin pienviljelykin antavat mahdollisuuden hyvin erilaisiin jakaantumismuotoihin, aina niiden historiallisten ennakkoehtojen mukaan, joista kyseinen viljely on kehittynyt. On kuitenkin selvää, että suurviljely edellyttää aina aivan toisenlaista jakaantumista kuin pienviljely. Suurviljely edellyttää ja synnyttää luokkavastakohtaisuutta — orjanomistajia ja orjia, tilanherroja ja alustalaisia, kapitalisteja ja palkkatyöläisiä. Pienviljely puolestaan ei suinkaan edellytä luokkaeroa maanviljelyksessä toimivien yksilöiden kesken, vaan päinvastoin jo luokkaeron pelkkä oleminen on osoituksena palstatalouden alkavasta rappeutumisesta. — Metallirahan käyttöönotto ja leviäminen maassa, missä sitä ennen on ollut vallalla yksinomaan tai pääasiallisesti luontoistalous, liittyy aina siihenastisen jakaantumisen hitaampaan tai nopeampaan mullistumiseen, ja nimenomaan siten, että yksilöiden välisen jakaantumisen epätasaisuus, siis rikkaan ja köyhän välinen vastakohtaisuus yhä kasvaa. — Kun keskiajan paikallinen, ammattikuntien alainen käsityötuotanto teki suurkapitalistit ja koko ikänsä palkkatyötä tekevät mahdottomiksi, on aivan yhtä väistämätöntä, että nykyinen suurteollisuus ja nykyinen luotonmuodostus sekä näitä molempia vastaavan vaihtomuodon, vapaan kilpailun kehitys heidät synnyttää.
Mutta jakaantumisen erojen myötä ilmaantuvat luokkaerot. Yhteiskunta jakaantuu etuoikeutettuihin ja oikeudettomiin, riistäviin ja riistettyihin, hallitseviin ja hallittuihin luokkiin. Kun samanheimoisten yhteisöjen luonnonsyntyiset ryhmittymät olivat kehittyneet valtioksi ensi sijassa vain yhteisten etujen turvaamiseksi (esimerkiksi kastelu itämailla) sekä suojautumiseksi ulkoisia vihollisia vastaan, niin nyt valtion päämääräksi tulee yhtä lailla pitää väkivalloin yllä hallitsevan luokan elinehtoja ja vallan edellytyksiä hallittua luokkaa vastaan.
Jakaantuminen ei kuitenkaan ole tuotannon ja vaihdon pelkkä passiivinen tuote; sillä on puolestaan oma vaikutuksensa niihin kumpaankin. Kunkin uuden tuotantotavan tai vaihtomuodon esteenä eivät alussa ole vain vanhat muodot ja niitä vastaavat poliittiset laitokset, vaan myös vanha jakaantumistapa. Vasta pitkällä kamppailulla on uuden tuotantotavan tai uuden vaihtomuodon saavutettava oma vastaava jakaantuminen. Mitä joustavampi, mitä kehityskykyisempi tuotanto- ja vaihtotapa on, sitä nopeammin jakaantuminen saavuttaa asteen, jolla se kasvaa sen synnyttäneen tuotanto- ja vaihtotavan ulkopuolelle ja joutuu ristiriitaan sen kanssa. Vanhat luonnonsyntyiset yhteisöt, joista jo mainittiin, voivat olla olemassa vuosituhansia — intialaisilla ja slaaveilla ne ovat säilyneet vielä nykyäänkin — ennen kuin yhteys ulkomaailman kanssa synnyttää yhteisön sisällä ne omaisuuserot, joiden seurauksena yhteisön hajoaminen alkaa. Sitä vastoin moderni kapitalistinen tuotanto, joka on tuskin kolmesataa vuotta vanha ja päässyt vallitsevaksi vasta suurteollisuuden käyttöönoton jälkeen, siis sata vuotta sitten, on tänä lyhyenä aikana luonut jakaantumisen vastakkaisuudet, — yhtäältä pääomien keskittymisen harvojen käsiin ja toisaalta omistamattomien joukkojen keskittymisen suuriin kaupunkeihin — joihin se väistämättä sortuu.
Yhteys kulloisenkin jakaantumisen ja jonkin yhteiskunnan kulloistenkin materiaalisten olemassaolon ehtojen välillä kuuluu niin vahvasti asian luonteeseen, että se säännöllisesti heijastuu kansan vaistossa. Niin kauan kuin jokin tuotantotapa on kehityksensä nousuvaiheessa, sen ottavat riemuiten vastaan nekin, jotka vetävät lyhyemmän korren sitä vastaavan jakaantumistavan vallitessa. Niin tekivät Englannin työläiset suurteollisuuden syntyessä. Vieläpä niin kauan kuin kyseinen tuotantotapa säilyy yhteiskunnallisesti normaalina, ollaan jakaantumiseen kokonaisuutena ottaen tyytyväisiä, ja jos vastustusta nousee, se tulee — itse hallitsevan luokan helmasta (Saint-Simon, Fourier, Owen) eikä se saa varsinkaan riistetyn joukon keskuudessa mitään vastakaikua. Vasta kun kyseinen tuotantotapa on kulkenut hyvän matkaa laskusuuntaan, kun se jo puolittain on aikansa elänyt, kun sen olemisen ehdot ovat suureksi osaksi hävinneet ja sen seuraaja jo kolkuttaa ovelle — vasta silloin ilmenee yhä epätasaisemmaksi tuleva jakaantuminen epäoikeudenmukaisena, vasta silloin vedotaan koettujen tosiasioiden pohjalta niin sanottuun ikuiseen oikeudenmukaisuuteen. Tieteellisesti ei tämä moraaliin ja oikeuteen vetoaminen auta meitä sormenleveyttäkään eteenpäin. Taloustiede ei voi pitää siveellistä suuttumusta, onpa se miten oikeutettua hyvänsä, minään todistusperusteena, vaan vain oireena. Taloustieteen tehtävänä on päinvastoin todistaa, että vastikään esiin tulleet yhteiskunnalliset epäkohdat ovat vallitsevan tuotantotavan väistämättömiä seurauksia, mutta samalla myös tuotantotavan alkavan hajoamisen merkki, sekä löytää hajoavan taloudellisen liikemuodon sisältä tuotannon ja vaihdon tulevan, nuo epäkohdat poistavan uuden organisaation ainekset. Viha, joka tekee runoilijaksi,[1] on aivan paikallaan kuvattaessa kyseisiä epäkohtia tai käytäessä hallitsevaa luokkaa palvelevien sopusoinnun saarnailijoiden kimppuun, jotka kieltävät epäkohdat tai kaunistelevat niitä. Jo se että tähänastisen historian jokainen kausi tarjoaa kylliksi suuttumuksen ainesta, osoittaa miten vähän tämä suuttumus kulloisessakin tapauksessa todistaa.
Poliittinen taloustiede tieteenä niistä ehdoista ja muodoista, joita noudattaen eri ihmisyhteiskunnat ovat kulloinkin tuottaneet ja vaihtaneet ja joiden mukaan tuotteiden jakaantuminen on tapahtunut — poliittinen taloustiede tässä laajassa mielessä on kuitenkin vasta luotava. Meidän tähänastinen taloustieteemme rajoittuu miltei yksinomaan kapitalistisen tuotantotavan syntyyn ja kehitykseen. Se alkaa feodaalisten tuotanto- ja vaihtomuotojen kritiikillä, osoittaa että niiden korvaaminen kapitalistisilla muodoilla on väistämätöntä, esittää sitten kapitalistisen tuotantotavan ja sitä vastaavien vaihtomuotojen lakeja positiiviselta puolelta, ts. siltä puolelta miltä ne edistävät yhteiskunnan yleisiä päämääriä, ja päättyy kapitalistisen tuotantotavan sosialistiseen kritiikiin, ts. sen lakien esittämiseen negatiiviselta puolelta, sen todistamiseen, että tämän tuotantotavan oma kehitys vie sitä kohti pistettä, missä se itse tekee itsensä mahdottomaksi. Kritiikki osoittaa, että kapitalistiset tuotanto- ja vaihtomuodot yhä suuremmassa määrin muuttuvat sietämättömäksi kahleeksi itse tuotannolle. Edelleen kritiikki osoittaa, että näiden muotojen väistämättä edellyttämä jakaantumistapa on synnyttänyt luokkatilanteen, joka käy päivä päivältä sietämättömämmäksi, yhä harvempien, mutta aina vain rikkaampien kapitalistien ja yhä monilukuisempien kokonaisuutena ottaen yhä huonompaan asemaan joutuvien omistamattomien palkkatyöläisten päivä päivältä kärjistyvän vastakohtaisuuden. Ja vihdoin tämä kritiikki todistaa, että kapitalistisen tuotantotavan puitteissa syntyneet joukkomittaiset tuotantovoimat, joita tuotantotapa ei voi enää pitää kurissa, odottavat vain, että suunnitelmallista yhteistoimintaa varten organisoitu yhteiskunta ottaa ne haltuunsa turvatakseen yhteiskunnan kaikille jäsenille olemassaolon ja heidän kykyjensä vapaan kehityksen välineet, lisäksi alati kasvavassa määrin.
Jotta tämä porvarillisen talouden kritiikki voitiin toteuttaa kokonaan, ei tuotannon, vaihdon ja jakaantumisen porvarillisen muodon tuntemus riittänyt. Kapitalistista muotoa edeltäneet ja yhä vieläkin sen rinnalla vähemmän kehittyneissä maissa säilyneet muodot oli ainakin pääpiirteiltään tutkittava ja otettava vertailukohteiksi. Toistaiseksi lähes ainoana on tätä tutkinut ja vertaillut Marx ja näin ollen saamme kiittää lähes yksinomaan hänen tutkimuksiaan siitä mitä esiporvarillisesta teoreettisesta taloustieteestä on tähän mennessä kirjattu.
Vaikkakin poliittinen taloustiede syntyi 1600-luvun lopulla nerokkaissa aivoissa, on tämä tiede kuitenkin ahtaammassa mielessä, fysiokraattien ja Adam Smithin positiivisesti muotoilemana olennaisesti 1700-luvun lapsi. Se asettuu samanaikaisten suurten ranskalaisten valistusmiesten saavutusten rinnalle tuon ajan kaikkine etuineen ja puutteineen. Se mitä sanoimme valistusmiehistä,[2] pätee myös silloisiin taloustieteilijöihin. Uusi tiede ei merkinnyt heille aikakauden olosuhteiden ja tarpeiden ilmausta, vaan ikuisen järjen ilmausta. Tämän uuden tieteen keksimät tuotannon ja vaihdon lait eivät olleet sanottujen toimien historiallisesti määrätyn muodon lakeja, vaan ikuisia luonnonlakeja; ne johdettiin ihmisen luonnosta. Mutta kun tätä ihmistä tutkittiin tarkemmin, hän osoittautuikin silloiseksi keskivertokansalaiseksi, joka oli muuttumassa porvariksi ja hänen luontonaan oli se, että hän tuotti ja kävi kauppaa senaikaisissa historiallisesti määrätyissä oloissa.
Koska me olemme filosofian alalla oppineet riittävän hyvin tuntemaan »kriittisen perustanlaskijamme» herra Dühringin ja hänen metodinsa, meidän on helppo ennustaa miten hän tulee ymmärtämään poliittisen taloustieteen. Filosofiassa hänen katsomuksensa olivat 1700-luvun näkemysten vääristymiä, sikäli kuin hän ei puhunut pelkkää pötyä (kuten luonnonfilosofiassa). Hän ei puhunut historiallisista kehityslaeista, vaan luonnonlaeista, ikuisista totuuksista. Sellaisia yhteiskunnallisia suhteita kuin moraalia ja oikeutta ei ratkaistu kulloistenkin historiallisten edellytysten mukaan, vaan ne ratkaistiin niiden kahden kuulun miehen nojalla, joista toinen joko sortaa toista tai on sortamatta — ikävä kyllä viimeksi mainittua ei ole toistaiseksi vielä milloinkaan esiintynyt. Me siis tuskin petymme jos teemme sen johtopäätöksen, että herra Dühring palauttaa samoin taloustieteenkin lopullisiin perimmäisiin totuuksiin, ikuisiin luonnonlakeihin, keitä kaikkiaan sisällyksettömiin tautologisiin aksiomeihin, mutta salakuljettaa takaportista sisään taloustieteen koko positiivisen sisällön, sikäli kuin tuntee sen, eikä esitä jakaantumista yhteiskunnallisena ilmiönä tuotannosta ja vaihdosta lähtien, vaan jättää asian lopullisen hoitamisen kahdelle kuululle miehelleen. Ja koska kaikki tämä on meille jo hyvin tuttua temppuilua, voimme käsitellä sen tässä sitäkin lyhyemmin.
Herra Dühring julistaa meille todellakin jo sivulla 2,[3] että
hänen taloustieteensä ottaa huomioon sen mikä on »todettu» hänen filosofiassaan sekä »nojautuu eräissä olennaisissa kohdissa ylempiin totuuksiin, jotka on jo selvitetty tutkimuksen korkeammalla alueella».
Kaikkialla esiintyy samaa kiusallista itsekehua. Herra Dühring korjaa kaikkialla riemuvoiton herra Dühringin toteamista ja selvittämistä asioista. Selvitetty todellakin, sen olemme nähneet liiankin kanssa — mutta siten kuin selvitetään konkurssipesää.
Heti sen jälkeen kirjassa lukee
»kaiken talouden yleisimmät luonnonlait» —
joten arvasimme oikein.
Mutta nämä luonnonlait auttavat ymmärtämään eletyn historian vain silloin kun lakeja »tutkitaan sen lähemmän määrityksen mukaisina, jonka lakien aikaansaamat tulokset ovat saaneet poliittisten alistus- ja ryhmitysmuotojen vaikutuksesta. Orjuuden ja palkkaorjuuden kaltaisia laitoksia, joihin rinnakkaisilmiönä liittyy väkivallalle perustuva omistus, on pidettävä aidosti poliittisluonteisina yhteiskunnallis-taloudellisen järjestelmän muotoina. Ne muodostavat tähänastisessa maailmassa ne puitteet, joiden sisällä taloudellisten luonnonlakien vaikutukset yksinomaan saattoivat tulla ilmi.»
Nämä lauseet ovat se torventoitotus, millä ilmoitetaan Wagnerin johtomotiivin tavoin kahden kuulun miehen esiinmarssi. Mutta se on vieläkin enemmän, se on Dühringin koko kirjan perusteema. Oikeutta käsitellessään herra Dühringillä ei ollut meille muuta tarjottavaa kuin Rousseaun tasa-arvoteoria[4] kehnosti sosialismin kielelle käännettynä ja samaa on voinut jo vuosia kuulla huomattavasti paremmin esitettynä Pariisin missä työläiskahvilassa tahansa. Nyt taloustieteen kohdalla hän antaa yhtä kehnon käännöksen sosialismin kielelle taloustieteilijöiden valituksista, että valtio, väkivalta on asioihin sekaantumalla väärentänyt talouden ikuiset luonnonlait ja niiden vaikutukset. Ja tämän nojalla hän jää sosialistien keskuudessa ansaitusti aivan yksin. Jokainen sosialistinen työläinen kansallisuudestaan riippumatta tietää mainiosti, että väkivalta vain suojaa riistoa kuitenkaan aiheuttamatta sitä, että pääoman ja palkkatyön välinen suhde on hänen riistämisensä perusta ja että se on syntynyt puhtaasti taloudellista eikä suinkaan väkivaltaista tietä.
Saamme sitten edelleen tietää, että
kaikissa taloudellisissa kysymyksissä »voidaan erottaa kaksi tapahtumakulkua, tuotanto ja jakaantuminen». Siihen on pinnallisuudestaan tunnettu J. B. Say lisännyt vielä kolmannenkin tapahtumakulun, käytön, kulutuksen. Say yhtä vähän kuin hänen seuraajanakaan ei tällä kyennyt esittämään mitään älykästä. Vaihto eli kiertokulku on vain tuotannon alempi osanen, johon kuuluu kaikki se tarpeellinen millä tuotteet saavuttavat viimeisimmän ja varsinaisen kuluttajan.
Kun herra Dühring liittää tuotannon ja kiertokulun olennaisesti erilaiset, joskin toinen toisensa edellytyksenä olevat prosessit yhteen ja väittää aivan ujostelematta, että tämän sekaannuksen syrjäyttämisestä voisi vain »syntyä sekaannusta», hän todistaa sillä vain ettei tunne tai ymmärrä sitä jättimäistä kehitystä, minkä nimenomaan kiertokulku on viimeisten viidenkymmenen vuoden aikana läpikäynyt. Ja tämän epäilyn hänen kirjansa sitten jatkossa osoittaakin oikeaan osuneeksi. Mutta tässä ei ole vielä kyllin. Sen jälkeen kun hän on liittänyt tuotannon ja vaihdon yhteen tuotannoksi ylipäätään, hän sijoittaa jakaantumisen tuotannon rinnalle toiseksi aivan ulkopuoliseksi prosessiksi, jolla ei ole mitään tekemistä ensimmäisen prosessin kanssa. Olemme kuitenkin nähneet, että ratkaisevilta piirteiltään jakaantuminen joka kerta on tietyn yhteiskunnan tuotanto- ja vaihtosuhteiden samoin kuin tämän yhteiskunnan historiallisten ennakkoedellytysten väistämätön tulos, ja lisäksi niin, että jos tunnemme kyseiset suhteet ja edellytykset, voimme varmuudella päätellä millainen jakaantumistapa tässä yhteiskunnassa on vallalla. Mutta samalla näemme, että ellei herra Dühring tahdo pettää moraali-, oikeus- ja historiankäsityksensä kohdalla »toteamiaan» periaatteita, hänen on kiellettävä tämä alkeellinen taloudellinen tosiasia ja että hänen on tehtävä se etenkin jos hän haluaa salakuljettaa kaksi välttämätöntä miestään taloustieteeseen. Ja sen jälkeen kun jakaantuminen on onnellisesti irrotettu kaikesta yhteydestä tuotantoon ja vaihtoon, tämä suurtapaus jo järjestyykin.
Mutta palauttakaamme ensin mieleen miten sama seikka selvisi moraalin ja oikeuden kohdalla. Siinä herra Dühring lähti alun perin liikkeelle vain yhdellä miehellä. Hän kirjoitti:
»Jos ihmisen ajatellaan olevan ainoan tai, mikä merkitsee samaa, olevan vailla yhteyttä muihin, hänellä ei voi olla mitään velvollisuuksia. Hänellä ei ole olemassa mitään täytymystä, vaan vain tahtominen.»
Mutta kuka muu tämä vailla velvollisuuksia oleva, ainoaksi ajateltu ihminen olisi kuin kohtalokas »kantajuutalainen Aadam» paratiisissa, missä hän elää ilman syntiä koska ei voi sitä tehdä. — Kuitenkin tämän todellisuusfilosofisen Aadamin edessä on syntiinlankeemus. Aadam saa rinnalleen äkkiä toisen — joskaan ei Eevaa aaltoilevine kiharoineen, niin sentään toisen Aadamin. Ja Aadamille tulee heti velvollisuuksia ja — hän rikkoo ne. Sen sijaan että hän painaisi veljensä yhdenvertaisena rintaansa vasten hän alistaakin tämän herruutteensa, orjuuttaa tämän — ja koko maailmanhistoria tähän päivään asti on kärsinyt tämän ensimmäisen synnin, tämän orjuutuksen perisynnin seurauksista ja siksi herra Dühring ei pidäkään sitä edes viiden pennin arvoisena.
Kun sivumennen sanottuna herra Dühring siis luuli tekevänsä »kieltämisen kieltämisen» kyllin halveksittavaksi esittämällä sen vanhan syntiinlankeemus- ja pelastustarinan kopioksi, niin mitä meidän on sanottava siitä uusimmasta muunnelmasta, jonka hän itse esittää samasta tarinasta (ajan mittaan joudumme näet myös pelastuksen kanssa »lähempiin tekemisiin», käyttääkseni matelijoiden[5] sanontaa). On kai joka tapauksessa syytä pitää parempana vanhaa seemiläistä heimotarua, jossa miehelle ja naiselle sentään maksoi vaivan päästä viattomuuden tilasta. Näin herra Dühring saa ilman kilpailijoita korjata kunnian siitä, että on rakentanut syntiinlankeemuksensa kahden miehen varaan.
Kuulkaamme nyt siis millainen on syntiinlankeemus käännettynä poliittisen taloustieteen kielelle:
»Kuvitelma Robinsonista, joka on eristettynä omien voimiensa varassa luontoa vastassa eikä joudu jakamaan kenenkään kanssa mitään, voi ehkä tarjota soveliaan ajatuskaavion käsityksille tuotannosta... Yhtä tarkoituksenmukainen on jakaantumiskäsitysten olennaisimman ytimen havainnollistamiseksi ajatuskaavio kahdesta henkilöstä, jotka yhdistävät taloudelliset voimavaransa ja joiden täytyy selvästikin päästä osuuksistaan jossakin muodossa sopimukseen. Itse asiassa ei tämän yksinkertaisen dualismin lisäksi tarvita muuta esitttääkseen eräät tärkeimmät jakaantumissuhteet mahdollisimman tarkoin jo tutkiakseen niitä hallitsevien lakien alkiomuotoja loogisessa välttämättömyydessään... Voi yhtä hyvin ajatella, että yhteistoiminta tapahtuu tasaveroisella pohjalla kuin että voimavarojen yhdistäminen merkitsee toisen osapuolen täydellistä alistamista ja toinen pakotetaan sitten taloudelliseen palvelukseen orjana tai pelkkänä työvälineenä ja häntä ylläpidetään samoin vain työvälineenä... Yhtäältä tasa-arvoisuuden ja mitättömyyden tilan ja toisaalta kaikkivaltaisuuden ja ainoan aktiivisen osallistumisen välillä on joukko väliasteita ja maailmanhistorian ilmiöt ovat tehneet ne kirjavan moninaisiksi. Tässä on olennaisena edellytyksenä, että saadaan universaalinen yleiskatsaus historian eri oikeus- ja vääryysinstituutioista»...
ja lopuksi koko jakaantuminen muuttuu
»taloudelliseksi jakaantumisoikeudeksi».
Nyt vihdoin herra Dühringillä on taas kiinteä kamara jalkojensa alla. Käsi kädessä kahden miehensä kanssa hän voi heittää taisteluhaasteen vuosisadalleen.[6] Kuitenkin tämän kolmikon takana seisoo vielä yksi, jonka nimeä ei ole mainittu.
»Pääoma ei ole keksinyt lisätyötä. Kaikkialla missä yhteiskunnan jollakin osalla on tuotantovälineiden monopoli, täytyy työläisen, onpa hän vapaa tai ei, lisätä siihen työaikaan mikä on välttämätön hänen omaa elatustaan varten, ylimääräinen työaika, jotta hän voi tuottaa elämisen tarvikkeet tuotantovälineiden omistajalle, onpa tämä sitten ateenalainen kalos kagathos,[7] etruskilainen teokraatti, civis romanus» (Rooman kansalainen), »normannilainen paroni, amerikkalainen orjanomistaja, valakialainen pajari, nykyajan tilanherra tai kapitalisti.» (Marx. Pääoma, I osa, s. 227).[8]
Kun herra Dühring oli tällä tavoin saanut tietää, mikä on kaikille tähänastisille tuotantomuodoille — sikäli kuin nämä liikkuvat luokkavastakohtien puitteissa — yhteinen riiston perusmuoto, siihen oli enää sovitettava hänen kaksi miestänsä ja niin oli todellisuuden taloustieteen juuriin käyvä perusta valmis. Eikä hän empinyt hetkeäkään tämän »järjestelmää luovan ajatuksen» toteuttamisessa. Työ ilman vastasuoritusta, työ joka ylittää sen työajan, minkä työläinen tarvitsee itsensä ylläpitämiseksi — siinä on asian ydin. Siihen pääsemiseksi siis Aadam, jonka nimenä on tässä tapauksessa Robinson, antaa toisen Aadaminsa, Perjantain,[9] raataa, mutta miksi sitten Perjantai raataa enemmän kuin hänen olisi oman toimeentulonsa vuoksi välttämätöntä? Siihenkin kysymykseen löytyy Marxilta osasina vastaus. Dühringin kahden miehen kannalta vastaus on kuitenkin aivan liian yksityiskohtainen. Ja asia ratkaistaankin käden käänteessä: Robinson »alistaa» Perjantain, pakottaa hänet »orjana tai työvälineenä taloudelliseen palvelukseen» ja pitää häntä yllä »samoin vain työvälineenä». Tällä uusimmalla »luovalla käänteellä» herra Dühring lyö kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Ensinnä hän säästää itseltään vaivan selvittää tähänastiset eri jakaantumismuodot, niiden erot ja syyt: mikään niistä ei yksinkertaisesti kelpaa mihinkään, ne perustuvat sorrolle, väkivallalle. Tästä puolesta meidän on puhuttava aivan kohta. Ja toiseksi hän siirtää näin koko jakaantumisteorian talouden alueelta moraalin ja oikeuden alueelle, ts. varmojen materiaalisten tosiasioiden alueelta enemmän tai vähemmän horjuvien mielipiteiden ja tunteiden alueelle. Hänen ei siis tarvitse enää tutkia tai todistaa, ei muuta kuin julistaa vain yksikantaan. Ja hän voi esittää vaatimuksen, että työn tuotteiden jakaantumisen ei pidä tapahtua todellisten syittensä mukaan, vaan sen mukaan mikä hänestä näyttää moraaliselta ja oikeudenmukaiselta. Mutta se mikä herra Dühringistä näyttää oikealta, ei ole suinkaan muuttumatonta, joten se on hyvin kaukana aidosta totuudesta. Sillä herra Dühringin itsensä mukaanhan aidot totuudet »eivät ole ylipäätään muuttuvia». Herra Dühring väitti vuonna 1868 (teoksessaan »Die Schicksale meiner sozialen Denkschrift etc.»), että
»kaiken korkeamman sivistyksen tendenssinä on korostaa yhä enemmän omistusta, ja nykyajan kehityksen olemus ja tulevaisuus on tässä eikä oikeuksien ja valta-alueiden sekavuuksissa».
Eikä hän liioin kyennyt lainkaan ymmärtämään
»kuinka palkkatyön muuttuminen toiseksi ansiotyön lajiksi voisi milloinkaan olla yhdistettävissä ihmisluontoa hallitseviin lakeihin ja luonnonvälttämättömyyden säätämään yhteiskuntaruumiin rakenteeseen».[10]
Siis vuonna 1868 yksityisomistus ja palkkatyö olivat luonnonvälttämättömyyden säätämiä ja niin muodoin oikeutettuja. Vuonna 1876[11] molemmat ovat väkivallan ja »ryöstön» ilmausta, siis epäoikeutettuja. Ja meidän on mahdotonta tietää, mikä muutaman vuoden kuluttua saattaa tuntua näin rajusti ryntäilevästä nerosta moraaliselta ja oikeudenmukaiselta. Näin ollen meidän on joka tapauksessa parasta pitäytyä rikkauksien jakaantumista koskevassa tarkastelussamme todellisiin objektiivisiin taloudellisiin lakeihin eikä herra Dühringin hetkellisiin muuttuviin subjektiivisiin käsityksiin oikeasta ja väärästä.
Jos meillä ei olisi työn tuotteiden jakotavan sekä siihen liittyvien kurjuuden ja ylenpalttisuuden, nälänhädän ja mässäämisen huutavien epäkohtien esiin murtautuvasta kumoutumisesta sen parempaa varmuutta kuin että jakotapa on epäoikeudenmukainen ja että oikeuden täytyy kerran kuitenkin voittaa, niin asiamme olisivat huonolla tolalla ja voisimme joutua odottamaan pitkään. Jo ne keskiajan mystikot, jotka uneksivat tuhatvuotisesta valtakunnasta olivat tietoisia luokkavastakohtaisuuksien epäoikeudenmukaisuudesta. Thomas Münzer julisti sen äänekkäästi maailmalle uudemman historian kynnyksellä 350 vuotta sitten. Englannin ja Ranskan porvarillisissa vallankumouksissa kajahti sama kutsuhuuto, mutta — se myös tukahtui. Kun sama kutsu luokkavastakohtaisuuksien ja -erojen poistamiseen jätti työtätekevät ja kärsivät luokat kylmiksi vuoteen 1830 asti, se saa nyt miljoonaisen kaiun ja kiirii maasta toiseen noudattaen lisäksi samaa järjestystä ja voimaperäisyyttä kuin suurteollisuuden kehitys eri maissa; ja yhdessä ihmisiässä se on saanut sellaisen mahdin, että se voi uhmata kaikkia sitä vastaan yhtyneitä voimia ja olla varma lähitulevasta voitostaan — kun näin on, on kysyttävä mikä on sen syynä? Syynä on, että moderni suurteollisuus on yhtäältä luonut proletariaatin, luokan, joka ensi kertaa historiassa voi esittää vaatimuksen että ei ole poistettava sitä tai tätä erityistä luokkarakennelmaa tai luokkaetuoikeutta, vaan luokat ylipäätään. Ja proletariaatti on joutunut sellaiseen asemaan, että sen on toteutettava sanottu vaatimus sillä uhalla, että se vajoaa muuten kiinalaisen kulin tilaan. Toisaalta suurteollisuus on porvaristossa luonut luokan, jolla on monopoli kaikkiin tuotantovälineisiin ja elämisen tarvikkeisiin, mutta joka jokaisen nousukauden ja sitä seuraavan romahduksen kohdalla osoittaa tulleensa kyvyttömäksi enää hallitsemaan sen vallasta irti kasvaneita tuotantovoimia. Siinä on luokka, jonka johtaessa yhteiskunta kiitää kohti tuhoaan kuten veturi, jonka kuljettajalla ei ole kylliksi voimia kiinni juuttuneen poistohöyryputken avaamiseen. Toisin sanoen syynä on se, että sekä modernin kapitalistisen tuotantotavan luomat tuotantovoimat että tuotantotavan luoma hyödykkeiden jakojärjestelmä ovat joutuneet räikeään ristiriitaan itse tuotantotavan kanssa. Näin on käynyt siinä määrin, että tuotanto- ja jakotavassa on tapahduttava mullistus, joka poistaa kaikki luokkaerot tai muutoin koko nykyaikainen yhteiskunta tuhoutuu. Modernin sosialismin voitonvarmuus perustuu tähän käsin kosketeltavaan materiaaliseen tosiasiaan, joka tunkeutuu enemmän tai vähemmän selkeässä muodossa vastustamattomalla pakolla riistettyjen proletaarien ajatuksiin — se perustuu tähän tosiasiaan eikä jonkun kamariviisaan käsityksiin oikeasta ja väärästä.
»Minun järjestelmässäni yleispolitiikan suhde taloudellisen oikeuden muotoihin on niin lopullisesti ja samalla niin omaperäisesti määritelty, että erityinen viittaus siihen on varmaankin paikallaan järjestelmän tutkimisen helpottamiseksi. Poliittisten suhteiden muodostuma on historiallisesti perustavanlaatuinen seikka ja taloudelliset riippuvuudet ovat vain seurausta tai erityistapaus ja näin ollen aina toissijaisia seikkoja. Eräissä uudemmissa sosialistisissa järjestelmissä otetaan johtoperiaatteeksi täysin vastakkainen suhde, jonka pettävä ulkonäkö on silmiinpistävä. Niissä katsotaan, että poliittisen alistamisen ilmiöt ikään kuin kasvavat taloudellisista olosuhteista. Nämä toissijaiset vaikutukset sellaisinaan ovat kylläkin olemassa ja nykyhetkellä ne ovat helpoimmin tunnettavissa. Kuitenkin kantailmiötä on etsittävä välittömästä poliittisesta väkivallasta eikä vasta välillisestä taloudellisesta vallasta.»
Sama käsitys esiintyy toisessa kohdassa, missä herra Dühring
»lähtee siitä väittämästä, että poliittiset olot ovat taloudellisen tilan ratkaiseva syy ja että päinvastainen suhde ilmaisee vain toissijaista vastavaikutusta... Niin kauan kun poliittista ryhmitystä ei oteta lähtökohdaksi sen itsensä vuoksi, vaan sitä käsitellään yksinomaan keinona ravitsemistarkoitusta varten, säilyy mielen kätköissä annos taantumuksellisuutta esiinnytäänpä miten radikaalin sosialistisesti ja vallankumouksellisesti hyvänsä».
Siinä on herra Dühringin teoria. Tässä ja monissa muissa kohdissa se yksinkertaisesti vain tuodaan esille, niin sanoakseni sanellaan. Kolmessa paksussa kirjassa ei kertaakaan tehdä pienintäkään yritystä todistaa asioita tai kumota vastakkaista käsitystä. Ja vaikka todistusperusteet olisivat halpoja kuin karhunvatukat,[12] ei herra Dühring olisi esittänyt niitä meille lainkaan. Asianhan on todistanut jo kuuluisa syntiinlankeemus, missä Robinson on orjuuttanut Perjantain. Se oli väkivallanteko, siis poliittinen teko. Ja koska orjuutus on koko tähänastisen historian lähtökohta ja perustotuus ja istuttaa historiaan epäoikeudenmukaisuuden perisynnin, joka on myöhempinä aikakausina vain lieventynyt ja »muuttunut epäsuoremmiksi taloudellisen riippuvuuden muodoiksi», ja edelleen koska koko tähän asti voimassa pysynyt »väkivaltaomistus» on perustunut tälle orjuutuksen kantamuodolle, niin on selvää, että kaikki taloudelliset ilmiöt on selitettävä poliittisilla syillä, nimittäin väkivallalla. Ja se, jota tämä ei tyydytä, on salataantumuksellinen.
Huomautamme ensiksi, että on oltava juuri niin itserakas kuin herra Dühring voidakseen pitää tätä katsomuskantaa »omaperäisenä», mitä se ei suinkaan ole. Se käsitys, että poliittiset päätapahtumat ja valtion toimet olisivat historian ratkaiseva tekijä, on yhtä vanha kuin itse historiankirjoituskin ja on tärkeimpänä syynä siihen, että meille on säilynyt niin vähän tietoja siitä kansojen todella eteenpäin vievästä kehityksestä, joka on tapahtunut kaikessa hiljaisuudessa näiden meluisten esiintymisten taustalla. Tämä kuvitelma hallitsi koko mennyttä historiankäsitystä ja vasta restauraatioajan[13] ranskalaiset porvarilliset historiankirjoittajat antoivat sille iskun. »Omaperäistä» siinä on vain se, ettei herra Dühring taaskaan tiedä kaikesta tästä mitään.
Jos edelleen oletamme hetken aikaa herra Dühringin olevan oikeassa siinä, että koko tähänastinen historia olisi palautettavissa ihmisen harjoittamaan toisen ihmisen orjuutukseen, emme silläkään ole vielä läheskään käsitelleet asiaa juuriaan myöten. Seuraavaksi herää näet kysymys: miten Robinson tuli orjuuttaneeksi Perjantain? Pelkän huvin vuoksiko? Eipä suinkaan. Näemme päinvastoin, että Perjantai »pakotetaan taloudelliseen palvelukseen orjana tai työvälineenä ja häntä ylläpidetään samoin vain työvälineenä». Robinson on orjuuttanut Perjantain vain jotta Perjantai tekisi työtä Robinsonin hyväksi. Entä miten Robinson voi saada hyötyä Perjantain työstä? Vain siten, että Perjantai luo työllään enemmän elämisen tarvikkeita kuin Robinsonin on hänelle annettava jotta hän pysyy työkykyisenä. Näin siis Robinson on rikkonut herra Dühringin nimenomaista käskyä eikä olekaan ottanut Perjantain orjuutuksen synnyttämään »poliittista ryhmitystä lähtökohdaksi sen itsensä vuoksi», vaan on käsitellyt sitä »yksinomaan keinona ravitsemistarkoitusta varten» ja saa nyt itse pitää huolen siitä miten tulee toimeen herransa ja mestarinsa Dühringin kanssa.
Kun herra Dühring siis varta vasten keksi lapsellisen esimerkkinsä todistaakseen väkivallan »historiallisesti perustavanlaatuiseksi», se todistikin väkivallan vain keinoksi ja taloudellisen edun päämääräksi. Yhtä paljon kuin päämäärä on »perustavanlaatuisempi» kuin sen saavuttamiseksi käytetty keino, yhtä paljon perustavanlaatuisempi on historiassa suhteen taloudellinen puoli kuin sen poliittinen puoli. Esimerkki todistaa siis juuri päinvastaista kuin sen piti todistaa. Ja sama mikä pätee Robinsoniin ja Perjantaihin, pitää paikkansa kaikista tähänastisista herruus- ja orjuustapauksista. Orjuutus on aina ollut — käyttääksemme herra Dühringin tyylikästä ilmaisutapaa — »keino ravitsemistarkoitusta varten» (ravitsemistarkoitus otetaan tässä laajimmassa merkityksessään), mutta se ei ole milloinkaan eikä missään ollut »itsensä vuoksi» voimaan saatettu poliittinen ryhmitys. On oltava herra Dühring voidakseen kuvitella, että verot ovat valtiossa vain »toissijaista vaikutusta» tai että hallitsevan porvariston ja hallitun proletariaatin nykyinen poliittinen ryhmitys on olemassa vain »itsensä vuoksi» eikä hallitsevan porvariston »ravitsemistarkoituksen», nimittäin voiton hankkimisen ja pääoman kasaamisen vuoksi.
Palatkaamme kuitenkin takaisin kahteen mieheemme. Robinson tekee Perjantain orjakseen »miekka kädessään». Mutta saadakseen sen aikaan Robinson tarvitsee vielä muutakin miekan lisäksi. Kellä tahansa ei ole orjaa palvelijanaan. Jotta voisi käyttää orjaa täytyy olla käytettävissä kaksi seikkaa: ensiksi työkalut ja esineet orjan työtä varten ja toiseksi tarvikkeet orjan välttämätöntä ylläpitoa varten. Ennen kuin orjuus siis käy mahdolliseksi, on pitänyt jo saavuttaa tietty tuotantovaihe ja jaon epätasaisuuden tietty aste. Ja jotta orjatyöstä tulisi kokonaisen yhteiskunnan hallitseva tuotantotapa, on tuotannon, kaupankäynnin ja rikkauden kasaantumisen kehityttävä vielä huomattavasti pitemmälle. Vanhoissa alkukantaisissa yhteisöissä, joissa on vallalla maan yhteisomistus, ei orjuutta joko esiinny juuri lainkaan tai sillä on hyvin toisarvoinen rooli. Samoin oli asianlaita Rooman alkuperäisessä talonpoikaiskaupungissa. Mutta kun Roomasta tuli sitten »maailmankaupunki» ja maanomistus yhä enenevässä määrin joutui Italiassa valtavan rikkaiden omistajien harvalukuisen luokan käsiin, silloin orjaväestö työnsi talonpoikaisväestön syrjään. Kun orjien lukumäärä kohosi persialaissotien aikana Korintissa 460 000 ja Aiginassa 470 000 ja jokaista vapaata kohti oli kymmenen orjaa,[14] tarvittiin siihen hiukan muutakin kuin »väkivaltaa», nimittäin pitkälle kehittynyt taide- ja käsiteollisuus sekä laaja kaupankäynti. Orjuus perustuu Amerikan Yhdysvalloissa huomattavasti vähemmän väkivallalle kuin Englannin puuvillateollisuudelle. Orjuus kuoli itsestään ja ilman väkivallan käyttöä yksinkertaisesti kannattamattomana niillä alueilla, missä ei viljelty puuvillaa tai missä ei kasvatettu orjia naapurissa sijaitseville puuvillavaltioille.
Herra Dühring asettaa siis koko suhteen päälaelleen nimittäessään nykyistä omistusta väkivaltaomistukseksi ja kuvatessaan sitä
»siksi herruuden muodoksi, jonka perustana ei ole vain estää lähimmäistä käyttämästä luonnollisia olemassaolon välineitä, vaan myös alistaa ihminen orjanpalvelukseen, mikä menee huomattavasti pitemmälle».
Ihmisen alistaminen orjanpalvelukseen edellyttää kaikissa muodoissaan, että orjuuttajalla on käytettävissään ne työvälineet, joiden avulla hän yksinomaan saattaa käyttää orjuutettua hyväkseen sekä varsinaisessa orjuudessa edellytetään lisäksi, että hänellä on käytettävissään ne elämisen tarvikkeet, joiden avulla hän yksin voi pitää orjan hengissä. Kaikissa tapauksissa edellytetään siis jo tiettyä keskitason ylittävää omaisuutta. Miten se on syntynyt? On joka tapauksessa selvää, että omistus voi olla ryöstettyä ja perustua väkivallalle, mutta tämä ei millään tavoin ole välttämätöntä. Omaisuus on voitu koota työllä, varastaa, ostaa tai saada huijaamalla. Sen täytyy jopa olla työllä koottua ennen kuin se voidaan ryöstää.
Yksityisomistus ei ylipäätään ilmaantunut historiaan ryöstön tai väkivallan tuloksena. Päinvastoin. Se oli jo olemassa kaikkien kulttuurikansojen ammoisissa alkukantaisissa yhteisöissä, joskin vain tiettyihin kohteisiin rajoittuneena. Omistus kehittyi jo näiden yhteisöjen puitteissa tavaramuotoon asti, ensi sijassa vaihdettaessa vieraiden kanssa. Mitä suuremmassa määrin yhteisön tuotteet omaksuivat tavaramuodon, ts. mitä vähemmän näistä tuotteista jäi tuottajien omaan käyttöön ja mitä enemmän niitä valmistettiin vaihtotarkoitukseen, mitä enemmän vaihto syrjäytti myös yhteisön sisällä alkuperäisen luonnonsyntyisen työnjaon, sitä suuremmiksi kehittyivät yhteisön yksittäisten jäsenten omistuksen erot, sitä syvemmältä kaivettiin perustaa maan vanhalta yhteisomistukselta ja sitä enemmän yhteisö joudutti hajoamistaan palstaviljelijöiden kyläksi. Itämainen despotismi ja valloituksia tehneiden paimentolaiskansojen vaihtuva valta eivät voineet vuosituhansiin mitään näille vanhoille yhteisöille. Yhteisöt joutuivat yhä enemmän hajoamistilaan siitä syystä, että suurteollisuuden tuotteiden aiheuttama kilpailu tuhoaa vähitellen yhteisöjen luonnonsyntyistä kotiteollisuutta. Väkivalta tulee tässä yhtä vähän kysymykseen kuin Moselin ja Hochwaldin »maatalousyhtymien» yhteisen pelto-omaisuuden vielä nykyäänkin tapahtuvassa jakamisessa.[15] Talonpojat havaitsivat etunsa mukaiseksi nimenomaan sen, että pellon yksityisomistus syrjäyttää yhteisomistuksen. Edes alkuperäisen ylimystön muodostuminen sellaisena kuin se tapahtui kelteillä ja germaaneilla sekä Intian Pandžabissa maan yhteisomistuksen pohjalla, ei perustunut suinkaan ensi sijassa väkivallalle, vaan vapaaehtoisuudelle ja tavalle. Kaikkialla missä kehittyy yksityisomistus, se tapahtuu muuttuneiden tuotanto- ja vaihtosuhteiden seurauksena, tuotannon kohottamisen ja kanssakäymisen edistämisen nimissä — siis taloudellisista syistä. Väkivalta ei esitä tässä kerrassaan mitään roolia. On kuitenkin selvää, että yksityisomistusjärjestelmän täytyy jo olla olemassa ennen kuin ryöstäjä voi anastaa itselleen vierasta tavaraa, että siis väkivalta voi tosin muuttaa omistusasemaa, mutta ei voi synnyttää yksityisomistusta sellaisenaan.
Mutta yhtä vähän voimme käyttää väkivaltaa tai väkivaltaomistusta selittääksemme »ihmisen alistamista orjanpalvelukseen» sen nykyaikaisimmassa muodossa, palkkatyön muodossa. Olemme jo maininneet, mitä osaa työn tuotteiden muuttuminen tavaroiksi, niiden tuottaminen vaihtoa eikä omaa kulutusta varten esittää vanhan yhteisön hajoamisessa, siis yksityisomistuksen suorassa tai epäsuorassa yleistymisessä. Mutta sitten on Marx »Pääomassa» todistanut päivänselväsi — ja herra Dühring varoo visusti kajoamasta puolella sanallakaan asiaan — että tavaratuotanto muuttuu tietyssä kehitysvaiheessa kapitalistiseksi tuotannoksi ja että tässä vaiheessa »tavaroiden tuotannolle ja niiden kiertokululle perustuva anastamisen eli yksityisomistuksen laki muuttuu oman sisäisen väistämättömän dialektiikkansa nojalla vastakohdakseen. Vastikkeiden vaihto, joka näytti olevan alkuperäinen toimitus, on vääntynyt nyt niin että vaihdetaan vain näön vuoksi, sillä ensiksikin työvoimaa vastaan vaihdettu pääomanosa itse on vain ilman vastiketta anastetun työntuotteen osa ja toiseksi sen tuottajan, työläisen ei ole vain korvattava tätä osaa vaan hänen on lisäksi korvattava se uudella lisätuotteella... Alun perin omistus näytti meistä perustuvan omalle työlle... Nyt» (Marxin kehittelyn lopussa) »omistus ilmenee kapitalistin puolella oikeutena anastaa vierasta maksamatonta työtä, työläisen puolella mahdottomuutena ottaa haltuunsa oma tuotteensa. Omistuksen ja työn erillisyys tulee sen lain väistämättömäksi seuraukseksi, joka lähti näennäisesti niiden indentiteetistä.»[16] Toisin sanoen silloinkin kun me suljemme pois laskuista kaiken rosvouksen, kaikki väkivallanteot ja huijaukset ja oletamme, että yksityisomistus olisi alun perin perustunut omistajan omalle työlle ja että koko myöhemmän kehityksen mittaan vaihdettaisiin vain yhtäläisiä arvoja toisiinsa, tulemme siltikin tuotannon ja vaihdon kehittyessä eteenpäin väistämättä nykyiseen kapitalistiseen tuotantotapaan, tuotantovälineiden ja elämisen tarvikkeiden monopolisoitumiseen toisen harvalukuisen luokan käsiin, toisen, valtavan enemmistön muodostavan luokan polkemiseen omistamattomiksi proletaareiksi, tulemme keinotteluluontoisen tuotannon ja kauppakriisien jaksottaiseen vaihteluun ja tuotannon koko nykyiseen anarkiaan. Koko kehityskulku on selitetty puhtaasti taloudellisilla syillä ilman että olisi kertaakaan tarvinnut turvautua ryöstelyyn, väkivaltaan, valtioon tai poliittiseen asioihin sekaantumiseen. »Väkivaltaomistus» osoittautuu tässäkin pelkästään suunsoitoksi, jolla on määrä salata että todellinen tapahtumainkulku jää ymmärtämättä.
Tämä tapahtumainkulku on historiallisesti ilmaistuna porvariston kehityshistoria. Jos »poliittiset olot ovat taloudellisen tilan ratkaiseva syy», ei nykyinen porvaristo ole voinut kehittyä taistelussa feodalismia vastaan, vaan sen täytyisi olla feodalismin vapaasta tahdostaan kasvattama lempilapsi. Joka ikinen tietää, että tapahtumat olivat päinvastaiset. Porvaristo oli alun perin sorrettu sääty, joka oli verovelvollinen hallitsevalle feodaaliaatelistolle ja sai lisää jäseniä kaikenlaisista alustalaisista ja maaorjista. Jatkuvassa taistelussa aatelistoa vastaan porvaristo valloitti mahtiaseman toisensa jälkeen ja otti vihdoin kehittyneimmissä maissa aateliston sijasta vallan haltuunsa: Ranskassa kukistamalla suoraan aatelin, Englannissa porvarillistamalla sitä yhä enemmän ja sulauttamalla sen itseensä koristeelliseksi kärkijoukokseen. Entä miten porvaristo sai tämän aikaan? Yksinomaan muuttamalla »taloudellista tilaa», mitä ennemmin tai myöhemmin seurasi vapaaehtoisesti tai taistelun tuloksena poliittisten olojen muutos. Porvariston feodaaliaatelistoa vastaan käymä taistelu on kaupungin maaseutua vastaan, teollisuuden maanomistusta vastaan, rahatalouden luontoistaloutta vastaan käymää taistelua ja porvarien ratkaisevina taisteluaseina olivat taloudelliset voimakeinot, jotka lisääntyivät jatkuvasti ensin käsityömäisen, sittemmin manufaktuuriksi edistyvän teollisuuden kehittyessä ja kaupankäynnin laajentuessa. Koko tämän taistelun ajan oli poliittinen valta aateliston puolella lukuun ottamatta ajanjaksoa, jolloin kuningasvalta käytti porvaristoa aatelistoa vastaan pitääkseen yhden säädyn avulla toisen aisoissa. Mutta siitä hetkestä lähtien, jolloin poliittisesti yhä vielä voimaton porvaristo alkoi käydä kasvavan taloudellisen mahtinsa ansiosta vaaralliseksi, kuningasvalta liittoutui aateliston kanssa ja aiheutti siten porvariston vallankumouksen ensin Englannissa ja sitten Ranskassa. Ranskan »poliittiset olot» olivat pysyneet muuttumattomina kun taas »taloudellinen tila» oli kasvanut ulos niiden puitteista. Poliittiselta asemaltaan aateliset olivat kaikki, porvarit eivät mitään. Yhteiskunnalliselta asemalta porvaristo oli nyt valtion tärkein luokka kun sitä vastoin aateli oli menettänyt kaikki yhteiskunnalliset toimensa ja pisti enää vain tuloissaan taskuunsa maksun näistä hävinneistä tehtävistä. Eikä siinä kyllin: porvaristo oli koko tuotannossaan pysynyt sidottuna keskiajan feodaalisiin poliittisiin muotoihin, joista tämä tuotanto — ei vain manufaktuuri, vaan jo käsityökin — oli jo kauan sitten kasvanut irti. Se oli pysynyt sidottuna kaikenlaisiin tuhatkertaisiin ammattikuntaisiin etuoikeuksiin ja paikallisiin ja maakunnallisiin tullirajoituksiin, joista oli tullut vain tuotannon esteitä ja kahleita. Porvariston vallankumous teki tästä lopun. Se ei kuitenkaan tapahtunut herra Dühringin periaatteen mukaisesti sovittamalla taloudellinen tila poliittisiin olosuhteisiin — juuri tätähän aatelisto ja kuningasvalta olivat vuosikausia turhaan yrittäneet — vaan päinvastoin siten, että porvaristo heitti vanhan mädäntyneen poliittisen rojun menemään ja loi sellaiset poliittiset olot, joissa uusi »taloudellinen tila» saattoi muodostua ja kehittyä. Ja porvaristo on kehittynyt loistavasti tässä sille soveliaassa poliittisessa ja oikeudellisessa ilmapiirissä niin loistavasti, että porvaristo ei ole enää kaukana siitä asemasta mikä aatelistolla oli vuonna 1789; porvaristosta tulee yhä kasvavassa määrin paitsi yhteiskunnallisesti tarpeeton, myös yhteiskunnallinen este. Se erkanee yhä enemmän tuotannollisesta toiminnasta ja siitä tulee yhä kasvavassa määrin pelkkä tuloja kahmiva luokka, jollainen aatelisto oli aikanaan. Ja porvaristo on saanut tämän oman asemansa mullistamisen ja uuden luokan, proletariaatin synnyttämisen aikaan ilman mitään väkivallan silmänkääntötemppuja, puhtaasti taloudellista tietä. Mikä vieläkin enemmän, porvaristo ei ole mitenkään tahtonut tätä oman toimintansa ja menettelynsä tulosta. Päinvastoin tulos on murtautunut esiin vastustamattomalla voimalla vastoin porvariston tahtoa ja tarkoitusta. Porvariston omat tuotantovoimat ovat kasvaneet irti sen valvonnasta ja ajavat kuin luonnonvälttämättömyydellä koko porvarillista yhteiskuntaa kohti tuhoa tai kumousta. Ja kun porvaristo nyt vetoaa väkivaltaan suojellakseen murtuvaa »taloudellista tilaa» luhistumasta, se todistaa vain olevansa herra Dühringin kanssa sen saman harhan vallassa että muka »poliittiset olot ovat taloudellisen tilan ratkaiseva syy», se todistaa aivan herra Dühringin tavoin kuvittelevansa, että se voisi »kantailmiöllä», »välittömällä poliittisella väkivallalla» muodostaa uudelleen »toissijaiset seikat», taloudellisen tilan ja sen vääjäämättömän kehityksen. Että siis höyrykoneiden ja niiden käyttämän modernin koneistuksen, maailmankaupan ja nykyisen pankki- ja luottokehityksen taloudelliset vaikutukset voisi ampua taas olemattomiin Kruppin tykeillä ja mauserkivääreillä.
Mutta tutkikaamme hieman lähemmin herra Dühringin kaikkivoipaa »väkivaltaa». Robinson orjuuttaa Perjantain »miekka kädessään». Entä mistä hän on saanut miekan? Robinson-tarinoiden mielikuvitussaarillakaan eivät miekat ole toistaiseksi kasvaneet puissa ja herra Dühring jää vastauksen velkaa. Aivan yhtä hyvin kuin Robinson kykeni hankkimaan miekan voimme olettaa, että Perjantai astuu jonain kauniina päivänä esiin ladattu revolveri kädessään. Silloin koko »väkivalta»-suhde kääntyy päinvastaiseksi: Perjantai käskee ja Robinsonin täytyy raataa. Pyydämme lukijalta anteeksi, että puutumme näin sinnikkäästi uudelleen Robinsonin ja Perjantain tarinaan, joka oikeastaan kuuluu lastenkamariin eikä tieteeseen. Mutta minkäpä sille voimme? Meidän on sovellettava tunnontarkasti herra Dühringin aksiomaattista menetelmää eikä ole meidän vikamme, jos tällöin liikumme alinomaa puhtaan lapsellisuuden alueella. Revolveri siis voittaa miekan ja lapsellisimmallekin aksiomaatikolle käynee näin ymmärrettäväksi ettei väkivalta ole mikään pelkkä tahdon asia, vaan vaatii toteutuakseen sangen konkreettisia ennakkoehtoja, nimittäin työkaluja, ja niissä täydellisemmät vievät voiton epätäydellisemmistä. Ja edelleen se, että työkalut täytyy tuottaa, millä on samalla ilmaistu, että täydellisempien väkivaltavälineiden, vulgo[17] aseiden tuottaja vie voiton epätäydellisempien tuottajasta, ja sanalla sanottuna väkivallan voitto perustuu aseiden tuotannolle ja se taas tuotannolle ylipäätään — siis »taloudelliselle vallalle», »taloudelliselle tilalle», väkivallan käytettävissä oleville materiaalisille välineille.
Väkivalta merkitsee nykyään armeijaa ja sotalaivastoa ja kuten me kaikki suruksemme tiedämme, molemmat maksavat »hirvittävän paljon rahaa». Väkivalta ei voi kuitenkaan tehdä rahaa, korkeintaan vain ottaa pois jo tehtyä, eikä siitäkään paljoa kostu, kuten me niin ikään suruksemme tiedämme Ranskan maksamista miljardeista. Viime kädessä rahan täytyy siis kuitenkin olla taloudellisella tuotannolla hankittua. Taloudellinen tila siis määrää puolestaan väkivallan ja antaa väkivallalle keinot sen varustamiseksi työkaluillaan ja näiden säilyttämiseksi. Mutta tässä ei ole vielä kaikki. Mikään ei ole sen riippuvampi taloudellisista ennakkoehdoista kuin juuri armeija ja laivasto. Aseistus, kokoonpano, organisaatio, strategia ja taktiikka ovat riippuvaisia ennen muuta kulloisestakin tuotantoasteesta ja yhteydenpitovälineistä. Tässä suhteessa eivät ole mullistavasti vaikuttaneet nerokkaiden sotapäälliköiden »älyn vapaat luomukset», vaan parempien aseiden keksiminen sekä sotilasaineksen muuttuminen. Nerokkaiden sotapäälliköiden vaikutus rajoittuu parhaassa tapauksessa siihen, että he soveltavat taistelutavan uusien aseiden ja taistelijoiden mukaiseksi.[18]
Ruuti tuli 1300-luvun alussa arabeilta länsieurooppalaisille ja mullisti koko sodankäynnin, kuten jokainen koululainen tietää. Ruudin ja tuliaseiden käyttöönotto ei kuitenkaan millään muotoa ollut väkivaltateko, vaan teollinen, siis taloudellinen edistysaskel. Teollisuus pysyy teollisuutena suuntautuupa se sitten esineiden tuottamiseen tai niiden hävittämiseen. Eikä tuliaseiden käyttöönotto vaikuttanut mullistavasti vain itse sodankäyntiin, vaan myös poliittisiin herruus- ja orjuussuhteisiin. Ruudin ja tuliaseiden hankkimiseksi tarvittiin teollisuutta ja rahaa ja kaupunkiporvareilla oli molempia. Näin ollen tuliaseet olivat alun pitäen kaupunkien ja kaupunkeihin nojautuvat nousevan monarkian aseita, jotka suunnattiin feodaaliaatelistoa vastaan. Aatelislinnojen kivimuurit, joita vastaan ei siihen asti ollut voinut hyökätä, luhistuivat porvarien tykkien tulituksessa ja porvarien kevyiden kiväärien kuulat läpäisivät ritaripanssarit. Aateliston haarniskoidun ratsuväen myötä murtui myös aateliston herruus. Porvariston kehityksen mukana tulivat jalkaväki ja tykistö yhä ratkaisevammiksi aselajeiksi. Tykistö pakotti lisäämään sotilasalaan kokonaan uuden teollisen haaran: insinöörialan.
Tuliaseiden muotoutuminen tapahtui sangen hitaasti. Tykit pysyivät kömpelöinä ja käsituliaseet karkeina lukuisista osakeksinnöistä huolimatta. Kesti kolme vuosisataa ennen kuin saatiin aikaan kivääri, joka kelpasi koko jalkaväen aseistukseksi. Vasta 1700-luvun alusta pistimellä varustettu piilukkokivääri syrjäytti lopullisesti keihään jalkamiesten aseena. Silloiset jalkamiehet olivat ruhtinaiden palkkasotureita, ankarasti harjoitettuja, mutta täysin epäluotettavia ja heidät saattoi pitää koossa vain keppikurilla. Heidät oli koottu yhteiskunnan kurjimmista aineksista, usein palvelukseen pakotetuista vihamielisistä sotavangeista. Linjataktiikka oli ainoa taistelumuoto, missä nämä sotilaat saattoivat käyttää hyväkseen uutta kivääriä ja se saavutti suurimman täydellisyytensä Fredrik II:n aikana. Sotajoukon koko jalkaväki järjestettiin hyvin pitkän avoimen neliön kolmeksi sivuksi ja se liikkui taistelujärjestyksessä ainoastaan kokonaisuutena. Korkeintaan sallittiin toisen siiven työntyä hieman eteenpäin tai jäädä jälkeen. Tätä kömpelöä massaa voitiin liikuttaa muodostelmassa vain aivan tasaisella maalla ja silläkin vain hitaassa tahdissa (75 askelta minuutissa). Järjestystä oli mahdotonta muuttaa taistelun aikana ja jalkaväen yhdyttyä taisteluun voitto tai tappio ratkaistiin yhdellä iskulla lyhyessä ajassa.
Amerikan vapaussodassa nämä kömpelöt linjat saivat vastaansa kapinallisjoukot, jotka eivät tosin osanneet äkseerata, mutta ampuivat sitäkin paremmin rihlakivääreillään. Kapinalliset taistelivat omimpien etujensa puolesta eivätkä siis karkailleet, kuten palkkasoturijoukot. Liioin he eivät tehneet englantilaisille sitä palvelusta, että olisivat käyneet näitä päin samoin linjassa ja avoimella tasaisella maalla, vaan taistelivat hajotettuina, nopeasti liikkuvina ampujaryhminä metsien suojassa. Linja oli voimaton metsissä ja näkymättömissä ja saavuttamattomissa olevat vastustajat löivät sen. Avojärjestys oli keksitty uudelleen — tämä uusi taistelutapa oli seurausta sotilasaineksen muuttumisesta.
Ranskan vallankumous täydensi sen minkä Amerikan vallankumous oli pannut alulle, myös sotilaallisella alalla. Sekin saattoi asettaa liittokunnan hyvin harjoitettuja palkkasoturijoukkoja vastaan vain huonosti harjoitetut, mutta runsaslukuiset massat, kansakunnan koko nostoväen. Mutta näiden massojen tehtävänä oli suojella Pariisia, siis puolustaa tiettyä aluetta eikä se voinut tapahtua ilman avoimessa joukkotaistelussa saavutettua voittoa. Pelkät kahakat eivät riittäneet. Oli keksittävä myös sellainen muoto, jossa käytetään massoja, ja täksi muodoksi löydettiin rivistö. Rivistöryhmitys antoi myös vähän harjoitetuille joukoille mahdollisuuden liikkua melko järjestyneesti ja tehdä näin jopa suurehkolla marssinopeudella (100 askelta ja enemmänkin minuutissa). Se antoi mahdollisuuden murtaa vanhan linjajärjestyksen jäykät muodot, taistella kaikenlaatuisessa, siis myös linjalle epäedullisimmassakin maastossa, ryhmittää joukot kaikilla tavoilla jotka suinkin soveltuivat tilanteeseen ja pidättää yhdessä sinne tänne siroteltujen tarkka-ampujien kanssa vihollisen linjoja, sitoa ne, uuvuttaa niitä siihen hetkeen asti, jolloin ne murretaan aseman ratkaisevassa kohdassa reservinä pidettyjen massojen avulla. Näin ollen Ranskan vallankumouksen muuttunut sotilasaines oli tehnyt välttämättömäksi tämän uuden taistelutavan, joka perustui avojärjestyksen ja rivistöjen yhdistämiseen sekä armeijan jakamiseen itsenäisiksi, kaikista aselajeista koostuviksi divisiooniksi tai armeijakunniksi ja Napoleon kehitti sen taktiset ja strategiset puolet täydellisiksi. Tällä taistelutavalla oli kuitenkin vielä kaksi hyvin tärkeätä teknistä edellytystä: ensiksi Gribeauvalin konstruoima entistä kevyempi kenttätykin lavetti, mitä ilman ne eivät olisi saavuttaneet niiltä nyt vaadittua nopeampaa liikkuvuutta, ja toiseksi kiväärintukin kaarros, joka teki mahdolliseksi tähdätä yhteen mieheen ilman väistämätöntä harhalaukausta. Jälkimmäinen keksintö oli otettu käyttöön Ranskassa vuonna 1777, se oli lainattu metsästyskivääristä ja sillä korvattiin siihen asti piipun suorana jatkeena ollut kiväärinperä. Vanhojen kivääreiden käyttö avoketjussa olisikin ollut mahdotonta ilman näitä edistysaskeleita.
Koko kansan aseistamisen vallankumouksellinen järjestelmä rajoitettiin pian pakko-otoksi (varakkaat saattoivat ostaa toisen tilalleen) ja useimmat mannermaan isoista valtioista omaksuivat järjestelmän tässä muodossa. Vain Preussi yritti nostoväkijärjestelmällään[19] saada kansan asevoiman suuremmassa määrin käyttöön. Preussi oli lisäksi ensimmäinen maa, joka varusti koko jalkaväkensä ajanmukaisimmalla aseella, takaaladattavalla rihlakiväärillä, sen jälkeen kun vuosien 1830 ja 1860 välillä kehitetty sotakelpoinen suustaladattava rihlakivääri oli näytellyt lyhyen osansa. Preussi sai kiittää vuonna 1866 saavuttamastaan menestyksestä[20] näitä molempia keksintöjä.
Saksan–Ranskan sodassa otti ensi kertaa yhteen kaksi armeijaa, joilla kummallakin oli takaaladattavat rihlakiväärit ja molemmat noudattivat olennaisesti samoja taktisia muodostelmia kuin vanhan sileäpiippuisen piilukkokiväärin aikoihin. Erona oli vain se, että Preussi oli yrittänyt löytää uutta aseistusta paremmin vastaavan taistelumuodon ja ottanut näin käyttöön komppaniarivistön. Mutta kun preussilainen kaarti sitten yritti elokuun 18. päivänä Saint Privatissa[21] tosissaan soveltaa komppaniarivistöä, menetti viisi eniten tuleen joutunutta rykmenttiä korkeintaan kahden tunnin aikana yli kolmanneksen vahvuudestaan (176 upseeria ja 5114 miestä) ja siitä pitäen olikin komppaniarivistö taistelumuotona tuomittu samalla tavoin kuin pataljoonarivistö ja linjakin. Luovuttiin kaikista yrityksistä panna enää mitään suljettuja joukkoja alttiiksi vihollisen kivääritulelle. Saksalainen puoli jatkoi taistelemista enää vain niinä tiiviinä ampujaryhminä, joiksi rivistö oli siihen astikin järjestään aina itsestään hajonnut, vaikka päällystö olikin yrittänyt torjua sitä sääntöjen vastaisena. Samoin tuli nyt juoksumarssi ainoaksi liikkumistavaksi vihollisen kivääritulen alueella. Sotilas oli jälleen kerran ollut upseeria viisaampi. Hän oli vaistomaisesti löytänyt sen ainoan taistelumuodon, joka on tähän mennessä osoittautunut käyttökelpoiseksi takaaladattavien tulessa ja hän saattoi sen menestyksekkäästi voimaan huolimatta johdon vastaanhangoittelusta.
Saksan–Ranskan sota oli käännekohta, jonka merkitys oli aivan toista luokkaa kuin kaikkien aikaisempien. Ensiksikin aseet ovat saavuttaneet sellaisen täydellisyyden ettei mikään uusi mullistava edistysaskel ole enää mahdollinen. Kun on olemassa tykkejä, joilla voi osua pataljoonaan niin pitkältä kuin silmä sen erottaa, sekä kivääreitä, jotka ovat yhtä tehokkaita yksittäisen miehen ollessa maalitauluna ja joiden lataaminen vie vähemmän aikaa kuin tähtääminen, ovat kaikki kenttäsodankäynnin lisäparannukset enemmän tai vähemmän yhdentekeviä. Kehityksen kausi on tällä suunnalla siis olennaisilta osiltaan viety päätökseen. Toiseksi tämä sota on pakottanut kaikki mannermaan suuret valtiot ottamaan käyttöön preussilaisen nostoväkijärjestelmän tiukennetussa muodossaan ja siten ne ovat sälyttäneet kannettavakseen sotilaallisen taakan, jonka täytyy viedä ne tuhoon muutamien vuosien aikana. Armeijasta on tullut valtion pääasiallinen tarkoitus, itsetarkoitus. Kansat ovat enää olemassa vain tuottaakseen sotilaita ja ravitakseen heitä. Militarismi hallitsee Eurooppaa ja nielaisee sen. Kuitenkin tässä militarismissa on sen oma tuho idullaan. Yhtäältä eri valtioiden keskinäinen kilpailu pakottaa ne tuhlaamaan vuosittain yhä enemmän rahaa armeijaan, laivastoon, tykistöön jne., siis nopeuttamaan yhä enemmän raha-asiain romahdusta. Toisaalta kilpailu pakottaa soveltamaan yhä vakavammin yleistä asevelvollisuutta ja siten perehdyttämään lopulta koko kansan aseiden käyttöön. Siis kansalle annetaan kyky toteuttaa tietyllä hetkellä oma tahtonsa komentavaan sotilasvaltaan nähden. Ja se hetki koittaa silloin kun kansanjoukoilla, maaseudun ja kaupunkien työläisillä ja talonpojilla on tahtoa. Tässä kohdassa ruhtinaiden armeija muuttuu kansan armeijaksi. Koneisto kieltäytyy toimimasta, militarismin oman kehityksen dialektiikka vie sen tuhoon. Vuonna 1848 porvarillinen demokratia ei kyennyt antamaan työtätekeville joukoille tahtoa, joka vastaa sisällöltään joukkojen luokka-asemaa, nimenomaan sen vuoksi, että se oli porvarillinen eikä proletaarinen, mutta sosialismi saa sen pettämättömän varmasti aikaan. Ja tämä merkitsee, että militarismi ja kaikki vakinaiset armeijat räjäytetään rikki sisältäkäsin.
Se oli modernin jalkaväen historiamme ensimmäinen opetus. Toisena opetuksena — ja se vie meidät takaisin herra Dühringiin — on se, että armeijoiden koko organisaatio ja taistelutapa ja siten voitto ja tappio osoittautuu riippuvaiseksi materiaalisista, toisin sanoen taloudellisista edellytyksistä: ihmis- ja asemateriaalista, siis väestön ja tekniikan laadusta ja määrästä. Vain amerikkalaisten kaltainen metsästäjäkansa saattoi keksiä uudelleen ampumaketjun. Ja amerikkalaiset olivat metsästäjiä puhtaasti taloudellisista syistä, samoin kuin vanhojen valtioiden jenkit ovat nyt muuttuneet puhtaasti taloudellisista syistä maanviljelijöiksi, teollisuudenharjoittajiksi, merenkulkijoiksi ja kauppiaiksi. He eivät enää saalista ampumaketjuina korpimetsissä, mutta sitäkin paremmalla menestyksellä keinottelun kentillä, missä he ovat myös päässeet pitkälle tämän tekniikan joukkomittaisessa soveltamisessa.
Vain Ranskan vallankumouksen kaltainen vallankumous, joka vapautti taloudellisesti porvarin ja etenkin talonpojan, saattoi keksiä massa-armeijan sekä samalla ne vapaat liikkumamuodot, jotka merkitsivät vanhojen jäykkien linjojen, vallankumouksen vihollisen absolutismin sotilaallisten vastineiden tuhoutumista. Olemme tapaus tapaukselta nähneet kuinka tekniikan edistysaskelet heti sotilaallisesti käyttökelpoisiksi ja myös käytetyksi tultuaan välittömästi ja melkein väkivaltaisesti pakottivat muuttamaan ja mullistamaankin taistelutavan, usein kaiken lisäksi vastoin armeijan johdon tahtoa. Ja nykyään voi kuka tahansa uuttera aliupseeri selittää herra Dühringille kuinka suuresti sodankäynti on sitä paitsi riippuvaista oman rintamantakaisen alueen samoin kuin sotanäyttämön tuottavuudesta ja yhteydenpitovälineistä. Lyhyesti sanottuna taloudelliset edellytykset ja voimakeinot ovat kaikkialla ja aina auttaneet »väkivallan» voittoon ja ilman niitä väkivalta olisi lakannut olemasta väkivaltaa. Ken tahtoisi uudistaa sotalaitosta vastakkaiselta kannalta noudattamalla Dühringin periaatteita, saisi vain selkäsaunan palkakseen.[1*]
Jos siirrymme sitten maalta merelle, kohtaamme siellä jo viimeisten parinkymmenen vuoden ajalta mullistuksen, joka on aivan toisella tavalla syvällinen. Krimin sodassa[23] käytetty taistelulaiva oli kaksi- tai kolmikantinen, 60–100 tykillä varustettu puinen alus, joka liikkui pääasiassa purjeilla ja jossa oli pelkkänä apuvälineenä heikko höyrykone. Laivan tykkien putket painoivat enimmäkseen noin 50 sentneriä[24] ja ampuivat 32 naulan ammuksia ja vain muutamat painoivat 95 sentneriä ja ampuivat 68 naulan ammuksia. Sodan loppupuolella ilmaantui panssaroituja uivia pattereita, ne olivat kömpelöitä, miltei liikkumattomia hirviöitä, joihin silloiset tykit eivät kuitenkaan tehonneet. Rautapanssarointi tuli pian myös taistelulaivoihin. Aluksi se oli vielä ohutta, neljän tuuman paksuista rautaa pidettiin jo äärimmäisen raskaana panssarina. Kuitenkin tykistön kehitys jätti panssaroinnin pian jälkeensä. Kaikkia vuoron perään käytettyjä panssarivahvuuksia kohti kehitettiin uusi raskas tykki, joka läpäisi helposti panssarin. Näin olemme toisaalta tulleet jo 10, 12, 14 ja 24 tuuman vahvuisiin panssareihin (Italia rakennuttaa laivan, jossa on kolmen jalan paksuinen panssari). Toisaalta olemme tulleet rihlattuihin tykkeihin, joiden putken paino on 25, 35, 80, jopa 100 tonnia (ä 20 sentneriä) ja jotka ampuvat ennen näkemättömän kauas 300, 400, 1700 ja 2000 naulan ammuksia. Nykyinen taistelulaiva on jättimäinen panssaroitu potkurihöyryalus, jolla on 8000–9000 tonnin kantavuus ja 6000–8000 hevosvoiman koneet. Siinä on kääntyvät tornit ja neljä, korkeintaan kuusi raskasta tykkiä ja sen keulassa vesirajan alapuolella on puskuri vihollislaivojen upottamiseksi. Sellainen laiva on yhtä ainoaa jättimäistä konetta, jossa höyry ei vain anna nopeaa liikkuvuutta, vaan huolehtii myös ohjauksesta, ankkurikelasta, tornien kääntämisestä, tykkien suuntaamisesta ja lataamisesta, veden pumppaamisesta, veneiden — osa niistäkin kulkee höyryvoimalla — nostamisesta ja laskemisesta jne. Ja panssaroinnin ja tykkien tehon välinen kilpailu on niin keskeneräinen, että laiva jää nykyään miltei säännöllisesti alle vaatimustason, on vanhentunut jo telakalta lähtiessään. Moderni taistelulaiva ei ole vain modernin suurteollisuuden tuote, vaan samalla sen näytekappale, uiva tehdas — etupäässä kylläkin rahantuhlauksen tuottamiseksi. Kehittyneimmän suurteollisuuden maalla on miltei monopoli näiden laivojen rakentamisessa. Englannissa on rakennettu kaikki turkkilaiset, miltei kaikki venäläiset ja useimmat saksalaiset panssarialukset. Käyttökelpoista panssarilevyä valmistetaan miltei vain Sheffieldissä; niistä Euroopan rautatehtaista, jotka yksin kykenevät tuottamaan raskaimpia tykkejä, on kaksi Englannissa (Woolwich ja Elswick) ja kolmas Saksassa (Krupp). Tässä tulee kaikkein kouriintuntuvimmin esiin kuinka se »välitön poliittinen väkivalta», joka herra Dühringin mukaan on »taloudellisen tilan ratkaiseva syy», on päinvastoin täydellisesti riippuvainen taloudellisesta tilasta. Siinä tulee ilmi kuinka meren väkivaltavälineen, taistelulaivan tuottamisen ohella myös sen käsittelystä on tullut suoranainen modernin suurteollisuuden haara. Ja tilanteen kehittymiseen tällaiseksi suhtautuu kaikkein vastakarvaisimmin itse väkivaltakoneisto, valtio, jolle yksi laiva tulee nyt maksamaan yhtä paljon kuin aikaisemmin kokonainen pieni laivasto. Samalla valtion on otettava huomioon, että nämä kalliit laivat ovat jo ennen vesillelaskuaan vanhentuneita, siis menettäneet arvonsa. Ja valtiolle on varmasti yhtä vastenmielistä kuin herra Dühringillekin, että »taloudellisen tilan» mies, insinööri, on nyt laivalla huomattavasti tärkeämpi kuin »välittömän väkivallan» mies, kapteeni. Meillä sitä vastoin ei ole mitään syytä äkäillä nähdessämme kuinka sotalaiva kehitetään tässä panssarin ja tykistön kilpailussa niin huipputaidokkaaksi, että siitä tulee sekä liian kallis että kelvoton sotakäyttöön,[2*] ja kuinka tämä kilpailu paljastaa siten myös merisodan alueella ne sisäiset dialektiset liikelait, joiden mukaan militarismi kaikkien muiden historiallisten ilmiöiden tapaan tuhoutuu oman kehityksensä seurauksiin.
Tässäkin me näemme siis päivänselvästi, ettei asia voi suinkaan olla niin että »kantailmiötä on etsittävä välittömästä poliittisesta väkivallasta eikä vasta välillisestä taloudellisesta vallasta». Päinvastoin. Mikäpä juuri osoittautuu itse väkivallan »kantailmiöksi»? Taloudellinen valta, mahdollisuus käyttää suurteollisuuden voimakeinoja. Näin siis tulee ilmi, ettei moderneihin taistelulaivoihin perustuva poliittinen väkivalta merellä ole suinkaan »välitöntä», vaan nimenomaan taloudellisen vallan, metallurgian korkean kehitystason, taitavien teknikoiden ja tuottoisien hiilikaivosten käyttömahdollisuuden välittämää.
Mutta miksikä tätä kaikkea oikein tarvitaankaan? Annettakoon seuraavassa merisodassa ylipäällikkyys herra Dühringille niin hän tuhoaa kaikki taloudellisen tilan orjuuttamat panssarilaivastot ilman torpedoja ja muita taidonnäytteitä, yksinkertaisesti »välittömän väkivaltansa» avulla.
»Hyvin tärkeä seikka on, että tosiasiassa luonnon hallitseminen on vasta ylipäätään» (!) »tapahtunut ihmisen hallitsemisen avulla» (hallitseminen on tapahtunut!). »Maaomaisuuden ottaminen viljelyyn laajemmassa mitassa ei ole milloinkaan eikä missään tapahtunut ilman, että sitä on edeltänyt ihmisen alistaminen johonkin orjuuden tai päivätyövelvollisuuden muotoon. Edellytyksenä taloudellisen vallan saamiselle esineihin on ollut ihmisen poliittinen, yhteiskunnallinen ja taloudellinen valta toiseen ihmiseen. Miten voitaisiin edes ajatella suurta tilanherraa ilman, että ajatuksiin samalla sisällytetään hänen herruutensa orjiin, maaorjiin tai välillisesti epävapaisiin? Mitä saattoikaan merkitä ja mitä merkitsee laajemmalle maanviljelykselle yksilön voimanponnistukset kun hänellä ovat apunaan korkeintaan perheenjäsenten ponnistukset? Maan hyväksikäyttö tai taloudellisen vallan laajentaminen maalla sellaisessa mitassa, joka ylittää yksilön luonnolliset voimat, on tähänastisessa historiassa ollut mahdollista vain siten, että maanomistuksen perustamisen edellä tai samaan aikaan sen kanssa on toteutettu myöskin siihen liittyvä ihmisen orjuuttaminen. Kehityksen myöhemmissä vaiheissa tämä orjuutus on lieventynyt... Sen nykyisenä muotona sivistyneimmissä valtioissa on poliisivallan enemmän tai vähemmän ohjailema palkkatyö. Palkkatyö siis tarjoaa käytännön mahdollisuuden nykyisen rikkauden siihen lajiin, joka ilmenee laajassa maanhallinnassa ja» (!) »suuressa maanomistuksessa. Jakaantuvan rikkauden kaikki muut lajit ovat tietysti historiallisesti selitettävissä vastaavalla tavalla. Ihmisen epäsuoraa riippuvuutta ihmisestä, joka nykyään muodostaa taloudellisesti pisimmälle kehittyneiden olosuhteiden peruspiirteen, ei voida ymmärtää eikä selittää sen itsensä pohjalla, vaan ainoastaan jonkin aikaisemman välittömän alistamisen ja pakkoluovutuksen hieman muuntuneena perintönä.»
Näin väittää herra Dühring.
Luonnon hallinta (ihmisen taholta) edellyttää ihmisen hallintaa (ihmisen taholta).
Todistus: Maaomaisuuden ottaminen viljelyyn laajassa mitassa ei ole milloinkaan eikä missään tapahtunut muuten kuin orjien avulla.
Todistuksen todistus: Kuinka voi olla olemassa suurmaanomistajia ilman orjia, koska suurmaanomistaja perheineen kykenisi ilman orjia viljelemään vain pientä osaa tiluksistaan.
Siis todistaakseen että voidakseen alistaa luonnon alaisekseen ihmisen täytyi ensin orjuuttaa ihminen, herra Dühring muuttaa »luonnon» ilman muuta »maaomaisuudeksi laajassa mitassa» ja tämän maaomaisuuden — eikö ole määritettävä kenen se on? — heti taas suuren maanomistajan omaisuudeksi, eikä tämä luonnollisestikaan voi viljellä maataan ilman orjia.
Ensinnäkään »luonnon hallinta» ja »maaomaisuuden ottaminen viljelyyn» eivät suinkaan ole sama asia. Luontoa hallitaan teollisuudessa aivan toisella tavoin jättimäisessä mittakaavassa kuin maanviljelyksessä, jonka yhä vielä on pakko alistua sään valtaan sen sijaan että hallitsisi sitä.
Toiseksi jos rajoitumme maaomaisuuden ottamiseen viljelyyn laajassa mitassa, asia riippuu siitä kenelle tämä maaomaisuus kuuluu. Mutta me emme näekään kaikkien kulttuurikansojen historian alussa »suurta tilanherraa», jonka herra Dühring tässä yrittää meille uittaa totuttuun silmänkääntötyyliinsä nimittäen sitä »luonnolliseksi dialektiikaksi»,[26] vaan tapaamme heimo- ja kyläyhteisöt yhteismaineen. Intiasta Irlantiin saakka ovat alun perin tällaiset heimo- ja kyläyhteisöt harjoittaneet maaomaisuuden viljelyä laajassa mitassa. Tällöin oli kyseessä milloin peltomaan yhteinen viljely yhteisön laskuun, milloin yhteisön perheille määräajaksi jakamien yksittäisten peltopalstojen viljely metsä- ja niittymaan yhteiskäytön säilyessä. Kuvaavaa herra Dühringin »mitä perinpohjaisimmille erityistutkimuksille politiikan ja juridiikan alalla» on taaskin se, että hän ei tiedä kaikesta tästä mitään; hänen kaikki teoksensa ilmaisevat, ettei hän lainkaan tunne Maurerin käänteentekeviä kirjoituksia alkuperäisestä saksalaisesta markkisäännöstöstä,[27] koko saksalaisen oikeuden perustasta, eikä pääasiassa Maurerin innoittamaa yhä kasvavaa kirjallisuutta, jossa todistetaan maanomistuksen alkuperäinen yhteisöllisyys Euroopan ja Aasian kaikkien kulttuurikansojen keskuudessa sekä esittämään sen erilaiset olemassaolon ja hajoamisen muodot. Samoin kuin herra Dühring oli Ranskan ja Englannin oikeuden kohdalla »itse hankkinut koko tietämättömyytensä»,[28] niin suuri kuin se olikin, on hänen tietämättömyytensä saksalaisen oikeuden alalla vielä paljon suurempi. Sama mies joka niin valtavasti vihastui siksi että yliopiston professoreilla on niin rajoitettu näköpiiri, on saksalaisen oikeuden alalla edelleenkin korkeintaan siinä, missä professorit olivat kaksikymmentä vuotta sitten.
On herra Dühringin pelkkää »vapaata luomusta ja mielikuvitusta» kun hän väittää, että maaomaisuuden viljelyyn ja hoitoon laajemmassa mitassa ovat olleet tarpeen tilanherrat ja orjat. Kaikkialla itämailla, missä maanomistajana on yhteisö tai valtio, kielistä puuttuu jopa »tilanherra»-sana. Herra Dühring voi kysyä asiassa neuvoa englantilaisilta juristeilta, nämä kun näet Intiassa myös kiusasivat itseään turhaan kysymyksellä: kuka on maanomistaja? — samoin kuin autuaasti kuollut Henrik LXXII, Reuss-Greiz-Schleiz-Lobenstein-Eberswalden[29] ruhtinas kiusasi itseään kysymyksellä: kuka on yövartija? Idässä ovat vasta turkkilaiset ottaneet valloittamissaan maissa käyttöön eräänlaisen tilanherra-feodalismin. Jo sankariaikakaudellaan Kreikka astui historiaan säätyjakoineen, joka vuorostaan itse on jonkin pitempiaikaisen, tuntemattoman esihistorian ilmeinen tuote. Mutta sielläkin viljelivät maata etupäässä itsenäiset talonpojat; ylimysten ja heimoruhtinaiden suuremmat tilat olivat poikkeuksia ja hävisivät sitä paitsi pian. Italian viljelysmaita raivasivat etupäässä talonpojat; kun Rooman tasavallan viimeisinä aikoina suuret yhteenliitetyt tilat, latifundiumit, tunkivat palstaviljelijät syrjään ja korvasivat nämä orjilla, ne korvasivat samalla maanviljelyksen karjanhoidolla ja suuntasivat Italian kohti perikatoa, kuten jo Plinius tiesi kertoa (latifundia Italiana perdidere).[30] Keskiajalla vallitsi koko Euroopassa talonpoikainen viljelys (etenkin joutomaiden ottamisessa viljelykseen), ja tällöin on nyt tarkasteltavassa kysymyksessä samantekevää pitikö näiden talonpoikien maksaa joillekin feodaaliherroille veroja ja jos piti, niin minkälaisia. Friisiläiset, alasaksilaiset, flaamilaiset ja alareiniläiset siirtolaiset, jotka ottivat Elben itäpuolella viljelykseen slaaveilta riistettyä maata, tekivät sen vapaina talonpoikina sangen edullisilla veronmaksuehdoilla eivätkä lainkaan »päivätyövelvollisuuden jonkin muodon» mukaisesti. — Pohjois-Amerikassa ovat vapaat talonpojat työllään ottaneet valtaosan maasta viljelyyn, kun sitä vastoin Etelän suuret tilanherrat orjineen ja ryöstöviljelyksineen laihduttivat maaperän kunnes se kasvoi vain jalokuusia, joten puuvillaviljelysten täytyi vaeltaa yhä kauemmaksi länteen. Englannin hallituksen kaikki yritykset luoda keinotekoisesti maaylimystö Australiaan ja Uuteen-Seelantiin ovat epäonnistuneet. Lyhyesti sanottuna kun jätämme pois trooppiset ja subtrooppiset siirtomaat, joissa ilmasto tekee maanviljelystyön eurooppalaiselle mahdottomaksi, osoittautuu orjien tai päivätyöläistensä avulla luonnon valtaansa alistava, maat viljelykseen raivaava suurmaanomistaja puhtaaksi mielikuvituksen tuotteeksi. Asia on päinvastoin. Siellä missä tuo omistusmuoto vanhana aikana esiintyy, kuten Italiassa, se ei tee joutomaita viljelysmaiksi, vaan muuttaa talonpoikain viljelykseen ottamat pellot karjan laitumiksi, tyhjentää kokonaisia maita väestöstä ja vie ne perikatoon. Vasta uudemmalla ajalla, vasta sen jälkeen kun tiheämpi asutus on kohottanut maan arvoa ja nimenomaan siitä pitäen kun maanviljelystieteen kehitys on tehnyt huonommatkin maat käyttökelpoisiksi, vasta sitten suurmaanomistus on alkanut osallistua laajassa mitassa jouto- ja hakamaiden ottamiseen viljelykseen, mutta tehnyt sitäkin etupäässä varastamalla talonpoikien yhteismaita niin Englannissa kuin Saksassa. Silläkin on kuitenkin ollut vastapainonsa. Yhteismaan jokaista tynnyrinalaa kohti, minkä suuret maanomistajat Englannissa ovat raivauttaneet viljelykseen, he ovat Skotlannissa muuttaneet vähintään kolme tyynnyrinalaa viljeltyä maata lammaslaitumiksi ja lopulta jopa pelkäksi suurriistan metsästysalueeksi.
Tässä olemme tekemisissä vain sen herra Dühringin väitteen kanssa, että suurempien maakaistaleiden, siispä kai miltei koko viljeltynä olevan maa-alan viljelykseen ottaminen »ei milloinkaan eikä missään» ole tapahtunut muuten kuin suurmaanomistajien ja orjien toimesta. Olemme nähneet, että tämän väitteen »edellytyksenä on» todella ennen kuulumaton tietämättömyys historiasta. Meitä ei siis liikuta tässä sen enempää kysymys missä määrin eri aikoina orjat (Kreikan kukoistuskautena) tai maaorjat (kartanoissa keskiajalta lähtien) ovat viljelleet jo kokonaan tai osaksi viljelykseen otettua maata, kuin sekään mikä suurmaanomistajien yhteiskunnallinen funktio on eri aikoina ollut.
Sen jälkeen kun herra Dühring on esittänyt meille tämän mestarillisen fantasiamaalauksen, josta ei tiedä kumpaa pitäisi enemmän ihailla, deduktion silmänkääntötemppuja vai historian väärennystä, hän huudahtaa täynnä voitonriemua:
»Jakaantuvan rikkauden kaikki muut lajit ovat tietysti historiallisesti selitettävissä vastaavalla tavallah!»
Tällä hän säästää itseltään luonnollisestikin sen vaivan, ettei hänen tarvitse enää tuhlata yhtään ainoaa sanaa esimerkiksi pääoman syntyyn.
Jos herra Dühring puhumalla siitä, että ihmisen valta toiseen ihmiseen nähden on ollut ennakkoedellytyksenä ihmisen vallalle luontoon nähden, tahtoo vain ylimalkaan sanoa, että koko nykyinen taloudellinen tilanne, nyt saavutettu maanviljelyksen ja teollisuuden kehitysaste on tulos luokkavastakohdissa, valta- ja orjuussuhteissa kehittyneen yhteiskunnan historiasta, hän sanoo sellaista mikä Kommunistisen manifestin jälkeen jo ajat sitten on muuttunut kuluneeksi toteamukseksi. Kysymyshän on nimenomaan luokkien ja herruussuhteiden synnyn selittämisestä, ja kun herra Dühringillä on vastauksena siihen aina vain sana »väkivalta», olemme siten täsmälleen yhtä pitkällä kuin alkaessamme. Oikaisuksi koko väkivaltateorian mielettömyydelle riittää pelkästään se yksinkertainen tosiasia, että hallittuja ja riistettyjä kaikkina aikoina on paljon enemmän kuin hallitsevia ja riistäjiä, ja että siis todellinen voima on edellisten puolella. Herruus- ja orjuussuhteet ovat siis yhä vielä selittämättä.
Ne ovat syntyneet kahta tietä.
Kun ihmiset alun perin erkanivat eläinkunnasta — sanan ahtaimmassa merkityksessä — he astuivat historiaan. He olivat vielä puoliksi eläimiä, raakoja, voimattomia luonnonvoimia vastaan eivätkä he tunteneet omia voimiaan. Siksi he olivat köyhiä kuin eläimet ja tuskin näitä tuottavampia. Vallitsee tietty elämänolosuhteiden yhtäläisyys ja perheen päämiehetkin ovat eräällä tavalla yhtäläisessä yhteiskunnallisessa asemassa. Ainakin puuttuvat yhteiskuntaluokat, jotka puuttuvat yhä myöhempien kulttuurikansojen alkuperäisistä, maanviljelystä harjoittavista yhteisöistä. Jokaisessa tällaisessa yhteisössä on alusta alkaen määrättyjä yhteisiä etuja, joiden suojeleminen on pakko jättää yksityisille, vaikka tosin yhteisön valvonnan alla: riitojen ratkaiseminen, yksilöiden kurissa pitäminen kun he ylittävät oikeuksiaan, vesien valvonta, etenkin kuumissa maissa, vihdoin vielä aivan alkukantaisissa oloissa uskonnolliset toimitukset. Tällaisia toimia on alkukantaisissa yhteisöissä kaikkina aikoina, niin Saksan vanhimmissa markkimaata yhteisesti viljelevissä yhdyskunnissa kuin vielä nyt Intiassa. On itsestään selvää, että näihin toimiin liittyi tietty vallankäyttöoikeus ja ne olivat valtiollisen vallan alkuja. Tuotantovoimat lisääntyivät vähitellen; väestön tiheneminen luo täällä yhteisiä, tuolla ristiriitaisia etuja eri yhteisöjen välille. Yhteisöjen ryhmittyminen suuremmiksi kokonaisuuksiksi synnyttää jälleen uuden työnjaon, pakottaa luomaan elimet yhteisten etujen suojelemista ja vastakkaisten etujen torjumista varten. Nämä elimet olivat jo koko ryhmän yhteisten etujen edustajia ja niillä oli kuhunkin yksittäiseen yhteisöön nähden erityisasema, joissakin tapauksissa jopa yhteisön kanssa vastakohtainen asema. Elimet itsenäistyivät pian yhä enemmän, osittain sen johdosta, että toimen hoito muuttui miltei itsestään selvästi perinnölliseksi maailmassa, missä kaikki käy luonnonvoimaisesti, osittain sen johdosta, että nämä elimet käyvät yhä välttämättömämmiksi selkkauksien lisääntyessä toisten ryhmien kanssa. Meidän ei tarvitse syventyä tässä siihen miten yhteiskunnallisen toiminnon itsenäistyminen yhteiskuntaan nähden ajan oloon saattoi lisääntyä aina herruudeksi yhteiskuntaan nähden, kuinka alkuperäinen palvelija muuttui vähitellen herraksi siellä missä oli suotuisa tilaisuus, miten tämä herra aina olosuhteiden mukaan esiintyi itämaisena despoottina tai satraappina, kreikkalaisena heimoylimyksenä, kelttiläisenä klaanipäällikkönä jne.., vihdoin missä määrin hän tämän muutoksen kulussa käytti myös väkivaltaa apunaan ja miten yksityiset hallitsevat henkilöt liittyivät yhteen hallitsevaksi luokaksi. Tässä on vain todettava, että poliittisen vallan perustana on kaikkialla ollut jokin yhteiskunnallisen toimen hoito; ja poliittinen valta on pysynyt pitkään pystyssä vain täyttäessään yhteiskunnalliset toimensa. Niin monia despotioita kuin Persiassa ja Intiassa onkin syntynyt ja tuhoutunut, jokainen niistä tiesi tarkalleen ennen muuta olevansa kokonaisuutena yrittäjä, joka hoiti jokilaaksojen kastelun mitä ilman mikään maanviljely ei ole siellä mahdollista. Kastelun laiminlyöminen Intiassa jäi valistuneille englantilaisille varatuksi tehtäväksi; he antoivat kastelukanavien ja sulkujen rappeutua, ja vasta säännöllisesti toistuvat nälänhädät ovat saaneet heidät nyt vihdoinkin huomaamaan, että he ovat lyöneet laimin ainoan toiminnan, joka olisi voinut tehdä heidän valtansa Intiassa ainakin yhtä oikeutetuksi kuin heidän edeltäjiensä.
Tämän luokkien muodostumisen rinnalla tapahtui vielä toinenkin prosessi. Luontainen työnjako maata viljelevän perheen piirissä antoi tietyllä hyvinvoinnin asteella mahdollisuuden liittää mukaan yhden tai useamman vieraan työvoiman. Näin oli asianlaita etenkin niissä maissa, joissa vanha maan yhteisomistus oli jo pirstoutunut tai vanha yhteisviljely ainakin väistynyt vastaavien perheiden maaosuuksien erillisen viljelyn tieltä. Tuotanto oli kehittynyt niin pitkälle, että ihmisen työvoima kykeni tuottamaan enemmän kuin mitä oli välttämätöntä sen yksinkertaiseen ylläpitoon; välineet useampien työvoimien ylläpitoa varten olivat olemassa, samoin välineet näiden työllistämiseksi. Työvoima sai arvon. Oma yhteisö ja se liittymä, johon yhteisö kuului, eivät kuitenkaan tarjonneet käytettävissä olevaa ylimääräistä työvoimaa. Mutta sitä tarjosi sota, ja sota oli yhtä vanha kuin useampien yhteisöryhmien samanaikainen olemassaolo toistensa rinnalla. Näihin saakka ei ollut tiedetty mitä tehdä sotavangeille, joten heidät oli yksin kertaisesti tapettu ja vielä aikaisemmin syöty. Mutta nyt saavutetulla »taloudellisen tilan» asteella he saivat arvon; heidät jätettiin siis eloon ja heidän työnsä alistettiin ikeeseen. Sen sijaan että väkivalta olisi hallinnut taloudellista tilaa se pakotettiin näin päinvastoin taloudellisen tilan palvelukseen. Orjuus oli keksitty. Siitä tuli pian tuotannon vallitseva muoto kaikkien niiden kansojen keskuudessa, jotka olivat kehityksessään jättämässä vanhan yhteisön taakseen. Vasta orjuus teki työnjaon maanviljelyksen ja teollisuuden välillä laajemmassa mittakaavassa mahdolliseksi ja siten vanhan maailman kukoistuskauden, kreikkalaisen kulttuurin. Ilman orjuutta ei olisi ollut Kreikan valtiota, ei kreikkalaista taidetta eikä tiedettä; ilman orjuutta ei olisi ollut Rooman valtakuntaa. Mutta ilman kreikkalaisuuden ja Rooman valtakunnan luomaa perustaa ei olisi myöskään olemassa modernia Eurooppaa. Me emme saisi koskaan unohtaa, että meidän koko taloudellisella, poliittisella ja intellektuaalisella kehityksellämme on edellytyksenään tila, missä orjuus oli yhtä välttämätön kuin yleisesti tunnustettu. Tässä mielessä meillä on oikeus sanoa: ilman antiikin orjuutta ei olisi modernia sosialismia.
On sangen helppohintaista käydä moittimaan orjuutta ja muita samanlaisia asioita yleisillä lauseparsilla ja vuodattaa ylevää siveellistä suuttumusta sellaisia häpeällisyyksiä kohtaan. Ikävä kyllä näin ilmaistaan vain se minkä jokainen tietää, nimittäin että nuo antiikin laitokset eivät enää vastaa meidän nykyisiä olosuhteitamme ja niiden määräämiä tunteitamme. Siten emme kuitenkaan saa tietää sanaakaan siitä, miten nuo laitokset ovat syntyneet, miksi ne pysyivät pystyssä ja mitä osaa ne ovat historiassa esittäneet. Ja kun kerran olemme käyneet tähän kysymykseen käsiksi, on sanottava, niin ristiriitaiselta ja kerettiläiseltä kuin se kuulostaneekin, että orjuuden käyttöönotto oli silloisissa oloissa suuri edistysaskel. On näet kerta kaikkiaan totta, että ihmiskunta on lähtenyt eläimestä, ja sen tähden se on tarvinnut barbaarisia, melkeinpä eläimellisiä keinoja päästäkseen pois barbaarisuuden tilasta. Siellä missä ikivanhat yhteisöt ovat säilyneet ne ovat vuosituhansia muodostaneet karkeimman valtiomuodon, itämaisen despotian perustan Intiasta Venäjälle saakka. Vain siellä missä nämä yhteisöt hajosivat, kansat pääsivät itsestään kehittymään eteenpäin, ja niiden lähimpänä taloudellisena edistysaskeleena oli tuotannon kohoaminen ja kehittyminen orjatyön avulla. On selvää, että niin kauan kuin ihmisen työ oli vielä niin vähän tuottavaa että se antoi vain niukasti ylimääräistä välttämättömien elämäntarvikkeiden lisäksi, oli tuotantovoimien lisääntyminen, vaihdon laajeneminen, valtion ja oikeuden kehittyminen, tieteen ja taiteen alku mahdollista vain lisääntyneen työnjaon avulla. Sen perustana täytyi olla suuri työnjako toisaalta yksinkertaisesta käsityöstä huolehtivien suurten joukkojen ja toisaalta työtä johtavien, kaupankäyntiä, valtion toimia ja myöhemmin taidetta ja tiedettä harjoittavien harvojen etuoikeutettujen välillä. Tämän työnjaon yksinkertaisin, alkukantaisin muoto oli juuri orjuus. Antiikin, erityisesti Kreikan maailman historiallisten edellytysten vallitessa saattoi eteneminen luokkavastakohdille perustuvaan yhteiskuntaan toteutua vain orjuuden muodossa. Se merkitsi edistysaskelta jopa orjillekin; sotavangit joista orjien joukko koottiin, säilyttivät nyt ainakin henkensä sen sijaan että heidät aikaisemmin oli tapettu ja vielä aikaisemmin suorastaan syöty.
Tässä yhteydessä lisäämme vielä, että kaikki tähänastiset riistäjien ja riistettyjen, hallitsevien ja sorrettujen luokkien väliset historialliset vastakohdat saavat selityksensä tästä samasta ihmisen työn tuottavuuden suhteellisesta kehittymättömyydestä. Niin kauan kuin todella työtätekevä väestö on niin sidottu välttämättömään työhönsä ettei sille jää yhtään aikaa yhteiskunnan yhteisten asiain hoitamiseen — työn johtamiseen, valtion toimiin, oikeusasioihin, taiteeseen, tieteeseen jne. — niin kauan täytyi aina olla olemassa todellisesta työstä vapautettu erityinen luokka, joka piti huolen näistä asioista. Siinä yhteydessä tämä luokka ei milloinkaan jättänyt käyttämättä tilaisuutta sälyttääkseen omaksi edukseen työtätekevien joukkojen kannettavaksi yhä suuremman työtaakan. Vasta suurteollisuuden avulla saavutettu tuotantovoimien tavaton lisääntyminen antaa mahdollisuuden jakaa työ poikkeuksetta yhteiskunnan kaikkien jäsenten kesken ja rajoittaa siten itse kunkin työaikaa niin, että jokaiselle jää riittävästi vapaata aikaa ottaakseen osaa yhteiskunnan yleisiin asioihin — sekä teoreettisiin että käytännöllisiin. Siis vasta nyt on jokainen hallitseva ja riistävä luokka käynyt tarpeettomaksi, jopa yhteiskunnallisen kehityksen esteeksi, ja vasta nyt se myöskin raivataan armotta pois tieltä, olipa »välitön väkivalta» sen hallussa kuinka vankasti tahansa.
Kun herra Dühring siis nyrpistää nenäänsä kreikkalaiselle maailmalle, koska se perustui orjuuteen, hän voisi yhtä oikeutetusti moittia kreikkalaisia siitä että näillä ei ollut höyrykoneita eikä sähkölennättimiä. Ja kun hän väittää, että nykyaikainen palkkaorjuutemme on muka selitettävissä vain jonkin verran muunnetuksi ja lievennetyksi orjuuden perinnöksi eikä siitä itsestään lähtien (ts. modernin yhteiskunnan taloudellisista laeista lähtien), se merkitsee joko vain sitä, että palkkatyö samoin kuin orjuus ovat orjuutuksen ja luokkaherruuden muotoja, minkä jokainen lapsikin tietää, tai koko väite on väärä. Voisimme näet sanoa yhtä oikeutetusti, että palkkatyö olisi selitettävissä vain lievennetyksi muodoksi ihmissyönnistä, mikä on nyttemmin kaikkialla todettu voitettujen vihollisten käytön alkuperäiseksi muodoksi.
Tämän jälkeen on selvää, mitä osaa väkivalta historiassa esittää suhteessa taloudelliseen kehitykseen. Ensiksikin kaikki poliittinen valta perustuu alun perin jollekin taloudelliselle, yhteiskunnalliselle toiminnolle ja kasvaa sitä mukaa kuin yhteiskunnan jäsenet muuttuvat alkuperäisen yhteisön hajoamisen johdosta yksityistuottajiksi, siis vieraantuvat yhä pitemmälle yhteisten yhteiskunnallisten toimintojen hoitajista. Toiseksi sen jälkeen kun poliittinen valta on itsenäistynyt yhteiskuntaan nähden, muuttunut palvelijattaresta valtijattareksi, se voi vaikuttaa kahteen suuntaan. Joko se vaikuttaa lainmukaisen taloudellisen kehityksen mielessä ja sen suuntaan. Tässä tapauksessa ei ole mitään ristiriitaa niiden välillä, ja taloudellinen kehitys vilkastuu. Tai poliittinen valta vaikuttaa taloudellista kehitystä vastaan, ja silloin harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta on sääntönä, että se joutuu alistumaan taloudellisen kehityksen edessä. Nämä harvat poikkeukset ovat yksittäisiä valloitustapauksia, jolloin raaemmat valloittajat ovat tuhonneet tai karkottaneet jonkin maan väestön ja hävittäneet tai päästäneet rappeutumaan tuotantovoimat, joita eivät ole osanneet käyttää. Näin kristityt tekivät maurilaisessa Espanjassa suurimmalle osalle niistä kastelulaitteista, joille maurien korkealle kehittämä pelto- ja puutarhaviljelys oli perustunut. Jokainen raaemman kansan valloitus häiritsee tietysti taloudellista kehitystä ja tuhoaa suuret määrät tuotantovoimia. Mutta valtaosassa pysyvistä valloituksista raaemman valloittajan täytyy mukautua »taloudelliseen tilaan» sellaisena kuin tämä valloituksesta jää jäljelle. Valloitetut yhtäläistävät valloittajan kanssaan ja useimmiten tämän täytyy omaksua jopa valloitettujen kielikin. Mutta missä — valloitustapauksia lukuun ottamatta — jonkin maan sisäinen valtiovalta joutuu ristiriitaan maan taloudellisen kehityksen kanssa, kuten tähän saakka miltei jokaiselle poliittiselle vallalle on tapahtunut tietyssä vaiheessa, siellä on taistelu joka kerta päättynyt poliittisen vallan kumoamiseen. Taloudellinen kehitys on ilman poikkeusta ja armotta murtanut itselleen tien — viimeisen ja sattuvimman esimerkin tästä olemme jo maininneet: Ranskan suuren vallankumouksen. Jos herra Dühringin opin mukaisesti tietyn maan taloudellinen tila ja sen mukana taloudellinen rakenne riippuisi yksinkertaisesti poliittisesta väkivallasta, ei voisi lainkaan ymmärtää miksi sitten Fredrik Vilhelm IV »ihanasta sotajoukostaan»[31] huolimatta ei vuoden 1848 jälkeen onnistunut ymppäämään keskiaikaisia ammattikuntia ja muita romanttisia kummallisuuksia maansa rautateihin, höyrykoneisiin ja parhaillaan kehittyvään suurteollisuuteen. Tai minkä tähden Venäjän keisari,[32] jolla on sentään vielä paljon väkivaltaisemmat keinot, ei ilman jatkuvia vippauksia Länsi-Euroopan »taloudelliselta tilalta» kykene edes pitämään »väkivaltaansa» koossa, eikä liioin maksamaan velkojaan.
Väkivalta on herra Dühringille ehdoton paha, ensimmäinen väkivallanteko on hänelle syntiinlankeemus, hänen koko esityksensä on yhtä valitusvirttä näin tapahtuneesta koko tähänastisen historian saastuttamisesta perisyntiin, kaikkien luonnon ja yhteiskunnan lakien häpeällisestä väärentämisestä tällä paholaisen mahdilla, väkivallalla. Mutta herra Dühring ei sano sanaakaan siitä, että väkivalta esittää historiassa vielä toistakin osaa, vallankumouksellista osaa, että se Marxin sanoin on jokaisen vanhan yhteiskunnan kätilö kun tämä kantaa kohdussaan uutta yhteiskuntaa,[33] että väkivalta on työkalu, jota käyttäen yhteiskunnallinen liike murtautuu lävitse ja murskaa jähmettyneet, kuolleet poliittiset muodot. Vain huokaillen ja vaikeroiden herra Dühring myöntää mahdolliseksi, että riistolle perustuvan talouden kumoamiseksi kenties tarvitaan väkivaltaa — valitettavasti! sillä kaikki väkivallan käyttö turmelee käyttäjänsä. Ja tätä hän väittää huolimatta siitä voimakkaasta moraalisesta ja henkisestä noususta, mikä on ollut jokaisen voitokkaan vallankumouksen seurauksena! Ja tätä hän väittää Saksassa, missä väkivaltaisella yhteentörmäyksellä mihin kansa voi tulla pakotetuksikin, olisi ainakin se etu, että se pyyhkisi pois kolmikymmenvuotisen sodan alennuksesta kansalliseen tietoisuuteen juuttuneen orjailevuuden. Ja tämä väljähtynyt, mehuton ja voimaton saarnaileva ajatustapako muka tyrkyttäytyisi vallankumouksellisimmalle puolueelle minkä historia tuntee?
Satakunta vuotta sitten ilmestyi Leipzigissä kirja, josta tämän vuosisadan alkuun mennessä oli otettu runsaat kolmekymmentä painosta ja jota virkamiehet, papit ja kaikenlaiset ihmisystävät niin kaupungissa kuin maaseudullakin levittivät ja jakoivat ja joka yleisesti määrättiin kansakoulujen lukukirjaksi. Tämä kirja oli Rochowin »Lasten ystävä».[34] Sen tarkoituksena oli antaa talonpoikien ja käsityöläisten nuorille vesoille opastusta heidän elämänkutsumuksessaan ja velvollisuuksissaan yhteiskunnallista ja valtiollista esivaltaa kohtaan ja samoin herättää heissä terveellistä tyytyväisyyttä maalliseen osaansa, mustaan leipään ja perunoihin, päivätyövelvollisuuteen, alhaiseen työpalkkaan, isälliseen keppikuriin ja muihin senkaltaisiin ihanuuksiin. Kaikkea tätä tarjottiin silloin laajalle levinneen valistuksen avulla. Tässä tarkoituksessa kaupunkilais- ja maalaisnuorisolle muistutettiin, kuinka viisas sentään on se luonnonjärjestys, että ihmisen pitää työllä hankkia itselleen ylläpitonsa ja nautintonsa ja kuinka onnelliseksi niin muodoin täytyykään talonpojan ja käsityöläisen tuntea itsensä kun hänen on suotu höystää ateriansa raskaalla työllä sen sijaan että joutuisi rikkaan mässäilijän tavoin kärsimään turmeltuneesta mahasta, sappivaivoista tai ummetuksesta ja voisi vain vastahakoisesti nieleskellä valikoiduimpia herkkupaloja. Samoja latteuksia, joita vanha Rochow piti kyllin hyvinä aikansa saksilaisille talonpoikaisnuorukaisille, herra Dühring tarjoilee meille uusimman poliittisen taloustieteen »ehdottomana perusaineksena» »Kurssinsa» sivuilla 14 ja 15.
»Inhimillisillä tarpeilla sellaisinaan on luonnollinen lainmukaisuutensa, ja niiden kasvu on suljettu rajoihin, joiden ylitse vain luonnottomuus voi astua joksikin ajaksi kunnes siitä seuraa kuvotus, elämään kyllästyminen, elähtäneisyys, yhteiskunnallinen vammautuminen ja lopuksi pelastava kuolema... Pelkkä leikittely huvituksilla ilman sen kummempaa vakavaa päämäärää vie pian velttouteen tai, mikä on samaa, kaiken tunnekyvyn menetykseen. Todellinen työ jossain muodossa on siis terveiden olentojen yhteiskunnallinen luonnonlaki... Jos vietit ja tarpeet olisivat vailla vastapainoa, ne tuskin antaisivat mahdollisuutta edes lapsenomaiseen olemassaoloon puhumattakaan historiallisesti kohoavasta elämän kehityksestä. Jos ne saataisiin vaivattomasti ja täydelleen tyydytetyiksi, ne ehtyisivät hyvin pian ja jättäisivät rasittaviksi väliajoiksi jäljelle tyhjän olemisen kunnes tarpeet tunnettaisiin uudelleen... Kaikissa suhteissa on siis vietin ja intohimojen sammuttamisen riippuvuus taloudellisen vastustuksen voittamisesta ulkoisen luonnon järjestyksen ja ihmisen sisäisten ominaisuuksien terveellinen peruslaki» jne. jne.
Näemme että kunnon Rochowin latteimmat latteudet viettävät herra Dühringin kirjassa satavuotisjuhlaansa, ja päälle päätteeksi ainoan todella kriittisen ja tieteellisen »sosialitaarisen järjestelmän» »syvempänä perustanlaskemisena».
Laskettuaan näin perustan herra Dühring voi jatkaa rakentamista. Matemaattista metodia käyttäen hän antaa meille aluksi vanhan Eukleideen esimerkkiä seuraten joukon määritelmiä.[35] Se on sitäkin mukavampaa kun hän voi täten rakentaa määritelmänsä heti niin, että niihin sisältyy jo osittain se mikä niiden avulla on todistettava. Niinpä saamme ensiksi tietää, että
tähän asti taloustieteen johtava käsite on ollut rikkaus, ja rikkaus sellaisena kuin se todella maailmanhistoriallisesti on tähän saakka käsitetty ja kuin se on valta-aluettaan kehittänyt, on »taloudellista valtaa ihmisiin ja esineisiin».
Tämä on kahdessa mielessä virheellistä. Ensiksi vanhan heimo- ja kyläyhteisön rikkaus ei ollut valtaa ihmisiin. Toiseksi myöskin luokkavastakohdissa liikkuvissa yhteiskunnissa on rikkaus, sikäli kuin se sisältää vallan ihmisiin, etupäässä, milteipä yksinomaan valtaa ihmisiin sen nojalla ja sen avulla että se on valtaa esineisiin. Niistä hyvin varhaisista ajoista saakka, jolloin orjien pyydystäminen ja riistäminen erottautuivat liiketoiminnan kahdeksi eri haaraksi, täytyi orjatyön riistäjien ostaa orjat, ts. hankkia valta ihmisiin vasta sen avulla, että heillä oli valta esineisiin, ostohintaan, orjien ylläpitämis- ja työvälineisiin. Koko keskiaikana suurmaanomistus on se ennakkoehto, jonka avulla feodaaliaatelisto sai itselleen vallan vero- ja alustalaistalonpoikiin. Ja nykyään näkee jo kuusivuotias lapsikin, että rikkaus on valtaa ihmisiin nähden yksinomaan niiden esineiden välityksellä, joita rikkaudella on käytettävissään.
Entä miksi sitten herra Dühringin pitää laatia tämä väärä rikkauden määritelmä, minkä takia hänen täytyy rikkoa se tosiasiallinen yhteys mikä kaikissa luokkayhteiskunnissa on tähän asti ollut vallalla? Jotta hän voi vetää rikkauden talouden alalta moraalin alalle. Valta esineiden suhteen on aivan hyvä, mutta valta ihmisiin on pahasta. Ja koska herra Dühring on kieltänyt itseään selittämästä ihmisiin kohdistuvaa valtaa esineisiin kohdistuvalla vallalla, hän voi tehdä jälleen rohkean tempun ja selittää suoralta kädeltä ihmisiin kohdistuvan vallan hänelle niin rakkaalla väkivallalla. Rikkaus ihmisiä hallitsevana on »ryöstöä», joten taas olemme tulleet huononnettuun painokseen Proudhonin ikivanhasta sanonnasta »omaisuus on varkautta».[36]
Ja näin olemme sitten onnellisesti käsitelleet rikkauden tuotannon ja jakaantumisen molemmilta oleellisilta näkökannoilta: rikkaus valtana esineisiin, tuotantorikkaus — hyvä puoli; rikkaus valtana ihmisiin, tähänastinen jakaantumisrikkaus — huono puoli, alas se! Nykyisiin olosuhteisiin sovellettuna se merkitsee: kapitalistinen tuotantotapa on aivan hyvä ja voi jäädä olemaan, mutta kapitalistinen jakotapa ei kelpaa mihinkään ja pitää poistaa. Tällaiseen järjettömyyteen joudutaan kun kirjoitetaan taloustieteestä ilman että on edes käsitetty tuotannon ja jaon yhteyttä.
Rikkauden jälkeen määritellään arvo seuraavasti:
»Arvo on se pätevyys mikä taloudellisilla esineillä ja suorituksilla on tavarainvaihdossa.» Tämä pätevyys vastaa »hintaa tai jotain muuta vastikenimitystä, esimerkiksi työpalkkaa».
Toisin sanoen: arvo on hinta. Tai pikemminkin, jotta emme tekisi herra Dühringille mitään vääryyttä ja jotta esittäisimme hänen määritelmänsä järjettömyyden jos suinkin mahdollista hänen omilla sanoillaan: arvo on yhtä kuin hinnat. Sivulla 19 hän näet sanoo:
»arvo ja hinnat, jotka sen rahassa ilmaisevat»,
toteaa siis itse, että samalla arvolla on sangen erilaisia hintoja ja siten myös yhtä monta erilaista arvoa. Ellei Hegel olisi jo kauan sitten kuollut nyt hän kyllä hirttäisi itsensä. Hegelkään ei olisi kaikella jumaluusoppineella selittelyllä saanut syntymään tätä arvoa, joka on yhtä monta arvoa kuin sillä on hintoja. Täytyy taaskin olla nimenomaan herra Dühringin itseluottamus aloittaakseen taloustieteen uuden, »syvällisemmän perustanlaskemisen» esittämällä, että hinnan ja arvon välillä ei tunneta muuta eroa kuin että toinen on ilmaistu rahassa, toinen ei.
Mutta tällä meille ei ole yhä vieläkään selvitetty mikä arvo on ja vielä vähemmän mikä sen määrää. Herra Dühringin on siis tarjottava lisäselityksiä.
»Aivan yleisesti puhuen vertailun ja arvioimisen peruslaki, johon arvo ja sitä rahassa ilmaisevat hinnat nojautuvat, kuuluu lähinnä puhtaan tuotannon piiriin ja on riippumaton jaosta, joka tuo vain toisen elementin arvokäsitteeseen. Suuremmat tai pienemmät vastukset, joita luonnonolojen erilaisuus asettaa esineiden valmistamiseksi suunnattujen pyrkimysten tielle ja joiden takia joudutaan taloudellisten voimavarojen suurempaan tai pienempään kulutukseen, määräävät myös... suuremman tai pienemmän arvon.» Arvo määräytyy »luonnon ja olosuhteiden valmistukselle asettamalla vastuksella... Se laajuus, jossa me sisällytimme omaa voimaamme siihen» (esineeseen) »on ylipäätään arvon olemassaolon ja sen erityisen suuruuden välittömästi ratkaiseva syy.»
Sikäli kuin kaikessa tässä on jotakin mieltä, se merkitsee seuraavaa: työntuotteen arvon määrää sen valmistamiseen tarvittava työaika, ja sen me tiesimme jo ajat sitten ilman herra Dühringin apuakin. Sen sijaan että hän yksinkertaisesti ilmoittaisi tosiasian, hänen täytyy oraakkelimaisesti väännellä sitä. On yksinkertaisesti väärin väittää, että se laajuus, jossa joku sisällyttää voimaansa johonkin esineeseen (säilyttääksemme mahtipontisen puhetyylin), on arvon ja arvonsuuruuden välittömästi ratkaiseva syy. Ensiksikin asia riippuu siitä mihin esineeseen voima sisällytetään ja toiseksi kuinka se sisällytetään. Jos tuo joku valmistaa esineen, jolla ei ole mitään käyttöarvoa toisille, ei hänen koko voimansa tuota atominkaan vertaa arvoa. Ja jos hän itsepäisesti valmistaa käsityönä esineen, jonka kone saa aikaan kaksikymmentä kertaa halvemmalla, niin 19/20 hänen sisällyttämästään voimasta ei tuota ylipäänsä arvoa eikä mitään erityistä arvonsuuruutta.
Edelleen on asian täydellistä vääristämistä, kun positiivisia tuotteita luova tuotantotyö muutetaan pelkästään negatiiviseksi vastuksen voittamiseksi. Saadaksemme paidan meidän pitäisi silloin menetellä suunnilleen seuraavasti: ensiksi voitamme puuvillansiemenen vastarinnan kylvössä ja kasvussa, sitten valmiin puuvillan vastustuksen sitä korjattaessa, pakattaessa ja lähetettäessä, sitten paaleja purettaessa, karstattaessa ja kehrättäessä, edelleen langan vastustuksen kudotuksi tulemista kohtaan, kankaan vastustuksen valkaisua ja ompelua kohtaan ja vihdoin valmiin paidan vastustuksen päälle vetämistä kohtaan.
Mihin tarvitaan kaikkea tätä lapsellista vääristelyä ja nurinkurisuutta? Jotta tämän »vastustuksen» avulla päästäisiin »tuotantoarvosta», todellisesta, mutta tähän saakka vain ajatuksellisesta arvosta tähänastisessa historiassa yksin pätevään, väkivallan väärentämään »jakoarvoon»:
»Luonnon tarjoaman vastustuksen lisäksi... on olemassa vielä toinen puhtaasti yhteiskunnallinen este... Ihmisen ja luonnon väliin astuu jarruttava voima, ja sekin on ihminen. Ainoaksi eristetyksi ajateltu ihminen on vapaana luontoa vastassa... Tilanne muuttuu heti toiseksi kun ajattelemme toisen ihmisen, joka miekka kädessä pitää hallussaan pääsyteitä luontoon ja sen apulähteille ja vaatii muodossa tai toisessa maksua sisäänpääsystä. Tämä toinen... ikään kuin verottaa toista ja on siten syynä siihen, että tavoiteltavan esineen arvo tulee suuremmaksi kuin se voisi olla ilman tätä poliittista ja yhteiskunnallista estettä aikaansaamisen eli tuotannon tiellä... Tämän esineiden keinotekoisesti kohotetun arvon erityiset muodot ovat mitä moninaisimpia, ja sen vastineena on luonnollisesti työn arvon vastaava alentaminen... On sen tähden harhaluuloa pitää arvoa alun alkaen vastikkeena sanan varsinaisessa merkityksessä, ts. jonakin mikä on arvoltaan yhtä suuri eli suorituksen ja vastasuorituksen yhtäläisyyden periaatteen mukaan syntyvänä vaihtosuhteena... Päinvastoin tulee oikean arvoteorian tunnusmerkkinä olemaan, että siinä ajateltu yleisin mittaamisperuste ei käy yksiin pakolliseen jakoon perustuvan arvon erityismuodon kanssa. Tämä muoto vaihtelee yhteiskunnallisen järjestelmän mukaan, kun sitä vastoin varsinainen taloudellinen arvo voi olla vain luonnon suhteen mitattava arvo ja näin ollen se kokee muutoksia vain pelkästään luonnollisten ja teknisten tuotannonesteiden myötä.»
Jonkin esineen käytännössä pätevä arvo muodostuu siis herra Dühringin mukaan kahdesta osasta: esineen sisältämästä työstä ja »miekka kädessä» pakolla määrätystä verotuslisästä, ts. tällä hetkellä käypä arvo on monopolihinta. Jos myös tämän arvoteorian mukaan kaikilla tavaroilla on tällainen monopolihinta, on vain kaksi vaihtoehtoa. Joko jokainen ostajana menettää jälleen sen minkä on myyjänä voittanut; hinnat ovat tosin nimellisesti muuttuneet, mutta todellisuudessa — keskinäissuhteessaan — ne ovat pysyneet samoina; kaikki jää entiselleen, ja tuo maanmainio jakoarvo on pelkkää silmänlumetta. Tai sitten nuo oletetut verotuslisät edustavat todellista arvosummaa, nimittäin sitä minkä työtätekevä arvoaluova luokka tuottaa, mutta minkä monopolistiluokka anastaa omakseen, ja silloin tämä arvosumma koostuu yksinkertaisesti maksamattomasta työstä. Siinä tapauksessa tulemme Marxin oppiin lisäarvosta — huolimatta miehestä miekka kädessä, huolimatta oletetusta verotuslisästä ja väitetystä jakoarvosta.
Silmäilkäämme sentään muutamia esimerkkejä kuuluisasta »jakoarvosta». Sivulla 135 ja seur. sanotaan:
»Myöskin hinnanmuodostus yksilöllisen kilpailun avulla on katsottava taloudellisen jaon ja keskinäisen verotuksen muodoksi... Jos ajatellaan, että jonkin välttämättömän tavaran varasto äkkiä huomattavasti vähenee, silloin myyjät saavat suhteettoman suuren mahdollisuuden riistämiseen... Kuinka jättimäisiin mittoihin hintojen nousu saattaa päätyä, sen osoittavat erikoisesti ne epänormaalit tilanteet, jolloin välttämättömyystarvikkeiden saanti katkeaa pitemmäksi ajaksi» jne. Lisäksi on asioiden normaalitilassakin tosiasiallisia monopoleja, jotka antavat mahdollisuuden mielivaltaiseen hintojen kohottamiseen, esimerkiksi rautatiet, yhtiöt, jotka toimittavat kaupunkeihin vettä ja valokaasua jne.
On vanhastaan tunnettua, että tuollaisia tilaisuuksia monopoliseen riistämiseen esiintyy. Sen sijaan on uutta, että niiden synnyttämät monopolihinnat on katsottava klassiseksi esimerkiksi nykyään pätevästä arvonmääräämistavasta, eikä poikkeukseksi ja erityistapaukseksi. Miten elintarvikkeiden hinnat määräytyvät? Herra Dühring vastaa: Menkää piiritettyyn kaupunkiin missä saanti on katkaistu ja ottakaa selko! Miten kilpailu vaikuttaa markkinahintojen määräytymiseen? Kysykää monopolilta, siltä saatte vastauksen!
Näiden monopolien kohdallakaan ei muuten voida löytää miestä miekka kädessä, jonka pitäisi olla niiden takana. Päinvastoin: piiritetyissä kaupungeissa tekee mies miekka kädessä, komendantti — jos hän täyttää tehtävänsä — tavallisesti sangen nopeasti lopun monopolista ja takavarikoi monopolivarastot jaettaviksi tasan. Muissa tapauksissa kun miehet miekka kädessä ovat yrittäneet tehdä »jakoarvoa», he ovat yleensäkin saaneet tulokseksi vain huonoja kauppoja ja rahallisia tappioita. Monopolisoimalla Itä-Intian kaupan hollantilaiset tuhosivat monopolinsa ja kauppansa. Kaksi kaikkien aikojen vahvinta hallitusta, Pohjois-Amerikan vallankumoushallitus ja Ranskan kansalliskonventti rohkeni yrittää maksimihintojen säätämistä ja epäonnistui surkeasti. Venäjän hallitus on nyt vuosikausia ponnistellut nostaakseen maansa paperirahan kurssia. Hallitus on pannut kurssin alenemaan laskemalla Venäjällä jatkuvasti liikkeelle lunastettaviksi kelpaamattomia pankkiseteleitä ja nyt se yrittää nostaa kurssia ostelemalla yhtä herkeämättä Lontoossa Venäjälle maksettavaksi asetettuja vekseleitä. Muutamassa vuodessa se on saanut maksaa tästä huvituksesta 60 miljoonaa ruplaa, ja ruplan kurssi on nyt alle kaksi markkaa yli kolmen markan sijasta. Jos miekalla olisi sellainen taloudellinen taikavoima kuin herra Dühring on nähnyt sillä olevan, minkä tähden sitten yksikään hallitus ei ole kyennyt pakottamaan huonoa rahaa saamaan pitemmäksi ajaksi hyvän rahan »jakoarvoa» tai assignaattia saamaan kullan »jakoarvoa»? Entä missä on se miekka, jolla on komento maailmanmarkkinoilla?
On olemassa vielä yksi keskeinen muoto, missä »jako-arvo» auttaa anastamaan toisten ihmisten suorituksia ilman vastasuoritusta: »omistuskorko», ts. maankorko ja pääomanvoitto. Toistaiseksi me vain kirjaamme tämän voidaksemme todeta, että siinä onkin kaikki mitä saamme tuosta kuuluisasta »jakoarvosta» tietää. Kaikkiko? Ei sentään aivan kaikki. Kuulkaamme seuraavaa:
»Huolimatta kaksinaisesta näkökannasta tuotanto- ja jakoarvon käsittämisessä jää kuitenkin aina perustaksi yhteinen jokin siksi esineeksi, mistä kaikki arvot koostuvat ja millä niin ollen mitataan. Tuo välitön, luonnollinen mitta on voimankulutus, ja yksinkertaisin yksikkö on ihmisen voima sanan karkeimmassa merkityksessä. Viimeksi mainittu palautuu olemassaoloaikaan, jonka itseylläpito taas edustaa ravitsemus- ja elämisvaikeuksien määrätyn summan voittamista. Jakoarvo eli omaksiottamisarvo on olemassa puhtaana ja yksinomaisena vain silloin kun käyttövaltaa ei-tuotettuihin esineisiin tai tavanomaisemmin sanoaksemme itse noita esineitä vaihdetaan suorituksiin ja esineisiin, joilla on todellinen tuotantoarvo. Se sama elementti, joka tulee esiin ja on edustettuna jokaisessa arvonilmauksessa ja siis myös jaon nojalla ilman vastasuoritusta omiksi anastetuissa arvo-osissa, on ihmistyön käyttö, joka... ruumiillistuu... jokaisessa tavarassa.»
Mitä meidän on sitten tähän sanottava? Jos kaikki tavara-arvot mitataan tavaroissa ruumiillistuneella ihmistyön käytöllä, mihin silloin jää jakoarvo, hinnanlisäys ja kannettu vero? Herra Dühring tosin sanoo meille, että sellaisillakin esineillä joita ei ole tuotettu, siis esineillä joilla ei voi olla varsinaista arvoa, on jakoarvo ja niitä voidaan vaihtaa tuotettuihin arvoa sisältäviin esineisiin. Mutta samalla hän sanoo, että kaikki arvot, siis myöskin puhtaat ja yksinomaiset jakoarvot muodostuvat niissä ruumiillistuvasta voimankäytöstä. Valitettavasti meille ei tässä yhteydessä kerrota miten voiman kulutus ruumiillistuu esineessä, jota ei ole tuotettu. Joka tapauksessa kaikessa tässä arvojen sekasotkussa näyttää loppujen lopuksi se asia selvältä, että jakoarvo, yhteiskunnallisen aseman nojalla tavaroille sälytetty lisähinta ja miekan avulla tapahtuva verotus raukeavat jälleen tyhjiin. Tavaroiden arvon määrää yksinomaan tavaroissa esineellistyvä ihmisvoima, yleisesti ottaen työn käyttö. Sanooko herra Dühring siis maankorkoa ja muutamaa monopolihintaa lukuun ottamatta sen saman vain huolimattomammin ja sekavammin, minkä parjattu Ricardon–Marxin arvoteoria on ajat sitten sanonut paljon täsmällisemmin ja selkeämmin?
Hän sanoo sen ja samaan hengenvetoon hän sanoo sen vastakohdan. Marx sanoo lähtökohtanaan Ricardon tutkimukset: tavaran arvon määrää tavaroissa esineellistynyt yhteiskunnallisesti välttämätön, yleisinhimillinen työ, joka puolestaan mitataan kestollaan. Työ on kaikkien arvojen mitta, mutta sillä itsellään ei ole mitään arvoa. Sen jälkeen kun herra Dühring on huolimattomaan tapaansa samoin ottanut työn arvon mitaksi hän jatkaa:
Työ »palautuu olemassaoloaikaan ja olemassaolon itseylläpito puolestaan edustaa ravitsemisen ja elämän vaikeuksien tietyn summan voittamista».
Jättäkäämme huomiotta, että tässä pelkästään erikoisuutta tavoitellen on työaika, josta tässä on yksin kysymys, vaihdettu olemassaoloajaksi, joka ei ole vielä milloinkaan luonut tai mitannut arvoja. Jättäkäämme huomiotta myös epäaito »sosialitaarinen» silmänlume, mitä olemassaoloajan »itseylläpidon» on määrä tuoda mukaan. Niin kauan kuin maailma on ollut olemassa ja tulee olemaan, täytyy jokaisen itse ylläpitää itseään siinä mielessä, että hän itse kuluttaa toimeentulon välineensä. Olettakaamme, että herra Dühring olisi ilmaissut ajatuksensa taloustieteellisesti ja täsmällisesti. Siinä tapauksessa edellä esitetty väittämä ei joko merkitse yhtään mitään tai se merkitsee: tavaran arvon määrää siinä ruumiillistunut työaika, ja tämän työajan arvon määräävät työläisen ylläpitoon tänä aikana tarvittavat elämisen tarvikkeet. Ja tämä merkitsee nykyisen yhteiskunnan kohdalla: tavaran arvon määrää tavaraan sisältyvä työpalkka.
Täten olemme vihdoin päässeet siihen mitä herra Dühring oikeastaan tahtoo sanoa. Vulgaaritaloustieteellisen sanontatavan mukaan tavaran arvon määräävät sen tuotantokustannukset.
Carey sitä vastoin »esitti sen totuuden, että arvoa eivät määrää tuotantokustannukset, vaan sen määräävät uusintamiskustannukset» (»Kriittinen historia», s. 401).
Mitä näillä tuotanto- tai uusintamiskustannuksilla tarkoitetaan, siitä myöhemmin. Tässä riittäköön toteamus, että ne muodostuvat tunnetusti työpalkasta ja pääomanvoitosta. Työpalkka esittää tavarassa ruumiillistunutta »voimankulutusta», tuotantoarvoa. Voitto esittää kapitalistien monopolinsa nojalla, miekka kädessä pakolla hankkimaa veroa eli hinnanlisäystä, jakoarvoa. Ja näin herra Dühringin arvoteorian koko ristiriitainen sekasotku ratkeaa lopulta mitä kauneimmaksi sopusointuiseksi selvyydeksi.
Tavaran arvon määrääminen työpalkan nojalla, joka Adam Smithillä vielä usein esiintyy sekaisin arvon työajalla määräämisen kanssa, on Ricardon ajoista lähtien karkotettu poliittisesta taloustieteestä ja pitää nykyään meluaan enää vain vulgaaritaloustieteessä. Juuri olemassaolevan kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän kaikkein latteimmat imartelijat saarnaavat arvon määräämistä työpalkan nojalla ja pitävät samalla kapitalistin voittoa työpalkan korkeampana lajina, palkkana pidättymisestä (siitä että kapitalisti ei ole tuhlannut pääomaansa), palkkiona tappion vaarasta, palkkana liikeyrityksen hoitamisesta jne. Herra Dühring eroaa näistä ainoastaan siinä, että hän julistaa voiton ryöstöksi. Toisin sanoen herra Dühring perustaa sosialisminsa suoraan kaikkein kehnoimmanlaatuisen vulgaaritaloustieteen opeille. Hänen sosialismillaan on tarkalleen yhtä paljon arvoa kuin tällä vulgaaritaloustieteellä. Ne pysyvät pystyssä ja kaatuvat yhdessä.
On kuitenkin selvää, että se mitä työläinen tuottaa ja mitä hän tulee maksamaan ovat yhtä paljon toisistaan eroavia asioita kuin mitä kone tuottaa ja mitä se tulee maksamaan. Arvolla, jonka työläinen luo 12-tuntisena työpäivänä ei ole mitään yhteistä niiden elämisen tarvikkeiden arvon kanssa, jotka hän kuluttaa tänä työpäivänä ja siihen kuuluvilla lepotauoilla. Näissä elämisen tarvikkeissa voi olla ruumiillistuneena kolme-, neljä- tai seitsentuntinen työaika aina sen mukaan millainen on työn tuottavuuden kehitysaste. Jos oletamme, että niiden tuottamiseen on tarvittu 7 työtuntia, niin herra Dühringin omaksuma vulgaaritaloustieteellinen arvoteoria sanoo, että 12 työtunnin tuotteella on 7 työtunnin tuotteen arvo, että kaksitoista työtuntia on yhtä paljon kuin seitsemän työtuntia, eli että 12 = 7. Sanokaamme asia vielä selvemmin: maatyöläinen, samantekevää millaisten yhteiskunnallisten suhteiden vallitessa, tuottaa vuodessa viljamäärän, joka olkoon vaikkapa 20 hehtolitraa vehnää. Hän kuluttaa tänä aikana erään arvosumman, joka saa ilmaisunsa 15 hehtolitrassa vehnää. Silloin on 20 hehtolitralla vehnää sama arvo kuin 15 hehtolitralla, vieläpä samoilla markkinoilla ja olosuhteiden pysyessä muutoin täysin samoina, toisin sanoen 20 = 15. Ja tätä nimitetään taloustieteeksi!
Ihmisyhteiskunnan koko kehitys ohi eläimellisen villeyden asteen alkaa siitä päivästä jolloin perheen työ alkoi luoda enemmän tuotteita kuin tarvittiin sen ylläpitoon, siitä päivästä jolloin osa työstä voitiin käyttää tuotantovälineiden tuottamiseen eikä enää yksistään elämisen tarvikkeiden tuottamiseen. Työn tuotteen ylijäämä työn ylläpitokustannusten yli ja yhteiskunnallisen tuotanto- ja varaomaisuuden muodostuminen ja lisääntyminen tästä ylijäämästä on ollut ja on kaiken jatkuvan yhteiskunnallisen, poliittisen ja älyllisen kehityksen perusta. Tähänastisessa historiassa kyseinen varanto on ollut etuoikeutetun luokan omaisuutta, jonka osalle tulivat tämän omaisuuden mukana myös poliittinen herruus ja henkinen johto. Edessä oleva yhteiskunnallinen kumous tekee vasta tämän yhteiskunnallisen tuotantoja varaomaisuuden, ts. raaka-aineiden, tuotantovälineiden ja elämisen tarvikkeiden kokonaispaljouden todella yhteiskunnalliseksi ottamalla sen pois etuoikeutetun luokan käytöstä ja siirtämällä sen koko yhteiskunnan yhteisomaisuudeksi.
Kahdesta vaihtoehdosta on valittava toinen. Joko tavaroiden arvon määräävät niiden valmistamiseen tarvittavan työn ylläpitokustannukset, nykyisessä yhteiskunnassa työpalkka. Silloin jokainen työläinen saa työpalkassaan työntuotteensa arvon, silloin kapitalistiluokan harjoittama palkkatyöläisten luokan riistäminen on mahdottomuus. Olettakaamme, että yhden työläisen ylläpitokustannukset on ilmaistu annetussa yhteiskunnassa kolmen markan rahasummalla. Silloin edellä mainitun vulgaaritaloustieteen teorian mukaan työläisen päivätuotteella on kolmen markan arvo. Olettakaamme nyt, että tämän työläisen palkannut kapitalisti lisää tuotteeseen yhden markan voiton, veron, ja myy tuotteen neljällä markalla. Samoin tekevät toisetkin kapitalistit. Siitä lähtien työläinen ei voi enää maksaa päivittäistä ylläpitoaan kolmella markalla, vaan tarvitsee siihen samaten neljä markkaa. Koska kaikkien muiden ehtojen on edellytetty säilyvän ennallaan, täytyy elintarvikkeissa ilmaistun työpalkan pysyä samana, siis rahassa ilmaistun työpalkan täytyy kohota ja nimenomaan 3 markasta 4 markkaan päivässä. Sen mitä kapitalistit ottavat työväenluokalta voiton muodossa, heidän on annettava sille takaisin työpalkan muodossa. Olemme siis, juuri yhtä pitkällä kuin alussakin: jos työpalkka määrää arvon, ei minkäänlainen kapitalistin harjoittama työläisen riistäminen ole mahdollinen. Mutta myöskin tuotteiden ylijäämän muodostuminen on mahdotonta, sillä olettamuksemme mukaan työläiset kuluttavat tarkalleen yhtä paljon arvoa kuin he sitä tuottavatkin. Ja koska kapitalistit eivät tuota mitään arvoa, ei voida edes kuvitella millä he oikein aikovat elää. Ja kun nyt tällainen tuotannon ylijäämä yli kulutuksen, tällainen tuotanto- ja vararahasto kuitenkin on olemassa ja vielä kapitalistien käsissä, ainoaksi mahdolliseksi selitykseksi jää, että työläiset kuluttavat itsensä ylläpitoon pelkästään tavaroiden arvon, mutta ovat luovuttaneet itse tavarat kapitalisteille edelleen käytettäviksi.
Tai jos tuotanto- ja vararahasto on tosiasiallisesti kapitalistiluokan käsissä, jos se on tosiasiallisesti syntynyt voiton kasaamisesta (maankoron jätämme tässä toistaiseksi syrjään), niin se muodostuu väistämättä siitä työväenluokan kapitalistiluokalle luovuttaman työntuotteen kasatusta ylijäämästä, joka ylittää kapitalistiluokan työväenluokalle maksaman työpalkan kokonaismäärän. Mutta silloin arvoa ei määrää työpalkka, vaan työn paljous; silloin työväenluokka luovuttaa kapitalistiluokalle työntuotteessa suuremman arvomäärän kuin mitä se saa siltä maksuksi työpalkkana ja silloin pääomavoitto osoittautuu vieraan maksamattoman työntuotteen anastamisen kaikkien muiden muotojen tavoin pelkäksi Marxin löytämän lisäarvon rakenneosaksi.
Sivumennen sanoen herra Dühringin taloustieteen »Kurssissa» ei ole sanaakaan tästä suuresta, käänteentekevästä keksinnöstä millä Ricardo aloittaa pääteoksensa:
»Hyödykkeen arvo riippuu siitä työn paljoudesta, joka on tarpeen hyödykkeen tuottamiseksi, eikä kyseisestä työstä maksetusta suuremmasta tai pienemmästä korvauksesta.»[37]
»Kriittisessä historiassa» Dühring torjuu tämän keksinnön oraakkelimaisella lauseparrella:
»Hän» (Ricardo) »ei ajattele, että suurempi tai pienempi suhde, jossa palkka voi olla maksuosoituksena elämäntarpeiden tyydyttämistä varten» (!) »pakosta tuo mukanaan myös arvosuhteiden erilaisen muotoutumisen!»
Siinä on sanonta, josta lukija voi ajatella mitä tahtoo ja on varmimmalla pohjalla, jos ei ajattele siitä yhtään mitään.
Ja nyt lukija valitkoon itse niistä viidestä arvolajista, jotka herra Dühring meille tarjoaa, sen mikä häntä parhaiten miellyttää: tuotantoarvon joka tulee luonnosta, tai jakoarvon jonka on luonut ihmisten kehnous ja joka on siitä erikoinen, että se mitataan voimankulutuksella, jota siihen ei sisälly, tai kolmanneksi työajalla mitatun arvon, tai neljänneksi uusintamiskustannuksilla mitatun arvon, tai vihdoin viidenneksi työpalkalla mitatun arvon. Valikoima on runsas, sekasotku täydellinen, eikä meille jää enää muuta tehtävää kuin yhdessä herra Dühringin kanssa huudahtaa:
»Oppi arvosta on taloustieteellisten järjestelmien kelvollisuuden koetinkivi!»
Herra Dühring on havainnut Marxin taloustieteessä kerrassaan karkean koulupojan virheen, johon samalla sisältyy yhteiskunnalle vaarallista sosialistista kerettiläisyyttä.
Marxin arvoteoria »ei ole mitään muuta kuin tavanomaista... oppia siitä, että työ on kaikkien arvojen peruste ja työaika niiden mitta. Täysin epäselväksi jää tällöin millaiseksi on ajateltava ns. ammattitaitoisen työn erityinen arvo. Tosin meidänkin teoriamme mukaan voidaan vain käytetyllä työajalla mitata luonnolliset omat kustannukset ja niin muodoin taloudellisten esineiden absoluuttinen arvo. Mutta tällöin pidetään kunkin työaikaa alun alkaen täysin samanarvoisena ja on vain tarkattava milloin toisten henkilöiden työaika on ammattitaitoisemmissa työsuorituksissa myötävaikuttamassa yksilölliseen työaikaan... esimerkiksi käytetyn työkalun perusteella. Jonkun työajalla ei siis ole, kuten herra Marx hämärästi kuvittelee, sinänsä enempää arvoa kuin toisenkaan työajalla siksi, että siihen olisi ikään kuin tiivistynyt enemmän keskimääräistä työaikaa, vaan kaikki työaika on poikkeuksetta ja periaatteellisesti, siis ilman että ensin olisi otettava keskiarvo, täysin samanarvoista. Jonkun työsuoritusten samoin kuin jokaisen valmiin tuotteenkin kohdalla on vain katsottava, kuinka paljon toisten työaikaa on kätkettynä näennäisesti vain oman työajan kulutukseen. Teorian tiukan kelpoisuuden kannalta ei ole vähäisintäkään merkitystä sillä onko kysymyksessä käsikäyttöinen tuotantoväline tai käsi tai jopa pääkin, joka ilman toisten ihmisten työaikaa ei voisi saada erikoisominaisuutta eikä suorituskykyä. Mutta herra Marx ei kykene arvoa koskevissa vuodatuksissaan irtautumaan takana kummittelevasta ammattitaitoisesta työajasta. Hän ei ole kyennyt murtautumaan siitä eroon, koska häntä on estänyt oppineiden luokkien perinnäinen ajatustapa. Näistä luokista täytyy tuntua hirvittävältä tunnustaa kärrääjän ja arkkitehdin työaika taloudellisesti täysin samanarvoisiksi.»
Se Marxin kohta, joka on aiheuttanut herra Dühringissä tällaisen »valtavan suuttumuksen», on hyvin lyhyt. Marx tutkii mikä määrää tavaroiden arvon ja vastaa: niihin sisältyvä ihmistyö. Hän jatkaa, että ihmistyö »on yksinkertaisen työvoiman käyttämistä, mitä työvoimaa on keskimäärin jokaisella tavallisella ihmisellä ruumiillisessa organismissaan ilman erityistä kehittämistä... Yhdistetty työ merkitsee vain potenssiin korotettua tai pikemminkin kerrottua yksinkertaista työtä, niin että pienempi erä monimutkaista työtä on yhtä kuin suurempi erä yksinkertaista työtä. Kokemus osoittaa, että tätä pelkistymistä tapahtuu alituisesti. Tavara voi olla kaikkein monimutkaisimman työn tuote, sen arvo tekee sen yhtäläiseksi yksinkertaisen työn tuotteen kanssa ja edustaa itse näin ollen vain tiettyä yhteiskunnallisen työn erää. Yhteiskunnallinen prosessi määrää tuottajien selän takana ne eri määräsuhteet, joissa eri työlajit ovat pelkistyneet niiden mittayksikkönä olevaksi yksinkertaiseksi työksi, ja sen tähden ne näyttävät tuottajista totutun tavan nojalla määrätyiltä.»[38]
Marx käsittelee tässä ennen muuta vain tavaroiden arvon määräämistä, siis sellaisten esineiden, joita yksityistuottajat muodostamassaan yhteiskunnassa tuottavat omaan laskuunsa ja vaihtavat keskenään. Tässä ei siis lainkaan käsitellä »absoluuttista arvoa», missä tämä sitten mahtaneekin olla, tässä on puhe siitä arvosta, joka on voimassa määrätyssä yhteiskuntamuodossa. Osoittautuu, että tämä arvo tässä määrätyssä historiallisessa muodossa on yksittäisissä tavaroissa ruumiillistuvan ihmistyön luoma ja sillä mitattu ja edelleen tämä ihmistyö osoittautuu yksinkertaisen työvoiman kulutukseksi. Kaikki työ ei kuitenkaan ole pelkkää yksinkertaisen ihmistyövoiman kulutusta; hyvin monissa työlajeissa on käytettävä taitoja ja tietoja, jotka on pitänyt hankkia suuremmalla tai pienemmällä vaivannäöllä, ajan ja rahan käytöllä. Luovatko nämä yhdistetyn työn lajit samoina ajanjaksoina samat tavara-arvot kuin yksinkertainen työ, joka on pelkästään yksinkertaisen työvoiman kulutusta? Ilmetystikään eivät. Yhdistetyn työn tunnissa tuottama tuote on tavara, jonka arvo on korkeampi, kaksinkertainen tai kolminkertainen verrattuna yksinkertaisen työn tunnissa valmistamaan tuotteeseen. Tämän vertailun avulla yhdistetyn työn tuotteiden arvo ilmaistaan määrättyinä yksinkertaisen työn paljouksina. Mutta tämän yhdistetyn työn pelkistämisen yksinkertaiseksi työksi toteuttaa yhteiskunnallinen prosessi tuottajien selän takana. Kyseinen tapahtuma voidaan arvoteoriaa esitettäessä vain todeta, mutta ei vielä selittää.
Marx toteaa tämän yksinkertaisen, nykyisessä kapitalistisessa yhteiskunnassa päivittäin silmiemme edessä tapahtuvan tosiasian. Se on niin kiistaton, että itse herra Dühring ei rohkene väittää sitä vääräksi »Kurssissa» eikä liioin taloustieteen historiassaan. Marxin esitys on niin yksinkertaista ja selvää, että herra Dühringiä lukuun ottamatta asia ei varmasti »jää täysin epäselväksi» kenellekään. Tämän täydellisen epäselvyytensä takia herra Dühring erehtyy luulemaan tavaran arvoa, jonka tutkimiseen Marx yksinomaan kohdisti huomionsa, »luonnollisiksi omiksi kustannuksiksi», jotka tekevät epäselvyyden vain sitäkin täydellisemmäksi, suorastaan »absoluuttiseksi arvoksi», jota taloustieteessä tähän saakka ei ole tietääksemme missään käytetty. Mutta mitä ikinä herra Dühring ymmärtäneekään »luonnollisilla omilla kustannuksilla» ja mikä hänen viidestä arvolajistaan saaneekaan kunnian esittää absoluuttista arvoa, sen verran on varmaa ettei Marx puhu lainkaan näistä asioista, vaan tavara-arvosta. Edelleen »Pääoman» koko arvoa käsittelevässä jaksossa ei ole vähäisintäkään viittausta siihen, katsooko Marx ja missä määrin teoriansa tavara-arvosta olevan sovellettavissa myöskin muihin yhteiskuntamuotoihin.
Herra Dühring jatkaa: »Jonkun työajalla ei siis ole, kuten herra Marx hämärästi kuvittelee, sinänsä enempää arvoa kuin toisenkaan työajalla siksi, että siihen olisi ikään kuin tiivistynyt enemmän keskimääräistä työaikaa, vaan kaikki työaika on poikkeuksetta ja periaatteellisesti, siis ilman että ensin olisi otettava keskiarvo, täysin samanarvoista.»
On onni herra Dühringille, ettei kohtalo ole tehnyt hänestä tehtailijaa ja että se on näin varjellut häntä arvioimasta tavaroidensa arvoa tämän uuden säännön mukaan ja syöksymästä väistämättä vararikkoon. Entä olemmeko sitten yhä tehtailijain yhteiskunnassa? Emme suinkaan. Luonnollisilla omilla kustannuksilla ja absoluuttisella arvolla herra Dühring on pannut meidät tekemään hypyn, todellisen salto mortalen nykyisestä kehnosta riistäjien maailmasta tulevaisuuden talouskommuuniinsa tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden puhtaaseen taivaalliseen ilmapiiriin. Meidän täytyy siis jo tässä, vaikkakin ennenaikaisesti hieman silmäillä tätä uutta maailmaa.
Herra Dühringin teorian mukaan tosin talouskommuunissakin voi taloudellisten esineiden arvon mitata vain käytetty työaika. Mutta tällöin pidetään kunkin työaikaa alun alkaen täysin samanarvoisena, kaikki työaika on poikkeuksetta ja periaatteellisesti täysin samanarvoista, ja vielä ilman että ensin olisi otettava keskiarvo. Ja verrattakoon nyt tähän radikaaliin tasa-arvososialismiin Marxin hämärää kuvitelmaa, että jonkun työajalla sinänsä muka olisi enemmän arvoa kuin toisen työajalla sen tähden, että siinä olisi tiivistyneenä enemmän keskimääräistä työaikaa. Tähän kuvitelmaan Marxin kahlitsee oppineiden luokkien perinnäinen ajatustapa, ja näistä luokista täytyy tuntua hirvittävältä tunnustaa kärrääjän ja arkkitehdin työaika taloudellisesti täysin samanarvoisiksi!
Marx tekee valitettavasti edellä lainattuun »Pääoman» kohtaan pienen lisähuomautuksen: »Lukijan on huomattava, että tässä ei ole puhe siitä palkasta eli arvosta, jonka työläinen saa vaikkapa yhdestä työpäivästä, vaan tavara-arvosta, jossa hänen työpäivänsä esineellistyy.[39]»[40] Marxilla näyttää olleen ennakkoaavistus Dühringistään, ja hän itse esittää vastalauseen sille, että hänen yllä lainattuja väittämiään sovellettaisiin vaikkapa vain nykyisessä yhteiskunnassa yhdistetystä työstä maksettavaan palkkaan. Ja kun herra Dühring ei edes tyydy siihenkään, että kuitenkin tekee näin, vaan lisäksi esittää nuo lauseet periaatteiksi, joiden mukaan Marx muka tahtoo säännellä elämisen tarvikkeiden jakoa sosialistisesti järjestetyssä yhteiskunnassa, se on jo niin häpeämätöntä vääristelyä, että sen veroista tapaa vain skandaalikirjallisuudessa.
Tarkastelkaamme kuitenkin samanarvoisuusoppia hieman lähemmin. Kaikki työaika on täysin samanarvoista, niin kärrääjän kuin arkkitehdinkin. Siis työajalla ja siten itse työllä on arvo. Mutta työ on kaikkien arvojen luoja. Vain työ antaa olemassaoleville luonnontuotteille arvon taloustieteellisessä mielessä. Arvo itse ei ole mitään muuta kuin jossakin oliossa esineellistyneen yhteiskunnallisesti välttämättömän ihmistyön ilmaus. Työllä siis ei voi olla mitään arvoa. Yhtä hyvin kuin yritettäisiin puhua työn arvosta ja määrätä se, yhtä hyvin voitaisiin puhua arvon arvosta tai yrittää määrätä itse painavuuden eikä jonkin painavan kappaleen paino. Herra Dühring torjuu Owenin, Saint-Simonin ja Fourierin kaltaiset ihmiset nimittämällä heitä yhteiskunnallisiksi alkemisteiksi. Itse hän järkeilyllään työajan, ts. työn arvosta todistaa olevansa vielä paljon todellisten alkemistien alapuolella. Lukija ajatelkoon sitten millaista rohkeutta herra Dühringiltä onkaan vaadittu kun hän panee Marxin väittämään, että jonkun työajalla sinänsä on enemmän arvoa kuin toisen työajalla, että työajalla, siis työllä on arvo — vaikka Marx ensimmäisenä selvitti, ettei työllä voi olla arvoa, ja mistä syystä asia on niin.
Sosialismi tahtoo vapauttaa ihmistyövoiman tavaran asemastaan, ja siksi sosialismin on erittäin tärkeätä oivaltaa, että työllä ei ole eikä voi olla arvoa. Sen käsittämisen mukana kaatuvat kaikki herra Dühringin alkukantaisesta työläissosialismista perimät yritykset säännellä tulevaa olemassaolon tarvikkeiden jakoa eräänlaisena korkeampana työpalkkana. Tästä seuraa edelleen se oivallus, että sikäli kuin puhtaasti taloudelliset näkökohdat hallitsevat jakoa, se on tuotannon etujen säätelemä ja tuotantoa edistää parhaiten jakotapa, joka antaa yhteiskunnan kaikille jäsenille tilaisuuden mahdollisimman monipuolisesti kehittää, säilyttää ja käyttää kykyjään. Herra Dühringille periytyneen oppineiden luokkien ajatustavan mukaan täytyy tosin tuntua hirvittävältä, että joskus ei ole enää kärrääjän tai arkkitehdin ammattia, ja että sama mies, joka puolen tunnin ajan on antanut ohjeita arkkitehtina työntää myös jonkin aikaa kärryjä kunnes hänen toimintansa arkkitehtina käy jälleen tarpeelliseksi. Onpa se kaunista sosialismia, missä kärrääjän ammatti ikuistetaan!
Jos työajan samanarvoisuuden halutaan merkitsevän sitä, että jokainen työläinen tuottaa yhtä pitkinä ajanjaksoina yhtäläiset arvot ilman että ensin olisi otettava keskiarvo, tehdään ilmetysti virhe. Kahden työläisen tuotteen arvo työtuntia kohti on erilainen aina työn voimaperäisyyden ja taidon mukaan, vaikka he toimisivat samalla alallakin. Tätä epäkohtaa, joka muuten on epäkohta vain Dühringin tapaisille ihmisille, ei voi korjata mikään talouskommuunikaan, ei ainakaan meidän taivaankappaleellamme. Mitä siis jää jäljelle jok'ikisen työn samanarvoisuudesta? Ei mitään muuta kuin pelkkää suunsoittoa, jolla ei ole muuta taloudellista pohjaa kuin herra Dühringin kyvyttömyys erottaa arvon määrääminen työn nojalla ja arvon määrääminen työpalkan nojalla — ei mitään muuta kuin ukaasi, uuden talouskommuunin peruslaki: samasta työajasta on oltava sama työpalkka! Vanhoilla ranskalaisilla työläiskommunisteilla ja Weitlingillä oli toki paljon paremmat perustelut palkan yhtäläisyydelleen.
Miten sitten koko tärkeä kysymys yhdistetyn työn korkeammasta palkkauksesta ratkeaa? Yksityistuottajien yhteiskunnassa yksityiset ihmiset tai heidän perheensä maksavat ammattitaitoisen työläisen koulutuskustannukset; ensi sijassa yksityisten osalle tulee näin ollen ammattitaitoisen työvoiman korkeampi hinta: taitava orja myydään kalliimmalla, taitavalle palkkatyöläiselle maksetaan korkeampi palkka. Sosialistisesti järjestetyssä yhteiskunnassa yhteiskunta maksaa nämä kustannukset, sille kuuluvat sen tähden myöskin hedelmät, yhdistetyn työn tuottamat suuremmat arvot. Työläisellä itsellään ei ole mitään lisävaatimuksia. Tästä seuraa muun lisäksi vielä sekin opetus, että työläisen suosima vaatimus »täydestä työn tuotteesta» ei useinkaan ole vailla omia mutkiaan.[41]
»Pääomalla herra Marx ei tarkoita lähinnä yleispätevää taloustieteellistä käsitettä, jonka mukaan pääoma on tuotettu tuotantoväline. Sen sijaan hän yrittää paisuttaa pääoman erityisemmäksi, dialektis-historialliseksi ideaksi, joka sekaantuu käsitteiden ja historian metamorfoosien leikkiin. Pääoma syntyy hänen mukaansa rahasta; se muka muodostaa historiallisen vaiheen, joka alkaa 1500-luvun myötä, nimittäin maailmanmarkkinoiden alun myötä, jonka oletetaan sijoittuvan tuohon kauteen. Kansantaloudellinen analyysi menettää selvästikin terävyytensä sellaisessa käsitetulkinnassa. Nämä sekavat käsiterakennelmat yrittävät olla puoliksi historiallisia, puoliksi loogisia, mutta ovat tosiasiassa vain historiallisen ja loogisen kuvittelun sekasikiöitä, ja ne hävittävät järjen erottelukyvyn sekä kaiken rehellisen käsitteiden käytön»
— ja samaa paasausta jatkuu kokonaisen sivun verran...
»Marxin esittämällä pääomakäsitteen luonnehdinnalla saadaan ankarassa kansantaloustieteessä aikaan vain sekaannusta... kevytmielisyyksiä, jotka esitetään syvällisinä loogisina totuuksina... perusteiden heikkous» jne.
Marxin mukaan pääoma siis muka syntyi 1500-luvun alussa rahasta. Tämä on samaa kuin jos sanottaisiin, että metalliraha syntyi runsaat kolmetuhatta vuotta sitten karjasta, koska varhaisempina aikoina muun muassa karja toimi rahana. Vain herra Dühring pystyy näin karkeaan ja nurinkuriseen ilmaisuun. Kun Marx analysoi niitä taloudellisia muotoja, joiden puitteissa tavaranvaihdon prosessi liikkuu, raha esiintyy viimeisenä muotona. »Tämä tavaran kiertokulun viimeinen tuote on pääoman ensimmäinen ilmenemismuoto.[42] Historiallisesti pääoma astuu maaomaisuutta vastaan kaikkialla ensinnä rahan muodossa, rahaomaisuutena, kauppiaan pääomana ja koronkiskurin pääomana... Samaa tapahtuu joka päivä meidän silmiemme edessä. Yhä vieläkin jokainen uusi pääoma astuu ensi aluksi näyttämölle, ts. markkinoille, tavara-, työ- tai rahamarkkinoille, rahana, joka pitää muuttaa tiettyjen prosessien välityksellä pääomaksi.»[43] Marx toteaa siis taaskin tosiasian. Kun herra Dühring ei kykene kumoamaan sitä hän vääristää sen: pääoma syntyisi Marxilla muka rahasta!
Marx tutkii sitten edelleen niitä prosesseja, joiden välityksellä raha muuttuu pääomaksi ja havaitsee ensinnä, että se muoto missä raha kiertää pääomana on käänteinen verrattuna siihen muotoon missä raha kiertää yleisenä tavaroiden vastikkeena. Yksinkertainen tavaranomistaja myy ostaakseen; hän myy sen mitä ei tarvitse ja ostaa saamallaan rahalla sitä mitä tarvitsee. Liiketoimintaan ryhtyvä kapitalisti ostaa alun pitäen sitä, mitä hän itse ei tarvitse; hän ostaa myydäkseen ja vielä myydäkseen kalliimmalla, saadakseen kauppatoimeen alkuaan heitetyn raha-arvon takaisin kasvaneella rahalla lisääntyneenä, ja tätä kasvua Marx nimittää lisäarvoksi.
Mistä tämä lisäarvo on peräisin? Se ei voi syntyä siitä, että ostaja osti tavarat alle niiden arvon eikä liioin siitä, että myyjä myi ne yli arvon. Sillä molemmissa tapauksissa jokaisen yksilön voitot ja tappiot tasoittavat toisensa, koska jokainen on vuorotellen ostaja ja myyjä. Lisäarvo ei voi myöskään olla peräisin petkutuksesta, sillä pettäminen voi kyllä rikastuttaa toista toisen kustannuksella, mutta ei voi suurentaa molempien omistamaa yhteissummaa, ei siis myöskään ylipäätään kiertokulussa olevien arvojen summaa. »Jonkin maan kapitalistiluokka kokonaisuudessaan ei voi hyötyä petkuttamalla itseään.»[44]
Ja kuitenkin havaitsemme, että jokaisen maan kapitalistiluokan kokonaisuus rikastuu jatkuvasti silmäimme edessä myymällä kalliimmalla kuin oli ostanut, anastamalla itselleen lisäarvon. Olemme siis yhtä pitkällä kuin alussakin: mistä tämä lisäarvo on peräisin? Tämä kysymys on ratkaistava, ja vielä puhtaasti taloudellista tietä, sulkemalla pois kaikki nenästä vetäminen, kaikenlaiset väkivallan puuttumiset asiain kulkuun — ja kysymyksenä on: kuinka on mahdollista jatkuvasti myydä kalliimmalla kuin on ostettu, vieläpä edellyttäen, että yhtäläiset arvot vaihdetaan jatkuvasti yhtäläisiin arvoihin?
Tämän kysymyksen ratkaiseminen on Marxin teoksen käänteentekevä ansio. Se levittää kirkkaan päivänvalon niille talouden aloille, joilla aiemmin sosialistit yhtä pahoin kuin porvarilliset taloustieteilijätkin harhailivat synkimmässä pimeydessä. Tieteellinen sosialismi saa alkunsa tästä keksinnöstä ja rakentuu sen ympärille.
Ratkaisu on seuraava. Arvon suureneminen siinä rahassa jonka pitää muuttua pääomaksi, ei voi tapahtua tässä rahassa eikä johtua ostosta, koska kyseinen raha tässä vain realisoi tavaran hinnan, eikä kyseinen hinta poikkea tavaran arvosta, koska oletimme että yhtäläisiä arvoja vaihdetaan keskenään. Mutta samasta syystä ei arvon suureneminen voi syntyä myöskään tavaran myynnistä. Muutoksen täytyy siis tapahtua ostettavassa tavarassa, mutta ei sen arvossa, koska tavara ostetaan ja myydään arvostaan, vaan sen käyttöarvossa sellaisenaan, ts. arvonmuutoksen täytyy syntyä tavaran käyttämisestä. »Saadakseen arvoa tavaran käyttämisestä rahanomistajamme täytyisi olla niin onnekas, että hän löytää kiertokulkualueen piiristä, markkinoilta sellaisen tavaran, jonka käyttöarvolla itsellään on se omalaatuinen ominaisuus, että se on arvon lähde. Sellaisen tavaran todellinen käyttö olisi itse siis työn esineellistymistä ja näin ollen arvon luomista.[45] Ja rahanomistaja löytääkin markkinoilta tällaisen erityisen tavaran — työkyvyn eli työvoiman[46].[47] Jos työllä sellaisenaan ei ole arvoa, kuten näimme, niin näin ei ole suinkaan työvoiman laita. Työvoima saa arvon heti kun siitä tulee tavara, niin kuin se nykyään tosiasiallisesti on tavara. Tämän arvon määrää »samoin kuin jokaisen muunkin tavaran arvon tämän erityisen tarvikkeen tuottamiseen ja siis myös uusintamiseen välttämätön työaika»,[48] ts. se työaika, joka tarvitaan niiden elämisen tarvikkeiden tuottamiseen, mitkä työläinen tarvitsee pitääkseen itsensä työkunnossa ja jatkaakseen sukuaan. Olettakaamme näiden elämisen tarvikkeiden edustavan päivittäin kuuden tunnin työaikaa. Alkava kapitalistimme, joka ostaa työvoimaa pitääkseen liikkeensä käynnissä, ts. palkkaa työläisen, maksaa siis tälle työläiselle hänen työvoimansa täyden päiväarvon maksaessaan tälle rahasumman, joka samoin edustaa kuutta työtuntia. Niin pian kun työläinen on sitten työskennellyt kuusi tuntia alkavan kapitalistin palveluksessa, hän on suorittanut tälle täyden korvauksen saamastaan maksusta, työvoiman maksetusta päiväarvosta. Raha ei olisi kuitenkaan siten muuttunut pääomaksi, se ei olisi synnyttänyt mitään lisäarvoa. Työvoiman ostajalla onkin näin ollen täysin toinen käsitys tekemänsä liiketoimen luonteesta. Se että työläisen hengissäpitoon 24 tunnin aikana tarvitaan vain 6 työtuntia, ei mitenkään estä tätä tekemästä työtä 12 tuntia 24:stä. Työvoiman arvo ja työvoiman työprosessissa tuottama arvo ovat kaksi eri suuretta. Rahanomistaja on maksanut työvoiman päiväarvon, hänelle kuuluu niin ollen myös työvoiman käyttö päivän kuluessa, päivän mittainen työ. On ostajan erityinen onni, että työvoiman käytön päivän aikana luoma arvo on kaksi kertaa niin suuri kuin työvoiman oma päiväarvo, mutta tavaranvaihdon lakien mukaan se ei suinkaan ole mikään vääryys myyjää kohtaan. Työläinen siis tulee maksamaan rahanomistajalle olettamuksemme mukaan päivittäin kuuden työtunnin arvotuotteen verran, mutta hän tuottaa tälle päivittäin kahdentoista työtunnin arvotuotteen. Erotus rahanomistajan eduksi on kuusi tuntia maksamatonta lisätyötä, maksamaton lisätuote, johon on ruumiillistunut kuuden tunnin työ. Taitotemppu on tehty. Lisäarvo on synnytetty, raha on muutettu pääomaksi.
Todistamalla täten miten lisäarvo syntyy ja miten se yksin voi syntyä tavaroiden vaihtoa säätelevien lakien hallitessa Marx paljasti nykyisen kapitalistisen tuotantotavan ja sille perustuvan anastustavan mekanismin, hän paljasti sen kristalliytimen, jonka ympärille koko nykyinen yhteiskuntajärjestys on kasvanut.
Tällä pääoman luomisella on kuitenkin eräs oleellinen edellytys: »Muuttaakseen rahan pääomaksi on rahanomistajan löydettävä tavaramarkkinoilta vapaa työläinen,[49] vapaa siinä kaksinaisessa merkityksessä, että hänellä on vapaana ihmisenä oma työvoimansa käytettävissään omana tavaranaan eikä hänellä toisaalta ole myytävänä muita tavaroita, että hän on vapaa kuin taivaan lintu, vapaa kaikista työvoimansa toteuttamiseksi tarvituista esineistä.»[50] Mutta tämä suhde yhtäältä rahan tai tavaran omistajien ja toisaalta niiden välillä, jotka eivät omista mitään muuta kuin oman työvoimansa ei ole mikään luonnonhistoriallinen eikä liioin kaikille historian kausille yhteinen suhde. »Ilmeisesti se itse on edelläkäyneen historiallisen kehityksen tulos... sen seuraus, että kokonainen joukko yhteiskunnallisen tuotannon vanhempia muodostumia on hävinnyt.»[51] Kohtaamme tämän vapaan työläisen historiassa ensi kertaa joukkomitassa 1400-luvun lopussa ja 1500-luvun alussa feodaalisen tuotantotavan hajoamisen seurauksena. Tällä ja samalle kaudelle ajoittuvalla maailmankaupan ja maailmanmarkkinain luomisella oli laskettu perusta, jolla olemassaolevan liikkuvan rikkauden suurten määrien täytyi yhä enemmän muuttua pääomaksi ja kapitalistisen, lisäarvon synnyttämiseen suuntautuvan tuotantotavan kehittyä yhä yksinomaisemmin vallitsevaksi.
Tähän asti olemme seuranneet Marxin »sekavia käsiterakennelmia», näitä »historiallisen ja loogisen kuvittelun sekasikiöitä», jotka »hävittävät järjen erottelukyvyn sekä kaiken rehellisen käsitteiden käytön». Asettakaamme nyt näitä »kevytmielisyyksiä» vastaan herra Dühringin tarjoamat »syvälliset loogiset totuudet» ja »perimmäinen ja ankarin tieteellisyys eksaktien tieteenhaarojen mielessä».
Siis Marx ei tarkoita pääomalla »sitä yleispätevää taloustieteellistä käsitettä, jonka mukaan pääoma on tuotettu tuotantoväline». Hän sanoo päinvastoin, että jokin arvosumma muuttuu pääomaksi vasta sitten kun se saa lisää arvoaan muodostaen lisäarvoa. Entä mitä herra Dühring sanoo?
»Pääoma on taloudellisten voimakeinojen runko tuotannon jatkamiseksi ja osuuksien muodostamiseksi yleisen työvoiman hedelmistä.»
Niin oraakkelimaisesti ja holtittomasti kuin tämä taaskin on ilmaistu, ainakin on varmaa, että jatkakoon taloudellisten voimakeinojen runko tuotantoa vaikka ikuisesti, siitä ei tule herra Dühringin omienkaan sanojen mukaan pääomaa niin kauan kuin se ei muodosta »osuuksia yleisen työvoiman hedelmistä», ts. lisäarvoa tai ainakin lisätuotetta. Kun herra Dühring siis soimasi Marxia siitä, että tämä ei tarkoita pääomalla yleispätevää taloustieteellistä käsitettä, hän syyllistyy nyt tähän samaan syntiin ja lisäksi hän tekee kömpelön kirjallisen varkauden Marxilta, jonka hän »salaa huonosti» mahtipontisella puhetavallaan.
Teoksensa sivulla 262 hän kehittelee asiaa eteenpäin:
»Pääoma yhteiskunnallisessa mielessä» (ja pääoma ei-yhteiskunnallisessa mielessä on herra Dühringin vielä keksittävä) »eroaa nimittäin ominaislaatuisella tavalla puhtaasta tuotantovälineestä. Kun jälkimmäinen on luonteeltaan vain tekninen ja on välttämätön kaikissa oloissa, luonnehtii edellistä omaksiottamisen ja osuuksien muodostamisen yhteiskunnallinen voima. Yhteiskunnallinen pääoma ei tosin suurimmalta osaltaan ole mitään muuta kuin tekninen tuotantoväline yhteiskunnallisessa toiminnossaan; mutta tämä toiminto juuri onkin se minkä... täytyy hävitä».
Kun muistamme, että juuri Marx ensimmäisenä nosti esiin tämän »yhteiskunnallisen toiminnon», jonka nojalla arvosummasta yksistään tulee pääomaa, täytyy kylläkin »asian jokaiselle tarkkaavaiselle tutkijalle pian selvitä, että Marxin esittämällä pääomakäsitteen luonnehdinnalla saadaan aikaan vain sekaannusta». Ei kuitenkaan ankarassa kansantaloustieteessä, kuten herra Dühring luulee, vaan yksinomaan herra Dühringin omassa päässä, niin kuin ensi silmäyksellä näkyy. Ja jo »Kriittisessä historiassa» herra Dühring on unohtanut, kuinka vahvasti hän on »Kurssissa» käyttänyt sanottua pääomakäsitettä hyväkseen.
Mutta herra Dühring ei tyydy vain lainaamaan Marxilta pääoman määritelmäänsä, tosin »puhdistetussa» muodossa. Hänen täytyy myös noudattaa sitä »käsitteiden ja historian metamorfoosien leikissä», ja näin hänen on meneteltävä vastoin sitä parempaa tietoaan, että siitä ei heru mitään muuta kuin »sekavia käsiterakennelmia», »kevytmielisyyksiä», »perusteiden heikkoutta» jne. Mistä on peräisin tämä pääoman »yhteiskunnallinen toiminto», joka tekee sen kykeneväksi anastamaan vieraan työn hedelmiä ja jonka nojalla se vain eroaa pelkästä tuotantovälineestä?
Herra Dühring sanoo, että se »ei perustu tuotantovälineiden luonteeseen eikä niiden tekniseen välttämättömyyteen».
Tämä toiminto on siis syntynyt historiallisesti, ja herra Dühring toistaa meille sivulla 262 vain sen minkä olemme jo saaneet kymmeneen kertaan kuulla. Hän näet selittää toiminnon synnyn kahden miehensä vanhastaan tutulla seikkailulla. Näistä toinen muuttaa historian alussa tuotantovälineensä pääomaksi käyttämällä väkivaltaa toista vastaan. Herra Dühring ei kuitenkaan tyydy siihen, että lisää historiallisen alun sille yhteiskunnalliselle toiminnolle, jonka nojalla arvosumma vasta muuttuu pääomaksi, vaan hän ennustaa sille myöskin historiallisen lopun: tämä toiminto »juuri onkin se minkä täytyy hävitä». Historiallisesti syntynyttä ja historiallisesti jälleen häviävää ilmiötä on yleispätevällä kielellä tapana nimittää »historialliseksi vaiheeksi». Pääoma on siis historiallinen vaihe paitsi Marxilla, myös herra Dühringillä, ja siksi meidän on pakko tulla siihen tulokseen että herra Dühring noudattaa tässä jesuiittojen sääntöä: Kun kaksi ihmistä tekee samaa asiaa, se ei olekaan sama.[52] Kun Marx sanoo pääomaa historialliseksi vaiheeksi, se on sekava käsiterakennelma, historiallisen ja loogisen kuvittelun sekasikiö, joka hävittää järjen erottelukyvyn sekä kaiken rehellisen käsitteiden käytön. Kun herra Dühring esittää pääoman samoin historialliseksi vaiheeksi, se todistaa kansantaloudellisen analyysin terävyyttä, perimmäistä ja ankarinta tieteellisyyttä eksaktien tieteenhaarojen mielessä.
Miten sitten Dühringin pääomakäsitys eroaa Marxin käsityksestä?
Marx sanoo: »Pääoma ei ole keksinyt lisätyötä. Kaikkialla missä yhteiskunnan yhdellä osalla on tuotantovälineiden monopoli, täytyy työläisen, olipa hän vapaa tai epävapaa lisätä omalle toimeentulolleen välttämättömään työaikaan ylimääräistä työaikaa tuottaakseen elämisen tarvikkeet tuotantovälineiden omistajalle».[53] Lisätyö, työ yli sen ajan, minkä työläinen tarvitsee itsensä ylläpitoa varten ja toisten harjoittama lisätyön tuotteen anastaminen, ts. työn riistäminen on siis yhteistä kaikille tähänastisille yhteiskuntamuodoille sikäli kuin nämä ovat liikkuneet luokkavastakohdissa. Mutta Marxin mukaan tuotantoväline saa pääoman ominaisluonteen vasta sitten kun tämän lisätyön tuote omaksuu lisäarvon muodon, kun tuotantovälineiden omistaja tapaa vastassaan vapaan työläisen — vapaan yhteiskunnallisista kahleista ja vapaan omistuksesta — riistämisen kohteena, ja hän riistää tätä tavaroiden tuottamisen tarkoituksessa. Ja suuressa mittakaavassa näin on tapahtunut vasta 1400-luvun lopusta ja 1500-luvun alusta lähtien.
Herra Dühring sitä vastoin selittää pääomaksi tuotantovälineiden jokaisen summan, joka »muodostaa osuuksia yleisen työvoiman hedelmistä», siis saa aikaan lisätyötä missä muodossa tahansa. Toisin sanoen herra Dühring kaappaa itselleen Marxin keksimän lisätyön nitistääkseen sillä niin ikään Marxin keksimän lisäarvon, jota sillä hetkellä ei satu sopimaan hänelle. Herra Dühringin mukaan olisi siis erotuksetta pääomaa paitsi orjataloutta harjoittavien Korintin ja Ateenan kansalaisten liikkuva ja liikkumaton rikkaus, myöskin Rooman keisariajan suurmaanomistajien rikkaus ja yhtä hyvin myös keskiajan feodaaliherrojen rikkaus, sikäli kuin se jollain tavoin palveli tuotantoa.
Herra Dühring itse ei siis tarkoita »pääomalla yleispätevää käsitettä, jonka mukaan pääoma on tuotettu tuotantoväline, vaan pikemminkin täysin vastakkaista käsitettä, mikä sisältää jopa ei-tuotetut tuotantovälineet, maan ja sen luonnolliset apulähteet. Kuitenkin se käsitys, että pääoma on »tuotettu tuotantoväline» ilman erotuksia, on taaskin yleispätevä vain vulgaaritaloustieteessä. Herra Dühringille niin rakkaan vulgaaritaloustieteen ulkopuolella »tuotetusta tuotantovälineestä» tai ylipäätään arvosummasta tulee pääomaa vasta siten, että se tuottaa voittoa tai korkoa, ts. että se anastaa maksamattoman työn lisätuotteen lisäarvon muodossa, ja tarkemmin sanoen lisäarvo puolestaan anastetaan kahdessa mainitussa alamuodossaan. Tällöin jää vaille kaikkea merkitystä se, että koko porvarillisen taloustieteen on vallannut käsitys, että voiton ja koron tuottaminen on muka aivan itsestään ominaista jokaiselle arvosummalle, joka normaaleissa oloissa käytetään tuotantoon tai vaihtoon. Pääoma ja voitto tai pääoma ja korko ovat klassisessa taloustieteessä yhtä erottamattomat, samassa vastavuoroisuussuhteessa toisiinsa kuin syy ja seuraus, isä ja poika, eilispäivä ja tämä päivä. Sana »pääoma» nykyaikaisessa taloustieteellisessä merkityksessään ilmaantuu kuitenkin vasta samoihin aikoihin, jolloin pääoma itsekin ilmaantuu, jolloin liikkuva rikkaus saa yhä enemmän pääoman toimintoja riistäen vapaiden työläisten lisätyötä tavaroiden tuottamiseksi. Tarkemmin sanottuna tämän otti käyttöön historian ensimmäinen kapitalistien kansakunta, 1400- ja 1500-lukujen italialaiset. Ja jos Marx ensimmäisenä pohjiaan myöten eritteli modernille pääomalle ominaisen anastustavaran, jos hän saattoi pääomakäsitteen sopusointuun historiallisten tosiasiain kanssa, joista se viime kädessä oli abstrahoitu ja joita se sai kiittää olemassaolostaan; jos Marx siten vapautti tämän taloustieteellisen käsitteen niistä epäselvistä ja horjuvista käsityksistä, joita siihen yhä oli takertunut myös klassisessa porvarillisessa taloustieteessä ja siihenastisilla sosialisteilla, niin myöskin juuri Marx toimi »perimmäisen ja ankarimman tieteellisyyden» mukaan, mikä herra Dühringillä on alati huulillaan ja mitä häneltä itseltään jäämme niin kipeästi kaipaamaan.
Herra Dühringillä asian käsittely tapahtuu tosiaan aivan eri tavalla. Hän ei tyydy siihen, että hän ensin haukkuu pääoman esittämistä historialliseksi vaiheeksi »historiallisen ja loogisen kuvittelun sekasikiöksi» ja sitten itse esittää sen historialliseksi vaiheeksi. Hän julistaa myös pääomaksi järjestään kaikki taloudelliset voimakeinot, kaikki tuotantovälineet, joilla anastetaan »osuuksia yleisen työvoiman hedelmistä», siis myöskin maaomaisuuden kaikissa luokkayhteiskunnissa. Se ei kuitenkaan vähääkään estä häntä myöhemmässä esityksessään erottamasta aivan totunnaisella tavalla maaomaisuutta ja maankorkoa pääomasta ja voitosta, ja leimaamasta pääomaksi vain niitä tuotantovälineitä, jotka antavat voittoa tai korkoa, kuten hän laajasti esittää »Kurssin» sivulta 156 alkaen. Yhtä hyvin herra Dühring voisi ensin sisällyttää lokomotiivin käsitteeseen myös hevoset, härät, aasit ja koirat, koska niilläkin saa ajoneuvot liikkumaan ja soimata nykyisiä insinöörejä siitä, että nämä rajoittaessaan lokomotiivin nimen vain nykyaikaisia höyryvetureja tarkoittavaksi ovat tehneet siitä historiallisen vaiheen, luovat sekavia käsiterakennelmia, historiallisen ja loogisen kuvittelun sekasikiöitä jne. Sitten lopuksi hän selittäisi, että hevoset, aasit, härät ja koirat on sentään suljettava lokomotiivin määritelmän ulkopuolelle ja että tämä koskee vain höyryvetureja. — Ja näin meidän on jälleen pakko sanoa, että nimenomaan silloin kun pääoma käsitetään Dühringin tavoin menetetään kansantaloudellisen analyysin kaikki terävyys ja erottelukyky sekä kaikki rehellinen käsitteiden käyttö ja että sekavat käsiterakennelmat, sekaannus, kevytmielisyydet, jotka esitetään syvällisinä loogisina totuuksina ja perusteiden heikkous ovat täydessä kukoistuksessaan juuri herra Dühringillä.
Kaikella tällä ei kuitenkaan ole merkitystä. Herra Dühringille jää yhtä kaikki kunnia siitä, että hän on keksinyt sen akselin, jonka ympärillä koko tähänastinen taloustiede, koko politiikka ja oikeustiede ja lainkäyttö, sanalla sanoen koko tähänastinen historia pyörii. Tässä se on:
»Väkivalta ja työ ovat ne kaksi päätekijää, jotka tulevat kysymykseen muodostettaessa yhteiskunnallisia yhteyksiä.»
Tässä yhdessä lauseessa on tähänastisen taloudellisen maailman koko perustuslaki. Se on äärimmäisen lyhyt ja kuuluu:
I pykälä: Työ tuottaa.
II pykälä: Väkivalta jakaa.
Ja »ihmisten ja saksan kielellä sanoen» tähän loppuu myös herra Dühringin koko taloustieteellinen viisaus.
»Herra Marxin käsityksen mukaan työpalkka edustaa vain maksua siitä työajasta, minkä työläinen todella tekee työtä mahdollistaakseen oman olemassaolonsa. Tähän riittää pienempi tuntimäärä; usein pitkäksi venytetyn työpäivän koko muu osa antaa ylijäämän, jota kirjoittajamme kutsuu 'lisäarvoksi' ja jota yleispätevällä kielellä sanotaan pääomanvoitoksi. Kun jollakin tuotantoasteella jo tuotantovälineisiin ja asiaankuuluviin raaka-aineisiin sisältyvää työaikaa ei oteta lukuun, on tuo työpäivän ylijäämä kapitalistisen yrittäjän osuus. Työpäivän pidentäminen on tämän mukaan kapitalistille tulevaa puhtaalla kiristyksellä hankittua voittoa.»
Herra Dühringin mukaan Marxin lisäarvo ei siis olisi mitään muuta kuin mitä yleispätevällä kielellä nimitetään pääomanvoitoksi eli voitoksi. Kuulkaamme Marxia itseään. »Pääoman» sivulla 195 lisäarvoa selitetään tämän sanan jälkeen suluissa sanoilla: »korko, voitto, maankorko».[54] Marx esittää sivulla 210 esimerkin, jossa lisäarvosumma 71 shillinkiä esiintyy eri jakomuodoissaan: kymmenykset, paikalliset ja valtion verot 21 sh, maankorko 28 sh, vuokraviljelijän voitto ja korko 22 sh, koko lisäarvo yhteensä 71 sh.[55] — Sivulla 542 Marx toteaa erääksi Ricardon pääpuutteeksi, että tämä »ei esitä lisäarvoa puhtaana, ts. riippumattomana erityismuodoistaan kuten voitosta, maankorosta jne.» ja että hän sen vuoksi liittää lisäarvon suhdeluvun lait välittömästi yhteen voiton suhdeluvun lakien kanssa. Marx ilmoittaa tätä vastaan: »Myöhemmin tämän teoksen kolmannessa kirjassa todistan, että sama lisäarvon suhdeluku voi saada ilmauksensa mitä erilaisimpina voiton suhdelukuina, ja erilaiset lisäarvon suhdeluvut määrätyissä oloissa samana voiton suhdelukuna».[56] Sivulla 587 sanotaan: »Kapitalisti, joka tuottaa lisäarvon, ts. pumppaa välittömästi työläisistä maksamatonta työtä ja kiteyttää sen tavaroiksi, on tosin tämän lisäarvon ensimmäinen anastaja, mutta ei suinkaan sen viimeinen omistaja. Hänen on myöhemmin jaettava se toisten kapitalistien kanssa, jotka toteuttavat muita toimintoja kokonaisuutena otetussa yhteiskunnallisessa tuotannossa, maanomistajien yms. kanssa. Lisäarvo jakautuu näin ollen eri osiin. Sen jako-osat tulevat henkilöiden eri kategorioiden osaksi ja saavat erilaisia, toisiinsa nähden itsenäisiä muotoja, kuten voitto, korko, kauppavoitto, maankorko jne. Näitä lisäarvon muuttuneita muotoja voidaan käsitellä vasta kolmannessa kirjassa».[57] Samoin sanotaan monissa muissa kohdissa.
Asiaa ei voi ilmaista sen selvemmin. Marx kiinnittää jokaisen tilaisuuden tullen huomiota siihen, että hänen lisäarvoaan ei saa sekoittaa voittoon tai pääoman voittoon, että viimeksi mainittu on vain lisäarvon alalaji ja sangen usein vain sen murto-osa. Kun herra Dühring siitä huolimatta väittää, että Marxin lisäarvoa muka »yleispätevällä kielellä sanotaan pääomavoitoksi», ja kun on varmaa, että lisäarvo on Marxin koko teoksen keskipisteenä on vain kaksi mahdollisuutta: joko herra Dühringin tiedot ovat näin puutteelliset ja silloin on verrattoman häpeämätöntä parjata kirjaa, jonka pääsisältöä hän ei edes tunne. Tai hän tuntee asian ja tekee silloin tietoisen väärennyksen.
Herra Dühring kirjoittaa edelleen:
»Se myrkyllinen kauna, jolla herra Marx suhtautuu tähän kiristyskäsitykseen, on liiankin ymmärrettävää. Mutta vieläkin valtavampi viha ja palkkatyölle perustuvan talousmuodon riistoluonteen täydellisempi tunnustaminen on mahdollista ilman että omaksutaan sitä teoreettista sanontatapaa, joka ilmenee Marxin opissa lisäarvosta.»
Marxin hyvää tarkoittava, mutta erheellinen teoreettinen sanontatapa herättää tässä myrkyllistä kaunaa kiskomista kohtaan. Sinänsä moraalinen intohimo saa väärän »teoreettisen sanontatavan» seurauksena epämoraalisen ilmauksen, se tulee ilmi epäjalon kaunaisena ja alhaisen myrkyllisenä kun sitä vastoin herra Dühringin »perimmäinen ja ankarin tieteellisyys» ilmenee moraalisena intohimona, jolla on asiaankuuluva jalo luonne, vihana, joka on muotonsakin puolesta moraalista ja joka lisäksi määrällisesti voittaa tuon myrkyllisen kaunan, on valtavampaa vihaa. Sillä aikaa kun herra Dühring saa tällaista iloa omasta itsestään, me otamme selvää mistä tuo valtavampi viha on peräisin.
»Herää nimittäin kysymys, kuinka kilpailevat yrittäjät kykenevät jatkuvasti realisoimaan työn koko tuotteen ja sen mukana lisätuotteen niin paljon luonnollisten tuotantokustannuksien yli kuin työtuntien ylijäämän mainittu suhde osoittaa. Marxin opista ei ole löydettävissä vastausta tähän ja siitä yksinkertaisesta syystä, että siinä ei ole edes tämän kysymyksen asettaminen saanut tilaa. Palkkatyölle perustuvan tuotannon ylellisyysluonnetta ei ole käsitelty mitenkään vakavasti eikä yhteiskunnallista järjestelmää eikä sen riistoasenteita ole millään tavoin tunnustettu valkoisen orjuuden perimmäiseksi syyksi. Päinvastoin on kaikki poliittis-yhteiskunnallinen pitänyt aina selittää taloudellisella puolella.»
Edellä esitetyistä kohdista olemme nähneet, että Marx ei suinkaan väitä, että teollisuuskapitalistit, jotka ovat lisätuotteen ensimmäiset anastajat myisivät sen keskimäärin täydestä arvostaan, kaikissa olosuhteissa kuten herra Dühring tässä edellyttää. Marx sanoo nimenomaisesti että kauppavoittokin on osa lisäarvosta, ja tämähän on esitetyillä edellytyksillä mahdollista vain silloin kun tehtailija myy tuotteensa kauppiaalle alle arvon ja siten luovuttaa tälle yhden osan saaliista. Sellaisena kuin kysymys tässä esitetään, edes sen asettaminen ei voinut saada tilaa Marxilla. Rationaalisesti esitettynä kysymys kuuluu: miten lisäarvo muuttuu alalajeikseen, voitoksi, koroksi, kauppavoitoksi, maankoroksi jne. Ja tämän kysymyksen Marx lupaa ratkaista kolmannessa kirjassa. Ellei herra Dühring voi odottaa niin kauan kunnes »Pääoman» toinen nide ilmestyy,[58] hänen pitäisi sillä välin hieman tarkemmin tutkiskella ensimmäistä nidettä. Hän voisi jo mainittujen kohtien lisäksi lukea esimerkiksi sivulta 323, että Marxin mukaan kapitalistisen tuotannon sisäiset lait vaikuttavat pääomien ulkoisessa liikkeessä kilpailun pakkolakeina ja tulevat tässä muodossa yksittäisen kapitalistin tietoisuuteen liikkeellepanevina motiiveina. Siis Marxin mukaan kilpailun tieteellinen erittely on mahdollista vain silloin, kun on ymmärretty pääoman sisäinen luonne, aivan kuten taivaankappaleitten näkyvän liikkeen ymmärtää vain se, joka tuntee niiden todellisen liikkeen, joka ei kuitenkaan ole aistein havaittavissa.[59] Sen jälkeen Marx osoittaa esimerkillä, kuinka tietty laki, arvolaki, tietyssä tapauksessa ilmenee ja toteuttaa liikkeellepanevan voimansa kilpailun piirissä. Herra Dühring voisi jo tästä nähdä, että kilpailu esittää pääosaa lisäarvon jaossa, ja kun asioita hieman harkitsee nämä ensimmäisessä osassa esitetyt viittaukset riittävät tosiaan selvittämään ainakin pääpiirteiltään lisäarvon muuttumisen alalajeikseen.
Juuri kilpailu on kuitenkin herra Dühringille ymmärryksen ehdottomana esteenä. Hän ei voi käsittää kuinka kilpailevat yrittäjät voivat jatkuvasti realisoida työn täyden tuotteen ja sen mukana lisätuotteen niin paljon yli luonnollisten tuotantokustannuksien. Asia tässä ilmaistaan taaskin totutulla »ankaruudella», joka todellisuudessa on leväperäisyyttä. Lisätuotteella sellaisenaan ei Marxin esityksessä ole yhtään mitään tuotantokustannuksia, se on se tuotteen osa, joka ei maksa mitään kapitalistille. Jos siis kilpailevat yrittäjät tahtoisivat realisoida lisätuotteen sen luonnollisista tuotantokustannuksista, heidän täytyisi yksinkertaisesti lahjoittaa se. Älkäämme kuitenkaan pysähtykö tällaisiin »pikkumaisiin yksityiskohtiin». Eivätkö kilpailevat yrittäjät sitten tosiaankin joka päivä realisoi työn tuotetta yli luonnollisten tuotantokustannusten? Herra Dühringin mukaan
luonnolliset tuotantokustannukset muodostuvat »työn tai voiman kulutuksesta ja tämä taas voidaan viime kädessä mitata ravinnonkulutuksella».
Siis nykyisessä yhteiskunnassa tuotantokustannukset muodostuvat raaka-aineisiin, työvälineisiin ja työpalkkoihin todella käytetyistä kuluista, erotuksena »verotukselle», voitolle, miekka kädessä pakolla kiskotulle lisäykselle. Yleisesti tunnettu asia kuitenkin on, että siinä yhteiskunnassa missä me elämme, kilpailevat yrittäjät eivät realisoi tavaroitaan luonnollisista tuotantokustannuksistaan, vaan laskevat mukaan ja säännöllisesti myös saavat luulotellun lisäyksen, voiton. Se kysymys, jonka asettamisen herra Dühring luuli riittävän puhaltamaan kumoon koko Marxin rakennelman, kuten Joosua-vainaja teki Jerikon muureille,[60] on siis olemassa myös herra Dühringin talousteorialle. Katsokaamme miten hän siihen vastaa.
»Pääomanomistuksella ei ole mitään käytännöllistä merkitystä eikä se ole realisoitavissa, ellei siihen ole samalla sisällytetty epäsuoraa väkivaltaa ihmisainesta vastaan. Tämän väkivallan tuote on pääomanvoitto ja viimeksi mainitun suuruus riippuu näin ollen tämän vallankäytön laajuudesta ja voimaperäisyydestä... Pääomanvoitto on poliittinen ja sosiaalinen instituutio, joka vaikuttaa voimakkaammin kuin kilpailu. Yrittäjät toimivat tässä suhteessa säätynä, ja kukin heistä säilyttää asemansa. Pääomanvoiton tietty paljous on välttämätön kulloisenkin talousjärjestelmän vallitessa.»
Valitettavasti emme yhä vieläkään tiedä, miten kilpailevat yrittäjät kykenevät realisoimaan työn tuotteen jatkuvasti yli luonnollisten tuotantokustannuksien. Herra Dühring ei voine aliarvioida yleisöään niin että yrittäisi tyrkyttää sille fraasimaisen selityksen pääomanvoitosta, joka on kilpailun yläpuolella; olihan Preussin kuningaskin aikanaan lain yläpuolella. Me tunnemme sen tempun, jolla Preussin kuningas pääsi lain yläpuolelle. Herra Dühringin pitäisi nimenomaan selittää meille ne temput, joiden avulla pääomanvoitto pääsee kilpailua mahtavammaksi, mutta hän kieltäytyy itsepintaisesti selittämästä sitä. Mitään ei selitä sekään, että yrittäjät hänen sanojensa mukaan toimivat tässä suhteessa säätynä, ja tällöin jokainen yksilö säilyttää asemansa. Eihän meidän kai tarvinne kirjaimellisesti uskoa, että jonkin ihmisjoukon tarvitsee vain toimia säätynä, jotta itsekukin heistä säilyttäisi asemansa? Keskiajan ammattikuntalaiset ja Ranskan aateli vuonna 1789 toimivat tunnetusti sangen päättävästi säätynä ja joutuivat kuitenkin perikatoon. Preussin armeija toimi Jenan[61] luona myös säätynä, mutta sen sijaan että olisi säilyttänyt asemansa, sen täytyi päinvastoin lähteä karkuun ja sen jälkeen jopa osittain antautua. Yhtä vähän meitä voi tyydyttää vakuutus, että tietty pääomanvoiton paljous on muka välttämätön tietyn talousjärjestelmän vallitessa. Kysymyshän on näet juuri sen todistamisesta, miksi näin on. Emmekä pääse askeltakaan lähemmäksi päämäärää sillä, että herra Dühring ilmoittaa meille:
»Pääomavalta on kasvanut läheisessä yhteydessä maanomistuksen kanssa. Osa maaorjuuden alaisista maatyöläisistä on kaupungeissa muokattu uudelleen ammattitöihin ja vihdoin ainekseksi tehtaille. Maankoron jälkeen on pääomanvoitto muodostunut omistuskoron toiseksi muodoksi».
Vaikka jätämmekin syrjään väitteen historiallisen virheellisyyden, jää se yhä vieläkin pelkäksi väitteeksi ja rajoittuu vakuuttamaan toistamiseen sitä mikä pitää juuri selittää ja todistaa. Emme voi siis tulla muuhun lopputulokseen kuin että herra Dühring ei kykene vastaamaan omaan kysymykseensä: kuinka kilpailevat yrittäjät kykenevät realisoimaan työn tuotteen jatkuvasti yli luonnollisten tuotantokustannuksien. Toisin sanoen hän ei kykene selittämään voiton syntyä. Eikä hänelle jää muuta keinoa kuin yksikantaan säätää: pääomanvoitto on väkivallan tuote, mikä käy kyllä täysin yksiin Dühringin yhteiskunnan perustuslain II pykälän kanssa: väkivalta jakaa. Se on tosin oikein kauniisti sanottu, mutta nyt »herää kysymys»: mitä väkivalta jakaa? Täytyyhän toki olla jotakin jaettavana, muuten ei kaikkivaltiainkaan voima voi parhaalla tahdollaankaan jakaa mitään. Kilpailevien yrittäjien taskuihinsa pistämä voitto on jotakin hyvin kouriintuntuvaa ja lujaa. Väkivalta voi ottaa sen, mutta ei voi luoda sitä. Ja kun herra Dühring itsepintaisesti kieltäytyy selittämästä meille kuinka väkivalta ottaa yrittäjänvoiton, niin vastaukseksi kysymykseen mistä se sen ottaa häneltä tulee jo pelkkä haudanhiljaisuus. Missä ei mitään ole, siellä on keisari yhtä hyvin kuin muukin valta menettänyt oikeutensa. Tyhjästä on paha nyhjäistä, varsinkin voittoa. Jos pääomanomistuksella ei ole mitään käytännöllistä merkitystä ja jos se ei ole realisoitavissa niin kauan kuin siihen ei ole samalla sisällytetty epäsuoraa väkivaltaa ihmisainesta vastaan, herää taaskin kysymys: ensiksi kuinka pääomarikkaus sai tällaisen vallan. Tästä kysymyksestä ei suinkaan selvitä parilla edellä esitetyllä historiallisella väittämällä. Toiseksi kuinka tämä väkivalta muuttuu pääoman arvonlisäykseksi, voitoksi, ja kolmanneksi mistä se ottaa tämän voiton.
Voimme lähestyä Dühringin taloustiedettä miltä taholta hyvänsä, mutta emme pääse askeltakaan eteenpäin. Kaikille epämieluisille seikoille, voitolle, maankorolle, nälkäpalkalle, työläisen orjuutukselle hänellä on selitykseksi vain yksi sana: väkivalta ja yhä uudelleen väkivalta. Ja herra Dühringin »valtavampi vihakin» raukeaa vihaksi väkivaltaa kohtaan. Olemme nähneet ensinnäkin, että tämä vetoaminen väkivaltaan on kehno veruke, ongelman siirtämistä taloudesta politiikan alueelle, eikä sillä kyetä selittämään yhtään ainoata taloudellista tosiasiaa. Ja toiseksi olemme nähneet, että tämä vetoaminen jättää itse väkivallan synnyn selittämättä, viisaasti kylläkin, sillä muutoin olisi tultava siihen tulokseen että kaiken yhteiskunnallisen mahdin ja kaiken poliittisen vallan alkuperä on taloudellisissa ennakkoedellytyksissä, kulloisenkin yhteiskunnan historiallisesti annetussa tuotanto- ja vaihtotavassa.
Yrittäkäämme kuitenkin onnistuisimmeko ehkä saamaan tältä taipumattomalta taloustieteen »syvällisemmältä perustanlaskijalta» vielä joitakin selityksiä voitosta. Ehkäpä onnistumme jos yritämme katsoa miten hän käsittelee työpalkkaa.
Sivulla 158 sanotaan:
»Työpalkka on maksu työvoiman elatusta varten ja se tulee tarkasteltavaksi lähinnä vain maankoron ja pääoman voiton perustana. Jotta tässä vallitsevat suhteet tulisivat ehdottoman selviksi ajateltakoon maankorkoa ja edelleen pääomanvoittoa ensin historiallisesti, ilman työpalkkaa, siis orjuuden tai maaorjuuden pohjalla... Onko ylläpidettävänä orja tai maaorja tai palkkatyöläinen, se johtaa vain eroavuuteen siinä tavassa millä tuotantokustannuksia kertyy. Joka tapauksessa työvoiman hyväksikäytön avulla saatu puhdas tuotto muodostaa isännän tulon... Nähdään siis, että... sitä pääristiriitaa, jonka nojalla toisella puolella on omistuskoron jokin laji ja toisella puolella omistamaton maksettu työ, ei esiinny yksinomaan toisen osapuolen kohdalla, vaan aina vain yhtaikaa molempien kohdalla.»
Kuten saamme tietää sivulta 188, omistuskorko on kuitenkin yhteinen ilmaus maankorolle ja pääomanvoitolle. Edelleen sanotaan s. 174:
»Pääomanvoiton luonteena on työvoiman tuoton pääosan anastaminen. Pääomanvoitto ei ole ajateltavissa ilman riippuvuussuhdetta jossain muodossa ilmenevästä välittömästi tai välillisesti alistetusta työstä.»
Ja sivulla 183 sanotaan:
Työpalkka »on kaikissa olosuhteissa pelkkä maksu, jonka avulla yleisesti ottaen on turvattava työläisen ylläpito ja hänen mahdollisuutensa jatkaa sukuaan.»
Ja vihdoin sivulla 195 sanotaan:
»Se mikä tulee omistuskoron osalle, on pois työpalkasta, ja päinvastoin se mikä yleisestä suorituskyvystä» (!) »tulee työn osaksi, täytyy vähentää omistustuloista».
Herra Dühring tarjoaa meille yllätyksen toisensa jälkeen. Arvoteoriassa ja seuraavissa luvuissa aina kilpailua käsittelevään oppiin saakka ja se mukaan luettuna, siis sivulta 1 sivulle 155 tavaroiden hinnat tai arvot jakaantuivat ensiksi luonnollisiin tuotantokustannuksiin tai »tuotantoarvoon», ts. raaka-aineisiin, työvälineisiin ja työpalkkaan meneviin kuluihin, ja toiseksi lisäykseen eli jakoarvoon, miekka kädessä pakolla otettuun veroon monopolistiluokan hyväksi. Kuten näimme, tämä lisäys ei voinut todellisuudessa saada aikaan mitään muutosta rikkauden jaossa, koska herra Dühringin täytyi toisella kädellä antaa takaisin sama minkä se toisella otti. Ja sikäli kuin herra Dühring antaa lisäyksen alkuperästä ja sisällöstä meille tietoja, se on syntynyt tyhjästä ja on näin ollen myös tyhjää. Kahdessa seuraavassa tulon lajeja käsittelevässä luvussa, siis sivulta 156 sivulle 217 ei lisäyksestä enää puhuta mitään. Sen sijaan jokaisen työntuotteen, siis jokaisen tavaran arvo jaetaan nyt seuraavaan kahteen osaan: ensiksi tuotantokustannuksiin, joihin on sisällytetty myöskin maksettu työpalkka, ja toiseksi »työvoiman käytön avulla saatuun puhtaaseen tuottoon», joka muodostaa isännän tulon. Ja tällä puhtaalla tuotolla on kerrassaan tutut kasvonpiirteet, joita ei voi salata millään tatuoinnilla tai maalailulla. »Jotta tässä vallitsevat suhteet tulisivat ehdottoman selviksi», lukija ajatelkoon, että nämä vastikään herra Dühringin teoksen kohdat olisi painettu aikaisemmin mainittujen lisätyötä, lisätuotetta ja lisäarvoa koskevien Marxin teoksen kohtien viereen. Silloin hän havaitsee, että herra Dühring tässä omalla tavallaan suoraan kopioi »Pääomaa».
Herra Dühring tunnustaa kaikkien tähän asti hallinneiden luokkien tulolähteeksi lisätyön jossakin muodossaan, joko orjuuden, maaorjuuden tai palkkatyön muodossa. Hän on ottanut sen usein lainatulta »Pääoman» sivulta 227: »Pääoma ei ole keksinyt lisätyötä» jne.[62] — Entä »puhdas tuotto», joka muodostaa isännän tulon — mitä muuta se on kuin työntuotteen ylijäämä yli työpalkan? Ja huolimatta siitä että herra Dühring naamioi kerrassaan pinnallisesti työpalkan maksuksi, palkan täytyy hänelläkin turvata yleisesti ottaen työläisen ylläpito ja hänen mahdollisuutensa jatkaa sukua. Miten muuten voi »työvoiman tuoton pääosan anastaminen» käydä päinsä kuin että kapitalisti Marxin esittämällä tavalla puristaa työläisestä enemmän työtä kuin on tarpeen työläisen kuluttamien elämisen tarvikkeiden uusintamiseen, toisin sanoen siten että kapitalisti panee työläisen tekemään työtä pitemmän ajan kuin työläiselle maksetun työpalkan arvon korvaaminen vaatii? Siis työpäivän pidentäminen yli työläisen elämisen tarvikkeiden uusintamisen vaatiman ajan, Marxin lisätyö — juuri se eikä mikään muu kätkeytyy herra Dühringin »työvoiman hyväksikäytön» taakse. Entä hänen sanontansa isännän »puhdas tuotto», missä muualla se voi esiintyä kuin Marxin lisätuotteessa ja lisäarvossa? Millä muulla Dühringin omistuskorko eroaa Marxin lisäarvosta kuin epätäsmällisellä muotoilullaan? Herra Dühring on muutoin lainannut nimen »omistuskorko» (»Besitzrente») Rodbertusilta, joka jo ilmaisi maankoron ja pääomankoron eli pääomanvoiton yhteisellä nimellä korko, joten on tarvinnut vain lisätä sana »omistus».[3*] Ja jotta kirjallisesta varkaudesta ei jäisi mitään epäilyä, herra Dühring esittää omalla tavallaan yhteenvedon Marxin »Pääoman» 15. luvussa (s. 539 ja seur.) kehittelemistä työvoiman hinnan ja lisäarvon suuruuden vaihtelua koskevista laeista.[64] Hän esittää asian niin, että omistuskoron osaksi tuleva merkitsee vähennystä työpalkasta ja päinvastoin. Näin hän latistaa Marxin sisällyksekkäät erityislait sisällyksettömäksi tautologiaksi. Onhan näet itsestään selvää, että annetussa kahteen osaan jakautuvassa suureessa toinen osa ei voi kasvaa ilman että toinen pienenee. Ja näin herra Dühring on onnistunut ottamaan Marxin ajatukset omakseen niin, että hän on täydelleen kadottanut »perimmäisen ja ankarimman tieteellisyyden eksaktien tieteenhaarojen mielessä», mitä Marxin esityksessä varmasti on.
Emme siis voi välttää johtopäätöstä, että se yllättävä häly, minkä herra Dühring »Kriittisessä historiassa» nostaa Marxin »Pääomasta» ja nimenomaan se tomu, jota hän tupruttaa tuon lisäarvon kohdalla syntyvän mielevän kysymyksen yhteydessä — se olisi ollut parempi jättää esittämättä, koska hän itse ei kykene siihen vastaamaan — että tämä kaikki on vain sotajuonta, ovelaa manööveriä »Kurssissa» Marxilta tehdyn karkean kirjallisen varkauden peittämiseksi. Herra Dühringillä oli todellakin täysi syy varoittaa lukijaansa askaroimasta »herra Marxin 'Pääomaksi' kutsuman sekavan vyyhden», historiallisen ja loogisen kuvittelun sekasikiöiden, sotkuisten ja utuisten hegeliläisten käsitysten yms. kanssa. Tämä uskollinen Eckart[65] varoittaa Saksan nuorisoa Venuksesta, mutta kaikessa hiljaisuudessa hän on kuljettanut sen omia tarkoituksiaan varten turvaan Marxin aitauksesta. Onnitelkaamme häntä Marxin työvoiman hyväksikäytön avulla saamansa puhtaan tuoton ja sen omituisen valon johdosta, mitä hänen tekemänsä Marxin lisäarvon valtaaminen omistuskoron nimellä luo niihin vaikuttimiin, miksi hän itsepintaisesti kahdessa painoksessa toistaa sen väärän väitteen, että Marx tarkoittaa lisäarvolla vain pääomanvoittoa.
Ja lopuksi meidän täytyy kuvailla herra Dühringin aikaansaannoksia herra Dühringin omilla sanoilla seuraavasti:
»Herra» Dühringin »käsityksen mukaan työpalkka edustaa vain maksua siitä työajasta, minkä työläinen todella tekee työtä mahdollistaakseen oman olemassaolonsa. Tähän riittää pienempi tuntimäärä: usein pitkäksi venytetyn työpäivän koko muu osa antaa ylijäämän, jota kirjoittajamme kutsuu» omistuskoroksi... »Kun jollakin tuotantoasteella jo tuotantovälineisiin ja asiaankuuluviin raaka-aineisiin sisältyvää työaikaa ei oteta lukuun, on tuo työpäivän ylijäämä kapitalistisen yrittäjän osuus. Työpäivän pidentäminen on tämän mukaan kapitalistille tulevaa puhtaalla kiristyksellä hankittua voittoa. Se myrkyllinen kauna, jolla herra» Dühring »suhtautuu tähän kiristyskäsitykseen, on liiankin ymmärrettävää»...
Vaikeampi sitä vastoin on ymmärtää miten hän nyt jälleen pääsee »valtavampaan vihaansa».
Tähän mennessä emme ole parhaalla tahdollakaan voineet keksiä, miten herra Dühring kykenee
poliittisen taloustieteen alalla »vaatimaan tunnustuksen uudelle järjestelmälle, joka ei ole vain aikakaudelle riittävä, vaan aikakaudelle suuntaa antava.»
Mutta ehkäpä se mitä emme kyenneet näkemään väkivaltateorian, arvon ja pääoman kohdalla, käy silmissämme päivänselväksi tarkastellessamme herra Dühringin esittämiä »kansantalouden luonnonlakeja». Sillä kuten hän totutun tuoreesti ja terävästi sanoo,
»korkeampi tieteellisyys saavuttaa riemuvoittonsa siinä, että se pääsee ikään kuin lepotilassa olevan aineksen pelkästä kuvailusta ja jaottelusta eteenpäin eläviin, asioiden syntyä valaiseviin oivalluksiin. Lakien tuntemus on sen takia täydellisintä tietoa, sillä se osoittaa meille miten yksi tapahtuma riippuu toisesta».
Herra Dühring on erityisesti keksinyt heti ensimmäisen kaiken talouden luonnonlain.
Adam Smith »on merkillistä kyllä paitsi jättänyt osoittamatta kaiken taloudellisen kehityksen tärkeimmän tekijän johtavan aseman, myöskin lyönyt kokonaan laimin sen erityisen muotoilemisen ja täten tahtomattaan painanut alistettuun asemaan sen voiman, joka on lyönyt leimansa Euroopan uudempaan kehitykseen». Tämä »peruslaki, jolle on annettava johtava asema, on ihmisen luonnolta saaman taloudellisen voiman teknisen varustuksen, voisi jopa sanoa aseistuksen, laki.»
Tämä herra Dühringin keksimä »peruslaki» kuuluu näin:
Laki n:o 1. »Keksinnöt ja löydöt lisäävät taloudellisten välineiden, luonnon apulähteiden ja ihmisvoiman, tuottavuutta.»
Me ällistymme. Herra Dühring käsittelee meitä aivan niin kuin palkkakirves Molièren näytelmässä vastaleivottua aatelismiestä, jolle hän ilmoittaa, että tämä on koko elämänsä ajan puhunut proosaa itse sitä tietämättä.[66] Olemme jo ajat sitten tienneet, että keksinnöt ja löydöt lisäävät monessa tapauksessa työn tuotantovoimaa (sangen monissa tapauksissa ne eivät sitä lisää, kuten maailman kaikkien patenttitoimistojen roskapaperivuoret todistavat). Sen sijaan saamme kiittää herra Dühringiä siitä valaisevasta tiedosta, että tämä ikivanha latteus on koko talouden peruslaki. Jos »korkeamman tieteellisyyden riemuvoitto» poliittisessa taloustieteessä samoin kuin filosofiassakin merkitsee vain sitä, että ensimmäiselle päähän pälkähtävälle latteudelle annetaan komealta kalskahtava nimi, että sitä toitotetaan luonnonlakina tai jopa peruslakina, on tieteen »syvällisempi perustanlaskeminen» ja mullistaminen tehty mahdolliseksi jokaiselle, jopa berliiniläisen »Volks-Zeitungin»[67] toimituksellekin. Siinä tapauksessa meidän olisi pakko »kaikella ankaruudella» soveltaa herra Dühringin tuomiota Platonista herra Dühringiin itseensä seuraavasti:
»Jos taas tuollainen on muka taloustieteellistä viisautta, on tämä» kriittisen perustanlaskijan[68] »viisaus yhteistä jokaiselle sellaiselle ihmiselle, joka ylipäätään keksii jonkin ajatuksen» — tai edes jonkin lörpötyksen — aivan ilmeisestä asiasta.»
Jos me esimerkiksi sanomme: eläimet syövät, niin me päästämme kaikessa viattomuudessamme tyynesti suustamme tuiki tärkeän sanan. Sillä meidän tarvitsee vain sanoa, että eläinten kaiken elämän peruslaki on syöminen, ja näin olemme mullistaneet koko eläintieteen.
Laki n:o 2. Työnjako: »Jakautuminen ammattialoihin ja toimintojen jakautuminen lisää työn tuottavuutta».
Sikäli kuin tämä väite pitää paikkansa, on sekin jo Adam Smithin ajoista lähtien ollut yleisenä lausepartena. Missä määrin se on oikea, käy selville kolmannessa jaksossa.
Laki n:o 3. »Välimatkat ja kuljetus ovat niitä pääsyitä, jotka ehkäisevät tai edistävät tuottavien voimien yhteisvaikutusta.»
Laki n:o 4. »Teollisuusvaltiolla on verrattomasti suurempi väestökapasiteetti kuin maanviljelysvaltiolla».
Laki n:o 5. »Taloudessa ei tapahdu mitään ilman aineellista etua.»
Nämä ovat ne »luonnonlait», joille herra Dühring perustaa uuden taloustieteensä. Hän pysyy uskollisena jo filosofiassa esittämilleen menetelmille. Pari monesti vielä huonosti sanottua toivottoman yleistä itsestäänselvyyttä muodostaa myös taloustieteen aksiomit, jotka eivät kaipaa mitään todistamista, sen perusväittämät, luonnonlait. Sillä varjolla, että kehittäisi sisältöä näille sisällyksettömille laeille, herra Dühring käyttää tilaisuutta hyväkseen laajaan talousopilliseen kannunvalantaan niistä eri aiheista, joiden nimet tulevat esiin näissä luulotelluissa laeissa, siis keksinnöistä, työnjaosta, kuljetusvälineistä, väestöstä, eduista, kilpailusta jne. Tämän kannunvalannon latteata arkipäiväisyyttä ryyditetään vain oraakkelimaisilla suurilla sanoilla sekä siellä täällä myös nurinkurisilla käsityksillä tai tärkeilevällä aprikoinnilla kaikenlaisista kasuistisista nokkeluuksista. Sitten tulemme lopuksi maankorkoon, pääomanvoittoon ja työpalkkaan, ja koska edellä olemme käsitelleet vain kahta viimeksi mainittua anastamisen muotoa, tutkimme päätteeksi vielä lyhyesti herra Dühringin käsitystä maankorosta.
Jätämme syrjään kaikki ne kohdat, joissa herra Dühring vain kopioi edeltäjäänsä Careyta. Meidän tehtävänämme ei ole käsitellä Careyta, ei liioin puolustaa Ricardon maankorkokäsitystä Careyn vääristelyjä ja päättömyyksiä vastaan. Meitä koskee pelkästään herra Dühring, ja tämä määrittelee maankoron
»siksi tuloksi, jonka omistaja sellaisenaan saa maasta».
Kun herra Dühringin olisi selvitettävä maankoron taloustieteellinen käsite, hän kääntääkin sen oikopäätä juridiikan kielelle, joten emme ole yhtään viisastuneet. Syvällisemmän perustanlaskijamme on sen takia alistuttava lisäselvityksiin, tahtoopa hän sitä tai ei. Hän vertaa sitten maatilan vuokraamista vuokraviljelijälle pääoman lainaamiseen yrittäjälle, mutta havaitsee pian vertauksen ontuvan monen muun tavoin.
Sillä, hän sanoo »jos tahdottaisiin seurata tätä analogiaa pitemmälle, täytyisi vuokraviljelijälle maankoron maksamisen jälkeen jäävän voiton vastata sitä pääomanvoiton jäännöstä, joka jää vieraalla pääomalla toimivalle yrittäjälle korkojen vähentämisen jälkeen. Vuokraviljelijän voittoa ei ole totuttu kuitenkaan pitämään päätulona ja maankorkoa jäännöksenä... Todistuksena tälle käsitysten eroavuudelle on se tosiasia, että opissa maankorosta ei erikoisesti oteta huomioon sitä tapausta, että omistaja itse harjoittaa maanviljelystä, eikä panna mitään erikoista painoa vuokran muodossa saadun ja itse tuotetun maankoron suuruuserolle. Ainakaan ei ole katsottu olevan aihetta ajatella itse harjoitetusta maanviljelystä johtuvan maankoron jakautuvan siten, että yksi osa edustaisi ikään kuin korkoa maatilasta ja toinen osa yrittäjätoiminnan ylijäämävoittoa. Kun ei oteta lukuun sitä omaa pääomaa minkä vuokraviljelijä panee yritykseen, pidetään hänen erityistä voittoaan useimmiten näköjään eräänlaisena työpalkkana. On kuitenkin arveluttavaa väittää tästä mitään, koska kysymystä näin määriteltynä ei edes ole asetettu. Aina milloin on kyse suuremmista tiloista, on helppo ymmärtää, että erityistä vuokraviljelijän voittoa ei käy pitäminen työpalkkana. Tämä voitto perustuu näet itse vastakohtaisuudelle maaseudun työvoimaa kohtaan, ja vain tämän työvoiman hyväksikäyttö tekee kyseisen tulolajin mahdolliseksi. Vuokraviljelijän käteen jää selvästikin osa maankorosta, ja siten se täysi maankorko, jonka itse maanviljelystä harjoittava omistaja saisi, pienenee.»
Maankorkoteoria on ominaisesti englantilainen osa taloustiedettä, ja näin täytyy ollakin, koska vain Englannissa oli vallalla tuotantotapa, minkä yhteydessä maankorko oli myös tosiasiallisesti erottunut voitosta ja korosta. Englannissa on tunnetusti vallitsevana suurmaanomistus ja suurviljely. Maanomistajat vuokraavat maitaan suurina, usein hyvin suurina viljelystiloina vuokraviljelijöille, joilla on riittävästi pääomaa tilanhoitoa varten ja jotka eivät itse tee työtä, kuten meidän talonpoikamme tekevät, vaan oikeina kapitalistisina yrittäjinä käyttävät talon palvelusväen ja päiväläisten työtä. Tässä on siis kapitalistisen yhteiskunnan kolme luokkaa kullekin ominaisine tuloineen: maanomistaja, joka saa maankoron, kapitalisti, joka saa voiton, ja työläinen, joka saa työpalkan. Yhdenkään englantilaisen taloustieteilijän päähän ei ole koskaan pälkähtänyt pitää vuokraviljelijän voittoa eräänlaisena työpalkkana, miltä se herra Dühringistä näyttää; vielä vähemmän saattaisi englantilaisesta taloustieteilijästä olla arveluttavaa väittää, että vuokraviljelijän voitto on sitä mitä se kiistämättömästi, silminnähtävästi ja kouriintuntuvasti on, nimittäin pääoman voittoa. On suorastaan naurettavaa sanoa Dühringin tavoin, että kysymystä mitä vuokraviljelijän voitto oikein on, ei ole näin määriteltynä lainkaan asetettu. Englannissa ei tätä kysymystä tarvitse ensinkään asettaa, sillä kysymys samoin kuin vastaus on ajat sitten ollut olemassa tosiasioissa itsessään, eikä siitä Adam Smithin ajoista lähtien ole koskaan ollut epäilyä.
Asiaa ei muuta lainkaan se tapaus, että maanomistaja itse harjoittaa maanviljelystä, kuten herra Dühring sitä nimittää, tai oikeammin viljelystä harjoitetaan pehtorin johdolla maanomistajan lukuun, kuten Saksassa todellisuudessa useimmiten tehdään. Jos maanomistaja tuo käyttöön myös pääoman ja antaa viljellä tilaa omaan laskuunsa, silloin hän pistää taskuunsa maankoron lisäksi myöskin pääomanvoiton, mikä nykyisen tuotantotavan pohjalla on itsestään selvää eikä voikaan olla toisin. Ja kun herra Dühring väittää, että tähän saakka ei muka ole katsottu olevan aihetta ajatella itse harjoitetusta maanviljelystä johtuvan maankoron (pitäisi olla: tulon) jakautuvan, niin se ei yksinkertaisesti ole totta, ja se osoittaa parhaassa tapauksessa taaskin vain hänen omaa tietämättömyyttään. Eräs esimerkki:
»Työstä saatua tuloa sanotaan työpalkaksi; pääoman käytöstä saatua tuloa sanotaan voitoksi... kokonaan maasta peräisin olevaa tuloa kutsutaan maankoroksi ja se kuuluu maanomistajalle... Kun nämä eri tulolajit kuuluvat eri henkilöille, ne ovat helposti erotettavissa; mutta jos ne tulevat samalle henkilölle, ne usein ainakin arkikielessä sekoitetaan. Osaa maastaan itse viljelevän maanomistajan pitäisi viljelykustannusten vähentämisen jälkeen saada sekä maanomistajan maankorko että vuokraviljelijän voitto.[69] Hän kutsuu kuitenkin helposti, ainakin tavallista kieltä käyttäessään, koko tuloaan voitoksi ja sekoittaa siten maankoron voittoon. Useimmat Pohjois-Amerikan ja Länsi-Intian plantaasinomistajistamme ovat tässä asemassa; useimmat viljelevät omia tilojaan ja niinpä harvoin kuulemme puhuttavan jonkin plantaasin maankorosta, mutta kylläkin sen tuottamasta voitosta... Omin käsin omaa puutarhaansa viljelevä puutarhuri on maanomistaja, vuokraviljelijä ja työläinen samassa henkilössä. Näin ollen hänen tuotteensa pitäisi antaa hänelle ensin mainitun maankorko, toisen voitto ja kolmannen työpalkka. Koko summaa pidetään kuitenkin tavallisesti hänen työansionaan; maankorko ja voitto sekoitetaan tässä siis työpalkkaan.»
Tämä kohta on Adam Smithin teoksen I kirjan 6. luvusta.[70] Itse harjoitetun maanviljelyksen tapausta on tutkittu siis jo sata vuotta sitten, ja ne arveluttavat seikat ja epävarmat asiat, jotka aiheuttavat herra Dühringille tässä yhteydessä niin paljon huolta, johtuvat yksinomaan hänen omasta tietämättömyydestään.
Vihdoin hän pelastautuu pulasta rohkealla tempulla:
Vuokraviljelijän voitto perustuu »maaseudun työvoiman» riistoon ja näin ollen se on »osa maankorosta», ja »täysi maankorko», jonka pitäisi oikeastaan virrata maanomistajan taskuun, »pienenee» vastaavasti.
Tästä saamme tietää kaksi seikkaa. Ensiksi sen, että maanvuokraaja »pienentää» maanomistajan maankorkoa joten herra Dühringillä maanvuokraaja ei maksakaan maankorkoa maanomistajalle, kuten tähän asti oli kuviteltu, vaan maanomistaja maksaa maankorkoa vuokraviljelijälle — todella »perusteitaan myöten omaperäinen katsomus». Ja toiseksi saamme vihdoinkin tietää mitä herra Dühring kuvittelee maankoroksi, nimittäin maaseudun työn riistolla maanviljelyksestä saatua koko lisätuotetta. Mutta koska tämä lisätuote tähänastisessa taloustieteessä — eräitä vulgaaritaloustieteilijöitä ehkä lukuun ottamatta — jaetaan maankoroksi ja pääomanvoitoksi, meidän on todettava, että myöskään maankorolla herra Dühring »ei tarkoita yleispätevää käsitettä».
Maankorko ja pääomanvoitto eroavat herra Dühringin mukaan siis vain siinä, että edellinen saadaan maanviljelyksestä ja jälkimmäinen teollisuudesta tai kaupasta. Herra Dühring johtuu väistämättömästi tähän epäkriittiseen ja sekavaan käsitystapaan. Me näimme, että hänen lähtökohtanaan oli »tosi historiallinen käsitys», jonka mukaan valta maahan voitaisiin saada hankituksi vain ihmisiin saadun vallan avulla. Siis heti kun maata viljellään orjatyön jonkin muodon avulla, heti syntyy ylijäämä maanomistajalle ja tämä ylijäämä on juuri maankorkoa, samoin kuin teollisuudessa työntuotteen ylijäämä yli työläisen ansion on pääomanvoittoa.
»Siten on selvää, että maankorkoa esiintyy huomattavassa määrin aina silloin ja kaikkialla siellä missä maanviljelystä harjoitetaan työn alistamisen jonkin muodon avulla».
Kun herra Dühring näin esittää maankoron koko maanviljelyksestä saaduksi lisätuotteeksi, hänen tielleen tulee yhtäältä englantilaisen vuokraviljelijän voitto ja toisaalta tältä lainattu, koko klassisen taloustieteen tunnustama lisätuotteen jakautuminen maankorkoon ja vuokraviljelijän voittoon, ja siten maankoron puhdas täsmällinen käsite. Mitä herra Dühring tekee? Hän tekeytyy täysin tietämättömäksi maanviljelyksen lisätuotteen jakaantumisesta vuokraviljelijän voittoon ja maankorkoon, siis klassisen taloustieteen koko maankorkoteoriasta; aivan kuin koko taloustieteessä ei »näin määriteltynä» olisi vielä lainkaan asetettu kysymystä siitä, mitä vuokraviljelijän voitto oikein on; kuin olisi kysymyksessä täysin tutkimaton kohde, josta ei tunneta muuta kuin ulkonäkö ja eräitä arveluttavia seikkoja. Ja hän pakenee kohtalokkaaksi osoittautuneesta Englannista, missä maanviljelyksen lisätuote ilman minkään teoreettisen koulukunnan myötävaikutusta jaetaan niin säälimättömästi kahteen osaansa: maankorkoon ja pääomanvoittoon. Hän pakenee suuresti rakastamansa Preussin maaoikeuden vaikutuspiiriin, missä itse maanomistajan harjoittama maanviljelys on täydessä patriarkaalisessa kukoistuksessaan, missä »tilanomistaja ymmärtää maankorolla tiluksistaan saamiansa tuloja» ja herrojen junkkerien käsitys maankorosta vaatii vielä itselleen tieteen suunnannäyttäjän asemaa. Siellä herra Dühring siis saattaa vielä toivoa, että hän voi keplotella sotkuisine kesityksineen maankorosta ja voitosta ja voisi jopa herättää luottamusta uusimmalla keksinnöllään: maankorkoa ei maksakaan vuokraviljelijä maanomistajalle, vaan maanomistaja vuokraviljelijälle.
Luokaamme lopuksi vielä silmäys »Kansantaloustieteen kriittiseen historiaan», tähän herra Dühringin »yritykseen», jolla ei hänen sanojensa mukaan »ole yhtään edeltäjää». Ehkä me siinä viimeinkin kohtaamme sen perimmäisen ja ankarimman tieteellisyyden, mistä on annettu niin monia lupailuja.
Herra Dühring tekee suuren numeron siitä löydöstään, että
»talousoppi» on »tavattoman moderni ilmiö» (s. 12).
Tosiasiassa Marx sanoo »Pääomassa»: »Poliittinen taloustiede... alkaa vasta manufaktuurikaudella esiintyä erityisenä tieteenä».[71] Ja teoksessaan »Poliittisen taloustieteen arvostelua» hän sanoo: »Klassinen poliittinen taloustiede alkaa Englannissa William Pettystä ja Ranskassa Boisguillebertista ja päättyy Englannissa Ricardoon ja Ranskassa Sismondiin».[72] Herra Dühring noudattaa tätä hänelle osoitettua tietä, vain sillä erotuksella, että korkeampi taloustiede alkaa hänen näkemyksensä mukaan vasta niistä murheellisista keskosista, joita porvarillinen tiede on klassisen kautensa päättymisen jälkeen tuottanut. Sitä vastoin hänellä on mitä parhaat syyt julistaa johdantonsa lopussa riemukkaasti:
»Mutta jos tämä yritys on jäänyt jo ulkoisesti havaittavien erikoisuuksiensa puolesta ja sisältönsä uudemman osan kannalta ilman edeltäjiä, on se sisäisten kriittisten näkökohtienpa ja yleisen katsantokantansa puolesta vieläkin ominaisemmin minun omani» (s. 9).
Hän voisi todellakin mainostaa »yritystään» (teollisuuteen viittaava ilmaisu ei ole lainkaan huonosti valittu) nimellä: Ainoa ja hänen omaisuutensa.[73]
Koska poliittinen taloustiede sellaisena kuin se on historiassa esiintynyt ei tosiasiassa ole mitään muuta kuin tieteellistä tietoa kapitalistisen tuotantokauden taloudesta, voi sitä koskevia väittämiä ja teoreemoja esiintyä esimerkiksi antiikin kreikkalaista yhteiskuntaa edustaneilla kirjoittajilla vain sikäli kuin tietyt ilmiöt, kuten tavaratuotanto, kaupankäynti, raha, korkoa tuottava pääoma jne. ovat molemmille mainituille yhteiskunnille yhteisiä. Sikäli kuin kreikkalaiset tekivät satunnaisia retkiä tälle alueelle, he osoittivat samaa nerokkuutta ja omaperäisyyttä kuin kaikilla muillakin aloilla. Historiallisesti otettuna heidän katsomuksensa ovat näin ollen modernin tieteen teoreettisia lähtökohtia. Kuunnelkaamme nyt maailmanhistoriallista herra Dühringiä.
»Tämän jälkeen meillä ei olisi vanhan ajan tieteellisen talousteorian suhteen oikeastaan» (!) »mitään positiivista sanottavaa, ja täysin epätieteellinen keskiaika antaa vielä vähemmän aihetta siihen» (siihen että ei sano mitään!). »Koska kuitenkin se suuntaus, joka verhoutuu vain näön vuoksi oppineisuuden ulkokuoreen... on vääristänyt modernin tieteen puhtaan luonteen, on kiinnitettävä huomiota ainakin muutamiin esimerkkeihin.»
Ja sitten herra Dühring antaa esimerkkejä sellaisesta kritiikistä, johon ei todellakaan ole sekoitettu edes »oppineisuuden ulkokuorta».
Aristoteleella on seuraava väittämä:
»Jokaisen hyödykkeen käyttö on näet kaksinaista. Toinen puoli on ominainen esineelle sellaisenaan, toinen ei, niin kuin sandaali toimii jalkineena ja on vaihdettavissa. Molemmat ovat sandaalin käyttöarvoja, sillä sekin joka vaihtaa sandaalin sellaiseen mitä häneltä puuttuu, esimerkiksi rahaan tai ravintoon, käyttää sandaalia sandaalina. Hän ei kuitenkaan käytä sitä sen luonnollisella käyttötavalla. Sandaali ei näet ole olemassa vaihtamista varten.»[74]
Ei riitä, että väittämä on herra Dühringin mukaan »ilmaistu hyvin lattealla ja kouluviisaalla tavalla». Lisäksi ne, jotka näkevät siinä »käyttöarvon ja vaihtoarvon erottamisen» joutuvat »koomiseen tilanteeseen» unohtaessaan, että »aivan viimeisinä aikoina» ja »kehittyneimmän järjestelmän puitteissa» — tietysti herra Dühringin oman järjestelmän — käyttöarvo ja vaihtoarvo ovat hävinneet olemattomiin.
»On haluttu väittää, että Platonin valtiota käsittelevään teokseen... sisältyy myös moderni esitys kansantaloudellisesta työnjaosta.»
Tällä kai viitataan »Pääoman» XII luvun kohtaan 5, kolmannen painoksen sivuun 369. Mutta siinä todistetaan päinvastoin, että klassisen antiikin käsitys työnjaosta on »mitä selvin vastakohta» nykyajan käsitykselle.[75] — Platonin omana aikanaan nerokas käsitys työnjaosta[76] kaupungin (kreikkalaisille kaupunki oli identtinen valtion kanssa) luonnonsyntyisenä perustana saa herra Dühringiltä osakseen vain nenännyrpistyksen eikä muuta. Näin tapahtuu siksi, että Platon ei mainitse — kuten kreikkalainen Ksenofon,[77] herra Dühring! — sitä
»rajaa minkä markkinoiden kulloinenkin laajuus asettaa ammattialojen haarautumisen ja erityistoimien teknisen jakautumisen jatkumiselle. Vasta tämä käsitys rajasta kohottaa ajatuksen, jota muutoin tuskin voi sanoa tieteelliseksi, taloudellisesti merkittäväksi totuudeksi».
Herra Dühringin niin suuresti halveksima »professori» Roscher on todellakin vetänyt tämän »rajan», joka vasta muka tekee ajatuksen työnjaosta »tieteelliseksi». Siksi Roscher teki Adam Smithistä nimenomaan työnjaon lain keksijän.[78] Sellaisessa yhteiskunnassa, missä tavaratuotanto on hallitseva tuotantotapa, ovat »markkinat» — puhuaksemme kerran herra Dühringin tapaan — olleet hyvin tunnettu »raja» »liiketoiminnan harjoittajien» keskuudessa. Tarvitaan kuitenkin enemmän kuin »rutiinimaista tietoa ja vaistoa» jotta ymmärtäisi, etteivät markkinat luoneet kapitalistista työnjakoa, vaan päinvastoin aikaisempien yhteiskunnallisten yhteyksien hajoaminen ja tästä johtuva työnjako loivat markkinat (katso »Pääoma», I. XXIV luku, 5: Kotimaisten markkinoiden luominen teollisuuspääomalle[79]).
»Rahan rooli on kaikkina aikoina ollut taloudellisten» (!) »ajatusten pääasiallinen kiihoke. Mutta mitä joku Aristoteles tiesi tästä roolista? Ei ilmeisestikään sen enempää kuin sisältyy käsitykseen siitä, että alkuperäistä luontoisvaihtoa on seurannut rahan välityksellä tapahtuva vaihto.»
Kun »joku» Aristoteles rohkenee keksiä rahan kaksi erilaista kiertokulkumuotoa, joista toisessa raha toimii pelkkänä kiertovälineenä ja toisessa rahapääomana,[80] niin herra Dühringin mukaan
hän ilmaisee tällä vain »moraalista vastenmielisyyttä».
Kun »joku» Aristoteles hairahtuu jopa siihen, että haluaa analysoida rahaa sen arvonmitan »roolissa» ja esittää todellakin oikein tämän rahaa käsittelevälle opille[81] niin ratkaisevan probleeman, niin »joku» Dühring vaikenee mieluummin kokonaan moisesta kielletystä uhkarohkeudesta — ja siihen hänellä onkin pätevät salaiset syynsä.
Lopputuloksena on, että Dühringin »muistiinmerkintöjen» peilikuvan mukaan antiikin kreikkalaisilla oli tosiasiassa vain »aivan tavanomaisia ajatuksia» (s. 25), jos nyt senkaltaisilla »turhanpäiväisyyksillä» (s. 29) on ylipäätään mitään yhteistä ajatusten, sen enempää tavallisten kuin epätavallistenkaan kanssa.
Herra Dühringin teoksen merkantilismia koskeva luku on parasta lukea »originaalina» (toisin sanoen Friedrich Listin teoksen »Nationales System» 29. luku »Teollisuusjärjestelmä, jota koulukunta kutsuu virheellisesti merkantiilijärjestelmäksi»). Muun muassa seuraava kohta osoittaa kuinka huolellisesti herra Dühring osaa tässäkin välttää kaikkea »oppineisuuden ulkokuortakin».
List sanoo teoksensa 28. luvussa »Italialaiset kansan-taloustieteilijät»:
»Kaikkien nykyajan kansakuntien keskuudessa Italia oli edelläkävijä niin poliittisen taloustieteen käytännön kuin sen teoriankin kohdalla.»
Sitten List mainitsee
»ensimmäisen nimenomaan Italiassa kirjoitetun taloustieteellisen teoksen, napolilaisen Antonio Serran kirjan niistä keinoista, joilla kuningaskunnat voivat luoda kullan ja hopean runsautta (1613)».[82]
Herra Dühring omaksuu tämän luottavaisesti ja pitää sanotun perusteella Serran »Breve trattatoa»[83]
»eräänlaisena taloustieteen uudemman esihistorian sisäänkäynnin otsikkokirjoituksena».
»Breve trattaton» käsittely rajoittuu hänellä tosiaankin tähän »kaunokirjalliseen ilveilyyn». Onnettomuudeksi todellinen asiainkulku oli toinen ja vuonna 1609, siis neljä vuotta ennen »Breve trattatoa» ilmestyi Thomas Munin »A Discourse of Trade etc.»[84] Tällä teoksella oli heti sen ensi kertaa ilmestyessä se erityinen merkitys, että se oli suunnattu alkuperäistä monetaarijärjestelmää vastaan, jota tuolloin vielä puolustettiin Englannissa valtion harjoittamana käytäntönä. Teos merkitsi siis merkantiilijärjestelmän tietoista irrottautumista emäjärjestelmästään. Teoksesta otettiin jo sen ensimmäisessä muodossa useampia painoksia ja sillä oli suoraa vaikutusta lainsäädäntöön. Tekijä muokkasi teoksen kokonaan uudelleen ja hänen kuolemansa jälkeen ilmestynyt vuoden 1664 laitos »England's Treasure etc.» pysyi vielä sadan vuoden ajan merkantilismin evankeliumina. Jos siis merkantilismilla on jokin käänteentekevä teos »eräänlaisena sisäänkäynnin otsikkokirjoituksena», niin se on juuri Munin teos. Ja juuri tästä syystä sitä ei ole lainkaan olemassa herra Dühringin »arvosuhteita hyvin huolellisesti tarkastelevalle historialle».
Modernin poliittisen taloustieteen perustajasta Pettystä herra Dühring kertoo meille, että tällä oli
»melkoinen taipumus kevytmieliseen ajatteluun», edelleen tältä »puuttui käsitteiden sisäisemmän ja hienomman erottelun taju...», tällä on »liikkuvuutta, johon liittyy tietoa monista asioista, mutta samalla kevyttä siirtymistä asiasta toiseen ilman että hän juurtuu syvemmin mihinkään ajatukseen»... Hän »järkeilee kansantaloudesta vielä hyvin karkeasti» ja »päätyy naiiviuksiin, joiden vastakohtaisuus... saattaa toisinaan myös huvittaa vakavampaa ajattelijaa».
On mahdotonta yliarvioida sitä alentuvuutta mitä herra Dühring osoittaa kun hän ylipäätään suvaitsee kiinnittää huomiota »johonkuhun» Pettyyn! Entä millaista huomiota hän sitten Pettyyn kiinnittää?
Pettyn väittämiä
»työstä ja jopa työajasta arvonmittana, mistä hänellä esiintyy... epäselviä jälkiä»
ei Dühring mainitse enää lainkaan tämän kohdan lisäksi. Epäselviä jälkiä. Petty esittää teoksessaan »Treatise on Taxes and Contributions» (ensimmäinen painos 1662)[85] selkeän ja paikkansapitävän analyysin tavaroiden arvon suuruudesta. Kun Petty havainnollistaa arvon suuruutta ennen muuta yhtä paljon työtä maksavien jalometallien ja viljan yhtäläisellä arvolla, hän sanoo sillä ensimmäisen ja viimeisen »teoreettisen» sanan jalometallien arvosta. Mutta hän ilmaisee myös varmalla ja yleisellä tavalla, että tavaroiden arvot mitataan yhtäläisellä työllä (equal labour). Hän käyttää keksintöään erilaisten, osaksi hyvin mutkikkaiden probleemien ratkaisemiseen ja tekee niistä osittain tärkeitä johtopäätöksiä eri yhteyksissä ja teoksissa, myös silloin kun hän ei toista pääväittämäänsä. Mutta jo ensimmäisessä teoksessaan hän myös sanoo:
»Väitän että se» (yhtäläisellä työllä mittaaminen) »on arvojen yhtäläistämisen ja tasapainottamisen perusta;[86] tunnustan kuitenkin, että ylärakenteissa ja niihin liittyvässä käytännössä on runsaasti vaihtelevuutta ja mutkikkuutta.»
Petty on siis yhtä tietoinen löytönsä tärkeydestä kuin vaikeudesta käyttää sitä hyväksi yksityiskohdissa. Tästä syystä hän etsikin toista tietä päästäkseen tiettyihin yksittäistavoitteisiin.
Piti näet löytää luonnollinen tasapainosuhde (a natural Par) maan ja työn välillä, jotta arvo voidaan ilmaista »maassa yhtä hyvin kuin työssä tai paremmin molemmissa».
Itse harhatiekin osoittaa nerokkuutta.
Herra Dühring tekee seuraavan terävästi ajatellun huomautuksen Pettyn arvoteoriasta:
»Jos hän itse olisi ajatellut terävämmin, ei toisissa kohdissa voisi löytyä jälkiä vastakkaisesta katsomuksesta, mistä jo edellä muistutettiin.»
Toisin sanoen herra Dühring ei maininnut »edellä» asiasta mitään muuta kuin että »jäljet» ovat »epäselviä». Herra Dühringille on hyvin luonteenomaista, että hän »edellä» viittaa johonkin sisällyksettömällä fraasilla saadakseen lukijan »jäljempänä» uskomaan, että tämä on jo »edellä» saanut tiedon pääasiasta, vaikka kirjoittaja tosiasiassa hyppää asian yli niin edellä kuin jäljempänäkin.
Nyt on asia niin, että Adam Smithillä ei ole vain »jälkiä» arvokäsitettä koskevista »vastakkaisista katsomuksista», eikä vain kaksi, vaan jopa kolme ja aivan tarkkaan ottaen suorastaan neljä karkean ristiriitaista käsitystä arvosta, jotka kulkevat sopuisasti rinnakkain ja päällekkäin. Mutta se mikä on luonnollista poliittisen taloustieteen perustanlaskijan kohdalla hänen joutuessaan väistämättä hapuilemaan, kokeilemaan ja kamppailemaan vasta hahmottuvan ideoiden kaaoksen kanssa, se on ihmetyttävää sellaisen kirjoittajan kohdalla, joka seuloo yhteenvetoa yli puolentoista vuosisadan tutkimuksista sen jälkeen kun osa tutkimustuloksista on jo siirtynyt kirjoista yleiseen tietoisuuteen. Ja siirtyäksemme suurista asioista pieniin: kuten näimme herra Dühring itsekin esittää valittavaksi mielen mukaan viisi erilaista arvon lajia ja niiden kera yhtä monta vastakkaista katsomusta. Jos »hän itse olisi ajatellut terävämmin», hän ei olisi nähnyt niin paljon vaivaa suistaakseen lukijaa Pettyn täysin selkeästä arvokäsityksestä äärimmäiseen sekavuuteen.
Pettyn teos »Quantulumcunque Concerning Money» (Muutamia sanoja rahasta») on loppuun asti hiottu, yhdestä kappaleesta valettu työ. Se julkaistiin vuonna 1682, kymmenen vuotta hänen »Anatomy of Ireland» teoksensa jälkeen (tämä ilmestyi »ensimmäisen kerran» 1672 eikä 1691, kuten herra Dühring esittää »uusimpien kompiloitujen oppikirjojen»[87] mukaan). Merkantilististen katsomusten viimeiset jäljet, joita tapaa hänen muista teoksistaan, ovat kokonaan hävinneet siitä. Se on sisällöltään ja muodoltaan pienoinen mestariteos, ja juuri sen vuoksi herra Dühring ei mainitse sitä edes nimeltä. On täysin asianmukaista, että tärkeilevä koulumestarimainen keskinkertaisuus voi nerokkaimpien ja alkuperäisimpien taloustutkijoiden edessä esittää vain äkäilevää tyytymättömyyttä, voi vain närkästyä siitä etteivät teoreettiset valonkipinät marssi vuoron perään esiin valmiina »aksiomina», vaan päinvastoin nousevat sieltä täältä esiin syvennyttäessä »karkeaan» käytännön materiaaliin, esimerkiksi veroihin.
Samoin kuin Pettyn varsinaisiin taloudellisiin teoksiin, herra Dühring suhtautuu myös tämän perustamaan »poliittiseen aritmetiikkaan» eli tavanomaiselta nimeltään tilastotieteeseen. Hän kohauttelee halveksivasti hartioitaan Pettyn käyttämien menetelmien omituisuudelle! Tällaisen kaksi vuosisataa post festum[88] esitetyn omahyväisen mestaroinnin kaunistelematon typeryys paljastuu kun sitä verrataan niihin vääristyneisiin menetelmiin, joita Lavoisier[89] käytti samalla alalla vielä sata vuotta Pettyn jälkeen sekä siihen suureen välimatkaan, joka erottaa vielä nykyisenkin tilastotieteen siitä päämäärästä, jonka Petty mahtavin vedoin tälle tieteelle hahmotteli.
Pettyn merkittävimmät ideat, joista ei näy juuri jälkeäkään herra Dühringin »yrityksessä», ovat tämän mielestä pelkkiä irrallisia päähänpistoja, satunnaisia ajatuksia ja niille on annettu vasta meidän aikanamme yhteyksistään irrotettujen sitaattien nojalla merkitystä, jota niissä itsessään ei lainkaan ole. Ne eivät siis näyttele myöskään poliittisen taloustieteen todellisessa historiassa mitään osaa, vaan vain meidän aikamme teoksissa, jotka jäävät herra Dühringin juuriin käyvän kritiikin ja hänen »suuren tyylin historiankirjoituksensa» tason alapuolelle. »Yrityksessään» hänellä tuntuu olleen silmämääränään sellainen sokeasti uskovainen lukijakunta, joka ei rohkene mistään hinnasta vaatia väitteen todistamista. Palaamme asiaan heti kohta (Locken ja Northin yhteydessä), mutta ensin meidän on silmäiltävä ohimennen Boisguillebertia ja Lawia.
Edellisen kohdalla tähdennämme sitä ainoata löytöä, jonka herra Dühring voi viedä nimiinsä. Hän on keksinyt aiemmin havaitsematta jääneen yhteyden Boisguillebertin ja Lawin välillä. Boisguillebert näet väittää, että jalometallit voitaisiin korvata luottorahalla (un morceau de papier)[90] niissä normaaleissa rahatoiminnoissaan, joita ne toteuttavat tavarankierron piirissä. Law sitä vastoin kuvittelee, että näiden »paperilappusten» mikä tahansa mielivaltainen »lisääminen» kasvattaisi kansakunnan rikkautta. Tämä merkitsee herra Dühringille, että
Boisguillebertin »sanontatapaan kätkeytyy jo uusi merkantilismin käänne» —
toisin sanoen siihen kätkeytyy Law. Seuraava todistaa sen päivänselvästi:
»Oli vain annettava 'yksinkertaisille paperilappusille' se sama osa, mitä jalometallien oli pitänyt esittää ja niin oli merkantilistinen muodonmuutos heti toteutettu.»
Samalla tavalla voidaan heti toteuttaa muodonmuutos sedästä tädiksi. Herra Dühring lisää tähän tosin rauhoittavasti:
»Se ei kylläkään ollut Boisguillebertin tarkoituksena.»
Mutta miten hänen tarkoituksenaan, hitto vieköön, olisikaan voinut olla korvata oma rationalistinen käsityksensä jalometallien raharoolista merkantilistien taikauskoisella käsityksellä sillä perusteella, että jalometallit ovat tässä roolissa korvattavissa paperilla?
Herra Dühring jatkaa koomisen vakavasti:
»toki on sentään myönnettävä, että kirjoittajamme on siellä täällä onnistunut tekemään todella osuvan huomautuksen» (s. 83).
Lawin osalta herra Dühring onnistuu tekemään vain seuraavan »todella osuvan huomautuksen»:
»Myöskään Law ei tietenkään kyennyt koskaan täysin hylkäämään jälkimmäistä perustetta» (nimittäin 'jalometallien perustaa') »mutta hän vei setelinannon äärimmäiseen pisteeseen, toisin sanoen järjestelmän romahdukseen asti» (s. 94).
Todellisuudessa ei näiden paperiperhosten, pelkkien rahamerkkien kuitenkaan pitänyt lepatella yleisön keskuudessa siksi, että »hylättäisiin» jalometalliperusta, vaan jalometallien houkuttelemiseksi yleisön taskuista tyhjentyneeseen valtionkassaan.[91]
Päästäksemme palaamaan Pettyyn ja siihen vaatimattomaan osaan, jota herra Dühring antaa hänen esittää taloustieteen historiassa, kuuntelemme ensin mitä meille kerrotaan Pettyn lähimmistä seuraajista Lockesta ja Northista. Locken »Considerations on Lowering of Interest and Raising of Money» sekä Northin »Discourses upon Trade» ilmestyivät samana vuonna, 1691.
»Se mitä hän» (Locke) »kirjoitti korosta ja metallirahasta, ei ylittänyt niiden pohdintojen rajoja, joita merkantilismin vallalla ollessa yleisesti esitettiin valtiollisen elämän asioista» (s. 64).
Tämän »selonteon» lukijalle täytyy nyt käydä päivänselväksi, miksi Locken »Lowering of Interest» teoksella oli 1700-luvun jälkipuoliskolla niin huomattava ja kaiken lisäksi vastakkainen vaikutus poliittiseen taloustieteeseen Ranskassa ja Italiassa.
»Monet liikemiehet olivat ajatelleet korkokannan vapaudesta samalla tavoin» (kuin Locke) »ja olosuhteiden kehityskin johti pitämään koron rajoittamista tehottomana. Aikana jolloin joku Dudley North saattoi laatia 'Discourses upon Trade' teoksensa vapaakaupan suuntaan, täytyi ikään kuin olla ilmassa jo paljon sellaista minkä vuoksi teorian alalla koron rajoittamista vastaan esiintynyt oppositio ei enää vaikuttanutkaan mitenkään ennen kuulumattomalta» (s. 64).
Locken oli siis toistettava joittenkin tuolloisten »liikemiesten» ajatuksia tai sitten siepattava kaikenlaista mitä hänen aikanaan »ikään kuin oli ilmassa», jotta hän saattoi teoretisoida koron vapaudesta ja olla sanomatta mitään »ennen kuulumatonta»! Todellisuudessa kuitenkin Petty asetti jo vuonna 1662 teoksessaan »Treatise on Taxes and Contributions» koron rahankoron ominaisuudessa, mitä sanomme koronkiskonnaksi (rent of money which we call usury), vastakkain maankoron ja kiinteistökoron (rent of land and houses) kanssa. Edelleen Petty selitteli tilanomistajille näiden halutessa pitää lainsäädännöllä rahankoron alhaalla, mutta ei maankorkoa, kuinka turhaa ja hedelmätöntä on säätää positiivisen siviililain luonnonlakia vastaan (the vanity and fruitlessness of making civil positive law against the law of nature).[92] Kirjoituksessaan »Quantulumcunque» (1682) Petty näin ollen esittää, että koron sääntely lailla on yhtä typerää kuin jalometallien viennin tai vekselikurssin sääntely. Samassa kirjoituksessa hän esittää kerta kaikkiaan ratkaisevat huomautuksensa raising of moneysta[93] (esimerkiksi yritetään antaa ½ shillingille 1 shillingin nimi leimaamalla hopeaunssista kaksi kertaa aikaisempaa enemmän shillinkejä).
Locke ja North miltei vain kopioivat Pettyä viimeksi mainitussa kohdassa. Koron kohdalla Locke seuraa Pettyn tekemää rahankoron ja maankoron rinnakkainasettelua, kun taas North menee pitemmälle ja asettaa koron pääomankoron (rent of stock) ominaisuudessa maankorkoa vastaan ja pääomanomistajat [stocklords] maanomistajia [lendlords][94] vastaan. Locke suhtautuu Pettyn vaatiman koron vapauteen vain varauksellisesti ja North puolestaan varauksettomasti.
Herra Dühring, joka itse on vielä kitkerä merkantilisti »terävämmässä» merkityksessä, ylittää itsensä selviytyessään Dudley Northin teoksesta »Discourses upon Trade» huomauttamalla, että se on kirjoitettu »vapaakaupan suuntaan». Tämä on samaa kuin Harveyn sanottaisiin kirjoittaneen verenkierron suuntaan. Northin teos on, puuttumatta nyt sen muihin ansioihin, klassinen, tinkimättömän johdonmukaisesti kirjoitettu esitys vapaakauppaopista niin ulkomaan kuin kotimaan kaupankin osalta — vuonna 1691 tämä oli kylläkin »ennen kuulumatonta»!
Muun ohessa herra Dühring kertoo, että
North oli »kauppias», lisäksi kehno ihminen, eikä hänen teoksensa »kyennyt saavuttamaan suosiota».
Sepä olisi vielä puuttunut, että sellainen teos olisi saanut osakseen »suosiota» yhteiskuntaa hallitsevan roskaväen keskuudessa Englannissa tapahtuneen suojatullijärjestelmän lopullisen voiton aikoihin! Tämä ei kuitenkaan estänyt sitä, että teoksella oli välitöntä teoreettista vaikutusta, mitä todistaa kokonainen joukko Englannissa heti teoksen jälkeen ja osittain vielä 1600-luvun puolella ilmestyneitä taloustieteellisiä teoksia.
Locke ja North ovat todistuksena siitä miten Pettyn englantilaiset seuraajat omaksuivat yksitellen ja muokkasivat edelleen niitä rohkeita otteita, joita Petty oli käyttänyt ensimmäisenä poliittisen taloustieteen miltei kaikilla aloilla. Pinnallisimmankin havainnoitsijan on pakko panna merkille tämän prosessin jäljet vuosien 1691 ja 1752 väliseltä kaudelta siitä syystä, että kaikki tämän kauden merkittävimmät taloudelliset teokset liittyvät Pettyyn joko myönteisessä tai kielteisessä mielessä. Tämä kausi, joka on täynnä omaperäisiä ajattelijoita, on niin muodoin tärkein poliittisen taloustieteen vähittäisen synnyn tutkimuksen kannalta. Samalla kun »suuren tyylin historian hahmotus» lukee Marxin anteeksiantamattomaksi synniksi, että »Pääomassa» tehdään niin suuri numero Pettystä ja tämän kauden kirjoittajista, se itse yksinkertaisesti pyyhkii koko kauden historiasta. Lockesta, Northista, Boisguillebertista ja Lawista Dühringin historiankirjoitus hyppää suoraan fysiokraatteihin ja poliittisen taloustieteen todellisen temppelin portilla seisoo sitten — David Hume. Herra Dühringin luvalla korjaamme aikajärjestystä ja asetamme siten Humen fysiokraattien edelle.
Humen taloustieteellinen »Essays» teos ilmestyi vuonna 1752.[95] Toisiinsa liittyvissä tutkielmissa »Rahasta», »Kauppataseesta» ja »Kaupasta» Hume seuraa askel askelelta, usein pelkkien kummallisten päähänpistojenkin osalta Jacob Vanderlintin teosta »Money Answers all Things», Lontoo 1734. Miten tuntemattomaksi kyseinen Vanderlint lieneekään jäänyt herra Dühringille, häneen viitataan silti vielä 1700-luvun loppupuolen, toisin sanoen Smithin jälkeisen ajan englantilaisissa taloustieteellisissä teoksissa.
Hume käsittelee Vanderlintin tavoin rahaa pelkkänä arvonmerkkinä; hän kopioi miltei sanatarkasti Vanderlintilta (ja tämä on tärkeätä, koska hän olisi voinut ottaa arvonmerkkiteorian monista muistakin teoksista) miksi kauppatase ei voi olla jatkuvasti yhdelle maalle epäedullinen tai edullinen; Vanderlintin tavoin Hume opettaa, että taseiden tasapaino syntyy luontaisesti eri maiden erilaisen taloudellisen aseman pohjalla; hän saarnaa Vanderlintin tavoin vapaakauppaa, mutta tekee sen vain vähemmän rohkeasti ja johdonmukaisesti; hän korostaa Vanderlintin tavoin, vain latteammin, että tarpeet ovat tuotannon kannustimia; Vanderlintia seuraten hän puhuu virheellisesti vaikutuksesta tavaroiden hintoihin, mitä pankkirahalla ja kaikilla virallisilla arvopapereilla on; hän hylkää Vanderlintin mukana luottorahan; Vanderlintin tavoin hän tekee tavaroiden hinnat riippuviksi työn hinnasta, siis työpalkasta; hän kopioi jopa Vanderlintilta sen kummallisen päähänpiston, että aarteiden kokoaminen pitäisi tavaroiden hinnat alhaisina jne. jne.
Jo kauan sitten herra Dühring kuiskaili oraakkelimaisesti kuinka väärin toiset ymmärtävät Humen rahateorian ja erityisen uhkaavasti hän viittasi Marxiin, joka on kaiken lisäksi osoittanut »Pääomassa» poliisijärjestyksen vastaisesti Humen salaisen yhteyden Vanderlintin ja myöhemmin puheeksi tulevan J. Massien[96] kanssa.
Tämän väärinymmärtämisen laita on näin: Mitä tulee Humen todelliseen rahateoriaan, jonka mukaan raha on pelkkä arvonmerkki ja tämän vuoksi olosuhteiden pysyessä muutoin samoina tavaroiden hinnat kohoavat suhteessa kiertävän rahan paljouden kasvuun ja alenevat suhteessa rahan paljouden pienenemiseen, voi herra Dühring parhaalla tahdollakin vain toistaa edeltäjiensä virheet, joskin hänelle ominaisella valaisevalla tavalla. Mutta esitettyään sanotun teoriansa Hume itse esittää sen vastaväitteen (Montesquieu[97] oli jo samoista edellytyksistä lähtien tehnyt saman),
että on kuitenkin »varmaa», että amerikkalaisten kulta- ja hopeakaivoksien löytämisen jälkeen »Euroopan kaikkien kansakuntien teollisuus on kasvanut, lukuun ottamatta näitä kaivoksia omistavien kansakuntien teollisuutta». Tämä johtuu »muiden syiden ohella kullan ja hopean lisääntymisestä».
Hume selittää ilmiön siten, että
»vaikkakin kullan ja hopean lisääntymisen väistämättömänä seurauksena on tavaroiden korkea hinta, se ei kuitenkaan välittömästi seuraa lisääntymistä, vaan tarvitaan jonkin aikaa ennen kuin raha kiertää läpi koko valtion ja ulottaa vaikutuksensa kaikkiin kansankerroksiin». Väliaikana raha vaikuttaa suotuisasti teollisuuteen ja kauppaan.
Tämän selvityksen lopussa Hume sanoo myös miksi näin on, joskin hän tekee sen paljon yksipuolisemmin kuin monet edeltäjänsä ja aikalaisensa:
»On helppo seurata rahan etenemistä läpi koko yhteisön ja tällöin havaitaan, että rahan täytyy ensin lisätä kunkin ahkeruutta ennen kuin se kohottaa työn hintaa.»[98]
Toisin sanoen Hume kuvaa tässä jalometallien arvossa tapahtuvan mullistuksen, tarkemmin sanoen arvon alenemisen vaikutusta eli, mikä merkitsee samaa, jalometallien arvonmitassa tapahtuvan mullistuksen vaikutusta. Hän havaitsee aivan oikein, että tavaroiden hintojen tasoittuessa vain vähitellen kyseinen arvon aleneminen vasta viime vaiheessa »kohottaa työn hintaa», tavanomaisesti sanottuna työpalkkaa. Siis se lisää työläisten kustannuksella (sen Hume kuitenkin katsoo olevan täysin asianmukaista) kauppiaiden ja teollisuudenharjoittajien voittoa ja näin »lisää ahkeruutta». Hume ei kuitenkaan esitä itselleen varsinaista tieteellistä kysymystä siitä, vaikuttaako jalometallien lisääntynyt saanti niiden arvon pysyessä muuttumattomana tavaroiden hintoihin ja miten se niihin vaikuttaa, ja hän yhdistää kaiken »jalometallien lisääntymisen» niiden arvon alenemiseen. Hume tekee siis täsmälleen sen mitä Marx esittää hänen tekevän (»Poliittisen taloustieteen arvostelua», s. 141).[99] Palaamme vielä ohimennen tähän kohtaan, mutta sitä ennen puutumme Humen tutkielmaan »Korosta».
Hume todistelee nimenomaan Lockea vastaan, ettei olemassaolevan rahan paljous määrää korkoa, vaan voiton suhdeluku. Tämä hänen todistelunsa sekä muut hänen selvityksensä korkokannan korkeutta tai alhaisuutta määräävistä syistä on esitetty paljon täsmällisemmin ja vähemmän henkevästi teoksessa »An Essay on the Governing Causes of the Natural Rate of Interest, wherein the sentiments of Sir W. Petty and Mr. Locke, on that head, are considered», joka ilmestyi 1750, kaksi vuotta ennen Humen esseetä. Teoksen tekijä on J. Massie, monelta kannalta vireä ja kuten samanaikaisesta englantilaisesta kirjallisuudesta käy ilmi, sangen luettu kirjailija. Adam Smithin esitys korkokannasta on lähempänä Massieta kuin Humea. Sen enempää Massie kuin Humekaan eivät tiedä eivätkä sano mitään »voiton» luonteesta, vaikka voitto esittääkin molemmilla tärkeää osaa.
»Humea arvioitaessa on ylipäätään menetelty hyvin ennakkoluuloisesti ja hänen tililleen on pantu ajatuksia, joita hän ei lainkaan esittänyt», herra Dühring saarnaa.
Ja herra Dühring esittää itse enemmän kuin yhden osuvan esimerkin tästä »menettelystä».
Niinpä esimerkiksi Humen tutkielma korosta alkaa seuraavilla sanoilla:
»Mitään ei pidetä sen varmempana merkkinä kansan kukoistuksesta kuin korkokannan alhaisuutta ja syystä kyllä; uskon tosin, että sen syy on hieman toisenlainen kuin yleisesti otaksutaan.»[100]
Hume esittää siis heti ensimmäisessä lauseessa, että jo hänen aikanaan on tullut kuluneeksi latteudeksi todeta, että korkokannan alhaisuus on varmin merkki kansan kukoistuksesta. Ja tosiasiassa tämä »ajatus» olikin ehtinyt Childin jälkeen yleistyä täydet sata vuotta. Herra Dühring sitä vastoin sanoo meille:
»(Humen) korkokantaa koskevista käsityksistä on korostettava etupäässä sitä ajatusta, että korko on olosuhteiden» (millaisten olosuhteiden?) »todellinen ilmapuntari ja että koron alhaisuus on miltei pettämätön merkki kansan hyvinvoinnista» (s. 130).
Kuka puhuu näin »ennakkoluuloisesti» ja lumoutuneesti? Ei kukaan muu kuin herra Dühring itse.
Kriittisessä historiankirjoittajassamme herättää muutoin naiivia kummastusta, että Hume tietyn onnistuneen ajatuksen kohdalla »ei edes esitä itseään sen keksijäksi». Herra Dühringille ei moista lipsahdusta sattuisi.
Olemme nähneet, miten Hume yhdistää jalometallin kaiken lisääntymisen sellaiseen lisääntymiseen, jota seuraa arvon lasku, mullistus jalometallin omassa arvossa, siis tavaroiden arvonmitassa. Tämä sekaannus oli Humella väistämätön, koska hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta jalometallien toiminnosta arvonmittana. Eikä toisin voinut ollakaan, koska hän ei tietänyt kerta kaikkiaan mitään itse arvosta. Sana »arvo» esiintyy ehkä vain yhden kerran hänen kirjoitelmissaan ja silloinkin hän pahentaa entisestään sitä Locken tekemää virhettä, että jalometalleilla on muka »vain kuviteltu arvo» sanomalla, että niillä on »pääasiallisesti fiktiivinen arvo».[101]
Hume on tässä huomattavasti paitsi Pettyn myös monien englantilaisten aikalaistensa alapuolella. Samaa »takapajuisuutta» hän osoittaa ylistäessään yhä vielä vanhan muodin mukaisesti »kauppiasta» tuotannon ensimmäiseksi käyttövoimaksi, mistä vaiheesta Petty oli jo edennyt hyvin pitkälle. Mitä sitten tulee herra Dühringin vakuutukseen, että Hume olisi käsitellyt tutkielmissaan »tärkeimpiä taloudellisia suhteita», tarvitsee vain ottaa vertailukohdaksi Adam Smithin lainaama Cantillonin teos (se ilmestyi Humen tutkielmien tavoin vuonna 1752, mutta tekijä oli silloin jo ollut useita vuosia kuolleena),[102] niin saa aihetta ihmetellä Humen taloudellisten teosten aihepiirin ahtautta. Kuten sanottu, Hume pysyy herra Dühringin hänelle antamasta patentista huolimatta kunnioitusta ansaitsevana myös poliittisen taloustieteen alueella, mutta hän on sillä kaikkea muuta kuin alkuperäinen tutkija ja vielä vähemmän käänteentekevä. Hänen taloudellisten tutkielmiensa vaikutus hänen aikansa sivistyneisiin piireihin ei johtunut yksistään oivallisesta esitystavasta, vaan paljon enemmän siitä, että niissä ihannoitiin edistyksellis-optimistisella tavalla tuolloin kukoistukseensa puhkeamassa ollutta teollisuutta ja kauppaa, toisin sanoen Englannissa tuolloin nopeassa nousussa ollutta kapitalistista yhteiskuntaa, minkä taholta niiden täytyi näin ollen saavuttaa »suosiota». Tässä riittäköön yksi viittaus. Kaikki tietävät kuinka intohimoisesti Englannin kansanjoukot taistelivat juuri Humen aikana välillisten verojen järjestelmää vastaan, jota pahamaineinen Robert Walpole käytti suunnitelmallisesti keventääkseen maanomistajien ja yleensä rikkaiden veroja. Tutkielmassaan veroista (»Of Taxes») Hume polemisoi Vanderlintia, alituisesti tarvitsemaansa tietolähdettä (mainitsematta kuitenkaan tätä), välillisten verojen kiivainta vastustajaa ja maan verottamisen päättäväisinä esitaistelijaa vastaan. Siinä Hume sanoo:
»Niiden» (kulutusverojen) »täytyy olla todella raskaita ja hyvin epäviisaasti määrättyjä veroja, jotta työläinen ei kykenisi itse maksamaan niitä lisääntyneen ahkeruuden ja säästäväisyyden avulla ilman että työn hinta nousee.»[103]
Luulisi että siinä puhuu Robert Walpole itse, etenkin jos tähän liitetään vielä se »julkista luottoa» käsittelevän tutkielman kohta, missä Hume sanoo valtiolle rahaa lainanneiden verottamisen vaikeudesta puhuessaan näin:
»heidän tulojensa pienenemistä ei verhottaisi[104] sillä lumeella, että kyseessä olisi valmisteveron tai tullin erä.»[105]
Aivan kuten skotilta saattoi odottaakin, Humen porvarillista liiketoimintaa kohtaan osoittama ihailu ei ollut suinkaan puhtaasti platonista. Vaikka hän oli syntyään köyhä, hän pääsi kerrassaan tuntuvaan tuhansien puntien vuosituloon, minkä asian herra Dühring ilmaisee näin ymmärtäväisesti kun ei ole kyse Pettystä:
»Sangen vähien varojen pohjalla hän taitavan yksityisen taloudenpidon avulla pääsi siihen asemaan, ettei hänen tarvinnut kirjoittaessaan pyrkiä olemaan kenenkään mieliksi.»
Kun herra Dühring edelleen kirjoittaa:
»Milloinkaan hän ei ollut tehnyt pienintäkään myönnytystä puolueille, ruhtinaille tai yliopistoille»,
niin siihen on sanottava, että Humen ei tosin tiedetä sopineen yhteisistä kirjallisista liiketoimista kenenkään »Wagenerin»[106] kanssa. Sen sijaan kylläkin tiedetään, että hän oli whigien harvainvallan piintynyt kannattaja, joka kunnioitti »kirkkoa ja valtiota» ja sai palkkioksi palveluksistaan ensin Pariisin lähetystön sihteerin paikan ja myöhemmin verrattomasti tärkeämmän ja tuottoisamman alivaltiosihteerin viran.
Vanha Schlosser sanoo: »Poliittiselta kannalta Hume oli ja pysyi aina konservatiivina ja ankaran kuningasmielisenä. Siksi vallassa olevat kirkkopiirit eivät syyttäneetkään häntä kerettiläisyydestä yhtä kiivaasti kuin Gibbonia.»[107]
»Karkean» plebeijinen Gobbett sanoo: »Itsekäs Hume, tämä historian väärentäjä» haukkuu englantilaisia munkkeja lihaviksi, vaimottomiksi ja perheettömiksi kerjuulla elelijöiksi, »mutta hänellä itsellään ei ollut milloinkaan perhettä tai vaimoa ja hän oli iso ja lihava mies ja käytti runsaasti hyväkseen julkisia varoja ilman että olisi ansainnut niitä millään todellisella julkisella viralla.»[108]
Herra Dühring taas sanoo:
Hume oli »elämänkäytännön järjestelyissä olennaisilta osilta huomattavasti jotakuta Kantia edellä.»
Entä miksi sitten Humelle annetaan »Kriittisessä historiassa» niin liioitellun merkittävä asema? Yksinkertaisesti siksi, että tällä »vakavalla ja hienolla ajattelijalla» on kunnia edustaa 1700-luvun Dühringiä. Samoin kuin Hume on todistus siitä, että
»koko tieteenhaaran» (poliittisen taloustieteen) »luominen on ollut valistuneemman filosofian työtä»,
siten Humen edelläkävijän toiminta on paras tae siitä, että koko tieteenhaara saa lähinnä arvattavissa olevaksi lopukseen tämän ilmiömäisen ihmisen, joka on luonut pelkästään »valistuneemman» filosofian uudelleen absoluuttisen valaisevaksi todellisuusfilosofiaksi ja jonka kohdalla aivan Humen tavoin
»filosofian harjoittaminen suppeammassa mielessä yhtyy kansantaloutta koskeviin tieteellisiin pyrkimyksiin... mitä ei aiemmin ole esiintynyt Saksan maaperällä».
Niin muodoin havaitsemme, että taloustieteilijänä sentään kunnioitettava Hume on paisutettu ensimmäisen suuruusluokan taloustieteelliseksi tähdeksi, jonka merkitystä on tähän saakka voitu aliarvioida vain sen saman kateuden tähden, joka on johtanut niin itsepintaiseen vaikenemiseen myös herra Dühringin »aikakaudelle suuntaa antavista» saavutuksista.
Fysiokraattinen koulukunta jätti meille tunnetusti Quesnayn »taloudellisessa taulukossa»[109] arvoituksen, jota taloustieteen tähänastiset kriitikot ja historioitsijat ovat turhaan yrittäneet ratkaista. Kun tämän taulukon piti esittää selkeästi ja havainnollisesti jonkin maan kokonaisrikkauden tuottamisesta ja kiertokulusta, se jäikin sangen hämäräksi taloustieteilijöiden jälkipolville. Herra Dühring tuo meille tässäkin lopullisen valon.
Vasta sitten voidaan esittää »mitä tämä tuotanto- ja jakautumissuhteiden taloudellinen kuva merkitsee Quesnaylle itselleen», hän sanoo, »kun on ensin tarkoin tutkittu hänelle ominaisia tärkeimpiä käsitteitä». Tämä on sitäkin tärkeämpää kun keskeiset käsitteet on tähän asti esitetty vain »horjuvan epämääräisinä» eikä edes Adam Smithillä »ole havaittavissa niiden olennaisia piirteitä».
Herra Dühring tekee nyt kerta kaikkiaan lopun moisesta totunnaisesta »kevytmielisestä selvitystavasta». Ja sitten hän pitää lukijaansa pilkkanaan täydet viisi sivua esittäen niillä kaikenlaisia mahtipontisia sanakäänteitä, alituista toistoa ja laskelmoitua epäjärjestystä sulatukseen sen kohtalokkaan tosiasian, että hänellä tuskin on senkään vertaa kerrottavanaan Quesnayn »tärkeimmistä käsitteistä» kuin niillä »käytetyimmillä kompiloituilla oppikirjoilla», joista hän ei väsy varoittamasta. Tämän johdannon »eräänä arveluttavimpana puolena» on, että siinäkin jo paikoitellen kaivellaan Quesnayn taulukkoa, joka tunnetaan vasta nimeltä, mutta sitten eksytäänkin kaikenkarvaisiin »pohdintoihin», kuten esimerkiksi »yrityksen ja tuloksen eroon». Joskaan tätä seikkaa »ei ole löydettävissä valmiina Quesnayn ideasta», niin sen sijaan herra Dühring antaa meille siitä salamankirkkaan esimerkin heti päästessään pitkäksi venyttämästään johdattavasta »yrityksestä» merkillisen niukkaan »tulokseensa», itse taulukon selitykseen. Esitämme nyt kaiken minkä hän on nähnyt hyväksi kertoa Quesnayn taulukosta — sanatarkasti kaiken.
»Yrityksessään» herra Dühring sanoo:
»Hänestä» (Quesnaystä) »näytti itsestään selvältä, että tuotto» (herra Dühring puhui juuri edellä nettotuotteesta) »on käsitettävä raha-arvoksi ja sitä on tällaisena käsiteltävä... Hän yhdisti pohdintansa» (!) »heti raha-arvoihin, joiden hän edellytti olevan kaikkien maataloustuotteiden myyntituottoa niiden vaihtaessa ensimmäistä kertaa käsiä. Tällä tavalla» (!) »hän operoi taulukkonsa sarakkeissa muutamilla miljardeilla» (ts. raha-arvoilla, joita on muutaman miljardin edestä).
Olemme täten kuulleet kolmeen kertaan, että Quesnay operoi taulukossa »maataloustuotteiden» »raha-arvoilla», mukaan luettuna »nettotuote» eli »puhdas tuotto». Pitemmällä tekstissä sanotaan:
»Jos Quesnay olisi noudattanut todella luonnollista tarkastelutapaa ja olisi vapautunut paitsi jalometallien ja rahan paljouden, myös raha-arvojen huomioonottamisesta... Mutta nyt hän laskee pelkkiä arvosummia ja kuvittelee» (!) »nettotuotteen alun pitäen raha-arvoksi.»
Siis neljännen ja viidennen kerran: taulukossa on vain raha-arvoja!
»Hän» (Quesnay) »pääsi samaan» (nettotuotteeseen) »vähentämällä kustannukset ja ajattelemalla» (!) »pääasiassa sitä arvoa, joka tulee korkona maanomistajan osalle» (tämä ei ole totunnainen, mutta sitäkin kevytmielisempi selitystapa).
Vieläkään ei ole päästy alkua pitemmälle, mutta nyt se tulee:
»Toisaalta nyt kuitenkin myös» — tämä »nyt kuitenkin myös» on todellinen helmi! — »nettotuote astuu luontaisesineenä kiertokulkuun ja sitten siitä tulee elementti, jolla hedelmättömäksi kuvattua luokkaa... on elätettävä. Tässä havaitaan heti» (!) »minkä sekaannuksen se aiheuttaa, että ajatuskulun määrää yhdessä tapauksessa raha-arvo, toisessa itse esine.»
Yleisesti ottaen näyttää kaikki tavarankierto sairastavan sitä »sekaannusta», että tavarat astuvat kiertoon samanaikaisesti »luontaisesineinä» ja »raha-arvoina». Me kierrämme kuitenkin yhä vain kehää »raha-arvojen» ympärillä, sillä
»Quesnay haluaa välttää kansantaloudellisen tuoton kaksinkertaisen kirjaamisen».
Herra Dühringin luvalla huomautettakoon: eri tuotelajit esiintyvät »luontaisesineinä» alhaalla Quesnayn taulukostaan laatimassa »Erittelyssä»[110] ja raha-arvoina ylhäällä itse taulukossa. Myöhemmin Quesnay jopa antoi apulaisensa abbé Baudeaun merkitä myös luontaisesineet itse taulukkoon raha-arvojensa viereen[111]
Näin pitkän »yrityksen» jälkeen seuraa vihdoinkin »tulos». Kuulkaa ja hämmästykää:
»Epäjohdonmukaisuus» (Quesnayn maanomistajille antaman roolin kohdalla) »käy kuitenkin heti selväksi kunhan kysytään, mitä maankoron ominaisuudessa omaksi otetusta nettotuotteesta sitten tulee kansantalouden kiertokulussa. Tällä kohdalla on ainoana fysiokraattien esitystavalle ja taloudelliselle taulukolle tarjoutuneena mahdollisuutena ollut mystiikkaan asti menevä sekaannus ja mielivalta.»
Loppu hyvin, kaikki hyvin. Siispä herra Dühring ei tiedä mitä »kansantalouden kiertokulussa» (jota taulukko esittää) »maankoron ominaisuudessa omaksi otetusta nettotuotteesta sitten tulee». Taulukko on hänelle »ympyrän neliöimistä». Hän tunnustaa itse ettei ymmärrä fysiokratian aakkosia. Sen jälkeen kun hän on niin pitkään kiertänyt kuumaa puuroa, esittänyt tyhjää suunsoittoa, hypähtelyä edestakaisin, harlekiinin temppuja, sivuhuomautuksia, poikkeamia ja toistoja ja turruttavia asioiden sotkemisia, joiden piti yksinomaan valmistaa meitä valtaisaan selitykseen siitä mitä taulukko »merkitsee Quesnaylle itselleen» — kaiken tämän päätteeksi herra Dühring tunnustaakin häpeillen, että hän itse ei tiedä sitä!
Karistettuaan irti tämän tuskallisen salaisuuden, tämän Horatiuksen mustan surun,[112] joka istui hänen selässään kun hän ratsasti fysiokratian maan halki, »vakava ja hieno ajattelijamme» töräyttää jälleen reippaasti torveaan näin:
»Ne viivat, joita Quesnay vetelee ristiin rastiin» (niitä on kaikkiaan peräti viisi!) »muutoin melko yksinkertaiseen» (!) »taulukkoonsa ja joiden pitäisi esittää nettotuotteen kiertokulkua», antavat aihetta pohtia ettei vain »näihin outoihin sarakkeiden yhdistämisiin» kätkeydy mitään mielikuvituksensekaista matematiikkaa, ne muistuttavat Quesnayn yrittämää ympyrän neliöintiä jne.
Koska herra Dühring ei ymmärtänyt näitä viivoja niiden yksinkertaisuudesta huolimatta, minkä hän itse myöntää, hänen täytyi suosimaansa tapaa noudattaen tehdä ne epäilyttäviksi. Ja nyt hän voi tyynin mielin antaa kohtalokkaalle taulukolle armoniskun:
»Sen jälkeen kun olemme tarkastelleet nettotuotetta tältä arveluttavimmalta puolelta» jne.
Kun Dühring joutuu pakon edessä tunnustamaan, ettei hän ole ymmärtänyt sanaakaan taloudellisesta taulukosta eikä siinä esiintyvän nettotuotteen esittämästä »roolista» — silloin hän käyttää nimitystä »nettotuotteen arveluttavin puoli»! Millaista hirsipuuhuumoria!
Jotta lukijamme ei jäisi yhtä julman tietämättömäksi Quesnayn taulukosta kuin taloudellisen viisautensa »ensi kädessä» herra Dühringiltä saavat väistämättä jäävät, esitämme lyhyen yhteenvedon:
Fysiokraatit jakavat tunnetusti yhteiskunnan kolmeen luokkaan: 1. tuottava, ts. maanviljelyksessä todella toimiva luokka, vuokraviljelijät ja maatyöläiset. Heitä kutsutaan tuottaviksi, koska heidän työnsä tuottaa ylijäämää — maankorkoa. 2. Tämän ylijäämän itselleen ottava luokka, joka käsittää maanomistajat ja näistä riippuvaiset alustalaiset sekä ruhtinaat ja yleensä kaikki valtion palkkaamat virkamiehet sekä lopuksi myös kirkko kymmenyksien anastajan erityisominaisuudessa. Lyhyyden vuoksi kutsumme seuraavassa ensimmäistä luokkaa yksinkertaisesti »vuokraviljelijöiksi» ja toista »maanomistajiksi». 3. Tuotantoa harjoittava eli steriili (hedelmätön) luokka. Se on hedelmätön, koska se fysiokraattien käsityksen mukaan lisää tuottavalta luokalta saamiinsa raaka-aineisiin vain sen verran arvoa kuin se kuluttaa samalta luokalta saamiaan elämisen tarvikkeita. Quesnayn taulukon on nyt tarkoitus havainnollistaa, kuinka jonkin maan (tosiasiassa Ranskan) vuotuinen kokonaistuote kiertää näiden kolmen luokan välillä ja palvelee vuotuista uusintamista.
Taulukon ensimmäisenä edellytyksenä on, että vuokraviljelyjärjestelmä ja samalla suurviljelys on yleisesti vallalla Quesnayn ajan mielessä. Esikuvanaan Quesnayllä oli Normandie, Picardie, Île-de-France sekä eräät muut Ranskan maakunnat. Vuokraviljelijä esiintyy näin ollen maanviljelyksen todellisena johtavana voimana, edustaa taulukossa koko tuottavaa (maanviljelystä harjoittavaa) luokkaa ja maksaa maanomistajalle maankorkoa rahassa. Vuokraviljelijöiden koko luokalla edellytetään olevan 10 miljardin livren kiinteä pääoma eli inventarium, mistä viidennes eli 2 miljardia on vuosittain korvattavaa liikkuvaa pääomaa. Tämän arvion mallina ovat jälleen olleet mainittujen maakuntien parhaiten viljellyt vuokraviljelmät.
Muita edellytyksiä ovat: 1. että yksinkertaisuuden vuoksi ovat vallalla kiinteät hinnat ja yksinkertainen uusintaminen; 2. että kaikki pelkästään yhden yksittäisen luokan sisällä tapahtuva kiertokulku jätetään huomiotta ja vain luokkien välinen kierto otetaan huomioon; 3. että kaikki luokkien välillä vuoden mittaisen taloudellisen toimintajakson aikana tapahtuvat ostot jo myynnit liitetään yhdeksi ainoaksi yhteissummaksi. Lopuksi on muistettava, että Quesnayn ajan Ranskassa, kuten suuremmassa tai pienemmässä määrin koko Euroopassakin talonpoikaisperheen oma kotiteollisuus tyydytti valtaosan elintarvikkeiden ulkopuolelle jäävistä perheen tarpeista, ja tämän vuoksi tämän kotiteollisuuden oletetaan tässä olevan maanviljelyksen itsenäisenä liitännäisenä.
Taulukon lähtökohtana on kokonaissato, ja sen vuoksi maan, tässä tapauksessa Ranskan, vuotuisen maanvilje-lystuotannon bruttotuote eli »totaalinen uusintaminen» esiintyy taulukossa heti ylhäällä. Tämän bruttotuotteen arvonsuuruus arvioidaan kaupankäyntiä harjoittavien kansakuntien maanviljelystuotteiden keskihintojen mukaan. Arvonsuuruus on viisi miljardia livreä, mikä summa tuolloin mahdollisten tilastoarvioiden mukaan ilmaisee suunnilleen Ranskan maanviljelystuotannon bruttotuotteen raha-arvon. Tässä eikä missään muussa on syy siihen, miksi Quesnay taulukossaan »operoi muutamilla miljardeilla», tarkemmin sanottuna viidellä miljardilla liv-rellä eikä esimerkiksi viidellä livre tournoisilla[113]
Koko bruttotuote, arvoltaan viisi miljardia, on siis tuottavan luokan kädessä, toisin sanoen lähinnä vuokraviljelijöillä, jotka ovat tuottaneet sen kuluttamalla kahden miljardin vuotuisen liikkuvan pääoman, mikä vastaa kymmenen miljardin kiinteää pääomaa. Ne maanviljelystuotteet, elintarvikkeet, raaka-aineet jne., jotka tarvitaan liikkuvan pääoman korvaamiseksi, siis myös maanviljelyksessä suoraan toimivien henkilöiden elatukseksi, vähennetään luontaismuodossa kokonaissadosta ja kulutetaan uuteen maanviljelystuotantoon. Koska on edellytetty, kuten sanottu, kiinteät hinnat ja yksinkertainen uusintaminen kerran määrätyssä mittakaavassa, on tämän ennakolta otetun bruttotuotteen osan raha-arvo yhtä kuin kaksi miljardia livreä. Tämä osa ei siis astu yleiseen kiertokulkuun. Taulukostahan on jätetty pois se kierto, joka tapahtuu kunkin luokan sisällä eikä eri luokkien välillä, mistä myös jo huomautettiin.
Liikkuvan pääoman korvaamisen jälkeen bruttotuotteesta jää kolmen miljardin ylijäämä, mistä kaksi on elintarvikkeiden ja kaksi raaka-aineiden muodossa. Se maankorko, mikä vuokraviljelijöiden on maksettava maanomistajille, on kuitenkin vain kaksi kolmannesta tästä, yhtä kuin kaksi miljardia. Pian tulee ilmi miksi vain nämä kaksi miljardia esiintyvät »nettotuotteen» eli »puhtaan tulon» otsikon alla.
Kuitenkin ennen taulukossa esitetyn liikkeen alkamista ovat vuokraviljelijöiden käsissä paitsi viiden miljardin arvoinen maanviljelyksestä saatu »totaalinen uusintaminen», mistä kolme miljardia menee yleiseen kiertokulkuun, myös kansakunnan kaikki säästöt [»pécule»], kaksi miljardia käteistä rahaa. Sen kohdalla on asia seuraavasti.
Koska taulukon lähtökohtana on kokonaissato, se muodostaa samalla päätepisteen taloudelliselle vuodelle, esimerkiksi vuodelle 1758, minkä jälkeen alkaa uusi talousvuosi. Tämän uuden vuoden 1759 aikana kiertokulkuun määrätty bruttotuotteen osa jakautuu erillisten maksujen, ostojen ja myyntien epälukuisen määrän nojalla kahden muun luokan kesken. Kuitenkin nämä toisiaan seuraavat, irralliset ja yli koko vuoden ulottuvat liikkeet yhdistetään muutamiksi luonteenomaisiksi tapahtumiksi, jotka aina käsittävät koko vuoden — näin täytyykin taulukossa tapahtua kaikkien olosuhteiden vallitessa. Niinpä sitten vuoden 1758 päättyessä vuokraviljelijäluokalle on virrannut takaisin se raha, minkä se maksoi vuoden 1857 maankorkoina maanomistajille (itse taulukko osoittaa miten tämä tapahtuu). Kyseessä on kahden miljardin summa, joten vuokraviljelijät voivat heittää sen jälleen vuonna 1759 kiertokulkuun. Koska tämä summa kuitenkin on paljon suurempi, kuten Quesnay huomauttaa, kuin tarvitaan maan (Ranskan) kokonaiskiertokulkuun todellisuudessa, maksujen toistuessa alituisesti osasina, niin vuokraviljelijöiden kädessä olevat kaksi miljardia livreä edustavat maassa kiertävän rahan yhteissummaa.
Maankoron taskuunsa pistävien maanomistajien luokka esiintyy ennen muuta maksujen vastaanottajan roolissa, kuten vielä nykyäänkin sattumoisin on laita. Quesnayn olettamuksen mukaan varsinaiset maanomistajat saavat vain neljä seitsemäsosaa kahden miljardin maankorosta. Kaksi seitsemäsosaa menee hallitukselle ja yksi seitsemäsosa kymmenysten kerääjille. Quesnayn aikoina kirkko oli Ranskan suurin maanomistaja ja lisäksi se otti kymmenykset kaikesta muusta maaomaisuudesta.
»Steriilin» luokan kokonaisen vuoden aikana kuluttaman liikkuvan pääoman (avances annuelles[114]) muodostavat yhden miljardin arvoiset raaka-aineet. Siinä on pelkkiä raaka-aineita, koska työkalut, koneet jne. kuuluvat itse tämän luokan tuotteisiin. Kuitenkin ne moninaiset roolit, joita kyseiset tuotteet esittävät itse tämän luokan teollisuudenharjoituksessa, eivät kuulu taulukkoon yhtään sen enempää kuin yksinomaan tämän luokan sisällä tapahtuva tavaroiden ja rahan kiertokaan. Palkka siitä työstä, millä hedelmätön luokka muuttaa raaka-aineen manufaktuuritavaroiksi, on yhtä kuin niiden elintarvikkeiden arvo, jotka tämä luokka saa osittain suoraan tuottavalta luokalta, osittain epäsuorasti maanomistajien välityksellä. Vaikkakin tuottamaton luokka itse jakautuu kapitalisteihin ja palkkatyöläisiin, on se Quesnayn perusnäkemyksen mukaan, luokkakokonaisuutena tuottavan luokan ja maanomistajien palkoissa. Samoin on yhdistetty yhdeksi kokonaisuudeksi teollisuuden kokonaistuotanto ja näin ollen myös teollisuuden kokonaiskierto, joka jakautuu satoa seuraavalle vuodelle. Näin ollen edellytetään, että taulukossa esitetyn liikkeen alkaessa hedelmättömän luokan vuotuinen tavaratuotanto on kokonaan sen käsissä, että siis tämän luokan koko liikkuva pääoma ja vastaavasti yhden miljardin arvoiset raaka-aineet on muutettu kahden miljardin arvoisiksi tavaroiksi, mistä puolet edustaa tämän muutoksen aikana kulutettujen elintarvikkeiden hintaa. Tässä kohdassa voidaan esittää seuraava vastaväite: hedelmätön luokkahan kuluttaa sentään myös teollisuustuotteita omiksi kotitarpeikseen. Missä ne sitten esiintyvät, jos tämän luokan oma kokonaistuote siirtyy kierron välityksellä muille luokille? Saamme vastaukseksi tähän: hedelmätön luokka ei vain itse kuluta osaa omista tavaroistaan, vaan se pyrkii lisäksi pidättämään niistä itsellään mahdollisimman paljon. Se siis myy kiertokulkuun heittämiään tavaroita yli niiden arvon ja sen täytyy tehdä näin, koska me arvioimme nämä tavarat niiden tuotannon kokonaisarvosta. Tämä ei kuitenkaan muuta lainkaan taulukon asettamuksia, koska kerran molemmat muut luokat saavat manufaktuuritavaroita vain kokonaistuotantonsa arvoon asti.
Me tunnemme nyt siis kolmen eri luokan taloudellisen tilanteen taulukon kuvaaman liikkeen alkaessa.
Korvattuaan liikkuvan pääomansa luontaismuodossa tuottavalla luokalla on yhä käytettävissään kolmen miljardin edestä maanviljelyksestä saatua bruttotuotetta ja kaksi miljardia rahaa. Maanomistajien luokka esiintyy ensin vain vaatimalla tuottavalta luokalta kaksi miljardia maankorkoa. Hedelmättömällä luokalla on käytettävissään kahden miljardin edestä manufaktuuritavaroita. Fysiokraatit nimittävät näistä kolmesta vain kahden luokan välillä tapahtuvaa kiertokulkua epätäydelliseksi ja kaikkien kolmen luokan välillä tapahtuvaa täydelliseksi kiertokuluksi.
Nyt siirrymme itse taloudelliseen taulukkoon.
Ensimmäinen (epätäydellinen) kierto: vuokraviljelijät maksavat vastasuoritusta saamatta maanomistajille kuuluvan maankoron kaksi miljardia rahana. Toisella näistä miljardeista maanomistajat ostavat vuokraviljelijöiltä elintarvikkeita, joten vuokraviljelijöille virtaa takaisin puolet heidän maankoron maksamiseen käyttämästään rahasta.
»Taloudellisen taulukon erittelyssään» Quesnay ei mainitse enää valtiota, joka saa kaksi seitsemäsosaa maankorosta eikä kirkkoa, joka saa yhden seitsemänneksen, koska molempien yhteiskunnallinen rooli on yleisesti tunnettu. Varsinaisista maanomistajista hän sanoo, että heidän kulunsa, joihin sisältyvät myös menot koko heidän palvelusväestään, ovat ainakin valtaosaltaan hedelmättömiä kuluja. Poikkeuksena on vain se vähäinen osa, joka käytetään »heidän tilojensa ylläpitämiseen ja parantamiseen sekä niiden viljelyn tason kohottamiseen». Mutta »luonnonoikeuden» mukaan maanomistajien varsinaisena toimintona onkin juuri »huolehtiminen heidän perintöosansa hyvästä hoidosta ja sen ylläpidon aiheuttamista kuluista»,[115] eli kuten Quesnay myöhemmin sanoo, avances foncieresista, toisin sanoen kuluista, joilla maa kunnostetaan ja varustetaan kaikilla tarvikkeilla niin että vuokraviljelijälle jää mahdollisuus omistaa koko pääomansa yksinomaan todellisen viljelyn hoitamiseen.
Toinen (täydellinen) kierto. Toisella rahamiljardilla, joka on yhä maanomistajien käsissä, he ostavat manufaktuuritavaroita hedelmättömältä luokalta, ja tämä puolestaan ostaa saamallaan rahalla saman summan edestä elintarvikkeita vuokraviljelijöiltä.
Kolmas (epätäydellinen) kierto. Vuokraviljelijät ostavat hedelmättömältä luokalta yhdellä rahamiljardilla vastaavan määrän manufaktuuritavaroita. Suuri osa tavaroista on maanviljelystyökaluja ja muita maanviljelyksessä tarvittavia tuotantovälineitä. Hedelmätön luokka siirtää samat rahat takaisin vuokraviljelijöille ostamalla miljardilla raaka-aineita korvatakseen oman liikkuvan pääomansa. Näin ovat vuokraviljelijöiden maankoron maksuun käyttämät kaksi miljardia virranneet takaisin heille ja liike on päättynyt. Näin on myös ratkennut se suuri arvoitus, »mitä maankoron ominaisuudessa omaksi otetusta nettotuotteesta sitten tulee talouden kiertokulussa».
Näimme edellä, että prosessin lähtökohdassa tuottavan luokan käsissä oli kolmen miljardin ylijäämä. Siitä maksettiin vain kaksi miljardia nettotuotteena maankoron muodossa maanomistajille. Ylijäämän kolmas miljardi muodostaa koron vuokraviljelijöiden kokonaispääomalle, siis kymmenen prosenttia kymmenestä miljardista. He eivät saa tätä korkoa kiertokulusta, mikä on syytä panna merkille. Korko on luontaismuodossa heidän kädessään, ja he realisoivat sen ainoastaan kiertokulun välityksellä vuokraviljelijöiden muuttaessa sen arvoltaan yhtä suuriksi manufaktuuritavaroiksi.
Vuokraviljelijä, maanviljelyksen päätekijä, ei sijoittaisi ilman tätä korkoa kiinteää pääomaansa maanviljelykseen. Fysiokraattien mukaan jo tältä kannalta on se seikka, että vuokraviljelijä ottaa itselleen maanviljelyksen lisätuoton korkoa edustavan osan, yhtä välttämätön uusintamisen ehto kuin itse vuokraviljelijäluokkakin. Näin ollen kyseistä elementtiä ei voida laskea mukaan kansallisen »nettotuotteen» eli »puhtaan tulon» kategoriaan. Viimeksi mainitulle on näet ominaista Nimenomaan, että se on kulutettavissa ilman että kansallisen uusintamisen välittömiä tarpeita otetaan lainkaan huomioon. Quesnayn mukaan tästä yhden miljardin rahastosta kuitenkin maksetaan suurimmaksi osaksi vuoden mittaan tarpeelliseksi tulevat korjaukset ja osittain kiinteän pääoman uusimiset, edelleen sitä käytetään vararahastona onnettomuuksien varalta ja, mikäli mahdollista, kiinteän ja liikkuvan pääoman lisäämiseksi sekä maan parantamiseksi ja viljelyn laajentamiseksi.
Koko tapahtumainkulku on todella »melko yksinkertainen». Seuraavat summat heitettiin kiertokulkuun: vuokraviljelijöiden osalta kaksi miljardia rahana maankoron maksamiseksi ja kolme miljardia tuotteina, mistä kaksi kolmannesta oli elintarvikkeita ja yksi kolmannes raaka-aineita, sekä hedelmättömän luokan osalta kaksi miljardia manufaktuuritavaroina. Kahden miljardin määräisistä elintarvikkeista maanomistajat sekä heidän väkensä kuluttavat puolet ja toisen puolen kuluttaa hedelmätön luokka maksuksi työstään. Yhden miljardin määräiset raaka-aineet korvaavat saman luokan liikkuvan pääoman. Kiertokulussa olevista kahden miljardin määräisistä manufaktuuritavaroista puolet tulee maanomistajien osalle ja toinen puoli vuokraviljelijöille, joille se on vain muuntunut muoto sijoituspääoman korosta, jonka he hankkivat ensi kädessä maataloudellisesta uusintamisesta. Sen sijaan se raha, minkä vuokraviljelijä on heittänyt kiertoon maksaessaan maankoron, virtaa hänelle takaisin hänen myydessään tuotteensa, ja niin voi sama kiertoliike tapahtua uudelleen seuraavana talousvuotena.
Ihmeteltäköön herra Dühringin »todella kriittistä» esitystä, joka on niin rajattoman ylivoimainen verrattuna »totunnaisiin kevytmielisiin selitystapoihin». Sen jälkeen kun herra Dühring oli esittänyt meille salaperäiseen tapaan viisi kertaa peräkkäin miten arveluttavasti Quesnay operoi taulukossaan pelkillä raha-arvoilla, mikä sekin lisäksi osoittautui paikkansapitämättömäksi, hän tulee vihdoin viimein siihen tulokseen, että jos hän esittää kysymyksen »mitä maankoron ominaisuudessa omaksi otetusta nettotuotteesta sitten tulee kansantalouden kiertokulussa», on »ainoana taloudelliselle taulukolle tarjoutuneena mahdollisuutena ollut mystiikkaan asti menevä sekaannus ja mielivalta».
Olemme nähneet, että taulukko, tämä yhtä yksinkertainen kuin omaa aikaansa ajatellen nerokaskin esitys kiertokulun välittämästä uusintamisprosessista vastaa hyvin tarkoin siihen, mitä nettotuotteesta tulee kansantalouden kiertokulussa. Ja siten »mystiikka» ja »sekaannus ja mielivalta» pysyvät jälleen yksinomaan herra Dühringin »arveluttavimpana puolena» ja hänen fysiokraattisten opintojensa ainoana »nettotuotteena».
Aivan yhtä lailla kuin fysiokraattien teoriaan, herra Dühring on perehtynyt heidän historialliseen vaikutukseensakin.
»Fysiokratia päättyi niin käytännön kuin teoriankin kannalta Ranskassa Turgotin mukana», hän opettaa meille.
Kun sen sijaan Mirabeau oli taloudellisissa katsomuksissaan olennaisesti fysiokraatti, kun hän oli vuoden 1789 perustuslakia säätävän kansalliskokouksen johtava taloudellinen auktoriteetti, kun tämä kansalliskokous muutti taloudellisilla uudistuksillaan suuren osan fysiokraattien oppilauselmista teoriasta käytännöksi ja nimenomaan kohdisti raskaan verotuksen maanomistajien »ilman vastasuoritusta» anastamaan nettotuotteeseen, maankorkoon, niin kaikkea tätä ei ole olemassa »jollekulle» Dühringille.
Aivan kuten Humen kaikki edeltäjät vuosien 1691 ja 1752 väliltä on pyyhkäisty pois pitkällä kynänvedolla, samoin on Humen ja Adam Smithin välille sijoittuva Sir James Steuart pyyhitty toisella vetäisyllä. Herra Dühringin »yrityksessä» ei ole puolta sanaa Steuartin suuresta teoksesta, joka on rikastuttanut pysyvästi poliittista taloustiedettä,[116] puuttumatta nyt sen historialliseen tärkeyteen. Sitä vastoin herra Dühring varaa Steuartille koko sanakirjansa kaikkein väkevimmän haukkumasanan ja sanoo, että Steuart olisi ollut Adam Smithin aikainen »professori». Valitettavasti tämä on pelkkää keksintöä. Tosiasiassa Steuart oli skotlantilainen suurmaanomistaja ja hänet karkotettiin Isosta-Britanniasta, koska hänen kuviteltiin kuuluvan Steuartien salaliittoon. Oleskellessaan ja matkustellessaan pitkään mannermaalla hän tutustui eri maiden taloudellisiin oloihin.
Lyhyesti sanottuna »Kriittisen historian» mukaan kaikilla aikaisemmilla taloustieteilijöillä on ollut arvoa vain sikäli, että he ovat joko tarjonneet »alkuituja» herra Dühringin »suuntaa antavalle» syvällisemmälle perustanlaskemiselle tai he ovat omalla kehnoudellaan vasta oikein korostaneetkin hänen arvoaan. Kuitenkin taloustieteessä on myös muutamia sankareita, jotka eivät tarjoa vain »alkuituja syvemmälle perustanlaskemiselle», vaan myös »oppilauseita». Kuten herra Dühringin luonnonfilosofiassa määrättiin, taloustiedettä ei ole »kehitelty» näistä oppilauseista, vaan se on niistä suorastaan »sommiteltu». Näihin sankareihin kuuluu List, »verrattoman etevä suuruus», joka on paisuttanut saksalaisten tehtailijoiden hyödyksi ja avuksi jonkun Ferrierin ja muiden »hienommat» merkantilistiset opit »valtavammiksi» sanoiksi. Edelleen Carey, joka seuraavassa lauseessa paljastaa viisautensa väärentämättömän ytimen:
»Ricardon järjestelmä on ristiriitainen... Se suuntautuu luokkien välisen vihan herättämiseen... Hänen teoksensa on todellinen demagogin käsikirja, jossa tavoitellaan valtaa maan pirstomisen, sodan ja ryöstelyn avulla».[117]
Ja hyväksi lopuksi heihin kuuluu Lontoon Cityn Confucius,[118] Macleod.
Tämän jälkeen ne, jotka nyt ja lähitulevaisuudessa tahtovat tutkia poliittisen taloustieteen historiaa, tekevät huomattavasti varmemman valinnan mikäli tutustuvat »käytetyimpien oppikirjakoosteiden» »vesitettyihin aikaansaannoksiin», »latteuksiin» ja »vuolaaseen almuvelliin» kuin jos luottaisivat herra Dühringin »suuren tyylin historiankirjoitukseen».
Entä mihin tulokseen vihdoin päädymme analysoituamme herra Dühringin poliittisesta taloustieteestä »itse luomaa järjestelmää»? Vain siihen tosiasiaan, että kaikilla suurilla sanoilla ja vielä valtavammilla lupauksilla meitä on pimitetty yhtä lailla kuin »Filosofiassakin». Arvoteoria, tämä »taloustieteellisten järjestelmien kelvollisuuden koetinkivi» päätyi siilien, että herra Dühring ymmärtää arvolla viittä kokonaan erilaista ja täysin ristiriitaista asiaa eikä siis parhaassa tapauksessa itsekään tiedä mitä hän tahtoo. Sangen mahtipontisesti julistetut »kaiken talouden luonnonlait» osoittautuivat pahimmanlaatuisiksi yleisesti tunnetuiksi ja usein jopa väärin käsitetyiksi latteuksiksi. Ainoa »itse luodun järjestelmän» taloudellisista tosiasioista meille antama selitys on, että nämä tosiasiat olisivat tulosta »väkivallasta». Tällä puheenparrella ovat kaikkien kansakuntien poroporvarit lohduttautuneet vuosituhansia ikävyyksien kohdatessa eikä se lisää tietoamme. Sen sijaan että herra Dühring tutkisi tämän väkivallan alkuperää ja vaikutuksia, hän vaatii, että me tyydymme mitä kiitollisimpina siihen, että pelkkä »väkivalta»-sana on kaikkien taloudellisten ilmiöiden viimeinen perussyy ja lopullinen selitys. Kun herra Dühring joutuu pakon edessä antamaan lisäselvityksiä työn kapitalistisesta riistosta, hän ensin esittää sen yleisesti verotukselle ja hinnanlisäykselle perustuvaksi. Tässä hän omaksuu täysin käyttöönsä Proudhonin »ennakkovähennyksen» (prélèvement). Mutta yksityiskohtiin mennessään hän sitten selittääkin riiston Marxin lisätyön, lisätuotteen ja lisäarvon teorian avulla. Hän kykenee siis onnellisesti yhdistämään kaksi täysin ristiriitaista katsomuskantaa kopioimalla molemmat samaan hengenvetoon. Ja samoin kuin hän ei filosofiassa löytänyt tarpeeksi karkeita sanoja sen saman Hegelin osalle, jonka ajatuksia hän käyttää herkeämättä hyväkseen niitä samalla latistaen, siten Marxin suunnattomalla parjauksella »Kriittisessä historiassa» on tarkoitus vain salata se tosiasia, että kaikki se jossakin määrin rationaalinen mitä »Kurssissa» esitetään pääomasta ja työstä, on latistavaa plagiaattia Marxilta. Kun herra Dühring »Kurssissa» tietämättömyyttään sijoittaa »suurmaanomistajan» kulttuurikansojen historian alkuun eikä tiedä yhtään mitään heimo- ja kyläyhteisöjen maan yhteisomistuksesta, vaikka todellisuudessa kaikki historia lähtee siitä, niin tämän nykyään lähes käsittämättömän tietämättömyyden miltei ylittää vielä »Kriittisen historian» tietämättömyys. Siinä se kehuu reippaasti itseään »historiannäkemyksen universaaliseksi laajuudeksi», mutta olemme ottaneet tästä vain muutamia pelottavia esimerkkejä. Sanalla sanottuna: ensiksi valtaisa »yritys» täynnä itsekehua, tyhjää ylistelyä ja melun pitämistä ja toinen toistaan suurempia lupauksia. Ja sitten »tulos» — nollan arvoinen.
[1*] Asia tiedetään jo oikein hyvin myös Preussin yleisesikunnassa. Yleisesikuntakapteeni Max Jähns sanoo eräässä tieteellisessä esitelmässään: »Sodankäynnin perustana on ensi sijassa kansojen taloudellinen elinasema» (»Kölnische Zeitung», 20. huhtikuuta 1876, s. 3).[22]
[2*] Näyttää siltä, että tämä on määrä toteuttaa kehittelemällä loppuun viimeisin suurteollisuuden merisotaa varten suunnittelema tuote, itseliikkuva torpedo. Siten pieninkin torpedovene voittaisi valtavimman panssarilaivan. (Muistettakoon muutoin, että yllä oleva on kirjoitettu vuonna 1878.)[25]
[3*] Tämäkin itse asiassa tehtiin jo ennen herra Dühringiä. Rodbertus sanoo (Sociale Briefe, 2. kirje, s. 59): »Korkoa on tämän teorian» (hänen teoriansa) »mukaan kaikki tulo, mikä saadaan ilman omaa työtä, yksinomaan omistuksen perusteella».[63]
[1] Tämä sanonta kuuluu roomalaisen runoilijan Juvenaliksen ensimmäiseen satiiriin. Toim.
[2] Ks. Johdanto. I. Yleistä. Toim.
[3] Anti-Dühringin toisessa osastossa lukuun ottamatta 10. lukua, kaikki tällaiset viittaukset sivuihin kuuluvat Dühringin Kansan- ja Yhteiskuntataloustieteen kurssin toiseen painokseen. Toim.
[4] Ks. X. Moraali ja oikeus. Tasa-arvoisuus. Toim.
[5] Matelijat, näin nimitettiin lahjottavissa olevia lehtimiehiä, jotka toimivat hallituksen etujen mukaisesti. Toim.
[6] Engels käyttää tässä siivekkääksi tullutta kohtaa Schillerin murhenäytelmästä Don Carlos, 1. näytös, 9. kohtaus:
En pelkää enää — rinnallasi nyt
käyn taistoon heittäin haasteen ajalleni.
Toim.
[7] — ylimys. Toim.
[8] Ks. K. Marx. Pääoma, 1. osa, s. 218. Toim.
[9] Robinson Crusoe, Defoen samannimisen roomaanin pääsankari, Perjantai, hänen palvelijansa. Toim.
[10] E. Dühring. Die Schicksale meiner socialen Denkschrift für das Preussische Staatsministerium (Preussin ministeriölle osoitetun sosiaalikysymystä koskevan raporttini kohtalo), Berliini 1868, s. 5. Toim.
[11] Ts. Dühringin Kansan- ja yhteiskuntataloustieteen kurssin toisessa painoksessa (ks. Johdantoluvun alaviitettä 14). Toim.
[12] Engels käyttää tässä Falstaffin sanoja Shakespearen kronikasta Kuningas Henrik IV, ensimmäinen osa, toinen näytös, neljäs kohtaus: »Vaikka olisi syitä niin taajassa kuin sinivatukoita niin pakosta en sano syitäni yhdellekään sorkalle». Toim.
[13] Restauraatioaika, vuodet 1814–1830, jolloin valta Ranskassa kuului vuoden 1792 porvarillisen vallankumouksen kukistamalle ja jälleen valtaan astuneelle Bourbonin kuningassuvulle.
Tarkoitetaan O. Thierryä, F. Guizotia, F. Mignetia ja A. Thiersia. Toim.
[14] Nämä tiedot Engels on ottanut nähtävästi kirjasta: W. Wachsmuth. Hellenische Alterthumskunde aus dem Gesichtspunkte des Staates (Helleenisen muinaisuuden tutkiminen sen valtiollisuuden kannalta), 2. osa, 1. osasto, Halle 1829, s. 44. Alkulähteenä orjien määrästä Korintissa ja Aiginassa Kreikan ja Persian välisten sotien aikana on muinaiskreikkalaisen kirjailijan Athenaioksen teos Oppineet ruokapöydässä, 4. kirja. Toim.
[15] Engels käytti teosta: G. Hanssen. Die Gehöferschaften (Erbgenossenschaften) im Regierungsbezirk Trier [Maatalousyhtymät (perinnölliset yhdistykset) Trierin piirikunnassa], Berliini 1863. Toim.
[16] Ks. K. Marx. Pääoma, 1. osa, s. 523–524. Toim.
[17] — ylipäätään. Toim.
[18] Kuuden seuraavan kappaleen sijasta käsikirjoituksessa oli alunperin yksityiskohtaisempi selvitys, jonka Engels kuitenkin sitten poisti. Sen otsikkona oli »Materiaalisista syistä johdettu tykistön taktiikka. 1700–1870». Se on julkaistu erillisenä esityksenä (Marx—Engels. Werke, 20. osa, S. 597–603). Toim.
[19] Preussin nostoväkijärjestelmä, järjestelmä jonka puitteissa muodostettiin osa asevoimista vanhempaan ikäluokkaan kuuluvista asevelvollisista; heidät otettiin nostoväkeen sen jälkeen, kun he olivat olleet aktiivipalveluksessa vakinaisessa armeijassa ja määräajan reservissä. Ensi kertaa nostoväkijärjestelmää käytettiin Preussissa 1813–1814 kansan nostoväkenä taistelussa Napoleonia vastaan. Ranskan ja Preussin sodan (1870–1871) aikana nostoväkeä käytettiin taisteluissa vakinaisten joukkojen ohella. Toim.
[20] Kysymyksessä on Itävallan ja Preussin sota 1866. Toim.
[21] Saint Privatin taistelussa 18. elokuuta 1870 saksalaiset joukot saavuttivat suurten menetysten hinnalla voiton ranskalaisten Reinin armeijasta. Historiallisessa kirjallisuudessa tämä taistelu tunnetaan myös Gravelotten taisteluna. Toim.
[22] Max Jähnsin selostus Machiavelli ja yleisen asevelvollisuuden aate oli julkaistu »Kölnische Zeitungissa» huhtikuussa 1876. Sitaatissa kursivointi Engelsin. Toim.
[23] Krimin sota 1853–1856 (Itämainen sota), Venäjän Englantia, Ranskaa, Turkkia ja Sardiniaa vastaan käymä sota; syttyi sen johdosta että näiden maiden taloudelliset ja poliittiset edut törmäsivät yhteen Lähi-Idässä. Toim.
[24] Saksalainen sentneri = 50 kg. Toim.
[25] Kaarisuluissa olevan selityksen loppuosan Engels lisäsi Anti-Dühringin kolmanteen painokseen, joka ilmestyi 1894. Toim.
[26] »Luonnolliseksi dialektiikaksi» Dühring nimitti oman »dialektiikkana» erotukseksi Hegelin »epäluonnollisesta» dialektiikasta. Ks. E. Dühring. Natürliche Dialektik. Neue logische Grundlegungen der Wissenschaft und Philosophie. (Luonnollinen dialektiikka. Tieteen ja filosofian uusia loogisia perusteita), Berliini 1865. Toim.
[27] G. L. Maurerin saman aiheen yhdistämissä teoksissa (12 osaa) on tutkittu keskiajan Saksan maatalous-, kaupunki- ja valtiojärjestelmää. Näitä teoksia ovat: Einleitung zur Geschichte der Mark-, Hof-, Dorf- und Stadt-Verfassung und der öffentlichen Gewalt (Johdanto markki-, talo-, maatalous- ja kaupunkijärjestelmän ja julkisen vallan historiaan), München 1854; Geschichte der Markenverfassung in Deutschland (Markkijärjestelmän historia Saksassa), Erlangen 1856; Geschichte der Fronhöfe, der Bauernhöfe und der Hofverfassung in Deutschland (Herraskartanojen, talonpoikaistalojen ja talojärjestelmän historia Saksassa), 1.–4. osa, Erlangen 1862–1863; Geschichte der Dorfverfassung in Deutschland (Saksan maatalousjärjestelmän Historia), 1.–2. osa, Erlangen 1865–1866; Geschichte der Städteverfassung in Deutschland (Saksan kaupunki järjestelmän historia), 1.–4. osa, Erlangen 1869–1871. Ensimmäisessä, toisessa ja neljännessä mainituista teoksista saksalainen markkijärjestelmä on erityisen tutkimuksen kohteena. Toim.
[28] Heinen runosta Kobes I. Toim.
[29] Engels ironisesti muuttaa Henrik LXXII titteliä. Tämä oli toinen kahdesta hallitsevasta nuoremman sukuhaaran Reuss-ruhtinaasta (Reuss–Lobenstein–Eberswald). Greiz oli Reussin vanhemman sukuhaaran ruhtinaskunnan pääkaupunki (Reuss–Greiz). Schleiz, yksi Reussin ruhtinaiden nuoremman sukuhaaran »maa-alueista (Reuss–Schleiz), jota Henrik LXXII ei omistanut. Toim.
[30] Gaius Plinius Secundus. Naturalis historia (Luonnollinen historia), 18. kirja, 35. §. Toim.
[31] Sanonta Fredrik Vilhelm IV uutenavuotena Preussin armeijalle lähettämästä kirjeestä (1. tammikuuta 1849). Toim.
[32] — Aleksanteri II. Toim.
[33] Ks. K. Marx. Pääoma, 1. osa, s. 672. Toim.
[34] F. E. Rochow. Der Kinderfreund. Ein Lesebuch zum Gebrauch in Landschulen. Lasten ystävä (Lukukirja maaseutukouluja varten), Brandenburg ja Leipzig 1776. Toim.
[35] Kysymyksessä on Eukleideen teos Alkeet (siihen kuuluu 13 kirjaa), jossa on esitetty antiikkisen matematiikan perusteet. Toim.
[36] P. J. Proudhon. Qu'est-ce que la propriété? ou Recherches sur le principe du droit et du gouvernement (Mitä on omaisuus? eli Tutkimus oikeuden ja vallan periaatteesta), Pariisi 1840, s. 2. Toim.
[37] D. Ricardo. On the Principles of Political Economy, and Taxation (Kansantalouden ja verotuksen periaatteet), 3. painos Lontoo 1821, s. 1. Toim.
[38] Ks. K. Marx. Pääoma, 1. osa, s. 53. Toim.
[39] Lainauksen kursivoinnit Engelsin. Toim.
[40] Ks. K. Marx. Pääoma, 1. osa, s. 53. Toim.
[41] Marxin Gothan ohjelman arvostelua -teoksen 1. osassa arvostellaan seikkaperäisesti lassallelaista tunnusta »täydestä» eli »supistamattomasta tuotosta». Toim.
[42] Kursivointi Engelsin. Toim.
[43] Ks. K. Marx. Pääoma, 1. osa, s. 141. Toim.
[44] Ks. K. Marx. Pääoma, 1. osa, s. 155. Toim.
[45] Kursivointi Engelsin. Toim.
[46] Kursivointi Engelsin. Toim.
[47] Ks. K. Marx. Pääoma, 1. osa, s. 158–159. Toim.
[48] Ks. K. Marx. Pääoma, 1. osa, s. 161–162. Toim.
[49] Kursivointi Engelsin. Toim.
[50] Ks. K. Marx. Pääoma, 1. osa, s. 160. Toim.
[51] Ks. K. Marx. Pääoma, 1. osa, s. 160–161. Toim.
[52] Muunneltu sanonta roomalaisen näytelmäkirjailijan Terentiuksen komediasta Adelphoe, viides näytös, kolmas kohtaus. Toim.
[53] Ks. K. Marx. Pääoma, 1. osa, s. 218. Toim.
[54] Ks. K. Marx. Pääoma, 1. osa, s. 193. Toim.
[55] Ks. K. Marx. Pääoma, 1. osa, s. 205. Toim.
[56] Eroavuuksista tämän sitaatin ja neljännen painoksen (1890) kyseisen kohdan välillä ks. 1. jakson alaviitetta 67. Toim.
[57] Ks. K. Marx. Pääoma, 1. osa, s. 506–507. Toim.
[58] Ks. 1. jakson alaviitettä 57. Toim.
[59] Ks. K. Marx. Pääoma, 1. osa, s. 289–290. Toim.
[60] Raamatun mukaan israelilaisen sotapäällikön Joosua-vainajan joukot olivat saartaneet Jerikon kaupungin ja linnoituksen luoksepääsemättömät muurit romahtivat pyhien torvien äänestä (Raamattu, Joosua-vainajan kirja, 6. luku). Toim.
[61] Jenan taistelu 14. lokakuuta 1806 Napoleonin johtaman Ranskan armeijan ja preussilaisten joukkojen välillä päättyi Preussin armeijan tappioon. Taistelun jälkeen Preussi antautui napoleonilaiselle Ranskalle. Toim.
[62] Ks. I. Tutkimuskohde ja metodi (kohta) sekä VII. Pääoma ja lisäarvo (kohta) Toim.
[63] Rodberus. Sociale Briefe an von Kirchmann. Zweiter Brief: Kirchmann's sociale Theorie und die meinige (Sosiaaliset kirjeet von Kirchmannille. Toinen kirje: Kirchmannin sosiaalinen teoria ja minun sosiaalinen teoriani). Berliini 1850, s. 59. Kursivointi Engelsin. Toim.
[64] Ks. K. Marx. Pääoma, 1. osa, s. 465 ja seur. Toim.
[65] Uskollinen Eckart, keskiajan saksalaisten tarujen sankari, uskollinen ihminen, luotettava vartija. Legendassa Tannhäuserista hän on vartiossa Venuksen vuoren luona ja varoittaa kaikkia tulijoita Venuksen lumojen vaarallisuudesta. Toim.
[66] Vihjaus tunnettuun kohtaukseen Molièren komediassa Porvari aatelismiehenä, 2. näytös, 6. kohtaus. Toim.
[67] »Volks-Zeitung» (Kansan lehti), saksalainen demokraattinen päivälehti, ilmestyi Berliinissä vuodesta 1853. Kirjeessään Marxille syyskuun 15. päivältä 1860 Engels mainitsi tämän lehden »viisastelevasta typeryydestä». Toim.
[68] Vihjaus Dühringin kirjaan Kritische Grundlegung der Volkswirthschaftslehre (Kansantaloutta koskevan opin kriittisistä perusteista), joka julkaistiin Berliinissä 1866. Dühring viittaa tähän teokseen Johdannossa tässä siteerattuun kirjaan Kansantaloustieteen ja sosialismin kriittinen historia (2. painos). Toim.
[69] Lainauksen kursivoinnit Engelsin. Toim.
[70] A. Smith. An Inquiry into the Nature and Causes of the Wealth of Nations (Tutkimus kansojen varallisuuden luonteesta ja syistä), 1. osa, Lontoo 1776, s. 63–65. Toim.
[71] Ks. K. Marx. Pääoma, 1. osa, s. 333. Toim.
[72] Ks. Marx. Zur Kritik der Politischen Oekonomie (Poliittisen taloustieteen arvostelua), ensimmäinen vihko, Berliini 1859, s. 29. Ks. tämän laitoksen 4. osaa, s. 42. Toim.
[73] Ainoa ja hänen omaisuutensa, M. Stirnerin tärkeimmän teoksen nimi (ks. 1. jakson alaviitettä 41). Samoin kuin Dühringillä hänellä oli suuret luulot itsestään. Toim.
[74] Aristoteles. De republica, lib. I, cap. 9. In: Aristotelis opera ex recensione I. Bekkeri. T. X, Oxonii 1837, p. 13 (Aristoteles. Politiikka, 1. kirja, 9. luku. Kirjassa: Aristoteles. Teokset, I, Bekkerin julkaisu, 10. osa, Oxford 1837, s. 13). Marx lainaa sitä teoksissaan Poliittisen taloustieteen arvostelua, 1. luku ja Pääoma (K. Marx. Pääoma, 1. osa, s. 90). Toim.
[75] Ks. K. Marx. Pääoma, 1. osa, s. 333–334. Toim.
[76] Marx tarkoittaa Platonin teosta Valtio, 2. kirja. Toim.
[77] Marx tarkoittaa Ksenofonin teosta Kyrupaideia, 8. kirja, 2. luku. Toim.
[78] Ks. W. Roscher. System der Volkswirtschaft (Kansantalouden järjestelmä), 1. osa, 3. painos, Stuttgart ja Augsburg 1858, s. 86. Toim.
[79] Ks. K. Marx. Pääoma, 1. osa, s. 666–670. Toim.
[80] Aristoteles. De republica, lib. I, cap. 8–10. Toim.
[81] Marx tarkoittaa Aristoteleen teosta Nikomakhoksen etiikka, 5. kirja, 8. luku. Ks. Aristotelis opera ex recensione I. Bekkeri. T. IX, Oxonii 1837. Vastaavia kohtia tästä Aristoteleen kirjasta Marx esittää teoksissaan Poliittisen taloustieteen arvostelua, 2. luku ja Pääoma (K. Marx. Pääoma, 1. osa, s. 67). Toim.
[82] F. List. Das nationale System der politischen Oekonomie (Kansantaloustieteen kansallinen järjestelmä), 1. osa, Stuttgart ja Tübingen 1841, s. 451, 456. Toim.
[83] A. Serran teos Brevo trattato (Lyhyt tutkielma keinoista, joilla voidaan saada runsaasti kultaa ja hopeaa arvometallikaivoksia vailla oleviin kuningaskuntiin) ilmestyi Napolissa 1613. Marx käytti sitä P. Custodin kirjassa Scrittori classici italiani di economia politica (Kansantaloustieteen italialaisia klassikkoja. Vanhoja taloustieteilijöitä), 1. osa, Milano 1803. Toim.
[84] T. Munin teos Tutkielma Englannin Itä-Intian kaupasta ilmestyi Lontoossa 1609. Uusittu painos Englannin rikkaus ulkomaankaupassa ilmestyi Lontoossa 1664. Toim.
[85] W. Pettyn kirja A Treatise of Taxes and Contributions (Tutkielma veroista ja maksuista) julkaistiin nimettömänä Lontoossa 1662. Alempana tällä ja seuraavilla sivuilla Marx lainaa Pettyn tämän kirjan sivuja 24 ja 25. Toim.
[86] Kursivointi Marxin. Toim.
[87] W. Pettyn teos Quantulumcunque concerning Money (Jotakin rahasta) oli kirjoitettu kirjeenä lordi Halifaxille 1682 ja julkaistu Lontoossa 1695. Marx käytti vuoden 1760 painosta.
W. Pettyn teos Irlannin poliittinen anatomia oli kirjoitettu 1672, julkaistiin Lontoossa 1691. Toim.
[88] — myöhemmin (kirjaimellisesti: juhlan jälkeen, ts. liian myöhään.) Toim.
[89] Tarkoitetaan ranskalaisen kemistin A. L. Lavoisierin taloustieteellisiä teoksia Ranskan kuningaskunnan maarikkauksista ja Kokemus Pariisin kaupungin asujaimistosta, sen rikkauksista ja niiden käytöstä sekä Lavoisierin ja ranskalaisen matemaatikon G. L. Lagrangen yhteistä teosta Kokemus poliittisesta aritmetiikasta. Toim.
[90] — paperilappusella.
P. Boisguillebert. Dissertation sur la nature des richesses, de l'argent et des tributs, chap. II. In: Economistes financiers du XVIII-e siècle. (Tutkielma rikkauden, rahan ja verojen luonteesta, 2. luku. Kirjassa: 18. vuosisadan taloustieteilijöitä ja finanssimiehiä), Pariisi 1843, s. 397. Toim.
[91] Englantilainen taloustieteilijä ja finanssimies John Law yritti toteuttaa paikkansapitämättömän ideansa siitä, että laskemalla liikkeeseen kattamattomia seteleitä valtio voi muka lisätä maan rikkauksia. Vuonna 1716 hän perusti Ranskassa yksityispankin, joka muutettiin 1718 valtionpankiksi. Lawin pankki laski liikkeeseen rajattomasti seteleitä ja samalla poisti liikkeestä kovaa rahaa. Se aiheutti ennen näkemätöntä pörssikeinottelua, joka päättyi 1720 valtionpankin ja itsensä »Lawin järjestelmän» täydelliseen vararikkoon. Toim.
[92] W. Petty. A Treatise of Taxes and Contributions, London 1662, p. 28–29. Toim.
[93] — valtion suorittamasta rahanarvon kohottamisesta. Toim.
[94] D. North. Discourses upon Trade (Tutkielmia kaupasta), Lontoo 1691, s. 4. Kirja julkaistiin nimettömänä. Toim.
[95] Kysymyksessä on kirja: D. Hume. Political Discourses (Poliittisia mietteitä), Edinburgh 1752. Marx käytti julkaisua: D. Hume. Essays and treatises on several subjects. In two volumes (Kirjoitelmia ja tutkielmia eri aiheista. Kahdessa osassa), Dublin 1779. Tässä julkaisussa Poliittisia mietteitä muodostaa ensimmäisen nidoksen toisen osan. Toim.
[96] Ks. K. Marx. Pääoma, 1. osa, s. 122, 461. Toim.
[97] Marx tarkoittaa C. Montesquieun teosta De l'esprit des loix (Lakien hengestä), ensimmäinen painos, joka julkaistiin nimettömänä Genèvessä 1748. Toim.
[98] D. Hume. Essays and treatises on several subjects, s. 303–304. Toim.
[99] Ks. Poliittisen taloustieteen arvostelua, 2. luku (kohta). Toim.
[100] D. Hume. Essays and treatises on several subjects, s. 313. Toim.
[101] D. Hume. Essays and treatises on several subjects, s. 314. Toim.
[102] Marxilla epätarkkuus: R. Cantillonin Essai sur la nature du commerce en général (Kirjoitelma kaupan olemuksesta yleensä) -kirjan ensimmäinen painos ei ilmestynyt 1752, vaan 1755, kuten itse Marx kirjoittaa Pääoman 1. osassa (K. Marx. Pääoma. 1. osa, s. 497). A. Smith mainitsee Cantillonin kirjasta Kansojen varallisuuden 1. osassa. Toim.
[103] D. Hume. Essays and treatises on several subjects, s. 367. Toim.
[104] — kursivointi Marxin. Toim.
[105] D. Hume. Essays and treatises on several subjects, s. 379. Toim.
[106] Vuonna 1866 neuvonantajansa H. Wagenerin kautta Bismarck pyysi Dühringiä laatimaan Preussin hallitusta varten työväenkysymystä koskevan raportin. Pääoman ja työn välistä harmoniaa saarnannut Dühring täytti tämän tilauksen. Teos julkaistiin kuitenkin hänen tietämättään alussa nimettömänä ja myöhemmin itsensä Wagenerin teoksena. Se antoi Dühringille aihetta nostaa Wageneria vastaan oikeusjuttu. Wageneria syytettiin tekijänoikeuden loukkaamisesta. Vuonna 1868 Dühring voitti prosessin. Skandaalin ollessa kiihkeimmillään Dühring julkaisi kirjan Preussin ministeriölle osoitetun sosiaalikysymystä koskevan raporttini kohtalo (ks. tämän jakson alaviite 10). Toim.
[107] F. C. Schlosser. Weltgeschichte für das deutsche Volk. (Maailmanhistoria Saksan kansaa varten), 17. osa, Frankfurt am Main 1855, s. 76. Toim.
[108] W. Cobbett. A History of the Protestant »Reformation» in England and Ireland (Protestanttisen »reformaation» historia Englannissa ja Irlannissa), Lontoo 1824, 149., 116., 130. pykälät. Toim.
[109] Quesnayn »taloustieteellinen taulukko» (Tableau économique) julkaistiin ensi kertaa pienenä kirjasena 1758 Versaillesissa. Toim.
[110] Quesnay. Analyse du Tableau économique. Tämä teos julkaistiin ensi kertaa 1766 fysiokraattien aikakausjulkaisussa »Journal de l'agriculture, du commerce et des finances» (Maanviljelys-, kauppa- ja finanssilehti). Marx käytti tätä teosta E. Dairen julkaisemana: Physiocrates (Fysiokraatit), ensimmäinen osa, Pariisi 1846. Toim.
[111] Marx tarkoittaa viimeistä pykälää teoksesta: L'abbé Baudeau. Explication du Tableau économique (Taloustieteellisen taulukon selitys). Tämä teos julkaistiin ensi kertaa fysiokraattien aikakausjulkaisussa »Ephémérides du Citoyen» (Kansalaisen kalenteri). Ks. E. Dairen julkaisua: Physiocrates, toinen osa, Pariisi 1846, s. 864–867. Toim.
[112] Musta suru (atra Cura), sanonta Horatiuksen oodista. Ks. Horatius. Oodeja, kolmas kirja, 1. oodi. Toim.
[113] Livre tournois, rahayksikkö Ranskassa (saanut nimensä Toursin kaupungin mukaan). Vuodesta 1740 arvoltaan sama kuin frangi. Vuonna 1795 sen asemesta otettiin käyttöön frangi. Toim.
[114] — vuotuiset sijoitukset. Toim.
[115] Physiocrates, ensimmäinen osa, s. 68. Toim.
[116] Kysymyksessä on J. Steuartin kirja An Inquiry into the Principles of Political Oeconomy (Kansantaloustieteen periaatteiden tutkimus), Lontoo 1767. Toim.
[117] H. C. Carey. The Past, the Present and the Future (Menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus), Philadelphia 1848, s. 74–75. Toim.
[118] Anti-Dühringin saksankielisissä laitoksissa »Confucius»-sanan asemesta (joka on Marxin kirjoittamassa X luvun käsikirjoituksessa) oli »Confusius» (hutilus). Toim.