Anton Pannekoek

Työläisten taistelu

1907


Etutaistelu ja vallankumoustaistelu.

Taistelu, jota omistamaton luokka teollisuustyöväestön johdolla käy etujensa puolesta koko riistäjäjoukkoa vastaan on samalla vallankumoustaistelua. Miksi sen sitä täytyy olla, ei monikaan meidän vastustajistamme näytä käsittävän — ei ainakaan teoretisesti, sillä käytännössä he kyllä tuntevat, ettei se ole mikään puheenparsi, kun sosialidemokratia mainitsee päämääräkseen vallankumouksen, nykyisen tuotantotavan kumoamisen. Mutta koska he eivät sitä teoretisesti käsitä, koettavat he kuin kuoleman kuorissa uskotella meille, ettei tämä vallankumouksellinen päämäärä sovi yhteen todella käytännöllisen etupolitikan kanssa. Työväen luokalla, sanovat he, on samat oikeudet kuin muillakin luokilla puolustaa aineellisia etujaan ja oikeus käydä etutaistelua muita luokkia vastaan täytyy sille täydelleen esteettömäksi tunnustaa. Mutta sen pitää samalla tunnustaa oikeutetuiksi toisten luokkien oikeudet eikä pyrkiä valtiolliseen yksinvaltaan käyttääkseen sitä aivan väärin vallankumoustarkotuksissa, tällä tavalla he vain herättävät vastarintaa muiden luokkien keskuudessa ja vahingoittavat omia etujaan sen sijaan, että hyödyttäisivät.

Tällaisia mielipiteitä ei työväenluokka koskaan huomaa käytännöllisessä elämässä, siinä se ei koskaan huomaa, että sen etutaistelu tunnustettaisiin oikeutetuksi. Se onkin lopulta ainoastaan vaikutuksettomain lörpöttelijäin puhetta. Mutta kun se voisi panna pyörälle jonkun epäselvän pään, joka tuntee myötätuntoa taisteluamme kohtaan, pitänee tässä hiukan lähemmin valaista etutaistelun ja vallankumoustaistelun yhteen kuuluvaisuutta.

Jokaisessa yhteiskunnassa, jossa on luokkavastakohtia, käydään myöskin luokkataistelua. Mikä on taistelun aiheena, mihin se kohdistuu? Mikseivät ihmiset voi rauhassa elää vieretysten? Jokainen luokka koettaa hankkia itselleen mahdollisimman hyvät elämisen ehdot, mutta se voi parantaa elämisehtojaan ainoastaan toisten luokkien kustannuksella, koska yhteiskunnan tuotantomäärä on rajotettu. On itsestään selvää, että tätä tuotantomäärää voitaisiin eräillä toimenpiteillä suurentaa, että jokainen luokka saisi siitä voittoa, mutta sellaisen järkiperäisen tuotantoon vaikuttamisen edellytyksenä on joku määrä yhteiskunnallista tietoisuutta, joka voi toteutua vasta sosialismin vallitessa; silloin parantavat ihmiset itsetietoisella yhteistoiminnalla kaikkien elämänehtoja. Nykyisessä luokkiin jakaantuneessa yhteiskunnassa on sellainen itsetietoinen yhteistyö mahdoton ja luokat kamppailevat vimmatusti keskenään suurentaakseen osaansa kokonaistuotannosta toisten luokkien kustannuksella.

Taistelun esineenä on siis sen tuotemäärän jako, joka voimassa olevan yhteiskuntajärjestelmän vallitessa valmistetaan. Jokaisella tuotantotavalla on omat osaksi automatiset, osaksi mielivaltaiset jakosääntönsä. Palkankorkeus verrattuna työläisten tuottamaan kokonaistuotearvoon ilmaisee yhteiskuntatuotannon jaon työläisluokan ja riistäjäluokan välillä. Korkokanta määrää rahakapitalistien osan; elintarvetullit takaavat maanviljelijöille tulojen suurenemisen, jonka kustantavat tehtailijat tai työläiset riippuen siitä kohoavatko samalla työpalkat vai eivätkö. Taistelut yhteiskunnan kokonaistuotannon osista ovat siis puhtaita etutaisteluja ja työväen luokan pitää niihin omien etujensa vuoksi ottaa osaa kuten toisetkin tekevät. Tosin ei pidä paikkaansa se vapaamielisten oppineiden väite, että työväenluokan etutaistelu olisi samallaista kuin muutkin etutaistelut. Muut luokat, joista tässä voi olla kysymys, taistelevat keskenään sen lisäarvon jaosta, jonka he yhdessä ottavat työväenluokalta, senpävuoksi he enimmäkseen ovat yksimielisiä työväenluokkaa vastaan, kuten riistäjäyhteiskunta aina esiintyy riistettyjä vastassa aivan yksimielisenä joukkona. Jokaisen suuren lakon aikana nähdään koko kapitalistiluokan ja sen sanomalehdistön yksimielisesti tukevan hätyytettyä työnantajaa. Tämä ei tapahdu mistään toverillisuudesta ja ystävyydestä, vaan koska he tietävät, että tämä työnantaja jakaa korottamalla hintoja palkankorotuksen hänelle pakolla tuottaman tappion kaikkien hyvien ystäviensä kesken. Heidän yhteistuntoisuutensa on siis ainoastaan omien etuharrastusten ilmaisua.

Työväenluokan täytyy siis tässä etutaistelussakin yksin, seistä kaikkia muita luokkia vastassa. Sen täytyy koettaa kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän sisällä mahdollisimman paljo parantaa elinehtojaan eikä se sillä pienennä edes vastustajiensa osaa, koska kapitalismin aikana kokonaistuotanto yhä edelleen nopeasti kasvaa. Tätä taistelua käyvät ammattiyhdistykset. Työläiskerros, joka tähän saakka on itsetiedottomasti elää laahustanut omissa oloissaan, ensikertaa vastarintaan noustessaan asettuu tälle samalle yhdenarvoisuuskannalle toisten luokkien rinnalla. Se ei tahdo olla huonompiarvoinen, vaan on sillä vaatimuksena edustaa omia etujaan, parantaa asemaansa nykyisen järjestelmän sisäpuolella. Muita päämääriä ei sillä vielä ole, korkeampia harrastuksia se ei tunne. Tämä on myöskin vapaamielisen hengen täyttämien ammattiyhdistysten katsantokanta. Tällä katsantokannalla ollen otetaan nykyinen yhteiskuntajärjestelmä sellaisena kuin se kullakin hetkellä on, eikä panna huomiota sen kehitykseen. Senpävuoksi tälle kannalle jäävätkin vain ne, jotka pitävät kapitalismia ikipysyvinä, eivätkä tunnusta mitään kehitystä tapahtuvan, siis vapaamieliset. Niille taas, jotka näkevät yhteiskunnan kehittyvänä elimistönä, on tämä katsantokanta ainoastaan puolinainen, epätäydellinen ja rajotettu totuus.

Yhteiskunnan kehittyminen muuttaa luokkien taloudellista rakennetta ja sen vuoksi myöskin niiden luonnetta, merkitystä ja keskinäisiä suhteita. Kapitalismin vähitellen tapahtuva kehitys on ensiksi tehnyt porvaristosta merkityksellisimmän luokan, painanut läänitysaatelin hyödyttömäksi loisluokaksi ja sen jälkeen nostanut porvariston keskuudesta etukynteen suurkapitalistikerroksen. Nyt, kapitalismin syyspäivinä, on pikkuporvaristo tullut taloudellisesti merkityksettömäksi, kun sen sijaan työväenluokan merkitys on yhä kasvamassa. Yleensä voidaan sanoa, että taloudellinen kehitys antaa toisille luokille valtaa ja merkitystä ja ottaa sitä pois toisilta, ensiksi mainitut pääsevät johtavaan asemaan ja nuo toiset ajetaan vallasta pois. Edelliset ovat siis myötätuntoisia kehitykselle ja koettavat sitä edistää, ne ovat edistysluokkia, toiset ovat vihamielisiä kehitystä kohtaan ja koettavat — turhaan — sitä ehkäistä, nämä ovat taantumuksellisia luokkia.

Kehityksen kautta luokkataistelu saa uuden ja jalomman merkityksen. Ei ole kysymyksessä enää ainoastaan yhteiskunnan tuotannon tulosten jako, vaan käskijävalta koko yhteiskunnassa. Ymmärrettävästi on aineellinen etu aina taistelun liikkeelle panevana voimana, mutta ei siinä likaisessa ja ahtaassa mielessä, joka siihen tarttuu, jos sitä käydään ainoastaan mahdollisimman suuren osan anastamiseksi nykyisesta kokonaistuotannosta. Aineellinen etu esiintyy tässä kaukokatseisena vallankumouksellisena, siis samalla aatteellisena, kun se kiihottaa ylöskohoavia luokkia ottamaan valtaa käsiinsä ja käyttämään sitä yhteiskuntakehityksen edistämiseksi. Silloin esiintyy edistysluokka vallankumousluokkana, kuten porvaristo historiassa monet monituiset kerrat on tehnyt. Kun se silloin tuntee, että itse aineellisten seikkain kehitys tukee sen pyrkimyksiä ja että edistyksen tarpeet ovat niiden käskijöinä, tuntee se itsensä reippaaksi, väkeväksi ja toivehikkaaksi ja aineellisen etutaistelun yllä puhaltelee suuren historiallisen sivistystyön leppeä tuulonen.

Sen rinnalla näyttää toisten luokkien taistelu vieläkin likaisemmalta. Ei ainoastaan sen vuoksi, että se on paljasta etutaistelua alastomista rahaeduista, ilman mitään korkeampaa sisältöä, vaan mikä on vieläkin huonompaa: se koettaa tämän rajotetun edun hyväksi estää suurta, välttämätöntä yhteiskunnallista edistystä. Eipä ole siis ihmekään, että, kun tällainen kaksinkertainen häpeäkohta on painamassa, sen omasta keskuudesta sen puhtaimmat luonteet ja paraat kyvyt kääntävät sille selkänsä vallankumouksellisiin luokkiin liittyäkseen.

Tämä yleisesitys pitää paikkansa työväenluokan taisteluunkin nähden. Yhteiskuntakoneisto ei ole mikään nykyisten monien luokkien välisten mitä erilaisimpien etutaisteluiden säännötön sekamelska. Työväenluokka niiden keskuudessa on vallankumousluokka, jonka edut ovat yhteisiä yhteiskuntakehityksen etujen kanssa, omistavat luokat taas muodostavat yhteisen taantumuksellisen massan. Taloudellinen kehitys kulkee tuotantovälineiden yhteiskunnan huostaan ottamista kohti, joka taas merkitsee luokkavastakohtain lopettamista ja palkkatyöväen luokan vapauttamista. Omistavat luokat sitä sen vuoksi mahdollisimman mukaan vastustavat ja sen voi toteuttaa, ainoastaan voitokas, valtaan päässyt palkkatyöväenluokka.

Kurjan asemansa syiden ja kapitalismin kehittymislakien tietäminen on johtanut siihen, että työväenluokka on lippuunsa loppupäämääränään kirjottanut vaatimuksen tuotantovälineiden yhteiskunnan omaisuudeksi ottamisesta. Sille on taistelu aineellisista luokkaeduista ja taistelu välttämättömän yhteiskuntaedistyksen puolesta, siis korkeamman kulturin puolesta, aivan samaa taistelua. Koko riistämisjärjestelmää uhkaava vaara on liittänyt riistäjäluokan lujasti yhteen. Ei siinä mielessä, että he olisivat lakanneet taistelemasta keskenään lisäarvon jaosta, eivät, sillä he kyllä tietävät, ettei vallankumous vielä huomenna ole edessä, ja jokaisen on siis lähintä tulevaisuutta varten taattava itselleen osansa. Mutta yhteinen vaara jo nyt heikentää tätä taistelua; sosialidemokratiaa vastassa ovat omistavat luokat yhtenä ainoana taantumuksellisena massana. Heidän asiaansa voi ainoastaan alhaisimmalta etukannalta puolustaa; kapitalistisen riistämisen säilyttämistä vaativat he ainoastaan pienen loisryhmän etujen vuoksi, näiden etujen hyväksi tahtovat he uhrata yhteiskunnan välttämättömän edistyksen korkeammalle sivistysasteelle. Eipä sen vuoksi ihmettäkään, että älykkäät, syvätunteiset ihmiset yhä suuremmassa määrässä hylkäävät sen, että sosialidemokratia saa yhä enemmän kannattajia, että sen voittokulkua enää vain voidaan hidastuttaa kun sen todellisesta olemuksesta takapajulla olevien kansankerrosten keskuuteen levitetään valheellisia esityksiä.

Yhteiskuntakehitys siis vaikuttaa sen, että meidän etutaistelumme muodostuu vallankumoustaisteluksi, sillä tämä kehitys viepi pakostakin uusiin yhteiskuntamuotoihin; sama kehitys takaa meille sen vuoksi samalla voiton tässä taistelussa.