Anton Pannekoek

Työläisten taistelu

1907


Luokkataistelun päämäärä.

I

Kun vastustajamme kuulevat sanan »päämäärä» niin höristävät he korviaan ja ajattelevat kai: nyt vihdoinkin saamme kuulla, kuinka sosialidemokratit tulevaisuuden valtionsa järjestävät. Ehkä he ovatkin tässä suhteessa jo monasti pettyneet, että he ymmärtävät: eipä sitä nytkään selitetä. Tosiaankin emme me voi antaa heille sitä, mitä he toivovat. He odottavat, että me puhuisimme kultaisesta tulevaisuudesta, jos me lausumme sanan »päämäärä», ja me puhummekin likaisesta nykyisyydestä. Sosialidemokratisten tulevaisuuden kuvien asemasta, joita he niin halusta katselisivat, esitetäänkin heille »kuvia nykyisyydestä».

Heidän nurinkuriset toiveensa tässä kohdassa johtuvat heidän täydellisestä tietämättömyydestään, mikä on sosialidemokratian ydin. Meidän vaatimuksemme ja päämäärämme eivät ole kauniita mielikuvituksen keksintöjä, vaan kovien tosiasioiden välttämättömiä johtopäätöksiä. Senpä vuoksi emme me agitationissamme tarjoakaan ystäville ja vihollisille selvittelyjä siitä, kuinka oivallista sosialismi on, me tarjoamme heille paljoa parempaa, nim. todistamme, kuinka välttämätön sosialismi on. On, kuten tiedetään, kirjailijoita, jotka tahtovat seikkaperäisesti todistaa sosialistisen yhteiskunnan mahdottomuuden, sillä että he mittaavat sen peruslinjat kapitalistisahtaiden ennakkoluulojensa ja tottumuksiensa mittapuulla. Näitä ihmisiä vastaan voi yksinkertaisesti sanoa, että kaikki, mikä on välttämätöntä on myöskin mahdollista. Eräiden suhteiden ja laitosten välttämättömyys pakottaa ihmisen omaksumaan sellaisen katsantokannan ja tottumukset, jotka niiden toteutumisella ovat välttämättömiä. Paraiten tämän näkee kapitalismista itsestään; jos kuvailtaisiin jollekin jonkun toisen sivistyskauden ihmiselle nykyisen tuotantotavan tuottamia kärsimyksiä ja sen mielettömyyttä, niin julistaisi hän kuvaukset sairaan mielikuvituksen luomaksi mahdottomuudeksi; ja kuitenkin ovat ne surkeata totta.

On vakavia ihmisiä, jotka aivan hyvin näkevät kapitalismin tuottamat kärsimykset ja epäkohdat ja rehellisesti surevat sitä. He kuitenkin uskovat, ettei niiden auttamiseksi »olevien olojen mullistus» ole välttämätöntä, vaan että nämä epäkohdat vähitellen parannusten ja reformien kautta voitaisiin syrjäyttää. He osottavat sitä, että työläisten ammattiyhdistyksiin liittyminen on tuntuvassa määrässä parantanut palkkoja ja että valtion yhteiskuntareformien alutkin olisivat ainakin sen todistaneet, kuinka paljo tällä suunnalla voidaan tehdä sietämättömän palkkajärjestelmän auttamiseksi. He tunnustavat, että tällä suunnalla täytyisi tapahtua paljoa enemmän, mutta he väittävät, että muka olisi mahdollista kulkemalla eteenpäin tätä suuntaa tehdä kapitalismi työväenluokalle siedettäväksi, ettei olisi enää mitään aihetta kaipailla jotain toista tuotantotapaa.

On totta, että ammattiyhdistykset jo ovat tehneet hyvinkin paljo työväenluokan aseman parantamiseksi ja että ne vielä enemmänkin tekevät. Mutta nämä parannukset kohtaavat, mitä pitemmälle ne tahtovat mennä, yhä suurempia vaikeuksia. Ensimäinen vaikeus on siinä, ettei kapitalismin kehitys tapahdu rauhallisen tasaisesti, vaan että suotuiset liikeajat ja liikepulat vaihtelevat keskenään. Hyvinä aikoina kapitalisti tarvitsee työmiehiä; liikkeen hyvin käydessä häämöttävät hänen silmiinsä kultavuoret, hän ei tahdo, että taistelut ja lakot häiritsisivät liikettä, vaan suostuu mieluummin heti palkkavaatimuksiin. Silloin tunkeutuu ammatillisesti järjestynyt työläisluokka melkein taisteluitta voitokkaasti eteenpäin. Mutta pulan puhetessa kääntyy lehti aivan toiseksi. Useiden liikeyritysten kumoon mennessä kasaantuu ihan joukkottain työttömiä, jotka etsivät työtä palkasta mistä tahansa. Vaikkapa silloin järjestyneet työläiset, joilla on selkänojaa järjestöistään, eivät joudukaan työvoimain kilpamyyntiin, niin voivat järjestymättömät, joita on hyvinkin huomattava prosentti, etenkin sekatyöaloilla, painaa palkat sangen alas. Mutta ilman tätäkin täytyy pulan ihan säännöllisesti aiheuttaa palkkojen laskemista. Kapitalistit, joita uhkaa vararikko, koettavat pysyä pystyssä palkkoja alentamalla ja uskaltavat monasti antautua epätoivoiseen taisteluun, koska heidän häviönsä kaikissa tapauksissa on varma. Ammattiyhdistykset eivät voi asettua vastaan, niiden täytyy olla iloisia, jos niiden onnistuu miltei toivottomilla taisteluilla ja jo etukäteen varmoilla tappioilla estää palkkojen aivan liian suuri laskeminen. Jokainen liikepula työntää työväestön tällä tavalla kappaleen matkaa takaisinpäin vaivalla kiivettyä tietä tai hidastuttaa eteenpäin kulkemista.

Mutta eivät ainoastaan nämä kapitalismin luonteesta välttämättömästi johtavat liikepulat estä ammattiyhdistysten taistelua. Myöskin suuret kapitalistiliitot ja renkaat vaikeuttavat huomattavia parannuksia työläisluokan asemassa. Ja lopuksi asettuu valtio mahtikeinoineen, oikeuslaitoksineen, poliseineen ja lakineen taistelevan työväestön tielle. Valtio kapitalistimaissa on jonkullainen kapitalistiluokan (jolla tarkotetaan koko riistäjäluokkaa, siis myöskin suurmaanomistajia) valiokunta, edustus ja katsoo siis tehtäväkseen heidän etujensa ajamisen työläisluokkaa vastaan. Tämä valtion raakamainen palkkataisteluihin sekaantuminen pakottaa työväenluokkaa, vaikkapa se olisikin mielipiteiltään hyvin anarkistista tai vapaamielistä, ottamaan osaa valtiolliseen taisteluun. Kerran tunkeuduttuaan parlamenttiin, huomaavat työläisluokan edustajat pian, jolleivät sitä muuten jo tienneet, ettei valtio ole ollenkaan taipuvainen heidän paljaista puheistaan ja vastalauseistaan jättämään tätä sekaantumistaan kapitalistiluokan etujen puoltajana. Pian he siellä huomaavat, että kapitalistisen valtiovallan sisimpänä olemuksena on työväen liikkeen vastustaminen ja että alkavien sosialireformien pohjana on sama päämäärä, jonka vuoksi niitä ei pitemmälle ajetakaan kuin on tarpeellista työläisten sokaisemiseksi kapitalisteja vakavasti vahingoittamatta.

Parlamenttiedustus yksin ei siis vielä työväenluokkaa auta; toteuttaakseen omat vaatimuksensa ja lopettaakseen valtiovallan käyttämisen kapitalistien palvelijana, täytyy sen saada haltuunsa koko valtiollinen valta. Valtiollisen taistelunsa päämääräksi täytyy sen asettaa: valtiollisen vallan vallottaminen. Mutta silloin täytyy sen myöskin olla selvillä, miten se tahtoo käyttää tätä valtiollista valtaansa ja mikä yhteiskuntajärjestelmä sille paraiten sopii.

Ei kai tarvinne tässä todistaa, että voitokkaan työväenluokan voimakas, tarmolla ja häikäilemättä toimeenpanema yhteiskunnallinen uudistus välttämättömästi muuttaa yhteiskuntajärjestelmän sosialistiseksi. Tässä riittää selittää, miksi työväenluokka periaatteellisesti ei voi olla tyytyväinen kapitalistiseen tuotantotapaan, ei edes paljon parannetussakaan muodossa.

Tämä syy on kapitalisminalaisen työn erikoisessa luonteessa. Tämä työ on sellaista, että se on työmiehelle rasituksena ja kärsimyksen tuottajana, joka voi synnyttää hänessä ainoastaan vastenmielisyyttä. Tämä ei ole itsessään työn luonteessa; onhan lukemattomia esimerkkejä, joista voi päättää, että ruumiin ja hengen ponnistukset jotakin luodakseen tuottavat useimmille ihmisille iloa ja tyydyttävät todellisen tarpeen. Ei siis työ luonnollisena toimintana herätä inhoa ja vihaa työmiehessä, vaan sen nykyinen muoto. Porvaristo, joka tämän vastenmielisyyden kyllä näkee, mutta pitää nykyistä taloudellista muotoa ikuisena ja luonnollisena, uskoo senvuoksi täytyvänsä pitää sitä luonnollisena taipumuksena laiskuuteen, luonnollisena vastenmielisyytenä kaikkea toimintaa kohtaa ja siihen se perustaa ennustuksensa sosialistisen tuotannon »mahdottomuudesta», koska silloin jokainen mahdollisimman mukaan koettaisi vapautua työnrasituksista. Tästäkin näkyy siis miten tyhmät puheet tulevaisuudesta johtuvat ainoastaan siitä, ettei tunneta nykyisyyttä.

Kapitalismin aikainen työ ei ole ensikädessä hyödyllisten tarve-esineiden valmistamista vaan lisäarvon tuottamista.

Se on kyllä molempia; mutta kapitalisti ottaa työmiehen palvelukseensa lisäarvoa hankkimaan ja mikäli tarvearvojen tuottaminen on tähän tarpeellista, tyytyy hän siihen. Mutta aivan yhtämielellään tuottaa hän hyödyttömiä roskatavaroita ja väärennettyjä tai terveydelle vahingollisia tuotteita, jos hän siitä saa enemmän voittoa. Voitto on siis kaiken luomisen pääasiana ja tarkotuksena ja tämän tarkotuksen saavuttamiseksi käyttää hän työmiesten työtä. Työpajassa nämä eivät ole ihmisiä, jotka valmistavat kanssaihmisilleen hyödyllisiä tavaroita, jotta sillä tavalla keskinäinen elämä tulisi mukavammaksi; eivät, he ovat ainoastaan välineitä lisäarvon tuottamisessa. Joka kerta kuin heidän ihmisvaistonsa joutuvat riitaan mestarin voitonhimon kanssa, täytyy ihmisenäolemisen antaa etusija voitonsynnyttäjän toimelle. Erilaisten töiden vaihteleminen, rajotettu työaika, lepo silloin tällöin, lupa pistäytyä ulkonakin, puhellä keskenään, liikkua, ovat tarpeellisia, että työ tulisi siedettäväksi, mutta ne pienentävät voittoa ja ovat sen vuoksi kiellettyjä. Voitto vaatii työn ikuista tylsyttävää samallaisuutta, kiihkeätä ahertamista ilman lepoa, ilman ulospistäytymistä, kaiken häiritsevän vaihtelun etäällä pitämistä. Työmies ei ole ainoastaan mestarin orja, vaan hän on mestarin voitonhimon orja, jos mestari ihmisenä hiukan häikäilisikin, niin pistää voitonhimo hänelle käteen orjaruoskan, joka yhä uudelleen kiihottaa väsyneitä työmiehiä työhön. Senpä vuoksi on työ meidän yhteiskunnassamme tullut helvetin tuskaksi, joka tottumuksen vaikuttamasta tylsistymisestä huolimatta yhä uudelleen ja uudelleen synnyttää työmiehessä vastenmielisyyttä. Se on kapitalismin aikaisen työn luonne lukuunottamatta ollenkaan maksetaanko siitä palkkaa enemmän tai vähemmän, ovatko siis ravinto ja asunto hiukan paremmat vaiko aivan niukat ja puutteelliset. Paraitenkin palkattu työmies tuntee itsensä riistämisen esineeksi, tuntee, että hänen työnsä tarkotuksena on ainoastaan voiton synnyttäminen, ettei hänen taipumuksillaan ihmisenä ole siinä mitään sanottavaa. Sen vuoksi ei työväenluokka koskaan kaikista parannuksista huolimatta voi olla tyytyväinen kapitalistiseen tuotantotapaan.