Julkaistu: 1919
Suomennos: Tuntematon
Lähde: »Uusi maailma». Suomalaisten Kommunistien Sarjajulkaisu n:o 58. Suomalaisen Kommunistisen Puolueen Keskuskomitea, Pietari 1919
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Anton Pannekoek on Suomen työväelle ennestään tuttu. Kirjassaan »Työväenliikkeen menettelytavat»[1] osotti hän revisionismin ja anarkosyndikalismin perusteita sekä veteli niiden ja luokkataistelukannan rajaviivoja. Suomennettu on myös hänen väittelynsä Kautskyn kanssa v. 1912: »Joukkoliike ja vallankumous»,[2] jossa hän osotti Kautskyn yhä ilmeisemmin horjuvan sovittelupolitiikkaan päin. Tov. Lenin on kirjassaan »Valtio ja vallankumous»[3] huomauttanut Pannekoekin näissä kirjoituksissa olevan epäselvyyksiä ja puutteellisuuksia, mutta edusti hän joka tapauksessa marxilaisuutta siitä itse peruskysymyksessä, valtioon suhtautumisessa, luopuvaa Kautskya vastaan.
Pannekoek kuului jo silloin Saksan sos.-dem. puolueessa vaikuttavien vasemmistoradikaalien joukkoon, joista mainittakoon Rosa Luxemburg, Karl Radek y. m. Sodan aikana täytyi hänen, Hollannin alamaisena, siirtyä pois Saksasta. Hollannista käsin julkaisi hän sitten m.m. Amerikan lehdissä kirjoituksia, joista huokui varma internatsionalistinen henki. Arvosteli terävästi sosialismin pettureita, scheidemanneja.
Tässä julaistuista kirjoituksista on »Uusi maailma» suomennettu ruotsalaisesta »Zimmerwald» aikakauskirjasta (n:o 3), »Wilsonin ohjelma» mainitaan saadun »Weckrufe» (Herätyshuuto) lehdestä ja on kirjoitettu jo viime syksynä, »Bolshevismi ja demokratia» Unkarin kommunistien äänenkannattajasta »Yhteiskunnallinen vallankumous». Näissä osottaa Pannekoek olevansa mailman proletaarisen vallankumouksen tienraivaaja.
Pietarissa, heinäkuulla 1919.
Kysymys demokratiasta esiintyy nykyisyyden suurena riitakysymyksenä. Demokratialla käsitetään kansan valtaa: kansan tulee itse hallita itseään; sitä eivät saa hallita toiset; sen tulee oman tahtonsa mukaisesti ratkaista kohtalonsa.
Jos nämä väitteet ottaa kirjaimellisesti, niin oleellisesti ne ovat todellisuudessa toteuttamattomat. Ei löydy kansaa, joka itse hoitaisi asioitaan, sillä kaikki kansat jakautuvat luokkiin. Riistäjät ja työläiset seisovat jyrkästi vastakkain. Näillä kahdella luokalla ei ole yhteisiä etuja ja siitä syystä ei niillä saata olla yhtenäistä, yhteistä tahtoa.
Kun me puhumme kansasta, pidämme me silmällä omistamattomia kansanjoukkoja erotukseksi omistavasta vähemmistöstä. Juuri tämän kansan, köyhän työkansan, proletaariluokan tulee itse hallita itseään. Kaikkialla on proletariaatilla enemmistö. Sen vuoksi ainoastaan sen etujen tulee olla ratkaisevina. Ainoastaan proletariaatin tulee hallita yhteiskuntaa. Porvarillisen vähemmistön etuja ei tarvitse ottaa lukuun.
Jos työväen joukot käsittävät selvästi, että heidän tulee käyttää valtiollista valtaansa sosialistisen luomistyön hyväksi, niin he työntävät sivuun kaiken yhteistoiminnan porvariston kanssa; pääoman eduista ei silloin saada olla puhettakaan. Tämä ei kylläkään ole muodollista kansanvaltaa, mutta todellisuudessa se on korkeinta, parhainta kansanvaltaa, työläisten kansanvaltaa, joka puolustaa joukkojen elinetuja. Se on järjestelmä, jota Marx nimitti proletariaatin diktatuuriksi, jota ennen nimitettiin kommunismiksi ja nyt nimitetään bolshevismiksi. Tätä järjestelmää toteutetaan suuressa mittakaavassa Venäjällä. Sen alkuna oli Parisin kommuni v. 1871. Se, mikä paraillaan tapahtuu Venäjällä, muistuttaa Parisin kommunia, mutta paljon täydellisemmässä muodossa. Työväen edustajain neuvostot kaupungeissa, talonpoikaisneuvostot maaseudulla ovat niitä aineksia, joista hallitus rakentuu. Kaupungin hallinnon asettavat kaupungin työväen neuvostot. Määrätyn teollisuudenalan tehtaitten työväen neuvostot valitsevat mainitun alan hallinnon koko maata varten. Aika ajottain kokoontuva neuvostojen edustajakokous määrittelee yleisen politiikan. Kutakin eri alaa: teollisuusalaa, elintarveasiaa, liikennettä, terveydenhoitoa, kansanvalistusta käsittelemään kokoontuvat erikoiset edustajakokoukset, joihin paikalliset neuvostot lähettävät erikoistuntija-jäsenensä tekemään selkoa kokemustensa tuloksista ja sopimaan yleisistä toimenpiteistä.
Tämän joustavan koneiston Venäjän kansa rakensi lähtien uuden yhteiskuntajärjestelmän luomisen tarpeellisuudesta. Tämä koneisto esiintyy proletariaatin diktatuurin elimenä, sillä porvaristo ei ota siihen minkäänlaista osaa. Porvaristoa ei ole syrjäytetty hallintoelimestä keinotekoisesti äänioikeuden riistämisellä. Sille ei yksinkertaisesti löydy sijaa tässä järjestössä. Asia on näet siten, että tämä hallituskoneisto, ollen samalla hallitus, nojaa ei ainoastaan ihmisiin, vaan myöskin työhön. Ken ei tee työtä, hän riistää itseltään mahdollisuuden vaikuttaa maan kohtaloihin. Entinen tehtaan johtaja taikka omistaja, joka on valmis jatkamaan työtään teknillisenä johtajana työväen neuvoston valvonnan alaisena, saattaa rinnan muitten työläisten kanssa hallita tehdasta. Vapaiden ammattien harjoittajat — lääkärit, opettajat, taiteilijat — muodostavat omia neuvostoja, jotka ratkaisevat heitä koskevat kysymykset. Kaikkien näitten neuvostojen jäsenet ovat kiinteässä yhteydessä joukkoihin, koska he aika ajoittain eroavat, uusien tullessa tilalle, jolla estetään uuden byrokratian muodostuminen. Tämä on täysin toteutettavissa, koska tehokkaan pyrkimyksen avulla oppia ja opettaa muita, tarvittavat kyvyt ja keinot lakkaavat olemasta määrättyjen henkilöjen yksinoikeutena.
Tarkastellessa tätä todellista kansan itsehallintoa, voidaan selvästi havaita, kuinka vähän kaikkein kansanvaltaisinkin parlamentti saattaa toteuttaa kansanvaltaa. Se voi muodostaa parlamenttaarikkojen hallituksen, jotka vaan näöltään näyttävät kaikkivoivilta, koska koko valtion hallinto on virkamieskunnan, byrokratian käsissä.
Huolimatta kansanvallan kukoistuksesta Ranskassa, Amerikassa ja Sveitsissä ovat joukot pääoman herruuden alaisia ja heitä riistetään samalla tavalla kuin monarkisissa maissa. Huolimatta yleisestä äänioikeudesta joukot ovat voimattomia, eivätkä voi muuttaa asemaansa. He joutuvat parlamenttihallituksen ja virkamieskunnan muodostaman keinotekoisen koneiston painostuksen alaiseksi. Ainoastaan aika ajottain, vaalien aikana, heillä saattaa olla jonkunlaista vaikutusta, mutta silloinkin vaaiipuheitten ja ohjelmien räikynän aikana heidän tahtonsa voi ilmetä ainoastaan puolittain. Ja vaikka valitut parlamenttimiehet vilpittömästi haluaisivatkin ottaa vaaria kansan tahdosta, niin he pian kuitenkin vajoavat parlamenttisuohon: puoluekuriin, kulissien takaisiin pyyteisiin, vehkeilyihin ia lörpöttelyyn. Mutta »parlamenttaarinen» hallitus, joka muodostuu puolueitten johtajista, muuttuu melkein riippumattomaksi kansan tahdosta. Tämä hallitus on vuorostaan voimaton valtion byrokratian lujaa järjestöä vastaan, joka suhtautuu väestöön vierasmaalaisten valloittajien tavoin. Parlamentin herruus on ammattipolitikoitsijain uskon symbooli, jotka pitkillä puheillaan tahtovat todistaa sen välttämättömyyden. He pelkäävät bolshevismia. Sen tulo uhkaa heidän olemassa oloaan. Silloin kuin pitkien puheitten asemasta tarvitaan käytännöllistä työtä, — silloin nämä ihmiset ovat todellakin tarpeettomia!
Mitä korkeammalle kohoavat vallankumouksen laineet, sitä useammin Saksan porvaristo ryhtyy vilkumaan liittovaltoihin päin odottaen sieltä puolustajia ja pelastajia proletariaattia vastaan. Toistaiseksi se vielä yrittelee pelotella työläisiä uhkauksilla, että liittolaiset lähettävät sotajoukkonsa »epäjärjestystä» tukahuttamaan. Mutta ellei tämä uhkaus pidätä joukkoja luokkataistelusta, niin voidaan olla vakuutettuja, että Saksan porvaristo itse kutsuu liittovaltojen sotajoukot.
Häntäänsä heilutellen se ylistää Wilsonia kansojen liiton aatteen taistelijana, ihmeellisenä sankarina, jonka kohtalo on määrännyt palauttamaan maan päälle oikeuden. Kautsky todistelee, että Amerikka sekaantui sotaan ei imperialistisissa tarkoituksissa, — ei suinkaan, vaan puhtaasti siveellisistä, ylevistä vaikuttimista, tuhotakseen ainoastaan saksalaisen militarismin. Nyt, jolloin tämä tarkotus on saavutettu, Wilson muka puoltaa Saksan tasavaltaa ja antaa onnen Saksan kansalle. Tällaisilla mielikuvitelluilla tulevaisuuden piirteillä he toivovat pidättävänsä joukot vallankumouksellisista esiintymisistä, vallankumouksellisesta itseavusta. Heidän politiikkaansa on aina sisältynyt epäluottamus omiin voimiin, apua on haettava sivulta päin. Nyt he toivovat jalomielisen Wilsonin pelastavan heidät voittojen juovuttamista liittolaiskenraaleista, jotka tahtovat ryöstää ja taloudellisesti tuhota Saksan.
Wilsonin ohjelma keskittyy seuraaviin yksinkertaisiin määritelmiin:
Wilsonin esittämä ohjelma oli suunnattu ennen kaikkea saksalaista imperialismia vastaan. Mahtavassa pyrkimyksessään kehittymään saksalainen imperialismi saattoi saavuttaa tarkotusperänsä ainoastaan siinä tapauksessa, että sen olisi onnistunut tuhota vanha mailman järjestys ja saavuttaa siirtomaiden ja mannermaan uudelleen jako. Saksa ei katsonut tarpeelliseksi salata sitä. Sen edustajat ilmoittivat avoimesti: »Mailmaa hallitsee voima. Voittaja määritteleee itse oikeuden. Voittoisa voima julistaa itsensä oikeudeksi».
Vanhan mailman voimat asettuivat päinvastoin historiallisen oikeuden pohjalle ja leimasivat, saksalaisen näkökannan häpeälliseksi, mitä julmemmaksi oikeuden pilkaksi. Ja liian useat sosialistisista kirjailijoista saksalaisen imperialismin arvostelussaan asettuivat samalle poroporvarilliselle näkökannalle, sen sijaan, että olisivat korostaneet kaikkinaisen imperialismin välttämättömyydellä johtuvan kapitalismista ja johtavan kaikissa maissa aivan samanlaisiin julmuuksiin. Saksan imperialismin rikos oli siinä, että se suoritti sen avoimesti ja häikäilemättä — ja siitä syystä räikeämmässä muodossa — mitä muut tekivät tekopyhien lauseparsien suojassa; ja sen vuoksi sitä oli rangaistava. Voittajiksi osottautuivat Englannin ja Amerikan vanhat voimat; he nimittivät itseään oikeudeksi ja rakentavat rauhaa tämän oikeuden perustuksille.
Nykyisin mailmaa hallitseva oikeus on englantilais-amerikkalaisen imperialismin kaikkivoipaisuus. Saksa oli ainoa Englannin ja Amerikan mailmanvaltiutta vakavasti uhkaava voima, sen vuoksi se oli sysättävä syrjään. Sen lausuu ilmi täysin selvässä muodossa Wilsonin ensimäinen määritelmä: ainoallekaan valtiolle ei ole sallittava kohota omin voimin ja uhata mailmansa vallitsevan järjestyksen perittyä oikeutta, toisin sanoen Englannin ja Amerikan mailmanvaltiutta.
Siinä tarkoituksessa Europpa palotellaan monilukuisiin, pieniin kansakuntiin, jotka ovat riippumattomia, avuttomia ja herkeämättä heikentävät toisiaan ikuisilla rajariidoilla, sillä jokainen porvarillinen hallitus pyrkii omistamaan mahdollisimman suuren alueen. Mutta Englanti & Amerika kieltää heitä käymästä keskenään sotaa ja solmiamasta toistensa kanssa eri sopimuksia, sen vuoksi, että tämä saattaisi johtaa suurempien valtioitten muodostumiseen. Niiden tulee muodostaa kansojen liitto, jonka johto tulee olemaan Englannin & Amerikan hallussa. Nämä viimemainitut tulevat ratkaisemaan kaikki riidanalaiset kysymykset ja tietenkin sillä tavalla, että se koko ajan kiihoittaa keskinäistä vihaa. Niillä ei ole oikeutta ylläpitää suurta, yleisen asevelvollisuuden perusteella muodostettua armeijaa, — vaan ainoastaan pienehköjä santarmikuntia ylläpitämään sisäistä järjestystä, toisin sanoen kuristamaan työväestöä.
Näin ollen selviää, että niin Wilsonin ohjelma kuin »kansojen liitto» ja »oikeuden mailmanherruus» ovat ainoastaan englantilais-amerikalaisen pääoman ideologisia verhoja, joka pääoma saa tästä lähtien kilpailijoitta riistää koko mailmaa. — Aasiaa, Afrikkaa ja itse Europpaa...
Mutta Wilsonin ohjelmalla on vielä toinenkin merkitys. Se oli alusta alkaen suunnattu ei ainoastaan saksalaista imperialismia, mutta myöskin sosialistista proletariaattia vastaan. Tunnuslause: »Oikeus voimaa vastaan» oli jo aikoja Amerikassa suosittu keino luokkataistelussa. Kun lakossa olevat työläiset järjestyneisyytensä avulla olivat jo voittamaisillaan, silloin kokoontui jokin porvarillinen komitea ja rupesi tutkimaan molempien puolien »oikeutta»; ja elleivät työläiset halunneet alistua sen päätökseen, niin heidät heitettiin vankilaan tai ammuttiin — oikeuden nimessä. Tuomarit kielsivät ottamasta osaa lakkoihin ja harjoittamasta agitatsionia, sen vuoksi, että lakot itsestään ovat yrityksiä asettaa voima oikeuden tilalle, — kapitalistien perinnöllisen riistämisoikeuden tilalle. Tämä tunnuslause laskettiin liikkeelle aina silloin kun oli väkivalloin tukahutettava Amerikan nouseva proletariaatti.
Sosialistiset työläiset tietävät ja lausuvat avoimesti, että ainoastaan taistelun kautta, oman voiman luomisen kautta, riistäjien väkivaltaisen tuhoamisen kautta he voivat valloittaa itselleen vapauden, hävittää kapitalismin ja saattaa käytäntöön sosialistisen järjestelmän. Meidän oppimme, marxilaisuus, vahvistaa teoreettisesti näitten pyrkimyksien oikeuden. Mutta Wilsonin ohjelma on ristiriidassa tämän opin ja näitten tehtävien kanssa. Se kuuluu: niin eri kansat kuin jokainen eri luokka on estettävä pyrkimästä nousemaan omin voimin ja valloittamasta mailmaa. Jos taas jokin luokka kuitenkin tekee vastaavan yrityksen, niin sen musertaa koko voimallaan voittoisa englantiiais-amerikkalainen imperialismi. Ja se suoritetaan oikeuden nimessä. Sellainen sisällys on Wilsonin ohjelmalla.
Mutta liittovaltoja uhkaa isku sisältä päin. Kaikissa liittovaltojen maissa kuohuu työläisten keskuudessa. Liittolaishallitusten esiintyminen Europan vallankumousta vastaan vain lisää tätä kuohuntaa. Sen seurauksena tulee olemaan mailman vallankumouksen laajentuminen.
Nelivuotinen mailmansota on perinpohjin mullistanut mailman olemuksen. Ympärillämme on uusi mailma. Mutta vain harvat ovat selvittäneet itselleen kaiken sen, mikä on muuttunut.
Köyhälistön inailmanvallankunious on alkanut. Sen näkee ja tietää jokainen. Porvaristo näkee ja aavistaa sen kauhulla. Se koittaa vielä pelastaa mitä pelastettavissa on ja yrittää kaikin voimin ylläpitää vanhaa valtaansa tai sen uudelleen pystyttää. Köyhälistön etujoukot ovat innokkain mielin käyneet taisteluun ja työväen suuret joukot alkavat liikehtiä vielä tarkoin näkemättä, mutta vaistomaisesti tuntien, että sen aika nyt lähestyy. Työväen vallankumous on käynnissä ja tulee se etenemään. Mutta ne olot, joissa se tapahtuu, ovat uudet ja aivan toiset kuin ennen sotaa olleet. Useiden vanhain sosialidemokratien vika on siinä, että he yhä vielä uskovat elävänsä vanhassa maailmassa eivätkä sen takia näe, kuinka taistelun edellytykset nyt ovat tuiki toiset, kuin mitä he olivat kuvitelleet. He pysyvät kiini vanhoissa tunnussanoissa ja vanhassa ohjelmassa sekä kehuen pysyneensä sinä, mitä ovat aina olleet, johtavat työväkeä harhateille. On siis tarpeen tyystin tarkastella sitä uutta mailmaa, jossa proletaarinen vallankumous tulee tapahtumaan.
Mailmansota on tehnyt mailman kansainväliseksi — siinä sen ensimäinen suuri vaikutus.
Kapitalismi toi kansallisvaltiot, porvariston suuret valtiolliset yhtymät, jotka terävästi erkanivat toisistaan, mutta joiden sisällä kansan luonteen, tapojen, käsitysten ja oikeussuhteiden vastakkaisuudet ja eroavaisuudet yhä enemmän selvisivät. Jokainen valtio oli itsenäinen, suvereeni kaikkiin muihin nähden; mikään niistä ei suvainnut toisten sekaantuvan sisäisiin oloihinsa; jokainen teki sopimuksia ja liittoja oman päänsä mukaan. Porvariston asestettuina taistelujärjcstönä olivat ne toistensa rinnalla ja toisiaan vastaan sekä valvoivat sodissa vastakkaisia etujaan. Seuraus oli, että kaikki laajemmat suhteet ihmisten kesken pysyttelivät valtioiden rajoissa. Lainsäädäntö oli valtion sisäinen asia. Luokkataistelua käytiin kansallisella perustalla asianomaisen maan porvariston ja proletariaatin taisteluna. Sivuvaikuttimia rajuin ulkopuolelta esiintyi kylläkin: kansainvälisissä kongresseissa neuvoteltiin ja hyväksyttiin päätöslauselmia; mutta se tapahtui varsinaisen työn ohella. Joka puolue oli täysvaltainen, suvereeni omassa maassaan; joka työväenluokan oli, niin sanottiin, selvittävä omasta porvaristostaan.
Imperialismi loi sitten valtioliitot, jotka lopuksi kiteytyivät kahdeksi vastakkaiseksi yhtymäksi. Sodassa murskaantui toinen näistä. Voittajalla ei enään ole vastustajaa. Voitetut ovat osaksi pirstoutuneet pienemmiksi kansoiksi, jotka hädässään pyrkivät voittajan turviin. Puolueettomaan on mukauduttava tämän tahtoon. Ja tämä yhtymä laajenee kansainliitoksi. Wilsonin liitto on vain voittoisan Ententen laajeneminen siten, että siihen kootaan puolueettomia ja voitettujen valtioiden jätteitä.
Tässä kansainliitossa ei ole paljoa jälellä vanhain valtioiden entisestä täysvaltaisuudesta ja riippumattomuudesta. Eivät johtomaatkaan, Englanti ja Amerikka, ole enää riippumattomia sisäpolitiikassaan. Lainat ja sotahankinnat ovat siihen painaneet syviä jälkiä. Ja vielä paljoa suuremmassa määrin ovat Ranska ja Italia niistä riippuvat. Sisäpolitiikkaansa eivät ne enää voi muokata mielensä mukaan. Ja vielä enemmän koskee tämä heikompia ja voitettuja maita. Englanti, Amerikka, Japani voivat vielä ylläpitää voimakasta, autonomista asemaa, siksi että ovat voittajia, mailman hallitsijoita. Ne voivat jopa alkaa sodankin keskenään. Mutta kaikki muut ovat vain näennäisesti itsenäisiä valtioita. Kun kansainliitto teoreettisesti toteaa sen, mikä jo on käytäntönä, eivät ne saa tehdä liittoja keskenään eivätkä pitää vakinaisia armeijoja. Johtava valta tulee myös tarkoin valvomaan, että ne sisäisissäkin asioissaan käyttäytyvät niin kuin sen mielestä on tarpeellista.
Valtioitten tarkka eristys on kadonnut, mutta sitä terävämpänä ammottaa kuilu proletariaatin ja sen riistäjien välillä. Kansainvälisenä on kaikkien maiden porvaristo yhtynyt kaikkien maiden köyhälistöä vastaan. Ei vain teoreettisesti, sympatian muodossa, vaan käytännössä, tekona. V. 1871 pidättyi Bismarck vielä Kommunin ja Versaillesin välisestä taistelusta, ja tuki viimemainittua vain epäsuoraan ja moraalisesti. V. 1918 viedään Ententen armeijoja Venäjälle sinne pystyttämään porvariston, kenraalien, aatelin ja kasakanpampun valtaa. Ei se ole Englannin ja Ranskan sotaa Venäjää vastaan, vaan porvariston sotaa vallankumouksellista proletariaattia, pääoman sotaa sosialismia vastaan.
Se joka vain näkee oman maan olot, siltä jää tärkeimmät puolet huomioonottamatta. Saksalaisten proletaarien on ajateltava, että kaukana Ukrainan lakeuksilla ratkaistaan Saksankin sosialismin kohtalo, niinkuin Neuvostotasavalta on riippuva heidän omasta taistelustaan Berlinin ja Hampurin kaduilla. Kaikkien maiden proletariaatti muodostaa yhden joukon, yhden ainoan armeijan, ja jos se ei sitä ymmärrä eikä ryhdy aktiiviseen taisteluun, niin se pala palalta murskataan yhteenkuuluvana, mutta hajallisena armeijana. Mitään ei Saksan proletariaatti voi voittaa, jos se eristäytyy siitä pelosta, että ottamalla vastaan Venäjän vallankumouksellisilta apua herättäisi entente-porvariston vihan. Siinä tapauksessa se, niin pian kuin tahtoisi itse itsensä vapauttaa, joutuukin eristettynä hyökkäyksen alaiseksi. Sen täytyy ymmärtää, että nyt on vain yksi taistelurintama mailmassa: pääoma työväkeä vastaan. Saksan työväki on jo, tahtoipa tai ei, samalla rintamalla Venäjän kansan kanssa ja taistelullaan tukee se tovereitaan kaikkialla Venäjällä, jossa ne jo ovat vapauttaneet itsensä, Skotlannissa, Amerikassa, Ranskassa, jossa ne vasta alkavat tehdä nousua.
Pääoman internatsionaalea, Wilsonin kansainliittoa vastassa on Työn Internatsionaale, kommunismi, joka kokoaa voimiaan ja kasvaa mittaa.
Mailman sota on autioinut mailman ja sortanut sen syvään köyhyyteen, kaaokseen. — Se on sen toinen suuri vaikutus.
Neljä pitkää vuotta ovat kaikki tuotantovoimat olleet sodan palveluksessa. Se merkitsee, että kaikki raaka-aineet, koneet, liikennevälineet ja koko inhimillinen työvoima on tuhlattu tuottamattomasti. Ne on käytetty tuhoamiseen, vihollisen maahan lyömiseen, ei luomiseen. Seurauksena täytyy olla kaiken sen ehdoton puuttuminen, jota yhteiskunta tarvitsee edelleen elääkseen. Tämän jatkuminen kokonaista neljä vuotta on ollut mahdollinen vain sen kautta, että näinä vuosina kansan joukkojen elintaso on poljettu alimpaan mahdolliseen: mitä sotaa varten tuotettiin, se riistettiin heidän elinvälttämättömyyksistään. Mutta tämä oli vain osa sotatuhlauksesta. Lisäksi tulee kaikkien tuotanto- ja liikennevälineiden tuhlaaminen. Jatkuvan uudistustyön sijaan ne kulutettiin loppuun. Niin onkin nyt sodan päättyessä taloudellinen elämä täydelleen järkytetty: puuttuu tuotannonvälineitä, raaka-aineita, työvoimia, sillä ihmiset ovat pitkien puutteen aikain ruumiillisesti uuvuttamat. Voidaan kyllä väittää, että pääoma ainakin on lisääntynyt ja keskittynyt äärettömässä määrässä. Mutta tämä pääoma on etupäässä paperia, ei tuottavaa pääomaa. Se on tehtaitten omistusta, jotka eivät voi nyt heti jatkaa tuotantoaan; se on ennen kaikkea valtiovelkaa, siis jättiläiskorkoja, joita kapitalistit vaalivat proletariaatilta, pikkuporvareilta ja talonpojilta verojen muodossa. Pääoman lisäys edellyttää tuotteitten jakoa — joka jako tapahtuu mitä julkeimman vääryyden merkeissä — mutta se ei kohota tuotantoa. Suurten rikastuminen merkitsee sitä, että vampyyrit, verenimijät, yhä vielä lisäävät yleista köyhtymistä, omaan laskuunsa takavarikoiden suurimman osan varastoista. Puhtaasti taloudellisestikin katsoen on mailma jo äärettömän vararikon, aution erämaan, taloudellisen kaaoksen edessä.
Tämä koskee enemmän tai vähemmän kaikkia maita; joitakin, kuten Japania ja Amerikkaa vähimmän, mutta enimmän keski-Europpaa. kuten oli laita Venäjälläkin. Saksa on enemmän »kuin Englanti kuluttanut loppuun taloudellisia apuneuvojaan viimeistä pisaraa myöten ennen sotaa. Kuinka toisin olisikaan, jos se olisi tehnyt vallankumouksen jo niihin aikoihin kuin Venäjäkin! Ja voitettuna kiskotaan siltä nyt sen omaisuuden viimeiset jätteet. Sen viholliset tahtovat milli» hinnalla tahansa estää <en koskaan nousemasta pääomavaltana. Englannin ministerien puheitten jälkeen ei enää voi epäillä, että se tulee perinpohjin nyljetyksi. Kullan, jolla olisi ulkomailta voitu jotain ostaa ja saada tuotanto käyntiin, on jo voittaja ottanut. Ulkomailta raaka-aine-varastoista on se eristetty; vieraat markkinat ovat siltä suljetut; tärkeimmät rauta- ja hiilialueet, Lothringi, Saar-alue, Schlesia Mitä erotetaan; liikennevälineistä ja koneista on tuntuva osa luovutettava. Siis kapitalistisen tuotannon elvyttämisen välineet puuttuvat. Pääoma ei voi antaa tähänastisille työorjilleen elantoa — hirvittävä työttömyys irvistää. Sillä pääoma on itsekin olematon. Saksan, valtava teollinen kehitys viime puolen vuosisadan aikana on äkkiä katkaistu. Se on tämän sodan kautta — niinkuin kerran ennen 30-vuotisessa sodassa — heitetty takasin taloudellisen kehityksen alimmalle asteelle. Kuten koko keski-Eu-ropan on sen alettava maatalouden alkeellisemmalta asteelta ja kuluu vuosikymmeniä, ennenkuin se siitä nousee korkeampaan kehitykseen. Sellaiset ovat näköalat, jos porvarillinen tuotanto vielä pysyy, s.o. jos valtiovalta jää porvariston käsiin.
Ja vielä huonommatkin ovat lähimmän ajan toiveet. Elintarpeita ja liikennevälineitä niiden jakamiseksi on niin vähän, että vain voimakkaan hallituksen tarkkojen ohjeiden mitä ankarin noudattaminen voi juuri ja juuri hengen säilyttää. Niin kauan kuin Ebertin hallitus, joka tahtoo pysyä sovussa kummankin luokan kanssa, on satulassa, kulkee kehitys yhä vain romahdusta kohti. Voimakas voi olla vain luokkahallitus: joko avoin porvarihallitus, jolla on käytettävänään niin suuria voimakeinoja, että se voi määritellä köyhälistölle nälkäraja-annokset ja armotta pitää sen kurissa — kuten oli laita sodan aikana — tai todella proletaarinen hallitus, joka armotta käy käsiksi porvarien varastoihin ja etuoikeuksiin sekä varaa köyhälistölle ja jakaa sille rehellisesti kaikki mitä on tai luoda voidaan.
Kapitalismilla ei ole enää mitä antaa proletariaatille, hätä ajaa tämän sosialismiin.
Ennen sotaa saattoi pääoma tarjota työväelle jotain: joskaan ei varmaa, niin kuitenkin jokseenkin rauhallisen, niukan elannon. Tähän verrattuna näytti siltä kuin vallankumouksen epävarma sekamelska häiritsisi ja lamauttaisi korkealle kehittyneen tuotannon säännöllisen kulun. Siksi ei köyhälistön joukko uskaltanut lähteä kumoukseen: se koetti tyytyä ja tuudittautua harhaluuloon, että asiat näin tulisivatkin jatkumaan. Sosialismi näytti hyppäykseltä tyhjyyteen, kaaokseen.
Nyt on mailma kaaoksessa, tyhjyydessä. Kapitalismi ei enää voi antaa tyyntä olemassaoloa, rauhallista työtä. Kansan on valittava: joko jättää mailman johto yhä niihin kelvottomiin käsiin, joiden syytä tämä sota on, porvariston byrokratian, ebertiläisten käsiin; sekä tuhoutua näiden pelastaissa riistojärjestelmänsä — tai ottaa ohjat omiin käsiinsä ja itse ryhtyä tuotantoa järjestämään. Edellisessä tapauksessa lähtee tuotanto vain raskaasti liikkeelle, kun pääoman puute ja voitonpyyntö ehkäisee sitä, ja tulos on palveleva pääoman uudestimuodostumista. Toisessa tapauksessa tuotanto pannaan tarmolla käyntiin koko työtä tekevän kansan itsepelastuksena. Näiden kahden välisen vaalin ratkaisee pakko. Ei selkeän käsityksen eikä teoreettisen arvion, vaan välittömän hädän vaikutuksesta täytyy työväen toteuttaa sosialismi.
Ebert tai joku muu on sanonut, että hädän aika ei ole omiaan teoriojen toteuttamista varten. Sosialismi oli näille ihmisille pelkkä abstraktinen teoria, eikä työväelle välttämätön elämän käytäntö. Kuten niin monet unelmoivat he ihannekapitalismia, jonka vallitessa ymmärtävä sosialidemokratinen parlamentin enemmistö toteuttaisi rauhallisen mullistuksen keskellä tuotannon yltäkylläisyyttä. Mutta todellisuus on toisenlainen: sosialismin täytyy tulla hirvittävästä hädästä pelastajana, joukkojen ainoana mahdollisuutena välttää täydellinen tuho. Ja se on oleva pelastaja. Ilman proletaarista vallankumousta olisi vararikkoinen Venäjä jo tykkänään nälkään sortunut. Sosialismin ensimäiset yritykset pelastivat kansan yli pahimman ajan ja huolimatta ulkoa- ja sisääpäin tulleista hyökkäyksistä, jotka mitä vakavimmin ovat uhanneet elintarpeitten saantia, taistelee se edelleen. Myös Saksassa ja keski-Europan maissa tulee sosialismi ankarille tuotannon ja jaon järjestelyineen pelastamaan joukot yli pahimman ajan ja samalla laskemaan uuden tuotantotavan perusteet, uuden vapauden idun.
Marx sanoi v. 1847 proletaareille: Teillä ei ole muuta menetettävää kuin kahleenne. Kymmenkunta vuotta sitten sanoivat marxilaisuuden vastustajat: työläisillä on nyt sellaista, mitä se ei tahdo menettää; siis ei vallankumousta! Ja tosiaankin, niin kauan kuin työläiset toimeentulon aikana tunsivat tai luulivat, että heillä oh jotain menetettävää, eivät he kuunnelleet Marxia. Hänen sanansa haihtuivat unhoon. Mutta nyt ne jälleen osottautuvat totuudeksi. Kaikki mitä kapitalismi voi antaa, totta ja näennäistä, on taas menetetty. Ei ole työväellä mitään menetettävää. Kaikesta puhdistettuina, alastomana ovat he erämaassa — tulevaisuuden porttien edessä. Mutta heillä on mailma voitettavanaan.
[1] Ks. Anton Pannekoek, »Työväenliikkeen menettelytavasta». MIA huom.
[2] Ks. Anton Pannekoek, »Joukkoliike ja vallankumous». MIA huom.
[3] Ks. Vladimir Lenin, »Valtio ja vallankumous». MIA huom.