Kun neuvostovallankumouksen alkuaikoina porvarillisen maailman syytökset koskivat meidän julmuuksiamme ja verenhimoisuuttamme, niin on viime aikoina, kun edellämainittu peruste paljon käytännön vaikutuksesta on käynyt tylsäksi ja kadottanut voimansa, alettu meitä pääasiallisesti syyttää maan taloudellisen elämän rappiolle saattamisesta. Nykyisen tehtävänsä mukaisesti Kautsky kääntää vale-marxilaisuuden kielelle kaikki porvarilliset syytökset siitä, että bolsheviikit ovat saattaneet häviöön koko Venäjän teollisuus-elämän; bolsheviikit ovat ryhtyneet sosialisoimiseen ilman mitään suunnitelmaa, ovat sosialisoineet sellaista, mikä vielä ei ole ollut siihen kypsää, ja että Venäjän työväki ei vielä yleensä ole sillä kannalla, että se kykenisi johtamaan teollisuutta j. n. e. j. n. e.
Samalla kuin Kautsky näitä syytöksiä toistelee ja yhdistelee, samalla hän ahdasälyisen itsepintaisesti on vaiti taloudellisen rappiotilamme todellisista syistä: imperialistisesta teurastuksesta, kansalaissodasta ja saarrosta.
Olemassaolonsa ensi kuukausista asti on Neuvosto-Venäjä ollut vailla hiiltä, naftaa, metalleja ja puuvillaa. Valkokaartilaisten avulla eristivät ensin itävaltalais-saksalaiset sitten entente-imperialistit Neuvosto-Venäjän Donetsin kivihiili- ja metalliseudusta, Kaukaasian naftalähteistä, Turkestanin puuvillasta, Uraalin rikkaista metallikaivoksista, Siperian vilja- ja lihavarastoista. Donetsin seutu tuotti teollisuudellemme tavallisesti 94 % kaikista kivihiilitarpeista ja 74 % kaikesta raudasta. Uraali tuotti loput 24 % metallia ja 4 % kivihiiltä. Nämä molemmat seudut joutuivat kansalaissodan aikana pois käsistämme. Me menetimme sitäpaitsi puolimiljaardia puutaa kivihiiltä, mikä ulkomailta tavallisesti tuotettiin. Samalla me jäimme ilman naftaa: kaikki kaivokset, viimeistä myöten, siirtyivät vihollisen käsiin. Täytyy todellakin olla vaskinen otsa sillä, joka näiden tosiasioiden edessä voi puhua »ennenaikaisen», »barbaarisen» sosialisoimisen tuhoavasta vaikutuksesta teollisuuteen, joka on vailla poltto- ja raaka-ainetta. Kuuluuko tehdas kapitalistiselle renkaalle, tai työläisvaltiolle — yhdentekevää, sen piipusta ei kohoa savua ilman kivihiiltä tai naftaa. Tämän suhteen voisimme yhtä ja toista saada tietää vaikkapa Itävallasta, muuten myös itse Saksastakin. Kutomatehdas, jotka johdettiin Kautskyn kaikkein paraitten neuvojen mukaan — jos oletetaan, että Kautskyn neuvojen mukaan yleensä voi mitään johtaa, paitsi omaa mustepulloa — ei tuota kangasta, ellei sille hankita puuvillaa. Mehän menetimme yhtaikaa niin turkestanilaisen, kuin amerikkalaisen puuvillan saannin. Sitäpaitsi, kuten jo sanottiin, meillä ei ole lämmitys-ainetta.
Tietysti, saarto ja kansalaissota ovat Venäjän köyhälistön vallankaappauksen tuloksia. Mutta tämä ei lainkaan merkitse sitä, että anglo-amerikalais-ranskalaisen saarron ja Koltshakin ja Denikinin ryöstöretkien tuottamat jättiläismäiset hävitykset olisivat luettavat myöskin Neuvosto-järjestelmän kelpaamattomuuden syyksi.
Vallankumouksen edellä käynyt imperialistinen sota kaikkinielevine materiaalis-teknillisine vaatimuksineen oli meidän nuorelle teollisuudellemme paljon raskaampi, kuin mahtavimpien kapitalististen maiden teollisuudelle. Erikoisen kovasti kärsi liikenne. Rautateiden käyttö tavattomasti lisääntyi, niiden kuluminen tavattomasti kasvoi, samalla kun korjaus oli supistettu mitä pienimpään määrään. Polttoainepula joudutti välttämättömän tilinteon hetken tuloa. Donetsin ja ulkomaalaisen hiilen ja Kaukaasian naftan yhfaikainen häviäminen pakoitti kuljetusalalla siirtymään halkojen polttamiseen. Mutta kun todelliset halkovarat eivät olleet lainkaan suunnitellut tähän tarkoitukseen, niin täytyi lämmittää vetureita tuoreeltaan hakatuilla haloilla, mikä vaikutti ylen vahingollisesti veturien koneistoihin, jotka jo ilmankin olivat kuluneita. Me näemme niin muodoin, että liikenteen rappiotilan pääsyyt olivat olemassa jo ennen vuoden 1917:n marraskuuta .... Mutta myöskin ne syyt, jotka välillisesti tai välittömästi ovat yhteydessä marraskuun vallankumouksen kanssa, kuuluvat vallankumouksen poliittisten seurausten joukkoon, mutta eivät missään tapauksessa koske sosialistisia talousmenetelmiä.
Poliittisten järistysten vaikutus ei tietystikään rajoittunut vain polttoaine- ja kuljetuskysymyksiin. Kun koko maailman teollisuus viime vuosikymmenten aikana muuttui yhä enemmän yhtenäiseksi organismiksi, niin sitä välittömämmin oli näin laita kansallisen teollisuuden alalla. Mutta sota ja vallankumous ovat paloitelleet Venäjän teollisuuden kaikilla eri suunnilla. Puolan ja Itämerenmaakuntain ja sittemmin Pietarin teollisuuden rappeutuminen alkoi jo tsaarin aikana, jatkui Kerenskin hallitessa, leviten yhä laajemmalle. Loppumattomat evakuoimiset, jotka tapahtuivat yhfaikaa teollisuuden rappeutumisen kanssa, merkitsivät myöskin kuljetuslaitosten rappeutumista. Kansalaissodan aikana, kun rintamat nopeasti liikkuivat, saivat evakuoimiset yhä kuumeisemman ja siitä syystä yhä tuhoisamman luonteen. Kumpainenkin puoli ryhtyi, jättäessään jonkun teollisuuskeskuksen, kaikkiin toimenpiteisiin tehdäkseen siellä olevat teollisuuslaitokset viholliselle kelpaamattomiksi: kuljetettiin pois kaikki koneet tai ainakin niiden hienoimmat osat yhdessä teknikkojen ja parhaiden työläisten kanssa. Evakuoimista seurasi takaisin evakuoiminen, joka usein täydensi hävityksen niinhyvin kuljetettaviin tavaroihin kuin rautateihinkin nähden. Muutamat tärkeimmistä teollisuusalueista — etenkin Uraalissa ja Ukrainassa — siirtyivät monta kertaa kädestä käteen.
Tähän on lisättävä, että samaan aikaan, kun teknillisten välineiden rappeutuminen tapahtui mitä suurimmassa mittakaavassa, salpautui kokonaan se koneiden virtaus ulkomailta, mikä ennen oli näytellyt niin suurta osaa teollisuudessamme.
Mutta eivät ainoastaan tuotannon kuolleet välineet: rakennukset, koneet, rautatiet, poltto- ja raaka-aineet joutuneet sodan ja vallankumouksen yhdistyneiden iskujen ruhjottaviksi — yhtä paljon, ehkäpä vielä enemmänkin on kärsinyt teollisuuden päätekijä, sen elävä, luova voima: proletariaatti. Proletariaatti suoritti marraskuun kumouksen, rakensi neuvostolaitoksen, puolusti sitä ja kävi taukoamatonta sotaa valkokaartilaisia vastaan. Ammattityöläiset olivat yleensä myöskin vallankumouksellisessa suhteessa etumaisia. Kansalaissota riisti kymmeniä tuhansia parhaita työläisiä pitkiksi ajoiksi pois tuottavasta työstä, nielaisi monia tuhansia heistä ainaiseksi. Sosialistisen vallankumouksen uhrien pääkuorma on langennut parhaiden työläisten ja siis myöskin teollisuuden niskoille.
Neuvostovallan koko huomio oli sen olemassaolon 21⁄2 ensimäisenä vuotena kokonaan suuntautunut sotilaalliseen puolustukseen: parhaat voimat ja varat annettiin rintamalle.
Luokkataistelu yleensä tuottaa iskuja teollisuudelle. Siitä ovat jo kauan ennen Kautskya sitä syyttäneet kaikki yhteiskunnallisen sopusoinnun filosoofit. Pelkkien lakkojenkin aikana työläiset vain kuluttavat, mutta eivät mitään tuota. Sitä raskaampia iskuja tuottaa teollisuudelle luokkataistelu raskaimmassa muodossaan, aseellisena sotana. Mutta selvää on, ettei kansalaissotaa voida pitää sosialistisena talousmenetelmänä.
Edellämainitut syyt riittävät kyllin selittämään Neuvosto-Venäjän vaikean taloudellisen tilan. Ei polttoainetta, ei metalleja, ei puuvillaa, kulkulaitos hävitettynä, teknilliset työvälineet hävinneet, elävä työvoima hajaantuneena ympäri koko maan ja suurelta osaltaan sortuneena kansalaissodan rintamille, — tarvitseeko vielä etsiä lisää syitä teollisuutemme rappeutuneisuuteen? Päinvastoin: kukin noista syistä jo yksinään riittäisi aiheuttamaan kysymyksen: miten voi tällaisten olosuhteiden vallitessa yleensä enää olla olemassa minkäänlaista tehdas- ja tuotantotyötä?
Ja kuitenkin sitä on olemassa — etupäässä sotateollisuutena, joka nykyisin elää muiden teollisuushaarojen kustannuksella. Neuvostovallan oli pakko luoda se, kuten armeijansakin, esiin raunioista. Sotateollisuus on tehnyt ja tekee yhä tehtävänsä; punaisella armeijalla on vaatteita, jalkineita, kivääreitä, konekiväärejä, tykkejä, patrooneja, lentokoneita ja yleensä kaikkea, mitä se tarvitsee.
Tuskin ennätti — Koltshakin, Judenitshin, ja Denikinin muserrettua — valonsäde pilkistää, kun kävimme käsiksi talouselämän järjestämiseen sen kaikessa laajuudessa. Ja jo kolmen, neljän jäntevän työkuukauden kuluttua osottautui selvästi, että Neuvostovallalla on tavattoman kiinteän yhteytensä vuoksi kansajoukkoihin, valtiokoneistonsa taipuvaisuuden ja kumouksellisen alotekykynsä vuoksi käytettävinään sellaisia lähteitä ja menettelytapoja talouselämänsä uudistamiseksi, ettei niiden vertaisia ole ollut eikä ole kenelläkään toisella valtiolla.
Kuitenkin, eteemme kohoutui samalla aivan uusia kysymyksiä ja vaikeuksia työn järjestämisen alalla. Sosialistisella teorialla ei ollut eikä voinutkaan olla varattuna mitään valmiita vastauksia niihin kysymyksiin. Ratkaisut täytyi löytää kokemuksen kautta ja kokemukseen perustuen täytyi ne tarkistaa. Kautskylaisuus on Neuvostovallan ratkaistavana olevien jättiläismäisten talouskysymysten suhteen jäänyt jälelle kokonaisen historiallisen ajanjakson. Menshevismin muodossa on se alituiseen tiellä ja asettaa talouselämämme rakennustyötä koskevia käytännöllisiä toimenpiteitämme vastaan aitoporvarillisia ennakkoluuloja ja älyllis-byrokraattisia epäilyksiä.
Johtaaksemme lukijan työn järjestämistä koskevien kysymysten ytimeen esitämme tässä selostuksen, jonka tämän kirjan tekijä esitti Venäjän ammattiliittojen Ulissa kongressissa. Kysymyksen täydemmän valaisemisen vuoksi on edellämainitun puheen tekstiin liitetty pitempiä otteita tekijän puheista Kansantalousneuvostojen Yleisvenäläisessä kokouksessa ja Kommunistisen Puolueen IX:ssä kokouksessa.
Toverit! Kansalaissota käy kohden loppuaan. Länsirintamalla jää asema epämääräiseksi. Voi olla, että Puolan porvaristo antaa haasteen kohtalolleen .... Mutta siinä tapauksessa — me sitä emme etsi — ei sota enää meille tule olemaan tuona kaikennielevänä voimainponnistuksena, jota taistelu neljällä yhfaikaisella rintamalla vaatii. Sodan kamala paine käy heikommaksi. Taloudelliset tarpeet ja tehtävät astuvat yhä enemmän etualalle. Historia asettaa meidät kasvotusten päätehtävämme eteen — työn järjestämisen eteen uusille yhteiskunnallisille perusteille. Työn järjestäminen on oleellisesti uuden yhteiskunnan järjestämistä: jokainen historiallinen yhteiskunta on perusteiltaan työjärjestö. Jos jokainen edellinen yhteiskunta oli työn järjestämistä vähemmistön eduksi, jolloin tämä vähemmistö järjesti valtiollisen pakoituksensa työntekijöiden enemmistön sortamiseksi, niin teemme me ensi kerran historian aikana yrityksen järjestää työtä itse tuon työskentelevän enemmistön eduksi. Tämä kuitenkaan ei sulje pois pakon ainesta enemmän sen lievissä kuin voimakkaammissakaan muodoissa. Velvoituksen, hallinnollisen pakon aines ei ainoastaan ole lähtemättä pois historian näyttämöltä, vaan se näyttelee vielä melkoisen ajan kuluessa erinomaisen tärkeää osaa.
Yleisen säännön mukaan ihminen pyrkii vetäytymään pois työstä. Rakkaus työhön ei ole mikään synnynnäinen ominaisuus: se saadaan syntymään vain taloudellisen pakon ja yhteiskunnallisen kasvatuksen kautta. Täytyy sanoa, että ihminen on sangen laiska elukka. Tähän ominaisuuteen perustuu suurelta osaltaan inhimillinen edistys, sillä ellei ihminen pyrkisi säästäväisesti käyttämään voimiaan, mahdollisimman pienellä voimankäytöllä saamaan mahdollisimman paljon tuotteita, niin ei meillä olisi mitään tekniikan ja yhteiskunnallisen kultuurin kehitystä. Tältä kannalta katsoen on siis laiskuus kehitystä edistävä voima. Vanha italialainen marxisti Antonio Labriola kuvailikin tulevaisuuden ihmistä »onnelliseksi ja nerokkaaksi laiskuriksi». Tästä ei kuitenkaan tule vetää sitä johtopäätöstä, että Puolueen ja Ammattiliittojen tulisi sitä agitatsioonissaan saarnata siveellisenä velvollisuutena. Ei, ei! Meillä on jo sitä ilmankin liiaksi. Yhteiskunnallisen järjestön tehtävä on siinä, että se ohjaa tämän »laiskuuden» määrättyihin rajoihin, saattaa sen kurinalaiseksi, kannustaa ihmistä niillä tavoilla ja keinoilla, jotka hän itse on keksinyt.
Talouden avain on työvoima — kvalifisoitu, alkeis-opetuksen saanut, puol'oppinut, oppimaton eli sekatyötä tekevä. Suunnitella keinot sen luetteloimiseksi, mobilisoimiseksi, jakamiseksi ja tuottavaan työhön käyttämiseksi — tämä juuri on talous-uudistukseen kuuluvien kysymysten käytännöllinen ratkaisu. Se on kysymys koko aikakaudeksi, mitä suurenmoisin tehtävä. Sen vaikeutta lisää se seikka, että työn siirtämisen sosialistiselle pohjalle täytyy tapahtua kuulumattoman köyhtymisen, kauhistuttavan kurjistumisen vallitessa.
Jota enemmän konelaitoksemme kuluvat, jota kelpaa-mattomammaksi rautatielaitoksemme käyvät, jota pienemmät toiveemme ovat saada lähimmässä tulevaisuudessa edes jonkin verran merkittävissä määrin koneita ulkomailta, sitä suuremman merkityksen saa kysymys elävän työvoiman käyttämisestä. Voidaan sanoa, että onhan sitä sangen paljon olemassa. Mutta miten päästä sen luo? Miten saada se työhön? Miten saada se tuotannollisesti järjestetyksi? Jo ratavallien lumesta puhdistaminen tuotti meille suuria vaikeuksia. Ratkaista sellaiset vaikeudet työvoimain tuottamisen kautta työmarkkinoilta on rahan nykyisen pienen ostokyvyn ja teollisuustuotteiden täydellisen puutteen vuoksi aivan mahdotonta. Polttoainepulaa ei edes osittainkaan voida poistaa, ellei panna ennenkuulumattoman suurta ihmistyövoimaa halko-, turve- ja kivihiilitöihin. Kansalaissota on hävittänyt ratavalleja, siltoja ja asemarakennuksia. Vaaditaan kymmeniä tuhansia työskenteleviä käsiä, jotta kaikki jälleen saataisiin kuntoon. Voidaksemme järjestää polttopuu- ja turvehankintaa suuremmassa mittakaavassa, tarvitaan asuntoja työläisille, vaikkapa vain tilapäisiä parakkeja. Tästä seuraa, että täytyy saada melkoinen määrä väkeä rakennustöihin. Uittoa varten tarvitaan niinikään lukemattomia työvoimia j. n. e., j. n. e.
Kapitalistinen teollisuus sai suuren määrän lisävoimia talonpoikain sivutyön muodossa. Maan puutetta kärsivät kylät lähettivät aina liian työvoimansa markkinoille. Valtio pakoitti sitä tähän vaatimalla veroja. Markkinat tarjosivat talonpojalle tavaraa. Nykyisin tätä kaikkea ei ole. Kylät ovat saaneet enemmän maata, maanviljelyskoneita ei ole riittävästi, maa tarvitsee työvoimaa, teollisuudella ei ole maaseudulle nykyisin juuri mitään annettavaa, eikä markkinoilla ole mitään suurta vetovoimaa työvoimiin nähden.
Ja kuitenkin ovat työvoimat kipeämmin tarpeellisia kuin koskaan ennen. Ei ainoastaan työläisen, vaan myös talonpojan täytyy antaa Neuvostovallalle työvoimansa, ettei työtätekevä Venäjä ja sen mukana myös työntekijät nääntyisi. Ainoa keino saada tarpeellinen määrä työvoimaa taloudellisten tehtävien suorittamiseen, on työvelvollisuuden voimaansaattaminen.
Työvelvollisuuden periaate on kommunisteille täysin kiistämätön: »joka ei työtä tee, hänen ei syömänkään pidä». Mutta kun kaikkien täytyy syödä, täytyy kaikkien myös tehdä työtä. Työvelvollisuus on meidän perustuslaissamme ja työlaissa säädetty. Mutta se on tähän asti ollut vain periaatteena. Sen sovelluttaminen on ollut satunnais-, osittais-, tilapäisluonteista. Mutta nyt, jolloin olemme välittömästi joutuneet maan taloudellista toinnuttamistyötä koskevien kysymysten kanssa tekemisiin, tulevat myös työvelvollisuutta koskevat kysymykset täysin konkreettisina esille. Ainoa periaatteellisesti ja käytännöllisesti oikea maan taloudellisten vaikeuksien selvittäminen on siinä, että koko maan asujamistoa katsotaan tarvittavan työvoiman varastoksi — sellaisena se on suorastaan tyhjentymätön — ja että tämä varasto registeröidään, mobilisoidaan ja käytäntöä varten ankarasti järjestetään.
Miten siis on käytännöllisesti ryhdyttävä työvoiman hankintaan työvelvollisuuden perusteella?
Tähän asti on vain sotilashallinnolla kokemusta suurten joukkojen registeröimisestä, mobilisoimisesta, muodostelusta ja kuljetuksesta.
Nämä teknilliset tottumuksensa ja tapansa on se suurimmalta osaltaan saanut menneisyydeltä. Taloudellisella alalla tällaista perintöä ei ole, syystä että siinä vallitsi yksityisoikeuden periaate ja työvoima tuli markkinoilta yksityisen palvelukseen. On näin ollen luonnollista, että me varsinkin alussa melkoisen suuressa määrin tulemme käyttämään sotilashallinnon laitoksia työnkin mobilisoimisessa.
Me loimme erikoiselimiä työvelvollisuuden sovelluttamista varten niin hyvin keskukseen, kuin muihinkin paikkoihin: kuvernementeissä, kihlakunnissa ja volosteissa meillä jo toimivat työvelvollisuus-komiteat. Ne nojautuvat pääasiassa keskus- ja paikallisiin sotilaselimiin. Taloudelliset keskuksemme — Ylin Kansantalousneuvosto, Maanviljelys-Kansankomisariaatti, Liikenne-Kansankomisariaatti ja Elintarvike-Kansankomisariaatti — valmistavat vaatimukset heille tarvittavaa työvoimaa varten. Työvelvollisuus-Pääkomitea ottaa vastaan nämä vaatimukset, järjestää ne, muodostaa ne paikallisten työvoimalähteiden mukaisiksi, antaa paikallisille elimille määräykset ja panee siten toimeen mobilisoimisen. Piirikunnissa, kuvernementeissä ja kihlakunnissa panevat paikalliset elimet itsenäisesti toimeen tämän työn paikallisia taloudellisia tarpeita silmälläpitäen.
Koko järjestelmä on meillä valmiina vasta luonnoksena. Se on vielä kokonaan keskeneräinen. Mutta otettu suunta on ehdottomasti oikea.
Koska yhteiskunta-järjestelmä oleellisesti perustuu työn järjestämiseen, niin merkitsee työn järjestäminen puolestaan yleisen työvelvollisuuden oikeata sovelluttamista. Tätä tehtävää ei missään tapauksessa tyhjennä järjestämis toimenpiteet ja viralliset määräykset. Se käsittää itse talouden ja olemisen perusteet. Se törmää yhteen mahtavien psykologisten tottumusten ja ennakkoluulojen kanssa. Työvelvollisuuden toimeenpano vaatii yhtäältä laajaa kasvatustyötä ja toisaalta suurta varovaisuutta sovelluttamisessaan.
Työvoiman käytön tulee tapahtua mahdollisimman säästäväisessä muodossa. Työmobilisoinneissa tulee ottaa huomioon kunkin seudun taloudelliset elinehdot ja paikallisen väestön pääelinkeinon, s. o. maanviljelyksen tarpeet. Tulee, mikäli mahdollista, nojautua paikallisen väestön entisiin syrjätoimiin ja sivuelinkeinoihin. Liikekannalle pannun työvoiman siirron tulee tapahtua mahdollisimman lyhyelle matkalle, s. o. lähimmän työnrintaman osalle. Liikekannalle pantujen työläisten luvussa tulee tarkoin ottaa huomioon kysymyksessä olevan tehtävän laajuus. Liikekannalle pantujen ravinnosta, työkaluista ja asunnoista on ajoissa pidettävä huolta. Heidän johtajinaan tulee olla taitavia ja ymmärtäväisiä instruktoreja. Mobilisoitujen tulee saada itse paikalla vakaumus siitä, että heidän työvoimaansa käytetään huolellisesti ja säästäen ja ettei sitä turhanpäiten tuhlata. Missä suinkin mahdollista, tulee suoranainen liikekannallepano korvata työurakoilla, s. o. kunnan tulee määrätyn ajan kuluessa hankkia niin ja niin monta kuutiosyltä puita, tai kuljettaa määrätylle asemalle niin ja niin monta puutaa raakaa rautaa j. n. e. Kaikkea sitä kokemusta, mikä saadaan, on huolellisesti tutkittava, talouskoneistoon on saatava mahdollisimman suuri taipuvaisuus, notkeus ja paikkakunnan etuihin ja omituisuuksiin on mahdollisimman paljon kiinnitettävä huomiota. Sanalla sanoen, työmobilisoimisen tavat, menetelmät ja elimet on tarkistettava, niitä on parannettava ja täydennettävä. Mutta samalla kertaa on tehtävä täysin selväksi, kerta kaikkiaan, että työvelvollisuus on yhtä jyrkästi ja peruuttamattomasti tullut vapaan pestauksen sijalle, kuin tuotantovälineiden sosialisoiminen on tullut kapitalistisen omistusoikeuden, sijalle.
Työn mobilisoiminen ei ole ajateltavissa ilman työn militarisoimisen menettelytapojen käyttämistä suuremmissa tai pienemmissä määrin. Tämä lauselma asettaa meidät heti kohta mitä suurimman taikauskon ja vastustavan parkumisen keskelle.
Ymmärtääkseen, mitä merkitsee työn militarisoiminen työläisvaltiossa, ja mitkä sen menettelytavat ovat, tulee selvittää itselleen miten on tapahtunut itse armeijan militarisoiminen, jolla, kuten muistetaan, alkuaikoina ei lainkaan ollut mitään »militarisia» ominaisuuksia. Punaiseen armeijaamme olemme näiden kahden vuoden aikana mobilisoineet vain hiukan vähemmän sotilaita, kuin mitä on jäseniä ammattiliitoissamme. Mutta ammattiliittojen jäsenet ovat työläisiä, kun taas armeijassa on työläisiä noin 15 %, ja loput ovat talonpoikaisjoukkoa. Ja kuitenkaan ei meillä ole pienintäkään epäilystä siltä, että punaisen armeijan todellinen rakentaja ja »militarisaattori» on juuri puolue- tai ammattijärjestöjen etualalle työntämä eturivin työläinen. Milloin tilanne rintamalla kävi vaikeaksi, milloin hiljan liikekannalle asetettu talonpoikaisjoukko ei osottanut kyllin suurta lujuutta, niin silloin käännyimme Kommunistisen Puolueen Keskuskomitean, tai Venäjän Ammattiliittojen Keskusneuvoston johtokunnan puoleen. Näistä molemmista lähteistä lähti parhaat työläiset rintamille ja rakensivat Punaisen armeijan oman kuvansa mukaan — kasvattivat, karaisivat, militarisoivat talonpoikaisjoukkoa.
Tämä seikka on nykyisin täysin selvästi pidettävä mielessä, syystä että se heittää asianmukaista valoa työläis- ja talonpoikaisvaltion koko militarisoimiskäsitteeseen. Työn militarisoiminen on lännen porvarillisissa valtioissa ja meilläkin tsaarivallan aikana usein tullut julkisuudessa esille, onpa sitä eräillä teollisuuden aloilla sovellutettukin. Mutta meidän militarisoimisemme eroaa näistä yrityksistä, niin päämäärän, kuin menetelmiinkin nähden sikäli, kuin tietoisa ja vapautusta varten järjestynyt proletariaatti eroaa tietoisasta ja nylkemistä varten järjestyneestä porvaristosta.
Tuosta puoltajuisesta, puolittain pahanilkisestä proletaarisen sosialisen millitarisoimisen historiallisten muotojen sekoittamisesta porvarilliseen militarisoimiseen saavat alkunsa tätä kysymystä koskevat enimmät ennakkoluulot, erehdykset, vastalauseet ja voivotukset. Tällaiseen käsitteiden sekoitukseen perustuu mensheviikkien, meidän venäläisten kautskylaistemme kanta, sellainen kuin se esiintyy siinä periaatteellisessa päätöslauselmassa, joka on esitetty koollaolevalle ammattiliittojen kongressille.
Menshevikit vastustavat ei ainoastaan työn militarisoimista, vaan työvelvollisuuttakin. He hylkäävät nämä menetelmät »pakkomenetelminä». He saamaavat, että työvelvollisuus merkitsee työn pienempää tuottavaisuutta ja että militarisoiminen on työn tarkoituksetonta ryöstämistä.
»Pakollinen työ on aina huonosti tuottavaa», niin lausutaan tarkemmin sanoen menshevistisessä päätöslauselmassa. Tämä väite johtaa meidät asian varsinaiseen ytimeen. Sillä, kuten näemme, kysymys ei ole siitä, onko järkevää vai ei julistaa yksi tai toinen tehdas sotatilaan: onko tarkoituksenmukaista antaa vallankumoussotaoikeudelle valta tuomita ja rangaista turmeltunutta työläistä, jotka varastaa meille niin kallisarvoisia työkaluja ja raaka-aineita tai joka saboteeraa työssä. Ei, mensheviikit asettavat kysymyksen paljon syvemmälle. Väittäessään, että pakollinen työ aina on huonosti tuottavaa, he tahtovat vetää pohjan pois koko meidän vaihekautta koskevalta taloudelliselta työltämme. Sillä eihän voi olla puhettakaan siitä, että voitaisiin siirtyä porvarillisesta anarkiasta sosialistiseen talouteen ilman kumouksellista diktatuuria ja ilman pakollisia talouden järjestämismuotoja.
Mensheviikkien päätöslauselman ensimäisessä kohdassa puhutaan siitä, että elämme parhaillaan ylimenokautta kapitalistisesta tuotantotavasta sosialistiseen. Mitä tämä merkitsee? Ja ennen kaikkea: mistä he ovat tämän saaneet?
Mistä ajasta alkaen ovat meidän kautskylaisemme tämän tunnustaneet? He syyttivät meitä — ja tämä olikin erimielisyyksiemme ydin — sosialistisesta utopiasta; he väittivät — ja tämä oli heidän oppinsa pääkohta — ettei siirtymisestä sosialismiin meidän ajallamme vielä voi olla mitään puhetta, että meidän vallankumouksemme on porvarillinen, ja että me kommunistit vain hävitämme kapitalistisen talouden, ettemme vie maata eteen vaan taaksepäin. Tämä oli mielipide-eroavaisuuksiemme perus, syvin, sovittamattomin vastakohtaisuus, josta kaikki muut eroavaisuudet saivat alkunsa. Nyt sanovat mensheviikit ohimennen, päätöslauselmansa johtavissa lauseissa, ikäänkuin jonakin, joka ei mitään todistelua kaipaa, että olemme ylimenotilassa kapitalismista sosialismiin. Ja tämä täysin odottamaton myönnytys, joka päältäkatsoen koko lailla vivahtaa aatteelliseen antautumiseen, tehdään sitä kevyemmin ja helpommin, kun se — mikä näkyy koko päätöslauselmasta — ei aseta mensheviikeille mitään kumouksellisia velvollisuuksia. He jäävät edelleenkin täydelleen porvarillisen ideologian lumoihin. Samalla kun he tunnustavat, että olemme käännekohdassa sosialismiin, käyvät he vain sitä suuremmalla katkeruudella niiden menettelytapojen kimppuun, joita ilman nykyisissä raskaissa olosuhteissa siirtyminen sosialismiin on mahdotonta.
Pakollinen työ — niin sanotaan meille — on aina huonosti tuottavaa. Kysymme: mitä tarkoitetaan tässä pakollisella työllä, s. o. millaisen työn vastakohdaksi se asetetaan? Selvästi vapaan työn vastakohdaksi. Mitä tässä tapauksessa tarkoitetaan vapaalla työllä? Tämän käsitteen ovat muodostaneet edistysmieliset porvarilliset ideoloogit taistelussaan epävapaata, s. o. talonpoikain maaorjatyötä ja normiroitua., säännösteltyä ammattikuntatyötä vastaan. Vapaa työ on työtä, jota voidaan »vapaasti» ostaa työmarkkinoilta, — vapaus luisuu juristiseksi, vapaaseen palkkaorjuuteen perustuvaksi kuvitelmaksi. Mitään muuta lajia vapaata työtä me emme historiassa tunne. Voivatko tämän kokouksen niin vähälukuiset mensheviikkien edustajat meille selittää, mitä heidän mielestään merkitsee vapaa, pakoton työ, ellei se merkitse työmarkkinoita?
Historia tunsi henkiorjatyön. Se tunsi maaorjatyön. Historia tunsi keskiaikaisten ammattikuntien säännöstellyn työn. Koko maailmassa vallitsee nykyisin palkkatyö, jota kaikkien maiden keltaiset sanomalehtimiehet kuvaavat Neuvostovallan »orjuuden» rinnalla korkeimmaksi vapaudeksi. Me päinvastoin asetamme kapitalistisen orjuuden sellaisen työn vastakohdaksi, joka on yhteiskunnallisesti normiroitu varman suunnitelman mukaisesti, suunnitelman, joka on velvoittava koko yhteiskunnalle ja joka siitä syystä on pakoittava kuillekin yksityiselle. Ilman sitä ei siirtyminen sosialismiin ole ajateltavissa. Aineellisen, psykoloogisen pakon aines voi olla suurempi tai pienempi — se riippuu monista seikoista: maan rikkauden tai kurjistumisen asteesta, menneisyyden peruista, sivistyksen tilasta, kulkuneuvojen ja hallintokoneistojen laadusta j. n. e., j. n. e. — mutta velvoitusta ja niin ollen myös pakkoa tarvitaan ehdottomasti porvarillisen anarkian hillitsemiseiksi, tuotannon ja työn yhteiskunnallistuttamiseksi ja talouden järjestämiseksi yhdenmukaisen suunnitelman mukaan.
Liberaaleille on vapaus viime kädessä samaa kuin työmarkkinat. Saako kapitalisti kannattavaan hintaan ostetuksi työvoimaa vai ei, — se on heidän ainoa työnvapauden mittapuunsa. Tämä mittapuu on väärä ei ainoastaan tulevaisuuteen, vaan myös menneisyyteen nähden.
Olisi järjetöntä ajatella asiaa siten, että työtä maaorjuuden aikana tehtiin aina vain fyysillisen pakkopiiskan alaisina ja että jokaisen talonpojan selän takana olisi tarkastusmies peitsi kädessä seissyt. Keskiaikaiset talousmuodot kasvoivat esiin määrätyistä tuotantoa koskevista ehdoista ja saivat aikaan olosuhteet, joihin tavallinen, yksinkertainen ihminen eläytyi, jotka hän aikanaan katsoi oikeaksi, tai vähintäinkin sellaisiksi, joita ei voinut muuttaa. Jos hän taloudellisten ehtojen muuttuessa esiintyi vihamielisesti, niin valtio hyökkäsi hänen kimppuunsa täysin aineellisin voimin, ja ilmaisi siten työjärjestelmän pakollisen luonteen. Työn militarisoimisen perustana ovat hallinnollisen pakon muodot, joita ilman kapitalistisen talouden korvaaminen sosialistisella jää ainaiseksi tyhjäksi puheeksi. Miksi puhumme me militarisoimisesta? Itsestään ymmärrettävää on, että se on vain vertaus, — mutta se on vertaus, joka on sangen opettavainen. Mikään muu yhteiskunnallinen laitos, paitsi armeija, ei ole pitänyt itseään oikeutettuna siinä määrin alistamaan kansalaisia alaisikseen, siinä määrin valtaamaan heitä tahdollaan, kuin minkä tekee itsensä siihen oikeutettuna pitäen työväen diktatuurin valtio. Väin armeijalle — koska se omalla tavallaan ratkaisee kansan, valtion, omistavien luokkien elämän ja kuoleman kysymykset — annettiin oikeus vaatia kaikilta ja jokaiselta täyttä alistumista sen tarkoituksiin, tehtäviin, käskyihin ja komennuksiin. Ja se sai tämän sitä suuremmassa määrin, jota enemmän sotilaallisen järjestön tehtävät kävivät yhteen yhteiskunnallisen kehityksen kanssa.
Neuvostovallan oleminen ja ei-oleminen ratkaistaan nyttemmin työn rintamalla. Meidän taloudellisilla ja niiden yhteydessä ammatillisilla tuotantojärjestöillämme on oikeus vaatia jäseniltään kaikkea sitä itsekieltäytymistä, kuria ja intoa, jota tähän asti vain armeija on saanut vaatia.
Toisaalta ei kapitalistin suhde työläiseen lainkaan perustu »vapaaseen» sopimukseen, vaan sisältää se mahtavia valtiollisen järjestelyn ja taloudellisen pakon aineksia.
Kapitalistin kilpailu toisen kapitalistin kanssa antoi työn vapauden harhakuvalle jonkinlaisen, vaikkapa sangen osittaisenkin, todellisuuden ilmeen, mutta tämän kilpailun, jonka syndikaatit ja trustit olivat pienentäneet mahdollisimman vähiin, me lopullisesti poistimme, lopettaessamme tuotantovälineiden yksityisomistuksen. Mensheviikkien sanoin tunnustama siirtyminen sosialismiin merkitsee siirtymistä alkeellisesta työvoiman jaosta — mikä tapahtuu oston ja myynnin arpapelin, markkinahinnan ja työpalkan vaihtelun kautta — suunnitelmanmukaiseen työläisten jakoon piirin, kuvernementin ja koko maan taloudellisten elinten kautta. Sellainen jako edellyttää jaettavien alistumista valtion taloussuunnitelman alaiseksi. Sitä on oleellisesti työvelvollisuus, joka ehdottomasti kuuluu perusaineksena sosialistisen työjärjestelyn ohjelmaan.
Samaten kuin suunnitelman mukainen talous ei ole mahdollinen ilman työvelvollisuutta, samaten ei työvelvollisuuskaan ole toteutettavissa, ellei syrjäytetä vapaan työn kuvitelmaa, ellei sen sijalle aseteta velvoitusta, jota ulkonainen pakko täydentää.
Että vapaa työ on tuottoisampaa kuin pakollinen, on aivan totta, sikäli kuin kysymys on siirtymisestä feodaalisesta yhteiskunnasta porvarilliseen. Mutta täytyy olla liberaali — tai nykyisin kautskylainen — voidakseen tämän säännön ikuistuttaa ja sovelluttaa sitä myöskin silloin, kun kysymyksessä on siirtyminen porvarillisesta järjestelmästä sosialistiseen. Jos on totta, että pakollinen työ aina ja kaikissa tapauksissa on huonosti tuottavaa, kuten sanoo mensheviikkien päätöslauselma, niin on meidän koko yhteiskunnallinen rakennustyömme tuomittu epäonnistumaan. Sillä muuta tietä sosialismiin ei ole olemassa kuin täysi käyttövalta kaikkiin maan tuotantovoimiin ja -välineisiin, keskitetty työvoiman jako, joka riippuu yleisvaltakunnallisesta suunnitelmasta. Työläisvaltio pitää itsensä oikeutettuna asettamaan kunkin työläisen sille paikalle, jossa hänen työvoimaansa tarvitaan. Eikä kukaan vakava sosialisti voi kieltää työläisvaltiolta oikeutta saada laskea kättänsä sen työläisen niskoille, joka kieltäytyy velvollisuuksiaan täyttämästä. Mutta siinäpä onkin asian ydin, että se rata, jota pitkin mensheviikit aikovat mennä »sosialismiin», onkin linnunrata, ilman viljamonopolia, ilman työmarkkinain poistamista, ilman kumouksellista diktatuuria ja ilman työn militarisoimista.
Ilman työvelvollisuutta, ilman oikeutta saada käskeä ja vaatia kuuliaisuutta, muuttuvat ammattiliitot pelkiksi muodoiksi ilman sisältöä, sillä rakennustilassa oleva sosialistinen valtio ei tarvitse ammattiliittoja taisteluun parempien työehtojen puolesta — sillä tämä tehtävä kuuluu kaikille yhteiskunnallisille ja valtiollisille laitoksille — vaan se tarvitsee niitä järjestämään työväenluokkaa, kasvattamaan sitä, toteuttamaan sitä, toteuttamaan sitä kurinalaisuuteen, jakamaan ja ryhmittelemään sitä, asettamaan yksityisiä ryhmiä ja yksityisiä työläisiä määrääjällään paikoilleen, — sanalla sanoen, käsi kädessä valtion kanssa määräävästi sisällyttämään työntekijät taloudellisen yleissuunnitelman puitteisiin. Näin ollen merkitsee työn »vapauden» puolustaminen hedelmättömän ja avuttoman, vailla kaikkea säännöstelyä olevan parempien olosuhteiden etsinnän, suunnitelmaa vailla olevan työpaikasta työpaikkaan tapahtuvan, sekasortoisen siirtymisen puolustamista nälkäisessä maassa, missä kulkulaitos ja elintarvelaitos mitä kauheimmalla tavalla on järkytetty..... Mitä muuta kuin työväenluokan häviö ja täydellinen taloudellinen anarkia olisi seurauksena järjettömästä yrityksestä koettaa yhdistää porvarillinen työnvapaus proletaariseen tuotantovälineiden yhteiskunnallistuttamiseen?
Niinpä siis, toverit, työn militarisoiminen tässä perusmerkityksessä, jonka olen esittänyt, ei ole mikään yksityisen politikoitsijan tai sotakomisariaattimme keksintö, vaan on se välttämätön keino saada työvoima järjestyksen ja kurin alaiseksi kapitalismista sosialismiin siirtymisen vaihekautena. Ja jos tämä pakollinen työvoiman jaottelu, sen lyhyt- tai pitkäaikainen kiinnittäminen erityisiin tehdas- ja työlaitoksiin, sen säännösteleminen yleisvaltakunnallisten taloussuunnitelmani mukaan, — jos kaikki nämä pakkomuodot aina ja kaikkialla, kuten mensheviikkien päätöslauselma sanoo, johtaa pienentyneeseen työn tuottavaisuuteen, — niin haudatkaa silloin koko sosialismi. Sillä työn tuottavaisuuden alenemiselle ei sosialismia voida rakentaa. Jokainen yhteiskuntajärjestelmä on työjärjestelmä, ja jos uusi työjärjestelmämme johtaa työn tuottavaisuuden alenemiseen, niin kulkee rakenteella oleva sosialistinen yhteiskuntamme kohtalokkaasti perikatoaan kohden, vaikka miten kääntelisimme ja vääntelisimme ja vaikka mitä suunnitelmia sen pelastamiseksi keksisimme.
Siksi sanoinkin jo alussa, että mensheviikkien työn militarisoimista vastaan suunnatut perustelut johtavat meidät ydinkysymykseen siitä, mikä koskee työvelvollisuutta ja sen vaikutusta työn tuottavaisuuteen. Onko totta, että pakollinen työ aina on huonosti tuottavaa? Täytyy vastata, että tämä on mitä surkein ja kömpelöin liberaalinen ennakkoluulo. Kaikki riippuu siitä, kuka pakkoa käyttää, ketä vastaan sitä käytetään ja missä tarkoituksessa. Mikä valtio, mikä luokka, minkälaisten olosuhteiden vallitessa, ja mitä menettelytapoja noudattaen? Myöskin maaorjuus oli määrätyiden olosuhteiden vallitessa edistysaskel ja johti työn tuottavaisuuden kohoamiseen. Suunnattomasti on työn tuottavaisuus noussut kapitalismin aikana, s. o. työvoiman vapaan oston ja myynnin aikakaudella. Mutta kun vapaa työ yhdessä kapitalismin kanssa kehittyi imperialismin asteelle, niin silloin se imperialistisessa sodassa löysi oman tuhonsa. Koko maailman talous on joutunut verisen anarkian, suunnattoman mullistuksen, hävityksen, huonontumisen, ihmisjoukkojen tuhoutumisen aikakauteen. Voiko tällöin olla puhetta vapaan työn tuottavaisuudesta, kun tämän työn tulokset kymmentä kertaa nopeammin hävitetään kuin luodaan? Imperialistinen sota on osoittanut vapaaseen työhön perustuvan yhteiskunnan mahdottomuuden. Tai kenties on jollakin tiedossaan salaisuus, jolla voidaan eroittaa toisistaan vapaa työ ja imperialistinen järjettömyys, s. o. viedä yhteiskunnallinen kehitys puolivuosisataa taaksepäin? Jos voidaan todistaa, että imperialismia seuraava suunnitelmallinen ja siitä syystä pakollinen työn järjestely johtaa talouden taantumiseen, niin merkitsee se koko kulttuurimme taantumista, koko ihmisyyden vajoamista raakalaisuuden tasolle.
Onneksi Neuvosto-Venäjälle ja koko ihmiskunnalle on koko tuo filosofia, että pakollinen työ »aina ja kaikissa tapauksissa» johtaa alentuneeseen tuottavaisuuteen, pelkkien liberaalisten sävelten myöhäisiä toisinnoita. Työn tuottavaisuus on tulos mitä moninaisimmista yhteiskunnallisista ehdoista, eikä sitä määrää työn juriidinen muoto.
Koko ihmiskunnan historia on historiaa kollektiivisen ihmisen järjestämisestä ja kasvattamisesta työhön, tarkoituksella saada hänen työnsä tuottavammaksi. Ihminen, kuten jo otin vapauden lausua, on laiska, s.o. hän pyrkii mahdollisimman vähällä ponnistuksella saamaan mahdollisimman paljon tuloksia. Ilman tätä pyrkimystä ei olisi mitään taloudellista kehitystä. Sivistyksen kasvamista mitataan ihmistyön tuotteliaisuuden kasvamisella, ja jokaisen yhteiskunnallisten suhteiden uuden muodon täytyy kestää koetus tässä suhteessa.
»Vapaa», s. o. vapaasti ostettavissa oleva työ ei sekään ole heti ja välittömästi sukeutunut esiin täydessä tuotteliaisuuden aseloistossa. Vasta vähitellen on se saavuttanut korkean tuotantotason, työn järjestämisen ja työläis-kasvatusmetoodin jatkuvan käytännön tuloksena. Tähän kasvatukseen kuuluivat mitä moninaisimmat keinot ja menetelmät, jotka sitäpaitsi vaihtelivat aikakaudesta toiseen. Ensin ajoi porvaristo talonpojan maantielle piiskaa käyttäen, ryöstettyään häneltä maansa, ja kun hän ei tahtonut työskennellä tehtaassa, poltettiin hänen otsansa kuumalla raudalla ja hänet hirtettiin tai lähetettiin kaleereille ja niin totutettiin maaltaan pois ajettu kulkuri lopulta teollisuuslaitoksien työpöytään. Tällä asteellaan eroaa »vapaa» työ sangen vähän pakollisesta työstä, niin ulkonaisiin ehtoihinsa, kuin lainopilliseen muotoonsakaan nähden.
Eri aikoina on porvaristo erisuurissa määrin käyttänyt pakkotoimenpiteiden tulista rautaa henkisen vaikutusvaltansa, ennenkaikkea pappisvallan apuna. Jo 16:lla vuosisadalla uudisti se vanhan katoolisen uskonnon, jota feodaalijärjestelmä kannatti, ja muodosti itselleen uuden uskonnon uskonpuhdistuksen nimellä, johon oli yhdistetty vapaa sielu vapaan kaupan ja vapaan työn kanssa. Se löysi itselleen uudet papit, joista tuli porvariston henkiset käskyläiset ja hurskaat taulukkomestarit. Koulun sanomalehdistön raatihuoneen ja parlamentin sovellutti porvaristo työväenluokan uudestimuokkaustyöhön. Erilaiset työpalkkamuodot — päiväpalkka, kappalepalkka, urakkapalkka, joukkosopimus, — ne kaikki ovat vain keinoja, joilla porvaristo on totuttanut työväenluokkaa työkuriin. Tähän tulevat lisäksi vielä kaikellaiset työtehoa kiihottavat menestymisen toivon muodot, kaikki karrierismin menettelytavat. Vihdoin osasi porvaristo vallata itselleen trade-unionitkin, s. o. työväenluokan omat järjestöt ja käyttää niitä, varsinkin Englannissa, mitä laajimmassa määrin työtätekeväin kurissapitämiseen. Se kesytti johtajat ja ymppäsi heidän välityksellään työläisiin vakaumuksen siitä, miten välttämättömiä ovat rauhallinen, elimellinen työ, ankara velvollisuuden tunto ja moitteeton kuuliaisuus porvarillisen valtion lakeja kohtaan. Huipun tälle työlle muodosti taylorismi, jossa tuotantoprosessin tieteellisen järjestämisen alkeet yhtyvät mitä ankarimman hiostus-systeemin menettelyihin.
Edelläsanotusta käy jo selville, ettei vapaasti ostettavissa olevan palkkatyön tuotteliaisuus ole ollut mitään oleellista, valmista, jonka historia meille antaa kuin lautasella. Ei, se on tulos porvariston pitkästä ja itsepintaisesta sorto-, kasvatus-, järjestämis- ja kiihoittamispolitiikasta työväenluokkaan nähden. Askel askeleelta oppi se puristamaan työläisestä yhä suurempia ja suurempia työn tuloksia, ja yksi sen mahtavimpia keinoja oli, että se saarnasi vapaan sopimuksen olevan ainoan vapaan, normaalin, terveen, tuottavan työn muodon.
Sellaista työn juriidista muotoa, joka ilman muuta takaisi tuottavaisuuden, ei historiassa ole, eikä voikaan olla. Työn lainopillinen verho vastaa aikakauden olosuhteita ja käsityskantoja. Työn tuottavaisuus kehittyy sikäli kuin teknilliset voimat ja työväen kasvatus kehittyy, ja sikäli kuin työntekijät sopeutuvat muuttuneisiin tuotantotapoihin ja yhteiskunnallisten suhteiden uusiin muotoihin.
Sosialistisen yhteiskunnan luominen merkitsee työntekijäin järjestämistä uusille perusteille, heidän sopeuttamistaan näihin perusteisiin ja heidän uutta työkasvatustaan, joka silmällä pitää vain yhtä määrää — työn tuottavaisuuden kohottamista. Työväenluokan tulee etujoukkojensa johdolla itse kasvattaa itsensä sosialismin perusteisiin. Joka ei tätä ole käsittänyt, sille ovat vieraat sosialistisen rakennustyön aakkosetkin.
Mitä keinoja meillä siis on työläisten uudestikasvatukseen? Verrattomasti paljon laajempia, kuin porvaristolla, ja lisäksi kunniallisia, suoria, avonaisia, valheesta ja petoksesta vapaita. Porvaristo oli pakoitettu valehtelemaan, kun se kuvasi työtään vapaaksi työksi, vaikka se itse asiassa oli ei ainoastaan yhteiskunnallisesti pakollista, vaan suoraan orjatyötä. Sillä se oli enemmistön työtä vähemmistön eduksi. Me sen sijasta järjestämme työn työläisten itsensä eduksi, eikä meillä ole mitään syytä salata tai naamioida työn yhteiskunnallis-pakollista luonnetta. Me emme tarvitse papillisia, liberaalisia enemmän kuin kautskylaisiakaan kaskuja. Me sanomme joukoille suoraan ja avoimesti, että sosialistinen maa voidaan pelastaa, kohentaa ja saada kukoistukseen vain kovan työn, ehdottoman kurin, ja kunkin työläisen osottaman täsmällisen kuuliaisuuden kautta.
Meidän pääkeinomme on henkinen vaikutus, propaganda ei vain sanoin, vaan myös teoin. Työvelvollisuudella on pakollinen luonne, mutta se ei lainkaan merkitse, että se on väkivaltaa työväenluokkaa kohtaan. Jos työvelvollisuus kohtaisi vastarintaa työläisten enemmistön puolelta, niin se murtuisi ja sen kanssa myös neuvostojärjestelmä. Työn militarisoiminen työntekijäin vastarinnasta välittämättä olisi Araktshejew-systeemiä. Työn militarisoiminen työläisten suostumuksella taas on sosialistista diktatuuria. Ettei työvelvollisuus ja työn militarisoiminen ole vastoin työläisten tahtoa, kuten »vapaa» työ oli, sitä todistaa ennen muuta historiassa ennen kuulumaton vapaaehtoisen työn kukoistus lauantaitalkoissa. Sellaista ilmiötä ei ole missään eikä milloinkaan ennen ollut nähtävissä. Vapaaehtoisen, epäitsekkään työnsä kautta — kerta viikossa ja useamminkin — työläiset selvästi osottavat olevansa halukkaat ei ainoastaan kantamaan »pakollisen» työn kuormaa, vaan vielä antamaan valtiolle jonkun verran lisääkin vapaaehtoisen työn muodossa. Lauantaitalkoot eivät ainoastaan ole erinomainen kommunistisen solidarisuuden osotus, vaan myös varma pantti työvelvollisuuden menestyksellisestä toteuttamisesta. Näiden todella kommunistisia pyrkimyksiä tulee propagandan avulla selventää, laajentaa ja syventää.
Porvariston henkinen pääase on uskonto; meidän samallaisena pääaseenamme on todellisen asiaintilan avoin esittäminen joukoille, luonnontieteellisten ja teknillisten tietojen levittäminen, joukkojen opastaminen yleisvaltakunnalliseen taloussuunnitelmaan, jonka pohjalla kaiken Neuvostovallan käytettävissä olevan työvoiman käyttämisen tulee tapahtua.
Agitatsionimme pääsisällön muodosti menneinä aikoina valtiotalous: kapitalistinen yhteiskuntajärjestelmä oli arvoitus ja me olemme tämän arvoituksen selittäneet joukoille. Nyt kansanjoukot ratkaisevat yhteiskunnalliset kysymykset pelkällä Neuvostohallituksen koneistolla, joka vetää työntekijät osallisiksi kaikkiin hallintoaloihin. Valtiotaloudella on enää vain historiallinen merkitys, sitä enemmän, jota pitemmälle tullaan. Etualalle astuvat tieteet, jotka tutkivat luontoa ja miten sitä on ihmisen hyödyksi käytettävä.
Ammattiliittojen tulee järjestää tieteellisteknillistä valistustyötä mitä laajimmassa mittakaavassa niin, että jokainen työläinen löytää omasta työstään kiihokkeita tietopuoliseen ajatustyöhön, ja että tämä vuorostaan johtaa hänet takaisin työhön, tehden sen täydellisemmäksi, tuotteliaammaksi.
Painotuotteiden tulee suuntautua maan talouskysymyksiin, ei ainoastaan siinä mielessä kuin nykyisin on laita, s. o. yleisen työtehon kohottamisagitatsionina, vaan myös käytännöllistieteellisten kysymysten ja suunnitelmain selvittelynä ja -harkintana, keinojen pohdintana niiden ratkaisuksi ja ennenkaikkea — saatujen tulosten tutkimisena ja arvioimisena. Sanomalehdistön tulee päivästä päivään seurata tärkeimpien teollisuus- ja muiden työalojen toimintaa, merkitä voitot ja tappiot, kiittää edellisiä ja moittia jälkimäisiä.
Venäjän kapitalismi on myöhäissyntyisenä, epäitsenäisenä ja siitä syystä loismaisena kyennyt paljon vähemmän kuin Europan kapitalismi opettamaan työläisjoukkoja, heitä teknillisesti kasvattamaan ja totuttamaan tuotannolliseen kuriin. Tämä tehtävä lankeaa nyt kaikessa laajuudessaan proletariaatin omien Ammattiliittojen tehtäväksi. Hyvän insinöörin, hyvän koneenkäyttäjän, hyvän viilarin tulee Neuvosto-Venäjällä olla yhtä laajalta tunnettu ja kuuluisa, kuin ennen olivat parhaat agitaattorit, kumous taistelijat, ja viimeaikoina uljaimmat komentajat ja komissaarit. Suuren ja pienen teknillisen johtajan tulee olla yleisen huomion keskustana. Huonot työläiset on saatava häpeämään sitä, että huonosti ymmärtävät asiansa.
Työpalkka on meillä säilynyt ja tulee vielä kauan säilymään. Ajan mittaan tulee sen merkityksen yhä enemmän suuntautua siihen, että kaikki yhteiskunnan jäsenet saavat kaiken mitä tarvitsevat; siten se samalla myös taukoaa olemasta työpalkkana. Mutta tällä hetkellä emme vielä ole kyllin rikkaita siihen. Päätehtävänä on saada tuotteiden määrä kasvamaan ja tämän tehtävän alaisiksi on kaikkien muiden alistuttava. Nykyisenä vaikeana ajankohtana työpalkka ei meille ensi kädessä ole yksityisen työläisen olemassa olon turvaamiskeinona, vaan keinona niiden arvojen mittaamiseksi, jotka yksityinen työläinen työllään tuottaa työläistasavallalle.
Siksipä täytyykin työpalkan, niin rahassa, kuin luonnontuotteissakin maksetun mahdollisimman tarkoin olla sovellutettu yksilöllisen työn tuotteliaisuuden mukaan. Kapitalismin aikana oli kappale- ja urakkapalkalla, Taylor-systeemin käyttämisellä j. n. e. tarkoituksena lisätä työläisten nylkemistä puristamalla heistä ylimääräistä ylituotantoa. Yhteiskunnallistetun tuotannon vallitessa on kappalepalkan, palkkioiden j. n. e. tarkoituksena lisätä yhteiskunnallisten tuotteiden ja siis myös yleisen hyvinvoinnin määrää. Ne työläiset, jotka enemmän kuin toiset palvelevat yhteistä parasta, ovat oikeutetut saamaan enemmän yhteiskunnallisia tuotteita, kuin laiskurit, vetelehti]ät ja häiritsijät.
Lopuksi, jos työläisvaltio palkitsee yksiä, täytyy sen rangaista toisia, niitä nimittäin, jotka julkisesti rikkovat yleistä työsolidaarisuutta vastaan, jotka vahingoittavat yleistä työskentelyä, jotka tuottavat raskaita vahingoita maan taloudellisen tilan uudistamiselle. Rankaisutoimenpiteet taloudellisissa tarkoituksissa ovat välttämätön ase sosialistiselle diktaturille.
Kaikkien lueteltujen toimenpiteiden — ja niiden ohella on vielä joukko muita — tulee lujittaa kilpailun kehittymistä tuotannon alalla. Muuten me emme milloinkaan kykene kohoamaan kuin korkeintaan vain tyydyttävälle keskitasolle. Kilpailulla on perustanaan eräs luonnonvaisto — taistelu olemassaolosta, joka porvarillisessa maailmassa saa liikekilpailun luonteen. Eipä kilpailu tule taukoamaan kehittyneessä sosialistisessa yhteiskunnassakaan, joskin se paremmin elintarvikehuollon vuoksi saa yhä epäitsekkäämmän, aatteellisen luonteen. Se tulee ilmenemään pyrkimyksenä saada tehdä kotikylälleen, piirilleen, kaupungilleen tai koko yhteiskunnalle mahdollisimman suuren palveluksen ja niittää siitä kunniaa, kiitosta, myötätuntoa, tai vain yksinkertaisesti sitä tyydytyksen tunnetta, minkä hyvin tehty työ tullessaan tuo. Mutta raskaana vaihekautena, suuren köyhyyden vallitessa aineellisella alalla ja yhteiskunnallisen solidariteetin tunteen ollessa vielä huonolla kehityskannalla täytyy kilpailun vielä olla liittyneenä pyrkimykseen voida hankkia itselleen henkilökohtaisia käyttötarvikkeita.
Kas siinä, toverit, kaiken kaikkiaan ne keinot jotka työläisvaltiolla on käytettävinään työn tuottavaisuuden lisäämiseksi. Valmista ratkaisua tässä, kuiten näemme, ei ole. Ei sitä ole mihinkään kirjaan kirjoitettu. Eikä sellaista kirjaa ole voinutkaan olla. Me vasta alamme tätä kirjaa työläisten vierellä ja hiellä kirjoittaa. Me sanomme: työmiehet ja -naiset, te olette astuneet normiroidun työn tielle. Väin tätä tietä kulkien te voitte rakentaa sosialistisen yhteiskunnan. Te seisotte tehtävän edessä, jota kukaan ei teidän edestänne tee: se tehtävä on työn tuottavaisuuden kohottaminen uudella yhteiskunnallisella perustalla. Ellette tätä tehtävää täytä, niin te hukutte. Jos te sen täytätte, niin te kohotatte ihmiskuntaa päätänsä pitemmäksi.
Kysymykseen armeijan käyttämisestä työhön, mikä meillä on saanut suuren periaatteellisen merkityksen, olemme johtuneet kokeellista tietä, emmekä lainkaan teoreettisten harkintani perusteella. Eräissä Venäjän rajaseuduissa muodostui tilanne sellaiseksi, että merkittävät joukko-osastot joutuivat epämääräisiksi ajoiksi vapaiksi sotatoimista. Heidän siirtämisensä toisille, toimiville rintamille oli, varsinkin talvella, vaikeata rautatielaitoksen rappiotilan vuoksi. Sellaisessa asemassa oli esim. kolmas armeija, joka oli sijoitettu Uraalin ja lähiseutujen kuvernementteihin. Armeijan johtavat työläiset, jotka käsittivät, ettei armeijaa toistaiseksi vielä voitu demobilisoida, herättivät omasta alotteestaan kysymyksen sen työkannalle asettamisesta. He lähettivät keskukseen enemmän tai vähemmän viimeistellyn suunnitelman työarmeijan ohjesäännöksi.
Asia oli meille uusi eikä mikään helppo. Rupeavatko puna-armeijalaiset työhön? Tuleeko heidän työnsä olemaan kyllin tuloksellista? Kannattaako se? Siitä oli omassa keskuudessammekin epäilyksiä. On tarpeetonta sanoa, että mensheviikit puhalsivat oppositsionin torveen. Sama Abramovitsh ennusti talousneuvostojen kokouksessa, luullakseni tammikuussa tai helmikuun alussa, s. o. aikana, jolloin kaikki oli vasta suunnitelmana, että kärsimme täydellisen tappion, syystä että koko homma on pelkkää järjettömyyttä, pelkkää araktshejeviläis-utopiaa j. n. e. Me näimme asian toisin. Vaikeudet olivat suuret, mutta periaatteellisesti ne eivät eronneet muista neuvostorakennelman tiellä olleista vaikeuksista.
Katsokaammepa itse asiassa, mitä on rakenteeltaan kolmas armeija? Tähän armeijaan oli jäänyt vain vähän joukko-osastoja: kaiken kaikkiaan vain yksi tarkka-ampujadivisioona ja yksi divisioona ratsuväkeä — kaikkiaan 15 rykmenttiä — ynnä erikoisjoukot. Muut joukko-osastot olivat jo aikaisemmin liitetyt toisille rintamille toisiin armeijoihin. Mutta armeija-hallinnon koko koneisto oli vielä jälellä, ja me pidimme todennäköisenä, että meidän täytyisi lähettää tämä armeija keväällä Volgaa myöten Kaukaasiaan Denikiniä vastaan, ellei tämä jo sitä ennen tulisi kukistetuksi. Kaikkiaan oli kolmannen armeijan hallinnossa, laitoksissa, joukko-osastoissa, lasareeteissa yhteensä 110,000 puna-armeijalaista. Tässä joukossa, joka kokoonpanoltaan oli pääasiassa talonpoikia, oli suunnilleen 16,000 kommunistia ja myötämielisten järjestöjen jäseniä, — enimmäkseen Uraalin työläisiä. Kokoonpanoltaan ja rakenteeltaan esiintyi kolmas armeija niin muodoin talonpoikaisjoukkona, joka oli sotilaalliseksi järjestöksi takoutunut eturivin työläisten johdolla. Armeijassa palveli melkoinen määrä sotilas-ammattimiehiä, jotka suorittivat tärkeitä sotilaallisia tehtäviä ja olivat yleisen kommunistisen kontrollin alaisina. Jos katselee kolmatta armeijaa tältä yleiseltä näkökannalta, niin esiintyy se koko Neuvosto-Venäjän pienoiskuvana. Jos otamme puna-armeijan kokonaisuudessaan, Neuvostovallan laitokset kihlakunnissa, kuvernementeissä, koko tasavallassa, siihen luettuina myös talouselimet niin näemme kaikkialla saman järjestelmäkaavan: miljoonittain talonpoikia, jotka työläiset ovat asettaneet uusiin valtiollisen, taloudellisen ja yhteiskunnallisen elämän muotoihin, työläiset, joilla kaikkialla Neuvosto-Venäjälliä on johtava asema. Virkoihin, mitkä vaativat ammattitietoja, asetetaan porvarillisen koulun kasvattamia ammattimiehiä; näille annetaan riittävä määrä itsenäisyyttä, mutta heidän työnsä kontrolloiminen jää työläisten käsiin, kommunistisen puolueen muodossa. Työvelvollisuuden toimeenpano taasen ei meillä mitenkään muuten ole ajateltavissa, kuin panemalla liikekannalle etupäässä talonpoikaisjoukkoja eturivin työläisten johdolla. Niin ollen ei ollut eikä voinut olla mitään periaatteellisia esteitä armeijan käyttämiselle työhön. Toisin sanoen, periaatteelliset vastaväitteet työarmeijoita vastaan samaisten mensheviikkien puolelta eivät pohjaltaan olleet mitään muuta kuin vastaväitteitä »pakollista» työtä vastaan yleensä ja siis myös työvelvollisuutta ja taloudellisen rakennustyön neuvostomenetelmiä vastaan kokonaisuudessaan. Näiden vastaväitteiden ohi olemme kevyesti kulkeneet.
Itsestään ymmärrettävää on, ettei sotilaskoneista sellaisenaan ole työprosessin johtoon sopiva. Mutta siihenpä me emme tähdänneetkään. Johdon tuli jäädä vastaavien talous-elimien käsiin. Armeija antoi tarvittavaa työvoimaa järjestettyinä, tiiviinä ykseyksinä, joita voitiin käyttää yksinkertaisiin samallaisluontoisiin töihin, kuten teiden puhdistamiseen lumesta, puiden hankintaan, rakennustöihin, vaunujen kuletuksen järjestämiseen j. n. e.
Nykyisin olemme jo keränneet melkoisia kokemuksia armeijan käyttämisestä työhön ja voimme asiaa arvostella muutenkin kuin arveluiden ja oletusten avulla. Mikä on tulos näistä kokemuksista? Mensheviikit kiirehtivät vetämään johtopäätöksiään. Aina vain sama Abramovitsh on vuorityöläiskongressissa selittänyt, että olemme tehneet kuperkeikan, että työarmeijat ovat loismuodostumia, joissa kymmentä työläistä kohden on sata johtajaa. Onko tämä oikein? Ei. Sellainen on kevytmielistä ja pahansuovaa arvostelua ihmisten puolelta, jotka seisovat syrjässä, eivät tunne tosiasioita, keräilevät siruja ja roskaa ja ovat aina valmiit joko toteamaan tai ennustamaan vararikkoamme. Itse asiassa työarmeijat eivät ainoastaan ole olleet tekemättä vararikkoa, vaan ovat päinvastoin osottautuneet varsin menestyksellisiksi, elinvoimaisiksi, ja ne kehittyvät ja lujittuvat yhä edelleen. Häpeään sitävastoin ovat joutuneet ne ennustelijat, jotka ovat väittäneet, ettei yrityksestä tule mitään, ettei kukaan ole tekevä työtä, etteivät puna-armeijalaiset mene työn rintamalle, vaan yksinkertaisesti juoksevat kotiinsa.
Nämä vastaväitteet olivat johtuneet poroporvarillisesta skeptillisyydestä, epäluottamuksesta joukkoja kohtaan, epäluottamuksesta rohkeaa, järjestävää alotetta kohtaan. Mutta emmekö saaneet kuulla samoja vastaväitteitä silloinkin, kun ryhdyimme laajasuuntaisiin sotamobilisointeihin? Silloinkin meitä peloitettiin yleisellä karkulaisuudella, joka muka olisi imperialistisen sodan välttämätön seuraus. Itsestään ymmärrettävää on, että sotilaskarkulaisuutta on ollut olemassa, mutta kokemus on osottanut, ettei se lainkaan ole saanut sitä joukkoluonnetta, jolla meitä peloitettiin, se ei hävittänyt armeijaa: henkinen ja järjestelmällinen yhtenäisyys, kommunistinen vapaaehtoisuus ja valtiollinen pakko yhdessä turvasivat miljonamobilisoinnin, joukkojen muodostelun ja mitä vaikeimpien taistelutehtävien suorituksen. Loppujen lopuksi armeija on voittanut. Työnteon suhteen odotimme sotakokemusten perusteella samoja tuloksia. Emmekä ole pettyneet. Siirryttäessä sotakannalta työkannalle puna-armeijalaiset eivät hajaantuneetkaan kuten meille oli ennustettu. Hyvin järjestetyn agitatsionin vaikutuksesta oli tällä siirtymisellä lisäksi seurauksena voimakas siveellinen nousu. Totta kyllä, joku osa sotilaita koetti jättää armeijan, mutta näin on laita aina, milloin joku suurempi joukko-osasto siirretään rintamalta toiselle, tai tuodaan selkäpuolelta rintamalle, tai yleensä joutuu suuremman muutoksen alaiseksi, jolloin ajateltu pakoilu muuttuu todelliseksi. Mutta tällöin astuvat tehtäviinsä myöskin poliittiset osastot, sano-malehdet, karkulaisuutta vastaan taistelevat elimet j. n. e. ja nykyisin ei karkulaisuus työarmeijoissa ole yhtään sen suurempi kuin taisteluarmeijoissakaan.
Huomautus, että armeijat sisäisen rakenteensa vuoksi voivat antaa vain pienen prosentin työläisiä, on vain osittain oikea. Mitä tulee kolmanteen armeijaan, niin minä olen jo maininnut, että se oli säilyttänyt täyden hallintokoneiston, huolimatta varsin pienestä joukko-osastojensa luvusta. Niinkauan, kun — sotilaallisista, eikä taloudellisista syistä — annoimme armeijan staabin olla paikoillaan, oli niiden työläisten prosenttimäärä, jotka armeija antoi, todellakin hyvin pieni. Puna-armeijalaisten koko lukumäärästä, joka oli 110,000 oli 21% hallinnollis-taloudellisissa viroissa; päivittäisessä palveluksessa (vahteina j.n.e.) oli armeijalaitosten ja varastojen suuren lukumäärän vuoksi noin 16 %: sairasten (etupäässä kuumetta) lukumäärä teki yhdessä lääkintä- ja sairashoitohenkilökunnan kanssa noin 13%; erilaisista syistä poissaolevia (komennettuina lomalle laittomasti) noin 25 %. Niin ollen oli työhön vapaa läsnäolijamäärä vain 23 %; se oli maksimi määrä niistä henkilöistä, jotka tällöin voitiin saada armeijasta työhön. Todellisesti kävivät työhön käsiksi alkuaikoina vain noin 14 %, etupäässä molemmista divisiooneista — ampujia ja ratsumiehiä, — jotka vielä olivat armeijasta jälellä.
Mutta heti kun tuli tieto, että Denikin oli lyöty ja ettei meidän keväällä ollut tarvis lähettää kolmatta armeijaa Volgaa pitkin Kaukaasian joukkojen avuksi, aloimme viivyttelemättä hajoittaa raskasta armeijakoneistoa ja muodostaa rauhalliseen työhön paremmin sopivia laitoksia. Vaikka tämä työ ei vielä ole loppuun suoritettu, niin ollaan jo saavutettu sangen merkittäviä tuloksia. Nykyhetkellä[1] entinen kolmas armeija antaa työläisiä jo 33 % koko määrästään. Mitä sen rinnalla työskenteleviin Uraalin sotilaspiirin joukko-osastoihin tulee, niin antavat ne jo 49 % työläisiä. Tämä tulos ei ole niinkään huono, jos sitä vertaa teollisuuslaitoksien työläisten työssäkäyntiin, mikä monissa tehdaslaitoksissa vielä joku aika sitten ja muutamissa vielä nykyisinkään ei ole päälle 50 %, ollen siis laillisten ja laittomien syiden vuoksi työstä pois jääneitten luku puolet koko määrästä, jopa enemmänkin.[2] Lisäksi tulee se seikka, että työläisten talousaskareita hoitaa usein täysikasvuiset perheen jäsenet, kun taas puna-armeijalaiset itse tekevät taloustyönsä.
Jos otamme tarkasteltavaksi Uraalissa sotilaskoneiston avulla etupäässä polttopuiden hankintaan mobilisoidut yhdeksäntoistavuotiaat, niin käy ilmi, että heidän koko lukumäärästään yli 30,000 s. o. enemmän kuin 30% ovat töissä. Se on jo erinomainen edistysaskel. Se osottaa, että sovittamalla sotilasjärjestelmää mobilisoimiseen ja muodosteluun me voimme pelkkien työjoukkojen rakennelmiin saada aikaan muutoksia, jotka takaavat suunnattoman korotuksen välittömästi aineelliseen tuotantoprosessiin osaaottavien prosenttimäärässä.
Myöskin sotilastyön tuottavaisuuden suhteen voimme jo kokemuksen perusteella lausua arvosteluja. Ensi aikoina oli työn tuottavaisuus pääasiallisimmilla työaloilla huolimatta voimakkaasta siveellisestä noususta, todellakin tavattoman pieni, ja vaikutti ensimäistä työselostusta luettaessa varsin vähän toivoa herättävältä. Niinpä meni halkojen valmistuksessa kuutiosyltä kohden ensiaikoina 13–15 päivätyötä, kun taas normina, joka nykyisin tosin vain harvoin saavutetaan, on pidettävä kolmea päivää. On vielä huomattava, että ammattimiehet tällä alalla voivat suotuisissa olosuhteissa hakata sylen päivässä henkeä kohden. Joukko-osastojen asemat olivat pitkän matkan päässä hakkauspaikalta. Heidän täytyi useampaan kertaan kulkea 5–6 virstan matka työpaikalle ja sieltä takaisin mikä vei melkoisen osan työpäivää. Paikkakunnalla vallitsi puute kirveistä ja sahoista. Useat aroilta kotoisin olevat puna-armeijalaiset eivät tunteneet metsää, eivät olleet milloinkaan kaataneet, sahanneet, halkoneet puita. Kuvernementin ja piirikunnan kuletuskomiteat eivät heti paikalla osanneet käytellä näitä joukko-osastoja, kulettaa heitä määrätyille paikoille ja valmistaa heille sopivia olosuhteita. Ei ihme, että työn tulokset olivat pienet. Mutta kun huutavimmat epäkohdat itse järjestelyssä oli saatu korjatuksi, saavutettiin melkoista parempia tuloksia. Niinpä menee viimeisten tietojen mukaan koko tässä työarmeijassa puusyltä kohden 41⁄2 päivää, mikä ei niin erin paljon enää poikkea nykyisestä normista. Lohduttavinta on kuitenkin se seikka, että työn tuottavaisuus säännöllisesti nousee sitä myöten, kun se tulee paremmin järjestetyksi.
Ja mitä tässä suhteessa voidaan saavuttaa, sitä todistaa Moskovan insinöörirykmentin lyhytaikainen, mutta rikas kokemus. Pääsotilasinsinöörihallinto, joka tätä koetta johti, alotti määräämällä saavutusnormiksi kolme päivää kuutio-halkosyltä kohden. Sangen pian tämä normi ylitettiin. Tammikuussa tuli kuutiosyltä kohden 2 työpäivää; helmikuussa 2,1; maaliskuussa 1,5 työpäivää, mikä merkitsee erinomaisen korkeaa tuotteliaisuutta. Tämä tulos saavutettiin henkisen vaikutuksen, kunkin työläisen yksilöllisen työn tarkan registeröimisen, työkunnianhimon herättämisen kautta, ja jakamalla palkkioita keskitason yli päässeille, eli, käyttääksemme ammattiliittojen kieltä, taipuisaa tariffia noudattaen, joka oli sovellutettu työn tuottavuuden kaikkien yksilöllisten muutosten mukaan. Tämä suorastaan laboratooriomainen koe selvästi osoittaa mitä tietä meidän nyt on kuljettava.
Nykyisin meillä toimii kokonainen sarja työarmeijoita: ensimäinen, Pietarin, Kaukaasian, Etelävolgan, ja reserviarmeija. Viimemainittu sai aikaan, kuten tunnettua, merkittävän lisäyksen Kasanin-Jekaterinburgin radan kuletuskykyisyyteen. Ja kaikkialla, missä yritykset käyttää joukko-osastoja työtehtäviin edes jossakin määrin hyvin on saatu järjestetyksi, ovat tulokset osottaneet, että tämä menetelmä ehdottomasti on oikea ja elinvoimainen.
Ennakkoluulo, että sotilasjärjestö aina ja kaikkialla ehdottomasti on loisluontoinen, on kumoutunut. Neuvostoarmeija kuvastelee neuvostollisen yhteiskuntajärjestelmän pyrkimyksiä. Ei pidä ajatella entisen ajan kaavoilla: »militarismi», »sotilasjärjestelmä», »pakollisen työn huono tuottavaisuus», vaan tulee käydä uuden ajan uusia ilmiöitä kohden ennakkoluuloitta, avoimin silmin, ja muistaa, että ihmisen lauantai-ilta on tullut, eikä päinvaistoin, ja että kaikki järjestömuodot, niiden joukossa sotilaallinenkin, ovat aseina vallassa olevalla työväenluokalla, joilla on sekä valta, että mahdollisuus näitä aseitaan sovelluttaa, muuttaa, muodostaa, kunnes toivottu tulos saavutetaan.
Laaja työvelvollisuuden toteuttaminen, samoin kuin työn militarisoimistoimenpiteet voivat näytellä ratkaisevaa osaa vain siinä tapauksessa, että niitä sovellutetaan pitäen perustana yhtenäistä, koko maata ja kaikkia tuotannon haaroja käsittävää taloussuunnitelmaa. Tämä suunnitelma on tehtävä kokonaiselle vuosien sarjalle, kokonaiselle ajanjaksolle. Se luonnollisesti jakautuu eri jaksoihin eli vuoroihin, riippuen maan taloudellisten olojen välttämättömistä alkuotteista. Meidän on alettava kaikkein yksinkertaisimmista — ja samalla kertaa — peruskysymyksistä.
Ennen kaikkea on turvattava elämisen mahdollisuus työväenluokalle, vaikkapa olosuhteet olisivat miten vaikeat, ja täten on saatava säilymään teollisuuskeskukset, pelastettava kaupungit. Tämä on lähtökohta. Ellemme tahdo, että kaupungit muuttuvat maaseuduksi, teollisuus maanviljelykseksi, ellemme tahdo, että koko maa talonpoikaistuu, niin meidän on ylläpidettävä liikennettä, vaikkapa heikkonakin, turvattava kaupungit leivän, polttoaineen ja teollisuuden raaka-aineiden suhteen, ja samoin eläinten rehun puolesta. Ilman tätä me emme pääse askeltakaan eteenpäin. Suunnitelman lähin osa on siis liikenteen parantaminen, tai ainakin sen rappeutumisen estäminen, ja välttämättömien elintarvike-, raaka- ja polttoainevarastojen valmistaminen. Lähin aika omistetaan kokonaan työvoiman keskittämiseen ja jännittämiseen, jotta nämä peruskysymykset saataisiin järjestettyä, ja siten pohja luotua kaikelle muulle. Tämän tehtävän olemme antaneet erikoisesti työarmeijoille. Tullaanko ensimäistä ja yleensä seuraajakin ajanjaksoja mittaamaan kuukausilla vai vuosilla, sitä on nyt tarpeetonta käydä ennustelemaan, se riippuu monista syistä, aina kansainvälisistä suhteista työväenluokan yksimielisyyteen ja kestävyyden mittaan saakka.
Toinen jakso käsittää koneiden rakennuksen ja raaka-aineiden ja ravintoaineiden hankinnan liikennettä varten. Tässä on kaiken keskustana veturi.
Nykyisin on veturien korjaaminen ollut liian kotiteollisuuden kaltaista, se on niellyt tuhottomasti voimia ja ainetta. Liikkuvan kaluston korjaaminen on asetettava varaosien joukko tuotannon pohjalle. Nyt, jolloin koko rautatieverkko ja kaikki tehtaat ovat yhden ainoan isännän, työläisvaltion, käsissä, me voimme ja meidän täytyy määrätä koko maalle yhteiset veturi- ja vaunumuodot, normalisoida niiden osat, panna toimeen kaikissa tähän tarvittavissa tehtaissa varaosien joukko tuotanto ja muuttaa siten vähin erin korjaus yksinkertaiseksi kuluneiden osien uusiin vaihtamiseksi ja niin vakauttaa uusien veturien joukkovalmistus. Nyt, kun raaka-aine ja lämmitysainelähteet ovat meille avautuneet, on meidän keskitettävä koko huomiomme koneiden rakentamiseen.
Kolmas jakso on konerakennus suurta joukkokulutusesineiden tuotantoa silmällä pitäen.
Lopuksi neljäs jakso, joka nojautuu kolmeen ensimäiseen, suo meidän siirtyä henkilökohtaiseen kulutukseen tarvittavien esineiden valmistamiseen mitä laajimmassa mittakaavassa.
Tällä suunnitelmalla on suuri merkitys ei ainoastaan yleisenä suuntaviivana talousorgaaniemme käytännöllisissä töissä, vaan myös johtavana linjana, kun levitetään meidän taloudellisten tehtäviemme propagandaa työläisjoukkojen keskuuteen. Meidän työmobilisointimme ei mukaudu elävään elämään, ei juurru, ellemme itse ytimeen kosketa kaikkea sitä, mikä työväenluokassa on rehellistä, tietoisaa, elinvoimaista. Meidän on selitettävä joukoille koko totuus asemaamme ja tulevaisuusperspektiiveihimme nähden, meidän on sanottava suoraan, että vaikkapa työläiset jännittäisivät voimansa äärimmilleen, eivät meidän taloussuunnitelmamme vielä tänään eikä huomenna anna meille maitojokia eikä puurorantoja, sillä lähiaikoina me suuntaamme voimamme valmistaaksemme tuotantovälineiden vailmistukselle olosuhteita. Vasta sitten, kun saamme edes pienessäkään määrin turvatuksi tuotanto- ja kuletusvälineiden kunnossapysymisen, me siirrymme kulutustarpeiden valmistamiseen. Näin ollen tulevat työn tekijät saamaan välittömästi kouraan tuntuvan hedelmän työstään henkilökohtaisten kulutustarpeiden muodossa vasta taloussuunnitelman viimeisellä, neljännellä asteella, ja vasta silloin todellisesti alkaa elämä keventyä. Joukkojen, joiden on vielä kauan kannettava hartioillaan työn ja kieltäytymisen taakkaa, on ymmärrettävä tämän suunnitelman sisäinen, välttämätön logiikka, voidakseen tämän taakan kantaa.
Ei pidä käsittää liian ehdottomasti edellämainituita neljää ajanjaksoa. Me emme tietystikään nyt pyri kokonaan seisottamaan kutomateollisuuttamme: sitä emme voi jo pelkästään sotilaallisista syistä. Mutta etteivät huomio ja voimat pirstautuisi kaikilla tahoilla ulvovien nälän ja puutteiden painostuksesta, on välttämätöntä eroittaa se mikä on pääasiallista ja perustavana olevaa siitä, mikä on syrjäseikkaista ja toisarvoista. On tarpeetonta sanoa, ettemme missään tapauksessa pyri sulettuun »kansalliseen» kommunismiin: saarron loppuminen ja vielä enemmän eurooppalainen vallankumous tulevat tekemään oleellisia muutoksia taloussuunnitelmaamme, jouduttamaan sen eri asteiden kehitystä ja lyhentämään niiden välistä aikaa. Mutta milloin tämä tapahtuu, sitä emme tiedä. Ja meidän on toimittava niin, että säilymme vallassa ja lujitumme siinä, vaikkapa Europan ja koko maailman vallankumouksen kehitys olisi mitä epäsuotuisin, s. o. mitä hitain. Siinä tapauksessa, että kauppasuhteet todella syntyvät kapitalististen maiden kanssa, tulemme noudattamaan edellä esitettyä taloussuunnitelmaa. Me annamme osan raaka-aineistamme veturien ja muiden välttämättömien koneiden vastineiksi, mutta emme suinkaan vaihda raaka-aineita pukuihin, jalkineihin tai siirtomaatavaroihin. Me asetamme ensi sijalle tuotanto- ja kuletusvälineet, mutta emme kulutusesineitä.
Olisimme lyhytnäköisiä skeptikoita ja porvarismallisia saivartelijoita, jos kuvittelisimme, että talouden järjestyminen tulisi olemaan vähittäistä siirtymistä nykyisestä, täydellisestä rappiotilasta niihin taloudellisiin tilanteihin, jotka kävivät rappiotilan edellä, s. o. että kapuaisimme ylös samoja portaita, joita laskeusimme alaskin, ja vasta jonkun jotensakin pitkän ajan jälkeen kohotamme sosialistisen taloutemme sille asteelle, jolla talous oli imperialistisen sodan aattona. Tällainen kuvite ei ainoastaan olisi lohduton, vaan se olisi ehdottomasti vääräkin. Sota, joka hävitti ja musersi lukemattomia arvoja, hävitti myöskin taloudesta pois paljon sellaista, mikä oli totuttua, ummehtunutta, järjetöntä, ja valmisti juuri siten tietä uudelle rakennustyölle, mikä käy niiden teknillisten tekijöiden mukaisesti, joita maailman talous nykysin käyttelee.
Jos Venäjän kapitalismi kehittyi, tarvitsematta kulkea portaalta portaalle, harpaten kokonaisen portaiston ylitse, rakentaessaan amerikkalaisia tehtaita alkuperäisille aroille, niin vielä suuremmassa määrin on sellainen mahdollista sosialistiselle taloudelle. Sen jälkeen kun olemme suoriutuneet köyhyydestä ja saaneet kootuksi pienet raaka-aine- ja elintarvikevarastot, voimme me harpata ylitse kokonaisen portaiston, käyttämällä hyväksemme sitä, ettemme ole yksityisomaisuuden kannalla ja sen kahleissa, ja voimme niin ollen alistaa kaikki liikkeet ja talouselementit yhtenäisen valtiollisen suunnitelman alaisiksi.
Niinpä esimerkiksi me voimme siirtyä sähköistämiseen kaikilla teollisuuden päähaaroilla ja yksityiskulutuksen alalla, tarvitsematta uudelleen käydä »höyrykauden» lävitse. Sähköistämisohjelman olemme suunnitelleet sarjaksi toinen toistaan seuraavia vaiheita, jotka ovat yhdenmukaisia yleisen taloussuunnitelman perusotteiden kanssa.
Uusi sota saattaa viivästyttää meidän taloussuunnitelmamme toteuttamista; energiamme voi ja sen täytyy jouduttaa taloudellisen uudistuksen kulkua. Mutta muodostukoot tulevat tapahtumat millaisiksi tahansa, on selvää, että koko meidän työmme perustaksi — työmobilisoinnin, työn militarisoimisen, lauantaitalkoiden ja kaikellaisten muiden kommunististen vapaaehtoisten töiden perustaksi — tulee asettaa yhtenäinen taloussuunnitelma, jonka ohella lähin ajanjakso vaatii meitä kiinnittämään kaiken energiamme ensimäisiin alkeistehtäviin: elintarvikkeet, lämmitysaineet, raaka-aineet, kuletus. Ei mitään huomion harhailua. Ei mitään voimien hajoittamista, ei mitään sinne tänne heittelehtimistä, — siinä ainoa pelastuksen tie.
Mensheviikit koettavat onneaan vielä eräällä kysymyksellä, joka heistä näyttää soveliaalta uudestaan luomaan sukulaissuhteet heidän ja työväenluokan välille. Se on kysymys teollisuuslaitosten johtomuodosta, kollegiaalisesta ja henkilöllisestä periaatteesta. Meille sanotaan, että tehtaiden johdon siirto mieskohtaisille johtajille, eikä kollegioille, on rikos työväenluokkaa ja sosialistista vallankumousta vastaan. Huomattava on, että sosialistista vallankumousta kiihkeimmin henkilöllisyysperiaatetta vastaan ovat suojelemassa samat mensheviikit, jotka ei kauan sitten pitivät itse sosialistisen kumouksen tunnussanaa historian pilkkana ja rikoksena työväenluokkaa vastaan.
Syyllisenä sosialistisen kumouksen edessä on näin ollen ennen kaikkea puoluekonferenssimme, joka asettui sille kannalle, että olisi pyrittävä henkilökohtaiseen johtoon teollisuuden, varsinkin sen alimpain renkaiden, tehtaiden alalla. Erehdytään kuitenkin suuresti, jos pidetään tätä työväenluokan itsetoiminnalle vaarallisena. Työläisten itsetoimintaa ei mittaa ja määrää se, onko jonkin tehtaan johdossa yksi vaiko kolme työläistä, vaan se riippuu paljon moninaisemmista syvemmistä syistä ja ilmiöistä: talousorgaanien muodostamisesta ammattiliittojen ottaessa siihen aktiivisesti osaa, kaikkien neuvosto-orgaanien muodostamisesta neuvostokonferenssien kautta, jotka edustavat kymmeniä miljoonia työläisiä; itse johdettavien vetämisestä johtoon tai johtoa kontrolloimaan — tässä ilmenee työväenluokan itsetoiminta. Ja jos työväenluokka oman kokemuksensa perusteella, omien puolueneuvosto- ja ammattiliittokonferenssien kautta tulee siihen johtopäätökseen, että tehtaanjohtoon on parempi panna yksi henkilö, kun kollegio, niin on se työväenluokan oma tekemä päätös. Se voi olla oikea tai väärä hallintoteknilliseltä kannalta, mutta sitä ei ole tyrkytetty köyhälistölle, vaan köyhälistö on sen tehnyt oman mielensä ja tahtonsa mukaan. Siksipä olisikin törkeä erehdys sekoittaa kysymystä köyhälistön vallasta tehtaiden johdossa olevien työläiskolleegioiden asiaan. Köyhälistön diktatuuri ei lainkaan ilmene eri talouslaitosten hallintomuodossa, vaan siinä, että yksityisomaisuus poistetaan ja että köyhälistön kollektiivinen tahto hallitsee neuvostokoneistoa.
On tarpeellista tuoda tässä esiin eräs toinenkin henkilökohtaisuutta puolustavia vastaan kohdistettu syytös. Vastustajat sanovat: »Neuvostovallan militaristit pyrkivät
siirtämään sodan alalla saamansa kokemukset talouselämän alalle. Henkilöllisyys-prinsiippi voi olla hyvä sodassa, mutta taloudessa se ei käy päinsä.» Tällainen väitös on kaikin puolin väärä. Ei ole totta, että me armeijassa olemme alkaneet henkilöllisyydestä; vielä nytkään se ei ole läheskään täydellisesti käytännössä. Ei ole totta sekään, että me olisimme vain sodan antaman kokemuksen perusteella ryhtyneet puolustamaan talouslaitosten henkilöllistä hallintomuotoa. Itse asiassa me tässä kysymyksessä olemme lähteneet ja lähdemme puhtaasti marksilaisesta vallankumouspyrkimysten ja vallan käsiinsä ottaneella köyhälistöllä olevien luovien velvollisuuksien käsittämistavasta. Että ennen koottujen tietojen ja teknillisten taitojen ja tottumusten perinnöksi saaminen, spesialistien mukaan vetäminen, niiden laaja käyttäminen on välttämätöntä, siitä me olimme selvillä ja sen me tunnustimme ei vain vallankumouksen alussa, vaan jo kauan sitä ennen. Minä arvelen, että jos ei kansalaissota olisi riistänyt talousorgaanejamme, anastamalla niistä kaiken, mikä oli vahvinta, kykenevintä, kestävintä ja itsenäistä, niin epäilemättä henkilöllisyyden kannalle siirtyminen olisi tapahtunut jo paljon vanhemmin ja tuskattomammin. Jotkut toverit pitävät talouden johtokoneistoa ennenkaikkea kouluna. Tämä tietysti on syvimmin katsoen väärin. Johtavien elinten tehtävänä on johtaminen. Joka haluaa ja jolla on taipumusta oppia johtamaan, hän menköön kouluun erikoisille instruktoorikursseille, tai apulaiseksi kootakseen kokemusta, mutta se, joka määrätään tehtaan hallintoon, hän astuu vastuunalaiseen hallinnollistaloudelliseen tehtävään, eikä kouluun. Mutta vaikka katsoisi tätä kysymystä rajoitetulta ja sentähden ahtaalta »koulu»-näkökannalta, niin minä sanon, että henkilöllisyys tekee tämän koulun kymmentä kertaa paremmaksi, sillä jos te vaihdatte yhden hyvän työmiehen kolmeen epäkypsään, niin asettamalla epäpätevän kolmihenkisen kolleegion vastuunalaiseen johtotoimeen, te riistätte heiltä mahdollisuuden huomata, mitä heiltä puuttuu. Päätöstä tehtäessä jokainen katsoo toisiin ja epäonnistumisen sattuessa syyttää toisia.
Ettei tässä ole kysymys periaatteesta, näkee parhaiten siitä, etteivät henkilöllisyyden vastustajat vaadi kollegiaalisuutta verstaihin, ammattikuntiin, kaivoksiin. Vieläpä he aivan hämmästyneinä sanovat, että vain hullut voivat vaatia, että verstasta johtaisi kolmi- tai viisihenkinen komitea, yksi johtaja ammattikunnalle, se riittää. Miksi? Jos kollegiaalinen hallinto on »koulu», niin miksi me emme tarvitsisi alempaakin koulua? Miksi ei verstaihinkin järjestettäisi kollegiaalista hallintoa? Mutta jos kollegiaalinen hallinto ei ole pyhä testamentti verstaille, niin miksi se olisi välttämätön tehtaille?
Abramovitsh sanoi täällä, että kun meillä on vähän spesialisteja, — johon seikkaan ovat bolsheviikit syynä, — toistaa hän Kautskyn jälessä — niin meidän on korvattava puute työläiskollegioilla. Tämä on lorua. Mikään kolleegio, joka on kokoonpantu asiaa tuntemattomista henkilöistä, ei voi korvata yhtä ainoaa asian tuntevaa henkilöä. Lakimiesten kolleegio ei voi korvata yhtä vaihdemiestä; sairasten kolleegio ei voi korvata lääkäriä. Itse aate on väärä. Kolleegio sellaisenaan ei anna tietoja tiedottomalle. Se voi vain peittää tietämättömän tietämättömyyttä. Jos vastuunalaiseen hallinnolliseen virkaan asetetaan joku henkilö, niin hän selvästi havaitsee ei ainoastaan muissa, vaan myös omassa itsessään, mitä hän tietää ja mitä ei tiedä. Mutta mikään ei ole sen pahempaa, kuin että puhtaasti vastuunalaisiin virkoihin, jotka vaativat spesialisteja, asetetaan kolleegio työläisistä, jotka eivät tunne asioita ja jotka ovat saaneet huonon valmistuksen. Kolleegion jäsenten keskuudessa vallitsee ainainen hämmennys ja keskinäinen tyytymättömyys ja omalla avuttomuudellaan he saavat aikaan häilymistä ja sekasortoa koko työssä. Työläisluokkaa kovin kiintää oman hallitsemiskyvyn kohottaminen, mutta tämä saavutetaan teollisuuden alalla siten, että tehtaan hallinto ajoittain selostaa koko tehtaalle toimintaansa, jonka ohella neuvotellaan vuoden tai kuluvan kuukauden taloussuunnitelmasta — ja kaikki työläiset, joissa ilmenee todellista harrastusta teollisuuden järjestämis-asiaan, tulevat liikkeiden johtajien tai erikoisten komiteain toimesta merkittäviksi muistiin, ja heidät lähetetään vastaaville kursseille, jotka ovat läheisessä yhteydessä itse tehtaan käytännöllisen työn kanssa, ja sen jälkeen heitä asetetaan ensin vähemmän, sitten yhä enemmän vastuunalaisiin virkoihin. Tällä tavoin joutuvat työskentelemään monet tuhannet, vastaisuudessa monet kymmenet tuhannet. Kysymys kolmi- tai viisihenkisistä kolleegioista ei intreseeraa työläisjoukkoja, vaan taantumuksellisempaa, heikompaa, vähemmän itsenäiseen työhön pystyvää neuvostotyöläisten byrokraattista osaa. Eturivin mies, tietoisa, luja tehtaan johtaja, pyrkii luonnollisesti ottamaan tehtaan kokonaan omiin käsiinsä, näyttääkseen itselleen ja muille, että hän kykenee hallitsemaan. Mutta jos tämä johtaja on heikko, eikä seiso lujasti jaloillaan, niin haluaa hän turvautua toisiin, sillä muiden joukossa hänen heikkoutensa ei tule huomattua. Sellaisessa kollegiaalisuudessa piilee syvä vaara — persoonallisen vastuunalaisuuden tuhoutuminen. Jos työläinen on kyvykäs, mutta kokematon, tarvitsee hän johtajaa; johtajan valvonnan alaisena hän saa opetusta, ja sen jälkeen me panemme hänet pienen tehtaan johtajaksi. Tällä lailla hän pääsee eteenpäin. Mutta satunnaisessa kolleegiossa, jossa ei olla selvillä kenenkään voimasta tai heikkoudesta, vastuunalaisuuden tunne kokonaan sammuu.
Meidän päätöksemme puhuu systemaattisesta yksilöllis-periaatteeseen lähenemisestä, siihen tietysti ei pääse yhdellä kynän piirrolla. Tässä ovat mahdollisia erilaiset muunnokset ja yhdistelmät. Siellä, missä työläinen voi suoriutua yksin, asettakaamme hänet johtajaksi, antamalla hänelle avuksi spesialistin. Siellä, missä on hyvä spesialisti, asettakaamme hänet johtajaksi ja hänelle apulaisiksi pari kolme työläistä. Lopuksi siellä, missä kolleegio on osottautunut työkykyiseksi, säilyttäkäämme se. Tämä on ainoa vakava asiaan suhtautuminen ja vain tätä tietä me lähenemme tuotannon oikeaa järjestelyä.
On olemassa vielä eräs käsitystapa, joka on luonteeltaan yleiskasvatuksellinen ja joka minusta näyttää kaikkein oleellisemmalta. Meillä on työväenluokan johtava kerros liian ohut. Nimittäin se kerros, joka tunsi salaisuudet, kävi kauan vallankumoustaistelua, oli ulkomailla, lueskeli paljon vankiloissa ja maanpakolaisuudessa, jolla on valtiollista kokemusta, laaja näköpiiri — se on työväenluokan kallein osa. Sen jälkeen seuraa nuorempi polvi, joka tietoisesti suoritti v. 1917:n vallankumouksen. Tämä on sangen arvokas työväenluokan osa. Suunnattakoon katse minne tahansa — neuvostolaitoksiin, ammattiliittoihin, puoluetyöhön, luokkasodan rintamalle — kaikessa ja kaikkialla johtavaa osaa näyttelee tämä työväenluokan päällimmäinen kerros. Näinä kahden ja puolen vuoden aikana on Neuvostovallan tärkeimpänä hallinnollisena tehtävänä ollut manöveeraaminen, heittämällä työväenluokan päällimmäistä kerrosta rintamalta toiselle. Syvemmät työväenluokan kerrokset, jotka ovat kohonneet talonpoikaispiireistä, ovat vielä liian heikkoja alotekykyynsä nähden. Mikä on meidän venäläisen talonpoikamme vika, on se, että hän on joukko-ihminen, ettei hänessä ole persoonallisuutta, se on se, josta lauloivat kansanpuoluelaiset, narodnikit, ja jota ylisti Leo Tolstoi Platon Karatajevin muodossa: talonpoika sulautuu yhteisöönsä, hän sulautuu maahan. On aivan selvää, ettei sosialistisen talouden perustana voi olla Platon Karatajew, vaan ajatteleva, työkykyinen, vastuunalainen työläinen. Tätä persoonallista alotekykyä on työläisissä ehdottomasti kasvatettava. Porvaristolla on henkilöllisyys-periaate itsekästä individualismia, kilpailua. Henkilöllisyys-periaate työväenluokan keskuudessa ei ole ristiriidassa solidarisuuden, eikä keskinäisen, veljellisen avuliaisuuden kanssa. Sosialistinen solidarisuus ei voi nojautua persoonattomuuteen, laumaelämään. Mutta juuri persoonattomuus kätkeytyykin usein kollegiaalisuuden taakse.
Työväenluokassa on paljon voimaa, lahjoja ja kykyä. On saatava ne tulemaan esille, ilmenemään kilpailussa. Henkilöllisyys-periaate hallinnollisteknillisellä alalla edistää tätä. Ja siksi se onkin korkeampi ja hedelmällisempi, kuin kolleegiaalisuus-periaate.
Toverit, menshevististen puhujien, erikoisesti Abramovitshin, perusteet, heijastavat ennenkaikkea täydellistä elämästä ja sen tehtävistä eristymistä. Havaintojentekijä seisoo joen rannalla, jonka ylitse hänen olisi mentävä, ja tutkii virran voimaa. Pitäisi uida yli — siinä koko tehtävä. Mutta meidän kautskylaisemme nojaavat toiselta jalaltaan toiselle. Me emme kiellä — hän sanoo — että välttämätöntä on uida ylitse, mutta samalla me realisteina näemme vaaran, eikä vain yhden, vaan useita: Virta on voimakas, siinä on vedenalaisia kiviä, ihmiset ovat väsyneitä j. n. e. j. n. e. Mutta jos meille sanotaan, että me kiellämme itse uimisen välttämättömyyden, niin se ei ole totta, ei missään tapauksessa. Jo 23 vuotta sitten me sanoimme ylimenoa välttämättömäksi...»
Tähän perustuu kaikki alusta loppuun. Ensinnäkin, sanovat mensheviikit, me emme koskaan ole kieltäneet puolustuksen välttämättömyyttä, siispä me emme kiellä armeijankaan välttämättömyyttä. Toiseksi, me emme periaatteessa kiellä myöskään työvelvollisuutta. — Sanokaapa, pyydän, missä on maailmassa, pieniä uskonnollisia ryhmiä lukuunottamatta, ihmisiä, jotka kieltäisivät puolustuksen »yleensä»? Kuitenkaan ei asiassa päästä askeltakaan eteenpäin teidän abstraktisen tunnustuksenne avulla. Kun tuli kysymykseen taistelu ja työväenluokan todellisia vihollisia vastaan todellisen armeijan luominen, niin mitä teitte te silloin? Vastustitte, saboteerasitte, kieltämättä puolustusta »yleensä». Te puhuitte ja kirjoititte lehdissänne: »alas kansalaissota» samaan aikaan, kun valkokaartilaiset ahdistivat meitä ja asettivat miekan kaulallemme. Nyt te jälestäpäin hyväksytte voittoisan puolustuksemme ja siirrätte arvostelevan katseenne uusiin kysymyksiin ja opetatte meitä. »Yleensä me emme kiellä työvelvollisuutta — sanotte te — mutta... sen tulee olla ilman juriidista pakoitusta.» Kuitenkin, näissä sanoissa on ilmeistä sisäistä ristiriitaa! Itseensä velvollisuus-käsitteeseen jo kuuluu pakko. Ihmisen on velvollisuus, hänen on pakko jotakin tehdä. Ellei hän sitä tee, hän ilmeisesti saa rangaistuksen, hänet pakoitetaan. Tässä me tulemme kysymykseen, millaista sitten on se pakko? Abramovitsh sanoo: taloudellista painostusta kyllä, mutta ei lainopillista pakkoa. Metallityöläisten edustaja, toveri Holzmann on erinomaisesti todistanut, miten täysin skolastinen tällainen systeemi on. Jo kapitalismin aikana, s. o. vapaan työn vallitessa ei taloudellista painostusta voinut eroittaa juriidisesta pakosta. Sitä vähemmän nyt!
Esitelmässäni minä olen pyrkinyt selvittämään, että työläisten totuttaminen uusiin, uusilla yhteiskunnallisilla perusteilla oleviin työmuotoihin ja työn tuottavaisuuden saavuttaminen ovat mahdollisia vain siten, että yhtaikaa sovellutetaan erilaisia menetelmiä — taloudelliseen etuun perustuvaa harrastusta, juriidista pakoitusta, sisäisesti sopusointuisen talousmuodon vaikutusta, rankaisuja, ja ennen kaikkea ja kaiken jälkeen aatteellista vaikutusta, agitatsioonia, propagandaa, ja vihdoin yleisen sivistystason kohottamista, — vain kaikkien näiden menetelmäin yhdistelmällä saavutetaan korkea taso sosialistiselle taloudelle.
Jos jo kapitalistisessa yhteiskunnassa taloudellinen harrastus välittömästi liittyy lailliseen pakkoon, jonka takana on valtion aineellinen voima, niin neuvostovaltiossa, s. o. valtiossa, jotka on kapitalistisen ja sosialistisen välimuoto, ei taloudellisen ja juriidisen pakon välille yleensä voi johtaa mitään vedenjakajaa. Meillä on kaikki tärkeimmät laitokset valtion käsissä. Kun me sanomme sorvari Ivanoville: »sinun on nyt tehtävä työtä Sormovan tehtaassa, ja ellet tottele, et saa annoksia», niin kumpaako tämä on, taloudellista painostusta, vai juriidista pakkoa? Toiseen tehtaaseen hän ei voi siirtyä, sillä kaikki tehtaat ovat valtion käsissä ja valtio ei salli tämän siirtymisen tapahtua. Siis taloudellinen painostus sulaa tässä yhteen valtiollisen pakkotoimenpiteen kanssa. Abramovitsh nähtävästi tahtoo, että me työvoiman sijoittamisregulaattorina käyttäisimme apunamme vain työpalkan koroittamista, palkkioita y.m. saadaksemme tärkeimpiin liikkeisiin tarpeellisen määrän työvoimaa. Nähtävästi siinä on koko hänen ajatuksensa. Jos asia järjestetään niin, niin jokainen ammatillisen liikkeen toimitsija näkee, että se on puhtainta utopiaa. Luottaa siihen, että markkinoilta virtaisi vapaasti työvoimaa, me emme voi, sillä sitä varten pitäisi valtion käsissä olla riittävän suuret elintarvike-, asunto- ja liikennevarat, s. o. pitäisi olla olemassa juuri ne olosuhteet, jotka nyt olisi luotava. Ilman valtion suunnitelman mukaisesti järjestämää joukottaista työvoimain siirtoa talous-elimien ilmoitusten mukaan me emme saa mitään aikaan. Tässä näyttäikse meille pakon momentti kaikessa taloudellisessa välttämättömyydessä. Olen lukenut teille Jekaterinburgista tulleen sähkösanoman Ensimäisen Työarmeijan töiden kulusta. Siinä sanotaan, että Uraalin työvelvollisuus-komitean kautta on kulkenut yli 4,000 ammattityöläistä. Mistä he ovat tulleet? Pääasiassa entisestä kolmannesta armeijasta. Heitä ei laskettu koteihin, vaan siirrettiin määräpaikkoihin. Armeijasta siirrettiin heidät Työvelvollisuus-komitealle, joka luokitteli heidät ja lähetti tehtaisiin. Tämä on liberaaliselta kannalta katsoen »väkivaltaa» persoonallista vapautta vastaan. Valtava työläisenemmistö kuitenkin meni mielellään työrintamalle, samoin kuin ennen taistelurintamalle, sillä se ymmärsi korkeimpain intressien tätä vaativan. Osa meni vasten tahtoaan. Heidät pakoitettiin.
Valtion pitää tietysti asettaa palkkiosysteemin avulla parhaille työläisille parhaat olemassaolon ehdot. Mutta tämä ei sulje pois, vaan päinvastoin edellyttää, että valtio ja ammattiliitot — joilta ilman neuvostovaltio ei voi talouttaan rakentaa — saavat työläiseen nähden muutamia uusia oikeuksia. Työläinen yksinkertaisesti ei tee kauppaa neuvostovallan kanssa, — ei, hän on velvoitetussa asemassa neuvostovallan suhteen, hän on kaikin puolin sen alainen, koska se on hänen valtionsa.
Jos meille yksinkertaisesti selitettäisiin — sanoo Abramovitsh — että kysymys on vain ammatillisesta työkurista, niin silloin ei olisi syytä keihäänkatkontaan; mutta mitä tällä on militarisoimisen kanssa tekemistä? Kysymys tietysti on melkoiselta osaltaan kysymystä ammattiliittojen kurista: mutta uusien, tuotannollisten ammattiliittojen. Me elämme neuvostomaassa, jossa työväki hallitsee, — sitä eivät meidän kautskylaisemme käsitä. Kun mensheviikki Rubzow sanoi, että minun selostuksessani on ammattiliitoista jälellä vain sarvet ja sorkat, niin hänen puheessaan on hiukkasen perää. Ammattiliitoista siinä merkityksessä, kuin hän ne käsittää, s.o. trade-unionistista tyyppiä olevista ammattiliitoista on todellakin hyvin vähän jälellä, mutta työväenluokan ammatillis-tuotannollisella järjestöllä on Neuvosto-Venäjän oloissa mitä valtavimmat tehtävät. Mitkä? Luonnollisesti ei taistelu valtiota vastaan työn eduksi, vaan sosialistisen rakennustyön tehtävät, yhdessä valtion kanssa. Sellainen ammattiliitto on periaatteeltaan nuori järjestö, joka ei eroa ainoastaan trade-unioneista, vaan porvarillisessa yhteiskunnassa olevista kumouksellisistakin ammattiliitoista, kuten työväen valta eroaa porvariston vallasta. Hallitsevain työväen tuotantoliitolla ei ole samat tehtävät, ei samat menetelmät, eikä sama kuri, kuin orjuutetun luokan taisteluliitolla. Meillä on jokainen työläinen velvoitettu kuulumaan ammattiliittoon. Mensheviikit ovat tätä järjestystä vastaan, luonnollisesti, koska he tosiasiallisesti ovat köyhälistön diktatuuria vastaan. Kautskylaiset ovat köyhälistön diktatuuria ja kaikkia sen seurauksia vastaan. Taloudellinen pakoitus, samoin kuin valtiollinenkin, ovat vain työväenluokan diktatuurin ilmenemismuotoja kahdella tiivisti toisiinsa liittyneellä alalla. Totta kyllä, Abramovitsh on meille syvämielisesti selittänyt, että pakottaminen on sosialismille vastakkaista, että sosialismissa vaikuttavat velvollisuuden tunto, työtottumus, työn viehätysvoima j. n. e. Asia kieltämättä on niin. Mutta tätä kieltämätöntä totuutta tulee laajentaa. Sillä onhan asia niin, että sosialistisessa yhteiskunnassa ei myöskään ole pakkolaitosta, valtiota, — se tulee kokonaan sulautumaan tuotantoja kulutuskommuuneiksi. Siitä huolimatta käy tie sosialismiin valtiojärjeston suurimmilleen jännittämisen kautta. Ja me elämme juuri nyt teidän kanssanne tätä aikakautta. Kuten lamppu ennen sammumistaan vielä kerran kirkkaasti lieskahtaa, samoin ottaa valtio, ennen katoamistaan, työväen diktatuurin muodon, s. o. kaikkein säälimättömimmän muodon, jolla se käskevästi käsittelee kansalaisen elämää kaikilta sen puolilta. Tätä pikkuseikkaa, tätä pienoista historian astetta, valtiodiktatuuria, ei Abramovitsh eikä hänen persoonassaan koko menshevismi ole huomannut, ja on siitä syystä siihen kompastunut.
Mikään järjestö, armeijaa lukuunottamatta, ei ole tähän asti käsitellyt ihmistä niin kovakouraisesti, kuin sen tekee työväenluokan valtiollinen järjestö tänä raskaana ylimenokautena. Ja siksipä puhummekin työn militarisoimisesta. Mensheviikkien kohtalo onkin nilkuttaa tapausten jällessä, ja tunnustaa ne kumouksellisen ohjelman osat, jotka jo ovat kadottaneet merkityksensä. Menshevismi ei enää nykyisin kiellä — vaikkakin tämä tapahtuu verutellen — oikeutusta rangaista valkokaartilaisia ja puna-armeijan karkureita, — se on tähän pakoitettu omien surullisten kokemustensa vuoksi »demokratian» suhteen. Se on ikäänkuin käsittänyt — hiukan myöhästyen — että oltaessa kasvotusten vastavallankumouksellisten joukkioiden kanssa, ei suoriuduta pelkillä lauselmilla siitä, että terrori ei ole sosialismissa välttämätöntä. Mutta taloudellisella alalla pyrkivät mensheviikit yhä vielä rinnastamaan meitä — lastemme ja etenkin lastenlastemme kanssa. Ja kuitenkin täytyy meidän luoda talous heti, vitkastelematta, samalla kun meitä rasittaa porvarillisen yhteiskunnan onneton perintö ja vielä päättymätön kansalaissota.
Menshevismi, kuten yleensä kautskylaisuus, uppoaa syvälle demokraattisiin hullunkurisuuksiin ja sosialistisiin abstraktioihin. Uudelleen ja uudelleen käy selville, ettei sille ole olemassa lainkaan vaihekauden, s. o. proletaarisen vallankumouksen alalle kuuluvia tehtäviä. Siitä johtuu sen arvostelun, sen osottelujen, suunnitelmien ja reseptien mehuttomuus. Kysymys ei ole siitä, miten tulee olemaan 20–30 vuoden perästä — silloin ymmärrettävästi kaikki on melkoisesti paremmin, vaan siitä, miten pääsemme nyt kohoamaan rappiotilasta, miten jaamme työvoiman nyt, miten tänään saamme työn tuottavaisuuden kohoamaan, miten erikoisesti menettelemme niiden 4,000 ammattityöläisen kanssa, jotka Uraalissa otimme armeijasta. Laskemmeko heidät kaikkiin maailman tuuliin: »etsikää, toverit, missä parasta löydätte»? Ei, me emme voineet niin menetellä. Me asetimme heidät sotilasjonoiksi ja lähetimme heidät tehtaisiin ja työpajoihin.
»Mitä eroa siis on teidän sosialisminne ja Egyptin orjuuden välillä, — huudahtaa Abramovitsh. — Suunnilleen samalla tavoinhan faaraotkin rakensivat pyramiidejaan ja pakoittivat ihmisjoukkoja työhön.» Verraton vertaus, ollakseen »sosialistin» tekemä. Tässä on jälleen tuo pikkuseikka jätetty huomioon ottamatta: vallankäytön luokkaluonne! Abramovitsh ei näe mitään eroa egyptiläisen hallituksen ja meidän välillä. Hän on unohtanut, että Egyptissä oli faaraoita, orjainomistajia ja orjia. Eivät egyptiläiset talonpojat ole neuvostojensa kautta päättäneet rakentaa pyramiideja — siellä vallitsi säätyluokkien hierarkinen yhteiskuntajärjestys — ja työntekijät pakotti työhön heille vihamielinen luokka. Meillä pakon toteuttaa työläis- ja talonpoikaisvalta työntekijäin omien etujen nimessä. Kas sitä Abramovitsh ei ole huomannut. Me olemme sosialismin koulussa oppineet, että koko yhteiskunnallinen kehitys perustuu luokkiin ja heidän taisteluunsa, ja että elämän koko kulun määrää, mikä luokka on vallassa ja mitä tehtäviä varten hän politiikkaansa ajaa. Sitä Abramovitsh ei käsitä. Kenties tuntee hän vanhantestamentin varsin hyvin, mutta sosialismi on hänelle kirja seitsemin sinetein.
Liberaalis-pintapuolisilla analoogioilla ratsastaen, jotka eivät ota huomioon valtioiden luokkaluonnetta, voisi Abramovitsh (ja mensheviikit sen ennen usein tekivätkin) yhdentää punaisen ja valkoisen armeijan. Tässä, kuten tuossakin tapahtui mobilisointeja etupäässä talonpoikien keskuudesta. Tässä, kuten tuossakin käytettiin pakkoa. Ja tässä, kuten tuossakin palvelee melkoinen määrä upseereita, jotka ovat käyneet tsaarin koulua. Samat kiväärit, samat patruunat molemmin puolin — missä eroitus? Eroitus on olemassa, hyvät herrat, ja eroituksen määrää tuo perustunnusmerkki: kuka on vallassa? Työväenluokkako vaiko aateli, faaraot vaiko talonpoika, valkokaartilaisetko vai Pietarin köyhälistö. Eroitus on olemassa ja sitä todistaa Judenitshin, Koltshakin ja Denikinin kohtalot. Meillä talonpoikia mobilisoivat työläiset; Koltshakin valtakunnassa — valkokaartilaiset upseerit. Meidän armeijamme lujittui ja vaurastui, — valkoinen hävisi kuin tuhka tuuleen. Niin, eroitus on olemassa neuvostovallan ja faaraovallan välillä, eivätkä Pietarin työläiset suotta alkaneet vallankumoustaan siten, että ampuivat alas faaraot[3] Pietarin kirkontorneista.
Eräs menshevistinen puhuja yritti minusta ohi mennen tehdä militarismin kannattajan yleensä. Hänen tietojensa mukaan käy ilmi, nähkääs, että minä puolustan en enempää enkä vähempää kuin Saksan militarismia. Minä olen todistellut, nähkääs, että saksalainen aliupseeri, tuo luonnon ihme, ja kaikki mitä hän luo, käy yli ymmärryksen . . . Mitä minä olen itse asiassa sanonut? Väin sen, että militarismia, jossa kaikki yhteiskunnallisen kehityksen piirteet saavat lopullisimman, selvimmän ja hiotuimman muodon, on katseltava kahdelta eri puolelta; ensinnäkin poliittiselta tai sosialistiselta ja silloin se riippuu kokonaan siitä, mikä luokka on vallassa; ja toiseksi järjestelyn kannalta, jolloin se on ankaran velvollisuuksien jaon, tarkkojen keskinäisten suhteitten, ehdottoman vastuunalaisuuden, karkea kuuliaisuuden systeemi. Porvarillinen armeija on työläisille petomaista sortoa ja painostusta; sosialistinen armeija on työläiselle vapautuksen ja puolustuksen ase. Mutta ehdoton osaston kokonaisuudelle alistuminen on kaikille armeijoille yleinen piirre. Ankara sisäinen hallinto ja sotilaallinen järjestys käyvät aina käsikädessä. Sodassa kaikenlainen epäsiisteys, epärehellisyys, vieläpä yksinkertainen epätarkkuus johtavat usein mitä raskaimpiin uhreihin. Tästä johtuu sotilasjärjestojen pyrkimys saada äärimäisin selvyys, asianomainen tarkkuus suhteista ja vastuunalaisuudesta. Tämän laatuisia »sotilas»-ominaisuuksia pidetään kaikkialla arvossa. Siinä mielessä minä sanoinkin, että jokainen luokka pitää arvossa niitä jäseniään, jotka paitsi muuta omaavat sotilaskoulutuksen. Esimerkiksi saksalainen kulakki, joka on päässyt kasarmista aliupseerina, oli Saksan monarkialle ja jää Ebertin tasavallalle kalliimmaksi, arvokkaammaksi kuin kulakki, joka ei ole saanut sotilaskoulutusta. Saksan rautatiekoneiston korkealle kohoamiseen vaikutti melkoisessa määrin se, että aliupseereja ja upseereja on saatu rautatielaitoksen hallinnollisiin toimiin. Tässä suhteessa on meilläkin jotain militarismista opittavaa. Tov. Tsiperovitsh, yksi huomatuimmista ammattityöläisistämme, todisti meille täällä, että ammattityöläinen, joka on käynyt läpi sotilaskoulutuksen, jolla, sanokaamme, on vuoden ajan ollut vastuunalainen rykmentin komissaarin virka, ei tästä käynyt lainkaan huonommaksi ammattityöläiseksi. Hän palasi liittoon kiireestä kantapäähän samanlaisena työläisenä, sillä hän oli taistellut köyhälistön asian puolesta; mutta hän palasi hehkuvana, miehistyneenä, itsenäisempänä, päättäväisempänä, sillä hän oli ollut sangen vastuunalaisissa asemissa. Hän oli saanut johtaa useita tuhansia puna-armeijalaisia, jotka olivat eri tasoilla tietoisuuteen nähden, enimmäkseen talonpoikia. Heidän kanssaan oli hän kokenut voittoja ja tappioita, hyökännyt ja paennut. Komentokunnassa sattui kavalluksia, kulakkikapinoita, paniikkia, hän seisoi paikallaan, pidätteli vähemmän tietoista joukkoa, johti sitä esimerkillään, rankaisi kavaltajia ja nylkyreitä. Tämä kokemus on suuri ja arvokas kokemus. Ja kun entinen rykmentin komissaari palaa ammattiliittoon, tulee hänestä hyvä organisaattori.
Kollegiaalisuus-kysymyksissä ovat Abramovitshin todisteet yhtä elottomia kuin kaikissa muissakin kysymyksissä ovat syrjäisen, joen rannalla seisovan tutkijan todisteet.
Abramovitsh selosti meille, että hyvä kolleegio on parempi kuin huono henkilö ja että hyvään kolleegioon tulee kuulua hyvän spesialistin. Kaikki tämä on erinomaista, — mutta miksi eivät mensheviikit esitä meille muutamia satoja sellaisia kollegioita? Minä arvelen, että Ylempi Kansantalousneuvosto löytäisi kyllä niille tehtävää. Mutta meidän, jotka olemme työläisiä, emmekä tutkijoita, meidän on rakennettava siitä aineesta, jota on. Meillä on spesialisteja, joista, sanokaamme, yksi kolmas osa on kykenevää ja tunnollista, yksi kolmannes — puolitunnollista ja puolikykenevää ja kolmas kolmannes — ei kelpaa mihinkään. Työväenluokassa on paljon lahjakkaita, itsensäkieltäviä ja energisiä ihmisiä. Yksillä — onnettomuudeksi harvoilla — on jo välttämätöntä tietoa ja kokemusta. Toisilla on luonnetta ja taipumuksia, mutta ei ole kokemusta ja tietoa. Kolmansilla ei ole toista eikä toista. Tästä aineesta on luotava tehdas ja muut hallinnot ja tästä ei pääse yleisiä fraaseja käyttämällä. Ennen kaikkea on erotettava kaikki työläiset, jotka jo ovat näyttäneet voivansa johtaa laitoksia ja antaa sellaisille mahdollisuus seistä omilla jaloillaan, — sellaiset itse tahtovat henkilöllisyyttä, sillä tehtaanhallinto ei ole takapajulla olevien koulu. Luja, asiaa tunteva työläinen tahtoo johtaa. Jos hän päättää ja antaa määräyksen, niin hänen määräyksensä pitää tulla täytettyä. Hänet saatetaan heittää pois, se on toinen asia, mutta niin kauan kuin hän on isäntänä, neuvosto-köyhälistöisäntänä, johtaa hän laitosta täydelleen, sen koko laajuudessa. Jos hänet liitettäisiin heikommista kokoonpantuun kollegioon, jonka jäsenet sekaantuvat johtoon, eivät asiat parane. Tällaiselle johtajatyöläiselle on annettava spesialisti-apulaisia, yksi tai kaksi, riippuen laitoksen suuruudesta. Jos ei ole sopivaa johtajatyöläistä, mutta on tunnollinen ja tietoisa spesialisti, niin me asetamme hänet laitoksen johtoon, panemalla hänen apulaisikseen 2–3 huomatuinta työläistä, niin että jokaisen spesialistin päätöksen täytyy olla apulaisen tiettävänä, mutta ettei näillä ole oikeutta muuttaa sitä päätöstä. He tulevat askel askeleelta tekemään spesialistin kanssa hänen työtään ja yhtä ja toista oppivat, ja puolen vuoden, vuoden kuluttua voivat astua itsenäisiin virkoihin.
Abramovitsh toi minun sanojeni johdosta esimerkin parturista, joka komensi divisionaa ja armeijaa. Totta! Abramovitsh ei kuitenkaan tiedä, että jos meillä kommunistitoverit ovat alkaneet komentaa rykmenttejä, divisioneja ja armeijaa, niin se johtuu siitä, että he ovat ennen olleet spesialistikomentajien rinnalla komissareina. Vastuunalaisuutta kantoi spesialisti, joka tiesi, että jos hän erehtyy, niin hän saa yksin vastata, eikä voi sanoa, että hän on vain »neuvotteleva jäsen» tai »kolleegion jäsen». Nykyisin ovat työläiset ja eturivin talonpojat täyttäneet armeijassamme komentajien paikat varsinkin alimmilla, s. o. poliittisesti tärkeimmillä asteilla. Mutta mistä me aloimme? Me asetimme komentajan virkoihin upseereja, ja työläisiä asetimme komissareiksi, ja he oppivat, oppivat menestyksellisesti ja oppivat lyömään vihollista.
Toverit, me seisomme vaikean ajanjakson edessä, ehkä kaikkein vaikeimman. Kansojen ja luokkien elämän vaikeimpia aikakausia vastaavat ankarat toimenpiteet. Kuta pitempi aika kuluu, sitä helpommaksi käy, sitä vapaammaksi tulee tuntemaan itsensä jokainen kansalainen, sitä huomaamattomammaksi käy köyhälistövaltion pakoittava voima. Ehkä me sitten sallimme mensheviikkienkin avata lehtiään, jos vain mensheviikkejä silloin vielä on. Mutta nyt me elämme poliittisen ja taloudellisen diktatuurin aikaa, ja mensheviikit jatkavat tämän diktatuurin vahingoittamista. Kun me taistelimme kansalaissodan rintamalla, suojellen vallankumousta vihollisilta, niin mensheviikkien lehti kirjoitti: »alas kansalaissota!» — Tätä me emme voineet sallia. Diktatuuri on diktatuuria, sota on sotaa. Ja nyt kun me olemme siirtyneet korkeimpaan voimien keskittämiseen maan taloudellisen uudistamisen alalle, niin Venäjän kautskylaiset, mensheviikit, jäävät uskolliseksi omalle vastavallankumoukselliselle kutsumukselleen: heidän äänessään on sama sointu kuin ennenkin, se soi epäilyksen ja huojuvaisuuden, epäluottamuksen ja hajottamisen äänenä.
Eikö ole ihmeellistä ja naurettavaa, että tässä kokouksessa, johon on kokoontunut puolitoista tuhatta edustajaa, jotka edustavat Venäjän työväenluokkaa, ja josta on mensheviikkejä vähemmän kuin 5 % ja kommunisteja noin 90 %. Abramovitsh sanoo meille: »älkää ihastuko sellaisiin metoodeihin, joissa yksityinen ryhmä edustaa kansaa». Kaikki kansan kautta, — puhuu mensheviikkien edustaja — ei mitään holhoojia työläisjoukoille! Ja edelleen: »luokkaa ei saa todisteluilla vakuutetuksi»!. Katsokaahan tässä salissa olevia: siinä on se luokka! Työläisjoukko on tässä meidän edessämme ja kanssamme, mutta juuri te, vähäpätöinen mensheviikkijoukko, koetatte sitä vakuuttaa porvarillisilla todisteilla! Te tahdotte olla tämän luokan holhoojina. Mutta sillä on oma korkea itsetoimintansa ja tätä itsetoimintaansa on se ilmaissut muun muassa myöskin siten, että se heitti teidät luotaan ja meni omaa tietänsä eteenpäin.
[1] Maalisk. 1920.
[2] Sittemmin on näiden lukumäärä sangen huomattavasti alentunut (kesäk. 1920).
[3] Tuolla nimellä nimitettiin tsaarivallan poliiseja, joita sisäministeri Protopopow helmikuun lopulla 1917 asetti kirkontorneihin ja rakennusten katoille.