Julkaistu: 1923
Lähde: »40 kuukautta Neuvosto-Venäjällä». Sosialistin Kirjapaino O.y., Turku 1923
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Alunperin ei ollut lainkaan tarkoituksenani julaista kirjan muodossa muistelmiani ja vaikutelmiani Neuvosto-Venäjältä. Vasta viime talvena, luettuani useampiakin kuvauksia bolshevikien valtakunnasta ja huomattuani ne kaikki enemmän tai vähemmän tosioloihin perustumattomiksi, innostuin kyhäämään nyt ilmestyvät luvut. Jouduin olemaan Venäjällä juuri ne vuodet, joitten kuluessa kommunismia yritettiin kansaan istuttaa, joten kirjassani kuvataan senaikaisia oloja. Minun Venäjältä poistuessani, keväällä v. 1921, oli juuri tullut dekreetti kapitalismin uudelleen elvyttämisestä.
Mitään perinpohjaista kuvausta ei kirjani voi antaa. Omalla kokemuksellani hankittua ainehistoa ei kylläkään olisi puuttunut, mutta kirja ei ole saanut paisua tämän laajemmaksi, koska on täytynyt saada se hinnaltaan niin kohtuulliseksi, että vähempivarainenkin kykenee sen itselleen hankkimaan.
Tekijä.
Pietari, Nevan helmi, niinkuin Pietari Suuren kaupungin asukkaat ennen ylpeästi sanoivat, ei vielä v. 1918 alussa ainakaan noin ensi näkemältä kantanut mitään erikoista leimaa. Sama iloinen ihmishyörinä keskikaupungilla, sama valovirta iltaisin puotien suurista näyteikkunoista, samat pika-ajurien »beregis» (varo) -huudot kuin ennenkin, samat hienosti puetut ja hajuvesiltä tuoksuvat naiset kaduilla, sama univormujen vilinä, joka aina on ollut venäläiselle metropolille niin tunnusmerkillistä. Entinen solina ja kolina ja yhä vain ainainen kiire ja aivankuin kilpajuoksu jonkun saavuttamattoman perässä.
Mutta sittenkin. Perehdypä lähemmin tsaarien kaupunkiin, niin etköhän vain huomaa jotain tavallisuudesta poikkeavaa. Katsele tarkemmin joukkoa: miksi noin paljon ilmettyjä juutalaistyyppejä? Moseksen kansaa ei ennen suvaittu keisarien pääkaupungissa. Ne harvat könkönenät ja kiharan hiilimustan tukan kattamat latteaotsaiset kasvot, jotka siellä sattumalta tapasit, olivat uskostaan luopuneitten ja siis tavallaan suvustaan huonontuneiden Israelin lapsien. Varsinainen juutalainen ajettiin Pietarista pois kuin kulkurikoira. Hänelle oli suotu omat rajoitetut asuma-alansa Liettuassa ja Puolassa, Ison-Venäjän kaupunkeihin ei hänellä ollut jalallaan astumista. Mutta Kerenskin »svaboda» oli lahjoittanut vapauden näille hyljeksityillekin. Vuosi 1917 oli kansoittanut Pietarin epälukuisilla juutalaisilla liikemiehillä. Juutalainen murre sorisi kaduilla kilpaa venäjän kanssa.
Ennen näit Pietarissa komeita kaartinupseereita ja silloin tällöin liikkuva sotamies näytti itsekin nauttivan puhtaasta sinellistään. Pääkaupunkiin ei majoitettu puutteellisesti puettuja sotilasosastoja. Nyt oli laita toinen: vapaus, kurin höllyttänyt väärinkäsitetty vapaus, oli levinnyt armeijaan, joukkojen tuli ikävä rintamilla, kokonaisia osastoja hajosi kotiseuduilleen tai lähti lorvehtimaan joutilaina pääkaupungin kaduille. Upseeritakki ei istunut enää yhtä moitteettomasti kuin ennen, sillä armeijan upseeristo oli monien sotavuosien aikana suunnattomasti muuttunut. Siihen kuului nyt kaikellaista häthätää leivottua ainesta: nuoria koulupoikia, maalaisten keskuudesta lähteneitä sattumalta lukutaitoisia nuorukaisia, jopa entisiä pika-ajureitakin. Upseerien puute aiensi pääsyvaatimuksia, Kerenskin sotakouluissa niistä tuskin enää saattoi vakavasti puhua. Armeijan komentaville paikoille oli päässyt kaikellaista satunnaista ainesta. Kuinkapa tämä olisi viihtynyt rintamalla, mieluummin se toki oleskeli »lomalla» pääkaupungissa.
Eivätkä bolshevikit valtaan päästyään suuria välittäneet upseereista. Armeija ei heidän aikanaan taistellut. Sen verran, minkä päälliköitä oli, valitsivat sotamiehet ne itse. Arvo ja kokemus ei vaalissa merkinnyt mitään, nuori hyvällä puhelahjalla varustettu aliupseeri saattoi komentaa prikaatia. Upseerit joutivat siis hyvin »lomalle». Huonommat ainekset heistä asuskelivat kahviloissa epämääräisissä liike-hommissa, paremmat — möivät sanomalehtiä ja kengännauhoja kadulla. Varsinkin juuri viimemainittujen keskuudessa oli puute jo v. 1918 alussa huutava. Sotilaskasvatuksen saanut iäkäs eversti tai kenraali ei ammattinsa menetettyään osannut sijoittua uuden järjestelmän vallitessa, hänen oli turvauduttava katukauppaan, tai — kuten myöskin tapahtui — astui hevosen omistava entinen ylhäinen herra kuskipukille. Niinpä havaittiin Pietarissa mainitsemanani vuonna ajureina — ruhtinaita.
Oli vielä muutakin pahaenteistä ilmestynyt entisen ylvään keisarikaupungin kaduille: kerjäläisiä. Niitä ei ennen poliisi suvainnut, anelemisen täytyi tapahtua mahdollisimman salassa. Nyt ei ollut enää poliisia olemassakaan; miliisi, jommoinen Kerenskin aikana oli vielä yrittänyt pitää yllä jonkunlaista järjestystä, pysytteli näkymättömissä. Nyt seisoi tuossa rääsyinen, laiha tyttö, niin läpikuultavan hintelä, että luut pullottivat, ja huusi sydäntäsärkevällä äänellä: daitje Hrista radi (antakaa Kristuksen tähden). Siihen aikaan liikkui vielä rahaa Pietarissa ja almuja satoi tytön ojennettuun käteen. Se oli ikäänkuin ensimäinen hätähuuto, myöhemmin kaikui se kaikkialta. Tuossa taas kadun kulmauksessa istuu jalkojensa tyvillä sotarampa anellen rahaa, toinen, sokea, vähän matkan päässä seisoo käsi ojolla, kolmas, halvaantunut upseeri valittaa vaivojaan melkein vieressä. Astut pihaan, sinne työnnetään jalaton mies rullarattailla — sanoo olevansa entinen kapteeni —, nyt käy hän pihoissa soittamassa lantin edestä. Eikä ole lainkaan harvinaista, että vanha kenraali kuiskaa sinulle vaivihkaa, ettei ole syönyt pariin päivään huomauttaen täten, että sinä tekisit hyvän työn, jos viskaisit hänelle kolmeruplasen. Olisihan näitä kuvia, mutta riittäköön. Yhtä en toki malta olla kertomatta: erään Nevan sillan poskessa istuu vanha kalpea mies, hänen vierellään on taulussa kirjoitus, jolla vanhus lupaa tehdä pienestä maksusta runon, mistä aiheesta »kundi» vaan haluaa. Maksat ja sointuvan runon saatkin.
Mutta ei sentään kaikkialta irvistä puute vastaan. Kuulet äkkiä iloisen naurunrämäkän, vilkaiset sivullesi ja näet joukon matruuseja virkeässä naisseurassa. Naisilla on hameet polviin saakka, sievät kengät ja muodinmukainen puku, vaikkeivät he näytä oikein jaksavan kantaa hienouttaan. Matruusit kulkevat merimiespuvussaan, se on tällä kertaa kunniassa. Suuri johtaja on sanonut, että Itämeren laivaston merimiehet ovat »vallankumouksen kunnia ja ylpeys». Heidän hartioittensa varassa lepää uusi valta, he tuntevat arvonsa, jonkavuoksi kaiketi ovat ripustaneet ylleen joukon säteileviä jalokiviä. Niitä on heidän naisiltaankin, mitä osaa nämä sitten »suuren vallankumouksen» pyörteissä näytellevät?
Rikasta väkeä on tämä »vallankumouksen kunnia ja ylpeys». Olipa heitä kerran tullut puoli tusinaa erään vaatimattoman, nyttemmin jo huonosti pärjäävän asianajajan asuntoon ja pyytänyt »vuokrata» huoneustoa pariksi vuorokaudeksi. Asianajaja suostui, tai oikeammin: hänen oli suostuttava. Tulokkaat eivät kuitenkaan tarvinneet muuta kuin yhden huoneen, ruokasalin, jossa oli suurenpuoleinen ja mukava pöytä. Asianajaja sai niin ollen jäädä viereiseen huoneeseen. Uudet »vuokralaiset» olivat saapuneet pussien kanssa ja huoneuston isäntä, joka uteliaana miehenä ei voinut olla tirkistelemättä avaimen reiästä, näki otettavan osille hirmuiset tukut rahoja, »kerenkkejä», niinkuin siihen aikaan Kerenskin liikkeellelaskemia seteleitä nimitettiin, korttipakkoja ja hienoja viinejä. Kaksi vuorokautta olivat vieraat viipyneet. Heidän lähdettyään saattoi asianajaja todeta jonkun rikkinäisen tuolin, viinin tahraaman pöytäliinan ja säretyn taulun, mutta lattialta oli hän kerännyt 220,000 ruplaa. Tämä summa korvasi vielä siihen aikaan menetetyn omaisuuden monikymmenkertaisesti.
Olisipa hauska seurata tuota iloista matruusi- ja naisseuraa heidän retkellään. Ehkä menevät he kahvilaan tai kapakkaan iloittelemaan? Sinne voit vielä pujahtaa, jollei laitos ole kaikkein pahamaineisimpia. Mutta jos he astuvat sisälle johonkin muodissaolevaan tanssipaikkaan, on parasta, että pysyt ulkosalla, jollei sinulla ole päälläsi sotilassinelliä. Siellä nimittäin vallitsee joka tapauksessa villi meno ja saatat helposti menettää päällysvaatteesi, ellei rahavarojasi katsota riittäväksi korvaukseksi. Niitä ei varasteta, vaan ryöstetään. Sellaisen tempun saa tehdä, kukaan ei häiritse.
Ryöstettiinhän kerrankin Italian lähettiläs, joku markiisi, omassa autossaan keskellä katua ja Jumalan kirkasta päivää ilkoisen alastomaksi. Tästä puhuivat sanomalehdetkin.
Niin — ryöstöt. Niitä tapahtuu joka vuorokauden aikana ja tavallisesti kenenkään estämättä. Asestetut matruusit tai sotilaat ympäröivät yhden tai useampia henkilöitä milloin missäkin kadulla, tarkastavat taskut kaikessa rauhasa ja menevät matkoihinsa saaliinensa. Kukaan ei hämmästy, kun kerrot, että sinulta vietiin rahat, kello tai sormus. Päinvastoin saattaa hän hymähtäen sanoa, että niin häneltäkin otettiin eilen tai toissapäivänä. Toisinaan tapahtuu ryöstö hiukan taiteellisemmin. Jotkut gentlemannit esiintyvät kahviloissa ja ravintoloissa liikemiehinä ja kauppaavat tavaraa. Kun sitten rahat taskussa ajetaan sitä ostamaan, viskataan ostaja sopivassa paikassa ulos autosta, joka nopeasti jatkaa matkaansa. Ostajan lompakko on kuitenkin jäänyt autoon. Varmuuden vuoksi pistetään ällistyneen ostajan otsaa vasten kylmä revolverinpiippu, jonka edessä koettaa päästä rahoistaan niin pian kuin mahdollista. Murhia, ryöstömurhia tapahtuu niinikään tuontuostakin. Miliisilaitokseen on jokseenkin turhaa turvautua. Jos ryöstön uhriksi joutunut jollain ihmeen tavalla löytää sellaisen, kysytään siellä haukotellen: menikö suurikin summa? Ja kun saadaan kuulla, niin haukotellaan taas ja päivitellään, että onpa viety paljo rahaa, mutta mistäpä ne nyt rosvot kiinni saa.
Saattoipa vielä miliisin kanssa tekemisiin joutuneelle käydä niinkuin eräälle tuttavalleni. Häneltä oli ryöstetty melkoinen summa rahaa ja hän oli siitä valittanut miliisilaitokseen. Noin kuukauden kuluttua oli tultu ilmoittamaan, että rosvot on nyt saatu kiinni, sopii vaan tulla niitä tuntemaan. Hän meni ja tunsikin rosvot samoiksi. Nyt kävi kuitenkin niin hullusti, että samana iltana oli hän pidätettynä yhdessä morkussa rosvojen kanssa ja majaili siellä myöskin — tosin jo ennen vangittuna — miliisilaitoksessa hänen asiaansa tutkinut virkamies. Tämä viimemainittu oli joutunut selliin jonkun rötöksen johdosta, hän taas, »erehdyksestä», joka selvisi kuukauden kuluttua. Kun hänet sitten vapaaksipäässeenä kutsuttiin asianomistajana oikeuteen, jossa rosvot piti tuomittamaan, ilmoitettiin siellä lyhyesti, että nämä olivat — karanneet.
Ryöstö tapausten huippu lienee ollut seuraava, josta myöskin sanomalehdet kertoivat: Pietarin eräällä vilkasliikkeisimmällä kadulla oli raitiotievaunuun hypännyt sotilaspukuinen mies, jonka povesta pian oli tungoksessa solahtanut kyynärpäästä poikkileikattu naisen käsi. Sormissa oli ollut kallisarvoisia hohtokivisormuksia. Miehen oli yleisö repinyt melkein kappaleiksi. — Lynchauksia sattui muuten sangen tiheään.
Samaan aikaan kun tällaista tapahtui kadulla, kulki elämä hotelleissa melkein entistä rataansa. Tosin eivät vieraat olleet aivan samat kuin ennen, mutta valo virtaili yhtä vuolaana, viinit — joskin hiukan salakähmää — juoksivat jokena ja edeskäyvät lennättelivät herkullisia ruokia pöytiin, joiden ympärillä helisi nauru ja kiertelivät sutkaukset. Poissa oli nyt vanha aristokratia, hienojen ravintoloitten entinen tavanmukainen yleisö, mutta tämä nykyinenkin osasi suitsuttaa suosiotaan rumanialaisille orkestereille ja elää leveään aitovenäläiseen tapaan.
Nämä uudet ravintolavieraat olivat pääasiassa komersantteja, jotka sota-aika oli rikastuttanut, ja rikollisia, jotka hienosti puettuina saapuivat valaistuihin saleihin vaanimaan uhreja antaakseen ne ilmi asestetuille rikostovereilleen, tai lepäämään ja huvittelemaan hyvin suoritetun kaappauksen jälkeen. Vapaasti pääsivät nyt hienoimpiinkin ravintoloihin kaikellaiset yöperhoset saalista nappaamaan, olivathan he mitä sopivinta seuraa nykyiselle pinnalle kohonneelle joukolle, joka heikon ja toistaiseksi vielä melkein järjestymättömän uuden valtiovallan pääkaupungissa piti menojaan.
Ja kauppa kävi vielä sen aikaisessa Pietarissa. Kävi sellainen ryöstökauppa, josta edellä on mainittu, mutta kävi toisellainenkin: selvä keinottelu, jonka varjossa aina menestyvät väärinkäytökset. Kaikellainen tavara, mitä suinkin ajatella saattoi, vaihtoi yhtämittaa omistajaa. Ostajia riitti, vaikkei monesti tavaraa edes nähty. Tässä jatkui edelleen sota-ajan hillitön meno. Kaipa siinä usein myytiin »ilmaakin» — kuten siihen aikaan usein kuuli sanottavan —, mutta olihan toki todellisenkin tavaran kauppaajia. Uuden vallan kylkiin imeytyneet roistot myivät tämän vallan vähää omaisuutta sääliä tuntematta. Sotilaat, mikäli heitä vielä oli pysynyt armeijassa, kävivät riekaleissa, mutta intendentuurin hoitajat myivät vaunulastittain sotilastavaraa. Myivät useinkin aivan polkuhinnasta täyttääkseen mahdollisimman pian taskunsa ja hävitäkseen paremmille markkinoille. Näin lähtivät siihen aikaan vielä verrattain runsaat sotilastavaravarastot kiertämään kädestä käteen. Moni ansaitsi kokonaisia omaisuuksia ja puikki silloin vielä auttavassa kurssissa olevine ruplineen rajan yli. Sattuihan kyllä joku jäämään välistä satimeenkin. Hallituksen urkkijat, joita vähitellen alkoi hääriä joukossa, pääsivät sotkemaan langat, ja kauppamiehet suljettiin telkien taakse. Mutta sittenkin yritettiin: voiton toivo oli houkutelevan suuri ja monellekin oli tämä ainoa toimeentulon mahdollisuus. Eihän toki sellaisen, joka oli onnistunut kruunun tavaraan käsin pääsemään, sopinut lähteä kadulle sanomalehtiä tai rihkamaa kauppaamaan.
Hotellit olivat tulvillaan ympäri Venäjää saapuneita keinottelijoita ja kauppiaita. Huoneissa piiloteltiin rahat ja arvoesineet mahdollisiin ja mahdottomiin paikkoihin kotitarkastusten varalta. Sellaisia tapahtuikin tuhkatiheään, milloin hallituksen asiamiesten toimeenpanemina, milloin omavaltaisia. Monta kertaa saapui joku asestettu matruusi- tai sotilasjoukko ja puhdisti koko monikerroksisen hotellin asujamet, ilman että heille voitiin mitään.
Muistuupa mieleen »Jevropeiskaja Gastinnitsassa» (Europalainen hotelli), Pietarin ehkä hienoimmassa hotellissa, sattunut tapaus. Sinne oli eräänä yönä saapunut parikymmentä asestettua sotilasta pitämään kotitarkastusta. Hotellin neuvokas ovenvartija epäili kuitenkin tarkastuksen laillisuutta ja ilmoitti siitä miliisilaitokseen. Siellä oltiin tällä kertaa tavallista nokkelampia ja lähetettiin viisikymmenmiehinen joukko estämään tarkastuksen pitoa, se kun oli kuin olikin aivan omavaltainen. Miliisijoukon saapuessa ja nähdessään vaaran itseään uhkaavan, soittivat väkivallantekijät jostain hotellin lukuisista puhelimista rykmenttiinsä pyytäen apua. Sitä tulikin ja kokonainen komppania syöksyi hotelliin tovereitansa pelastamaan. Miliisien onnistui myöskin päästä puhelinyhteyteen hallitukselle uskollisten joukkojen kanssa ja, vasta kun näitä oli saapunut pataljoona tykkejä mukana uhaten laskea maan tasalle koko hotellin, johon omavaltaiset tarkastajat olivat sulkeutuneet, täytyi kotietsijöitten poistua. Jotain sentään ehti tässäkin kahakassa hotellin asukkailta hävitä.
Näin elettiin Pietarin hienoimmissa hotelleissa. Mutta syrjäkaduilla makasi nälkäänkuolleitten hevosten raatoja, joitten lautasilta oli veitsillä viilletty paloja. Kuka sen oli tehnyt? Koiratko? Eihän koirilla ole veitsiä.
Sieltä lähestyi nälkä...
Lieneekö vielä milloinkaan ja missään ilo puhjennut niin hillittömänä valloilleen kuin Venäjällä maaliskuun vallankumouksen onnellisen suorituksen jälkeen. Allekirjoittanut sai olla tämän riemun silminnäkijänä. Palasin silloin juuri Siperiasta lähes kolmivuotisen karkoituskauden jälkeen. Riehakas hyvämieli pursusi joka paikassa, asemilla, junissa ja radan varsillekin, jossa ennen näki synkän talonpojan kuormineen vaeltavan, näytti se jo koteutuneen. Tuntui, että venäläinen oli vaistonnut suuren tapahtuman, tajunnut sen enemmän tunteellaan kuin järjellään. Sydämelläänhän slaavilainen aina enemmän elääkin. »Shirokaja russkaja dusha» (laaja venäläinen sielu) kuulee Venäjällä usein huudahdettavan ja se merkitsee, että kansan parhaimmisto tuntee hyvin heimonsa vahvuuden ja heikkouden.
Mitenkäpä venäläinen talonpoika olisi saattanutkaan järjellään käsittää näin suuria asioita? Eihän hän osannut edes lukea. Tuskinpa joka kylästä löytyi yhtäkään lukutaitoista henkilöä, eikä talonpojille tullut sanomalehtiä. Kylän kauppias tai siinä asustava tshinovnikka ei taas mielellään asettunut kansan kanssa tekemisiin enemmän kuin oli välttämätöntä. Sodan aikana oli yleisesti tunnettu tosiasia, ettei huomattava prosentti venäläisistä sotamiehistä tiennyt ketä vastaan he sotivat. Tämän kirjoittaja kyseli joskus rintamilta palaavilta, millä paikoin he olivat taistelleet, mutta hyvin harva osasi vastata mitään.
Mutta, kuten sanottu, vallankumouksen tapahduttua oli kansa heti selvillä, että jotain erikoista nyt suoritettiin. Tietoisuus siitä leijaili ikäänkuin ilmassa, tarvitsi vain kaapata se sieltä. Ja niin sanottu intelligenssikin läheni nyt yhtäkkiä kansaa. Suurin osa siitä oli aikojen kuluessa suhtautunut enemmän tai vähemmän myötätuntoisesti vallankumousliikkeeseen, vaikka asema ja toimeentulo oli pakottanut sen vaikenemaan. Nyt saattoi pelotta avata suunsa ja puhua kansalle, josta vieraantuneina ennen oli eletty. Tässä on myöskin huomioonotettava, että vallankumouksen asiaa ajaneilla puolueilla oli aivan erilaiset toimintamuodot kuin muualla. Kun esim. sosialistiset puolueet muussa maailmassa toimivat julkisesti ja vetosivat suoraan kansaan, oli heidän Venäjällä kaivauduttava maan alle. Toiminta tapahtui pienissä »klikeissä», jotka vain syvästi salaisia johtoja myöten olivat vuorovaikutuksessa keskenään. Ei milloinkaan — muutamaa lyhyttä aikaisempaa vallankumousmyrskyä lukuunottamatta — päästy puhumaan suoraan kansalle ja kysymään sen kannatusta. Vallankumouksellisten vainoista ja vangitsemisistakaan eivät sanomalehdet saaneet hiiskua mitään, sillä senkin pelkäsi santarmisto järkyttävän tsaarivallan perustuksia. Hyvin hiukan paremmassa asemassa olivat vapaamieliset porvarilliset puolueet. Ne kyllä toimivat jonkunlaisina puoleksi suvaittuina ryhminä, mutta tiukan poliisivalvonnan alaisina. Kun nyt vallankumous nosti salvan vapaan sanan suun edestä ja aukaisi selkiselälleen vankilain ovet, pyrähti äkkiä suunnaton parvi kynän ja sanan ritareita ympäri laajan valtakunnan.
Kehittyneempi kaupunkilaistyöväestö otti heti vallankumouksen asian omakseen. Se oli ainakin ollut mieleltään kumouksellista ja toiminutkin mahdollisuuden mukaan salaisissa »soluissa». Talonpoikaisväestö, joka Venäjällä on runsaana enemmistönä, sensijaan oli pysynyt vallankumouksesta syrjässä. Se kyllä tunsi sekä ruumiissaan että sielussaan maanomistuksen nurjuuden, mutta henkisessä pimeydessään tyytyi siihen odottaen apua Jumalalta ja tsaarilta. Nyt herätti vallankumous talonpoikaisväestönkin ainakin vaistomaisesti panemaan turvansa syntymässä olevaan uuteen järjestelmään.
Ja niin tapahtui se ihme, että venäläinen talonpoika, jolla tuskin nimeksikään oli ollut valtiollisia ja yhteiskunnallisia harrastuksia, joutui päätekijäksi bolshevikien pian aloittamassa yhteiskunnallisessa kokeilussa.
Maaliskuun vallankumousta seurannut Kerenskin hallituskausi tyrehytti pian yleisen riemun. Kerenski oli kaikkein vähimmän valtio- ja hallitusmies. Tulisieluinen agitaattori, kumouksellisen kuohunta-ajan puhuja, joka sanansa voimalla kykeni sytyttämään muutenkin niin herkästi ailahtelevan slaavilaisen mielen, mutta tekoon ei hän jaksanut venäläistä kannustaa. Hän oli sydämeltään ja sielultaan vallankumouksen runoilija, jolla riittää innostusta, hehkua, jopa valtavia aatteitakin, niinkauankuin eletään suuren huumauksen hetkiä, mutta kun huimaus loppuu ja alkaa uusia arvoja luova työ, pysähtyy hän neuvottomana. Kerenski jaksoi ajatella vain vallankumoukseen asti, sen seuraukset ja velvoitus pysyivät hänelle suljettuna kirjana.
Ja niin seurasi iloa pian pitkä itku...
Tuskinpa lienee kovinkaan uskallettua väittää, että venäläinen tuntee venäläisen kaikkein huonoimmin. Syrjästä katsojalle oli selvää jo vallankumouksen ensi viikkoina, että sellainen meno johtaa romahdukseen. Juuri vallankumouksessa on kuri ja järjestys enin tarpeen. Se ei saa olla vallattomuutta enää senjälkeen, kun sortovalta on kukistettu. Raunioitahan vallankumous aina jättää, mutta sen on pikaisesti raunioille uudet rakennuksensa luotava, sillä mikään valtio- tai yhteiskuntajärjestys ei menesty soraläjillä.
Mitä teki Kerenski & K:nien hallitus? Palauttiko se maahan järjestyksen, joka vallankumouksen riehuessa tietysti oli järkkynyt? — Ei, se tuskin todenteolla yrittikään hillitä kuohahtaneita intohimoja. Se ei voinut — liekö halunnutkaan? — korottaa arvovaltaansa kansan silmissä. Se käytti vapautta korulauseena, mutta orjuutti Venäjän kansan kurittomien ainesten anturan alle. Se ei ymmärtänyt, että suurin vapaus on suurin järjestys.
Mitä matkaansaattoi hallitus sodassa nääntyneen kansansa hyväksi? — Uusia kärsimyksiä. Se ei lainkaan käsittänyt, että Venäjän kansa ei halua sotaa. Venäläinen ei taaskaan tuntenut venäläistä. Kansan miehet oli väkisin viety teuraiksi, kansa itse inhosi sotaa, ei mistään periaatteesta — sellaista toki ei voi Venäjän maalaisrahvaalta vaatia, — vaan vaistomaisesti, koska se ei ollut milloinkaan ymmärtänyt olevan mitään syytä sotaan. Sensijaan että uudet hallitusmiehet olisivat ryhtyneet pikaisiin toimiin rauhan palauttamiseksi, astuivat he — tunnettu kadetti Miljukov etunenässä — duuman puhujalavalle, teroittamaan Dardanellien Venäjälle valtaamisen tärkeyttä. Ja samaan aikaan riensi Kerenski rintamalle kiihoittamaan kurittomia ja saksalaisten kanssa jo veljeilyn alkaneita sotalaumoja mielettömään hyökkäykseen. Kerenskin puhelahja tällöin vielä tepsi ja onneton hyökkäys saksalaisia vastaan alkoikin kesäkuussa v. 1917 tuottaen hirvittäviä tappioita ja huomattavasti lähentäen Kerenskin hallituksen kukistumista.
Entä, miten suhtautui hallitus pitkästä unestaan heräävään talonpoikaisväestöön, tuohon kansan enemmistöön, jota ei koskaan oltu otettu huomioon valtiollisena tekijänä? Älysikö se, että silläkin oli toiveita ja odotuksia, jotka täytyisi täyttää? Vielä mitä. Kerenskin hallitus katsoi maakysymyksen niin monimutkaiseksi, että sen voi ratkaista tyydyttävästi vasta perustava kokous, jonka kokoonkutsumista luvattiin. Sillä aikaa talonpojat, joita ilman maaliskuun vallankumous oli suoritettu, puuhailivat omalaatuisissa vallankumouksellisissa hommissaan: ryöstelivät herraskartanoita ja jakelivat kaikessa hiljaisuudessa maita tyydyttäen näin kauan kytenyttä kostonhaluaan.
Kerenskin monien vaihdosten alaisena olleitten hallitusten viivytellessä näin suurten kysymysten ratkaisua ja tukehtuessa entisten tsaarihallitusten tavoin äärettömiin paperimassoihin johtivat bolshevikit Työläis-, talonpoikais- ja sotilasneuvostoissa ripeästi omaa politiikkaansa. Nämä neuvostot olivat syntyneet jonkunlaiseksi parlamentiksi Valtakunnan duuman sijaan. Alussa toimivat ne veljellisessä sovussa hallituksen kanssa, pienemmät erimielisyydet kykeni Kerenskin kaunopuheisuus aina sovittamaan. Mutta syksyllä v. 1917 oli Lenin ynnä muita bolshevistisia johtajia ilmaantunut poliittiselle näyttämölle ja heidän vaikutuksensa alkoi piankin tuntua neuvostoissa. Niiden ja hallituksen välinen juopa syveni syvenemistään ja lopuksi oli niissä varma bolshevistinen aines enemmistönä. Hallituksen puuhia arvosteltiin ankarasti, sen luottamusta kansan silmissä horjutettiin kaikin tavoin ja bolshevistista oppia kylvettiin milloin julkisemmin, milloin salaisemmin.
Neuvostoissa se alkoi kyteä rauhanajatuskin. Jo heinäkuussa, suurhyökkäyksen epäonnistuttua, olivat bolshevikit uskaltautuneet kadulle, mutta silloin heidän mielenosoituksensa hallituksen toimesta armotta hajoitettiin. Tarkemmin asioihin perehtyneestä näytti kuitenkin silloin jo varmalta, että bolshevikien seuraava esiintyminen, joka epäilemättä ennen pitkää tulisi tapahtumaan, oli oleva hallitukselle musertava.
Pian kohotettiin neuvostoissa julki tunnuslause kaikki valta neuvostoille! Se oli bolshevikien taisteluhuuto ja -haaste Kerenskin hallitukselle. Viimemainittu oli haparoituaan sinne ja tänne yrittänyt yhdennellätoista hetkellä turvautua byrokratismiinkin, mutta verrattain huonolla menestyksellä. Kerenski itse, entinen vallankumouksen sankari, oli helppo leimata kansan asian pettäjäksi. Hän oli mahdollisesti uhkaavaa loppua aavistaessaan, koettanut pukeutua diktaattorin viittaan, mutta se ei hänelle sopinut. Koko yritys jäi vain huonon näyttelijän turhaksi ponnistukseksi esittää kuningasta, vaikka hänelle paremmin sopisi hovimestarin osa.
Bolshevikit osasivat taitavasti käyttää hyväkseen kaikkea sitä, minkä Kerenski oli laiminlyönyt. He osoittivat sodan jatkamisen turhuuden, vetosivat rauhaa janoavaan kansaan. Tähän vetoomukseen vastasi molempien pääkaupunkien työväestö ja suurin osa armeijaa antamalla luottamuksensa heille. Bolshevikit lupasivat ratkaista maakysymyksen talonpoikain eduksi heti, kun porvarillinen hallitus oli kukistettu. Sisäläänien talonpoika tuskin tästä lupauksesta tiesikään, mutta hänen sotapalveluksessa parhaillaan oleva poikansa innostui ikihyväksi: pääseehän hän kotiin (kun samalla sotakin loppuu) ja saadaan maata mielinmäärin. Bolshevikit laskivat, että talonpojasta saadaan myöhemmin vahva tuki, vallankumousta (tai -kaappausta) tehtäessä häntä ei ole tarvittu ennen, eikä tarvita nytkään. Sellaiset on suoritettu ennenkin vain pääkaupungeissa, muu Venäjä laahaa kyllä aikanaan perässä.
Niin oli vähitellen bolshevikien valta neuvostoissa vahvistunut siinä määrin, että he uskalsivat lähteä edellämainitut kaksi päälupausta: rauha ja maata talonpojille, lippuunsa piirtäen vallananastuksen tielle. Neuvosto otti itselleen vallan määrätä sotilasasioissa ja marraskuun 7 päivän yönä miehitettiin tärkeimmät virastot. Jonkun verran taistelun tapaista oli Pietarissa ainoastaan talvipalatsin edustalla. Viime mainittuun oli sulkeutunut joukko junkkarikoululaisia, jotka oli sieltä asein ulosajettava. Muuten meni kaikki niin hiljaisesti, että pietarilaiset vasta sanomalehdistä näkivät saaneensa uuden hallituksen. Moskovassa oli hiukan suurempi jähinä, mutta sangen vähillä uhreilla sielläkin päästiin. Pietarin edustalla tekivät Hatsinaan paenneelle Kerenskille uskolliset kasakkajoukot vastarintaa, mutta heidät masennettiin pian. Niin sekasortoista oli taistelu, että erään mukanaolleen kertomuksen mukaan sama tykkipatteri oli kolme kertaa taistellut kummallakin puolella. Ylpeänä saattoi tuleva sotamarsalkka Trotski sähköttää ensimäisenä radiotietonaan »kaikille, kaikille, kaikille», että »Työläis- ja talonpoikaisdemokratia» on voittanut vihollisensa. Tuonnempana saanemme nähdä minkälainen »demokratia» tästä lapsesta varttui.
Työläisjoukot suurimmalta osaltaan riemuitsivat, Pietarissa majailevat sotaväenosastot samoin, mutta sivistyneistö ennusti uuden vallan sortuvan viiden päivän kuluessa. Muutamilla bolshevikijohtajillakin tuntui olleen epäilyksiä, koskapa Pietarin koko bolshevikien valtakauden aikainen diktaattori Zinovjev kuuluu vallankaappauksesta keskusteltaessa huudahtaneen: »jos te voitte taata, että pysymme vallassa kaksitoista tuntia, niin minä tulen mukaan». Mutta tämä Zinovjev onkin demagogi Kerenskin malliin, heikkotahtoinen ja häilyvä, eikä kaukonäköinen ja harkitseva kuin Lenin, tai niinkuin lujatahtoinen ja järkkymätön Trotski.
Täytyy antaa bolshevikeille se tunnustus, että heidän ensi otteensa olivat lupausten mukaisia. Heti paikalla julkaistiin dekreetit rauhasta ja kaiken maan yhteiskunnallistuttamisesta. Tietysti ei rauhaa solmittu yhdellä dekreetillä, vastustajallakin oli siinä asiassa jotain sanottavaa, mutta sotaan kyllästyneiden mielet rauhoitettiin, semminkin kun uusi hallitus ei vitkastellut antaa tietoja rauhanasian edelleen kehittymisestä. Maaseudulla levisi tieto maakysymyksen ratkaisusta herättäen siellä sekä kummastusta että mielihyvää. Talonpojille oli yhteiskunnallistuttaminen outo käsite, mutta kokemus vähitellen, jopa verrattain ripeässä tempossa, opetti heidät ymmärtämään maakysymyksen omalla tavallaan. Tilanomistajat ajettiin mailtaan muille markkinoille ja talonpojat ottivat maata niin paljo kuin tarvitsivat.
Uusi valta konstruoitui nopeasti. Bolshevikien tunnuslause oli toteutunut, kaikki valta oli nyt neuvostoilla. Nämä olivat suuria, sillä valitsijayksikköjä oli paljo. Sellaisen »parlamentin» oli vaikea hallita. Senpävuoksi luovuttikin se valtansa, s.t.s. toimeenpanevan vallan, tuotapikaa kokoonkyhätylle ministeriölle, kansankomissaarien neuvostolle.
Kerenskin aikaisesta ministeriöstä ei kansankomissaarien neuvostoa oikeastaan eroittanut muu kuin nimi. Nimittämisperustekin oli sama. Valtakunnan duuma, eräänlaisilla parlamentaarisilla vaaleilla valittu edustuslaitos, oli jo aikaisemmin menettänyt valtansa. Työläis-, talonpoikais- ja sotilasneuvostot hoitelivat entisen duuman tehtäviä. Jo nimestäkin päättäen on viimemainitulla luokkaluonne, niihin ei ollut tarkoitus laskea porvareita. Neuvostoissa siis jo alusta alkaen piili diktatuurin siemen sellaiselle vallanpitäjälle, joka pyrki sitä käyttämään.
Jo ennen bolshevikikumousta valmistuneessa (kirja tosin ilmestyi vasta myöhemmin, mutta on päivätty syksyllä 1917) kirjassaan »Valtio ja vallankumous» Lenin puhui köyhälistön diktatuurin välttämättömyydestä »kommunismin ensi asteella». Tästä päättäen olisi siis bolshevikeilla alunpitäen ollut tarkoitus saattaa valtiollinen diktatuuri voimaan. Kuitenkin puhui Trotski, kuten edellä on kerrottu, työläisten ja talonpoikain demokratiasta. Vaikeata on tällä haavaa käytettävissä olevien lähteiden niukkuuden takia päättää, mitä valtiollista järjestelmää voittajat aikoivat sovelluttaa. Mutta bolshevikien vihollisten luku oli jo alunperin legio, jonka vuoksi heidän kaikessa tapauksessa oli vihdoin soluttava leppymättömän diktatuurin, jopa terrorinkin tielle.
Alussa todella näytti siltä, ettei bolshevistinen kumous tule aiheuttamaan kerenskiläiseen hallitusjärjestelmään suuriakaan oleellisia muutoksia. Neuvostoihin oli jo tavallaan totuttu, niitähän oli viime aikoina siinnyt jokaiseen kolkkaan, yksinpä sotilasosastoihin pienimpiä yksikköjä myöten. Sitäpaitsi oli niillä, jotka katsoivat syrjäsilmin uutta valtaa, toivoa saada omia miehiään sijoitetuiksi neuvostoihin. Olihan varsinkin armeijassa mitä kirjavinta ainesta ja sanavalmius oli edelleenkin vaalikelpoisuusehdoista parhain. Löytyi siis vastapuolellakin mahdollisuuksia miehittää neuvostot. Bolshevikit eivät myöskään alussa osoittaneet ankaruutta vastustajiaan kohtaan. Väliaikaisen (Kerenskin) hallituksen jäsenet jäivät paria poikkeusta lukuunottamatta vapaalle jalalle, korkeita sotilashenkilöjä ei liioin ahdistettu, m.m. Kerenskin esikuntapäällikkö kenraali Krasnov, joka antautui Hatsinassa, pääsi melkein oitis vapaaksi. Näin näytti kaikki kulkevan vanhaa latuaan.
Sen lisäksi oli vastapuolella yksi suuri toivo: Perustava kokous. Alussa uskottiin vahvasti, että bolshevikit eivät tule häiritsemään sen valitsemista, enemmän kuin kokoontumistakaan ja oltiin lujasti vakuutettuja sen antibolshevistisesta enemmistöstä. Vaalit saivatkin tapahtua esteettömästi. Niitten tulos: runsaasti bolshevikeja, mutta kaikilla muilla puolueilla yhteensä huomattava äänten enemmistö. Kun sitten valitut edustajat vuoden vaihteessa (1917–18) saapuivat Pietariin ja istuntojen piti alkaa, hajoitti hallituksen määräämä komissaari Uritski Perustavan kokouksen väkivallalla.
Hajoittamistilaisuudessa esiintyi muuan pääasiallisesti upseereista kokoonpantu ja huonosti aseistettu joukko kokouksen puolesta. Silloin käytti uusi valta ensi kerran järjestymisensä jälkeen asetta vihollisiaan vastaan, samalla kun se Perustavan kokouksen hajoittamisella ensi kerran paljasti diktatoorisen luonteensa.
Tästä hetkestä alkoi bolshevistinen hallitus epäluulolla katsella kaikkia niitä, jotka eivät olleet vannoutuneet sen kannattajiksi. Porvarilliset ja sosialistiset lehdet saivat tosin vielä ilmestyä, mutta jälkisensuuri — ennakkosensuuria ei ollut — toimitti kiivaimmin esiintyvät pois päiviltä. Lakkautetun sanomalehden sijaan voi kyllä perustaa uuden, joten näin nimiä vaihdellen saattoivat lehdet ilmestyä melkein keskeytymättä siihen saakka, kunnes ne kesällä v. 1918 kaikki hallituksen määräyksellä lopetettiin ja niiden ilmestyminen kokonaan kiellettiin.
Venäjän sydämessä alkoivat sinne kokoontuneet kenraalit keräillä ympärilleen valkoisia joukkoja ja esiintyä toinen toisensa perään, väliin yhdessäkin, uusia vallanpitäjiä vastaan. Pääkaupungissakin paljastui jokunen heikosti järjestetty salaliitto. Ententen kulta viekoitteli pauloihinsa köyhtyneitä aristokraatteja ja virattomia upseereja. Näin syntyi vehkeilyjä vähän siellä ja täällä ja bolshevikien vasta perustama uusi orgaani tsheka (virallisesti: Komitea taistelua varten vastavallankumousta ja keinottelua vastaan) ponnisti voimansa äärimmilleen.
Paljon oli kevättalvella ja keväällä v. 1918 väkeä tshekan vankiloissa Pietarissa. Bolshevikihallitus oli saanut solmituksi rauhan Saksan kanssa ja tämä toimenpide, niin tyynnyttäväsi kuin se oli vaikuttanutkin työläisiin ja maalaisväestöön (viimemainittuun maakysymyksen talonpojille edullisen ratkaisun ohella), oli syventänyt juopaa hallituksen ja sotahullujen upseerien välillä. Ententen kiihoitus ja kulta löysivät jälkimäisten joukosta kiitollisen maaperän ja antibolshevistinen propaganda huomattavasti vahvistui. Luonnollisesti korjasi myös tsheka sitä runsaamman sadon.
Hallitus oli yhä lisääntyvien vihollistensa painostamana ja mahdollisesti myös Suomen valkoisten hyökkäystä peläten siirtynyt Moskovaan vieden sinne mukanaan yleisvenäläisen tshekan päällikön Dsershinskin. Pietarin ja ympäristön vastavallankumouksellisten kurissapitäminen jäi komissaari Uritskin tehtäväksi.
Pietarin tsheka oli sijoittunut entiseen kaupunginpäällikön virastoon Gorohovaja-kadulla. Pihan puoleinen sivusta oli järjestetty pidätettyjen säilytyshuoneiksi, kadun puoleisissa rakennuksissa majailivat tutkintotuomarit ja konttorihenkilökunta.
Kun minut eräänä päivänä kevättalvella useinmainittuna vuonna tuupattiin muutamaan Gorohovajan säilytyshuoneeseen, tunsin heti, että nyt saan uudistaa entisiä muistoja useista tsaarinaikuisista vankiloista, joiden kanssa minulla oli ollut tilaisuus tehdä tuttavuutta jokunen vuosi aikaisemmin. Hallitukset olivat vaihdelleet, kokonaisia järjestelmiä sortunut, mutta vankilakulttuuri kukoisti ennallaan. Sama ummehtunut, »ryssänhajun» kyllästyttämä ilma hyökkäsi heti nenään, samalla tapaa kuin ennenkin otti starosta — vankien omasta keskuudestaan valitsema yhteiskopin esimies — tulokkaan vastaan, samat kysymykset: mikä nimesi, kuinka vanha, mistä syystä vangittu. Nyt oli huomattavissa ainoastaan sellainen eroitus, että melkein jokaisen nimen kohdalle oli merkitty vangitsemisen syyksi: ei tiedä. Vangitkin olivat samallaisia kuin ennenkin, ainakaan ei ensi katsannolla huomannut muuta eroa, kuin että upseeritakkeja näkyi nyt melko tiheässä. Upseeri oli tsaarin vankilassa harvinainen. Edelleen: yhtä liikuttava likaisuus kuin ennenkin ja aivan kysymättä löysi »makuuhuoneen» vierestä saastaisen käymälän. Entiseen tapaan tarjosi joku vakiintunut asukas teemukin ja utelias joukko kertyi ympärille kuulemaan viimeisiä uutisia »vapaasta maailmasta».
Se »parempi huone», johon minut seuraavana aamuna siirrettiin, poikkesi edellisestä vain siinä, että sen asukkaat — 135 miestä tavallisen salin kokoisessa huoneessa — olivat sivistynyttä väkeä, vastavallankumouksellisia (siis valtiollisia) ja keinottelijoita. Todellakin: valtiollisia. Ennen oli valtiollisia ollut koko Venäjän parhaimmisto. Niin oli nytkin. Suuri joukko samoja henkilöitä, jotka ennen olivat tsaarihallituksen lähettäminä viruneet vuosikausia vankiloissa ja Siperian erämaissa. Nyt oli vain lisäksi tullut joukko entisiä upseereita, lääkäreitä, professoreita, asianajajia y.m. henkisen ammatin harjoittajia.
Vaikea on päätellä, kuinka vaarallisia nuo vastavallankumoukselliset neuvostohallitukselle olivat. Vankilassa puhutaan paljon ja näköjään hyvin avomielisesti, mutta vanhana vankilan asukkaana olen saanut sen kokemuksen, ettei pidä liiaksi luottaa kohtalotoverin puheisiin, semminkin jos hän on venäläinen. Osa entisistä Siperian matkalla tapaamistani »anarkisteista» ja muista »nisteista» paljastui ennenpitkää taskuvarkaiksi ja aivan hyvin saattoi näilläkin »tovereilla» olla jotakin omallatunnollaan, mutta miesten näöstä ja luonteenominaisuuksista päättäen lienee heidän vastavallankumouksellisuutensa supistunut johonkin varomattomasti lausuttuun löysään sanaan, tekoon heistä monikaan tuskin lie uskaltanut ryhtyä. Heidän itsenäisyyden puutteensa valtiollisessa ajattelussa ja mahdollisen rangaistuksen pelkonsa oli silmiinpistävä. Venäläinen kansallistunto ei koskaan ole ollut kehuttava. Bolshevikien vastustajissakin sen heikkous oli niin ilmeinen, että oikein säälitti. Ei vapaudessa eikä vankilassa kukaan uskonut Venäjän omin voimin selviytyvän bolshevikeista, vaan odottivat kaikki kärsimättömyydellä jonkun ulkovallan esiintymistä. Tulkoonpa vaikka ukko mustalainen ja orjuuttakoon Venäjän ikeensä alle, kunhan vaan vapauttaa maan tästä painajaisesta. Sellainen virsi kuului kaikkialla ja sen mukaisesti syntyi mitä hurjimpia huhuja milloin minkin ulkovallan odotettavissa olevasta sekaantumisesta Venäjän asioihin. Näitä huhuja lienevät alkuunpanneet Ententen asiamiehet kiihoittaakseen herkkäuskoisia venäläisiä.
Niin, surkeita pelkureita istui tshekan säilytyshuoneissa vastavallankumouksellisen nimellä. Ja laitoksen tutkijat osasivat erinomaisen hyvin taidon tätä luontaista pelkoa lisätä. Kuulusteluissa käytettiin revolveria tutkittavan ohimolla, välistä molemmillakin, uhattiin kuolemanrangaistuksella, luvattiin nappia painamalla poistaa väliseinät, jonka takana muka seisoivat valmiina kivääriniakat napsauttaakseen tutkijan viittauksesta miehen hengiltä j.n.e. mitä mielikuvituksellisimpiin temppuihin saakka. Kun sitten vielä tapahtui, että vankeja siirrettäessä Krestyn vankilaan, jossa pitempiaikainen tutkintovankeus tai määrätty istuminen suoritettiin, vartiosotilaat ryhtyivät illanhämyssä hauskuuttamaan itseään kuljetettaviensa ampumisella — viranomaisten tieten tai tietämättä, sitä en voi sanoa —, ja kun sanomalehdet näistä tapahtumista aamuisin kertoivat selittäen syyksi vankien karkausyrityksen, lannistui vastavallankumouksen »sankarien» luonto kokonaan. Melkein sanoin kuvaamaton oli se häiriö, joka syntyi, kun akkunamme alla toimeenpantiin kolme teloitusta. Mitäpä, jos me tavalliset kuolevaiset olisimme kauhistuneetkin tuollaista tapausta; mitäpä, jos me olisimme inhosta värähtäneet nähdessämme bolshevikineitosen rientävän verilammakoilta vaaleita kenkiään suojellen itse tapahtumasta vähintäkään välittämättä, päivällistunniltaan kansliaan kirjoituskoneensa ääreen! Mutta eiväthän vastavallankumouksen miehet toki saaneet säikkyä verta!
Vai olivatko he todellakin vain herkkäkielisiä suunpieksäjiä, salonkikumouksellisuuden ritareita? Luultavasti. Heidän vuoksensa tuskin olisi kannattanut ruutia tuhlata. Mutta hallitus oli ehtinyt maistaa verta ja siitä juopua. Se jännitti jousen mahdollisimman kireälle ja sai toiseltakin puolelta hereille voimakkaampia aineksia.
Hallitus oli myöskin julistanut leppymättömän sodan keinottelua vastaan. Se olikin, kuten ensimäisessä luvussa on kerrottu, paisunut aivan hirvittävään laajuuteen. Taistelussa turvauduttiin edesmenneen santarmiston elkeisiin. Tshekan urkkijoita vilisi kaikkialla ja entisiä nimeltäkin tunnettuja santarmikätyreitä oli otettu laitoksen palvelukseen. Keinottelijain keskuudessa oli saalistus helppoa ja todistukset mukavasti saatavissa. Tsheka oli varustanut asiamiehensä vangituilta takavarikoiduilla rahtikirjoilla, jopa rahoillakin, joten he voivat esiintyä oikean tavaran myyjinä, tai ulkomaista valuuttaa vahvasti omistavina rahanvaihtajina. Kun sitten kaupat oli tehty, ilmestyivät toiset agentit ja näppäsivät kiinni niin ostajat kuin myyjätkin. Tshekan omat miehet pääsivät kohta lähtemään hienoissa ajopeleissään — muilta sellaiset jo siihen aikaan oli takavarikoitu — uusille saalistusmatkoille tullakseen taas joskus vastaisuudessa todistamaan päämiestensä käskystä.
Ankarillakaan toimenpiteillä ei keinottelua sentään koskaan saatu loppumaan. Myöhemmin tämä käsite laajeni siihen määrin, että kaikenlainen ostaminen ja myyminen oli rangaistuksen alaista, mutta sitä harjoitettiin uhkauksilla höystetyistä määräyksistä huolimatta. Siihen pakoitti hätä, joka aina lukee omat lakinsa.
Rikoksellisuuttakin vastaan taisteltiin, se on myönnettävä, joskin aluksi huonolla tuloksella. Hallitus ei kyennyt saamaan järjestyslaitosta lähimainkaan tyydyttävään kuntoon. Katuryöstöt jatkuivat entiseen tapaan, asunnot eivät lainkaan olleet turvattuja. Venäläinen on mestarillinen murtovaras. Hän avaa amerikkalaisen lukon kuin leikillä ja, jos salpa on tiellä, sahaa hän silmänräpäyksessä kädenmentävän aukon oveen, ja sekin este on voitettu. Isäntäväen poissaollessa tyhjennettiin monen huoneen asuntoja aivan koneellisen nopeasti ulkona odottaviin kuorma-autoihin, jotka useimmiten olivat kotoisin jostain sotaväenosastosta tai yleisestä laitoksesta.
Rikollisuuden laajaa levenemistä auttoi luonnollisesti vanha, piintynyt venäläinen pahe: lahjustenotto. Bolshevikivirkamiehistäkin oli suurin osa hyvin persoa pienille sivutuloille. Heidän katseensa oli rahalla helppo kääntää sivulle siksi aikaa, kun uuden järjestelmän arvovaltaa järkytettiin epäilyttävillä puuhilla. Joskus sattui jokunen virkamies joutumaan kiikkiin ja saamaan rangaistuksen, jollei hän puolestaan ehtinyt lahjoa toveriaan. Muistuupa tässä mieleen eräs vallankumouksellisen tribunaalin näihin aikoihin antama tuomio, jonka mukaan muuan 37,000 ruplaa lahjuksina ottanut komissaari sai 37 vuotta pakkotyötä. Siis tuhat ja vuosi. Neuvostovaltakunnassa ei ole rikoslakia, siellä tuomitaan »vallankumouksellisen omantunnon» mukaan. Tällä kertaa oli vallankumouksellinen omatunto mitannut oikeutta mainitulla tavalla. Turhaa on kuitenkaan luulla, että lahjusten otto ankarimpienkaan tuomioitten (on langetettu kuolemantuomioitakin) kautta olisi lakannut. Venäläinen herennee ennen syömästä, kuin hylkimästä hyväntahtoisesti tarjottua ylimääräistä korvausta »vaivoistaan».
Kuten edellä jo on sanottu, käyttivät tsekan tutkijat sangen karkeita keinoja kuulusteluissaan. He eivät olleet juristeja, useimmassa tapauksessa huonosti kirjoitustaitoisiakin, vieläpä raakoja ja henkilökohtaisen kostonhimon sokaisemia. Muistanpa, kuinka kerran eräs tehtailija oli juuri vapautunut tshekan säilytyshuoneesta. Käytävässä oli häntä vastaan tullut entinen työläisensä, nyttemmin tutkija, ja kysynyt minne matka. — Vapauteen, oli tehtailija vastannut. Odottakaa, oli tähän tutkija lausunut, — minulla on känsäiset kädet, mutta ei ole rahaa, teillä on rahaa, mutta ei känsiä käsissä, saatte vielä hiukan aikaa miettiä tätä asiaa. Ja tehtailija, jota vastaan ei ollut mitään muuta muistuttamista, mietti samassa kopissa kuin ennenkin tutkijan teoriioja parisen viikkoa, jonka jälkeen hänet laitoksen päällikön Uritskin käskystä uudelleen vapautettiin, tällä kertaa peräyttämättömästi.
Tämä Uritski muodosti muuten tsekan henkilökunnassa miellyttävän poikkeuksen. Ollen itse lainopillisesti sivistynyt, suhtautui hän tutkittaviinsa, joskin ankarasti, samalla oikeudenmukaisesti. Vangit suorastaan iloitsivat joutuessaan Uritskin kuulusteltaviksi. He tiesivät, ettei heidän hermojaan kiduteta ja että asia joutuu. Muuan vanhahko eversti, jolle Uritski jo oli lausunut vapauttavan tuomion, oli tämän kysymykseen: mikä olette mielipiteiltänne, vastannut suoraan:
— Monarkisti.
— Todellakin ... ja te uskallatte sen sanoa!
— En voi salata vakaumustani.
— Menkää, olette vapaa.
— Sittenkin...
— Niin, minulla ei ole mitään tekemistä teidän mielipiteittenne kanssa, mutta jos niitä yritätte toteuttaa teossa, saatte vastata.
Olisivatpa kaikki tsekan miehet olleet yhtä oikeamielisiä kuin heidän päällikkönsä! Sen pahempi, ei niin ollut laita, eikä Uritski ehtinyt joka paikassa olla mukana.
Kuten aikaisemmin on viitattu, ei bolshevistisen hallitussuunnan esiintyminen, varsinkaan taloudellisella alalla, ollut alussa lainkaan varmaa. Tuntuvin isku vanhalle yhteiskuntajärjestykselle oli maan yhteiskunnallistuttaminen. Tämä uudistus ei vaikuttanut juuri mitään kaupunkilaisväestön asemaan. Ja, kuten sanottu, kaupunkilaiset, vieläpä ainoastaan pääkaupunkilaiset, ovat maan asioita hoitaneet, niin sodan kuin rauhan ja vallankumoustenkin aikana. Maaseudun talonpoika, sikäli kuin hän vähitellen alkoi maareformia ymmärtää, oli tyytyväinen, ja tilanomistajaluokka, joka oli saanut kovimman kolauksen, on aina ollut hyvin vähälukuinen, eikä sen merkitys yhteiskunnallisena tekijänä ole pitempään aikaan ollut minkäänarvoinen. Bolshevismi oli yhdellä kynänvedolla pyrkinyt hävittämään feodalismin maasta. Sellaista toimenpidettä katseltiin monilla tahoilla suopein silmin — toisilla taas suhtauduttiin siihen välinpitämättömästi.
Teollisuuteen ei bolshevismi aluksi lainkaan kajonnut. Tehtailijat saivat toimia entiseen tapaan omissa laitoksissaan. He käyttivät tehtaitaan edelleenkin omaan laskuunsa. Muutaman kuukauden kuluttua kyllä ruvettiin perustamaan niin sanottuja tehdaskomiteoita. Nämä olivat kokoonpannut työläisistä ja olemassaolonsa ensiaikoina toimivat vain ammattikomiteoina, s.t.s. hoitelivat työläisten omia taloudellisia asioita. Sitten niille siirtyi tuotannon kontrolli. Venäjällä tämä kontrolli johti ikäviin seurauksiin: koko maan teollisuuden pysähtymiseen. Bolshevikeilla tuskin lienee ollut sellaista aikomusta. Tämän kirjoittajasta on aina tuntunut uskottavalta, ettei heillä ollut selvää kommunistisen yhteiskunnan kaavaa valmiina vallananastukseen ryhtyessään. Heidät nosti valtiollisen myrskyn hyökyaalto pinnalle ja he heittäytyivät tuulen mukaan ilman kompassia. Tuskinpa heidän parhaimmatkaan aivonsa v. 1917 lopulla osasivat ajatella, että kumouksen vyöry leviäisi muihinkin maihin, kuten sittemmin, muutamien kuukausien kuluttua — osaksi heidän omalla avustuksellaan — Suomeen ja myöhemmin Itävalta-Unkariin ja Saksaan. Vasta seuraava syksy syöksi heidät vinhasti eteenpäin kommunismin tiellä.
Niin, bolshevikit lienevät aluksi aikoneet antaa teollisuuden kulkea yksityiskapitalismin lipun alla. Tehdaskomiteat kuitenkin jouduttivat kehitystä toiseen suuntaan. Ne rupesivat vähitellen sekaantumaan yhä enemmän koko tehtaan talouteen. Tehtailijoille itselleen ei jäänyt minkäänlaista sananvaltaa. Opillinen ammattitaito sai väistyä johdosta työläisten suosioon päässeitten nousukasluonteisten tusinamestarien pöyhkeyden tieltä. Isännistö huomasi, että työtehon suunnattomasti vähentyessä heidän vastuunsa, joka edelleen oli voimassa, muodostuu tuhoisan raskaaksi. Raaka-aineitten hankinta oli huonojen kulkuneuvojen ja valtiovallan palvelijain lyhytnäköisen sekaantumisen vuoksi käynyt yhä hankalammaksi. Samoin pyrki valtiomahti taistelussaan keinottelua vastaan pistämään liian usein ja aiheettomastikin nokkansa tehdasteollisuuden alalle, epäillen harjoitettavan milloin minkinlaista vilppiä, ja velvoittamaan tehtaanomistajia määräämään hinnat alapuolelle kannattavaisuuden. Tällaisissa oloissa ei teollisuutta tarvinnut kansallistuttaa. Se kansallistui omasta alotteestaan, siten että kapitalistit yksi toisensa perään jättivät tehdaslaitoksensa komiteain käsiin.
Elinkeinoelämän aloista pysyi kauppa kauimmin yksityisten käsissä. Sota-aika oli kaikkialla, eikä suinkaan vähimmin Venäjällä järkyttänyt liikemoraalia. Houkutus syijäyttää entiset terveet liikeperiaatteet, jos sellaisia lie Venäjällä ennenkään sanottavasti ollut, oli liian suuri ja koko liike-elämä oli muuttunut keinotteluksi. Edellisten hallitusten aikana ei tähän seikkaan oltu kiinnitetty huomiota, mutta kun bolshevikihallituksen jo edellisten vallanpitäjien vahvasti »tallaamina» perimät varastotkin, kuten edellä on huomautettu, alkoivat huveta olemattomiin, täytyi uuden valtiomahdin pakostakin ryhtyä holtitonta menoa hillitsemään. Kauppapuodit sensijaan olivat edelleen auki ja niissä löytyi tavaraa minkälaista hyvänsä. Tuonti kylläkin pian lakkasi, mutta vanhoja varastoja riitti v. 1918 lopulle, jolloin kauppa vasta kansallistutettiin.
Niinpä siis bolshevikien hallituskauden ensimäisenä vuonna saattoi yksityinen kansalainen elää vielä verrattain säädyllisesti, kun hänellä vaan oli rahaa. Enimmän sitä oli keinottelijoilla, vähemmän palkallaan elävillä.
Pahimmin oli kärsinyt upseeristo. Heitä oli, niinkuin ensimäisessä luvussa on kerrottu, joutilaina ja kerjäläisinä, sanomalehtien myyjinä, kengänkiillottajina, ajureina, katu- ja kahvilalaulajina. Kyllä kai heistäkin suuri osa olisi myöhemmin voinut sijoittua bolshevikien palvelukseen, mutta he eivät halunneet — poikkeuksista puhumatta. Säännöllistä armeijaa ei uudella valtiovallalla ollut. Vanha armeija oli osaksi aseissa yhdessä työläisistä muodostettujen joukko-osastojen kanssa punakaartina, kuten näitä bolshevikeille uskollisia sotilasjoukkoja aluksi kutsuttiin, osa, monta vertaa suurempi edellistä, oli heti Brest-Litowskin rauhan solmittua, jopa sitä ennenkin, hajaantunut kotiseuduilleen. Vielä varsinaisen puna-armeijan muodustuttuakaan eivät vanhat upseerit suostuneet siihen liittymään. Vasta Puolan-Venäjän sodan aikana nähtiin huomattavampi määrä heitä puna-armeijan riveissä. Jonkunverran vanhoja upseereita on tietenkin harhaillut pitkin Venäjää tuolloin tällöin syntyvissä valkoisissa joukoissa, mutta ovat hekin viime vuosina armahdusten perusteilla palailleet neuvostovallan alueille, vieläpä ryhtyneet vanhaan ammattiinsakin.
Monista virastoista oli myös aluksi useimmat toimitsijat poistuneet saboteerajain ja samalla nälkäisten joukkoon. Posti- ja sähkölennätinlaitos muodostivat sentään poikkeuksen. Niissä säilyi melkein muutoksitta entinen virkakunta, vaikka molempien laitosten, varsinkin postin, toiminta koko nykyisen valtakauden ajan on ollut huonojen kulkuneuvojen vuoksi varsin avutonta, ajottain pysähdyksissäkin.
Vapaan ammatin harjoittajat — asianajajat ja lääkärit — toimivat v. 1918 aikana entisellään, mutta tuomioistuimet oli lakkautettu. Nyt oli olemassa vain vallankumoustribunaaleja, joissa oikeutta jakoi ennen mainittu »vallankumouksellinen omatunto» milloin minkin huomatun bolshevikin hahmossa.
Liikkeitten henkilökunta työskenteli, kuten ennenkin, samoin pankkien ja tehdaslaitosten. Pankeista kyllä annettiin säästöjä ulos vain määrän perästä — aluksi tuhat ruplaa kuukaudessa — ja säiliölokeroihin ei saanut koskea, mutta työtä niissä riitti, kunnes ne v. 1918 loppupuoliskolla kansallistettiin ja yhdistettiin valtionpankkiin. Niitten henkilökunta lienee sittenkin jäänyt melkein ennalleen.
Toimettomia ja toimeentulottomia oli sittenkin Venäjällä puheenaolevana vuonna aika runsaasti. Entä minkälainen oli se toimeentulo, jonka bolshevikihallitus palvelijoilleen antoi? Vatsa oli alunperin se paikka, jossa kansalainen saattoi varmimmin tuntea, että »köyhälistohallitus» oli ohjaksissa. Kaikille palkannauttijoille, olivatpa he sitten työläisiä tai virkamiehiä, maksoi neuvostohallitus aluksi 500 ruplaa kuukaudessa. Tämä ei riittänyt edes yhdelle hengelle vaatimattominapaankaan elämään. Tärkeät komissaarit, joihin neuvostovalta aina on turvansa perustanut, saivat kyllä omissa virkapaikoissaan ruuankin ilmaiseksi tai mitättömästä maksusta. Mutta työläiset ja pienemmät virkamiehet näkivät nälkää. Kauaakaan ei ehtinyt kulua, kun jo työläisten ihastus »köyhälistövaltaan» alkoi hälvetä ja uusien vallanpitäjien »luokkaluonne» käydä ilmeiseksi. Pitkälle ei tämä »kaikille sama palkka» järjestelmä vedellyt, syntyi luokitus, joka jo vuoden lopulla käsitti kolmisenkymmentä ryhmää. Työläisillekö nyt vihdoinkin palkkaa nostettiin? Ei, vaan taaskin komissaareille ja suurille herroille, pienten jäädessä edelleen kitumaan. Luontaisedutkin turvattiin »vastuunalaisille toimitsijoille» entistä ehommat. Niistä myöhemmin.
Valtio kyllä lupasi leipää kansalaisilleen, mutta ei kyennyt antamaan mitään. Yhä uhkaavampana lähestyi nälkä...
Maailmansodan syttyessä v. 1914 oli Siperian radan varsille jäänyt kuljetusvalmista viljaa suunnattomat määrät. Venäjän rautatieverkko ja kulkuneuvot eivät milloinkaan ole olleet kehuttavat, varsinkin Siperian yksi ainoa rata on valmistumisestaan saakka potenut liikarasitusta. Kun sodan alussa kaikki liikkuva kalusto otettiin sotilaskuljetuksiin, jäi vilja monen muun tärkeän tarvikkeen ohessa mätänemään. Tällaisia asioita ei ehditty ajatella. Venäläinen on aina ollut suuri optimisti. Japanin sotaan lähtiessään hän kehui lakillaan viskaavansa keltanaamat pakosalle ja jo ennakolta ikuistettiin vihollisen musertava tappio sanoin, kuvin, yksinpä lasten leikkikaluinkin. Suursodan alussa luvattiin olla kahden viikon kuluttua Berlinissä, mitäpä siis sellaista pikamarssia varten leipäkasoja kokoilla! Kun tämän kirjoittaja v. 1915 alussa Siperiassa vakuutti venäläisille, että teillä on kahden vuoden kuluttua nälkä, leväyttivät nämä tilastot auki ja sanoivat rintaansa röyhistäen: vot, katso, leipää on, mehän olemme ruokkineet koko Europpaa, tottakai me nyt itse murkinassa pysymme. Mutta samaiset karkoitetut saivat jo vuoden perästä tuntea lähestyvän puutteen itsessään Siperiassa, Venäjän vilja-aitassa.
Seuraavat sotavuodet lisäsivät vielä Siperian radanvarren varastoja. Talvikelillä talonpojat vetivät sinne leipäviljaa, mutta sen edemmäksi se ei kulkenut. Suuret kulutuskeskukset joutuivat elämään kokonaan Keski-Venäjän ja Ukrainan viljasatojen varassa. Jo tsaarinhallitus oli loppuaikoina pakoitettu turvautumaan säännöstelyyn ja Kerenski tätä menoa jatkoi, säätäen lopulta viljamonopoolinkin, joka tosin ei valtiolle suuria tuottanut.
Bolshevikit hiihtivät aluksi Kerenskin latua, mutta viljankoonnin tulos niukkeni päivä päivältä. Keväällä ja kesällä pieneni virallinen leipäannos jokseenkin näkymättömäksi. Jaettiin 1⁄8 naulaa leipää, välistä sama määrä kauraa — jyvinä. Tähän oli tietysti luonnolliset syynsä. Sota oli niellyt hirveän määrän parasta työvoimaa maaseudulta. Suuret alat olivat jääneet viljelemättä ja Siperian vilja-aarteita ei nytkään kulkulaitoksen täydellisen rappeutumisen vuoksi voitu kuljettaa keskuksiin. Keski-Venäjä oli ainoa viljaseutu, sillä Ukrainassa olivat herroina saksalaiset. Kaiken lisäksi oli itsenäistynyt talonpoika hidas luovuttamaan viljaansa valtion määräämästä hinnasta. Hän myi mieluummin keinottelijoille, joitten avulla v. 1918 yksinomaan toimeentuloin.
Hallitus ei keksinyt enää muuta neuvoa kuin turvautua väkivaltaan. Se lähetti asestettuja joukkoja talonpoikia verottamaan. Nämä viljanhakijat kulkivat pitkin kyliä etsiskellen talonpoikain piilopaikkoja ja menetellen mahdollisimman mielivaltaisesti. Suunnitelmattomasti toimeenpantu takavarikoiminen ja kurittomien joukkojen mellastelu ei paljoakaan tasavallan varastoja lisännyt. Valtion leipäkannikka ei niistä levennyt.
Mutta yksi tulos oli ehdoton: talonpoika vihastui äskeisiin auttajiinsa ja päätti vastaisuudessa piilottaa viljansa entistä tarkemmin.
Bolshevikivaltio riensi nopein askelin täydellistä kurjistumista kohti.
Täytyy sanoa, ettei olo Bolshevikiassa maistunut kovin hyvältä. Halu veti pois, mutta tiet olivat tukossa. Päästessäni toukokuun puolivälissä v. 1918 ulos Krestystä, jossa ensimmäistä istumistani olin lopetellut, tuntui olevan jokseenkin mahdotonta yrittää minnekään päin ja melkein yhtä vaikeata jäädä paikoilleen. Taskussa oli kyllä Uritskin antama lupalippu: vapaa matkustamaan Pietarista, mutta minnepä olisi matkustanut, kun ei ollut passia, sillä Helsingin poliisilaitoksen aikoinaan antama valokuvalla varustettu matkakirja oli tshekassa jäljettömiin kadonnut. Uutta ei uskaltanut mennä viranomaisilta pyytämään, koska olisi voinut joutua kirjattomana kuljeksijana uudestaan Krestyyn, tosin nyt toisia teitä. Vihdoin muuan asianajaja kirjoitti koneellaan eräänlaisen todistuksen, jonka alle töherrettiin hyvin epäselvä nimi ja ostettiin sopuhinnasta komissariaatin leima. Niinpä sitten taas valkeni, sain asunnon ja pääsin elämään, mikäli ulkonaiset olosuhteet sallivat, ihmisten tapaan.
Syyskesällä tuntui olevan mahdollisuuksia Suomeen pääsyyn. Passissa piti vain olla sekä saksalainen — silloin oli Pietarissa Saksan keisarillinen konsulaatti — että venäläinen viisumi. Saksalainen tuli, mutta venäläinen jäi tulematta. Viisumeja antoi siihen aikaan tsheka. Minulla oli edelleen taskussani Uritskin lupatodistus, mutta itse Uritski oli hiljan ammuttu ja tshekassa uusi komento. Minä onneton menin sinne näyttelemään tuota paperiani ja ihmettelemään, miksi ei viisumia anneta. Siellä sanottiin kylmästi, että nyt on parasta lähteä kipin-kapin, muuten saattaa lähtö viivästyä tavallista kauemmin. Siinä oli sen tien pää.
Tuttavuuksien nojalla sain kuitenkin Saksan konsulaatista passin ja turvakirjan, joitten avulla minun piti päästä Ukrainaan ja sieltä eteenpäin. Niinpä sitten päädyinkin alkusyksystä matkalle, josta tuli sangen kohtalokas.
Ensinnäkin piti saada matkalippu Kurskin kaupunkiin Etelä-Venäjällä. Siellä sitten vasta voisi tarkemmin määritellä, mistä paikasta yrittää rajan yli. Lipun hankkiminen ei ollut kaikkein helpoin tehtävä, mutta raha auttoi lopuksi ja niin pääsin matkalle. Moskovaan asti ajettiin herroiksi makuuvaunussa. Pari kertaa käytiin kysymässä »proopuskaa» (matkalupaa), mutta kun se oli asianmukaisessa kunnossa, loppui keskustelu lyhyeen. Moskovasta oli vaikeampi saada paikkaa, sillä Kurskin junaan pyrkiviä oli asemasali täynnä. Avulias kantaja kuitenkin töytyytti — tavallista vähän runsaammasta maksusta tietysti — tavarani odottelevien ja tuskittelevien väkijoukkojen läpi vaunuun ja minä painelin viivana perässä. Kantajalla olikin tepsivä taikasana: komissarskija vestshi (komisaarin tavaroita) aina huulillaan. Sen avulla aukesi kunniakuja, jota myöten me marssimme kuin hyvätkin komissaarit ja vallanpylväät. Vaunu oli tyhjä siihen tullessamme ja kantaja neuvoi monin »ryssänliikkein» ja ymmärtäväinen hymynväre suupielessään minua käymään pitkäkseni ja sanomaan jokaiselle paikkaa kanssani jakamaan pyrkivälle: po djelam slushbyi (virka-asioilla). Hyvää tarkoittava neuvo, mutta samaan vaunuosastaan tuli lopulta niin monta muuta virka-asialla liikkuvaa, että minä katsoin soveliaaksi pahempien väärinkäsitysten ja toisten »komissaarien» liiallisen huomion välttämiseksi tyytyä istumapaikkaankin, semminkin kun suurin osa vaunuun kuin nuijalla tupatusta väestä sai käytävässä matkustaa koko tuon puolentoista vuorokauden taipaleen. Matka ei ollut juuri hauskimpia, mutta huonompiinkin saa Venäjällä tottua. Olinhan edes toisen luokan vaunussa, kun sitävastoin Siperiasta ja monesta muustakin paikasta myöhemmin kotimaahansa pyrkivät saivat kulkea koko monituhatvirstaisen matkan »härkävaunussa». Jollakin asemalla eristettiin junamme sivuraiteelle ja tehtiin nykyisellä Venäjällä niin tuiki välttämätön matkatavaroiden tarkastus. Kun kaikki tavarat kuljetettiin mukana vaunussa — pakaasi ei koskaan Venäjällä ole tavannut saapua kokonaisena määräpaikkaansa, nyt vielä vähemmän —, kesti tarkastus luonnottaman kauan. Tarkastajain mukana hävisi tavaroistani kultainen kantasormus, jonka varmemmaksi vakuudeksi olin pistänyt matkalaukussa olevan päällystakin taskuun, partaveitsilaatikko (sisältävä kullekin viikon päivälle oman veitsensä) ja kaulaliina. Toisetkin matkustajat tuntuivat hiljalleen valittavan, että omistusoikeuden pyhyyttä oli loukattu.
Kurskissa sai syödäkseen kunnollisesti ja satumaisen halvasta hinnasta. Aseman ruokapöydän ääreen astuessa tuli vesi kielelle ja silmillään söi enemmän kuin suullaan jaksoikaan. Kyllä siinä näki, kuka oli pietarilainen, moskovalainen tai jostain muualta Ylä-Venäjältä, jossa oli eletty etupäässä perunalla ja vihanneksilla. Sinne upposivat paistetut hanhet ja siankyljykset, vehnäleivät ja leivokset nälkiintyneiden pääkaupunkilaisten poskeen. Ja asiantuntijat vakuuttivat Ukrainassa olevan vielä enemmän ruokaa. Ruoka! se oli jo silloin Neuvosto-Venäjällä ainoa keskustelun aihe. Hyvänen aika, eivätköhän nuo ihmiset Ukrainassa syö itseään kuoliaaksi, kun niillä nyt jo tässä paratiisin portilla silmät pullistuvat kuopistaan kuin mielipuolilla?
Kihinää ja kuhinaa oli Kurskin asemalla. Avara asemahalli täpösen täynnä ihmisiä, joilla kaikilla oli sama päämäärä: Ukraina. He olivat kuin toivioretkeläisiä matkalla Pyhään Maahan. Jo Pietarissa ja pitkin matkaa oli kerrottu ihmeitä Ukrainasta. Siellä on järjestys, leipää — niin, ennenkaikkea leipää. Sinne suuntautui nälkää pakenevan joukon kansanvaellus.
Suur-Venäjällä asuneen ukrainalaisen oli äkkiä vallannut syvä kansallistunto ja isänmaanikävä. Hän hyräili »valkeista akaasioistaan» ja olisi ollut valmis tanssimaan hurjan-reippaan kansallistanhunsa, jos nälkäinen vatsa vaan olisi sallinut. Nälkävyötä kiristäen hän juoksi virastosta virastoon todistaakseen Ukrainasta polveutumisensa. Hän kykeni ylenluonnollisiin ponnistuksiin päästäkseen syntymäsijoilleen, joista hän ei ennen laisinkaan puhunut. Iso-venäläisen ja juutalaisen valtasi sama kuume. Suurvenäläinen on aina jonkunverran halveksien kohdellut vähävenäläistä. Mutta nyt oli hän valmis mihin tahansa päästäkseen ukrainalaisen kirjoihin. Hän haki esille kaikki esi-isänsä, ehkä niistä joku olisi joskus asunut Ukrainassa. Hän oli valmis naimaan ukrainattaren, jos se auttoi. Ukrainalaisella miehellä taas oli morsiamia kuinka paljo tahansa, vain senvuoksi, että ihmiset pelkäsivät nälkää ja uneksivat leipämaasta, Ukrainasta, jossa vielä kaiken lisäksi oli järjestys.
Kurskin asemalla ei ollut muita kuin Ukrainaan matkustavia, eikä sinne muita sopinutkaan. Ja joka päivä toi uusia toivioretkeläisiä, rajalle lähti juna vain pari kertaa viikossa. Päivisin juostiin kaupungilla, josta sai halvalla ostaa leipää, valkoistakin, tai haettiin Ukrainan konsulaattia, jonka piti olla jossain. Monikaan ei sitä löytänyt, mutta palasi yhtä tyytyväisenä takaisin. Asemalla ihmeteltiin, siunailtiin, odotettiin ja toivottiin. Kaikki olivat keskenään tuttuja, ystäviä, melkein sukulaisia. Toisilla oli varmat paperit. He aikoivat purkautua virallista tietä, tulliaseman lävitse. Toisten papereitten laita oli vähän niin ja näin, he suunnittelivat muita sopivia polkuja. Kaikki olivat kuitenkin varmat pääsystään tuohon uuden ajan Kaanaaseen.
Vihdoin lähti juna eräänä iltana tulliasemalle. Tämän kirjoittajakin painui siihen. Härkävaunuihin meidät sullottiin. Mentiin oven täydeltä, yhtenä virtana, toiset työnsivät avuliaasti takaapäin. Se avuliaisuus maksoi takataskussa olevan kukkaroni. Venäläinen ei unohda kansallistapojaan, olipa hän matkalla vaikka luvattuun maahan.
Tultiin aamun suussa Lgov-nimiselle väliasemalle.
Siinä viivyttiin pitemmän aikaa ja syötiin taas vahvasti, silmät himosta palaen. Annokset olivat melkein vielä herkullisempia kuin Kurskissa. Sitten taas eteenpäin ja aamulla saavuttiin Lokkinskajaan, raja-asemalle. Siinä se nyt aukeni Eedeni ihan edessä, puolueeton vyöhyke tosin aluksi, mutta se oli jo melkein kuin Ukrainaa, sillä siellä ei ollut enää bolshevikkejä, eikä — nälkää. Asemahuoneen nurkkaus oli aivan rajalla, joten ei muuta kuin yksi hyppäys ja otappas kiinni. Mutta eläpähän huoli hypätä! Sotilaat ottavat vastaan junasta ja kuljettavat asemarakennukseen, jossa ensin tarkastetaan paperit ja sitten tavarat. Tarkkaa kuulutaan tehtävän, riisuttavan ihan ilkoisen alasti. Armotta napataan pois, jos on liikoja rahoja tai tavaroita. Ja melkein jokaiselta sanovat löydettävän »kontrabandia». Se on tuo viimemainittu vähän erilainen käsite täällä kuin muualla. Täällä on kontrabandia oma tavara, jos sitä on yli kahden vaatekerran (toinen päällä), yli viiden liinavaateparin, kahden päällystakin ja 1000 ruplaa rahaa. Saa siinä olla tarkkana, jos mielii pimittää vähän runsaammin rahaa mukanaan, koskapa ei tuhannellakaan ruplalla pitkälle potkita. Kenen onnistuu, kenen ei.
Paperit on kerätty ja viety komissaarille. Yksi kerrassaan huudetaan sisälle ja palaa pian hymysuin siirtyäkseen tarkastushuoneeseen. Hän tietää pääsevänsä rajan tuolle puolen, sillä tarkastuksessa ei juuri ketään pidätetä, vaikkapa liikaa omaisuutta tavattaisiinkin. Onnellinen ihminen, pääsee Kaanaaseen, vaikka puolialastomanakin. Neuvostomaa on köyhä ja tarvitsee hänen tavaraansa. Mutta eivät kaikki palaja yhtä iloisina, tulee hysteerisesti itkeviä naisia, tutisevia ukkoja kyyneleet silmissä ja hoippuen, joku kannetaan pyörtyneenä. Mitä nyt? — Paperit eivät ole olleetkaan kunnossa. Niistä on löytynyt joku puutteellisuus, johon neuvostovirkamiehen muodollisuus on päässyt takertumaan.
Minutkin huudetaan sisään. Pöydän takana istuu nuori ja hyvin siivon näköinen poika. Pöydän ääressä joku lasta käsivarrellaan kantava nainen vuoroin itkee, vuoroin sadattelee kamalasti. Komissaari pyytää kohteliaasti poistumaan: mnje njekagda, pashalusta, (minulla ei ole aikaa, olkaa hyvä). Nainen ei lähde, ennenkuin sotamiehet taluttavat hänet ulos. Toinen nainen kyyköttää yhtenä sykkyränä puusohvan nurkassa ja itkee. Hänetkin raahataan pois. Jäämme komissaarin kanssa kahden kesken. Hän puhuu minulle harvinaisen kohteliaasti:
— Aiotte Saksaan?
— Ukrainaan vain — vastaan, sillä minusta tuntuu, että niin on parempi.
— Olette Suomen alamainen?
— Niin olen.
— Miksi ette ole mennyt kotimaahanne?
— En ole päässyt ja Ukrainassa on minulla sukulaisia, — valehtelen.
— Vai niin. Ikäväkseni en kuitenkaan voi laskea teitä.
— Kuinka niin, eivätkö paperit ole kunnossa?
— Ovat ja viikko sitten olisitte kyllä päässyt rajan yli, mutta nyt se on mahdotonta. Olen saanut määräyksen olla laskematta ketään saksalaisilla papereilla. Luultavasti jotain poliittisia juttuja.
Minua suututti. Tällainen matka tehty turhan takia. Mielessäni kirosin komissaarin alimpaan kattilaan, mutta hän kiirehti lopettamaan äänettömyyden:
— Mitäpä tuosta, menkää omia teitänne! Lgovista kyllä kuuluu pääsevän.
Aivan oikein! Mitäpä tässä turhia. Tulliasemalla oli tuskin neljättä osaa siitä joukosta, jonka olin nähnyt Kurskissa, kaipa muut olivat menneet »omia teitänsä». Hyvä mies tuo komissaari!
Pian lähti juna takaisin Lgoviin. Meidät paratiisista suljetut, joita näkyi kertyneen melkoinen joukko, lastattiin taas samoihin vaunuihin, joissa olimme tulleetkin, ja niin alettiin pyöriä uusia vaiheita kohti. Melkein kaikki aioimme yrittää salateitse rajan poikki. Kuuluukin olevan hyvin helppoa ja saa pitää kaikki tavaransa, lohduttivat »asiantuntijat», joita toki löytyy joka paikassa.
Lgovin asemalla kysyin tapaamaltani ajomieheltä, takaisiko hän maksua vastaan matkan rajan yli. Tottahan toki! Mennään nyt vain meille, lepäillään ja sitten illanhämyssä lähdetään, tulee muitakin mukaan, siellä odottelevat mökissä. Jokaöinen reissuhan tämä on, kyllä tie tunnetaan, vakuutteli äijä.
Mutta siinä juuri Lgovin asemalla, kun kaikki oli jo valmiiksi puhuttu, asettui kohtalo poikkiteloin tielleni. Minun mieleeni muistuivat asemaravintolan herkulliset hanhenpaistit, enkä minä voinut vastustaa kiusausta siirtyä sisälle nauttimaan kunnon päivällisen. Ukko kyllä lupaili, että laittaahan se muija meilläkin jotain suuhunpantavaa, mutta paha henki kuiskutti vaan korvaan, että mene tuonne sisälle, siellä saa niin mukavasti ja hyvää.
Ja meninhän minä.
Istuin rauhassa ruokaillen, kun sisään tunkeusi joukko sotamiehiä asettuen oville vahtiin. Päällikkö astui mahtipontisesti uloskäytävälie ja lausui tavanmukaisen: pakashite bumagi, pashahista (näyttäkää paperinne olkaa hyvä). Siis passintarkastus! Mikäpä siinä muu auttoi kuin lopettaa syöntiinsä ja asettua jonoon muitten mukana. Kaikki toiset pääsivät ulos, paitsi muuan iso musta mies ja minä. Minun papereitani pyöritteli sotamies likaisissa hyppysissään ja ihmetteli, että hyvät on »bumagit», mutta hän ei uskalla ratkaista asiaa, koska näytte olevan joku deputat (edustaja), — sellainen merkintä oli passissa — täytyy lähettää tshekaan.
— Kyllä te sieltä heti pois pääsette, mutta minä en uskalla... vakuutteli sotamies.
Sitten pantiin meidät kuormarattaille sen ison mustan miehen kanssa, jonka papereissa myös kuului olleen joku vika, ja kyydittiin seitsemän virstan päässä olevaan kaupunkiin. Siellä tshekan huoneistossa käänneltiin taas sekä papereita että minua ja sanottiin, että kovat on »dokumentit», mutta eivät he voi ratkaista asiaa, täytyy lähettää Moskovaan yleisvenäläisen tshekan tutkittavaksi. Ja taaskin sama vakuutus:
— Kyllä te sieltä pois pääsette, mutta me emme uskalla...
Samana iltana löysin minä itseni yhdeksäntenäkolmatta vieraana pienestä huoneesta Lgovin kaupunginvankilassa.
Jaa-ah, eipä olisi uskonut, että näin hullusti käy. Mutta minkäpä sille kohtalolleen mahtaa! Täytyy ruveta tekemään tuttavuutta uuden ympäristönsä kanssa.
Tämä oli kahdestoista niistä venäläisistä vankiloista, joissa minun oli kahden »ulkomaanmatkani» aikana kunnia oleskella. Näin etelässä en sentään vielä milloinkaan ollut asustanut. Samallaisia olivat tyypit täälläkin. Upseereita vain ei joukossa näkynyt, vähemmän siis vastavallankumousta, enemmän nälkiintyneitä isovenäläisiä, jotka ukrainaretkellään olivat epäonnistuneet ja joutuneet vähätoisen piirikuntatshekan olemassaolon tarpeellisuutta todistamaan.
Vankikopeissa liittyi uusi tulokas aina johonkin »sakkiin», sillä yhteistoiminta helpoittaa elämän mahdollisuuksia. Pannaan tavarat yhteisiksi, tasataan mahdollisesti piiloitetut rahavarat, tehdään vartijoitten kautta yhteisostoja ja eletään täydellisessä kommuunissa. Vankiloissa on kommuuniaate levinnyt jo paljon aikaisemmin ja suuremmalla menestyksellä kuin vapaalla Venäjällä.
Minä lyöttäydyin yksiin erään sokeritehtaan »isännistön» kanssa. Eivät nämä olleet mitään pohattoja niin kuin Etelä-Venäjän sokeriruhtinaat, vaan työmiehiä, konttoristeja ja pikku mestareita, joista olosuhteet olivat tehneet uhreja. Heidät oli vasten omaa tahtoaan määrätty ottamaan haltuunsa joku sokeritehdas, kun oikeat isännät olivat karanneet ja tehdaskomiteaa ei saatu valituksi. Tuli sitten heidän ymmärtämättömyytensä vuoksi joku sekasotku ja miehet pistettiin selliin. Heitä oli neljä ja olivat istuneet jo kuukauden. Aina oli luvattu laskea pois, kun mitään todellista syytä heitä vastaan ei ollut löydetty, mutta oli vapautus vain lykkääntynyt päivästä päivään. Heidän kanssansa minä nyt perustin yhteisen »talouden» heti uuteen asuntopaikkaani saavuttuani. Se mitä minulla oli ruokaa pussissani, pantiin yhteiseen kassaan, ja he lupasivat aineksistaan, joita heille tuotiin kahdesti viikossa, ruokkia minua mahdollisuuden mukaan.
Rahaa minulla oli rajatarkastuksen varalta sopivasti piilotettuna, mutta sitä ei tässä vankilassa kuuluttu tarvittavan. Ihmeellinen juttu! Täysi tusina venäläisiä vankiloita oli minun täytynyt läpikäydä, ennenkuin tapasin sellaisen, jossa ei raha kelpaa. Ei täälläkään kyllä mitään rahan käyttöä kieltäävää reglementtiä ollut, enemmän kuin juuri muitakaan sääntöjä, mutta rahalla ei mitään tehnyt, kun vankilan päällikkö ei sallinut tehdä ostoksia ulkoa.
Ei hän sitä suorastaan kieltänyt, jos joku toi hänelle rahaa. Hän otti rahat vastaan ja antoi kuitin ja lupasi mitä hyvänsä, mutta ei koskaan lupaustansa pitänyt. Kummallinen olento tämä Ivan Nikolajevitsh, hän ei tuntunut olevan oikein omalla asiallaan. Naivi, ikäänkuin hiukan pelokas mies, alituisesti hymyilevä ja käsiään hieroskeleva, luultavasti nousukas, joka ei ollut saanut tilaisuutta tutustua minkään järjestelmän tapoihin. Häntä ei voinut tavatakaan muuta kuin sattumalta. Uusia tulokkaita vastaanottamaan haettiin hänet jostakin ja miehet kirjoihin saatuaan poistui hän vilauksessa. Vartijatkin näyttivät kohtelevan häntä tavallista tuttavallisemmin ja ymmärtäväisesti myhähtelevän hänen kiireelleen.
Mutta erinomainen hänellä oli tämä vankilakin. Talo oli kai ihan Aatamin aikuinen, koskapa siinä ei ollut käymälöitä sisällä eikä ulkona. Pihamaa, jota tärkeämpään tarpeeseen käytettiin, oli jo niin liikakuormitettu, ettei seisomaan sopinut. Pienemmät puuhat toimitettiin ikkunan kautta suoraan kadulle. Kertoivat talvisaikaan vankilassa majailleet, että ikkunoitten alle oli jäätynyt ohiajajille suorastaan hengenvaarallisia jäävuoria.
Sellainen oli sen talon komento. Hullumpaa oli yöllä, jos sattui äkillinen vatsanväänne. Silloin ei päästy ulos, kun yövartijoilla ei ollut avaimia. Oli laitettava sisään niin hyvänsä kuin huononsa. Minä en majaillut koko »huushollissa» enempää kuin kaksi yötä, mutta toisena teki humalaisena sisään sysätty puna-armeijalainen — vankila palveli poliisiputkanakin — mieltä kääntävän rötöksen.
Seuraavana päivänä kuljetettiin minut taas tshekaan tekemään selvää henkilöstäni ja seuraamaan matkatavaroitteni tarkastusta. Tällä kertaa menetin vain hiukan tsaarinaikuisia ruplia, yhden tinaisen teelusikan muka hopeaisena ja matkalla otetun partaveitsilaatikon sijaan Kurskista ostamani uuden veitsen — muuten hyvin tarpeellinen kapine päällikölle, jonka leuka oli täällä syrjäisessä kolkassa päässyt arveluttavasti naavoittumaan.
Asia oli yönseutuna saanut hieman toisen käänteen, sillä pöytäkirjaan oli nyt merkitty, että minut oli pidätetty »aikeessa matkustaa työläis- ja talonpoikaishallituksen vihollisten puolelle». Olisinpa minä lähtenyt tämä paperi mukanani Moskovaan! Näinköhän minä nyt istuisin kirjoituspöytäni ääressä raapustelemassa näitä rivejä? Minä haistoin sentään ajoissa palaneen käryn ja kieltäydyin jyrkästi allekirjoittamasta väärää paperia. Syntyi pitkä kina, jonka aikana minä vetosin m.m. siihen, että olen aikaisemmin ollut tekemisissä tsaarinkin santarmien kanssa, eivätkä nämä koskaan kieltäneet vankiaan kirjoittamasta omaa mielipidettään pöytäkirjaan, jos hän katsoi sen virheelliseksi. Minun puolestani saisi kyllä heidän merkintänsä, jonka he väittivät aivan »vaarattomaksi», jäädä silleen, kun vaan minun suodaan puolestani selittää asiaa. Mihinkään lisäyksiin ei suostuttu; sen sijaan muuttivat he itse sanat kuulumaan: »aikeessa matkustaa Ukrainaan». Tämä oli jo aivan toista ja allekirjoitus tuli.
Seuraavana aamuna minut eroitettiin »sokeritehtailijoista», joille minusta ainakin oli ollut se hyöty, että olivat oppineet pokeria (muuan korttipeli) pelaamaan. Muutakin onnea toin minä heille, koskapa oli käyty virallisesti ilmoittamassa, että he seuraavana päivänä, kun tsheka on ehtinyt vain järjestää muutamia käytännöllisiä seikkoja, pääsevät vapaiksi.
Suuri oli hämmästykseni, kun tshekassa, josta matka Moskovaan oli alkava, tapasin suuren joukon muitakin matkalaisia. Heitä oli tuotu Ivan Nikolajevitshin toisista selleistä ja varsinaisesta piirikuntavankilasta, jollainen myös kuului kaupungissa sijaitsevan. Sen kehuivatkin olevan paljon paremman kuin minun säilytyspaikkani, mutta minulla niin lyhytaikaisena asukkaana ei ollut oikeutta »nykyajan mukavuuksiin».
Taival alkoi ajurilla seitsemän virstan päässä sijaitsevalle asemalle ja jatkui sieltä vankivaunussa. Taaskin siis körökyydissä. No, olipa tuota vierähtänytkin neljä vuotta siitä, kun tsaarin kolmikerroksisessä kalterivaunussa ajettiin. Samallainen oli tämäkin, vanhaa keisariperua, sopi yhtä reilusti tähän uuteen yhteiskuntasommitelmaan kuin entiseenkin. Kylmä vain oli, ei tahtonut mitenkään tareta. Entisellä yksinvaltiaalla oli enemmän puita, tai pitikö hän parempaa huolta »täysihoitolaisistaan»?
Tuhantisen virstaa oli matkaa ja me taidettiin ajaa sitä liki neljä vuorokautta, sillä junat eivät pidä kiirettä Neuvosto-Venäjällä, vaikka niissä kulkee vapaitakin matkustajia. Oli siinä aikaa tehdä tuttavuutta kohtalotoverien kanssa. He olivat melkein kaikki Ukrainaan yrittäneitä sisävenäjäläisiä, joukossa muuan vanhan Moskovan rikkaimpia liikkeenharjoittajia, oikein sellaisen vanhan ja mahtavan kauppiassuvun jälkeläinen. Hänellä oli ollut oma palatsi Moskovassa. Kävinkin myöhemmin siinä vapaaksi päästyäni vankilaan edelleen jääneen kauppiaan terveisiä kertomassa. Se oli silloin jonkun viraston hallussa ja vallan surkeassa kunnossa. Pari huonetta oli jätetty ennen niin mahtavan isännän haltuun.
Saattamassa oleva Lgovin tshekan virkamies oli hyvin kohtelias ja huomaavainen poika. Hän hankki meille »sapuskaa» pitkin matkaa ja käski minua väliin omille ruuilleenkin. Hänen kanssaan meillä oli pitkät jutut. Nuori mies sanoi olevansa bolsheviki, mutta myönsi jo matkan lopulla, että ei taida tästä hevillä uutta yhteiskuntaa syntyä. Sanoi muuten suoraan, että pienessä Lgovissakin, jossa hän on viime vuoden asustanut, on aivan suotta ja löyhillä perusteilla ammuttu paljon ihmisiä. Tshekan toimintaa ei hän täysin hyväksy, mutta se antaa parhaimman toimeentulon, ja siksi hän palvelee sitä, kunnes mahdollisesti löytää sopivamman paikan.
Moskovassa kehoitti hän minua jättämään tavarani asemalle säilytettäviksi, koska muka tsheka heidän laitoksensa tarkastuspöytäkirjasta huolimatta saattaa ruveta niitä taas pöyhimään, jolloin aina voi löytyä »kiellettyjä kapineita». Hän näytti todellakin olevan siinä uskossa, että minä pian pääsen pois, ja sai minutkin siitä vähitellen vakuutetuksi.
Moskovan tshekassa koetti hän vielä parhaansa saadakseen minut päivystävän tutkijan puheille, jolloin minä hänen luullakseen heti vapautuisin. Löysimmekin oven, jonka yllä julman suurin kirjaimin seisoi: djeshurnyi sljedovatelj (päivystävä tutkija), ja saimme sen verran raotetuksi ovea, että ehdimme nähdä nuorukaisen ja neitosen hellän lemmenkohtauksen, mutta siihen tiemme päättyi. Vahtisotamies, joka jostain syystä oli poistunut paikaltaan ja pahimmoilleen palannut, riuhtasi meidät takaisin. Saattajani koetti vedota virka-arvoonsa, mutta sotamies vastasi velvollisuudentuntoisesti: fhod fsjem vasprestshon (pääsy kaikilta kielletty). Saattajani häipyi jonnekin komendantin huoneeseen viemään papereitaan, emmekä sen jälkeen enää tavanneet.
Totisesti ei Moskovan tshekassa pidetty kiirettä. Aamulla sinne tulimme ja vasta illan hämärtyessä pääsimme säilytyshuoneeseen. Tämä olikin oikea juhlasali Lgovin putkaan verrattuna. Pitkä ja leveä kuin kirkko ja sänkyjä täynnä kuin sairashuone. Kaikille niitä tosin ei riittänyt, ei lähimainkaan, mutta Lgovissa ei ollut ainoatakaan, eikä edes lavitsaa, sai oikaista koipensa lattialle. Mutta kyllä oli tässä kirkossa äijääkin jos minkänäköistä. Niitä riitti makailemaan, kävelemään, istumaan, seisomaan ja taisi olla toisia kontillaankin. Toiset nauroivat, toiset lauloivat, toiset itkivät ja kirouksiakin, oikein ehtavenäläisiä kolmikerroksisia, kuului niinikään. Hyvin sekalainen seurakunta, johon en neljän vuorokauden aikana ehtinyt edes läpikotasin tutustua. Eikä niitä, saanut lasketuksikaan, kun eivät sen vertaa pysyneet paikoillaan — yölläkään.
Muuten oli tämä aivan nykyaikainen vankila kaikkine mukavuuksineen. Ja raha kelpasi, sillä oven nurkassa oli puoti. Kauppa siinä kävi, ja joskus syntyi »lafkan» edustalla aika metakka, kun kauppias oli saanut väärän nelikymmenruplasen. Niitä muuten alkoi olla liikkeessä melkein yhtä paljon kuin oikeitakin ja molemmat osapuilleen samassa arvossa.
Tästä ihanteellisesta paikasta, johon joka päivä ja yö tulvi uutta väkeä, siirrettiin minut neljän vuorokauden kuluttua Venäjän kuuluisimpaan ja suurimpaan vankilaan Butyrkaan. Sen tyrmän seinät ovat saaneet kuulla monen valtiollisen vangin tuskan ja epätoivon huokaukset. Monta on sieltä kuljetettu teloituspaikalle ennen — ja kuljetettiin nytkin.
Kopissa, johon minä ainoana koko kuorma-autollisesta jouduin, vallitsi hyvin hermostunut mieliala. Koko se kerros oli terrorisoitu ylenmäärin, sillä siitä vietiin miehiä joka ilta klo 11 retkelle, jolta kukaan ei vielä ollut palannut. Jokaisen uuden tulokkaan saapuminen herätti tavallista vilkkaampaa mielenkiintoa, sillä hänessä vainuttiin aina pahaa vastavallankumouksellista, jonka tulo ennustaa kaikkea muuta kuin hyvää. Kohta ovesta sisälle päästyäni oli suuri joukko ympärilläni utelemassa, mikä olen miehiäni ja mistä syystä olen tänne joutunut. Kuultuaan että olen Suomen kansalainen ja napattu kiinni niin viattomasta puuhasta kuin Ukrainaan yrittämisestä, tuntuivat toiset alkavan pitää minua melkein suojelusenkelinä. Niin lapsellisen herkkiä olivat nuo hengestään epävarmat ihmiset, että he uskoivat bolshevikien parhaillaan harjoittamassaan verisessä terrorissa kaihtava vieraan vallan alamaisia. Toisiin taas näytti selontekoni tekevän aivan päinvastaisen vaikutuksen. Heille syntyi sellainen käsitys, että minä ulkolaisena olin täydellinen pahanilmanlintu, koskapa arvattavasti olin sotkeutunut ulkomaalaisten (Ententen asiamiesten) punomiin juoniin neuvostovaltaa vastaan. Tietysti nämä kansalaiset tavallisissa oloissa olivat iloissaan kaikista hallituksen hankaluuksista ja sydämessään hurrasivat sen vihollisille, mutta täällä oli päänmenon mahdollisuus tehnyt heistä raukkoja. Mene tiedä, mitä he olisivat vihaamalleen hallitukselle luvanneet, jos vankilan portit olisi heille avattu.
Mutta lukija on oikeutettu saamaan selvityksen tähän yleiseen pelkoon. Kesän aikana 1918 oli Venäjällä tapahtunut asioita, jotka olivat omiansa antamaan bolshevikeille aihetta kiristää menettelytapojaan. Muistaakseni kesäkuussa oli Pietarin esikaupungissa ammuttu »Krasnaja Gasetan» (Punaisen lehden) toimittaja ja painoasiain ylikomissaari Volodarski. Murha jäi selvittämättä, mutta epäluulo — epätietoista kuinka aiheellinen — lankesi sosialivallankumouksellisiin. Samoin oli tapahtunut mainittujen sosialivallankumouksellisten ja anarkistien kapinoita sekä Moskovassa, että Pietarissa. Edellisessä olivat m.m. suomalaiset punaiset nousseet jonkun venäläisen bolshevikiupseerin Popoffin johdolla hallitusta vastaan. Kapinat olivat tilapäistä laatua ja ne kukistettiin helposti, mutta bolshevikien katkeruus niiden johdosta lisääntyi huomattavasti. Ratkaisevat tapaukset sattuivat kuitenkin vasta syyskesällä. Komissaari Uritski murhattiin Pietarissa ja Leniniä vastaan tehtiin samoihin aikoihin murhayritys Moskovassa. Kumpaakin vastaan olivat laukaukset pamahtaneet selvästi sosialivallankumouksellisen aseesta. Uritskin murhaaja — juutalainen Kannegiesser — selitti kyllä murhan syynä olleen vain sen, ettei hän juutalaisena voinut rauhallisin mielin nähdä oman heimonsa jäsenen allekirjoitusta kuolemantuomioitten alla, mutta jokaiselle oli selvää, että molempien ampujien takana oli järjestö. Viimeisten laukausten jälkeen julisti valtiovalta »koko maan yhdeksi sotaleiriksi» ja punaisen terrorin alkaneeksi »valkoisten» harjoittamaa terroria vastaan.
Silloin alkoivat kaikkialla Venäjällä, mutta varsinkin molemmissa pääkaupungeissa, oikeat Pärttylinyöt. Asestetut joukot raahasivat pahimmiksi valkoisiksi epäiltyjä kotoaan vankityrmiin ja sieltä varsin lyhyen kuulustelun jälkeen ammuttaviksi.
Parhaillaan tupaten täynnä olevat vankilat tyhjentyivät nopeasti. Monet, jotka muissa oloissa mahdollisesti olisivat säilyttäneet henkensä, joutuivat nyt armotta luotien ruuaksi. Vanhan armeijan upseeristo kärsi enimmän. Harva heistä, joka terrorin ensi aikoina sattui olemaan vankilassa, säilytti henkensä. Suorastaan kaameita näytelmiä esitettiin joka yö. Vahvana huhuna kerrottiin Pietarissa, että Kronstadtin matruusit, jotka silloin teloittajain etujoukkona häärivät, olivat yhtenä yönä kuljettaneet kaksi täyttä lotjallista upseereita Kronstadtin edustalle ja ampuneet ne linnoituksen tykeillä upoksiin. Siinä joukossa kerrottiin menneen m.m. entisen kenraalikuvernööri Seynin. Tämän huhun todenperäisyyttä en mene takaamaan, mutta mielessäni on hyvin säilynyt erään punaisen armeijan upseerin yhtäpitävä kertomus tapahtumasta. Lisäsipä kertoja vielä, että vallanpitäjistäkin tuntui tällainen menettely jo liian omavaltaiselta, jonka vuoksi he lähettivät tutkijakomissinin ottamaan selvää asiasta. Matruusit olivat muka kuitenkin kehoittaneet tutkijoita palaamaan Pietariin; hyvän sään aikana, koska heille muuten valmistettaisiin sama kohtalo.
Kuinka lienee, mutta julman pitkät ja paljon puhuvat olivat tshekan myöhemmin julkaisemat virallist luettelot teloitetuista. Lähimainkaan kaikkia nimiä niissä ei ollut, sen tiedän varmaan, ja huoleti voi sanoa, että harva ei-bolshevistinen perhe niin Pietarissa kuin Moskovassakin punaisen terrorin aikana säästyi kaipauksen kyyneliltä.
Minun joutuessani Moskovan vankilaan oli punainen terrori vielä käynnissä. Siitäpä juuri yllä kuvattu levottomuus. Tuloiltana jo näin mieltäjärkyttävän näyn. Kaksi humalaista miestä tunkeutui revolverit kädessä koppiin ja aivan vierestäni hävisi mies vähin puhein, ei edes nimeä kysytty. Hän ei enää palannut. Samallainen tapaus seuraavana iltana ja aivan samaan aikaan, klo 11. Tässä olivat bolshevikit täsmällisiä.
Meitä oli kolmekymmentäkolme miestä samassa kopissa. Huone oli pitkulainen muodoltaan ja käsitti neljätoista makuupaikkaa. Järjestys oli sellainen, että uusimmat tulokkaat saivat makuupaikan lattialla melkein oven edessä, ainoan pienen sähkötuikun alla, seuraava aste oli pöydänalus, sitä seuraava penkki, sitten pöytä ja tarpeeksi palvelleelle lopuksi sänky, sikäli kuin kahden raudan välissä riippuvaa seilikangasta voi niin vaativasti nimittää. Nyt oli kuitenkin vakiintunut käytännössä sellainen tapa, että rahalla sai ostaa sängyn, kun sattui halukkaita myyjiä. Kolmantena päivänä pääsi muuan vanhoista asukkaista vapauteen — muuten hyvin harvinainen tapaus siihen aikaan — ja hänen vuoteensa perijä rupesi pienen rahan puutteessa kauppaamaan makuupaikkaansa. Minulla oli hattuuni kätkettyinä viirisataa ruplaa ja niinpä päätin kilvoitella toisten halukkaitten kanssa sängyn huutokaupassa. Minua olivat kahden edellisen illan tapaukset alkaneet hiukan epäilyttää. Tuntui vähän siltä, että siitä kynnykseltä saattavat viedä minutkin, koska ei nähtävästi miehiä pahasti »sortteerata». Tämä myytävänä oleva makuupaikka taas oli aivan pitkulaisen kopin perällä, jossa kaiken lisäksi oli pilkkosen pimeä. Olin valmis luovuttamaan vaikka koko omaisuuteni, jos tarve vaatisi, mutta suureksi ihmeekseni sain sängyn sadalla ruplalla; kukaan ei pystynyt tarjoamaan enempää. Sinne painuin minä hyvissä ajoin illalla kahden raudan väliseen kapeaan, mutta sitä syvempään purjekangaspussiin. Paikka oli aivan ikkunan vieressä, jonka ruutuja oli rikki, niin että kylmä yöilma tunki suoraan päälleni, mutta mielessä tuntui turvalliselta.
Klo 11 illalla tulivat taas kamalat vieraat. Melkein kaikki kavahtivat hermostuneina pystyyn, mutta minä koetin upota mahdollisimman olemattomiin säkkiini. Suomalainen järki jaksoi toimia kylmästi. Vietiin mies; se sama, joka oli myynyt paikkansa sadalla ruplalla ja siirtynyt minun entiselle sijalleni. Oliko se sattuma, vai oliko tuo mies ehkä tuomittu kuolemaan ja ainakin vartijoille niin tunnettu, ettei nimeä tarvinnut kysyä?
Seuraavana iltana uudistui taas entinen näytelmä. Tällä kertaa tuntui vain vierailla olevan, jos mahdollista, entistä suurempi kiire. Lennossa temmattiin mies oven läheltä ja raskas ovi paukahti kiinni. Tämä mies oli tullut vasta samana päivänä, 22 vuotias mustatukkainen ja vielä punaposkinen, vilkas ja hauska vähävenäläinen. Nyt hän meni ja risti perään.
Jännitys laukesi aina vieraitten käytyä. Puheen sorina kävi vilkaampana kuin koskaan päivälläkään. Kuinka vähällä sentään epävarmuudessa elävän ihmisen mieli voi olla hyvitetty? Toinen menee tuossa juuri kuolemaan, sinä jäät ja tiedät varmaan, että ainakin neljäkolmatta tuntia saat elää, niin jopa olet kohta valmis vaikka leikkiä laskemaan. Ja siksi toiseksi, eihän sitä voi tietää, mitä uusi päivä taas tuo tullessaan. Toivo syttyy niin helposti toivottomaan mieleen. Mikä ihme lie ollut, että eritoten tänä yönä ei kukaan tahtonut nukkua. Aivankuin odotettiin jotain erikoista tapahtuvaksi.
Ja niin tapahtuikin...
Tuossa viiden ja kuuden välillä aamulla alkoi avain rapista lukossa. Mitä ihmettä? Kuka häiritsee elävältä haudattujen rauhaa tähän aikaan? Tämä on jo tavallisuudesta poikkeavaa.
Ovi avataan ja suljetaan jälleen. Sisään astuu horjuvin askelin mies. Näyttää hämärässä vähän tutulta. Pöydän luokse päästyään lysähtää hän kokoon. Joka puolelta hyökkää auttajia. Tämähän on se sama nuori mies, joka illalla lähti surmanretkelle! Mutta tosiaan: nyt hän ei ole enää nuori, posket ovat painuneet syvälle, silmät jossain pään sisällä, kasvoilla kuoleman kalpeus, »rypyt silmien alla, nenänvarressa ja suun ympärillä, ja entinen musta tukka nyt — harmaa. Elävissä kuvissa olen nähnyt hiusten harmaantuvan yhdessä yössä, mutta »luonnossa» olen arvellut sen mahdottomaksi. Nyt tämän tapauksen perästä täytyy minun uskoa, että niin voi käydä.
Palannut on menettänyt tajuntansa. Hänet autetaan lähimpään sänkyyn, virvoitellaan. Mies näyttää heräävän tajuunsa, mutta kerran katsahdettuaan ympärilleen nukkuu sanaakaan sanomatta.
Päivän puoleen päästessä hän herää. Uni on häntä ilmeisesti virkistänyt, kasvoille on tullut hiukan eloa, mutta posket ovat edelleen kuopilla, silmät syvällä ja hiukset harmaat. Eivät ne tosin näytä aivan yhtä valkeilta kuin aamulla, mutta harmaa on kuitenkin päävärinä. Koko ruumis vavahtelee tuontuostakin, kun hän kertoo:
Heidät oli viety jonnekin kaupungin ulkopuolella. Monta autokuormaa oli ollut miehiä, joku nainenkin joukossa. Arveli olleen kolmeensataan henkeen. Siellä oli ollut valmiiksi kaivettuna pitkä kuoppa, jonka ääreen oli komennettu rivi riviltä. Nimiä oli huudettu listasta ja kun nimitetyt henkilöt olivat päässeet kuopan reunalle, oli heitä ammuttu nagan-revolverilla niskaan; yhden kerran vain kutakin. Sinne olivat tupertuneet kuoppaan, kukaan ei ollut katsonut, läksikö henki. Hän oli varronnut vuoroaan koko ajan, mutta nimeä ei oltu huudettu. Sitten oli luultavasti luettelo loppunut ja häneltä oli kysytty: mitä täältä haet? — Tuotiin tänne. — Ahaa, astu autoon, mennään takaisin, erehdys.
Kohta pääsi tämä omituisella tavalla pelastunut nuori mies vankilasta pois. Hän oli saanut kestää kovan kurssin, mutta niinpä olikin hän joutunut viranomaisten huomion esineeksi ja hänen asiansa saanut sysäyksen eteenpäin.
Melkein samalla hetkellä kun kuoleman kidasta palannut mies kertoi ihmeellistä tarinaansa, kohosi viereisessä kopissa raju riemuhuuto. Syy siihen selveni päivän lehdistä: punainen terrori oli lopetettu. Edellisenä yönä ammuttujen joukossa olivat olleet m.m. tsaarin ministerit Protopopov, Hvastov, Shtsheglovitov, Bjeletski, jotka tämän kirjoittaja jo edellisenä keväänä oli nähnyt Krestyssä. Näitten »kalliitten aarteitten» takia oli siis viimeisessä rynnäkössä tehty tarkempaa työtä ja käytetty oikein luetteloita. Siitä se johtui koppitoverimmekin pelastus.
Nyt sitten päästiin hiukan helpommalla. Ainakin siinä suhteessa, ettei tarvinnut niin pahasti pelätä henkeään. Siirryttiin »yksinkertaiseen päiväjärjestykseen». Kerrottiin joskus kävelyllä jonkun miehen menneen, mutta niin oli tapahtunut aina ennenkin, se kuului asiaan. Nyt sentään tutkittiin ja tuomittiin, eikä meidän kopistamme ainakaan senjälkeen ketään viety.
Kovaa tutkintomenettelyä kyllä käytettiin. Muuan entinen upseeri, jota tutkittiin harva se päivä, palasi kerran kalpeana ja kertoi, että nyt on taas käytännössä uusi tapa. Ennen pantiin revolverit ohimoille ja kysyttiin: tunnustatko? Tällä kertaa oli hänet viety pihamaalle, asetettu vankilan kirkon seinää vasten, kolme kiväärimiestä vastapäätä, ja sanottu, että tunnusta pois, muuten ammutaan. Hän ei tunnustanut — sanoi, ettei ole mitään tehnytkään —, sitten oli hän kuullut erinäisiä komennuksia, joitten välillä pidettiin paussia arvattavasti siltä varalta, että kuolemaantuomittu lopultakin lupaisi puhua, mutta kun tämä pysyi järkähtämättömänä, oli viimein pamahtanut. Ammuttu ihmetteli, minkä vuoksi hän jäi seisomaan, tuntuipa vielä koko eheältä. Myöhemmin selvisi hänelle, että oli ammuttu tyhjillä panoksilla.
»Sapuskat» oli heikot tässäkin vankilassa, eikä ollut yhtään tuttua kaupungissa, jonka puoleen avunpyynnöllä kääntyä. Puoli, välistä kolmeneljättäosaa (200–300 gr) leipää päivittäin annettiin ja sen lisäksi kaksi kertaa vettä, jossa uiskenteli hiukan kaalinlehtiä. Kuusi miestä oli aina samassa »porukassa» onkimassa parhaan taitonsa mukaan yhteisestä kupista kaalin palasta. Kalasta sanottiin »sopan» olevan keitettyä, mutta vasta vapauttaniispäivänä sattui tämän kirjoittajan lusikkaan ensimmäinen kalanpalanen. Naapurit sanoivat sen merkitsevän poispääsyä ja sitä se tiesikin. Hattuun kätkemilläni rahoilla ostin keittiöpojilta (vankeja hekin) noin joka toinen päivä samallaisen murikan kuin virallinen annos à 10–12 rpl. Keittiöpojat varastivat näitä leipäpalasia »virassa» ollessaan ja möivät nälkäisille sivutuloikseen. He lienevät vapauteen päästessään omistaneet sievoisia summia. Niin sitä mennä retuutettiin jokseenkin paljaan leivän varassa neljä kuukautta. Minä kestin hyvin, mutta lapamato ei sietänyt tätä ruokajärjestelmää. Muuanna aamuna pötkähti se kuolleena ulos.
Asiat alkoivat vähitellen sujua siinä määrin, että joskus aina pääsi jokunen vapauteenkin. Mutta muutamat vapautetut tuotiin jonkun ajan kuluttua takaisin. Olivat joutuneet »oblavaan» (ajojahti, pyydystys), jollaisia tuontuostakin toimeenpantiin kaupungilla. Pahimmin sattui eräälle nuorelle upseerille. Hänet vapautettiin myöhään illalla, kuten usein tapahtui, ja annettiin käteen tavanmukainen kuitti, jossa sanottiin vaan, että on istunut niin ja niin kauan ja vapautetaan nyt. Muita papereita ei vankilasta saanut, ne oli haettava tshekasta. Moskovassa vallitsi kuitenkin siihen aikaan sotatila ja kadulla sai ilman erityistä lupaa liikkua ainoastaan 9 asti illalla. Niinpä pysähytti vahtisotilas miehemme ja tiukkasi lupalippua. Tämä näytti vankilasta saamansa lappusen.
— Ei ole komendantin allekirjoitusta, — jyrisi sotamies.
Mistä minä sen olisin saanut, tulen juuri vankilasta.
— Tak prikasano (niin on määrätty), että ilman komendantin allekirjoittamaa lupaa ei saa liikkua. Tule mukaan!
Mikäpä siinä auttoi. Mies vietiin miliisiasemalle. Siellä ei ollut komendanttia, eikä yhtään hänen monista apulaisistaan. Ei tullut aamullakaan ketään suuremmista herroista ja mies passitettiin tshekan tutkittavaksi. Siellä taas ei koskaan pidetä kiirettä asian selvittämisellä ja niin joutui nuori mies parin päivän kuluttua samaan koppiin, josta oli lähtenytkin. Sinne hän vielä minusta jäikin odottamaan vuoroaan.
Vihdoin pääsin minäkin kuulusteltavaksi. Tutkija oli äärettömän kohtelias ja kirjoitti pöytäkirjan aivan minun saneluni mukaan. Sanoi ehdottavansa vapauttamistani ja pahoitteli, että olen saanut suotta niin kauan olla vangittuna. Mutta kun heillä on niin kiire...
Täsmälleen viikko tutkijan käynnin jälkeen minut vapautettiin. Sain käsiini kuitin ja klo 11 illalla laskettiin minut vankilan ovesta upioutoon kaupunkiin. Pääsin kuitenkin yöksi muutaman samanaikaisesti vapautuneen lättiläisen komissaarin luo, joka koko yön kirota pärräsi isäntiään.
Seuraavana päivänä tshekan kansliassa käydessäni kuulin, että tavallisessa järjestyksessä voisin saada paperini pois ehkä viikon kuluttua. Tällä kertaa suosi minua kuitenkin onni ja erään helläsydämisen kanslianeitosen avulla sain paperini oitis, vieläpä enemmänkin — matkaluvan Pietariin.
Toinen onni onnettomuudessa oli, että tavarani aseman säilytyshuoneessa olivat aivan koskemattomassa kunnossa. Mikä harvinaisuus Venäjällä!
Surullinen matka Moskovasta Pietariin. Ensinmainitussa, bolshevikivallan nykyisessä pääkaupungissa, ei ollut yhtään ainoata tuttavaa, eikä niin ollen mahdollisuutta löytää nuoraa, josta olisi ollut vedettävä makuupaikan saadakseen. Nämä olivatkin sangen lujalla, sillä komissaarit matkustelivat yhtämittaa Pietarista Moskovaan ja takaisin, joten parhaat paikat olivat aina varatut. Jollain ihmeen konstilla pääsin sentään toisen luokan vaunuun, jonka käytävässä seisten tein tuon siihen aikaan jokseenkin pyöreän vuorokauden kestävän taipaleen. Kerkesi siinä saada toisenkin tönäyksen olkapäähänsä ja usein hetvahtivat jalat väsymyksestä seisovillaan seinää vasten torkkuessa, mutta perille tultiin — puolikuolleena.
Tavaroitten tarkastus oli nyt vielä ankarampi kuin ennen. Elintarpeiden kuljettajia haettiin kuin rikollisia. Oli järjestetty oikein tarkastusasemia, joilla »pussimiehiä» nypittiin täyteen ahdetuista vaunuista, tarkastettiin ja taakastaan vapautettuina laskettiin menemään eteenpäin. Elintarvetilanteen kiristyttyä täytyi muittenkin kuin vakinaisten keinottelijain aika-ajoin lähteä hankkimaan ruokatavaraa maaseudulta. Tavallisimmin tehtiin vaihtokauppaa. Talonpojan silmissä oli raha menettänyt arvonsa paljon ennen kuin muitten. He kieltäytyivät jo vuoden vaihteessa 1919 ottamasta vastaan rahaa tarvikkeiden vastineeksi. Sen vuoksi vietiin maalle tavaraa, mitä suinkin irti saatiin, ja niin läksi leipäjauhoja, perunoita, läskiä, lihaa j.n.e. Mutta matkan tulokset menivät sittenkin usein sivu niitten suiden, joille ne olivat tarkoitetut. Elintarvekomissariaatin julistuksen mukaan sai mukanaan kuljettaa ainoastaan 20 naulaa jauhoja, 2 naulaa voita, saman määrän läskiä ja vielä vähemmän muita elintarpeita. Jos tarkastuksessa tarvikkeiden määrä ylitti nuo normit, joutui kaikki takavarikkoon. Jokainen, jolla sattui olemaan enemmän kuin dekreetti salli, luettiin armotta keinottelijain luokkaan, vaikkapa hän olisi ollut hakemassa ruokatarpeita omalle nälkiintyneelle perheelleen. Etupäässä joutuivatkin nälkäiset kärsimään, kun taas keinottelijat pian oppivat tuntemaan kiertotiet.
Viimeinen tarkastus Pietarin asemalla. Tällä kertaa ei kuitenkaan kuuluttu haettavan leipää, vaan kokaiinia. Sitäkin tavaraa salakuljetettiin — tarkastusmiehen puheiden mukaan — vahvasti Pietariin. Kokaiinin käyttö on Venäjällä aina ollut jonkunverran muodissa. Nyt se oli monin kerroin lisääntynyt, ehkäpä senvuoksi, että taloudelliseen ahdinkoon johtuneet ihmiset tavallista helpommin menettivät siveellisen ryhtinsä.
Kylläpä oli Pietari poissaolon aikana muuttanut muotoaan. Kaikki sen entinen loisto ja prameus oli kuin siivellä pois pyyhkäisty. Bolshevikivalta toteutti nyt kommunistisia ihanteita. Alkupuolella on mainittu, että kommunismi — ainakaan selvästi määritellyssä muodossa — ei tuntunut olevan bolshevikien päämääränä. Eikä puolueen nimikään (bolshevikit = enemmistöläiset) millään tavoin viitannut siihen. V. 1903 Brüsselin–Lontoon kongressissa oli Venäjän sosialidemokratinen puolue jakautunut kahtia. Puolueen menettelytavasta (salainenko toiminta, kuten ennen, vai julkinen ohjelma vastaavasti sovittelemalla) äänestettäessä sai entisen salaisen toiminnan kannalla oleva ryhmä bolshevikien nimen, kun taas toista vähemmistöön jäänyttä ruvettiin yleisesti kutsumaan menshevikeiksi (vähemmistöläiset). Aikojen kuluessa tuli bolshevismi merkitsemään jyrkempää sosialidemokratista suuntaa. Vasta kotvan vallassa oltuaan muuttivat bolshevikit nimensä »Venäjän kommunistiseksi puolueeksi». Puolue silloin huomattavasti pieneni, sillä suuret joukot heidän entisiä kannattajiaan luopuivat.
Tämän kommunistisen puolueen ohjelma oli nyt Venäjällä toimeenpanon alaisena. Aikaisemmin olemme maininneet, että teollisuus joutui aivan itsestään kansallistutetuksi. Nyt oli jo julaistu dekreettikin siitä ja maan taloudellista elämää hoitamaan määrätty »Korkein Kansantalousneuvosto», jolla oli paikallisia osastoja kaikkialla. Käynnissä oli joitakin tehtaita ja työlaitoksia, mutta niiden valmistus supistui jokseenkin vähiin. Kansantalousneuvosto toimitti silloin tällöin elintarveorgaanien jaettavaksi joitain tavaroitten rippeitä, mutta ne olivat etupäässä vanhoja tähteitä. Uutta ei juuri syntynyt.
Kauppi oli kansallistutettu samaan aikaan — v. 1918 loppupuolella — niinkuin kaikki muukin. Suljetuista puodeista kokosi hallitus melkoisen sadon, joskin monet liikemiehet lienevät hyvissä ajoin ehtineet kaivaa varastojansa maahan. Kerrotaanhan Venäjällä nyttemmin taas myytävän vaikka mitä. Maan ulkomaankauppa on kuitenkin ollut hyvin puutteellista. Mistäpä tavaraa sitten muualta olisi ilmaantunut kuin vanhoista kätköistä?
Jo v. 1919 alussa olivat melkein kaikki liikehuoneistot tyhjinä, laudoitetut ikkunat katselivat synkkinä ohikulkijaa ja illan hämärryttyä vallitsi ennen niin iloisissa myymälöissä pilkkopimeys. Joittenkin erityisten lupien nojalla näkyi vielä muutamia kauppoja auki, mutta niihinkin saattoi milloin hyvänsä ilmestyä aseellinen joukkue vaatimaan sulkemista ja takavarikoimaan varastoja. Kaduilla useaan eri otteeseen liikkuvien matruusien ja sotilasjoukkojen puuhat synnyttivät aina paniikkimaisia huhuja. Nämä takavarikoimisosastot eivät käyneet yksin puodeissa, vaan piirittivät kokonaisia kortteleita ja pitivät kotitarkastuksia liikkeenharjoittajien asunnoissakin vieden välistä, paitsi niistä löytämäänsä omaisuutta, asunnon omistajiakin mukanaan. Saipa näistä summittaisista etsinnöistä joskus kärsiä sivullinenkin, menettäen milloin mitäkin tavaraansa, jonka takaisin saaminen yleisen sekasorron vallitessa ei ollut leikinasia.
Kauimmin saivat olla auki hajuvesikaupat, aina v. 1920 alkupuolelle, jolloin niitten sulkemiseksi pantiin liikkeelle kokonainen asestettu armeija.
Kaupan hävittäminen tapahtui hetkellä, jolloin neuvostotasavallalla ei ollut mitään kansalaisilleen annettavaa. Elintarvetilanne oli edelleenkin niin kireä, että jaettiin ainoastaan kahdeksannes naulaa hyvin kaurapitoista leipää päivässä, eikä muuta mitään. Niitäkään verrattain suuria varastoja, joita liikkeitä suljettaessa takavarikoitiin, ei kukaan sen koommin nähnyt. Se kyllä tiedettiin, että komissaarit saivat niihin tavaroihin »ordereja», he ja heidän rouvansa olivat hyvin vaatetettuja ja kylläisiä, mutta yhteinen kansa näki nälkää ja värisi vilussa. Lienee Pietarin neuvostossa lausuttu jotain sensuuntaista, että valtio laittaa yleisön tarpeen tyydyttämiseksi puoteja, mutta lupaukseen se jäi, sen enempää ei asian hyväksi tehty koko aikana, kunnes taas v. 1921 alkupuoliskolla vapaakauppa avattiin.
Samassa kansallistuttamisraivossa menivät apteekit ja rohdoskaupat. Apteekkien lukua samalla tuntuvasti vähennettiin ja lääkkeitten saaminen lääkärin määräyksestäkin on ollut monien takuusten takana. Lääkeaineista oli huutava puute ja sitäkin, mitä löytyi, ei tahtonut saada, kun apteekit palvelivat yleisöä ylen hitaasti. Vuorokausimääriä piti lääkettään odottaa, niin että odottava jo hyvin ehti kuollakin, ennenkuin neuvostoapteekki kerkesi rohtonsa sekoittaa.
Niin vaikeisiin tilanteihin kuin kaupan täydellinen sulkeminen neuvostovallan asukkaat saattoikin, olivat sen seuraukset välistä varsin koomilliset. Ajatellaan, että kansalainen tarvitsi paidannapin. Toimenpiteet tämän kapistuksen hankkimiseksi täytyi alottaa talokomiteasta, joka todisti, että kansalainen sellaisen tarvitsee. Sitten annettuja neuvoja seuraten juostiin monet kerrat vääriin virastoihin, kunnes vihdoin osuttiin sellaiseen, missä talokomitean todistus vahvistettiin leimalla. Niitä leimoja haettiin vielä useista muista paikoista ja lopuksi, pahimmassa tapauksessa parin viikon juoksentelujen jälkeen, oltiin »orderi» ynnä hyvänlainen nippu muita papereita kourassa toivorikkaana Komgorhosin (Kaupungin Talouskomissariaatin) puodissa jonossa. Kuka jonotti juomalasia, kuka lautasta, ken kahvikuppia, lyijykynää, mustetta, paperia j.n.e. Kun lopuksi löit paperisi pöytään ja pyysit nappia, sanottiin, ettei ole. Vasta täällä se tiedettiin, ennen ei ollut kukaan sinulle siitä mitään maininnut.
Aikoinaan tarvittiin kaikissa neuvostovirastojen antamissa henkilöllisyystodistuksissa valokuva. Valokuvaamot oli myös kansallistutettu ja neuvostokuvaamoissa itsensä »ikuistuttaakseen» sai uhrata hyvinkin neljä päivää. Siihenkin nimittäin tarvittiin suunnaton määrä papereita ja leimoja. Siinäpä sitä sitten riittikin neuvottelemista, kun ei työstä ollut lupa poistua. Valehtelemalla ja monilla pyynnöillä sai sentään asiansa jotenkuten toimitetuksi ja henkilöllisyytensä todistetuksi.
Pankkien kansallistuttamisen jälkeen olivat niissä säilytetyt kansalaisten varat siirtyneet hallitukselle. Kukaan ei saanut omistaa mitään, huonekalutkin olivat tasavallan omaisuutta. Niihin kyllä koskettiin harvemmin, paitsi milloin jonkun asunnostaan hävinneen »porvarin» irtaimisto julistettiin valtion omaisuudeksi, tai katsottiin kansalaisen elävän liian ylellisesti. Tällä tavoin kerääntyi asuntokomissariaatille melkoinen huonekaluvarasto, josta komissaari saattoi lahjoittaa naimisiin menevälle palvelijalleen myötäjäiset tai toiselle komissaarille hyvät huonekalut muitten, tavallisten kuolevaisten, asuessa varsin puutteellisesti.
Kaikki oli Venäjällä kansallistutettu, yksinpä tasavallan kansalainenkin. Hänellä ei ollut lainkaan omaa vapautta. Siinä nyt ei ole mitään erinomaista, että kaikki pakoitetaan tekemään työtä, mutta se harmittaa, ettei saa itse työtänsä valita. Porvarillinenkin yhteiskunta sallii työntekijänsä muuttaa paikkaa, jos hän katsoo oman taloudellisen etunsa sitä vaativan. Kommunistisen yhteiskunnan tekele orjuutti hänet, niin sanoaksemme, turpeeseen kiinni. Hallitus jakoi kansalaisensa v. 1919 laaditun asteikon mukaan 35 luokkaan, muutamilla ammattialoilla taisi luokkia olla enemmänkin. Vatsan tarpeet jakautuivat samallatavalla. Muutamat virastot olivat osanneet pitää paremmin puoliaan ja kykenivät antamaan työläisilleen suuremmat edut kuin toiset. Luonnollisesti pyrkivät kaikki niihin. Silloin vetosi vanha työpaikka dekreettiin, jonka mukaan ei saanut työstään lähtea, ja toimeentulonsa parantajan saattoi periä linna.
Näin sitten oli laskettu uuden yhteiskunnan perusta. Katsotaanpa mitä sille rakentui.
Kaupunkitalot kansallistutettiin samaan menoon kaiken muun kanssa. Isäntien tilalle tulivat talokomiteat. Jokainen talossa asuva »toisen työtä riistämäton kansalainen» oli velvollinen ottamaan vastaan talokomitean jäsenyyden. Siihen alistuttiinkin kuin välttämättömään pahaan ja hoidettiin väkinäinen virka mahdollisimman hutiloiden. Talokomitea on muuten neuvostovallan yhteiskuntaelämässä hyvin tärkeä tekijä. Sen täytyy tietää talonsa asujanten kaikki tarpeet, sekä henkiset että ruumiilliset. Sen täytyy olla selvillä terveydestä ja sairaudesta, työkyvystä ja -kyvyttömyydestä, nälästä ja yltäkylläisyydestä, ruuasta ja vaatetuksesta aina alusvaatteisiin saakka. Tämän kirjoittajallekin antoi talokomitea kerran todistuksen siitä, että hän tarvitsee alushousuja, vaikkei komitea kertaakaan ollut käynyt varastojani tutkimassa (mutta tietäähän sen Neuvosto-Venäjällä ilmankin). Olen nähnyt monia papereita, joissa talokomitea todistaa, että se ja se henkilö tarvitsee itse elintarpeet, joita häneltä on takavarikoitu, eikä ole mikään »spekulantti». Hyvällä omallatunnolla antoivat talokomiteat näitä todistuksia, vaikka mainitut henkilöt olisivat olleet itsensä komitean jäsenten »hovihankkijoita». Mutta »käsi kättä pesee», sanoo venäläinen sananlasku. Pitihän lähimmäistä auttaa pulasta. Eikähän toki ole mikään ihme, jos eivät kaikki todistukset tulleetkaan niin kovin totuuden mukaiset, kun täytyi todistaa kaikki mahdolliset ja mahdottomat asiat taivaankannen alla.
Yhtämittaa annettiin kaikenlaisia dekreettejä, joissa talokomiteoille sälytettiin milloin minkinlaisia velvollisuuksia. Oikeuksia ei niille juuri luvattu, mutta sellaisia jakelemaan ei neuvostohallitus olekaan erikoisemman runsaskätinen. Ankaran edesvastuun seuraamuksella velvoitettiin talokomiteat v. 1919 loppupuolella puhdistamaan pihamaat. Terveydenhoidolliselta kannalta oli tämä toimenpide todellakin tarpeenvaatima, sillä uuden järjestelmän aikana oli pihoihin kertynyt kaikenlaista saastaa hyvin runsaasti. Mitäpä muuta kuin mobilisoida talojen asukkaat töihin. Yhteisvoimin sitten kärrättiin likakasat raitioteiden varsille, josta valtiomahti oli luvannut ne kuljettaa raitioteittensä kuormavaunuilla kaatopaikkoihin. Mutta miten ollakaan, roska lepäsi paikallaan monta päivää ja levitti sattuneen suojasään vallitessa ihanaa lemua yli koko kaupungin. Vallassaolijat lienevät unohtaneet antamansa määräyksen. Talokomitean puoleen kääntyi valtiomahti aina, kun se tarvitsi työvoimaa lukuisiin pakkotöihinsä, talokomitealta se kiristi työvälineitä j.n.e.
Näin kuormitettuna kaikennäköisillä yhteiskunnallisilla ja valtiollisillakin — esim. kotitarkastuksessa täytyy talokomitean puheenjohtajan olla mukana — velvollisuuksilla eivät talokomiteat joutaneet suurin huolehtimaan talojen hoidosta. Sen lisäksi tunsivat talokomiteain jäsenet aina olevansa kukkona vieraalla tunkiolla. Kommunistinen valistus ei ollut tunkenut kovinkaan syvälle, harvassa talossa asui yhtään kommunistia, virkakommunistithan olivat pesineet joko hotelleihinsa tai erityisiin heille varattuihin taloihin. Keitäpä varten siis talokomiteat olisivat ahkeroineet? Eikä sitäpaitsi talon asukkaitten kanssa, jotka kaikki olivat tavallaan yhtä suuria isäntiä, tahtonut saada yhteisymmärrystä aikaan.
Niinpä sitten kaikki korjaus jäi tekemättä, edellyttäen että ainetta ja työvoimaa, joka viimemainittu oli valtion komennon alla, olisi ollut saatavissa.
Jokainen Pietarin oloja tunteva tietää, että kaikki kivijalkakerrokset kaupungissa ovat ennen olleet liikehuoneustoina. Kun liiketoiminta tehtiin mahdottomaksi, jäivät kivijalat kylmille. Siitä oli seurauksena vesijohtojen jäätyminen useimmissa taloissa talven aikana. Keväällä ne alkoivat halkeilla, minkä johdosta monet huoneustot olivat tulvillaan vettä ja kotiin palaava asukas sai välistä portaissa vastaansa oikein Imatran ryöpyn.
Joissakin taloissa korjattiin keväällä vesijohdot asukkaitten kustannuksella ja kesäkausi saatiin vettä, mutta talvella oli jäätyminen taas edessä, sillä asukkailla ei ollut polttopuita omienkaan huoneittensa lämmittämiseksi, joten tyhjien kerrosten lämpimänä pitämisestä ei voinut olla puhettakaan.
Useimpien talojen kivijalkakerrokset olivat jo vuoden 1919 lopulla veden vallassa. Se söi rakennuksen perustuksia ja romahdus oli aina uhkaamassa. Talojen sortumisiakin on Pietarissa tapahtunut ja ihmishenkiä mennyt. Bolshevikien oman laskelman mukaan oli Pietarin 55,000 talosta vuoden 1920 aikana 14,000 asuttavaksi kelpaamatonta. Tämän kirjoittajasta kumminkin tuntuu, että numerot ovat vaihtuneet. Hyvä olisi jos 14,000 olisi ollut kelvollisessa kunnossa. Sanaa täydellisesti vastaavassa merkityksessä tuskin sitäkään.
Kun ylläkerrotun lisäksi ottaa huomioon, että uusi yhteiskunta vaati virastoja monta kertaa enemmän kuin entinen, oli asuntopula suurissa kaupungeissa huutava. Dekreeteillä oli tarkoin määritelty, kuinka monta neliömetriä kukin kansalainen saa lattiapinta-alaa osalleen, montako normaalikynttilää hänelle kuuluu valoa, paljonko hän saa polttaa puita j. n. e. Kaikki tämä oli kuitenkin tarpeetonta, käytäntö itse oli lahjomattomampi kuin mitkään dekreetit ja vähensi pinta-alaa yhtämittaa. Totta vain on, että monien ulkomailta saapuneitten tai muuten asunnottomiksi joutuneitten on ollut suorastaan mahdoton löytää vapaata huonetta. Ja jos jonkun komeron asunto-osastojen orderilla löysikin, oli se niin kurjassa kunnossa, ettei siihen ilman huomattavaa korjausta voinut asettua. Mutta millä korjata, miten korjata ja kenen laskuun? Itsellään »sisäänmuuttajalla» ei ollut varoja.
Entä sitten lämpökysymys. Sitä on ollut melkein mahdoton järjestää.
Jo talvella 1918–19 alkoi puupula tuntua, mutta vasta seuraavana talvena se kävi aivan sietämättömäksi. Syystalvella 1919 määrättiin pitkin Venäjää aikaisen ja puuttoman talven maata kohdatessa erikoisia valtuutettuja huolehtimaan lämmitysaineitten hankinnasta. Sellainen valtuutettu oli tietysti Pietarissakin, vieläpä oli hänellä komitea apunaan. Ensi töikseen määräsi hän kaikki kaupungissa löytyvät kirveet ja sahat tuotavaksi ankaran rangaistuksen uhalla hänen käytettäväkseen. Kuinka paljon näitä aseita lienee karttunut, en tiedä, mutta kyllä melkein joka kortteerissa edelleenkin löytyi kirves, monessa sahakin. Näistä jokapäiväisistä työvälineistä ei edes rangaistuksen pelossakaan voitu luopua. Ja millä sitten olisi pilkottu milloin mistäkin, usein varastamalla, hankittu hirrenpätkä tai — pahimmassa tapauksessa — oma tuoli, pöytä, sohva, ovi, hylly j. n. e.
Jonkun ajan perästä rauhoitti valtuutettu yleisöä komealla tiedonannolla, että 10,000 henkeä on mobilisoitu polttopuurintamalle. Muuan suomalainen asiantuntija lausui silloin, että kyllä nyt pitäisi puun puutteen paeta, sillä tuommoinen armeija merkitsee 10,000 syltä halkoja päivässä. Ja metsäähän Pietarin ympärillä on riittävästi.
Väestö ei kumminkaan tainnut montakaan halkoa saada. Hyvä jos halkometsään mobilisoidut saivat edes nuotiotulen itselleen pilkottua, kun heillä ei ollut työaseita. Tässä toistui sama seikka kuin eräällä juoksuhautojen kaivausretkellä, jolle oli mobilisoitu Pietarin »porvareita» Judenitshin hyökkäyksen jälkeen. Kaksisataa henkeä vietiin Lesnoihin (Pietarin esikaupunkiin), mutta heille oli riittänyt vain viisi lapiota, eikä yhtään rautakankia. Noin metrin pituisen ja puolta metriä syvän kuopan olivat kaivajat päivän mittaan raapineet routaiseen kamaraan. Tästä »juoksuhaudasta» saivat he sitten palkakseen lapun, jolla luvattiin seuraavana päivänä kokonainen naula leipää. Annos oli houkutteleva, mutta, kun se olisi pitänyt hakea Lesnoista, noin 15 virstan päästä Pietarista, taisi melkein jokainen naula jäädä valtion hyväksi.
Joka talvi vakuutti hallitus valtuutettujensa kautta, että ensi purjehduskautena tulee polttopuita riittävästi. Useimmat näille vakuutuksille surumielisesti hymyilivät, sillä olisipa hallituksella ollut kuinka suuria halkovarastoja hyvänsä, ei niitä voitu Pietariin tuoda, koskapa lotjat, joita talvehti Neva täynnään, oli jo aikoja sitten puupulassa — poltettu. Muutenkin olivat neuvostovirastojen puuhat yhtä pitkiä kuin leveitäkin. Esimerkin vuoksi mainittakoon, että kerran oli kokonainen Inkerin kylä komennettu hevosineen päivineen halkometsään, jossa paikan päällä piti saada tarkemmat määräykset. Neljä päivää olivat äijät syötelleet hevosiaan määrätyllä paikalla ja lopulta ajaneet niine hyvineen kotiin. Yhtään viranomaista eivät he olleet nähneet.
Minne valtion toimenpitein hankitut puut yleensä joutuivat? Ehkä niitä jonkun verran tuli virastoille ja komissaareille, mutta yleisö sai tulla toimeen miten lystäsi.
Jotkut valtion pinojen lähellä asuvat ostivat niistä puita vartiosotamieheltä leivänmurikalla tai mahorkalla, toiset taas — verrattomasti suurempi osa — saivat polttoaineet suoraan kotiinsa hyvästä maksusta valtion varastojen ajomiehiltä, jotka ne yksinkertaisesti varastivat. Ja kumminkin voitiin dekreetin mukaan rangaista halkokeinottelijat — sekä myyjät että ostajat — aina kuolemalla. Mutta hätä ei lakia lue. Sen kai ymmärsivät neuvostoviranomaisetkin ja katselivat tapahtuneita rikkomuksia läpi sormien.
Talvella 1920–21 poltettiin kaikki Pietarin puutalot. Kaupunkilaisille jaettiin oikein puukortit, joitten nojalla sitten sai oikeuden mennä itse repimään talon seinistä tai lattioista määrätyn puutamäärän polttoainetta. Nämäkin talot joutuivat, kuten kaikki muukin Venäjällä, keinottelijain »afääriksi». He saivat neuvostoherroille maksamalla repimisordereja ja myivät sitten viluisille ihmisille hirsiä ja lankkuja huikeista hinnoista.
Piirretäänpä pieni kuva pietarilaisen perheen elämästä talvisaikaan. Parasta on pistäytyä asuntoon aamulla, kun ulkona on kirpeä pakkanen. Jos seinällä on lämpömittari, osoittaa se 2–4 ast. Reaumuria ja perheen isä hyppää juuri vuoteestaan hampaat kalisten ja sukeltautuu elävienkuvien nopeudella tamineihinsa. Tavallisesti puetaan siinä päälle heti aamusta alkaen kaikki, mitä asianomainen omistaa, mahdollisesti kaapataan lisäpeittona ollut turkkikin tai muu päällysvaate ylle. Sitten kiireen vilkkaa pilkkomaan pikkuisia pökäleitä »burshuikaan». Tämä nimitys — merkitsee muuten »porvaritar» — on pienellä rautapellistä kyhätyllä uunilaitteella. Jos sattuu olemaan puita, pienennetään niitä, jos ei, temmataan uhriksi pöytä, tuoli tai muu »mööpeli», monasti saa myös suuri kallisarvoinen kirjateoskin vaeltaa »burshuikan» molokkikitaan. Siihen sitten asetetaan tulelle tee- tai kahvivesi — samovaarin käyttökin on harventunut, se kun ei talvella lämmitä. Kun huoneeseen on jonkun verran tullut lämmintä, alkaa talon muu väki pistää nokkaansa vuoteista. Talvisin asutaan aina yhdessä huoneessa, olipa perhettä kuinka paljon hyvänsä. Muu huoneusto seisoo tyhjänä mahdollisimman suuressa epäjärjestyksessä. Huonekalut, sikäli kuin niitä on säilynyt, sikinsokin, taulut seiniltä poissa, kirjat hajallaan pitkin lattioita odottelemassa polttovuoroaan, jossain huoneessa mahdollisesti pieni halkoläjä — perheen ylpeys ja hellän huolenpidon alainen esine.
Vähitellen alkavat sitten päivän touhut. Isä lähtee virastoonsa tai työpaikkaansa »lämmittelemään». (Moskovassa kerrottiin kokonaisten perheitten tulleen aina viidenkin ajoissa aamusella isän virastoon jäätyvälle ruumiilleen lämpöä hakemaan.) Äiti ja muut mahdollisesti työssäkäymättömät perheen jäsenet poistuvat myös leipä-, halko- y.m. jonoihin tai keinottelijoille. Niissä puuhissa sukeutuu heillekin usein tavallinen työpäivä. Kun sitten saadaan jotain laitettavaa, alkavat kotiaskareet. Puita on kolhittava »burshuikaan» sopiviksi (helloja tai uuneja ei lämmitetä, sillä »burshuika» on puille säästäväisempi), vesi on haettava vähintäin oman pihan perältä entisestä »dvornikan» asunnosta, jonne sitä vielä tulee, kun huone on alakerrassa ja siinä joku asuu, mutta monessakin tapauksessa useitten korttelien päästä toisesta talosta. Likavesijohto ei myöskään toimi eikä käymälä, joten ne seikat aiheuttavat aina uusia juoksuja. Kun sitten päivällinen lopultakin on valmis, ovat laittajien voimatkin lopussa ja huone savua mustanaan, sillä »burshuika» savuaa kuin tehtaan torvi, eikä ulosveto voi olla kehuttava, kun »työväentasavallassa» ei tunneta nokikolarin ammattia.
Tämä riittää. Sopinee huomauttaa, että lämmittämättöminä seisovat huoneet kostuvat ja tulevat kelvottomiksi. Vähällä vaivalla ei niistä asuntokelpoista saa. Onneksi Pietarin asukasluku on huimaavasti vähentynyt, muuten ei siellä enää asuttaisi missään. Toisten kaupunkien laita ei ole sen parempi, suurempien ainakaan. Moskovasta tiedetään varsin kauheita asioita, mutta niihin ei tarvinne tässä kajota.
Mitä muuten äskeiseen juttuun virastoissa ja työhuoneissa lämmittelemiseen tulee, ei sitäkään pidä ottaa kovin yleiseltä kannalta. Toisissa on lämmintä, toisissa kylmää. Esim. virastossa, jossa tämän kirjoittaja palveli, istuttiin talvella huopakengät jaloissa ja turkki päällä. Lämmitysjohto oli syksyllä eheä, mutta lämmittäjät olivat panneet tulen pesään muistamatta laskea vettä kattilaan. Se halkesi ja talvi elettiin »burshuikkojen» varassa — ja paleltiin, sillä suuria virastohuoneita ne eivät jaksaneet lämmittää.
Nyt ei pidä kenenkään erehtyä luulemaan, että se oli porvari, jota neuvostovalta noin ankarasti rankaisi. Porvaria, sitä entistä mahtavaa raharuhtinasta ja kansan nylkijää, ei Venäjällä enää v. 1919 ollut lainkaan. Joko oli hän paennut ulkomaille, tai sitten menetettyään omaisuutensa joutunut myymään työvoimansa uuden vallan palvelukseen aivan samassa järjestyksessä ja samanlaisilla ehdoilla kuin työläinenkin. Porvarista kyllä vielä puhuttiin noin niinkuin vanhalta muistilta, mutta olemassa häntä ei ollut muualla kuin neuvostovallan korkeimmilla virkapaikoilla. Siellä kehittyi uusi porvaristo, jos nyt kerran taloudellista hyvinvointia pidetään edelleen porvarin tärkeimpänä tunnusmerkkinä.
Ylempiä neuvostoviranomaisia ei nimittäin asuntokurjuus koskenut. Heille oli jo ajoissa varattu edesmenneen porvariston parhaimmat huoneustot. He olivat perineet porvarien omaisuuden aina hevosia, ajopelejä ja kuskeja myöten. Jonkun »ylhäisyyden» entinen kuski istui nyt yhtä suorana ja uhkeana »toverin» kuskipukilla ja suhtautui entisellä veriinsä painuneella alamaisuuden tunteella uuteen isäntäänsä. Jos komissaarin mielestä hänen asuntonsa oli jossain suhteessa puutteellinen, kykeni hän aina virkatoveriltaan hankitulla »orderilla» täydentämään ympäristönsä niin upeaksi kuin hänen vähitellen yhä hemmotellummaksi kehittyvä makunsa vaati. Sinne nyt muuttivat vanhan porvariston hienoudet uuden vallassaolevan luokan asuntoihin. Sen verran toki oli vallankumouksen hävitys säästänyt, että uusien isäntien hyvinvointi kyettiin turvaamaan.
Entinen hieno pietarilainen hotelli »Astoria» oli kokonaisuudessaan otettu palvelemaan uutta ylimystöä. Siellä asuivat kaikki nykyisen suunnan »hakamiehet» Zinovjevista alkaen. Ja yhtä vaikea oli lähestyä näitä »kansanystäviä» kuin entisiä tsaarin korkeimpia virkamiehiä. Ovella seisoi kiväärimies ja hotellipalvelua kysyi ensin asianomaiselta herralta puhelimella, saako sellaisen ja sellaisen anojan päästää puheille. Tarpeellinen varovaisuus, sillä muuten olisi helposti voinut eksyä kutsumaton vieras pitoihin, joissa samppanja juoksi jokena ja itse Zinovjev tanssi »pikku ryssää». (Tarkat tiedot luotettavista lähteistä.)
Sillä aikaa jakoi työmies entisen porvarin kanssa saman kohtalon. Tässä suhteessa siis ainakin oli tasa-arvo voimassa. Heikolla hetkellään muisti sentään hallitus häntäkin ja julkaisi v. 1919 loppupuolella dekreetin, jonka mukaan parhaat porvariasunnot oli luovutettava työläisille.
Kun sitten tätä määräystä ruvettiin toteuttamaan ja pariin taloon olivat muuttaneet uudet asukkaat, tapahtui että työläisten lapset rupesivat uusissa asunnoissa kuolemaan viluun. Valtio oli nimittäin »unohtanut» hankkia työläisillä asustetuille taloille polttopuita, joten keskuslämmitys ei toiminut ja lämpö monessa tapauksessa painui alle nollan. Työläiset alkoivat joukottain muuttaa pois näistä ilmaisista asunnoista. Hallitus ei muistanut, että porvariasunnot olivat jo sen komissaarien hallussa. Työläinen sen ylipäänsä tiesi ja pysyi vanhassa murjussaan. Sitä oli toki helpompi pitää lämpöisenä, hän kun säädösten mukaan sai puita etuoikeudella. Helppo oli neuvostohallituksen ollut luvata tällainen etuoikeus, kun puita ei ollut. Mutta »työväenvallan» täytyi toki jollain lailla makeilla työläisille.
Kansallistutettuaan kaiken tuotannon, jopa kansalaisensakin, lupasi neuvostovalta pitää huolen koko hänen toimeentulostaan, sanalla sanoen: antaa hänelle työvoiman vastineeksi jokapäiväisen leivän. Huima lupaus, joka vaikutti huumauksen tavoin herkkämielisimpiin työläisiin kaikkialla muualla, paitsi Venäjällä, missä hyvin tiedettiin, että lupaus on vain tyhjä sana.
Katsotaanpa nyt sitten, minkälaisen jokapäiväisen leivän kommunistihallitus antoi. Asunnoista on edellä puhuttu, jutellaan nyt aluksi ruuasta.
V. 1919 alettiin suurin toivein. Vuoden alkupuolella oli käytetty yksityishankkijoita ja he olivatkin saaneet kokoon leipäviljaa, samoin kuin muitakin tarvikkeita, koko runsaasti. Mutta kuljetus osoittautui mahdottomaksi. Liikkuva kalusto, josta jo v. 1918 alulla oli 43 % ollut käyttökelvotonta, oli yhä edelleen ränsistynyt. Vetureista oli suurin osa »sairaita». Näin ollen jäivät varastot suurimmaksi osaksi kuljettamatta. Lienee myöskin otettava huomioon, että rautatiehenkilökunta, joka enimmäkseen sisälsi entisiä tsaarinaikuisia virkamiehiä, harjoitti jarrutusta pitkin linjaa. Solmuasemille kerääntyi suunnattomat määrät vaunuja, kokonaisia komiteoja tarvittiin »ruuhkaa» selvittämään, mutta uusia kasoja syntyi lakkaamatta. Vaunu ilmoitettiin saapuneeksi, mutta hakemallakaan ei sitä löytynyt. Se oli vielä Pietarin rautatien piirissä eksynyt jonnekin. Saattoipa kymmeniä vaunuja huveta ihan Pietarin asemaltakin, herra ties minne. Jokaista elintarvevaunua muuten »tullattiin» rautatiellä. Vajaus oli aina 50–200 puutaa. Se oli rautatieläisten työtä, he olivatkin parhaiten elintarpeilla varustettuja. Rautatiehallitus ei ollut vastuunalainen mistään vahingosta.
Venäjän rautateillä ei koskaan osattu kuljettaa esim. perunoita pilaamatta niitä. Oikein säälitti, kun kymmeniä vaunulasteja tuli aivan liemenä. Nälkäisten särvin oli mädännytetty. Perunoita kuljetettiin kylmissä vaunuissa, ne olivat matkalla jäätyneet, lämpimämmän ilman tultua sulaneet, sitten taas kohmettuneet, kunnes perille tultuaan olivat yhtenä vesivellinä. Tätä soppaa sitten kansalle jaettiin.
V. 1919 satoa ryhdyttiin korjaamaan eri suunnitelman mukaan kuin edellisen vuoden. Pakko-ottojärjestelmää oli huomattavasti lievennetty. Silloin olivat jo käytännössä n.s. tuottajanormit, joiden mukaan viljantuottajat saivat itselleen ja perheelleen suuremmat annokset kuin muut. Samoin lupasi hallitus turvata siemenviljan seuraavaksi vuodeksi erottamalla sen, samoinkuin tuottajaosuudenkin, päältäpäin talonpojille. Ylijäämä vain piti luovuttaa valtiolle. Aluksi näitä ohjeita seurattiinkin, myöhemmin, kun tilanne kärjistyi, oli taas turvauduttava aseellisiin joukkoihin.
Aikaisemmin oli eri järjestöillä ja teollisuuslaitoksilla, virastoilla y.m. myös oikeus hankkia omaan laskuunsa elintarpeita viljamailta. Sitä oikeutta käytetyinkin hyvin ahkerasti. Sillä tavoin saivat erinäiset työlaitokset, virastot, jopa ammattiosastotkin tarpeellista lisää jäsentensä niukkoihin elintarvevaroihin. Tätä oikeutta hallitus myöhemmin supisti.
V. 1920 maaliskuussa tuli dekreetti osuustoiminnallisten järjestöjen osanotosta elintarvepolitiikkaan. Dekreetin tarkoitus oli antaa osuustoimintaliitoille elintarpeiden jakelu, jotta väestö, jonka saman dekreetin mukaan päästäkseen tarvikkeista osalliseksi piti ehdottomasti kuulua osuustoiminnalliseen järjestöön, saisi itse olla osallisena jaossa ja yhtämittaiset valitukset siten loppuisivat. Dekreettiä ruvettiin panemaan täytäntöön, mutta se jäi kokonaan vaille käytännöllistä merkitystä, kun se ei aiheuttanut muuta kuin nimenmuutoksen elintarvejärjestölle. Samat elintarveherrat, jotka aikaisemmin olivat näitä asioita hoitaneet, sijoittautuivat »diktatuurin» avulla uusiin järjestöihin ja toiminta kävi vanhaa latuaan. Dekreetti lieneekin myöhemmin tarpeettomana kumottu.
Esimerkkinä siitä, kuinka neuvostohallituksen viljankeruu kävi, mainittakoon vain, että vuoden 1920 sadosta oli edeltäpäin laskettu voitavan kerätä 450 miljoonaa puutaa leipäviljaa, mutta tuli määräaikana kootuksi — neuvostolehden mukaan — 110 milj. puutaa, ei siis täyttä neljättäosaa suunnitellusta urakasta. Leivänpuutteeseen ei tästä päättäen ole syynä yksinomaan huono transportti.
Näin kävi hankinta, mutta entä jakelu?
Virallisesti se tapahtui siten, että kukin kansalainen kiinnitti saamansa elintarvekortit lähimpään jakelupaikkaan ja haki sieltä annoksensa. Jakoa varten olivat kansalaiset luokitetut kolmeen ryhmään: ensimäiseen kuuluivat raskaan työn tekijät ja korkeimmat (vastuunalaisimmat) neuvostovirkailijat, toiseen vähemmän tärkeät tekijät ja kolmanteen vihdoin yhteiskunnan hyödyttömät ainekset. Näitä viimeksimainittuja ei enää vuodesta 1919 lainkaan ollut, sillä kaikkien oli pakosta tehtävä jotain työtä. Pienempiä vaihteluja saattoi luokittelussa silloin tällöin tapahtua, mutta periaate pysyi aina samana.
Se ilmainen ruoka, jonka kommunistivaltio kehui työläiselleen antavansa, supistui leivän palaseen päivässä. Se oli milloin suurempi, milloin pienempi, mutta hyvin harvoin riittävä. Sen lisäksi annettiin pari naulaa silliä, naula sokeria ja naula suolaa kuussa. Kun asiat olivat oikein hyvin, tarjosi neuvostovalta parisen naulaa lihaakin kuukautta kohti. Sellainen se oli se ilmainen ruoka.
Entäs sitten ilmaiset vaatteet? V. 1921 keväällä jaettiin jotain huonoa sertinkikangasta 41⁄2–6 arsinaa kortilla, samoin neuvostolehdet kertoivat, että jokainen 25:s työläinen Pietarissa saa palttoon. Muusta ilmaisesta vaatetuksesta en ole sattunut kuulemaan.
Tällaiset annokset sai työläinen, joka pääsi käsiksi vain viralliseen leipään. Epävirallinen oli leveämpi, mutta siitä tulivat osallisiksi vain harvat ja valitut. Emme puhu Smolnasta, Zinovjevin ja Kolmannen Internationalen hallituspalatsista, jossa oli omat »pajokkinsa» (annoksensa), emme liioin loistohotelli »Astoriasta» (jolle myöhemmin annettiin nimi: Neuvostotalo), sillä senkään hienoissa huoneissa ei puutetta tunnettu. Pidämme nyt hiukan juttua itsestään elintarpeitten jakajista. He kyllä, korkeimmat heistä, pitivät hyviä päiviä. Heillä oli oma »lafkansa», josta rieskaa ja hunajaa (ei kuvaannollisesti) vuoti. Oikein oli näillä valituilla, jotka tämän puodin kundeiksi pääsivät, herrainpäivät. Sieltä hiiskahteli lohta, nahkiaisia, voita, (joita herkkuja yhteinen kansa ei saanut nähdäkään), sokeria (myös harvinaisuus), hunajaa, hilloa, rusinoita, luumuja (muilta unohtuneita herkkuja), ryynejä monenlaisia, siankinkkua ja makkaraa (joista tavallinen kansalainen tuskin uskalsi uneksiakaan). Kuka niitä enään muistaakaan kaikkia herkkuja!
Eikä näitten onnellisten tarvinnut alasti kävellä. Kyllä riitti vaatetta vaikka mitä lajia.
Elintarvetoimitsijoita, joista jokainen sai aina hiukan enemmän kuin muu kansa, oli v. 1920–21 Pietarin kaupungissa ja läänissä yksi jokaista 60–70 kansalaista kohti, mutta edellämainittuja miekkosia sentään vain muutama sata. Hekin kykenivät kuluttamaan köyhän valtion varat, kun parastaan panivat. Jokaisella muullakin virastolla olivat nämä etuoikeutettunsa, jotka tavalla tai toisella hankkivat itselleen tavallista mukavamman toimeentulon. Varkaus ja lahjusten otto kukoisti edelleen. Eivät siinä auttaneet kuolemantuomion uhat eikä mitkään. Julaistiinhan kerran vuoden 1921 alussa sellainenkin dekreetti, että kaikki erikoisannokset ovat poistettavat, mutta ei se vaikuttanut mitään. Kaikki jäi ennalleen, sillä paikalliset neuvostot päättivät, että »erikoistapauksissa» voidaan yhä antaa erikoisetuja. Ja niitä »erikoistapauksia» näkyi olevan yhtä paljon kuin ennenkin.
Työväestönkin oli jostain hankittava leipänsä lisä. Mitäpä siinä muuta kuin joitain paremmilta ajoilta säilyneitä vaatteita kainaloon ja maaseudulle. Vaihtoi ne siellä ruokatavaroihin ja lähti luovimaan lukuisien, nyttemmin jo maanteilläkin ristiin-rastiin samoilevien, elintarpeitten kuljettajia vaanivien sotilasosastojen lävitse kotiin nälissään odottavan perheen luokse. Jos työmies työskenteli tehtaassa, käytti hän valtion aineita omiin töihinsä, jotka myi tai vaihtoi elintarpeisiin. Näin syntyi metallisia tupakan sytyttäjiä, puukkoja, sirppejä, viikatteita y.m., joita talonpoika kipeästi tarvitsi. Olen puhutellut monia työläisiä, jotka avoimesti myönsivät, että he työskentelivät etupäässä omaan laskuunsa ja ainoastaan, sikäli kuin aikaa jäi, tehtiin työtä valtiolle. Ylipäänsä kuului sitä jäävän sangen niukasti, sillä eläminen Venäjällä oli ylen kallista.
Entiset porvarit olivat oikeastaan hiukan paremmassa asemassa. Heillä oli enemmän vaatetavaraa, koruja, ja huonekalujakin, jotka riittivät pitemmälle kuin aina niukoissa oloissa eläneen työläisen. Näitä tavaroita kiikuttivat he maalle tai kaupunkilaiskeinottelijoille leivän vastineeksi.
Vapaakaupan suljettunakin ollessa kävi kauppa sentään salaa. Varsinkin elintarvekauppa. Sinne tänne kokoontui kadulle ihmisjoukkoja. Toiset möivät ja toiset ostivat. Joku veti taskustaan lihankimpaleen ja sanoi, että siinä on kaksi naulaa. Kahdesta naulasta se ostettiinkin sen enempää punnitsematta. Toinen möi samalla tavalla voita, kolmas läskiä j.n.e. Pieninä erinä tällaista kauppaa harjoitettiin, mutta henkipitimikseen sieltä aina jotain sai. Kun miliisi tällaisen kauppaatekevän joukon yhdestä paikasta hajoitti, kokoontui se kohta toiseen. Tavara oli etupäässä taskussa, sieltä sitä oli miliisin mahdotonta löytää.
Näin tuli sittenkin huonosti kansalaisensa varustava neuvostovalta autetuksi. »Keinottelu on neuvostovallan pelastaja», on joku sanonut ja siinä hän on oikeassa. Ilman tätä salaista, kaikista sortotoimenpiteistä huolimatta kukoistavaa tasku- ja pussikauppaa olisi neuvostovaltaa tuskin olemassa. Mutta surkeata on, että miljoonien ihmisten täytyy hakea välttämätön ravintonsa sotamiehen likaisesta taskusta.
Mitäs jokapäiväiseen leipään vielä kuuluu? Niin, lapset. Ne lupasi kommunistihallitus kasvattaa itse oikein kunnon kansalaisiksi. Lastenkoteja perustettiinkin runsaasti, se on myönnettävä, kouluja luvattiin myös riittävästi. Lastenkodeissa piti lapsia kasvatettaman oikein »materialistisen historiankäsityksen mukaan». Jokaisena neuvostovallan juhlapäivänä oli lapset komennettu muitten mukana kadulle mielenosoitukseen. Näillä kulkueilla piti näytettämän kommunismin voimaa ja vahvuutta. Saattoihan tuo meno joltain näyttää sivullisesta, mutta paikallinen asukas tiesi, että jokaisesta sadasta oli 95 pakosta mukana. Lapsilla ei ole omaa tahtoa ja heidät voidaan viedä vaikka minne, mutta kummallista kyllä, pakenivat he jokaisessa sopivassa tilaisuudessa kirkkoon. Mikä heitä, joille ei uskontoa opetettu, sinne veti? — Yleensäkin täytyy sanoa, että Venäjällä on kommunistien aikana käyty runsaasti kirkossa ja valtiosta erotettu kirkko pysynyt hyvin pystyssä.
Lähtemättä lastenkotien kasvatusta tarkemmin selostelemaan huomautan vain, että kuihtuneita ja nälkiintyneitä niitten kasvatit olivat. Erään suomalaisen perheen yhteiskunnan hoitoon annettu parin vuoden vanha lapsi tuotiin takaisin keltaisena ja ryppyisenä kuin pergamentti. Toinen saman perheen vanhempi lapsi näivettyi myös melkein tuntemattomaksi. Häntä katsomassa käyneet vanhemmat palasivat säännöllisesti täynnänsä syöpäläisiä.
Kouluista ei kannata paljoa puhua. Jätämme kokonaan arvostelematta kommunistien työkoulujärjestelmän merkityksen. Olkoonpa järjestelmä kuinka hyvä tahansa, niin ilman opetusvälineitä ja opettajia ei mitään aikaan saada. Julkisuudessa usein näkyvät todistukset koulun kyvyttömyydestä riittävät.
Kansan terveydentila on auttamattoman huono. Muuan professori laski kerran — taisi olla vuonna 1919 —, että olojen sillään ollen koko Pietarin väestö muutaman vuoden kuluessa kuolisi sukupuuttoon. Eikä tähän laskelmaan oltu lainkaan otettu kulkutautien tuhoja. Lääkärin apua oli varsin vaikea saada, sillä lääkärikunta oli kansallistutettu ja suureksi osaksi mobilisoitu armeijaan. Uusia lääkäreitä eivät yliopistot valmistaneet. Lääkkeitä ei myöskään ollut, eikä niitä voitu tuoda ulkoa. Ainoastaan ihmeen kautta saattoi sairas pelastua. Vielä tänäkin päivänä on minulle arvoitus, millä kurilla läpäisin kaksikuukautisen lavantaudin. Se tosin teki minusta sangen solakan pojan, mutta ohi meni vain. Melkein aina raivosi joku kulkutauti. Milloin oli koleera, milloin lavantauti, pilkkukuume, punatauti, toisintakuume, espanjalainen, nälkäkuume. Kyllähän niitä riitti. Vuonna 1920, jolloin Venäjällä raivosi pilkkukuume, esitettiin Pietarinkin sairaaloissa mieltäjärkyttäviä näytelmiä. Sairaalat, evakuoimisasemat, jopa sotilassanitäärijunatkin olivat täynnä pilkkukuumeisia. Evakuointiasemat toimittivat sairaaloihin yhä uusia lähetyksiä. Niissä ei ollut tiloja ja heikot, kuumehoureiset potilaat saivat vuorokausimääriä virua lattioilla, eteistenkin, pimeässä, sillä sähkövaloa ei ollut, ja kylmässä, sillä sairaaloissa ei ollut puita. Sairaille sopivaa ravintoa ei löytynyt ja he kuolivat kuin kärpäset. Niinkin suuri oli kuolevaisuus, että sairaaloissa olivat kaikki ulkohuoneet, pesutupakin, täynnä ruumiita. Eräässäkin hospitaalissa oli lisäruumishuoneena käytetyn pesutuvan vesijohdot halenneet ja huone täyttynyt vedellä. Ruumiit olivat jäätyneet toisiinsa ja kirveillä oli niitä erotettu. Siinä oli sitten sattunut yhdelle ja samalle ruumiille kaksi päätä, tai kolme jalkaa, kun taas toiset olivat vallan päättömiä tai jalattomia. Sairaaloissa ei ollut saippuaa, joten kuolleitten päältä riisutut sairasvaatteet keitettiin vain kuumassa vedessä — jos sattui siihenkään polttopuita olemaan — ja puettiin uuden tulokkaan päälle. Tervehtyviä mutta vielä heikkoja sairaita, kuljetettiin komiteasta toiseen, joitten piti määritellä, tarvitsevatko parantuvat lomaa työstään ja miten pitkältä. Tällaiset pitkät jalkamatkat aiheuttivat lukuisille tervehtyville toisintokuumeen ja monessa tapauksessa kuoleman.
Voisi jatkaa pitkällekin, mutta riittäköön edellä oleva, erään sairaalan komissaarin muutamassa kokouksessa kertoma kuvaus.
Ikävä ja synkkä oli silloinen Pietari, »vallankumouksen kehto», kuten kommunistit ylpeästi nimittävät autioittamaansa suurkaupunkia. Jos kuljit sen päästä päähän jalkaisin, muuta kulkuneuvoahan sinulla ei ollut, sillä raitiovaunut, vaikkapa ihmeeksi sattuivatkin päiväsydännä jonkun aikaa kulkemaan luvultaan neljännekseen entisestään vähennettyinä, vaativat erikoista voimanmittelyä, jos mieli niihin sisälle päästä, huomasit siinä harhailussasi kaiken, mitä Pietari sillä kertaa sinulle tarjoaa. Siellä täällä talojen sekasortoisia raunioita, joista pikku pojat vielä kenties kaivelivat viimeisiä puupalasia kotinsa hellapuiksi. Näivettyneitä sairaskatseisia ihmisiä, melkein jokaisella pussi selässä. Joku työnsi suurella vaivalla hankkimiaan ruokavaroja lapsen rattailla, tai veti jostain kähveltämäänsä puuta nuorassa perässään. Eipä ollut mahdotonta nähdä vedettävän ruumiskirstuakin samalla alkuperäisellä tavalla, tai ammetta, johon majan muuttoa tekevä perheenäiti oli tavarakääröjen lomaan sijoittanut nuorimmat lapsensa suurempien toimiessa hänen kanssaan vetojuhtina. Siellä, missä ennen vilkkaan liikenteen vuoksi tuskin pääsit kadun ylitse, sait nyt kulkea rauhassa, eikä katumelu korviasi huumannut. Hevosia et nähnyt montakaan. Jos ohitsesi liukui ajopeli kuoppaisilla kaduilla pahasti keinahdellen, voit arvata, että siinä menee nykyisen yhteiskunnan tukipylväitä, noblessia. Niillä vain, komissaareilla, oli ajopelejä, tavallista ajuria ei Pietarissa ollut yhtään, heidän hevosensa olivat aikoja sitten syödyt. Samalle noblessille kuuluivat myöskin ne pahasti jyskyttävät ja paukkuvat autot, joita joskus rämisi ohitse.
Suurten liikehuoneustojen ennen niin komeat ja kirkkaat näyteikkunat lepäsivät monituumaisen tomun ja lian peitossa ja synkeä tyhjyys ammotti sisältä. Osoitekilvet olivat ikäänkuin jokapäiväisenä muistutuksena siitä, mitä ennen oli, ja mitä ilman nyt on jääty. Hermostuttavan kuollutta ja tympäisevän tyhjää, siinä sulle silloinen Pietari.
Entä sitten Pietarin ympäristöt, joissa ennen oli komeita huviloita puutarhoineen. Jos kuljit Pietarista minne hyvänsä, huomasit akkunattomia ja ovettomia taloja ryhmittäin. Ne ammottivat nyt, entiset loistohuvilat, kuin kuolleitten kaupunki vastaasi. Niistä oli ryöstetty ensin arvokas sisusta ja sitten viety ovet ja ikkunat, ja jos sisälle kävit, huomasit ettei hävitysraivo ole säästänyt lattioita, laipioita, eikä edes uunejakaan. Niistäkin oli tiilikivet, kaakelit tai pelti revitty. Ja ennen huolella hoidetut puutarhat, joitten kukkaset silmää hivelivät, kuolivat ja kuihtuivat vähitellen pois. Ennen ei niitten aarteisiin sivukulkija koskettanut, katselihan vain ihaillen, mutta nyt piti hän velvollisuutenaan riistää aimo kimput puitten oksia — kärpäsiäkö hosuakseen? — en tiedä.
On ollut vallankumous ja se hävittää — sanottanee. Mutta pitääkö kaiken, mitä ihmiskäsi kaunista on luonut, tuhoutua? Kasarmienko yksitoikkoisuutta se uusi yhteiskunta lupaakin, eikä kauneusarvoja sille, jolla ei ennen ole niitä ollut.
Samaan aikaan kun kaupunkilaisväestö köyhtyi ja kitui kommunismin valtikan alla, voi talonpoika verrattain hyvin. Hänellä oli kyllä vastuksensa hänelläkin. Maailmansota jo oli häntä kovin koetellut, vienyt hänen poikansa sotanäyttämölle, jonne moni jäi, vähentänyt hevosia, jopa karjaakin, sillä tilanomistajat osasivat taitavasti siirtää rasitukset alaistensa talonpoikien niskoille. Heillä, tilanomistajilla, oli tsaarihallitus ja sen virkamiehet tukenaan. Talonpojat olivat oikeastaan vieläkin maaorjia. Heidän herransa eivät tosin enää olleet alamaistensa hengen valtiaita, mutta aineellisessa suhteessa ei paljoakaan ollut muuttunut. Talonpojan oikeudet olivat niin tarkasti rajoitetut, ettei hän uskaltanut ottaa kaatunutta puutakaan ilman tilanomistajan lupaa. Etupäässä hedelmällisiin viljaseutuihin oli kyllä kehittynyt eräänlainen keskivarakkaiden talonpoikain luokka, mutta se oli huomattavasti vähäisempi kuin varsinainen djerevjanskaja bjednota (maaseutukoyhälistö).
Bolshevistinen vallankumous vapautti todella talonpojan. Muut kansalaiset se orjuutti, mutta talonpojasta tuli itsenäinen eläjä. Tosin bolshevikihallituksen ensimäisessä dekreetissä puhuttiin koko maan yhteiskunnallistuttamisesta, mutta talonpoika ei ymmärtänyt sellaisesta, eikä siitä suuria piitannut. Hän huomasi vain, että tilanherran oli lähdettävä hovistaan ja hänen maansa joutuivat talonpoikien vapaasti nautittavaksi. Käytännössä oli aivan mahdotonta järjestää tätä nautinto-oikeutta. Kyläkuntaneuvostot, joita vähitellen syntyi, olivat tavallisesti hyvin yksinkertaisia laitoksia. Niissä ei ollut juuri muita jäseniä kuin puheenjohtaja, hänkin useimmassa tapauksessa vuorollaan päivystämässä kaikkien mahdollisuuksien varalta ilman sen kummempaa valintaa. Luonnollisesti talonpojat maanjaossa, kun oli kysymys heidän omista eduistaan, vetivät yhtä köyttä; ja olihan toki mistä ottaa, jokaiselle riitti. Myöhemmin pakkasi viljelyspinta-ala vuosi vuodelta pienentymään kommunismin vallitessa, sillä neuvostohallitus kävi tukalien tilanteitten sattuessa käsiksi siemenviljaankin. Sen lisäksi talonpoika, jolle aina toki jäi ylijäämää hedelmällisessä maassa, laiskistui, eikä enää lopulta isosti välittänyt edes rikkauksien kokoamisesta.
Viljelyspinta-alan supistumiseen oli olemassa vielä eräs hyvin huomattava syy. Bolshevikien aikomuksena oli kommunismiin siirtyessään perustaa entisille suurtiloille malliviljelyksiä maakommuunien pohjalle. Nämä kommuunit järjestettiin suurtilojen entisestä palveluskunnasta. Yksin Pietarin läänissä oli yhteen aikaan kolmattasataa tällaista maakommuunia. Näitä piti maakomissariaatin auttaa kaikin tavoin ja niistä oli, samalla kun ne esimerkillään kannustaisivat lähiseudun talonpoikia perustamaan samanlaisia, tuleva hallituksen parhaita tulolähteitä. Todellisuus murskasi tässäkin kohdin vallanpitäjien unelmat. Kommuunit vajosivat samanlaisen keinotteluraivon valtaan kuin talonpojat yleensä ja myivät surkeilematta oman tarpeen ylittävän ja elintarvekomisariaattien kirjoihinsa merkitsemän viljan. Omakin osuus meni siinä mukana niin tarkoin, että kommuunien edustajat olivat jo helmi- ja maaliskuulla pyytelemässä syömäviljaa, vaikka sitä olisi pitänyt riittää uuteen satoon saakka, siemenviljat vielä päälle. Holtittomassa hoidossa vikaantuivat maanviljelyskoneet, kukaan ei niitä pystynyt korjaamaan, eikä hallituksella ollut antaa uusia tilalle. Lisäksi tuli vielä eripuraisuus. »Kun ei tahdo edes oman akkansa kanssa tulla toimeen, kuinka sitten vieraitten ihmisten parissa», kuuli kommuunien jäsenten valittavan, ja koko suureksi suunniteltu rakennus lysähti kasaan, ennenkuin se oli ehtinyt kunnolle valmistuakaan, vielä vähemmän esimerkillään seuraajia houkutella.
Yksityisellä talonpojallakin oli vaikeutensa. Milloin hyvänsä saattoi hänen taloonsa ilmestyä aseellinen joukko vaatimaan elintarpeita hallituksen nimessä. Käytännön koulussa oppi hän kuitenkin pian selviytymään uhkaavista asiamiehistä mahdollisimman vähällä. Hänen oli helppo havaita, ettei neuvostovirkamiesten tilasto ole kovin luotettava. Monta kertaa sattui niin hullusti, ettei ollut olemassa edes sellaista kylääkään, josta komissariaatin laskelmien mukaan piti hellitä niin ja niin suuri määrä viljaa. Viranomaisten käytettävänä oleva tilasto polveutui monia vuosia aikaisemmilta ajoilta. Sen perästä oli maassa käyty monia taisteluja ja kokonaisia kyliä oli hävinnyt jäljettömiin. Neuvostohallitus turvautui kaikessa tsaarivallan peruihin, eikä tämä viimeksimainittukaan ollut ehtinyt sotavuosina varsinkaan tilastoihin huomiotaan kiinnittää. Kun sitten neuvostohallitus itse lopulta ryhtyi tilastoja keräämään, jäi kylvön ja sen kehkeytymisen merkitseminen kyläläisten itsensä tehtäväksi. Arvaa sen, minkälaisia numeroita siinä syntyi, kun kylästä oli kirjoitustaitoinen henkilö tulitikulla haettava ja oma etu oli vielä kysymyksessä. Komisariaatin mahdollisesti lähettämä »instruktori» oli taas jauhopuudalla taivutettavissa kirjoittamaan mitä hyvänsä, semminkin kun hän tavallisesti ei ymmärtänyt tällaisista asioista yhtään mitään.
Nopeasti oppi siis talonpoika menettelemään neuvostovirkamiesten kanssa niinkuin hänen oma etunsa vaati. Tilanherraa ennen ei käynyt pettäminen, hän yksityisomistajana tiesi tarkalleen, mitä hänelle talonpojalta kuului. Neuvostohallitukselle sensijaan pantiin eri kasaan se, mikä hyväksi katsottiin, loppu piilotettiin sellaiseen paikkaan, ettei sitä vallan helposti löytynyt.
Mutta annas, kun tuli kaupunkilainen ostaja taloon, niin kyllä oli tavaraa, jos vaan kaupoissa sovittiin. Ja miksi ei olisi sovittu, nälkähän pakoitti vierasta maksamaan mitä pyydettiin. Aluksi kelpasivat talonpojille duuman rahat ja »kerenkit», silloinkuin ne vielä olivat arvossa. Niitä kertyikin maalaisille niin runsaasti, että myöhemmin, kun näittenkin rahamerkkien arvo tuntuvasti putosi, muutamat äveriäämmät löytämättä seteleilleen parempaa käytäntöä paperoitsivat niillä seinänsä. Sitten luovutettiin ruokatavaraa vain Nikolain rahasta, mutta kun näitäkin seteleitä oli tarpeeksi kätköihin kasattu, rupesi talonpoika käymään vaihtokauppaa. Kuten tiedettänee, olivat keskivarakkaittenkin venäläisten kodit ennen erinomaisesti sisustettuja. Samoin käyttivät sekä naiset että miehetkin paljon arvoesineitä. Sinne ovat nyt huvenneet talonpoikien pirtteihin entiset kaupunkilaiskorut. Nyt komeilee talonpoika herrasvaatteissa, kolme-neljä kultakelloa taskusssaan, hänen »baabansa» (eukkonsa) ja tyttärensä käyvät silkissä ja sametissa ja porvarirouvien nahkaturkit selässään, eikä ole harvinaista nähdä talonpojan muijalla timanttisia korvarenkaita, kultaisista nyt enää puhumattakaan. Talonpojan pirtissä tapaa herrasväen »mööbelit» pianosta alkaen ja niinkin köyhässä maakunnassa kuin Pietarin lääni, voi löytää kokonaisen aitan täynnä nälkäisten kaupunkilaisten tuomia höyhentyynyjä ja silkkipeitteitä. Talonpojat ilmoittivat aina ruuanhakijalle, mitä hänen on tuotava. Milloin tarvittiin peitteitä, milloin sänkyjä, milloin uuninpeltejä, jotka viimemainitut kaupunkilaisen oli puhallettava jostain revitystä tai asumattomaksi jo sopimattomasta talosta, milloin taas tyttärelle koruja, päivänvarjo j.n.e. Inkerissä, aivan kommunismin kehdon vieressä, oli suuri kysyntä virsikirjoista, raamatuista, postilloista ja muusta hengellisestä kirjallisuudesta. Niistä antoivat Inkerin talonpojat tavaroitaan tinkimättä.
Edellisestä voisi luulla, että talonpojat ovat hyvinkin suosiollisia neuvostovallalle. Niin ei sentään ole asianlaita. He vihaavat sitä yhtä suuresti kuin muutkin kansalaiset, sillä heiltä on pakko-otoilla viety hevoset ja lehmät verrattain tarkkaan ja heitä itseään ja poikiaan on kiusattu ylettömän kauan puna-armeijassa, mutta he sietävät neuvostovaltaa vähempänä pahana, jopa tappelevatkin sen puolesta. Useammassa Venäjän läänissä on talonpoika nimittäin saanut kokea, mitä valkoiset »vapauttajat» hänelle tullessaan tuovat. Nämä entiset tsaarin kenraalit ovat jokainen omalla kulmallaan antaneet väärentämättömän näytteen siitä, mitä kovia kokenut Venäjän kansa heiltä voi odottaa. Valtaamillaan alueilla ovat he ryhtyneet toteuttamaan edesmenneen herransa ja mestarinsa Nikolai II:sen politiikkaa ja vieroittaneet väestön täydellisesti itsestään. Joka paikassa ovat tilanherrat rientäneet neuvostovaltaa vastaan taistelevien kenraalien jälessä tiluksilleen takaisin ja vanhoille tavoilleen uskollisina antaneet ensitöikseen talonpojille roiman selkäsaunan. Tästä on talonpoika havainnut, mitä hänellä on odotettavana siltä taholta. Senpä vuoksi hän — tosin hammasta kiristäen — on uskollinen neuvostovallalle, kunnes löytyy mahti, joka osaa hänen asemansa tyydyttävästi ratkaista.
Tulkoon tässä yhteydessä myöskin sanotuksi, että valkoisten menettely on kaupungeissakin usein ollut yhtä töykeätä. Läsnäolleitten kertomuksista muistan hyvin, kuinka juhlallisesti valkoisella orhilla ratsastava kenraali Djenikin oli otettu vastaan Charkovin kaupungissa, samoinkuin senkin, miten suuri kauhu seuraavana päivänä oli syntynyt, kun raa'at kasakkajoukot ratsastelivat nagaikka suorana pitkin kaupungin katuja huutaen: bei intelligentsiju (lyö intelligenttejä!) Tällaiset tapaukset ovat antaneet kommunisteille hyvän agitationiaiheen, jota nämä, agiteerauksen mestareita kun ovat, eivät luonnollisesti ole jättäneet hyväkseen käyttämättä. He ovat valkoisten kenraalien menettelyn perusteella kyenneet loistavasti todistamaan, että Venäjällä ei ole muuta valittavaa kuin kommunismi tai tsarismi. Ja sen lisäksi ovat he voineet peittää kykenemättömyytensä positiiviseen työhön kansan edessä. Onhan niin kovin helppo ollut vedota siihen, että emme me mitään voi, kun meitä joka puolelta ahdistetaan, mutta jättäkää meidät rauhaan, niin kyllä sitten näytetään, mihin pystytään. Saivatpa he vielä Ranskan tukeman Puolan sodan aikana toimeen eräänlaisen isänmaallisen innostuksenkin.
Talonpoikien asema on Venäjällä kaikessa tapauksessa parempi kuin muitten kansalaisten, voipa sanoa: parempi kuin se milloinkaan ennen on ollut. Heissä on tähän saakka ollut kommunistien tuki ja turva. Sen tietää hyvin hallituskin ja koettaa jokaisessa sopivassa tilaisuudessa lupailla talonpojille kaikkea hyvää. Alussa lähenteli neuvostovalta vain köyhiä talonpoikia, mutta ryhtyi jo v. 1920 kosiskelemaan keskivarakkaittenkin myötätuntoa. Sitä se tuskin saanee, mutta pakolliseksi liittolaisekseen voi hallitus talonpojat lukea, niinkauankuin sen ei onnistu ryöstää heitä ihan putipuhtaaksi, tai maakysymyksen onnellisemmin ratkaisevaa vallanpyytäjää ilmesty.
Muistaakseni v. 1918 lopussa kirjoitti Lenin, että »jokainen maa on millä hetkellä tahansa kypsä sosialismille». Tämä oli juuri siihen aikaan, jolloin Venäjän bolshevikit olivat siirtyneet kommunismiin ja maailmanvallankumouksen odotus oli kuumimmillaan. Sosialistiset teoreetikot olivat ennen jättäneet Venäjän, joka vielä eli melkein feodalismin aikakautta, kokonaan huomaamatta yhteiskunnallisesta vallankumouksesta laskelmia tehdessään, mutta nyt tuli Lenin ja todisti, että sieltä se oli kaikkein mukavinta alkaa, kyllä kaikki muut sitten tulevat perässä hyvällä vauhdilla. Radek, joka kuuluu olevan kommunistisen Internationalen terävimpiä taktiikkamestareita, todisti Saksan vallankumouksen tapahduttua ylpeästi, että Venäjällä meni kahdeksan kuukautta porvarillisesta vallankumouksesta sosialistiseen, mutta Saksassa ei kulu kahdeksaa viikkoakaan.
Lenin kaivoi myös esille »köyhälistön diktatuurin». Se merkitsi sitä, että köyhälistön (työläisten ja talonpoikien) oli diktatuurivallan nojalla muserrettava porvaristo niin perinpohjin, että luokkarajat kokonaan häviävät, jonka tapahduttua valtiovalta täysin tarpeettomana vähitellen lakkaa olemasta ja siirtyminen kommunistiseen yhteiskuntaan käy ihan itsestään. Näitä ajatuksia kehitellessään kirjoitti Lenin komeasti, että mikäpä meidän on diktatuuria pitäessä, kun meitä — diktatuurin harjoittajia — on 9⁄10 osaa koko maan väestöstä ja muita — siis diktatuurin alaisia — vain 1⁄10.
Suuren oppi-isän laskuihin oli kuitenkin pujahtanut pieni erehdys. »Meitä» osottautui olevan paljon vähemmän. Venäjällä on kyllä suuri joukko työläisiä ja vielä enemmän talonpoikia, mutta edellisestä jo lienee selvinnyt, että viimemainituille oli diktatuuri, samoinkuin muutkin teoreettiset viisastelut täydellistä hebreaa; he kyntivät maataan ja rikastuivat välittämättä vähääkään »diktaattorin» valtaistuimesta. Talonpoika tunsi itsensä onnelliseksi saadessaan vihdoinkin nylkeä tarpeekseen kaupunkilaista, jonka edessä hän ennen normaaliaikoina oli saanut niin usein nöyrtyä. Työläinen taas rupesi hyvin pian katselemaan karsain silmin diktaattoritoveriaan, joka muutaman leipätaikinan aineksista vei hänen viimeiset housunsa. Mitään yhteisymmärrystä ei näitten diktatuuria hoitelemaan määrättyjen yhteiskuntakerrosten välillä syntynyt. Eikä ollut tarpeellistakaan, sillä työväestö huomasi pian, ettei ollut kysymystäkään mistään luokkahallinnasta, vaan komissaaridiktatuurista, yhden ainoan puolueen, vieläpä sen muutamien yksilöjen rajattomasta vallasta.
Työmies sai havaita, että, jos hän on puolueeton, s. t. s. ei-kommunisti, jommoisia valtavan suuri osa Venäjän työläisistä on, niin on hän kommunistijohtajien mielestä sama kuin vastavallankumouksellinen. Mutta kun hän on yhteiskunnalle tuiki tarpeellinen, niin ei häntä pistetä telkien taakse muuta kuin pahimmassa tapauksessa, mutta sananvaltaa ei hänellä missään yhteiskuntaa koskevissa kysymyksissä ole, vaikka perustuslaki sen hänelle takaakin.
Siinä onkin juuri kipein kohta. Kommunistit istuvat nimittäin kahdella tuolilla. Heillä on olemassa perustuslaki, vieläpä hyvin »liberaalinen», joka takaa kansalaisille melkoisen joukon oikeuksia ja vapauksia, mutta sitä ei yritetäkään noudattaa. Kommunistit olisivat paljon rehellisempiä, jos he suoraan sanoisivat, että perustuslaki on kyllä olemassa, mutta sillä ei ole mitään merkitystä, niinkauankuin maassa löytyy yksikään kommunistiseen puolueeseen kuulumaton henkilö. Se on vasta sitä olotilaa varten, jossa »meitä» todellakin on 9⁄10 koko kansasta. Siihen asti hallitsemme me diktatuurin oikeudella ja keinoilla.
Mutta tätä eivät kommunistijohtajat sano. Heillä on omat menettelytapansa. Olen itse ollut läsnä vaalikokouksessa, joka oli kutsuttu valitsemaan Pietarin neuvoston jäseniä eräästä työpaikasta. Vaalit nimittäin tapahtuvat työpaikoittain. Siinä laitoksessa oli työläisiä noin 3,000. Kokouksessa esitettiin kaksi listaa, toinen kommunistien ja toinen puolueettomien taholta. Kommunisteja oli koko laitoksessa 20 kappaletta, joten vaalin tulos olisi ollut heille varma häviö. Kokouksen myötätunto olikin selvästi puolueettomien listan kannalla. Se kävi selville pidetyistä puheista. Silloin ilmoitti kommunistien johtava puhuja, että heidän ryhmänsä poistuu kokouksesta. Hänen puheenvuoronsa perästä nousi »instruktori», jollainen henkilö kommunistisen puolueen keskuskomitean toimesta on kaikkialla vaalitoimitusta seuraamassa, ja ilmoitti, että hän katsoo kokouksen hajoitetuksi, koska kommunistinen ryhmä on poistunut. Kokous ei siis voinut toimittaa vaalia, sen ei-kommunistinen osa jäi kyllä koolle panemaan vastalauseensa hajoitusta vastaan, mutta kommunistien 20-henkinen ryhmä valitsi toisessa huoneessa työpaikan edustajat Pietarin neuvostoon.
Tällainen on menettely kaikkialla pitkin maata. Valita saa vapaasti vain siinä tapauksessa, että suostuu kommunistien ehdokkaisiin, muutoin riistetään äänioikeus. Vaalit tapahtuvat avoimesti, joten minkäänlaisia yllätyksiä ei voi sattua.
Pitkin koko vaalikauden — kaksi kertaa vuodessa — on diktatuurimiesten lehdissä seisovana otsikkona kauhean suurin kirjaimin: kommunistit kaikkialla maassa loistavasti voitolla, ja sitten seuraa numeroita. Tämä tapahtunee ulkomaita varten, sillä tuskinpa koko valtakunnassa lienee yhtään lukutaitoista henkilöä, joka ei hymähtäisi tälle ilveilylle. Kommunisteilla on nimittäin tapana ottaa listoilleen muutamia siivoja puolueettomia puhtaasti näön vuoksi. Samanlainen farssi esitetään tuolloin tällöin jonkun sisä- tai ulkopoliittisen kysymyksen yhteydessä. Kaikissa työpaikoissa ilmoitetaan mielenosoituskokous määrätyksi tunniksi vähää ennen työajan loppua. Sitten asetetaan kaikille uloskäytäville asestetut vahdit määräyksellä olla päästämättä ketään ulos ja ajetaan koko henkilökunta yhtenä laumana johonkin suureen saliin, jollaisia jokaisessa virastossa löytyy. Siellä joku kommunistijehu puhuu ja lukee päätöslauselman, jonka johdosta ei lainkaan keskustella. Samana iltana lähettävät hallituksen radioasemat ympäri maailman »kaikille, kaikille, kaikille» huimaavia tietoja Venäjällä tapahtuvista jättiläismielenosoituksista sen ja sen asian johdosta. Luonnollisesti ei unohdeta lähettää mukaan yksimielisesti (!) hyväksyttyjä ponsia.
Niitä Leninin »meitä» oli kommunistisen puolueen kukoistavimmillaan ollessa 600,000 (nyt ehkä 3–400,000) Venäjän samaan aikaan 130-miljoonaisesta kansasta. Heistäkin työläisiä kaikkein pienin prosentti, enin osa oli ulkomailta importeerattuja emigrantteja ja kaikenlaisia sekavissa oloissa pinnalle liukuneita epämääräisiä aineksia. Työläisen oli vaikeinta kommunistisessa puolueessa menestyä, sillä hän oli joskus ottanut asian vakavalta kannalta ja huomattuaan kaiken ilveilyksi, ei hän voinut pysyä mukana. Hän tuli ehkä joskus sanoneeksi poikkitelaisen sanan jollekin itseoikeutetulle johtajalle ja siitä hetkestä lakkasi kommunistisen puolueen jäsenkirja olemasta hänelle kaikki mahdollisuudet avaava taikakapine.
Koko kommunistisen puolueen muodostaminen on tapahtunut tavallisuudesta suuresti poikkeavien lakien mukaan. Yleensähän puolueet syntyvät siten, että joku samoin ajetteleva ryhmä muodostaa puolueen tai puolueosaston, joka sitten valitsee itselleen johtajan. Venäjän kommunistien keskuudessa on asianlaita aivan päinvastainen. Ensin ilmestyy johtaja ja hän luo itselleen johdettavan joukon. Niinpä hän sitten katsookin itsensä päätä pitemmäksi alaisiaan. Hän sälyttää toisille velvollisuudet, itsellään hänellä on vain oikeuksia.
Muistuu tässä mieleen muuan Venäjän uudestaanrakennuspuuha joku vuosi sitten. Kommunistinen puolue velvoitti silloin kaikki jäsenensä n.s. lauantaitalkoihin. Joka lauantai-ilta piti puolueen jäsenten kokoontua työskentelemään muutamiksi tunneiksi. Näistä talkoista kirjoitettiin kokonaisia teoksia, niiden avulla piti rakennettaman se uusi yhteiskunta. Jonkun aikaa nähtiinkin kommunistisia rivimiehiä heilumassa rakennustyössä, mutta johtajia ei näkynyt missään. Työn tuottavaisuus taisi kuitenkin olla niin vähäinen, että talkoot pian lakkasivat.
Syvimpänä ilmeni johtajien ja tavallisten puolueen jäsenten välinen juopa mobilisointikysymyksissä. Oli nimittäin tapana, että vihollisen kovasti ahdistaessa mobilisoitiin kommunistisen puolueen jäseniä rintamille esimerkillään puna-armeijalaisia kiihoittamaan. Vaikka puolueen keskuskomitean määräyksen mukaan oli lähetettävä kokeneimmat ja varmimmat kommunistit, oli lähtijäin joukko tavallisesti kokoonpantu nuorista, juuri liittyneistä aineksista ja työläisistä. Johtajat suosikkeineen pysyivät mukavissa nojatuoleissaan ja lähettivät diktatuurivallallaan pienemmät tekijät tuleen. Ja kuitenkin uhkasi kommunistista valtiota monesti suoranainen perikato.
»Köyhälistön diktatuuri» Venäjällä onkin, kuten sanottu, pohjaltaan selvää yksilöjen diktatuuria. Jokaisen neuvoston toimeenpanevan komitean puheenjohtaja on herra alueellaan. Päättäköönpä neuvosto mitä tahansa, hänen sanansa merkitsee sentään enemmän. Samoin hoitaa jokaisen viraston komissaari »putiikkiaan» verrattain itsevaltaisesti. Hän on täydellinen byrokraatti, jolle alaisensa palveluskunta on tyhjää ilmaa. Muistanpa kuinka kerran, kun erään viraston sairaille henkilöille pyydettiin yhteisanomuksella komissaarilta sopivaa ravintoa, tämä vastasi: »kuolkoon puolet heistä nälkään, niin toinen puoli oppii paremmin työskentelemään». Ja yhtäkaikki oli kysymys työläisistä, jotka olivat koettaneet mahdollisimman tunnollisosti palvella »köyhälistövaltaa». Niin, työläinen oli ennen ollut tämä komissaarikin, mutta hänelle oli mahtavuus kasvanut viran mukana. Eikä tämä komissaari ollut mikään yksinäinen ilmiö, koskapa sanomalehdistössä ja hallituksenkin piirissä monet kerrat puhuttiin neuvostobyrokratismin poistamisesta. Puhuttiin — toimeen ei ryhdytty.
Mutta samaan aikaan seisoi suuri, lapsellinen Venäjän kansa jonossa leipäpuotien edustalla haukkuen vallanpitäjiä, niinkuin se oli tehnyt aina ennenkin toisten miesten ollessa ohjaksissa. Siinä saivat kuulla kunniansa suuretkin johtajat, seka Zinovjevit että Trotskit, mutta virren viimeinen värssy oli aina: jos Lenin tämän tietäisi, niin paha perisi kansan sortajat. Kuinka monta kertaa ennen oli sanottu Nikolai-vainajasta: jospa tsaari tämän tietäisi, mutta kun ne kurjat ministerit pitävät häntä pimeydessä!
Venäläistä neuvostorakennelmaa johtava koneisto on mahdollisimman mutkikas. Edellä on siitä jo näkynyt muutamia vilahduksia. Venäjä, joka ennenkin on ollut virkavallan luvattu maa, ei suinkaan ole tässä suhteessa uuden komennon aikana menettänyt mitään entisestä maineestaan. Päinvastoin on bolshevikivalta kohottanut virkakoneiston aivan tolkuttomaan määrään. Yksistään Moskovassa oli vuonna 1920 virkamiehiä enemmän kuin ennen koko Venäjällä yhteensä. Ja kumminkin on otettava huomioon, että tsaarin aikainen Venäjä oli huomattavasti suurempi nykyistä, sillä monet rajamaat, niinkin suuret kuin Puola, ovat Venäjästä eronneet. Mainittakoon esimerkkinä virkamiesluokan tavattomasta laajenemisesta, että ennen oli m.m. erään rautatieosan piirihallituksessa kahdeksan virkailijaa, ja nyt siellä oli viidensadan vaiheilla, eikä liikennettä ole kymmenettä osaa entisestään. Samoin oli Pietarin läänissä, kuten ennen on mainittu, elintarvevirkailija jokaista 60–70 asukasta kohti. Jos lasketaan mukaan kaikkien muitten eri alojen virkamiehet, jotka läänin kansalaisten asioita hoitavat, saadaan hyvinkin virkamies jokaista kymmentä asukasta kohti.
Kaikki kaupunkien kansalaisethan, työväestöä lukuunottamatta, jota nykyisin on sangen vähän, kun tuotantolaitokset seisovat, ovat virkamiehiä. Siihen johtaa välttämättömyys, sillä muita elinkeinoja, kuin valtion virkamiehenä palveleminen, ei kommunistisella Venäjällä viime aikoihin saakka ole saanut harjoittaa.
Neuvostojärjestelmä lienee jo Suomessakin siksi hyvin tunnettu, ettei siihen tarvitse lähemmin kajota. Mainittakoon vain muutamia olennaisimpia piirteitä.
Yleisvenäläinen toimeenpaneva komitea ja sen asettama kansankomissaarien neuvosto tietävät yleensä hyvin vähä, mitä maan sydämessä tapahtuu. Keskushallitus julkaisee kyllä dekreettejä, joita yleensä ei noudateta, ne kun eivät sovi käytännölliseen elämään. Olen kuullut läänin toimeenpanevan komitean puheenjohtajan sanovan, kun hänen edessään dekreettiin vedottiin: »dekreetti dekreettinä, mutta me teemme niinkuin parhaiten soveltuu». Ja täytyy myöntää, että tavallisimmin soveltuu tehdä ihan eri tavalla kuin dekreetti määrää. Tietysti löytyy sellaisiakin lääninkomiteoita, jotka yrittävät alueellaan toimia keskusvallan määräysten mukaan, mutta siinä puuhassaan eivät he useimmiten onnistu. Ainakin löytää jo ujesdi = (kihlakunta) komitea aivan omintakeisen menettelytavan, puhumattakaan enää volosti = (pitäjä) ja kyläkuntakomiteoista, jotka eivät tiedä dekreettejä olevan olemassakaan. Vaikea olisi keskusvallan paikallisia neuvostokomiteoita nuhdellakaan itsenäisyyspyrkimyksistä, sillä perustuslain mukaan niillä on eräänlainen paikallinen lainsäädäntöoikeus, eikä yksin toimeenpanovalta.
Jos korkeimman vallan käyttelijät vielä ovatkin »tehtävänsä tasalla», niin on jo läänien komiteoissa — usein enemmistökin — sellaisia jäseniä, joilla, niin puhdasoppisia kommunisteja kuin luulottelevatkin olevansa, on yhtä hämärä käsitys aatteestaan kuin tehtävästäänkin. Heillä on usein kirjoitustaito niin puutteellinen, ettei heidän määräyksistään saa selvää kirjanoppinutkaan. Näitten määräysten toimeenpanijat istuvat väliin pitkät ajat suurennuslasi kädessään tutkimassa asiapaperin laitaan piirrettyjä koukeroita ja toimivat — arviokaupalla.
Kuta alemmaksi mennään, sitä surullisempia »virkaherroja» sieltä löytyy. Volosti- ja kyläneuvostoissa on jo täydellisesti luku- ja kirjoitustaidottomia. Kyläneuvostoja ei, kuten ennen on ollut puhe, valita, vaan kyläläiset järjestävät vain päivystyksen vuoronperään neuvoston kansliassa. Pietarin läänissäkin saattaa tavata sellaisia kyläneuvoston puheenjohtajia, jotka ovat liimanneet kaikki saapuneet asiapaperit seinälle, josta asianomainen, jos lukea osaa, saa niihin tutustua. Jos sellaisen virkailijan allekirjoitusta tarvitaan, sanoo hän: kirjoita itse, ja lyö leiman osottamaasi kohtaan. Näin voisi hän leimata vaikka oman kuolemantuomionsa, sillä paperien sisällöstä hän ei voi saada selvää.
Kuvataksemme virkakoneiston mutkikkaisuutta ja hidasta toimintaa, ottakaamme tarkastettavaksemme vaikka läänin elintarvekomissariaatti. Siinä on seuraavia osastoja: yleinen kanslia, hankintaosasto, kuletusosasto, varasto-osasto, kontrolliosasto, jakeluosasto, tilastollinen osasto, kirjanpito- ja raha-asiain osasto j. n. e., pienempiä mainitsematta. Koko komissariaatin toimintaa johtaa kollegio, joka käsittelee melkein kaikki asiat, välistä pienimmätkin, aiheuttaen siten suurta viivytystä. Komissaari, niin itsevaltias kuin hän saattaa ollakin, äystää henkilökunnan kanssa ja pitää huolta omasta ja suosikkiensa hyvinvoinnista ratkaisematta arvovallallaan ammattiasioita. Sen lisäksi pyrkii jokainen osasto mahdollisimman suureen itsenäisyyteen, sillä, jos sattuu joku kommellus — ja sellaisia mutkikkaan koneiston käynnissä sattuu usein — täytyy aina voida puhdistautua. Niinpä sitten virastoon saapunut kirjelmä kiertelee pitkät ajat, ennenkuin sen aiheuttamiin toimenpiteisiin voidaan ryhtyä, sillä se viedään joka osastolla sekä tuleviin että meneviin diarioihin.
Hankintaosasto lähettää asiamiehensä hankkimaan elintarpeita. Kun tältä saapuu tieto, että hän on saanut hankituksi sitä tai tätä, ilmoittaa mainittu osasto — kaikki tapahtuu aina kirjeellisesti omankin viraston keskuudessa — kuletusosastolle, että nyt olisi sieltä ja sieltä saatavana sitä ja sitä. Kuletusosasto, jolla on asiamiehiä pitkin rautatietä vaunuja »rasvaamassa» (»natshajun» avulla), ne kun muuten helposti juuttuvat kiinni asemille, ryhtyy toimiin. Saatuaan tavaran määräpaikkaan ilmoittaa se varasto-osastolle, että nyt on lasti tullut. Tämä taas korjattuaan saapuneen tavaran varastoihinsa tiedoittaa jakeluosastolle, että nyt sitä on jakamista.
Tavarain siirtyminen kuluttajain käsiin on vielä hankalampi. Kuluttajajärjestöjen asiamiehet oleskelevat yhtämittaa komissariaatissa »norkkailemassa», jos mitä sattuisi heille pirahtamaan. Heillä on aina mukanaan koko joukko omien komissarioittensa allekirjoittamia »ordereita», tosin vain »blankkoina», sillä kukaan ei tiedä, mitä huominen päivä muassaan tuo. Mutta tuo joka paikassa niin välttämätön leima niissä on ja asianomainen asiamies täyttää ne tarpeen vaatiessa itse.
Sattuu sitten niin, että jonkun asiamiehen edustamalle järjestölle jaetaan kymmenen puutaa (n. 160 kg.) perunoita. Tämän kuultuaan menee hän kontrolliosastoon, johon jättää selonteon edellisen saannoksen jakelusta. Siitä saa hän asianomaisen todistuksen, johon kuitenkin on leima haettava vallan toiseen paikkaan asettuneelta sihteeriltä. Tämän toimituksen jälkeen, joka muuten on aivan hyödytön, sillä jaon kontrolli on vain numerollinen, eikä sen todenperäisyyttä kukaan voi tarkistaa, menee hän jakeluosastolle, johon jättää täyttämänsä »orderin» ja kontrollitodistuksen, saaden sieltä, kahtena kappaleena, määräyksen varasto-osastolle antaa mainittu tavara ulos. Varasto-osasto kirjoittaa kolme julman suurta »plakaattia» ja käskee asiakkaan mennä kirjanpito-osastolle hinnoitteluttamaan perunansa. Kun tämä on tehty, lähetetään asiamies kassaan maksamaan. Sitten menee hän taas varasto-osastolle näyttämään, että rahat on suoritettu, ja saa siitä jonkinlaisen merkinnän. Tämän jälkeen on vielä mentävä jakeluosastolle, joka antaa kuljetustodistuksen toiselle paikkakunnalle. Näin varustettuna saa asiamies lähteä jostain kaupungin toisella puolella sijaitsevasta varastosta hakemaan perunasäkkiänsä.
Kun ottaa huomioon, että kaikki osastot sijaitsevat eri kerroksissa, niin että hakija saa juosta viisikerroksista taloa ylös ja alas, ja että »vastuunalaiset toimitsijat», joitten täytyy allekirjoittaa paperit useimmiten ovat hyvin »ylösotettuja», joten allekirjoituksia saa tuntikaupalla vartoilla, ja kun eivät kirjurineitosetkaan pidä kiirettä, on hyvin ehditty, jos koko tämän kiertokulun saa tehdyksi kahdessa päivässä. Ja tuloksena on kokonaista kymmenen puutaa perunoita jaettavaksi suurelle kuluttajajoukolle.
Siinä järjestössä, jonka hoteisiin kysymyksessä oleva tavara joutuu, on sen käsittely yhtäläisten takuusten takana. Siellä on vielä senkin seitsemät metkut, ennenkun varsinainen kuluttaja saa perunanaulan hyppysiinsä.
Kaikissa virastoissa on asiain toimitus yhtä vaivaloista. Juoksutetaan huoneesta huoneeseen, kukaan ei tiedä mitään ja lopulta sanotaan, että tulkaa viikon perästä.
Virastot ovat väärällään virkailijoita, jotka työn puutteessa juovat teetä ja lörpöttelevät, mutta siitä huolimatta vedotaan aina siihen, ettei ole työvoimaa. Tämä väite ei pidä paikkaansa. Syy on itse järjestelmässä, joka on laadittu liian monimutkaiseksi, ja järjestävän kyvyn puutteesta, mikä Venäjällä jokaisella askeleella silmään sattuu.
Muuten pitää jokainen virkailija velvollisuutenaan kohdella asiakkaita mahdollisimman töykeästi. Byrokraattisuudessa ei neuvostovirkamies jää yhtään jälelle tsaarinaikaisesta virkaveljestään, pikemmin on hän nykyisen komennon aikana vielä edistynytkin tässä suhteessa.
Hirvittävä on se paperin paljous, joka neuvostovallassa tuhlataan. Mitään asiaa ei toimiteta muuten kuin kirjallisesti. Ennenkuin pieninkin pyyntö on täytetty, kertyy anojalle kunnioitettava pinkka asiapapereita, joista hän, lukutaidoton kun usein on, ei itse ymmärrä hölynpölyä. Varsinkin kylissä, joissa virkailijat ovat kirjoitustaidoltaan yhtä puutteellisia kuin tavalliset kansalaisetkin, syntyy usein kummallisia selkkauksia.
Voisipa melkein sanoa, että jokaisen nuppineulan tai tulitikkulaatikon valmistusta, hoitoa ja kuluttajain käsiin toimittamista varten löytyy kokonainen virasto, mutta vielä senkin lisäksi perustelee neuvostohallitus tuolloin tällöin erinäisiä komiteoita, milloin mitäkin tarkoitusta varten. Näillä komiteoilla, joitten pitäisi olla vain virastojen välisiä, on suuri taipumus muodostua »valtioksi valtiossa» ja hankkia mahdollisimman suuri valta ja auktoriteetti. Niitten puheenjohtajat, jotka kenties eivät ole onnistuneet saamaan muulla alalla tarpeellista huomiota, pyrkivät näissä komiteoissa »meriittejään» lisäämään. He paisuttavat komiteoitansa siihen määrään, että niistä vihdoin tulee uusia virastoja. Näin sitten, huolimatta välistä ilmenevistä keskityspyrkimyksistä, järjestelmä haarautuu yhä monipäisemmäksi.
Neuvostokoneisto on ollut monien muokkausten alaisena, mutta joustavammaksi se vain ei ole tullut. Milloin on eri virastoja yhdistetty, milloin taas eroitettu. Usein ei virasto vielä ole ehtinyt yhtä muunnosmääräystä toimeenpanna, kun jo tulee toinen aivan päinvastainen. Monet komiteat pohtivat alinomaa koneiston yksinkertaistuttamista, mutta tuloksia ei ole näkynyt. Tuontuostakin annetaan dekreettejä, joitten mukaan virastojen työvoimaa on vähennettävä milloin neljänneksellä, milloin puolella, mutta paikalliset komissaarit, jotka ovat tulleet vakuutetuiksi, että heillä nykyiselläänkin on liian vähän väkeä, saavat kyllä dekreetit kiertää. Työvoiman puute on alituisena valitushuutona neuvostokomissaareilla, vaikka heidän virkatalojensa seinät virkailijoista repeävät.
Mutta kun ei kyetä mitään tekemään, on helppo ja ainoa mahdollinen puolustus: njekomu rabotatj — ei ole ken työn tekisi.
Oli elää retuutettu v. 1920 syksyyn. Täytymys oli opettanut tottumaan maan tapoihin, sillä tien pää kotimaahan ei auennut. Mitään virallista yhteyttä Suomen kanssa ei ollut ja lähteä noin summamutikassa rajan yli oli liian uskallettua. Siitä olisi voidut kiinnijoutuessa seurata nappi otsaan. Viisainta vartoilla, kun vielä aika-ajoin liikkui huhuja rauhan mahdollisuudesta.
Neuvostovalta oli pannut »koko programmin toimeen.» Kaikki oli syöty ja hävitetty, missään ei löytynyt mitään. Koko ajan oli käyty sotaa milloin milläkin kulmalla valtakuntaa, olipa välistä vihollinen ollut melkein pääkaupunkien porteilla. Joka puolelta oli ahdistettu, mutta aina oli neuvostohallitus selvinnyt voittajana, ei suinkaan vahvuuttaan, vaan yksinkertaisesti siksi, että toiset olivat vielä heikompia.
Entente avusti seikkailevia kenraaleja vaatteilla ja aseilla, mutta ei auttanut kaikesta tärkeimmällä: miehillä ja sotataidolla. Neuvostohallitus oli luonut itselleen vakinaisen armeijan entisten vapaaehtoisten joukkojen sijaan, kouluttanut sen, vieläpä miten kuten varustanutkin. Kaikki mitä valtakunnasta suinkin irti saatiin, uhrattiin sotaväelle. Siviliväestö — paitsi tietysti komissaarit — ei merkinnyt mitään. Kommunistihallitus piti tarkkaa vaaria sotilaskarkureista. Tuskin kului sitä iltaa, ettei jotain teatteria tai muuta väen kokoontumispaikkaa piiritetty sotapalvelusta karttavien etsimistarkoituksessa. Yhä uusia ikäluokkia kutsuttiin aseisiin ja armeija paisui päivä päivältä. Vastustajien joukot sitävastoin olivat kokoonpantuja aivan satunnaisista aineksista, usein vailla alkeellisintakin kouluutusta. Valkoisia armeijoja melkein poljettiin maasta, mutta edes nykyaikaisessa sissisodassakaan, jommoiseksi Venäjän pitkällinen kansalaistaistelu muuttui, niillä ei ihmeitä tehty.
Kaiken lisäksi harjoittivat kommunistit taitavaa agitationia sotaväkensä keskuudessa. Puna-armeijalaisia mairiteltiin kaikin keinoin; tuskin sitä lempinimeä löytyi, jolla häntä ei olisi mainittu. Hänelle jaettiin palkintoja ja lisättiin muonaa. Valtion teattereitten taiteilijoita komennettiin antamaan näytäntöjä toimivassa armeijassa. Konsertteja ja luentotilaisuuksia järjestettiin ahkeraan. Agitaattorit kulkivat joukko-osastosta toiseen selvittämässä »työväenvallan» suojelemisen tärkeyttä. Turvauduttiinpa viime tingassa pieneen vilppiinkin. Kun Judenitshin joukot lähestyivät Pietaria v. 1919 syksyllä, pakenivat puna-armeijan joukot sekasorrossa vihollisen parin tankin edestä. Silloin keksi sotanäyttämölle parahiksi ehtinyt »marsalkka» Trotski oivallisen keinon. Hän maalautti tynnyreitä tankkien värisiksi, sovitti ne taitavasti rattaille ja pani suojukseen kätketyn luotetun miehistön työntämään näin aikaansaatuja »hirviöitä» sotanäyttämölle. Samaan aikaan ilmestyi rintamalle runsaasti jaettaviin Pietarin lehtiin uutinen, että Putilovin tehtaalla valmistetut neuvostotankit ovat juuri lähetetyt rintamalle. Tarkoitus saavutettiin loistavasti, sotilaat innostuivat ja kävivät omien »tankkien» turvin rohkeasti vihollista vastaan. Kansalaissota välistä osoittaa humoristisiakin puolia.
Armottomasti kohteli hallitus alamaisiaan viime vuosina. Tsheka osasi terrorisoida ihmiset äärimmäisyyteen saakka. Kuta kireämmälle hallitus kulloinkin joutui, sitä villimmin riehui tsheka. Sen autot kiitivät öisin pitkin katuja keräten Gorohovajan suojiin hallituksen »vihollisia». Ihmisten hermosto ärtyi mielipuolisuuden rajoille. Pahaa kolinaa ja puhketta pitävän auton jonnekin lähistölle seisattuessa hypättiin yöllä ylös vuoteista ja alettiin jännityksellä kuunnella, soiko ovikello. Vasta auton poistuva puhina palautti yörauhan, eikä näin säikähtäneen kansalaisien lainkaan tarvinnut sairastaa omantunnon soimaa. Salaliittoja myös keksittiin tuon tuostakin. Silloin tshekan toiminta vielä tavallisestaankin vilkastui. Kerran ilmestyi lehtiin vaaksanmittaisin kirjaimin tieto, että on paljastettu suuri kadettisalaliitto. Jotain perää taisi tässä jutussa olla, mutta paljon aivan viattomia ihmisiäkin joutui tshekan ajojahdin uhriksi. Mainittu laitos, joka uskollisesti on hoitanut vanhan santarmiston peruja, haki esille edeltäjänsä luettelot kadeteista, ja kerran päätettyään tehdä heistä puhdasta, kulki santarmien aikoinaan muistiin merkitsemien osotteiden mukaan asunnolta asunnolle vangiten niitten isännät. Nyt oli kuitenkin välillä ehtinyt muutamia vuosia vierähtää ja vuokralaiset vaihtua, joten tshekan suojiin joutui enemmän muuta väkeä kuin kadetteja.
Kerran komennettiin Pietariin kuuluisa rauhoittaja Petrov. Saattoi olla juuri tuon äsken mainitun kadettisalaliiton paljastumisen perästä. Hänen piti tehdä Pietarista kiltti kaupunki, Moskovan ja erinäisiä muita paikkoja oli hän jo aikaisemmin siistinyt. Tämä suuruus kuulutti julki, että kaikki aseet on tuotava hänelle määräajan kuluessa. Sitten lähdettiin niitä hakemaan talo talolta. Hermostus oli suuri, mutta leikkikin pistäytyi esille sen alta. Tarkastuksen ohimentyä puhelivat pietarilaiset toinen toisilleen: tiedätkö, meidänkin talosta löytyi valkea kenraali. — — Elä ihmeessä! — Juu-u, vieläpä sängyn alta. — Aa, nyt äkkään. Lienee selvyyden vuoksi tarpeellista huomauttaa, että erästä tärkeätä välinettä, jonka paikka öisin on sängyn alla, kutsutaan Venäjällä kenraaliksi. Sen värikin lienee useimmassa tapauksessa valkoinen.
Vielä yhden kerran osoitti tsheka tämän kirjoittajalle huomiotaan. Se tapahtui vuonna 1920 syyskuun 14 päivänä. Olin kuuden vuoden aikana tottunut joka vuosi olemaan vapautta vailla, seitsemäs oli luiskahtanut ilman linnaa, joskin se oli minua kaksi kuukautta vuoteessa kiduttanut. Nyt aloin jo tuudittautua siihen luuloon, että olin vallan päässyt koko ikävästä istumisen tavasta. Tsheka kuitenkin herätti minut näistä itserakkaista unelmista. Asuin mainittuun aikaan Pavlovskin huvilakaupungissa 30 virstan päässä entisestä pääkaupungista. Sieltä pääsi junalla monta kertaa päivässä, mutta tsheka oli lähettänyt minua hakemaan oikein autolla ja neljän miehen voimalla Pietariin. Vangitsijat saapuivat kello 1⁄2 8 aamulla, muuan heistä esitti »orderin», jolla oli annettu hänelle »oikeus oman harkintansa mukaan toimeenpanna kotitarkastuksia ja niitten tulosten perusteella vangitsemisia.» Tällä miehellä oli siis lupa ilman muuta tunkeutua jokaisen kansalaisen asuntoon. Paperin nähtyäni minä kehoitin vieraita ryhtymään etsintään. Heidän johtajansa huomautti kuitenkin, ettei sellainen ole tarpeellista, minun oli vain pukeuduttava ja lähdettävä mukaan. Hänen menettelynsä tuntui minusta hiukan epäjohdonmukaiselta, »orderihan» nimenomaan pani pääpainon kotitarkastukselle, mutta eipä Neuvosto-Venäjällä juuri käy vetoaminen tällaisiin juridisiin ongelmiin.
Pietarin tshekan odotushuoneen käymälässä tapasin minä surullisen näköisen juutalaisen katselemassa alas reiästä, jonne — sikäli kuin hän minulle syvänä salaisuutena uskoi — hän juuri oli muljahuttanut kahdeksan karaatin timantin. Oli pelännyt sen tarkastuksessa joutuvan viranomaisten käsiin. Nyt valitti hän surkeuttaan minulle ventovieraalle, hän kun oli vain välittäjä ja sai luonnollisesti maksaa jalokiven hinnan vapaaksi päästyään sen oikealle omistajalle, joka kuului olevan neuvostokomissaari. Pian meidät molemmat tarkastettiin, otettiin pois pikkutavarat ja kuljetettiin sivurakennukseen edellisestä kerrasta kokonaan uuteen uskoon laitettuun suureen huoneeseen.
Tällä erää ei Gorohovajalla viivytty kauan. Pari vuorokautta vain, mutta niiden kuluessa ehdin tutustua tshekan silloisiin tutkimistapoihin. Sitten viime näkemän oli laitettu uusia yksityissellejä, joita kutsuttiin nimellä probka (korkki). Tämä nimitys johtui siitä, että koppien, jotka muuten olivat tavallista pienempiä, seinät, lattiat ja laipiot oli laitettu korkista. Tätä rakennusainetta oli käytetty siksi, että koppi saatiin mahdollisimman ilmanpitäväksi. Parissa vuorokaudessa kuului sellaisessa mies nääntyvän puhtaan ilman puutteesta siihen määrin, että puhuu mitä käsketään. Tämän keksintönsä kautta lienee tsheka päässyt vanhasta santarmihallituksesta edelle.
Toisen päivän aamuna vietiin minut kuulusteluun. Eteeni pistettiin paperi, johon oli painettu suuri joukko kaikenkaltaisia kysymyksiä. Siihen piti kirjoittaa täydellinen sukuluettelo y. m. yksityisasioita. Muuta ei vielä ehditty kysyäkään, kun huoneeseen tuotiin kalmankalpea mies — myöhemmin kuulin, että hänet oli juuri päästetty »probkasta» — ja istutettiin viereeni. Tutkija kysyi hiukan iroonisesti: oletteko nyt siihen määrin rauhoittunut, että voitte vastata kysymyksiini. Vangille annettiin myös paperiarkki, johon käskettiin kirjoittaa kaikki, mitä tietää. Ennenkuin hän ehti työhönsä ryhtyä, otti tutkija ikkunoitten välistä ruskean paketin ja kääri sen varovaisesti auki. Sieltä paljastui ihmisen pääkallo, muuten aivan vihreä ja luodinreikä takaraivossa. Tutkija käänsi reikäpuolen meihin päin ja lausui ikäänkuin molempiin katsoen: tässä on teidän kättenne työ. — Ei minun kumminkaan, ehdin tokaista, jolloin tutkija puolivihaisesti huomautti: en minä teitä tarkoitakaan, saatte mennä! Vahtisotamies liittyi seuraani ja vei minut takaisin yhteisselliin. Matkalla kerkesi hän kertoa, että tuo pääkallo on erään tshekan apulaisen, jonka äskeinen tutkittava ja muuan oma virkatoverinsa olivat edellisenä keväänä murhanneet ja haudanneet suohon, mistä ruumis hiljan vasta oli löydetty.
Tämä pääkallo kelpasi vielä toiseenkin tarpeeseen, kuten sain todeta. Saman päivän iltana kuin minua oli kuulusteltu, tuotiin huoneeseemme kaksi nuorta miestä, toinen näistä kuitenkin siirrettiin pian pois. Seuraavana päivänä oli meidän selliimme jääneen vuoro joutua kuulusteluun. Hän palasi kauhistuneen näköisenä ja kertoi, että tutkija oli näyttänyt hänelle pääkalloa ja kehunut sen olevan hänen edellisenä päivänä yhdessä tuodun toverinsa kallon. Toveri oli illalla ammuttu ja samoin tulisi käymään hänellekin, jollei ilmoittaisi totuutta. Hän ei kuitenkaan ollut voinut mitään kertoa ja niin oli hänet turhan kuulustelun jälkeen tuotu takaisin säilytyshuoneeseen. Pitkän aikaa sain nuorukaiselle todistella, että minäkin olin nähnyt mainitun kallon jo ennen hänen Gorohovajalle joutumistaan, ja että edellisenä iltana ammutun miehen päästä ei olisi kerinnyt saada lihaa irti muuta kuin keittämällä, jolloin kallo olisi jäänyt valkoiseksi, kun taas tämä oli viheriä, ennenkuin pelästynyt naapuri selvisi kammostaan. Hänen toveriaan ei tuotu samaan koppiin, ehkäpä oli hänellekin näytetty pääkalloa samanlaisin peloituksin.
Vielä kerran vietiin uuteen vankilaan, Shpalernajaan. Nyt se oli jo viidestoista venäläinen tyrmä. Sekulia oli siellä seurakunta. Nähtävästi ei enää pidetty kovin tarkkaa huolta »säätyeroituksesta». Joku kommunistikin oli joukkoomme eksynyt. Hänellä kuului olleen koko raskas syntiluettelo: oli ottanut lahjuksia, esiintynyt juovuksissa virkapaikalla, kiristänyt, hiukan petkuttanutkin. Sai sittemmin viisi vuotta ja oli iloinen. Mitäpä tuossa ihmettä, oikein ilosta kohoksi hyppäsivät sellaisetkin, joille tuli 20 uotta pakkotyötä. Niin kummalliseksi ihminen muuttui tshekan hoteissa. Tutkintoaika oli aina pahin, silloin ei ollut koskaan varma hengestään, mutta kun oli tuomio kädessä, niin tiesi, että henki pysyy tallella. Eikähän kukaan kahtakymmentä vuotta pakkotyötä tehnyt; vuoden, ehkä pari, sitten kohtasi joku kaksi kertaa vuodessa — bolshevikikumouksen vuosipäivänä ja vappuna — annettavissa amnestioista.
Kuolemanrangaistus oli poistettu dekreetillä 15 päivältä tammikuuta samaa vuotta, mutta teloituksia tapahtui sittenkin. Shpalernajan vankilan eräällä sivustalla sijaitsi n.k. osobyi nadsor (erikoinen vartiointi), josta useimmat läksivät ikuiselle matkalleen. Jos sinne siirrettiin mies iltasella, niin oli hän mahdollisesti jo seuraavana aamuna vainaja. Kopista ulos kutsuttaessa ei tavallisesti mainittu, minne viedään. Usein vapautettiin myöskin myöhään illalla. Eräänä iltana haettiin meidän sellistämme muuatta vankia verrattain myöhäisenä hetkenä. Kauhuissaan tarrautui hän sänkyynsä kiinni, eikä sanonut lähtevänsä muuta kuin kantamalla. Turhaan tehtiin sillä kertaa yleisestä säännöstä poikkeus ja tarjottiin asianomaisen nähtäväksi »orderia», jossa seisoi: laskettava vapauteen. Hän ei edes halunnut sitä nähdä, huusi vain hirveällä äänellä ja puolipökerryksissä. Sinne hän jäi koppiin seuraavaan aamuun asti. Vankien yhteisestä pyynnöstä luettiin asianomaisille tämän tapauksen perästä, jollaisia kuului sattuneen muissakin kopeissa, koko paperin sisältö, koskipa se sitten vapautta tai siirtoa. Yölliset vapautukset — niinikään vangittujen pyynnöstä — myös tyyten loppuivat.
Ei ollut ihmekään, että kerran ammuttavaksi vietävien lähdön nähnyt sai tuollaisen kohtauksen. Se oli kaamea tapaus. Aluksi kuului pihalta saapuvien kuorma-autojen puhina. Sitten seurasi muutamiksi hetkiksi kuolemanhiljaisuus, kunnes alkoi kuulua haavoitetun petoeläimen kiljuntaa muistuttavia huutoja: tavaristshi, bjerut na ljevo (toverit, vievät vasemmalle)! Vankien keskuudessa merkitsi käsite »vasemmalle» ampumista, muuten sitä ei juuri kuullut nimitettävän. Meidän koppimme ikkuna antoi pihalle. Tosin oli ankarasti kielletty siihen kapuamasta, mutta uteliaisuus oli siksi suuri, ettei kiellolle annettu täyttä arvoa. Ikkunaan kiivennyt sai pihamaan sähkölamppujen valossa nähdä unohtumattoman näyn: käsistä ja jaloista sidottuja ja mielipuolen tavoin huutavia miehiä ladottiin kuorma-autoon kuin elukan raatoja; pahimmin kiljuvat vaiennettiin iskulla revolverin perästä. Sitten lähtivät kuormitetut autot vierimään tykkiväen harjoituskentälle, jossa tshekan verenjanoinen komendantti ja eräs hänen apulaisensa heidät ampuivat. Nämä kaksi herraa kuuluivat aina suorittavan teloituksen kahden, niin kertoi tunnustuslupauksella ampumakentältä palautettu vanki.
Monenlaista väkeä oli meidän »kaamerassamme». Oli unkarilaisia sotavankeja, joista useimmat olivat oleskelleet Siperiassa kuusikin vuotta, ja nyt kotomatkallaan joutuneet istumaan panttivankeina entisten unkarilaisten kansankomissaarien lunnaiksi. (Yksi heistä päiviinsä kyllästyneenä hirtti eräänä yönä itsensä pöydänjalkaan). Oli meillä pari asianajajaa syytettyinä siitä, että olivat ottaneet päämieheltään palkkiota, oli kokainikauppiaita (joista eräs sai 20 v. tuomion ja riemastui kovasti), juutalainen, jolta oli kotitarkastuksessa tavattu 8 miljoonaa ruplaa »kerenkkeinä», oli joku salaliittolainen j.n.e. Nuorin oli 12 v. ja vanhin seitsemänkymmenen korvissa.
Tämä viimemainittu, hyvätuulinen ukko vielä, oli palvellut koko ikänsä muutamassa nahkatehtaassa varastonhoitajana. Työpaikkansa oli hänelle käynyt niin rakkaaksi, ettei halunnut luopua siitä bolshevikienkaan aikana. Oli sitten keväällä v. 1920 sattunut joitain häiriöitä tehtaan kirjanpito-osastolla. Tämä äijäkin oli käsketty tshekaan todistajaksi, mutta kun ei tiennyt mitään asiaan vaikuttavaa, oli saanut poistua niine hyvineen. Kolmisen kuukauden perästä oli hänet uudestaan haastettu tshekan eteen ja ilmoitettu silloin, että hänellä on kolmen vuoden tuomio kärsittävänä. Samalla hetkellä oli ukko vangittu ja passitettu Shpalernajaan, jota pidettiin vain tutkintovankilana, odottamaan siirtoa rangaistuslaitokseen. Kahden kuukauden kuluttua vasta sai hän tuomion, joka varmasti oli ollut valmis jo vangittaessa, mutta virallisen kiireen takia ehtinyt vankilaan nyt vasta, kouraansa ja poistui pian työlaitokseen. Se tuomio oli ihmeellinen, siinä sanottiin jokseenkin sanasta sanaan näin: palvellut siinä ja siinä laitoksessa niin ja niin kauan; koska tehtaan kirjanpito ei ollut kunnossa, avautui mahdollisuuksia väärinkäytöksiin; tuomitaan kolmeksi vuodeksi pakkotyöhön. — Kirjanpito ei ollut kuulunut lainkaan tämän miehen velvollisuuksiin, eikä häntä syytetty mistään väärinkäytöksistä. Kommunistisen logiikan mukaan hänet tuomittiin siis siitä, ettei hän ollut tehnyt mitään kolttosia, vaikka kirjanpidon kehnouden vuoksi tilaisuutta olisi ollut. Samantapaisia tuomioita tuli tukuttain.
Muitakin varsin tragikoomillisia juttuja sattui. Mainittakoon vain pari esimerkiksi. Eräs kommunistien palvelukseen jäänyt meriupseeri oli vaimonsa kanssa asunut suuressa huoneustossa, jossa, paitsi heitä, asui puolikymmentä muuta perhettä. Oli kesä ja hän palasi yksin maalta, jonne vaimonsa vielä oli jäänyt. Kotiin tultuaan tapasi hän siellä tshekan vahtisotilaan, joka kysyttyään nimen oitis pidätti upseerin. Matkalla Gorohovajalle oli sotilas kertonut, että hänen asunnossaan oli jo pari vuorokautta pidetty vahtia ja kerätty kaikki huoneustoon tulleet, olipa heillä sitten ollut asiaa kelle hyvänsä, parempaan talteen. Nyt kävi niin hassusti, että itse syytetty, jonka asiaa merivirastosta luultavasti oli kiirehditty, pääsi pois varsin pian, mutta kaikki toiset, joista useimmat eivät edes tunteneet upseeria, vielä vähemmin tiesivät, mistä syystä olivat vankilaan joutuneet, jäivät istumaan edelleen.
Vielä hullummin oli käydä eräälle virkamiehelle, joka minun aikanani pääsi vapauteen. Hänet oli myöskin vangittu pistäytyessään erääseen asuntoon, jossa tshekan agentti oli ollut jo ennen häntä. Tämä mies oli viety Krestyyn, kirjoitettu siellä nimi ylös ja teljetty yksinäiseen koppiin. Eräänä iltamyöhänä jonkun ajan kuluttua oli avattu sellin ovi ja sanottu tavanomainen: sabirai vestshi (kokoa tavarasi)! Hänet oli nyt siirretty Pietari-Paavalin linnoitukseen, niinikään yksityiskoppiin, josta aamun sarastaessa kutsuttiin ulos. — S vestshami (tavaroittenko kanssa)? oli hän kysäissyt. — Ostavj vestshi (Jätä tavarasi)! vastattiin. Silloin oli miehestämme asia jo ruvennut tuntumaan arveluttavalta, sillä hän tiesi, että Pietari-Paavalissa toimeenpantiin teloituksia. Mutta mikäpähän siinä auttoi, oli marssittava pihalle, jossa jo vartoi pitkä rivi toisia vankeja. Joku sotilaspukuinen henkilö alkoi lukea lyhdyn valossa nimiä, asianomaiset vastasivat myöntäen. Lopulta kuulee virkamies huudettavan nimen Tsherkasskij. Hiljaisuus, kukaan ei vastaa. Huuto toistuu pari kertaa, mutta kaikki ovat vaiti. Vihdoin käännytään hänen puoleensa: mikäs sinun nimesi on? — Tsherkovskij! — Etunimi ja isännimi? Miehemme lausuu nekin ja hänelle sanotaan: ubiraisja k tshorty (mene hitolle), olit vähällä tulla ammutuksi! Seuraavana päivänä joutui hän Shpalernajaan tutkintavangin asemaan, josta myös pian selviytyi vapaalle jalalle. Kuka tiesi, miten pahana pöpönä häntä oli pidetty, ennenkuin parin kirjaimen ero nimessä saattoi hänen asiansa oikealle tolalleen.
Shpalernajan vankilassa tapasin myös seitsemän suomalaista työmiestä, jotka työnpuutteen takia, kuten he itse kertoivat, olivat omia teitään siirtyneet Suomesta Neuvosto-Venäjälle. Kaksi heistä oli tullut Terijoelta ja olivat he neljä kuukautta tehneet tuttavuutta »työläisvaltakunnan» vankiloiden kanssa. Heitä oli pari kertaa tutkittu ja olivat he rehellisesti selittäneet tulleensa työnhakuun, kun arvelivat työvoimansa käyvän paremmin kaupaksi ja tyydyttävämmästä hinnasta maassa, missä työväestön sanotaan olevan vallassa, kuin porvarillisessa Suomessa. Tutkijat kumminkin kohtelivat miehiä verrattain ylimielisesti selittäen, ettei heidän ole onnistunut vielä selvittää, ovatko kuulusteltavat porvareita vai työläisiä, minkä seikan minä esim. voin ratkaista ensi silmäyksellä. Kuukauden ja kuusitoista päivää istuivat he minun kanssani ja sinne vielä jäivät. Myöhemmin en heitä tavannut, enkä siis tiedä heidän lopullisesta kohtalostaan, mutta itse vakuuttivat he — minkä seikan jo päältäkin näki — lopen nälkiintyneensä ja muutenkin saaneensa niin tarpeeksi sen maan komennosta, että, jos milloin vapaus koittaa, luikkivat he Suomeen samaa tietä kuin olivat tulleetkin.
Toinen lähetys — viisi miestä — saapui minun vankeuteni kestäessä. He olivat tulleet rajan yli jossain Pohjois-Suomessa, joutuneet ensiksi Kemin (pohjois-karjalaisen) vankilaan ja sieltä heitä oli sitten retuutettu pari kuukautta tyrmästä tyrmään, kunnes hekin lopulta päätyivät Shpalernajaan. Neljä heistä oli niin kurjassa kunnossa, ett'en sellaisena ikinä ole suomalaista työläistä nähnyt. Kaikki vaatteensa he olivat vaihtaneet ruokaan vankiloissa, saaden päälleen vaan jonkinlaisia riekaleita. Kylmästä syksystä huolimatta ei heillä enää ollut jalkineitakaan, joku oli heikosta ravinnosta tullut yösokeaksikin. Ainoastaan yksi hiljan Amerikasta palannut mies oli jollakin ihmeellä säilyttänyt itsensä hyvissä vaatteissa ja muutenkin koko auttavassa kunnossa. Hänet tapasin sittemmin palaamassa Suomeen samassa lähetyksessä, jossa itsekin tulin, mutta jo olivat veret poskilta paenneet ja vaatetuksensakin oli sangen vaatimaton, vaikka hän kehui olleensa verrattain hyvissä ansiotöissä Muurmannissa. Nämä miehet pääsivät pian Shpalernajasta, mutta minun käsitykseni mukaan ei heistä aivan kohta kunnon työmiestä saatu, niin olivat reissullaan retaantuneet.
Saa nyt riittää tshekasta ja muustakin. Mitään kuulusteluja ei minun, enempää kuin monien muittenkaan kanssa toimitettu, istutettiin aikansa ja päästettiin sitten vapaaksi, vaikka neuvostohallitus dekreetillään oli kuuluttanut, että kansalaista ei saa tutkimatta ja tuomitsematta pitää vangittuna yli neljänkolmatta tunnin. Mutta ne dekreetit, dekreetit... niihinhän neuvostovalta on tukehtumaisillaan.
Keväällä v. 1921 palasin neljänkymmenen kuukauden matkaltani. Meitä oli kuudettasataa samassa joukossa, mutta yhdenkään suusta en kuullut kiitos-lausetta tuosta »kaikkien sosialistien yhteisestä isänmaasta», niinkuin muuan suomalainen kommunistijohtaja aikoinaan kirjoitti. Onko heidän käsityksensä parin vuoden viertyä muuttunut, en osaa sanoa, mutta minun on ainakin pysynyt samana ja siksi olen katsonut velvollisuudekseni saattaa julkisuuteen nämä ehkä hajanaiset ja monessa suhteessa puutteelliset muistelmat.
Ihan viime aikoina Venäjällä käyneet ovat antaneet maan tilasta varsin lohdullisia tietoja. Sitä suurempi syy tuntuu nyt olevan muistella kommunistisen kokeilun aikoja, joista kulkupuhe kertoi itsensä Leninin sanoneen, että kokeillaanhan kaniineillakin, miksi sitä siis ei voisi tehdä Venäjän kansalla! Jos nyt vielä on johonkin päästy, niin mitenkähän suuret mahtaisivat saavutukset ollakaan, ellei koekaniinia olisi myrkytetty puolikuolleeksi.