Olemme nähneet vuosina 1829–1842 syntyneiden suurenmoisten toiveiden päättyvän katkeraan erehdykseen. Näemme ammattiyhdistysten jäsenten seuraavan sukupolven onnistuvan paljoa paremmin toteuttaessaan rajoitetumpia tarkoituksiaan. He jättivät syrjään kaikki sosialiseen vallankumoukseen tähtäävät ehdotukset ja asettuivat tarmokkaasti vastustamaan kärsimänsä oikeudellisen ja teollisuuden sorron pahimpia ilmauksia, rakentaen siten vähitellen tätä tarkoittavia järjestöjä, jotka muodostavat tärkeän osan nykyaikaisen teollisuuden rakennuksessa. Tämä menestys johtuu pääasiallisesti siitä, että syviin riveihin levitettiin tietoa ja oppia, ja että käytännölliset kysymykset alkoivat sitten vuoden 1842 astua etualalle ammattiyhdistysmaailmassa. Mutta tässä emme saa jättää huomioonottamatta myöskään taloudellisten muutosten vaikutuksia. Vuosien 1825–1848 välillä oli sattunut usein uudistuvia ja vaikeita liikeseisahduksia. Vuodesta 1850 alkaen olivat teollisuusliikkeet monta vuotta eteenpäin laajempia ja vakavampia kuin millään edellisellä aikakaudella.[1] Ei ole yksistään sattuma, että ammattiyhdistykset loivat näinä kukoistusvuosina uuden järjestöjensä »esikuvan», jonka vallitessa he saavuttivat tähän saakka tuntemattoman rahallisen voiman, harjautuneen esikunnan palkattuja virkamiehiä ja pysyvän jäsenistön.
Kartistiliike oli voitolla ammattiyhdistysliikkeestä ainoastaan huonoina aikoina vuosina 1837–1842. Niiden jälkeisen nopean kehityksen ja siitä johtuvan suhteellisen hyvinvoinnin vaikutuksesta kuihtui kartismi vähitellen. Ammattiyhdistysliikkeen elpymistä osottavat selvästi Savenvalaja-Unionin uudelleen järjestäminen noin v. 1843 ja sangen vaikuttava puuvillankehrääjäin järjestö sekä v. 1844 toteutettu pääkaupungin ja maaseutujen kirjaltajayhdistysten sulautuminen Kansalliseksi kirjaltajaliitoksi (»National Typographical Societyi»). Mahtava »Piilasityöntekijäin liitto» joka muodostettiin vuonna 1849 Suurbritannian ja Irlannin Piilasityöntekijäin Friendly Societyksi — avustusliitoksi — syntyi myöskin samana vuonna. Muidenkin ammattien edustajakokouksia pidettiin ja räätälien sekä suutarien kansallisliitot perustettiin. Eräässä nahkatyöntekijäin kansallisessa kokouksessa v. 1845 muodostettiin kaikkien tämän ammatin paikallisyhdistysten keskusliitto.
Tärkein uusista järjestöistä oli kuitenkin »Suurbritannian ja Irlannin kaivostyöntekijäin liitto»,[2] joka perustettiin Wakefieldissa v. 1841. Tätä ennen eivät kaivostyömiehet, joita itse asiassa piti orjuudessa truckjärjestelmä ja vuotuinen pestaustapa, olleet koskaan päässeet kehittymään kauemmaksi kuin tilapäisiin lakkojärjestöihin. Nyt syntyi vahvoja kreivikuntajärjestöjä sekä Northumberlandissa ja Durhamissa että Lancashiressa ja Yorkshiressa; ja uusi järjestö oli kaikkien näitten liitto. Se elvytti Martin Juden johdolla erinomaisen vilkkaan agitatorisen toiminnan ja palkkasi yhteen aikaan kokonaista viisikymmentäkolme kiertelevää agitatoria (»missionary organisers»), jotka kävivät jokaisessa kuningaskunnan kaivoksessa. Vuoden 1844 edustajainkokoukset kehittyivät pian niin, että ne edustivat kaikkia Suurbritannian kaivospiirejä, ja jäsenluku nousi, kuten kerrotaan, ainakin 100,000:teen.[3]
Silmiinpistävä piirre tässä Trade Unionismin uudelleen elpymisessä oli itsepintainen oikeusvainojen vastustaminen. Vaikkakin huomiota herättävimmät ammattiyhdistysten johtomiesten vainoamiset olivat lakanneet, kun oli poistettu laiton vannottaminen, jatkui kuitenkin kautta koko kuningaskunnan melkein keskeytymätön ammattiyhdistysten jäsenten vainoaminen, joka riippui siitä, miten rauhantuomarit tulkitsivat »työherroja ja palvelijoita» koskevaa lakia. Varsinkin kaivostyömiehiä rasittivat pitkät pestaussopimukset. Näiden voimassaoloajalla olivat he velvolliset menemään työhön, milloin vaadittiin, mutta ne eivät taanneet heille vakituista työtä. Kun he olivat tottumattomia lainsäädännöllisiin viisasteluihin ja kun ei heidän tukenaan vielä ollut tottuneiden Trade Union sihteerein luokkaa, joutuivat he tuhansien ongelmien ja muotoseikkojen uhreiksi. Northumberlandin ja Durhamin kaivostyöntekijäin unioni torjui tämän vaikeuden tavalla, joka osotti läpeensä käytännöllistä käsitystä. Se palkkasi taitavan ja tarmokkaan asianajaja W. P. Robertsin,[4] joka oli sangen myötätuntoinen työväelle, puolustamaan jokaista yksityistä asiaa paikkakunnallisten tuomioistuinten edessä. Vuonna 1884 seurasi tätä hyvää esimerkkiä »Suurbritannian ja Irlannin kaivostyöntekijäin liitto» ottaen Robertsin 1,000 punnan vuosipalkalla vakinaiseksi lainopilliseksi neuvonantajakseen. »Kaivostyöntekijäin yliprokuratori», kuten häntä kutsuttiin, oli väsymätön puolustaessaan turvattejaan, ja hänen ajettavikseen joutuivat ennen pitkää kaikki Trade Union jutut. Kaikki maan rauhantuomarit huomasivat ensi kerran seisovansa vastatuksin sitkeän lainopillisen asianymmärtäjän kanssa, joka oli paljoa terävänäköisempi kuin työnantajat, mutta siitä huolimatta yhtä valmis kuin hekin käyttämään hyväkseen kaikkia lain muodollisuuksia.
Roberts itse kuvailee elävästi eräässä »Piilasityöntekijäin Friendly Society'lle» (avustusyhdistykselle) v. 1851 kirjoittamassaan kirjeessä niitä vaikeuksia, joita vastaan ammattiyhdistysten oli taisteltava. Esitettyään ensin käsityksensä kysymyksenalaisista lakimääräyksistä, jatkaa hän:
»Mutta on tavattoman vaikea saada ne henkilöt, jotka kuuluvat teitä vastaan taisteleviin luokkiin, katsomaan asioita tässä valossa. Minä en sano tätä ivatakseni, vaan lausun vain siten julki tosiasian, jonka pitkällinen ja tarkka kokemus on minulle opettanut. Itse asiassa on oikeuslaitoksissa kyllä miehiä, jotka ovat kyllin rehellisiä ja haluavat täyttää velvollisuutensa. Mutta heidän kaikki pyrintönsä ja kaikki nykyiset olot ovat teitä vastaan. He kuuntelevat teidän vastustajianne eivät ainoastaan usein, vaan myöskin mielellään, ja tutustuvat siten asiaan siltä kannalta, joka on teitä vastaan, paremmin kuin siltä, joka puhuu teidän puolestanne. Teitäkin he kuuntelevat — mutta siinä mielessä kuin he tahtoisivat sanoa: 'Tuomioistuimen edessä syytetyt, teillä on oikeus sanoa kaikki, mikä teistä näyttää välttämättömältä, ja oikeuden täytyy kuunnella teitä, mutta harkitkaa tarkoin, mitä aiotte sanoa, j. n. e.'. Toisessa tapauksessa huomaatte sydämellisen hyväntahtoisuuden hymyilyn, toisessa taasen pilkallisen ivahymyn, joka kuitenkin usein on eräänlaatuisen vastenmielisen ystävällisyyden verhona. Teidän valtava voimanne tunnetaan, kun toimitte yhdessä, ja tämä synnyttää luonnollisesti vastaavan halun vastustaa teitä kaikin tavoin. Ja sen lisäksi on vielä satoja muita seikkoja, jotka kaikki vaikuttavat samaan suuntaan — kokoukset, valtiolliset sitoumukset, avioliittositoumukset, perinnön toiveet j. n. e. Minä en tahdo sanoa, että kaikkiin tuomareihin voitaisiin vaikuttaa täten tai että kaikkiin voitaisiin vaikuttaa samassa määrässä, mutta varma on, että on lievimmin sanoen jotenkin toivotonta puolustaa työntekijän asiaa, jos häneen lankeaa pieninkin epäilyksen varjo. Minä en ole vielä milloinkaan sattunut tapaamaan rauhantuomaria, joka olisi pitänyt laittomana menettelynä sitä, että mestarit liittyvät ollakseen ottamatta työhönsä jotakin yksityistä 'rettelöitsijää'. Mutta käännetäänpä asia toisin päin, niin on se heti hirvittävä salaliitto, joka on hajotettava lain voimakkaan käden avulla j. n. e — Kun ajoin pohjoisten hiilityöntekijä-ammattiyhdistysten asioita, esiinnyimme jokaista yksityistä sortamisyritystä vastaan silloinkin, kun tiesimme varmasti joutuvamme tappiolle; ja tulos oli, ettei ennen pitkää ollut enää mitään sortoa vastustettavana. Sillä on otettava huomioon, että sellainen sorto, josta tässä on puhe — ja joka oikeastaan on vain hienompaa ja pelkurimaisempaa varkautta — lakkaa heti, kun sitä tarmokkaasti ja päättävästi vastustetaan. Pohjoisessa olisimme jättäneet asian, josta nyt on puhe, ensin kreivikuntaoikeuden, sitten assisioikeuden ja vihdoin ehkä ylimmän tuomioistuimen ratkaistavaksi».[5]
Robertsin menestyksellisen asianajajatoimen seurauksena voidaan kai pitää sitä, että parlamentin istuntokaudella vuonna 1844 esitettiin lakiehdotus »rauhantuomarien vallan laajentamisesta heidän ratkaistessaan työvoiman käyttäjäin, palveluksessa olevain ja käsityöläisten välisiä riitoja».[6] Jokainen rauhantuomari olisi sen mukaan valtuutettava antamaan ylimalkaisen vangitsemiskäskyn jokaista työntekijää vastaan, jota hänen työnantajansa syytti jostakin, eikä siinä kylliksi, vaan »kaikenlaatuinen huono käytös, joka voitiin, kohdistaa sellaiseen palvelusasemaan tai toimeen», olisi rangaistava rauhantuomarin mielivaltaisen harkinnan mukaan kahden kuukauden vankeudella. Selvästi on huomattavissa, kuinka venyvästi moni rauhantuomari olisi tulkinnut tämän epämääräisen lausetavan, ja Roberts osotti viipymättä turvateilleen tämän uhkaavan vaaran.
Hänen toimestaan alkoi Sheffieldin hiilikaivostyöntekijäin edustajainkokous innokkaan agitationin lakiehdotusta vastaan, joka jo oli hyväksytty ilman äänestystä toisessa lukemisessa ja valiokunnan käsittelyssä. Savenvalajain-Unioni kävi tarmokkaasti käsiksi asiaan ja levitti painettuja anomuksia kaikkiin Keskienglannin kreivikuntiin.[7] Eräs työntekijöitä kohtaan ystävällismielinen parlamentin jäsen Thomas Slingsby Duncombe esti vastaväitteillään lain lopullisen käsittelyn ja sai sen siirtymään pääsiäisloman jälkeen. Sillävälin sai hämmästynyt alahuone, kuten kerrotaan, kaksisataa anomusta, jotka edustivat kahta miljonaa työläistä. Kun lakiehdotus tuli uudelleen käsittelyn alaiseksi, lähetettiin kaikki »Nuoreen Englantiin» kuuluvat radikalit sekä vanhoilliset tuleen vastustamaan sitä. Turhaan vakuutti Sir James Graham, että hallitus aikoi vain selittää voimassaolevaa lakia, ja turhaan toi hän kaikki virkatoverinsa, jotka olivat saapuvilla — hra Gladstone niiden joukossa — hyväksymistä puoltavain äänestyseteiseen. Duncomben, Wakleyn, Humen ja Ferrandin liitto sellaisten torypuolueen jäsenten kuin lordi John Mannerein ja muutamain valistuneitten vapaamielisten kuten C. P. Villiersin kanssa ratkaisi toiselta puolen tämän työnantajain yrityksen, joka koetti terottaa lain tylsistyneitä aseita ammattiyhdistyksiä vastaan.[8]
Kaivostyöläisten lakot eivät onnistuneet yhtä hyvin kuin heidän juridiset ja valtiolliset yrityksensä. Heidän kansalliskokouksensa, jossa oli edustettuna 70,000 työntekijää, päätti Glasgowissa vuonna 1844 28,042 äänellä 23,357 vastaan ryhtyä lakkoon eräiden epäkohtain poistamiseksi, ja Northumberlandin sekä Durhamin kaivostyöläiset, joita oli noin 30,000, alkoivat tuon pitkällisen riidan, josta jo ennen on kerrottu, lordi Londonderryn ja muiden työnantajansa kanssa, saadakseen paremmat työehdot ia palkkasuhteet.[9] Monta kuukautta kestäneen katkeran taistelun jälkeen päättyi lakko täydelliseen tappioon. Ja suuri »Kaivostyöläisten liitto», jonka toimenpiteistä kerrotaan niin paljon »Northern Star» -lehden artikkeleissä ja selostuksissa vuosina 1844–45, katoaa vähitellen sen palstoilta, lopettaen itse asiassa toimintansa vuonna 1848.
Huippukohdan tässä ammattiyhdistysliikkeen henkiinherättämisessä muodostaa kuitenkin se seikka, että pääsiäisenä 1845 perustettiin »Yhteenliittyneiden ammattiyhdistysten liitto työn suojelemiseksi» (National Association of United Trades for the Protection of Labour), järjestö, joka otti käytäntöön ja yhdisti toisiinsa muutamia Owenin ja muutamia Dobertyn aatteita. Tämä liitto perustui, kuten sen säännöistä käy selville, nimenomaan »kahteen suureen tosiasiaan; ensiksi siihen, että työtätekevät luokat eivät saa täyttä palkkaa täydestä työpäivästä, ja toiseksi siihen, että ne yritykset, joiden avulla he ovat koettaneet tätä saavuttaa, eivät ole, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, vuosikausiin onnistuneet. Tämän asiain tilan pääasiallinen syy on työväenluokan eri osien eristetty asema toisiinsa nähden ja itse ammattiyhdistysten keskuudesta kasvaneen yleisesti tunnustetun ja hyväksytyn keskuksen puute». Mutta päinvastoin kuin Owenilainen liike vuosina 1833–1834 herätti »Yhteenliittyneiden ammattiyhdistysten kansallinen liitto» alusta pitäen huomiota siinä, että sen tarkoitusperät pysyivat kohtuuden rajoissa ja että sitä hoidettiin viisaasti — seikkoja, joista voinemme sanoa riippuneen, että liitto pysyi hengissä suhteellisesti kauan, viisitoista vuotta. Eri ammattien aloilla olevien järjestöjen sijaan ei koetettukaan perustaa »Yleisiä Trade-Unioneja». »Erikoiset paikalliset, sisälliset ja teknilliset seikat kussakin ammatissa», sanotaan säännöissä, »tekevät välttämättömäksi, että näitä asioita hoitavat sellaiset henkilöt, joilla on käytännöllistä kokemusta niistä, sillä ainoastaan siten voidaan saavuttaa tehokas sisäinen johto. Tästä syystä ei tahdota sekautua eri ammattiyhdistysten järjestöihin». Sitäpaitsi oli perustajain tarkoituksena silminnähtävästi, että liitosta tulisi pikemmin parlamentarinen komitea, kuin ammatillisia tarkoituksia toteuttava yhdistys. Sen päämääränä ja sen velvollisuutena sanottiin olevan: »suojella yhdistyneitten ammattien etuja ja edistää niiden menestystä» välityksen, sovintotuomioiden ja lakiin vetoamisen kautta, sekä käyttäen »kaikkia valtiollisia, yhteiskunnallisia ja kasvattavia keinoja, jotka voivat parantaa työläisluokan asemaa».[10]
Tämä uusi, kansallisen liiton muodostamista tarkoittava yritys johtui eräästä ehdotuksesta, jonka olivat tehneet Sheffieldin »Yhdistetyt ammatit» ja jonka esitti sangen taitavasti laaditussa Duncombelle[11] kirjoitetussa kirjeessä näiden sihteeri John Drury. Duncombe oli hyvin tunnettu ammattiyhdistysmiesten piirissä ei ainoastaan sentähden, että hän oli Fergus O'Connorin hyvä ystävä ja karttalaisliikkeen häikäilemätön kannattaja alahuoneessa, vaan myöskin sentähden, että hän voi taitavalla menettelyllään viivyttää ja lopulta tehdä tyhjäksi »Herroja ja palvelijoita» koskevan lain käsittelyn edellisellä istuntokaudella. Hän näyttää esittäneen Lontoon ammattiyhdistysten johtaville miehille Druryn ehdotuksen, ja nämä taipuivat asettamaan komitean, jonka tuli tutkia asiaa sekä kutsua maan kaikista osista ammattiyhdistysten edustajain kokous. Pääsiäisenä vuonna 1845 kokoutui Lontooseen 110 edustajaa, jotka eivät ainoastaan edustaneet Lontoon ammattiyhdistyksiä vaan myöskin Lancashiren vuori- ja kudontateollisuustyöntekiöitä, sukka- ja villatyöntekiöitä Yorkshirestä ja keskimäisistä kreivikunnista sekä Manchesterin, Sheffieldin, Norwichin, Hullin, Bristolin, Rochdalen ja Yarmouthin »Yhdistyneistä ammateista».
Se kertomus, jonka lontoolainen ammattiyhdistysten edustajain komitea esitti kokoukselle, on itse asiassa sen varovaisen, vaikka jotenkin rajoitetun valtiotaidon ilmaus, joka on luonteenomaista Trade Unionien johtajille seuraavan kolmen vuosikymmenen kuluessa.[12]
Samalla kun komitean mielestä olisi muodostettava kansallinen järjestö »suojelemaan työn oikeutta ja vastustamaan sitä tyranniutta, jonka tarkoituksena oli lain pakolla polkea ammattiyhdistysliike maahan, tai panna käytäntöön sellaisia määräyksiä, kuin »Herra ja palvelija» -laki viime istuntokaudelta sisälsi, samalla tunsi komitea kuitenkin syvästi, kuinka tärkeää oli, että työnantajat ja työntekijät täysin ymmärtäisivät toisiaan, ja mitä hyviä seurauksia tästä voisi johtua. Komitea huomasi, että kummankin edut olivat yhteiset, ja että jos toinen puolue koetti vahingoittaa toista, koitui vahinko sille puolueelle, joka tahtoi vääryyttä harjoittaa. Sentähden komitea arveli, että sen tärkeimpänä tehtävänä oli edistää sovinnollisuutta työnantajain kanssa ja poistaa ammattiyhdistyksiä vastustavat ennakkoluulot siten, että aina osotetaan työntekijäin liittyvän yhteen sentähden, että he ovat työnsä myyjiä ja tuntevat itsensä tasa-arvoisiksi niiden kanssa, jotka työtä ostavat. Tätä he eivät tee hyökätäkseen toisten kimppuun, vaan suojellakseen itseään toisten hyökkäyksiltä. Huolimatta siitä, että komitea innokkaasti haluaa saada tämän toivotun ja tärkeän järjestyksen käytäntöön mahdollisimman laajana, tajuaa se kuitenkin, että lakia ja sääntöjä laadittaessa on noudatettava mitä suurinta varovaisuutta, jotta vältettäisiin tarkasti ne vaarat, joihin vuoden 1833 »Yhdistyneet Unionit» haaksirikkoutuivat, joutuen sitten lopuksi perikatoon. Komitean mielestä on välttämätöntä kiinnittää niissä ammateissa, jotka ovat verraten huonosti järjestyneet ja joiden työntekijät sentähden työskentelevät erilaisten palkkatariffien mukaan, huomiota siihen, kuinka tärkeää on, että ne, jotka nauttivat korkeimpia palkkoja, tekevät voitavansa saadakseen työtovereillensakin oikeudenmukaisen korvauksen näiden työstä, ja että eri ammattiyhdistysten olisi kaikin keinoin koetettava saada ulkopuolella olevia veljiä liittymään niihin, jotta ne paremmin kykenisivät ajamaan yhteistä asiaa, jos hyökkäyksiä sattuu, kuten välttämättömästi on tapahtuva, jos kaikki ammatit liittyvät hyvin järjestetyiksi yhdistyksiksi etujansa valvomaan. — — — Ja lopuksi tahtoo komitea, joka on levollisesti miettinyt ja harkinnut tätä kysymystä, suositella tälle kokoukselle mitä lämpimimmin, että ei otettaisi käsiteltäväksi taikka kiinnitettäisi huomiota mihinkään muuhun valtiollista luonnetta olevaan ehdotukseen kuin yllämainittuun, jotta yllä esitetyt tärkeät kysymykset joutuisivat maltillisen keskustelun alaisiksi. Komitea oli vakuutettu siitä, että ainoa tie, jota seuraten nämä toivottavat asiat voidaan saada tyydyttävään loppuun sillä tavalla, että kaikki asianosaiset suostuvat, on se että kysymys kerrallaan käsitellään ja ratkaistaan, jota paitsi ammatilliset ja politiset kysymykset ovat pidettävät erillään, mikäli olosuhteet sallivat.[13]
Tämän kokouksen keskustelut osottavat, että se aseman muutos, johon Trade Unionien johtajat ryhtyivät, kuvastui syvissä riveissäkin. Owenilaisuuden jatkuvaa vaikutusta voidan huomata siinä, että osuuskunnallisen tuotannon aate uudistuu sangen usein, kun on kysymyksessä järjestää yhteisiä maanviljelyssiirtoloita tai ehdottaa työpäivän lyhennystä. Mutta vuosien 1830–34 taistelupolitikasta ja kunnianhimoisista tarkoitusperistä ei ole huomattavissa jälkeäkään. Lakkoja halveksittiin suuresti ja yleisen työnseisahduksen aate hyljättiin täydellisesti. Osuustoiminnallista tuotantoa tarkoittavat ehdotukset olivat tykkänään toista laatua, kuin Owenin suuret ehdotukset. Vuoden 1845 kansalliskokouksessa olleet ammattiyhdistysmiehet eivät näyttäneet voivan aavistaakkaan tuotannon välineiden siirtymistä kapitalisteilta ammattiyhdistyksille. Osuustoiminnallista valmistusta pidettiin vain ammattiyhdistysliikkeen apulähteenä siinä merkityksessä, että ammattiyhdistyksen yhteistuotannon tuli olla halpana korvauksena tuottamattomista lakkoavuista. Samalla kun kokous täten muodollisesti hylkäsi vuoden 1834 menettelytavat ja vaatimukset, selitti se suosivansa uutta ammatillisen toiminnan muotoa — sovittelun ja sovintotuomioiden pohtikaa. Tämän järjestelmän näemme alkavan siitä, että vaadittiin »paikallisia kauppakamareja» — lausetapa, joka on silminnähtävästi lainattu silkkikankureilta. Tästä johtuu tuo kapitalin ja työn edustajain keskinäinen neuvottelu, joka on brittiläisen ammattiyhdistysliikkeen luonteenomaisena piirteenä viime vuosisadan loppupuolella.
Mutta vieläkin estivät vuoden 1834 hairahdusten varjot muodostamasta yleisiä Trade Unioneja (joihin kuuluisi useampia ammateita). Vaikka ensimäisissä kokouksissa olivatkin melkein kaikki ammatit olleet edustettuna, päättivät suurimmat järjestöt kuitenkin asiaa mietittyään pysyä erillään liitosta. Niinpä huomaamme esimerkiksi, että kivimuurarien osasto Manchesterissa heti lausui paheksuvansa sitä, että sen edustaja oli myöntynyt tähän, ja ilmoitti nimenomaisena mielipiteenään, »aikaisemman kokemuksen osottaneen, että yleiset ammattiyhdistykset ovat olleet meille jo tähänkin saakka kyllin vastuksellisia». Tätä mielipidettä kannatti yhdistyksen keskuskomitea, joka laski asian äänestyksen alaiseksi jäsenten kesken ja huomautti samalla, että »Englannissa on useita ammattiyhdistyksiä, jotka ovat aivan yhtä hyvin järjestyneitä kuin mekin, vaikka niiden järjestysmuoto voi olla hiukan erilainen, kuin meidän. Mutta meidän tietääksemme ei ole ainoatakaan järjestöä, joka tahtoisi liittyä tähän koko kansaa käsittävään liikkeeseen. — — Ammateille, jotka ovat osastoittain järjestyneet ja joilla ei ole keskuudessaan minkäänlaista koko maata käsittävää järjestöä, voi kyllä tuollaisiin liittoihin yhtyminen olla eduksi — eiväthän he kaupassa häviä; mutta tarkkaan sietää harkita kysymystä, eikö jokaisen ammatin keskuuteen syntynyt yleinen liitto olisi paljoa tehokkaampi, kuin nuo nykyiset sekalaiset ammattiyhdistykset».[14] Samoin näyttävät ajatelleen hiilenkaivajat, joiden kansallisliitto vielä oli säilynyt. Äsken perustetun »Kansallisen kirjaltajaliiton» edustajain kokous päätti suurella enemmistöllä olla yhtymättä liittoon. Lancashiren puuvillankehrääjät lähettivät edustajan toistaiseksi siirrettyyn kokoukseen, lupasivatpa vielä asettaa kiertäviä puhujiakin selittämään uuden järjestön etuja, mutta he eivät ole itse asiassa koskaan päättäneet liittyä liittoon.[15]
Kokous, joka oli lykätty heinäkuun 28 päivään 1845, edusti siis pääasiallisesti vähäpätöisiä tai huonosti järjestettyjä ammatteja. Keskusteluun, joka kesti kuusi päivää, otti osaa noin viisikymmentä edustajaa. Lopuksi päätettiin, että ammatillinen liike on erotettava osuuskunnallisesta, ja että on muodostettava kaksi erityistä liittoa, joiden kumminkin tulee molemmin puolin tukea toisiaan. »Yhteenliittyneitten ammattien liitto työn suojelemiseksi» ottaa tehtäväkseen sovitella työnantajain ja työntekijäin keskinäisiä riitoja ia valvoa työn yhteisiä etuja alahuoneessa. Työn käyttämistä tarkoittava »Yhtyneitten kansallisten ammattien liitto» tahtoi sitävastoin kerätä pääomaa, hankkiakseen työtä niille työläisille, jotka olivat toveriensa hyväksymässä lakossa.
Kesäkuussa vuonna 1846 pidetyssä toisessa kokouksessa Manchesterissa, johon otti osaa 126 edustajaa, edustaen, kuten kerrotaan, 40,000 jäsentä, päätettiin korottaa ammattiyhdistysten jäsenmaksu kahteen penceen punnalta viikkotuloista; ja sitäpaitsi päätettiin, että lakkoapua maksetaan yhdeksästä neljääntoista shillingiin viikossa, viimeksimainittu summa niille, jotka ovat työssä liiton verstaissa. Tähän saakka ei oltu kannatettu ainoatakaan lakkoa, koska oltiin sitä mieltä, että oli vältettävä tuota ennenaikaista toimintaa, joka sai »Suuren kansallisen yhdistyneen liiton» haaksirikkoon. Liitto, johon tähän saakka oli kuulunut villa- ja sukkatyöntekijöitä samoin kuin rautatyöntekijöitä keskimäisistä kreivikunnista, alkoi laajeta muillekin eri tahoille. Puuseppien ja salvumiesten Friendly Societyn toimeenpaneva komitea — siis järjestö, joka oli suorittanut niin tärkeän osan vuoden 1830 liikkeessä — lähetti jäsenilleen yhtymistä puolustavan julistuksen, ja sen pääsihteristä tuli vaikuttava jäsen »Kansallisen liiton» toimeenpanevaan komiteaan. »Kansallisen suutarintyöntekijäinliiton» Manchesterilainen osasto vaati välttämättömästi kaikkia saappaiden- ja kengäntekijöitä yhtymään liittoon. Staffordshiren savenvalajat, Skotlannin kaivostyöläiset, äsken muodostettu »Räätälien kansallisliitto» samoin kuin pääkaupungin höyrykattilantekijät sekä muurarien yhdistykset yhtyivät liittoon. Itse asiassa pidettiin hittoa mahtina maassa, yksinpä »Times»-lehtikin hyökkäsi kiivaasti sen kimppuun.[16]
Mutta perustajansa viisaista tarkoituksista huolimatta alkoi tämäkin ennen pitkää sairastaa yhdistyneitten ammattien yleistä tautia. Vuonna 1845 sattunut ahdinko-aika teollisuuden alalla polki seuraavina kahtena vuotena palkat, josta aiheutui lakkoja sekä työnsulkuja lähes kaikilla teollisuusaloilla. »Kansallisen liiton» paikalliskomiteat, joihin usein kuului keskenään riiteleväin ammattien edustajoita, lupasivat jäsenilleen apua kansallisista rahastoista ja loukkautuivat syvästi, kun Lontoossa oleva toimeenpaneva komitea kumosi heidän päätöksensä. Jokainen liittoon kuuluva ammatin haara oli luulevinaan, että sen etuja ei ymmärretty, taikka että sen valitukset jätettiin huomioonottamatta. Manchesterissa sattunut suuri rakennustyöväen lakko vuonna 1846 alkoi ilman hyväksymistä ja päättyi tappioon sentähden, kuten »Kansallisliiton» paikalliskomitea julisti, että keskuskomitea ei suorittanut lupaamaansa rahallista avustusta. Holytownin hiili- ja rautakaivostyöläiset Lanarkshiressä alkoivat työnantajainsa kanssa taistelun, joka sai osakseen koko ammattiyhdistysmaailman kannatuksen, mutta päättyi siitä huolimatta tappioon. Eräästä yhtä vaikeasta karttunipainajain taistelusta Crayfortissa Kentissä oli paremmat seuraukset. Skotlannin kaivostyöntekijät valittivat yleensä, että he saavat aivan riittämättömän kannatuksen liitolta, ja Lancashiren kaivostyöläiset käyttivät tätä tekosyynä kieltäytyäkseen yhtymästä liittoon.
Vaikka Duncomben liitto ei ollut yllyttänyt lakkoihin, ja vaikka se oli pääasiallisesti vaikuttanut välittäjänä, olivat työnantajat kautta maan sille kuitenkin vihoissaan. »Dokument», jolla oli ollut niin tärkeä tehtävä vuosina 1833–34, ilmestyi jälleen hiukan muutettuna. Työnantajat osottivat, että he voivat sietää vaikka eivät hyväksyä paikallisia ammattiyhdistyksiä, mutta että he tuomitsivat kansalliset liitot ja muut sen tapaiset yritykset yhtä jyrkästi, kuin yleiset eri ammatteja käsittävät yhdistykset. He teeskentelivät ryhtyneensä yhtäkkiä pitämään erinomaista huolta työntekijäinsä luonteen riippumattomuudesta ja väittivät sentähden, että jokainen keskuskomitea, edustakoonpa työläisiä missä määrässä tahaan, esti työntekijöitä toimimasta itsenäisesti ja sai heidät noudattamaan sellaisten käskyjä, jotka eivät olleet vastuunalaisia niistä. Näihin seikkoihin nähden eivät »Kansallisjärjestön» yritykset saada aikaan rauhallisia sopimuksia menestyneet. Lontoossa oleva toimeenpaneva valiokunta, joka ei voinut läheskään täyttää niitä avun anomuksia, joita joka päivä virtasi kaikista osista maata, kirjoitteli ankaralta varotuksia hyväksymättömiä lakkoja vastaan, mutta sen täytyi kaikissa tapauksissa alituisesti myöntää tai kieltää avustus, huolimatta siitä, että se ei rahtuakaan tuntenut paikallisia oloja. Duncombe puultasi pääasiallisesti valmistaakseen ja anoakseen laissa määrättyä työpäivän lyhennystä, ja hän on tässä suhteessa avustanut sangen tehokkaasti Lancashiren puuvillankehrääjäin Short Time Commiltee'a (Työpäivän lyhennyskomiteaa), joka pani käytäntöön kymmentuntisen työpäivän vuonna 1847.
Toimeenpaneva keskuskomitea oli itse asiassa näinä vuosina pikemmin koko liikettä tarkoittava parlamentarinen komitea, kuin ammattiyhdistysten etuja valvova laitos. Tällaisena tapuliteollisuuden pitkällisten taistelujen aikana oli kerrassaan mahdotonta saada aikaan osuuskunnallisia työpajoja, joista oli niin paljon toivottu. Eräs suutariverstas avattiin ja se menestyi hyvin. Vuoden 1847 kokouksessa havaittiin, että 123 työläistä työskenteli osuuskunnallisesti sellaisissa ammateissa, missä työ oli suoritettava käsin ja pienissä erissä. Vuonna 1848 päätettiin yhdistää molemmat liitot ja hankkia 50,000 punnan laina, jotta liike saataisiin varmemmalle pohjalle. Mutta ennenkuin tämä ehdittiin toteuttaa, kohtasi liittoa kaksinkertainen isku, josta se ei koskaan tointunut. Duncombe huomasi vuonna 1848 olevansa pakotettu heikontuneen terveytensä tähden luopumaan suoranaisesta työstä liiton hyväksi. Ja seuraavan vuoden lopulla saattoi eräs Wolverhamptonin levyseppien alkama lakko »Kansallisliiton» tekemisiin lain kanssa, tyhjensi sen rahastot ja hävitti sen luoton.[17]
Liiton myöhempi historia on hämärä.[18] Sen laimea toiminta jatkui vielä muutamia vuosia, ja sen palkatut virkamiehet olivat muutamain pienten Trade Unionien neuvonantajina ja edustajina. Pääasiallinen toiminta kohdistui viime vuosina siihen, että agiterattiin ja kannatettiin sovittelulautakuntia koskevaa lakia. Ja sen jatkuva toiminta raivasi kieltämättä tietä myöhemmin syntyneille »Joint Boardeille» (yhteisiä työnantajain ja työntekijäin komiteoja). Mutta vuonna 1851 lakkasi sen kaikki vaikutus Trade Union liikkeessä.
»Yhdistettyjen ammattien kansallinen liitto» oli väliasteena, vuosien 1830–1834 kumouksellisen vapaaehtoisuuden ja vuosien 1863–1875 parlamentarisen toiminnan välillä. Sitä täytyi itse asiassa pitää joko myöhästyneenä yleisten Trade Unionien parempana muotona taikka ennenaikaisena ja vaillinaisena ammattiyhdistysmaailman parlamentarisena komiteana. Ja vaikka eivät suuret kansalliset liitot ottaneetkaan osaa sen toimintaan, oli sen sovinnollinen ja maltillinen politika kaikissa tapauksissa sen uuden hengen ilmaus, joka nyt oli yleensä vallalla ammattiyhdistyspiireissä. Me näemme, kuinka paraspalkkaisissa ammateissa herää harras halu ymmärtää niitä tosiasioita, jotka ovat heidän teollisuus- ja valtiollisen asemansa perustuksena. Tämä uusi välittömän tietämisen halu johtunee jossakin määrässä siitä lisääntyneestä vaikutuksesta, jonka kirjaltajat ja kirjapainajat alkoivat saavuttaa Trade Union liikkeessä. Ken tutkii suurimpain kirjaltajayhdistysten kertomuksia vuosisadan alkupuolelta, häntä hämmästyttää ei ainoastaan niiden maltillinen puhetapa, vaan myöskin niiden huolellinen parlamentarinen muoto — voisipa melkein sanoa: näiden kirjoitusten arvokkuus. Sen sijaan, että kirjaltajat olisivat käyttäneet suurisanaisia solvauksia työnantajia vastaan »tuottamattomana luokkana» taikka jättäneet tykkänään huomioonottamatta riidanalaisten kysymysten yksityiskohdat, huomaamme heidän käsittelevän vain yksityiskohtaisia valituksia ja lykkäävän jokaisen tärkeämmän kysymyksen »erikoiskomitean» tutkittavaksi ja selitettäväksi.
Vuonna 1786 perustettu London Consolidated Society of Bookbinders (Lontoon yhteinen kirjansitojain yhdistys) käytti vuonna 1848 osan rahastostaan perustaakseen jäsenilleen kirjaston. Ja vuonna 1851 avattiin lukusali, jossa oli käytettävänä sekä päivä- että viikkolehtiä. Neljä vuotta myöhemmin järjesti Lontoon kirjaltajayhdistys samanlaisen kirjaston. Vuonna 1842 perusti »Höyrykonetyöntekijäin ja koneenrakentajain Friendly Society» Manchesteriin yhteisen jatkokoulun. Vieläpä kivimuuritkin, jotka siihen aikaan olivat jotakuinkin raakoja ja levottomia, joutuivat tämän uuden kasvatuskiihkon pyörteeseen Yhteenliittyneitten Skotlantilaisten muurarien Glas gowilainen haaraosasto kertoo vuonna 1845 ylvästellen, että sen jäsenet »olivat perustaneet koulun yhteistä opetusta varten... koettaneet siis luoda siveellistä, sielutieteellistä ja henkistä sivistystä», ja että tämä osasto oli alistanut tutkittavaksi kysymyksen: »onko koneitten nykyinen kehitys työväenluokalle eduksi vai vahingoksi?».[19]
Mutta tämän sivistyshalun tehokkain tulos oli, että Unionit alkoivat julkaista erityisiä ammatillisia lehtiä. Savenvalajain yhteensulautuneiden haaraosastojen toimesta alkoi vuonna 1843 ilmestyä viikkolehti »Potters Examiner», joka valvoi sekä ammattiyhdistyksen että teollisuuden teknillisiä etuja.[20] Vuosina 1841 ja 1847 alkoi »Höyrykonetyöntekijäin ja koneenrakentajain Friendly Society» julkaista lehteä nimeltä »The Mechanic's Magazine» (Konetyöntekijäin aikakauslehti). Marraskuussa vuonna 1850 sai Dunning kirjansitojain »London Consolidated Society'n» julkaisemaan »Bookbinders Trade Cirkular» (Kirjansitojain ammattilehti) lehteä, jonka palstoilla hän esitti sellaisen Trade Unionismin teorian, että tuskin itse Mc Culloch olisi sitä väistänyt,[21] ja hän sai tämän yhdistyksensä yksinkertaisen äänenkannattajan säännöllisesti ilmestyväksi kuukausijulkaisuksi, joka sisälti hyödyllisiä tietoja kaikesta, mikä koski kirjoja tai niiden valmistamista. Mutta paras näistä ammattiyhdistysten lehdistä ja ainoa, joka on elänyt nykyaikaan saakka, on »The Flint Glaz Maker's Magazine, (Piilasityöntekijäin aikakauslehti) eräs »Piilasin valmistajain Friendly Societyn» vuonna 1850 Birminghamissa perustama yhdeksänkymmentäkuusi kahdeksataitteista sivua sisältävä kuukausilehti,[22] joka tahtoi valvoa »kaikkien työntekijäin, niin hyvin vanhain kuin nuortenkin, kasvatusta ammatissa». — — — »Jos ette tahdo jäädä seisomaan siihen, missä nyt olette, ja jos ette tahdo sortoa», terotti lehti lukijainsa mieleen, »niin neuvomme teitä hankkimaan itsellenne tietoja, sillä jos tietoja hankitte, hankitte samalla itsellenne valtaa. — — — Ottakaa varteen tämä meidän tärkeä neuvomme ja kehittäkää itseänne. Hankkikaa itsellenne viinan asemasta tietoa — se on makeampaa ja se tuottaa teille pysyvämmän nautinnon.[23]
Samalla kuin teollisuusoloja alettiin yhä enemmän käsittää, laimeni tuo häikäilemätön hyökkäyspolitika, joka oli ollut Owenin ajaman, hetken innostuksesta hulmuavaan liekkiin leimahtavan politikan tunnusmerkkinä. Tässäkin näemme kirjaltajain astuvan eturivissä. Jo vuonna 1835, kun Lontoon kirjaltajat loivat uudelleen järjestönsä, hairahtui komitea tehtävissään ja alkoi ahdistaa yleisiä unioneja. »Onnetonta on, että kaikkien tähän saakka syntyneiden Trade Unionien», niin kertoo yhdistys jäsenilleen, »on täytynyt turvautua pakollisiin valoihin ja henkiseen väkivaltaan. — — — Kaikkien Trade Unionien erehdyksenä ja turmion tuottajana on tähän saakka ollut se seikka, että he ovat jäljitelleet niitä paheita, joita he ovat luulleet tuomitsevansa. Niin kauan kuin niiden jäsenet olivat eripuraisia ja voimattomia, leimasivat he käyttäjänsä ahnaiksi kiusanhengiksi (task-masters), mutta niin pian kuin he tulivat yksimielisiksi ja voimakkaiksi, tuli heistä vuorostaan tyranneja, jotka koettivat mielettömästi pakottaa itselleen suurempia etuja, kuin heidän toimintansa vaati, tai kuin heidän käyttäjänsä voivat heille myöntää. Sentähden oli heidän tappionsa välttämätön. — — — Tarjotkoot lontoolaiset latojat Englannin työväestölle toivehikkaamman ja paremman esimerkin, heitettäköön pois kaikki kavaluus sekä raaka voima ja käytettäköön sen sijaan vastustajiemme kanssa taistellessa ainoastaan totuuden ja järjen voitollisia aseita».[24] Vuosien 1837–1842 tappioista johtui, että tämä henki siirtyi muihinkin ammatteihin, iästä alkaen ovat suurimpain ammattiyhdistysten kiertokirjeet tulvillaan nimenomaisia varotuksia hyökkäävää toimintaa vastaan. »Lakot ovat oivallisia todistajia», sanovat rautavalimoiden kaavailijain edustajat eräässä kokouksessaan, »väliin ne voivat synnyttää uusia lakkojakin. — — — Sangen useinhan on riitoja vältetty siten, että työnantajille on aikoinaan sanottu muutama sana! Eikä suinkaan ole teille häpeäksi, että selitätte työnantajillenne valitustenne luonteen ja laajuuden.[25] Kivimuurarien keskuskomitea varottaa kreivikuntansa jäseniä yhä uudelleen »vaarallisesta lakkojen käyttämisestä — — — varokaa itseänne ja pysykää niistä loitolla», vannottaa se jäseniään, »aivan samoin kuin te varoisitte villiä eläintä, josta tiedätte, että se on repivä teidät kappaleiksi. — — — Muistakaa, mitkä seuraukset sellaisesta ajattelemattomuudesta koituivat meille vuonna 1842. — — — Me vannotamme teitä, veljet, että vältätte, mikäli mahdollista, sellaisia hyödyttömiä lakkoja, jos toimeentulonne on teille kallis. Käyttäkäämme vielä vuosi vakavaan ja keskeytymättömään järjestymistyöhön, ja jos se ei riitä, niin käyttäkäämme siihen vielä toinen vuosi. Sillä se seikka, että tyrannit ja kiusanhenget tietävät, kuinka järjestymättömiä työntekijät yleensä ovat, kiihottaa heitä sortamaan työntekijöitä.[26]
Muutamia vuosia myöhemmin vaati Liverpoolin osasto kaikkia jäseniä kannattamaan ehdotusta, että »meidän yhdistyksemme ei enää tunnusta lakkoja keinoiksi, joita voidaan käyttää tilamme parantamiseen, eikä myöskään välikappaleiksi, joihin voidaan turvautua silloin, kun on torjuttava hyökkäyksiä»,[27] ja esittää osasto tämän korvaukseksi siirtolaisrahaston perustamista. Portsmouthin osasto menee vielä loitommalle vaatiessaan, ettei ainoastaan lakkoja ole lakkautettava, vaan että myös sana »lakko» on poistettava käytännöstä! Piilasityöntekijäin ammattilehti oli täynnä tällaisia tuomioita vuosien 1850–1855 välillä. »Meidän mielestämme», kirjoittaa tämän »Flint Glass Makers Magazine» lehden toimittaja, »ovat lakot olleet Trade Unionien häviön syynä».[28] Vuonna 1854 päättivät piilasityöntekijät yleisellä äänestyksellä lakkauttaa keskuskomitean ehdotuksesta »lakkorahojen» myöntämisen. Lakkojen korvaukseksi ehdotettiin usein, että huonoja työnantajoita olisi koetettava pakottaa siten, että työntekijä toisensa jälkeen lähtisi rauhallisesti hänen luotaan sitä mukaa kuin heille voitaisiin hankkia paikkoja muualta. »Jos mies toisensa perästä jättää paikkansa eikä kukaan mene poistuneiden sijaan, niin silloin nolautuu sortajan ylpeä ja kopea mieli, ja hän tuntee sen voiman, jota hän ei voi nähdä».[29]
Lakko-aseen käyttämistä vastustavan politikan eräs johdonmukainen seuraus oli, että paikallisilta osastoilta riistettiin näiden vuosien kuluessa oikeus julistaa sota työnantajia vastaan. Kummassakin suuressa liitossa, joiden asiakirjat ovat säilyneet täydellisinä — rautavalimoiden-kaavailijain ja kivimuurarien — näemme toimeenpanevan valiokunnan valvontaa asteettain laajennettavan. Rautavalimoiden kaavailijain edustajainkokous vuonna 1846 luovutti kaiken vallan liiton ylitse toimeenpanevan valiokunnan käsiin. »Se järjestelmä», sanotaan heidän kertomuksessaan, »joka sallii meidän jäsentemme kokouksissaan hyväksyä palkka- y. m. taistelut, on ehdottomasti huono. Nämä kokoukset ovat tavallisesti jonkunlaisen kiihkon vallassa, tai voi joku taistelupaikalta saapunut kaunistettu kirje johtaa ne harhaan. Meidän jäsenemme eivät tunne tällaisissa tilaisuuksissa sitä edesvastuullisuutta, jota heidän tulisi tuntea. He ovat harhaanjohdettavissa. Kaunis puhe, ennakolta valmistetut mielipiteet, väärä esitys tai todennäköiseen muotoon laadittu kirje — kaikki nämä vaikuttimet yhdessä tai joku niistä erikseen voivat saattaa jonkun verstaan tai kokonaisen osastonkin taisteluun, johon ei ole oikeudenmukaista syytä ja jolla ei mahdollisesti ole minkäänlaista menestyksen toivoa... Tuntien syvästi tämän käsityskannan oikeudenmukaisuuden, olemme täst'edes jättäneet taistelujen hyväksymisvallan yksinomaan toimeenpanevan valiokunnan käsiin».[30] Kivimuurarien keskuskomitea kielti vuodesta 1843 alkaen jyrkästi osastoja julistamasta lakonalaisiksi verstaita, vaikkapa he eivät aikoisikaan vaatia lakkoapua liiton kassasta. Ja vaikka tässä liitossa, päinvastoin kuin raudanvalajain, ei jätettykään toimeenpanevan valiokunnan ratkaistavaksi, saadaanko ryhtyä lakkoon vai eikö, niin oli jokaisen osaston sen sijaan alistettava pyyntönsä »Fortnightly (neljäntoista päivän) circularin» kautta kaikkien koko kuningaskunnassa olevain jäsenen äänestettäväksi — menettelytapa, joka tuotti viivytystä ja antoi keskuskomitealle tilaisuuden käyttää vaikutusvaltaansa rauhan hyväksi.
Se tosiasia, että useimmat toimeenpanevat valiokunnat asettuivat vuodesta 1845 alkaen vastustamaan lakkoja, ei suinkaan merkinnyt tarmokkaan ammattiyhdistyspolitikan hylkäämistä. Valistuneimpain työntekijäin muodostamain ammattiyhdistysten johtajat olivat hyväksyneet sen talousopillisen selviön, että palkkojen suuruus riippui ehdottomasti kysynnän ja tarjonnan välisestä suhteesta kullakin erityisellä ammattialalla. Tästä näytti olevan selvänä seurauksena, että ainoa keino, jota he voivat käyttää säilyttääkseen tai parantaakseen olosuhteitaan, oli tarjonnan supistaminen. »Kaikki kokeneet ihmiset ovat yksimielisiä siitä», selittää vuonna 1847 pidetty rautavalimoiden kaavailijain edustajakokous, »että palkat voidaan parhaite korottaa työn kysynnän kautta». Senpätähden näemmekin, että käsi kädessä lakkojen hylkäämisen kanssa käy oppilaitten vähentämistä, ylityön poistamista ja siirtolaisuusrahaston perustamista tarkoittavat pyrinnöt. Piilasityöntekijät julistavat, että työntarjonnan vähentäminen on eräs niitä perusoppeja, jotka päätettiin vuonna 1849 Manchesterissa pidetyssä ensimäisessä kongressissamme». »Se on yksinkertaisesti kysyntää ja tarjontaa koskeva kysymys, ja me kaikki tiedämme, että jos tuotamme jotakin tavaraa enemmän kuin todellinen kysyntä tarvitsee, niin on luonnollinen seuraus, että tämä tavara, kutsuttakoonpa sitä sitte työksi tai joksikin muuksi hyödykkeeksi, tulee halvemmaksi».[31] Tällaiseen kysyntä- ja tarjonta-opin selitykseen yhtyivät latojat, kirjansitojat, rautavalimoiden kaavailijat, savenvalajat ja, kuten pian näemme, myöskin koneenrakentajat.[32] Seuraavina kymmenenä vuotena muodostaa siirtolaisrahasto pysyvän laitoksen useissa suuremmissa ammattiyhdistyksissä, ja siitä luovutaan vasta sitten, kun oli huomattu, että ne muutamat tuhannet punnat, jotka tähän tarkoitukseen voitiin käyttää, eivät tuottaneet nähtävää tulosta liiallisen työvoiman vähentämiseksi. Sitäpaitsi käyttivät näitä siirtolaisrahoja voimakkaat ja tarmokkaat jäsenet, kun taas pysyväisesti työttömät, jos heitä ensinkään saatiin houkutelluksi matkustamaan, palasivat poikkeuksetta ammattiyhdistystaloon, tehtyään lyhyen huvimatkan yhdistyksen kustannuksella.[33]
Tuon viattoman vaikka hyödyttömän maastamuuttamiskeinon ohella kehittyi toinen arveluttavampi suunnitelma: koetettiin sulkea ammatit uusilta tulokkailta. Piilasityöntekijät ovat samoin kuin muutkin lasiteollisuusalojen työläiset tulleet kautta aikojen kuuluisiksi siitä ankaruudesta, jolla he valvoivat oppilasten lukumäärän rajoitusta. Heidän ammattilehtensä toistaa alituisesti: »Katsokaa sääntöjä ja pitäkää pojat loitolla, sillä sen laiminlyöminen on pahan juuri, niiden poistaminen on menestyksemme salaisuus, se on se kompassi, jonka mukaan yhdistyksemme työskentelee, se on tulevain sukupolvien toivo».[34] Kirjapainoammatit toimivat samaan suuntaan. Lontoon latojainyhdistyksen erityiset komiteat harkitsivat lakkaamatta, miten parhaite voitaisiin vastustaa poikain työtä ja järjestää turnover'ein» (oppilaiden, jotka vaihtavat paikkaa ennenkuin ovat oppiaikansa suorittaneet) työ. Ja koneenrakennusammatit, jotka tähän aikaan liittyivät Trade Union liikkeeseen, perustivat koko politikansa sille edellytykselle, että säännöllisesti opin käynyt koneenrakentaja on yhtä oikeutettu kuin lääkäri tai asianajaja estämään »laitonta työntekijää» työskenteleinästä ammatissa.
Sellainen oli se »uusi henki», joka vallitsi ammattiyhdistysmaailmassa vuoden 1850 paikkeilla. Ajan oloon tapahtui kuitenkin huomattava kehitys ammattiyhdistysliikkeen rakenteessa sen kautta, että kansallisunionit, joiden jäsenluku oli kolmesta viiteen tuhanteen, kasvoivat alituisesti, apukassa-avustukset lisäytyivät samoin kuin viikkomaksutkin, jotka voivat nousta yli shillingin jäseneltä. Pienten klubien ja paikallisten yhdistysten johtajina oli pääasiallisesti ollut miehiä, jotka työskentelivät asianomaisessa ammatissa ja suorittivat sihterintehtävänsä iltaisin. Mutta kun syntyi sellaisia kansallisia järjestöjä, kuin kivimuurarien, rautavalimoiden kaavailijain ja höyrykoneentekijäin, pakotti jo toiminnan laajuuskin jonkun jäsenen käyttämään kaiken aikansa kirjeenvaihtoon ja tilitykseen. Mutta vaikka uusi luottamusmies olisi ollut kuinka ahkera ja parasta tarkoittava, huomasi hän kuitenkin ennen pitkää, että hän oli saanut suoritettavakseen tehtävän, johon hän ei sopinut kasvatuksensa eikä luonteensa puolesta. Näiden liittojen arkistot osottavat kokemattomain työntekijäin kiusallisia taisteluita niiden vaikeuksien kanssa, jotka johtuivat siitä, että haaraosastojen johto oli yhteydessä rahastojen keskitetyn hoidon kanssa. Apukassa-avustusten maksaminen, rahastojen säilyttäminen ja niistä siirtäminen, paikallisten menojen suorittaminen, »Komite-Trunks»[35] (komitea-juoma) niihin luettuna, kirjanpidon salaisuudet ja tilinpäätöksen vaikeus, kaikki nämä vaativat uuden luottamusmiesten esikunnan, joka valittiin erityisesti ja toimi yksinomaan tässä työssä. Näinä vuosina huomaamme ammattiyhdistysmaailman johdon siirtyvän tilapäisesti esiintyviltä intoilijoilta ja edesvastuuttomilta agitatoreilta vakinaisesti palkatuille luottamusmiehille, jotka valittiin ammattiyhdistysten jäsenten omista riveistä nimenomaan liikkeenhoitamiskyvyn perustuksella. Mutta näiden jokapäiväisten hoitotoimien ohella johtui paikallisyhdistysten laajenemisesta kansallisiksi järjestöiksi ja hölläin liittojen muuttumisesta yhdistyneiksi unioneiksi se vaikea tehtävä, että näille oli laadittava säännöt. Rautavalimoiden kaavailijain ja kivimuurarien asiakirjat osottavat, kuinka innokkaasti ja huolellisesti toinen edustajainkokous toisensa jälkeen koetti luoda säännöistä täydellistä kokonaisuutta, jonka nojalla voitaisiin toimia vakavasti ja tehokkaasti. Eräs ammattiyhdistys, nimittäin »Höyrykoneenrakentajain sekä kone- ja myllynrakentajain Friendly Society» ratkaisi tämän sisällistä järjestymistä koskevan kysymyksen erittäin taitavasti ja loi vihdoin »Koneenrakentajain yhdistyneen liiton» — Amalgamated Society of Engineers — josta tuli ammattiyhdistysliikkeen historiassa sangen tärkeä »uusi esikuva».
Ymmärtääksemme tämän merkillisen yhdistyksen synnyn, on meidän palattava takaisin muutamain järjestöjen historiaan, joihin tuskin olemme kiinnittäneet ensinkään huomiota puhuessamme liikkeestä kokonaisuudessaan. Ammattiyhdistysliikkeen alku koneenrakentajain ammateissa on hämärä. Me tiedämme, että kahdeksannentoista vuosisadan lopulla oli silloin vallitsevilla myllynrakentajain ja koneseppien luokilla vahvat, ammattikunnan tapaiset, vieläpä hirmuvaltaiset ammattiyhdistykset.[36] Myllynrakentajat, jotka alkujaan rakensivat kaikenlaisia voimalaitoksia sekä puusta että raudasta, hajautuivat vähitellen, höyrykoneen tultua käytäntöön, ammattiin kuuluvain erikoistyöntekijäin ryhmiin. Kun n. k. »koneenrakentajainekonomia» (s. o. myllynrakennusammatin hajautuminen eri työläisluokkiin) tuli käytäntöön, ja kun myllynrakentajain vanha kiinteä palkkataksa vaihdettiin »ansion mukaan maksettavaan palkkaan», joutui opinkäyneiden koneenrakentaja-ammatissa toimivain työntekijäin järjestö täydelliseen hajaannustilaan. Asema ei suinkaan parantunut siitä, että vuodesta 1822 alkaen perustettiin joukottain keskenään kilpailevia ammatillisia apukassoja (»Friendly Society»). Ainoastaan rautavalimoiden kaavailijat koettivat keskittää voimiaan saadakseen luoduksi kansallis-yhdistyksen. Myllynrakentajilla, sepillä, mallinvalmistajilla ja muilla konealalla toimivilla oppineilla työntekijöillä oli yhdistyksiä Lontoossa, Manchesterissa, Newcastlessa, Bradfordissa, Derbyssä ja muissa koneenrakennuksen keskuksissa. Tiedetään, että näistä olivat »The Steam Engine Makers» (Höyrykoneen rakentajat, perustettu 1824), »The Journeymen Steam Engine and Machine Makers and Millwrights» (Höyrykoneiden käyttäjät ja koneen rakentajat sekä myllyntekijät, perustettu 1826), »The Associated Fraternity of Iron Forgers» (Rautaseppien veljeys-yhdistys), jota tavallisesti kutsuttiin nimellä »Old Smiths» (»Vanhat sepät», perustettu 1830) sekä »The Boilermakers» (Pannuseppien,) perustettu 1832, yhdistykset yli maan ulottuvia järjestöjä, joilla oli osastoja kaikkialla ja jotka eivät kilpailleet ainoastaan keskenänsä, vaan myöskin sekä pääkaupungissa että muilla paikkakunnilla olevain myllynrakentajain, seppien, mallityöntekijäin ja koneenrakentajain yhdistysten kanssa. Tämä anarkistinen kilpailu esti kaiken tehokkaan ammatillisen toiminnan ja vietteli työnantajia tarjoamaan työt vähimmän vaativalle sekä ottamaan käytäntöön mitä huonoimmat kilpailu-kappalepalkat ja kontrahdit.
Senpätähden meitä ei kummastutakaan, kun huomaamme, että koneenrakentajain yhdistykset ottavat vain sangen laimeasti osaa vuosien 1830–1834 valtavaan kohoamiseen. Mutta se kaikkiykseyden hyökylaine, joka silloin vieri yli koko työläismaailman, näkyy vaikuttaneen huomattavasti tähänkin ammattiyhdistykseen, vaikka sen seuraukset tulivat näkyviin vasta myöhemmin. Tämä vaikutus ilmestyi parhaite Lontoon ja Lancashiren piireissä. Vuonna 1836 sai eräs useiden ammattiin kuuluvain yhdistysten asettama yhteinen komitea Lontoossa kahdeksan kuukautta kestäneen voitokkaan lakon avulla työajan lyhennetyksi kuuteenkymmeneen tuntiin viikossa ja lisämaksun myönnetyksi ylityöstä. Vuonna 1844 pakotti yhteinen komitea Lontoon työnantajat lyhentämään edelleen työaikaa. Tämän menestyksen kiihottamina alkoivat pääkaupungin yhdistykset ja osastot harkita, olisiko mahdollista perustaa koko maan käsittävä kansallisjärjestö. Tässä liikkeessä oli huomattavin henkilö William Newton,[37] eräs johtava jäsen »The Journeymen Steam Engine and Machine Makers and Millwrights Friendly Societyssä», (Höyrykoneidenkäyttäjäin ja koneenrakentajain sekä myllyntekijäin avustusyhdistyksessä), josta sittemmin tuli, kuten tuonnempana näemme, yhdistetyn liiton äiti.
William Newtonilla oli kaikki ne ominaisuudet, jotka olivat välttämättömiä hänen alallaan. Hän oli erinomaisen kaunopuhelias, terävä ja maltillinen esiintyessään, joten hän menestyi yhtä hyvin silloin, kun oli kyseessä joukkojen innostuttaminen suureen aatteeseen, kuin silloinkin, kun kilpailevain yhdistysten edustajat ja johtokuntain jäsenet piti saada vakuutetuiksi hänen suunnitelmansa yksityiskohtain välttämättömyydestä. Hänen vaikutustansa lisäsi hänen koeteltu innostuksensa ammattiyhdistysasiaan. Toimintansa tähden ammattiyhdistysasian hyväksi erotettiin hän vuonna 1848 erinomaisen hyvästä suuren laitoksen työnjohtajantoimesta ja seuraavina vuosina kärsi hänen ravintolaliikkeensä melkoisesti sentähden, että hän oli alituisesti poissa liikkeestään ammattiyhdistysten asioilla. Mutta vaikka hän oli ollut alusta alkaen ammattiyhdistyksensä toimivimpia jäseniä, ei hän meidän tietääksemme ollut koskaan sen palkattuja toimimiehiä. Hän oli siis vanhemmassa ammattiyhdistysliikkeessä tavattavan tilapäisen ja asian harrastuksesta toimivan johtajan sekä tuon vakinaisten luottamusmiesten uuden luokan keskivälillä, luottamusmiesten, jotka pitivät huolta ainoastaan luottamusmiestoimestaan ja saavuttivat siten kaikkiin yksityiskohtiin saakka ulottuvan kokemuksen ammattijärjestöjen toiminnasta.
Samaan aikaan kuin Newton koetti sulattaa yhteen Lontoon yhdistyksiä, työskentelivät Lancashiren koneenrakentajat samaan suuntaan. Eräs »Koneenrakennusammattien komitea» Boltonissa vaati innokkaasti jo vuonna 1839 tovereitaan perustamaan »keskitetyn unionin», ja seuraavana vuonna perustettiinkin »Suurbritannian ja Irlannin seppien Friendly Societyn» sihterin innokkaasta toimesta »United Trades Association» (Yhdistetty ammattiliitto), joka käsitti »viisi koneenrakentaja-ammattia, nimittäin mekanikot, sepät, rautavalimoiden kaavailijat sekä koneiden ja myllyjen rakentajat». Tätä järjestöä edusti ja sen tarkoituksia ajoi erittäin taitavasti sen äänenkannattaja »The Trades Journal» (Ammattikuntain lehti), joka perustettiin »yleensä vahvistamaan ja kasvattamaan Suurbritannian ja Irlannin ammattiyhdistyksiä».[38] Tämä yritys näyttäytyi kuitenkin ennenaikaiseksi, ja vasta vuonna 1844 pystyivät Boltonin työntekijät perustamaan pysyvän »Protection Societyn» (suojelusliiton), johon kuului seppien, myllynrakentajien, raudanvalajain, koneenrakentajain ja kattilatyöntekijäin yhdistysten edustajia. Sen menestyksen kiihottamana, jolla Boltonilaiset yhdistykset vastustivat erinäisiä työnantajain taholta tulevia hyökkäyksiä, asetettiin vuosien 1844 ja 1850 välillä koneenrakennusammatin työntekijäin yhteisiä komiteoja kaikkiin Lancashiren keskuspaikkoihin. Siten valmistui maaperä kaikkien tälle alalle kuuluvain työalojen systematiselle sulattamiselle kansallisliitoksi.
Johtajana tässä sulattamistyössä oli se yhdistys, johon Newton kuului. »Höyrykoneenkäyttäjäin ja koneen- sekä myllynrakentajain avustusyhdistyksellä» — »Journeymen Steam Engine and Machine Makers and Millwrights Friendly Society» — jonka hallinto oli Manchesterissa, oli siihen aikaan paljoa enemmän jäseniä ja varoja, kuin millään muulla ammattiyhdistyksellä. Se perustettiin vuonna 1826 nimellä »Mekaanikkojen avustusyhdistys» ja sulatti vuonna 1837 itseensä vahvan Yorkshireläisen yhdistyksen, joka oli perustettu vuonna 1822. Vuonna 1848 kuului siihen seitsemäntuhatta jäsentä, jotka olivat järjestyneet osastoiksi kautta koko kuningaskunnan ja joilla oli vararahastoon kerättynä 27,000 puntaa.
Tämän yhdistyksen hiljainen kasvaminen ja se pitkällinen kehitys, jonka alaisina sen säännöt ja järjestöt olivat olleet kuluneiden kahdenkymmenen vuoden ajalla tuon tuostakin pidetyissä edustajainkokouksissa, muodostavat jyrkän vastakohdan vuosina 1830–1834 perustettujen lyhytikäisten järjestöjen näytelmäntapaiselle syntymiselle. Mutta tämä sisällinen järjestyminen ja sen kanssa yhteydessä oleva huolellisesti valmistetun raha-asiain ja hallintojärjestelmän asteettain tapahtuva kehitys, joka yhteensulautuneitten koneenrakentajain säännöissä sittemmin tuli kuuluisaksi, näkyy vaatineen ensimäisten viidentoista vuoden ajalla jäsenten kaiken tarmon palvelukseensa. Tämän ajanjakson kuluessa ei yhdistys ottanut osaa mihinkään työväenluokan keskuudessa syntyneeseen liikkeeseen, emmekä liioin huomaa sen sekautuneen mihinkään tärkeämpään sen jäsenten suorittamaan taisteluun työnantajia vastaan.
Vihdoin vaati edustajainkokous vuonna 1843 yhdistystensä jäseniä vastustamaan järjestelmällistä ylityötä, ja vuonna 1844 otti yhdistys, kuten olemme nähneet, osaa työajan lyhentämistä tarkoittavaan liikkeeseen Lontoossa. Vuodesta 1845 näyttää yhdistys tunteneen itsensä kyllin voimakkaaksi ryhtyäksensä käyttämään ammatillista hyökkäyspolitikaa, ja samana vuonna pidetty edustajainkokous määräsi kantansa apulaistyöntekijäin käyttämisen suhteen koneiden ääressä, »piece master systemin» (välikäsi-urakkajärjestelmän) suhteen ja systematiseen ylityöhön nähden.[39] Näistä tehtiin jyrkät päätökset, ja Manchesterissa olevan toimeenpanevan komitean käskettiin ryhtyä toteuttamaan niitä mahdollisimman pian. Tämän johdosta näkyvät useat yhdistykset seuraavana vuonna koettaneen yhteisesti toteuttaa päätöstä.
Tämän menettelyn johdosta turvautuivat työnantajat Belfastissa, Rochdalessa ja Newton-le-Willows'issa lakiin, ja yhdistysten luottamusmiehiä sekä kolmattakymmentä niidne jäsentä syytettiin salaliitosta ja laittomasta yhteenliittymisestä.[40] Käräjäjuttu Newton-le- Willows'issa kahtakymmentäkuutta koneenrakentajaa vastaan, joista tuomittiin syyllisiksi yhdeksän, niiden joukossa suuren mekanikojen unionin ylisihteri Selsby, herätti mitä vilkkainta huomiota ammattiyhdistysmaailmassa ja edisti koneenrakennusammatin alalla keskenään kilpailevain yhdistysten liittymistä lähemmin toisiinsa.
Se menestyksellinen ammattiyhdistyspolitika, jota »Höyrykonetyöntekijäin ja koneenrakentajain ammattiyhdistys» noudatti, lisäsi huomattavassa määrässä sen vaikutusvaltaa, joka jo jäsenluvun ja runsaampain varojen tähden oli paljoa suurempi, kuin lukuisain muiden koneenrakennusalalle kuuluvain avustusyhdistysten. Eräs nuori skotlantilainen William Allan astui Selsbyn sijalle palkkaan autti van ylisihterin toimeen. William Newtonin läheisenä ystävänä ja innokkaana oppilaana osotti hän pian yhdistyksensä hoitamisessa kykyä ja tarmoa, joka teki hänet kykeneväksi näyttelemään myöhemmin sangen tärkeää osaa yleisen työväenliikkeen historiassa. Näiden kahden miehen väsymätön agitatorinen toiminta edisti mitä suurimmassa määrässä yhteensulautumisen asiaa. Lancashiressä rautateollisuuden alalla toimivain eri yhdistysten yhteisten komiteain vuotuiset juhla-ateriat ja toverilliset kokoukset tarjosivat tilaisuuden agitatoriseen toimintaan, kuten näemme sen aikuisista kertomuksista, ja nämä hajautuneet järjestäjät käyttivät epäilemättä sitä hyväkseen, saadakseen johtavat miehet suostumaan ehdotuksiinsa. Se luonnollinen mustasukkaisuus, jota tuo maaseudun ammattiyhdistysliikkeen suuri keskus tunsi pääkaupungin sekautumisen johdosta heidän asioihinsa, saatiin tukahdutetuksi, kun Allan ehdotti, että Lancashiren yhdistykset kutsuisivat maaliskuussa vuonna 1850 Warringtoniin kokouksen ainoastaan keskustelemaan ja neuvottelemaan.
Tässä kokouksessa, johon kolmen tai neljän suurimman ammattiyhdistyksen edustajat ottivat osaa, onnistui Newtonin ja Allanin saada yhteensulattamissuunnitelmansa pääpiirteet hyväksytyiksi. Seuraavain kuuden kuukauden kuluessa olivat nämä ehdotukset perusteellisen keskustelun alaisina jokaisessa yhteisessä komiteankokouksessa sekä haaraosastojen kokouksissa. Sillä välin olivat johtajat perustaneet Manchesterissa ilmestyvän viikkolehden, jonka nimenomaisena tehtävänä oli yhteensulattamisaatteen edistäminen. Tohtori John Watts, joka myöhemmin tuli kuuluisaksi eräänä ammattiyhdistyslaitoksen kykenevimpänä asianajajana, suostui kirjallisella sitoumuksella toimittamaan sitä. Tämä lehti, »The Trades Advocate and Herald of Progress (Ammattikuntain asianajaja ja edistyksen airut), jonka selitettiin olevan »rauta-ammattien perustama», selitteli yhdistymisen tuottamia etuja ja puolusti sen ohella vapaakaupan ja osuustoiminnallisen tuotannon oppeja.[41]
Kun Lancashire nyt oli saatu lepytetyksi ja varmaksi, voi Lontoo käydä kauemmas eteenpäin. Newtonin toimesta kutsui Lontoon yhdistetty komitea syyskuussa 1850 Birminghamiin toisen edustajainkokouksen, johon otti osaa seitsemän koneenrakentajayhdistyksen edustajaa. Tässä kokouksessa hyväksyttiin yhteensulattamissuunnitelma lopullisesti. Pääkaupungin »keskuskomitea» sai tehtäväkseen »väliaikaisena komiteana» laatia vanhan järjestön muuttamista uudeksi yhdyskunnaksi koskevat yksityiskohdat. Kuinka hienotunteisesti sekä taitavasti Allan ja Newton toteuttivat suunnitelmansa, näkyy erinomaisen selvästi siitä, miltä kannalta yhteensulattamista katsottiin niiden taholta, joita se koski. Pienet yhdistykset eivät ensinkään epäilleet, että olisi ollut kyseessä mitään muuta, kuin yhteenliittyminen sellaisilla ehdoilla, jotka olivat kaikille samat. Koko ammattiyhdistysmaailma, yksinpä »Koneenrakentajain yhteensulautunut liittokin», on ollut siinä luulossa, että tämä suuri järjestö oli jotakuinkin yhdenarvoisten yhdistysten yhteensulautumisen tulos. Mutta itse asiassa kävi siten, että Allanin ja Newtonin johtama yhdistys sulatti itseensä kilpailijansa.[42] Uusi yhdistys omaksui kokonaisuudessaan huolellisesti laaditut perussäännöt, avustuslaitokset, ammatillisen politikan, vieläpä luottamusmieskunnankin »Höyrykonetyöntekijäin ja koneen- sekä myllynrakentajain yhdistykseltä», jonka jäsenluku oli yli kolme neljäsosaa siitä jäsenmäärästä, mikä kuului yhteiseen hittoon sen alkaessa, ja joka huomasi jatkavansa entistä elämäänsä ihan pienimpiä yksityiskohtia myöten uuden järjestön sääntöjen ja määräysten vallitessa.
Birminghamin kongressin päätöksiä ei kuitenkaan hyväksytty napisematta. Useat osastot Lancashiressä ja muilla paikkakunnilla eivät hyväksyneet sitä asemaa, jonka Lontoon komitea saavutti, ja pysyttelivät erillään yhteensulattamispuuhasta. Manchesterin komiteassa huomattiin kateuden merkkejä sen johdosta, että hallinto sijoitettiin pääkaupunkiin. Mutta huomattavin vastustus oli se, että »Höyrykonetyöntekijäin yhdistys» ei tahtonut liittyä. Tämä yhdistys oli »Höyrykonetyöntekijäin ja koneenrakentajain yhdistyksen» jälkeen suurin sekä jäsenlukuunsa että rahastoihinsa nähden. Newtonin ja Allanin oli onnistunut taivuttaa koko toimeenpaneva valiokunta yhteensulautumisen puolelle. Mutta jäsenten enemmistö vastusti tätä, ja tämä yhdistys on tähän päivään saakka säilyttänyt eristetyn asemansa. Myöskin Newtonin omassa liitossa, jossa suuri enemmistö oli hyväksynyt yhteensulautumisen periaatteet, jäi melkoinen joukko maaseuduilla olevia haaraosastoja vihamieliselle kannalle yhteenliittymistä vastaan.
Tammikuun 6 päivänä 1851, jolloin väliaikainen komitea muodollisesti otti vastaan yhdistyneen liiton toimeenpanevan komitean tehtävät, maksoi tuskin 5,000 jäsentä niistä 10,500:sta, jotka olivat olleet edustettuina Birminghamin kongressissa, jäsenmaksunsa liiton rahastoihin.[43] Newtonin korkealentoisten suunnitelmain toteutuminen näytti alussa epäilyttävältä, mutta epävarmuutta kesti vain muutamia kuukausia. Vaikka Lontoo, jossa ainoastaan yksi pieni yhdistys pysyi erillään liitosta, auttoi häntä, niin liittyivät maaseutuosastot sangen hitaasti. Tarvittiin kolmen kuukauden agitationi, ennenkuin yhteensulautuneen liiton jäsenluku oli yhtä suuri, kuin emäyhdistyksen oli alkujaan ollut. Höyrykonetyöntekijäin ja seppien yhliittymistä, vaikka muutamat niihin kuuluvat haaraosastot rikkoivat päätöksen ja yhtyivät uuteen järjestöön. Mutta tuuli kääntyi toukokuun loppupuolella. »Yorneymen Steam Engine and Machine Makers and Millwrights Societyn» (Höyrykonetyöntekijäin ja koneen- sekä myllynrakentajain yhdistyksen) jäljelläolevat osastot pitivät edustajainkokouksen, jossa päätettiin lakata vastustamasta liittymistä, ja lokakuussa oli Newtonin ja Allanin johdettavana yhteensulautunut järjestö, johon kuului 11,000 jäsentä. Jäsenmaksua suoritti kukin 1 shillingin viikossa. Tämä oli suurin ja mahtavin Unioni, mitä koskaan oli ollut koneteollisuuden alalla. Se voitti sekä jäsenluvussa että vuotuisten tulojen määrässä kaikki muut sen ajan ammattiyhdistykset.[44]
Kun yhteensulattamistyö oli onnellisesti suoritettu, syntyi työnantajain kanssa taistelu, joka kiinnitti koko ammattiyhdistysmaailman huomion uuteen järjestöön. Ammatillinen hyökkäyspolitika, jonka Selsby ja Allan olivat alkaneet Lancashiressä sekä Newton Lontoossa, oli useat kerrat hyväksytty näiden yhdistysten edustajakokouksessa ja siitä tuli suuren järjestön pysyvä kulmakivi.[45] Tarmokkaat haaraosastot alkoivat noudattaa samaa menettelytapaa.
Vuonna 1851 esittivät Hibbertin ja Plattin suurten laitosten työntekijät Oldhamissa sarjan vaatimuksia, joissa he eivät ainoastaan tahtoneet ylityön lakkauttamista, vaan myöskin »oppimattomain» työmiesten ja muun »laittoman» väen poistamista koneiden äärestä. Näihin vaatimuksiin täytyi Hibbertin ja Plattin sekä muiden työnantajain suostua. Lontoon toimeenpanevan komitean pöytäkirjat osottavat aivan selvästi, että keskushaliinto ei ollut hyväksynyt vaatimusta, jonka tarkoituksena oli ajaa apulaiset pois koneiden äärestä.[46] Mutta kun William Newton, joka nyt oli toimeenpanevan komitean jäsen, toimi Oldhamin työntekijäin edustajana jättäessään heidän vaatimuksensa Hibbertille ja Plattille, otaksuivat työnantajat aivan luonnollisesti, että hänen toimintansa oli yhteensulautumisen suoranainen tulos, ja perustivat työntekijäin unionin vastapainoksi joulukuussa 1851 »The Central Association of Employers of Operative Engineers» (Koneenrakennustyöntekijäin käyttäjäin keskusyhdistyksen).
Sillä välin oli toimeenpaneva komitea Lontoossa neuvotellut kaikkien jäsentensä kanssa ehdotuksesta, joka tarkoitti järjestelmällisen ylityön sekä kappaletyön poistamista, ja saanut vastaukseksi melkein yksimielisen päätöksen, että asiaan on heti käytävä käsiksi. Työnantajille osotetussa julistuksessa ilmoitti toimeenpaneva komitea, että liitto aikoo lopettaa kappaletyön ja järjestelmällisen ylityön joulukuun 31 p:stä 1851. Työnantajat vastasivat »Times» lehdessä julkaisemassaan uhkamielisessä kirjoituksessa, että jos jossakin tehtaassa syntyy lakko, pannaan seitsemän päivän kuluttua toimeen yleinen työnsulku koko koneteollisuuden alalla. Työntekijät tarjoutuivat silloin alistamaan koko kysymyksen sovinto-oikeuden ratkaistavaksi, mutta työnantajat eivät ottaneet tätä ehdotusta ensinkään huomioon. Tammikuun 1 p:nä 1852 kieltäytyivät yhteensulautuneeseen koneenrakentajain liittoon kuuluvat työntekijät ylityöstä, ja saman kuun 10 p:nä sulkivat työnantajat uhkauksensa mukaisesti kaikki huomattavammat konetehtaat Lancashiressa ja Lontoossa.
Tästä johtuva kolmikuukautinen taistelu herätti suuressa yleisössä vilkkaampaa mielenkiintoa kuin mikään edellinen työriita. Kaikissa lehdissä kerrottiin sen yksityiskohtia ja keskusteltiin työnantajain menettelystä sekä unionin politikasta. Työntekijät saivat odottamattoman ystävän »kristillisten sosialistien» pienestä ryhmästä, jotka antautuivat innokkaasti taisteluun ja tekivät suuria palveluksia ei ainoastaan vapaaehtoisen avustuksen kautta,[47] vaan myöskin siten, että he selittivät työntekijäin asemaa sanomalehtikirjoituksissa, julkisissa esitelmissä ja muulla tavalla. Työnantajat pysyivät taipumattomina eivätkä ainoastaan vaatineet työntekijöiltä ehdotonta vaatimusten peruutusta, vaan tahtoivat myöskin pakottaa heitä kirjoittamaan tunnetun »dokumentin» alle, jossa allekirjoittajat vannoivat luopuvansa ammattiyhdistysten jäsenyydestä. Sanalla sanoen: kapitalistit asettuivat vanhalle itsevaltaisen määräämisoikeuden kannalle tehtaissaan ja nimenomaan kielsivät työntekijöiltä oikeuden harjoittaa minkäänlaista yhteistä toimintaa.
Vaikka liitto sai yleisöltä avustusta 4,000 puntaa ja muilta ammattiyhdistyksiltä 5,000 puntaa, alkoivat sen käytettävissä olevat rahastot kuitenkin pian loppua. Toimeenpaneva komitea oli ottanut omien 3,500 jäsenen lisäksi ylläpitääkseen 1,500 unioniin kuulumatonta oppinutta konetyöntekijää sekä vielä lisäksi 10,000 työläistä, jotka olivat taistelun tähden joutuneet työttömiksi. Helmikuun alussa avasivat työnantajat tehtaansa, maaliskuun keskivaiheilla oli taistelun tulos aivan selvä ja huhtikuussa alkoivat työntekijät taas työskennellä työnantajain asettamilla ehdoilla. Melkein kaikki työnantajat pysyivät vaatimuksessaan, että heidän työntekijäinsä tuli todella allekirjoittaa »dokumentti», ja useimmat työläiset alistuivat siihen äärettömän kurjuuden pakosta, mutta vastahakoisesti ja täyttämättä lupaustaan erota unionista. Kristillis-sosialistinen tuomari Hughes, joka kirjoittaa tästä vuonna 1860, selittää tämän työntekijäin lupauksenrikkomisen »anteeksiantamattomaksi», mutta hyvällä syyllä voidaan myöskin puolustaa sitä katsantokantaa, jota »Koneenrakentajain liittyneiden yhdistysten» toimeenpaneva komitea edusti selittäessään, että sen mielestä on sillä itsellään samoin kuin »jokaisella työntekijällä, joka pakosta laskee kätensä inhottavalle 'dokumentille', jota meille tyrkytetään, yhtä vähän valintavapautta, kuin jos pistolin suu olisi asetettu hänen päätänsä kohti ja hänen olisi tullut valita kuolema taikka alentuminen».[48]
Lupauksella, joka puserretaan tällaisen »hätätilan» vallitessa, on ainoastaan sangen vähän laillista ja vielä vähemmän moralista velvoittavaisuutta. Ja kuinka paljon häpeää tällainen menettely tuottaneekin, lankeaa siitä ainakin yhtä suuri osa työnantajille, jotka tämän vaatimuksen asettivat, kuin onnettomille työtaistelun uhreille, jotka pakosta alistuivat vaatimukseen.[49]
Vuoden 1852 dramatisten tapausten ansio oli, että koneenrakentajain yhteensulautuneen liiton perustaminen muodosti käännekohdan ammattiyhdistysliikkeen historiassa. Niin täydellinen kuin työnantajain voitto olikin, ei se kuitenkaan hävittänyt koneenrakentajain unionia, kuten he olivat toivoneet. Liitto ei itse asiassa kärsinyt tästä myöhemminkään.[50] Toiselta puolen hankki se maine, jonka liitto oli tässä taistelussa saavuttanut, sille verrattoman tärkeän aseman ammattiyhdistysmaailmassa. Vuodesta 1852 vuoteen 1889 ovat koneenrakentajain yhteensulautuneen liiton huolellisesti valmistetut säännöt olleet esikuvana kaikille uusille koko maan käsittäville ammattiliitoille, samalla kun vanhemmat yhdistykset ovat vähitellen omaksuneet niiden pääpiirteet. Rautatyöntekijät valloittivat itse asiassa sen aseman, jonka puuvillankehrääjät ja rakennustyöläiset olivat saavuttaneet vuosina 1830–1834.
Täten toteutettu »uusi esikuva» erosi sekä hyvässä että pahassa edellisen sukupolven ammattiyhdistysliikkeestä. Koneenrakentajain ammattiyhdistykset olivat jossakin määrin perineet sen ammattikuntamaisen (sulkemis-) politiikan, jota opinkäyneiden käsityöläisten järjestöt olivat vuosisadan alussa noudattaneet. Päinvastoin kuin yleiset Trade Unionit vuosilta 1830–1834 ottivat ne jäsenikseen ainoastaan laillisen oppiaikansa suorittaneita työntekijöitä. Heidän asiakirjoissaan tavataan enemmän jälkiä tuosta vanhasta eri ammattien laillisesta yhdistämisaatteesta, kuin »tuottavien luokkien» yleisestä yhteenliittämisestä. Owenilaisten ja kartistien järjestöjen ylevämielinen mutta epäkäytännöllinen »universalismi» oli vaihdettu siihen periaatteeseen, että käsityöläisten saavuttamia etuja on suojeltava heidän ammateissaan. Emäyhdistyksen sääntöjen alkulause esittää tämän johtavan aatteen seuraavalla havaannollisella vertauksella:
»Nuorukainen, jolla on tarvittavat varat sekä taipumus valmistautua lääketieteellisten tutkintojen kautta hyödylliseksi yhteiskunnan jäseneksi, ja joka on tutkinut tätä ammattia niin hyvällä menestyksellä, että hän on saanut 'Surgeons Hallin' (Lääkäriyhdistyksen) tai 'The College of Surgeonsin' (Lääkäriopiston) diplomin, pitää jossakin määrin luonnollisena, että hänellä on oikeudenmukaisesti sellaisia etuoikeuksia, joita ei lääkärin osaa näyttelevä puoskari voi vaatia itselleen; ja jos hän hyödyllistä tointansa harjoittaessaan huomaa tuollaisen puoskarin vahingoittavan häntä, on hänellä oikeus vaatia itsellensä lain suojelusta puoskaria vastaan. Mutta vaikka oppinut työntekijä on käyttänyt melkein yhtä suuren omaisuuden ja uhrannut yhtä suuren osan elän äänsä perehtyäkseen hyödyllisen teknillisen työn eri haaroihin, ei hän voi vedota mihinkään lakiin, joka suojelisi hänen oikeuksiansa».[51] Hänen tulee sentähden liittyä yhdistykseen, joka koettaa taata hänen ammatilleen samanlaisen turvan ulkopuolelta tunkeutuvia vastaan, kuin oppineitten ammateillakin on.
Tämä nurkkakuntahenki on vaikuttanut, kuten tuonnempana näemme, arveluttavasti ei ainoastaan tämän liiton omaan historiaan, vaan koko ammattiyhdistysliikkeeseen. Mutta silloinen ammattiyhdistysliike joko ei huomannut tai ei kyennyt selvästi käsittämään, mihinkä tuo pyrintö, jonka tarkoituksena oli säilyttää tai uudelleen luoda oppineiden työntekijäin ylimystö, lopullisesti johti. Työntekijöihin ei vaikuttanut ammatillinen politika, jonka seurauksena oli ollut vuoden 1852 tappio, vaan hämmästyttävän hyvin harkittu raha-asiain- ja hallinnollinen järjestelmä, jonka kautta liitto voi yhdistää ammatillisen suojelusyhdistyksen ja vakituisen vakuutusyhtiön tehtävät toisiinsa, saavuttaen täten sellaisen raha-asiain vakavuuden, jommoista ei aikaisemmin oltu osattu uneksiakaan.
Aika on osottanut, että tälläkin järjestelmällä on erityiset puutteellisuutensa. Mutta ensimäisten kahdenkymmenen vuoden kuluessa ei kukaan ammattiyhdistysmies epäillyt sen erinomaisuutta, ja se pikkumainen arvostelu sekä kiivaat hyökkäykset, joita se sai osakseen työnantajain ja heidän kannattajainsa taholta, näytti vain olevan uusi todistus sen toimintakelpoisuudesta. Sentähden maksaa mielestämme vaivan ikävystyttäväin yksityisseikkojen kertomisen uhallakin koettaa kuvailla tämän »uuden esikuvan» pääpiirteitä.
Aivan päinvastoin kuin yksinomaan ammatillisia tarkoituksia ajavat puuvillankehrääjäin ja rakennustyöläisten ammattiyhdistykset vuosina 1830–1834, olivat koneenrakennusammatin yhdistykset, samoin kuin edellisen vuosisadan opinkäyneiden käsityöläisten järjestötkin, alkujaan paikallisia apuyhdistyksiä. Höyrykoneenrakentajain yhdistys esim. oli aluksi jakanut jäsenilleen työttömyysapua, matka-avustusta, hautausapua ja tapaturman aiheuttaman työkyvyttömyyden sattuessa antanut heille jonkun määrätyn avustussumman. Vuonna 1846 tuli näiden avustusten lisäksi sairausapu ja hiukan myöhemmin vanhuuden eläke yli-ikäisille jäsenille. Näiden avustushaarojen hoito oli alkujaan ollut järjestön tärkein tehtävä.
Mutta kun paikallinen apuyhdistys kehittyi yli maan ulottuvaksi sen kautta, että sen jäsenet siirtyivät kaupungista toiseen, osottautui paikallisen itsehallinnon yhdistäminen laajaperäisen avustuksen oikeudenmukaisen ja taloudellisen hoidon kanssa huomattavan vaikeaksi. On nimittäin muistettava, ettei tämä yhdistys ollut muodostunut itsenäisistä järjestöistä, joilla kullakin oli itsenäinen rahavarain hoito ja jotka maksoivat keskuskassaan määrätyn osan keskushallinnon menoista, vaan se oli alkujaan yhtenäinen liitto, jolla oli yksi yhteinen kassa. Tähän kassaan suoritettiin kaikki avustukset ja sieltä maksettiin kaikki menot aina yksityisten haaraosastojen sihterien käyttämään musteeseen ja paperiin saakka. Rahastojen keskittämisestä oli se käytännöllinen hyöty, että toimeenpanevalla komitealla oli melkoinen vararahasto käytettävänään. Mutta niin kauan kuin se oli yhdistetty paikalliseen itsehallintoon, oli aina valmiina se todenmukainen väitös, että haaraosasto voi suorittaa omille jäsenillensä tarpeettoman runsaita avustuksia ja käyttää siten hyväkseen kohtuuttoman suuren osan liiton yhteisistä varoista. Ja sentähden koetettiinkin vuonna 1838 keskittää hallinto siten, että paikallisten luottamusmiesten, jotka tähän saakka olivat olleet haaraosastojen palvelijoita, tuli tästedes olla keskuskomitean asiamiehiä. Englantilaiseen työntekijään juurtunut itsehallinnon rakkaus särki tämän suunnitelman, joka olisi välttämättömästi synnyttänyt ainakin paikallista veltostumista ja keskinäisiä epäluuloja, ellei vielä suurempia onnettomuuksia. Sentähden täytyn keksiä toisia keinoja, jos mieli saada paikallinen itsehallinto ja keskitetty raha-asiain hoito sopusointuun toistensa kanssa.
Tämän kysymyksen näemme tulleen ratkaistuksi sangen nerokkaasti niissä perussäännöissä, jotka koneenrakentajain yhteensulautunut liitto sai höyrykonetyöntekijäin ja koneen- sekä myllynrakentajain yhdistykseltä.[52] Osastot valitsevat itse omat paikalliset luottamusmiehensä ja valvovat heidän toimintaansa, mutta menettelevät kaikissa asioissa sääntöjen mukaan, jotka erityisesti määräävät kaikki yksityiskohdat. Jokainen paikallisyhdistys säilyttää omat rahastonsa ja hoitaa avustusvaroja sekä jakaa sen avustuksen, joka on maksettava yhdistyksen omille jäsenille, samoin kuin myöskin työttömyysavun. Haaraosastojen itsehallinto raha-asioissa on kuitenkin enemmän näennäinen kuin todellinen. Penniäkään ei voi maksaa muutoin kuin sääntöjen tarkkojen määräysten mukaan. Osasto pitää hallussaan omat rahastonsa, mutta ne ovat koko liiton omaisuutta, ja vuoden lopulla »tasoitetaan» säästöt keskuskomitean toimesta monimutkaisten siirtojen kautta osastolta osastolle, joten jokaisella osastolla on vuoden alussa yhtä suuri summa jokaista jäsentä varten.
Tämä vuotuisen tasoittelun vaivaloinen järjestelmä on otettu käytäntöön siinä tarkoituksessa, että voitaisiin tarkasti keskitetyn raha-asiain hallinnon ohella säilyttää paikallisen itsehallinnon tunne. Osaston päätöstä vastaan voi jokainen jäsen valittaa toimeenpanevalle keskuskomitealle. Mutta ne päätökset, joita tämä komitea tekee kaikissa avustusta koskevissa kysymyksissä, ovat kuitenkin tarkasti määritellyt liiton sääntöjen selityksissä. Näitä sääntöjä, jotka käsittelevät sangen perusteellisesti sekä hallinnollisia että raha-asioita koskevia määräyksiä, voidaan muuttaa tai uudelleen muodostella ainoastaan erityisesti sitä tarkoitusta varten kutsutussa kaikkien piirien edustajain kokouksessa. Sitäpaitsi on ryhdytty tarkkoihin varovaisuustoimiin sitä vaaraa vastaan, etteivät ylemmät toimimiehet voi aiheuttaa liian nopeita tai liian vähän harkittuja muutoksia sääntöihin. Mitään ehdotusta ei saa ottaa edes keskusteltavaksi, ellei sitä ole esitetty jokaiselle haaraosastolle kuusi viikkoa ennen kokousta ja elleivät osastojen jäsenet ole keskustelleet ja harkinneet sitä kahdessa peräkkäisessä, tätä tarkoitusta varten kutsutussa kokouksessa. Tällä tavoin menetellen saapuu jokainen edustaja valitsijansa välittömällä ja yksityiskohtiin saakka ulottuvalla valtuutuksella varastettuna laatimaan sääntöjä. Sitäpaitsi on nimenomaan määrätty, ettei minkäänlaatuista avustusta voida lakkauttaa, ellei edustajain kokouksen asiaa koskeva päätös saavuta kahden kolmasosan enemmistöä yleisessä äänestyksessä. Apukassayhdistyksenä on liitto siis muodostettu paikallisyhdistyksistä, joilla on itsehallinto ja jotka toimivat yksityiskohtiin ulottuvan lakikirjan mukaan. Kun on kyseessä sen tulkitseminen, ovat yhdistykset toimeenpanevan keskuskomitean alaisia.
Ammattiyhdistyksenä taas on liitto alusta alkaen ollut erinomaisen keskitetty yhdyskunta. Yhteensulattamisen tärkeä päämäärä oli yhdenmukaisen ammattiyhdistyspolitikan luominen ja »realipalkkain»,[53] kuten taloustieteilijät sanovat, tasoittaminen yli koko maan. Tässä suhteessa on toimeenpanevalle komitealle aina ollut valta myöntää tai kieltää lakkoapu. Kukaan ei voinut saada osastoltaan lakkoavustusta ilman toimeenpanevan komitean nimenomaista määräystä. Paikallisten olosuhteitten tunteminen on tietysti aivan välttämätön, jos mieli ratkaista ammattiyhdistyspolitikan alalle kuuluvia kysymyksiä, ja sentähden asetettiinkin yhteensulautuessa »piirikomiteoia», jotka muodostettiin läheisten haaraosastojen edustajista. Näillä komiteoilla ei ole mitään tekemistä apukassa-avustusten jakamisessa, joka on, kuten olemme nähneet, yksityisten haaraosastojen asia. Niiden toimena on ammatin paikkakunnalleen etujen valvominen piirissään, huolenpito oikeuksien loukkaamattomuudesta ja neuvojen antaminen toimeenpanevalle komitealle lakkoapua myönnettäessä. Piirikomitealla ei ollut, kuten haaraosastoilla, minkäänlaista itsenäistä toimivaltaa, vaan niiden tuli tarkasti noudattaa päämajan määräyksiä, jolle myöskin lähetettiin jokaisen piirikomiteojen kokouksen pöytäkirja hyväksyttäväksi.
Uuden liiton suuremmoisilla rahallisilla toimenpiteillä oli yhtä suuri vaikutus kuin näillä huolellisesti valmistetuilla säännöillä estämis- ja valvomisjärjestelmineen. Noista suurista, shillingiin viikossa nousevista jäsenmaksuista, joita alituisesti kasvava jäsenmäärä suoritti niin säännöllisesti, ettei sellaista ennen oltu nähty, syntyi näet tulolähde, joka voitti aikaisempain ammattijärjestöjen rohkeimmatkin unelmat. Sen nojalla kykeni liitto täyttämään kaikki paikalliset vaatimukset ilman sanottavaa ponnistusta. Suuri osa näistä tuloista meni kalliisiin avustustarkoituksiin, joita suoritettiin niin runsaskätisesti, ettei sen ajan ammattiyhdistysten joukossa ollut yhtään liiton vertaista. Ja kun huomattiin, että shillingin jäsenmaksu viikossa ei ainoastaan riittänyt näihin tarkoituksiin, vaan myöskin synnytti yhä kasvavan ylijäämän, jota voitiin käyttää lakkorahastona, ei työnantajain kiukulla ollut rajoja. Vuosikausia parjattiin apukassaliittojen ja ammattiyhdistysten suojelusrahastojen yhdistämistä, joita nykyään pidetään rauhallisen ammattiyhdistyspolitikan takuina, epärehellisiksi yrityksiksi, joiden tarkoituksena oli tukea lakkoja sairaus-, tapaturma- ja vanhuudenavustusmaksujen viattomain suorittajiin kustannuksella.[54]
Tuskin vähemmän jyrkässä ristiriidassa yleisesti noudatettujen vanhan Trade Unionismin traditionien kanssa oli se julkisuus, jota yhteensulautunut koneenrakentajain liitto noudatti alusta alkaen. Sellaiset vahvat liitot kuin kivimuurarien olivat laatineet vuosien 1834–1850 välillä sääntöjä, jotka pysyivat voimassa yhtä kauan kuin yhteensulautuneen koneenrakentajain liitonkin, vaikka ne olivat hieman toisenlaatuiset. Vanha taipumus salaperäisyyteen vallitsi vielä sekä johtajissa että jäsenissä. Kivimuurarien »Fortnightly Circular» lehteä, joka oli ilmestynyt säännöllisesti vuodesta 1834 alkaen, ja on ehkä arvokkain ammattiyhdistysliikkeen yksityiskohtainen lähdekirja, ei koskaan nähty osastojen kokoushuoneinen ulkopuolella.[55] Vuosien 1867–1868 kuninkaalliselle komitealle valittivat työnantajain todistajat katkerasti, että oli ollut mahdoton saada tämän julkaisun sekä muurarien yhdistyksen samanlaisen aikakauslehden numeroita.[56] Vieläpä niin myöhään kuin vuonna 1871 näemme muutamien yhdistysten pitävän lehtiensä julkaisemispakkoa kyllin pätevänä syynä, jonka nojalla he kieltäytyivät harkkimasta laillista vahvistusta yhdistyksilleen.
Koneenrakentajain johtomiesten mielestä oli sitävastoin edullista toimia julkisesti. Olemme jo maininneet ne kaksi lyhytikäistä lehteä, joita Newton ja Allan julkaisivat vuosina 1850 ja 1851–1852 yksinomaan saadaksensa liiton ja sen tarkoituksen mahdollisimman tunnetuiksi. Vuosikausia yhteensulautumisen jälkeen oli säännöllisesti tapana lähettää sanomalehtien julkaistavaksi tai mainittavaksi kaikki kuukausi-, vuosineljännes- ja vuosikertomukset sekä tärkeimmät jäsenille lähetetyt kiertokirjeet. Edustajia lähetettiin »Society of Arts (»Taiteilijayhdistys») seuran vuonna 1854 toimeenpanemaan pääomaa ja työtä käsittelevään kokoukseen sekä »Social Science Associationin» (»Yhteiskuntatieteellisen seuran») kongresseihin vuonna 1859 ja myöhemmin. Itse asiassa näyttävät Newton ja Allan innokkaasti käyttäneen jokaista tilaisuutta kirjoittaaksensa sanomalehtiin ja pitääksensä luentoja ja esitelmiä perustamastaan järjestöstä.
On helppo käsittää, kuinka suuri vaikutus tällä »uudella esikuvalla» oli ammattiyhdistysmaailmaan seuraavain parin vuosikymmenen kuluessa. Sen huomattavin jäljittelijä oli »Salvumiesten yhteensulautunut liitto», joka syntyi Lontoon suuren lakon johdosta vuosina 1859–1860, kuten myöhemmin näemme. Vuonna 1866 sulautuivat räätälit yhdistyneeksi liitoksi, joka hyväksyi koneenrakentajain koko sääntökokoelman melkein muuttamatta, ja vuonna 1869 asetti Lontoon latojayhdistys erityisen komitean, jonka tuli laatia kertomus »yhteensulautuneiden ammattien säännöistä ja toiminnasta», siinä tarkoituksessa, että sama yhteensulautuminen toteutettaisiin myöskin kirjapainoammateissa. Tätä aikomusta ei kuitenkaan toteutettu, vaikka erikoiskomitean kertomus oli sangen suosiollinen.[57] Tuskinpa on ainoatakaan ammattia, joka ei olisi vuosien 1852–1857 välillä koettanut joko jäljitellä yhteensulautuneen koneenrakentajain liiton sääntöjä kokonaisuudessaan tai omaksua niistä yhden tai toisen luonteenomaisen piirteen.
Vuoden 1852 suuren työnsulun onnettoman päättymisen jälkeiset viisi tai kuusi vuotta olivat kyllä yksityisille yhdistyksille rauhallisen kehityksen aikaa, mutta ammattiyhdistysliikkeen historioitsija tapaa niiden paikalla melkein kirjoittamattoman lehden. Vuosina 1846–1849 sattunutta vaikeaa liikeseisahdusta seurasi seitsenvuotinen alituinen liiketoiminnan elpyminen, joten ei ollut minkäänlaista aihetta yleisempään palkkojen alentamiseen. Taantumus, mikä oli kohdannut niitä ylpeitä suunnitelmia, jotka olivat ohjanneet ammattiyhdistysliikettä vuonna 1834, pelotti keskitettyjäkin ammattiyhdistyksiä,[58] samalla kun koneenrakentajain taistelun täydellinen tappio, jota seurasi Prestonin puuvillankehrääjäin sangen onnistumaton lakko kymmenen prosentin palkankorotuksen puolesta, ja yhtä tulokseton Kidderminsterin matonkutojain taistelu sekä Dowlaisin[59] rautatyöntekijäin katkeroittunut mutta tappioon päättynyt lakko, lisäsivät suuressa määrässä ammattiyhdistysten vastenmielisyyttä hyökkäävää »menettelytapaa kohtaan.
Lakkojen synnyttämä epäluottamus lisäytyi vielä siitä syystä, että osuustoiminnan periaatteet alkoivat nopeasti levitä maltillisempain työntekijäin keskuudessa. Tämä uusi Owenin oppien kehittymissuunta pukeutui kahteen eri muotoon. Tuskinpa tarvitsee mainita, että ne molemmat oleellisesti erosivat vuoden 1834 owenilaisuudesta. Lancashiressä oli vuonna 1844 perustetun »Rochdale-Pionerien» osuusyhdistyksen menestys aiheuttanut sen, että osuuskuntamyymälöitä lisäytyi nopeasti. Näiden tarkoituksena oli kuluttajain yhteenliittäminen tavaroiden hankkiminen omiksi tarpeiksi. Lancashiren ja Yorkshiren työväestön kelpo johtajain harrastus siirtyi jossakin määrin ammatillisten liittojen järjestämisestä osuusmyymälöiden ja myllyjen perustamiseen. Sillä välin olivat »kristilliset sosialistit» Lontoossa omaksuneet Buchezin aatteet sekä parisilaisen ehdotuksen vuodelta 1848, ja he astuivat nyt melkeinpä apostolisella innolla puolustamaan tuotantoyhdistyksien perustamista, joissa työntekijäryhmät olisivat omina työnantajoinaan.[60]
Se ylevämielinen innostus, joka oli vallannut »kristilliset sosialistit», kun he ryhtyivät taistelemaan koneenrakentajain puolesta, ja heidän ilmeinen uhrautuvaisuutensa työväestön etujen puolesta edisti ja levitti suuresti heidän suunnitelmaansa, joka tarkoitti »itsehallinnollisten verstaitten» perustamista. Metallityöntekijät, taidepuusepät, räätälit, suutarit ja hatuntekijät perustivat pääkaupunkiin ja muihin suuriin teollisuuskeskuksiin lukemattomia pieniä liikeyrityksiä, ja eri yhdistysten toimeenpanevat komiteat ja valiokunnat kilpailivat muutamia vuosia keskenään suositellessaan jäsenillensä osuuskunnallista tuotantotapaa. Mutta ennen pitkää opittiin huomaamaan, ettei tämä uusi osuustoiminnan muoto soveltunut ammattiyhdistysten täydennykseksi eikä kehityksen jatkoksi, vaan teollisuusjärjestöjen korvausmuodoksi. Sillä päinvastoin kuin vuoden 1834 owenilaisten ei kristillisten sosialistien aikomus ollut asettaa voittoa tuottavain liikeyritysten sijaan koko työväestöä, olkootpa he sitte järjestyneet sulettuihin kommunistisiin yhdyskuntiin tai täydellisiin ammattiyhdistyksiin. He koettivat vain asettaa yksityisen kapitalistin sijaan voittoa tuottavain työntekijäin itsehallinnollisen yhdyskunnan. Joku määrä innokkaimpia jäseniä Lontoon ja Pohjoisenglannin työntekijäin keskuudesta tuli näiden yritysten johtajiksi ja sihtereiksi, mutta sen jälkeen he eivät enää pysyneet asianomaisten ammattiyhdistyksiensä toimivina jäseninä. »Me olemme huomanneet», sanoo koneenrakentajain toimeenpaneva komitea vuosikertomuksessaan 1855, »että kun muutamat meidän yhdistyksemme jäsenet ovat tähän saakka alkaneet liikkeitä, ovat he hylänneet ammattiyhdistyksen ja johtaneet verstaitaan huonommin kuin itse työnantajat». Ammattiyhdistysliikkeen onneksi kävi asianomaisille pian selville kaikkien näiden yritysten yhdenmukainen häviö, ainakin sikäli kuin ne olivat säilyttäneet alkuperäisen muotonsa itsehallinnollisina verstaina. »Osuustoiminnallisen tuotannon» aate ilmestyy senaikuisissa ammattiyhdistysten julkaisuissa alituisesti, mutta kun vuosina 1848–1852 perustetut osuustoiminnalliset yritykset olivat joutuneet häviöön, ei tämä aate enää pariin vuosikymmeneen ollut ammattiyhdistysmaailmassa »käytännöllistä politikaa» koskeva kysymys.
Kaikesta huolimatta toimittiin edelleen lakkaamatta siihen suuntaan, että ammattiyhdistykset saataisiin sulautumaan yhteen. »Koneenrakentajain yhteensulautuneen liiton» jäsenluku kasvoi kaksinkertaiseksi niiden kymmenen vuoden kuluessa, jotka seurasivat lakkoa, ja vuonna 1861 oli heidän liittonsa kerännyt rahastoonsa ennen kuulumattoman säästön 73,398 puntaa. Samassa suhteessa vaurastuivat valajien ja kivimuurarien liitot. Kudontatyöntekijäin keskuudessa heräsi ammattiyhdistysliike uudelleen eloon. Vuonna 1853 syntyi vielä nykyäänkin hengissä oleva Lancashiren puuvillankehrääjäin liitto, kun taas puuvillankutojat saivat samana vuonna myönnytyksen, jota voidaan kutsua heidän »Magna Chartakseen»: »Blackburn-tariffin» kappalepalkoistaan.
Rakennusammatteja lukuunottamatta oli ammattiyhdistysliikkeen luonne näinä vuosina rauhallinen, johtajat eivät intoilleet enää »joutilaita luokkia» vastaan, vaan koettivat puolustaa ammattiyhdistysten oikeutta porvarillisten taloustieteilijäin oppeihin nojautuvilla todistuksilla. »Koneenrakentajain yhteensulautuneelle liitolle» suoritettuja maksuja kutsutaan »yleiseksi vapaaehtoiseksi veroksi, joka huojentaa vaivaishoitotaakkaa».[61] Toimeenpaneva komitea ei voi uskoa, että työnantajat »katsoisivat epäsuosiolliisesti sellaista yhdistystä kuin meidän. He alkavat huomata, että se ei tahdo eikä voi vahingoittaa heidän etujansa, vaan pikemmin edistää niitä kasvattaessaan heidän työntekijänsä luonnetta ja vähentäessään samassa suhteessa heidän omaa edesvastuuksellisuutta».
Ammattiyhdistysten johtajain keskuudessa saavutti yhä suurempaa kannatusta ehdotus, että lakkojen ja työnsulkujen asemasta olisi käytettävä sovittelulautakuntia. »Yhdistyneitten ammattien kansallinen liitto», joka silloin jo oli kuoleman kielissä, keräsi sadottain näiden perustamista tarkoittavia anomuksia. Vuosien 1856 ja 1860 alahuoneen komiteat huomasivat, että kaikkien ammattien työntekijät olivat taipuvaisia kannattamaan vapaaehtoista alistumista sovittelulautakuntain tuomioihin. Jonkun aikaa näytti siltä, että täst'edes on rauha vallitseva teollisuuden maailmassa.
Se lakkojen aikakausi, joka alkoi liike-elämän taantuessa vuonna 1857, osotti, kuinka pettävä tämä toivo oli ollut. Varsinkin rakennusammatteihin oli tämä muuttunut menettelytapa vaikuttanut paljon vähemmän kuin koneenrakentajin ja puuvillatyöntekijöihin. Kivimuurarien, muurarien ja muiden rakennustyöläisten paikallisosastot olivat vuosina 1853–1859, usein vastoin keskuskomiteansa toivomusta, kietoutuneet melkein lukemattomiin yksityisiä liikkeitä kohden suunnattuihin pieniin lakkoihin, joiden kautta työntekijäin tavallisesti onnistui saada palkkansa korotetuiksi.[62] Sitäpaitsi ovat nämä vuodet huomattavia myöskin sentähden, että rakennusammateissa maaseudulla saatiin työsäännöt (»Working rules») käytännössä toteutetuiksi. Ne olivat työnantajain ja työntekijäin allekirjoittamia molemminpuolisia sopimuksia (tavallisesti työnantajain paikallisen liiton ja ammattiyhdistyksen välillä), jotka määräsivät pienimpiä yksityiskohtia myöten kollektivisesti laaditun sopimuksen ehdot.
Epäilemättä oli näiden sääntöjen hyväksyminen askel eteenpäin rauhaa kohti teollisuuden alalla. Mutta ennenkuin ne hyväksyttiin, käytiin samoin kuin kansainvälisten sopimusten edellä usein epätoivoisia taisteluita, joissa riitapuolet tyhjensivät apulähteensä ja oppivat tuntemaan toistensa voimat. Liikeseisahduksen sattuessa puhkesi suurempia erimielisyyksiä. Vuonna 1858 syntyi piilasiteollisuudessa ja West-Yorkshiren hiilialueella vakavia taisteluita työnantajien ja työntekijäin välillä. Kun neulomakone otettiin käytäntöön niissä Northamptonshiren kylissä, joissa valmistettiin kenkiä ja saappaita, syntyi siellä kokonainen sarja ankaroita yhteenottoja. Mutta kaikista vuosina 1858–1861 sattuneista suurista työriidoista vaikutti ammattiyhdistysliikkeeseen verrattomasti syvimmin suuri rakennustyöläisten lakko pääkaupungissa vuosina 1859–1860.
Vuoden 1859 lakko aiheutui yhä kasvavasta työajan lyhentämisliikkeestä. Liverpoolin kivimuurarit esittivät vuonna 1846 ensi kerran yhdeksäntuntisen työpäivän vaatimuksen rakennusalalla. Lontoon muurarit uudistivat sen vuonna 1853. Mutta vaatimuksesta luovuttiin kummassakin tapauksessa. Neljä vuotta myöhemmin alkoivat tämän liikkeen uudestaan Lontoon salvumiehet, joiden kirjoitukseen työnantajat, pidettyään ensin yhteisen kokouksen, vastasivat jyrkästi kieltäen. Sillä välin koettivat kivimuurarit saada lauantain iltapäivän vapaaksi, mutta työnantajat eivät suostuneet tähänkään. Tämän johdosta muodostettiin syksyllä 1858 salvumiesten, kivimuurarien ja muurarien yhteinen komitea, joka lähetti marraskuun 18 päivänä 1858 rakennusmestareille arvokkaasti laaditun kirjoituksen, missä vaadittiin, että työaikaa olisi lyhennettävä tunti päivässä ja että rakennussopimukset olisivat siitä alkaen laadittavat ainoastaan tälle perustukselle. Työnantajat jättivät tämän vaatimuksen aluksi huomioonottamatta, mutta vihdoin se hyljättiin yhtä jyrkästi kuin vuosina 1853 ja 1857. Sen jälkeen uudisti yhdistetty komitea yrityksensä siten, että se päätti jättää anomuksen neljälle arvalla valitulle liikkeelle. Näiden joukossa oli herrojen Trollopen liike. Liikkeen johtaja ajoi heti pois työstä erään työntekijän, joka oli jättänyt hänelle yllämainitun kirjoituksen. Tämän menettelyn johdosta puhkesi Trollopen liikkeessä heti lakko, ja neljäntoista päivän kuluessa oli jokainen enemmän kuin 50 työntekijää käyttävä rakennusmestari Lontoossa lakkauttanut liikkeensä. Tällä diktatorisella tavalla riistettiin työ 24,000 työntekijältä.
Se kiista, joka riehui silloisten sanomalehtien palstoilla tämän kapitalin ja työn välisen kiivaan taistelun johdosta, osotti räikeästi, minkälainen Lontoon työnantajain mieliala oli. Heihin ei ollut vaikuttanut yleisen mielipiteen kehitys eikä tuo kunnioitettava ja maltillinen sävy, jota ammattiyhdistysten johtajat nyt noudattivat. Lontoon työnantajat asettuivat nyt samalle kannalle, kuin heidän edeltäjänsä vuonna 1834. He kieltäytyivät jyrkästi myöntämästä työtekijäin edustajille oikeutta edes keskusteluun työehdoista. Tämä menettely soveltui hyvin siihen yritykseen, johon he päättäväisesti ryhtyivät; he tahtoivat näet hävittää kaikki työntekijäin yhdistykset tuon jo ennestään hyvin tunnetun »dokumentin» avulla. Rakennusmestarien keskusliitto päätti melkein samoin sanoin kuin sen edeltäjä vuonna 1834, että »ei kukaan liiton jäsen saa ottaa työhön tai työssä edelleen pitää ketään, joka suorittaa maksuja Trade Unionin eli ammattiyhdistyksen rahastoon, tai joka jollakin tavalla sekautuu jonkun liikkeen työjärjestykseen, työaikaan tai työehtoihin taikka työnantajain ja työntekijäin välisiin kontrahteihin eli sopimuksiin tai työsuhteisiin yleensä».
Tämä sodanjulistus ammattiyhdistyksiä vastaan hankki lakonalaisille työntekijöille koko ammattiyhdistysmaailman kannatuksen. Kivimuurarien suuren liiton keskuskomitea, joka ei tähän saakka ollut hyväksynyt yhdeksäntuntista työpäivää tarkoittavaa liikettä pääkaupungissa, koska se oli sen mielestä liian aikainen, liittyi taisteluun »dokumenttia» vastaan, jota se piti elinkysymyksenä. Pidettiin pääkaupungin ammatillisten järjestöjen edustajain kokouksia, jotta saataisiin koko ammattiyhdistysliikkeen voimat kootuiksi rakennustyöläisten asian puolelle. Kaikista kuningaskunnan osista virtaava avustus osotti, että ammattiyhdistysliikkeen huostassa oli suuria vararahastoja, joita ei tähän saakka oltu osattu aavistaakaan. Lontoon pianotyöntekijät antoivat avustukseksi 300 puntaa. Piilasityöntekijät, jotka juuri olivat saaneet oman taistelunsa lopetetuksi, lähettivät saman summan. Kaikkiin teollisuuskeskuksiin perustettiin »ammattiyhdistyskomiteoja» — Trades Committees — jotka keräsivät suuria summia. Glasgow ja Manchester lähettivät kumpikin 800 ja Liverpool yli 500 puntaa. Äsken perustettu »Yorkshire Miners Association» (Yorkshiren kaivostyöläisten liitto) antoi 230 puntaa. Kupariseppien, tynnyrintekijäin, vaununtekijäin ammattiyhdistykset avustivat erittäin runsaskätisesti. Mutta suurinta huomiota herätti keräyslistoissa se, että koneenrakentajain yhteensulautunut liitto oli myöntänyt kolme peräkkäin seuraavaa 1,000 punnan viikkoavustusta — tapahtuma, jota taistelussa mukana olleet vielä nytkin liikutuksella muistelevat. Kaikkiaan kerättiin lukuunottamatta asiaan välittömästi sekautuneiden yhdistysten suorituksia noin 23,000 puntaa, summa, joka on monin kerroin suurempi, kuin minkään edellisen lakon avustus.
Kun avustus oli näin runsas, voivat työntekijät tehdä turhiksi työnantajain suunnitelmat, vaikka he eivät voineetkaan saada omia vaatimuksiaan voitolle. Rakennusmestarien keskusliitto piti epätoivoisesti kiinni »dokumentista», mutta heidän ei onnistunut saada värvätyksi tarvittavaa määrää työntekijöitä, jotka olisivat olleet taipuvaisia allekirjoittamaan sen määräämät ehdot. Joulukuussa 1859 ehdotteli lordi S:t Leonards, että »dokumentti» peruutettaisiin ja sen asemasta pantaisiin jokaisessa liikkeessä näkyviin perusteellinen tiedonanto ammatillisia liittoja tarkoittavista lain määräyksistä. Työnantajain itsepäistä uhottelua kesti kuitenkin vielä kaksi kuukautta, mutta helmikuussa 1860 täytyi heidän vihdoin taipua. Silloin hyväksyttiin lordi S:t Leonardin platoninen ehdotus ja tuo katkera taistelu loppui.
Tämä ratkaisematon taistelu, jossa kapitali ja työ johtivat voimansa vastakkain taistelutantereelle, on käännekohtainen tapahtuma ammattiyhdistysliikkeen historiassa ei ainoastaan sentähden, että se vilkastutti kaikkiykseyden tunnetta eri ammatteihin kuuluvain työntekijäin välillä, vaan myöskin sen merkityksen tähden, jonka kumpikin sen henkiin herättämä järjestö saavutti. Rakennustyöläisten lakon johdosta vuosina 1859–1860 perustettiin Lontoon »Trades Council» (ammatilliset sovintolautakunnat) — joista puhumme seuraavassa luvussa — sekä »Salvumiesten yhteensulautunut liitto»: Newtonin ja Allanin luoman »uuden esikuvan» huomattavin toteuttamisyritys muiden ammattien alalla.
Lakko oli osottanut Lontoon salvumiehille, kuinka täydellisesti järjestymätön heidän ammattinsa oli. He olivat tosin alkaneet yhdeksäntunnin liikkeen pääkaupungissa, mutta se komitea, joka kirjoituksellaan ahdisti työnantajia, ei edustanut minkäänlaista työväen järjestöä. George Potter, joka oli tämän liikkeen johtaja, voi vain kerätä ympärilleen joukon eri työmaiden työntekijäin valitsemia edustajia. Itse asiassa ei Lontoossa ollut enempää kuin noin tuhat salvumiestä, jotka olivat jonkun ammattiyhdistyksen jäseniä; ja ammattiyhdistykset olivat hajonneet moniin pieniin avustusyhdistyksiin.
Salvumiesten Friendly Society, joka oli ollut, kuten olemme nähneet, vuosien 1830–1834 rakennusammatti-unionin taistelukykyinen osasto, oli vielä elossa samoin kuin kivimuurarienkin yhdistys. Mutta päinvastoin kuin viimemainittu oli edellinen säilyttänyt vanhan luonteensa ja oli siis ainoastaan ammatillisia tarkoituksia ajava hajanainen liitto, jonka raha-asiat riippuivat tilapäisistä avustuksista. Se oli ehkäpä juuri tästä syystä menettänyt valtavan vaikutuksensa maaseuduilla eikä se voittanut jalansijaa myöskään Lontoossa. Eräs pätevä havaintojentekijä huomauttaa: »Vuosien 1859 ja 1860 lakon aikana olivat kivimuurarit ainoat rakennusalalla, jotka olivat järjestyneet erityiseen yli koko Englannin ulottuvaan liittoon, joka ei pitänyt huolta ainoastaan ammatillisista vaan myöskin tavallisista avustustarkoitusperistä... Työstä suletut Lontoon kivimuurarit saivat säännöllisesti sekä täsmällisesti avustusta yhdistykseltään ja he olisivat voineet jatkaa taistelua loppumattomiin, mutta muut ammatit, jotka olivat hajonneet moniin paikallisiin yhdistyksiin, joutuivat ennen pitkää mitä suurimpaan ahdinkotilaan».[63]
Salvumiesten komitea katseli kateellisena, kuinka kivimuurarien yhdistys voi myöntää jäsenillensä niin pitkäaikaista lakkoapua, ja heihin vaikuttivat syvästi ne 1,000 punnan maksuerät, jotka »Koneenrakentajain yhteensulautunut liitto» suoritti. Heti lakon loputtua kokoutuivat pienten avustusyhdistysten johtajat keskustelemaan samanlaisen kansallisen liiton perustamisesta, kuin koneenrakentaioillakin oli. William Allan avusti heitä kaikin mahdollisin keinoin ja muodosteli oman yhdistyksensä säännöt salvumiesammattiin soveltuviksi sekä johti valmistavia keskusteluja.
Uusi yhdistys perustettiin kesäkuun 4 p:nä 1860, jolloin siihen kuului muutamia satoja jäseniä. Ensimäisinä kahtena vuotena kasvoi se hitaasti. Mutta lokakuussa 1862 oli onni sille myötäinen, kun se valitsi ylisihteeriksi miehen, jonka taito ja kauasnäkevä viisaus kohotti yhdistyksen ennen pitkää vaikutusvaltaiseen asemaan ammattiyhdistysmaailmassa. Robert Applegarth, joka oli paikallisen salvumiesunionin sihterinä Sheffieldissä, käsitti heti yhteensulautumisen edut ja sai yhdistyksensäkin puolellensa. Hänen johtamanaan edistyi yhdistys suurin askelin, ja muutamain vuosien kuluttua oli se suuruuteensa, rahaliikkeeseensä ja kerättyihin rahastoihinsa nähden niin voimakas, että ainoastaan itse »Koneenrakentajain yhteensulautunut liitto» oli sitä mahtavampi. Applegarthin kyky saattoi hänet sitäpaitsi pian Trade Unionien johtajain pieneen piiriin, joka on seuraavain kymmenen vuoden kuluessa ammattiyhdistysliikkeen historian keskipisteenä.
[1] Vuosien 1850 ja 1874 välillä (Amerikan sisällisen sodan aika ehkä poikkeuksena) ei Englannin viennin arvossa huomata sellaista vähennystä, jota voisi verrata vuosien 1826, 1829, 1837, 1842 ja 1848 alenemiseen. Emme tahdo perusteellisemmin selittää tätä eroa, johdatamme vain lukijain mieleen sen aikuisen kullantuotannon lisäytymisen, vapaakaupan ja rautateiden vaikutuksen sekä, kuten kaksimetallikannan puolustajat lausuisivat, ne vaihtokeinolaitokset, jotka toteutettiin v. 1873.
[2] Paitsi muita kirjoituksia »Northern Star» (Pohjan Tähti) -lehdessä vv. 1843–48 J. V. Thomsonin (Wearmouthin piispa 1843) kirjotus: The Collier's Guide, showing the Necessity of the Collier's Uniting j. n. e. (Hiilikaivosmiehen opas, osottava kaivantomiesten yhtymisen välttämättömyyden).
[3] »Northern Star» vuosilta 1843–44: Fynesin teos Miners of Northumberland and Durham (Northumberlandin ja Durhamin kaivosmiehet). Luku VIII.
[4] William Prowting Roberts, Chelmsfordin papin Thomas Robertsin nuorin poika, syntyi 1806 ja tuli asianajajaksi Manchesteriin. Hän oli innokas kartisti ja Fergus O'Connorin ystävä, jonka »Maapankissa» hän toimi lainopillisena neuvonantajana. Vuodesta 1843 alkaen esiintyy hänen nimensä melkein kaikissa ammattiyhdistysten oikeusasioissa. Luhistuminen v. 1848 vahingoitti hänen mainettansa jonkun verran, mutta häntä käytettiin siitä huolimatta vielä monta vuotta asianajajana. Hän järjesti vuonna 1867 Allenin, Larkingin ja O'Brienin puolustuksen, noiden »Manchesterin martyrien», jotka hirtettiin, koska he olivat vapauttaneet vangitut feniläiset ja murhanneet erään polisin. Myöhemmin vetäytyi Roberts erään O'Connorin siirtolan näyttämönä olleen »O'Connorvillen» lähellä olevalle maatilalle Rickmansworthissa, jossa hän kuoli syyskuun 7 p:nä 1871. Eräs lentokirja vuoden 1871 ammattiyhdistyslaista (Lontoo 1871) on ainoa hänen julkaisunsa, jonka olemme saaneet käsiimme, mutta hän näyttää myöskin julkaisseen kertomuksen oikeudenkäynnistä koneenrakentajia vastaan vuonna 1847.
[5] »Flint Glass Makers Magazine» (Piilasityöntekijäin ammattilehti) lokak. 1851. Vuosina 1847 ja 1848 sattui useita ilmeistä kostonhimoa osottavia Trade Unionistien vainoomisia. Paitsi koneenrakentajien asiaa, josta puhumme myöhemmin, syytettiin vuonna 1848 yhtäkolmatta muuraria Lontoossa salaliitosta; mutta työnantajain täytyi useiden lykkäyksien jälkeen antaa jutun raueta. Sheffieldin partaveitsienhiojat olivat suuremmassa vaarassa. Sheffieldin tehtailijain suojelusjärjestön alotteesta nostettiin kanne John Druryä sekä kolmea muuta ammattiyhdistyksen jäsentä vastaan ja heidät tuomittiin kym-menen vuoden vankeuteen siirtomaissa kahden hurjistelevan rikoksentekijän umpimähkäisten syytösten nojalla, että syytetyt muka olivat vaatineet heitä hävittämään koneita. Tämä tavaton oikeuden väärinkäyttö herätti mitä suurinta suuttumusta, ja »Yhtyneitten ammattien kansallinen liitto» pani toimeen julkisia kokouksia sitä vastaan. Syytös hylättiin teknillisen virheen vuoksi, mutta heti sen jälkeen nostettiin syytettyjä vastaan uusi kanne. Paikkakunnan asukasten keskuudessa kävi kiihtymys kuitenkin sillä välin niin suureksi, että syytetyt laskettiin vihdoin, vuoden kestäneen epätietoisuuden jälkeen, vapaiksi heinäkuun 12 p:nä 1849. sittenkun he olivat juhlallisesti luvanneet pysyä levollisina. Eräs ammattiyhdistysmies Sheffieldistä selitti, että paikallisten viranomaisten harjoittaman lain väärinkäyttämisen tähden »oli työnantajain hirmuvalta ollut niin suuri, että työntekijät esittivät valituksensa hallitukselle. Sir George Grey pani toimeen tutkimuksen. — — — Tutkimuskomitealle esitettiin kaksikymmentä tapausta, joissa rauhantuomari oli tuominnut valittajat syyllisiksi; ja seitsemässätoista näistä tapauksista kumottiin tuomio». (Kivimuurarien »Fortnightly Circular» lehti marrask. 23 p. 1848).
[6] Lakiehdotus n:o 58 vuodelta 1844, esittäjä William Miles, M. P. (Hansard, osat 73 ja 74).
[7] »Potters Examiner» (Savenvalajain Edustaja) -lehti huhtikuun 13 p. 1844.
[8] Hansard, 73 ja 74 nidos. Laki hyljättiin 97 äänellä 54 vastaan toukok. 1 p. 1844.
[9] Richard Fynes, The Miners of Northumberland and Durham (Northumberlandin ja Durhamin kaivostyöläiset), IX luku.
[10] Rules and Regulations of the Association of United Trades for the Protection of Industry. (Säännöt ja ohjeet yhdistettyjen ammattien liitolle teollisuuden suojelemiseksi.) Lontoo, elok. 2 p. 1845. Näitä sääntöjä on tietääksemme jäljellä yksi ainoa kappale, mutta »Northern Star» -lehdessä, jota liitto käytti kauan aikaa virallisena äänenkannattajanaan, kerrotaan kaikki sen perustamista ja toimintaa koskevat yksityiskohdat.
[11] Thomas Slingsby Duncombe oli sen aikakauden aristokratinen kansanjohtaja. Vaikka hän oli täydellinen maailmanmies, tavoiltaan keikari, syventyi hän huomattavan perusteellisesti ei ainoastaan kartistien ja ammattiyhdistysmiesten asiaan parlamentissa, vaan myöskin kuiviin yksityiskohtiin komiteatyössä liittoa varten, jonka puheenjohtajaksi hän tuli. Kirjassa nimeltä »Life and Correspondence of Th. S. Duncombe» (Th. S. Duncomben elämä ja kirjeenvaihto), jonka hänen poikansa julkaisi vuonna 1868, kerrotaan hänen olleen yksinomaan hienostuneen maailmanmiehen ja parlamenttipolitikon, mutta jätetään tykkänään mainitsematta se vakavampi työ, jonka hän suoritti ammattiyhdistysten hyväksi vuosina 1845–1848.
[12] Tässä asiakirjassa voidaan kenties huomata T. J. Dunningin vaikutusta, hänen, joka oli aikansa kyvykkäin ammattiyhdistysmies. Dunning syntyi vuonna 1709 ja tuli v. 1843 »Kirjansitojain yhdistyneen liiton» sihteriksi. Vuonna 1845 yhtyi hän »Yhdistyneitten ammattien kansallisen liiton» jäseneksi, mutta erosi tästä liitosta muutamien vuosien kuluttua. »Kirjansitojain kiertokirjettä», jota hän alkoi julkaista v. 1850, toimitti hän pääasiallisesti niin kauan kuin hän eli, ja siinä tavataan monta täysin kypsää kirjoitusta Trade Unionien asiasta. Vuonna 1858 tuli Dunning jäseneksi tuohon kuuluisaan »Social Science Association'in» (Yhteiskuntatieteellisen seuran) asettamaan komiteaan, jonka tehtävänä oli tutkia ammattiyhdistyskysymystä. Hän antoi komitean kertomukseen oman ammattiyhdistyksensä historian ja otti yhdistykseen osaa useita vuosia. Hänen tärkein kirjallinen tuotteensa on: »Trades Unions and Strikes; their philosophy and intention» (Ammattiyhdistykset ja lakot; niiden filosofia ja tarkoitus) Lontoo v. 1850, 50 siv., jonka hän kirjoitti sitä kilpailua varten, minkä hänen oma ammattiyhdistyksensä oli pannut toimeen saadakseen parhaan puolustuksen työväenjärjestöille. Tämä kirjoitus, jota ei kukaan tahtonut ottaa kustantaakseen, ja joka siis ilmestyi yhdistyksen kustannuksella, on ehkä paras esitys ammattiyhdistysliikkeestä, mitä työntekijä koskaan on kirjoittanut. Dunning kuoli joulukuun 23 p. 1873 kesken taisteluaan. (Marx on lainannut Dunningin kirjoituksen »Kapital»-teokseensa I os. 2 pain. s. 574 ja 577 sekä 791.
[13] »Report of London Committee of Trades Delegates to the National Conference of Trades Delegates» (Lontoon ammattien edustajain komitean kertomus yleiselle ammattiyhdistysten kokoukselle). Pääsiäisenä 1845, säilytetään kivimuurarien Friendly-yhdistyksessä.
[14] Kivimuurarien »Forthnightly Circular», toukokuun 14 p. 1846.
[15] Vertaa »Delegate meetings of the Operative Cotton Spinners, Selfacting Minders Twiners and Rovers' held every other Sunday», (rumpulinkehrääjäin, kutojain y. m. edustajainkokoukset joka toinen sunnuntai) kesäkuun 20, elokuun 3 ja joulukuun 14 päivinä vuonna 1845.
[16] »Times» marraskuun 16 p. 1846.
[17] Wolverhamptonin levysepät olivat koettaneet aina siitä saakka kuin he olivat vuonna 1845 yhtyneet liittoon, saada aikaan yhdenmukaisen palkkatariffin kappaletyöstä. »Kansallisen liiton» toimesta olivat kaikki muut työnantajat paitsi kaksi hyväksyneet sellaisen listan vuodelle 1849. Toinen näistä kahdesta kohteli työntekijöitä verrattoman viekkaasti. Kun hän arveli olevansa kyllin valmis, riisui hän heinäkuussa vuonna 1850 naamionsa ja kieltäytyi yksinkertaisesti jatkamasta sovitteluja. Tästä johtunut kiivas taloudellinen ja oikeudellinen taistelu veti yleisen huomion puoleensa. Monta lakkolaista tuomittiin työsopimuksen rikkomisesta vankeuteen, ja taistelun huippukohtana oli, että kolme »Kansalliseen liittoon» kuuluvaa komitean jäsentä sekä useita paikallisen ammattiyhdistyksen miehiä syytettiin siitä, että he olivat tehneet salaliiton vahingoittaakseen ja pelottaakseen työnantajaa, saattamalla hänen työntekijänsä lakkoon. Lainopillisten viisastelujen kautta, joita ensin käytti valtio ja sitten puolustajat, lykkäytyi asia niin pitkälle, että sitä käsiteltiin kokonaista kolme kertaa. Vasta marraskuussa vuonna 1851 lankesi lopullinen tuomio, jonka nojalla viisi syytettyä tuomittiin kolmen ja yksi yhden kuukauden vankeuteen. Katso R. v Rowlandin 5 Cox. C. C. sivu 436 ja saman liite A. »The Law relating to Trade Unions», Lontoo 1869.
[18] Duncombe luopui täydellisesti puheenjohtajatoimestaan vuonna 1852. Vuonna 1856 puolusti liiton sihteri Thomas Winters eräässä mestarien ja työntekijäin välisiä suhteita käsittelevässä erikoiskomiteassa sovittelulautakuntia. Hän todisti, että liiton jäsenluku silloin oli 5,000–6,000 vaiheilla, ja että sen keskuskomiteaan kuului kolme palkattua jäsentä, jotka käyttivät kaiken aikansa tähän työhön. Eräs myöhemmin toiminut sihteri (E. Humphries) esiintyi neljä vuotta myöhemmin samanlaisessa komiteassa, jolloin hänen todistuksestansa käyn selville, että vaikka liitto vielä oli hengissä, ei se ollut viimeisinä seitsemänä tahi kahdeksana vuotena ottanut osaa mihinkään tärkeämpään työtaisteluun. Hra George Howell ilmoittaa sivumennen liiton lakanneen vuonna 1860.
[19] Kivimuurarien »Fortnightly Circular» joulukuun 25 p. 1845.
[20] Joulukuussa vuonna 1843 ilmestymään alkanut »Potters Examiner» (Savenvalajain edustaja) muutettiin heinäkuussa vuonna 1848 »Potters Examiner and Emigrants Advocate (Savenvalajain edustaja ja siirtolaisten asianajaja) lehdeksi, joka ilmestyi Liverpoolissa ja käsitteli pääasiallisesti siirtolaiskysymystä. Se lakkasi ilmestymästä heti vuoden 1851 jälkeen.
[21] Huomattakoon erityisesti kirjoitus »Työpalkat ja ammattiyhdistykset» lehden toisessa, kolmannessa ja neljännessä numerossa (joulukuusta 1850 helmikuuhun 1851), jossa hän osottaa, että palkan yleinen suuruus riippuu välttämättömästi kysynnästä ja tarjonnasta, mutta että Trade Unionismi saa, työttömyysapua suorittamalla, yksityiset työntekijät poikkeustapauksissa kykeneviksi vastustamaan tätä tyranniutta ja riistämistä.
[22] Tässä sanomalehdessä on paljon arvokkaita tiedonantoja ammattisuhteista, erikoiskertomuksia Trade Union kongresseista, sekä hyvin muovailtuja kirjoituksia ammatillisista sekä taloudellisista kysymyksistä. Lehden suurin ansio on kauttaaltaan sävyisä kirjoitustapa ja sen pätevät todistelut. Onnettomuudeksi ei lehteä, mikäli me tiedämme, ole missään julkisessa kirjastossa saatavissa, ja mekin saamme kiittää Hra Haddletonia, Birminghamin Trades Councilien sihteriä, jolla on täydellinen kokoelma tätä lehteä, niistä tiedoista, joita sen sisällyksestä olemme saaneet.
[23] Johtava kirjoitus Englannin, Irlannin ja Skotlannin lasityöntekijöille lehden ensimäisessä numerossa.
[24] Lontoon kirjaltajain komitea vuonna 1834 yhteensulautumiskysymyksestä. Vuosikertomus helmik. 2 p:ltä 1835.
[25] Address of Delegate Meeting to the Members of the Friedly Society of Ironmoulders of England, Ireland and Wales, (Edustajakokouksen kirjelmä Englannin, Irlannin ja Walesin rautavalimoiden kaavailijain avustusyhdistykselle) syyskuun 26 p:nä 1846.
[26] »Fortnightly Circular», jouluk. 25 p. 1845.
[27] »Fortnightly Circular», kesäkuussa 1849.
[28] Tammikuussa 1855.
[29] Kirje »Lakkojen huonoista seurauksista» Piilasityöntekijäin ammattilehdessä heinäkuussa 1850.
[30] Edustajakokouksen lausunto »Raudanvalajain avustusyhdistykselle» vuonna 1846.
[31] Kirjoitus »Emigration as a Means to an End» (Siirtolaisuus lopullisena keinona). Piilasityöntekijäin ammattilehdessä elokuussa 1854; keskuskomitean lausunto syyskuussa 1857.
[32] »Jos teillä on yht'aikaa 50 jäsentä työttömänä, niin tulee näiden saada 1,015 puntaa vuodessa, ja työnantajat käyttävät heitä samalla ruoskana alentaakseen teidän palkkojanne. Mutta jos lähetätte heidät Australiaan ja maksatte 20 puntaa hengeltä, niin säästätte 15 puntaa ja olette lähettäneet heidät runsauden maahan, kun he sensijaan näkevät täällä nälkää. Samalla kuin yksinkertaisesti toimitatte liian työvoiman pois markkinoilta, samalla pysytätte omat palkkanne korkealla» (Sihterin hyvästijättökirjoitus »Flint Glass Makers Magazine» lehdessä elokuussa 1854. »Toimittakaa liiat työvoimat pois, niin sorto siirtyy itsestään muinaisaikoihin kuuluvaksi» (sama lehti).
[33] Siirtolaisrahastoista puhutaan ensimäisen kerran Trade Unionien kertomuksissa vuonna 1843. (Katso »Potters Examiner»). Kolmekymmentä vuotta näkyy suurempain yhdistysten tileissä sekä tulo- että menopuolella melkoisia summia jäsenien maastamuuton hyväksi. Rautavalimoiden kaavailijain vuosikertomuksissa julkaistut tauluihin laaditut tilikertomukset esim. osottavat, että vuosina 1855–1874 käytettiin tähän tarkotukseen 4,712 puntaa. Yhdistyneitten salvumieslen keskuudessa maksettiin siirtolaisapua aina vuoteen 1886 saakka, jolloin kenralineuvosto sen vihdoin lakkautti. Ne jäsenet, jotka asuivat Yhdysvalloissa ja siirtomaissa, vastustivat kiivaasti tätä rahastojen käyttämistä. Mutta vuosina 1850–1860 pidettiin siirtolaisuutta huomattavana ammattiyhdistyspolitikan osana. Yhdysvaltojen ja Australian siirtomaiden ammattiyhdistykset lähettivät Englannin ammattiyhdistysten luottamusmiehille jyrkkiä vastalauseita (katso esim. Kivimuurarien Fortnightly Circular kesäkuussa 1856), tosiasia, joka yhdessä »kultakuumeen» (»goldrush») alenemisen ja ammattiyhdistysten katsantokannan muuttamisen kanssa sai aikaan sen, että tämä polilika hyljättiin.
[34] Piilasityöntekijäin ammattilehti syyskuussa v. 1857.
[35] Näinä vuosina alkoivat suurten liittojen toimeenpanevat valiokunnat taistelun »juomisen suosimista» vastaan. Vuosisadan ensi puoliskolla oli ammattiyhdistysten kertomuksissa ja tileissä otsake: juomia eräs menopuolen suurimpia posteja, sillä säännöissä oli nimenomaan määrätty, että johtokunnalle ja jä-senille oli kaikissa kokouksissa annettava virvokkeita. Lontoon »Villanlajittelijain yhdistyksen» säännöt (1813) määräävät, että »puheenjohtajalle on hänen oman valintansa mukaan annettava juomia, paitsi viiniä». Rautavalimoiden kaavailijain Friendly Society määrää (vuonna 1809), että järjestyksenpitäjän tulee jakaa olutta kokouksissa jäsenten kesken puolueettomasti, ja ettei jäsen saa juoda muulloin kuin vuorollaan »paitsi johto-kunnan jäsenet pöydän ääressä ja ne jäsenet, jotka ovat ensi kertaa kaupungissa». Vieläpä niin myöhään kuin vuonna 1837 määräävät »Höyrykoneenrakentajain yhdistyksen» säännöt, että kolmas osa viikkomaksuista oli käytettävä jäsenten virvokkeisiin, joka määräys poistettiin sääntöjä tarkistettaessa vuonna 1846. Samana vuonna lakkautti rautavalimoiden kaavailijain edustajain kokous juomisen ja tupakoimisen kokouksissaan, täydentäen tätä »kieltäytymispäätöstään» muuttamalla yhdistyksen sääntöjä sitne, että oluen myöntämisen asemasta sai kukin jäsen vastaavan summan rahaa. »Me luulemme», huomauttavat he jäsenille laatimassaan kirjeessä, »että yhdistyksen asiat hoidetaan paljoa paremmin, jos ei kokouksissa saa juoda. Keskeytyksiä, häiriöitä ja väkivaltaisia kohtauksia sattuu usein kokouksissa, joissa järjestyksen, levollisuuden ja puolueettomuuden pitäisi vallita». Vuoden 1860 paikkeilla olivat jo useimmat suuremmat ammattiyhdistykset poistaneet kaikki menot juomiin, ja muutamat olivat sen lisäksi kieltäneet, ettei niitä saa nauttiakaan kokouksen aikana. On huomatava, ettei yhdistyksillä aluksi ollut muita huoneistoja käytettävinään, kuin ne »yhdistyshuoneet», joita ravintoloitsijat ilmaiseksi luovuttivat heille, ja että maksu juomista korvasi siis vuokran. Sittemmin muuttivat latojat ja kirjansitojat pääkortterinsa yleisistä ravintoloista omiin huoneistoihin ja höyrykoneenrakentajat sallivat haaraosastojensa vuokrata huoneet kokouksiansa varten rahalla, jotta he voisivat välttää kiusauksen. Vuonna 1850 ilmoittavat rautavalimoiden kaavailijat, että muutamat ravintolanpitäjät eivät yhä lisäytyvän raittiuden tähden anna heille huonetta kokousta varten.
[36] Gallowayn ja muiden työnantajain todistus »Select Committee of Artisans and Machinery'lle» (Taiturien ja konemiesten valiokunnalle) vuonna 1824 sekä viittaukset kirjassa »Life of Sir William Fairbairn» (Sir William Fairbairnin elämä) (Lontoo 1877) sekä muissa teoksissa. Me emme ole voineet löytää minkäänlaisia Koneenrakentaja-työväenyhdistyksen asiakirjoja aikaisemmilta vuosilta kuin 1822. Sir William Fairbairn kertoo kirjansa »Mill and Mill Work» (Lontoo 1861) alkulauseessa, että höyrykoneen synnyttämä mullistus sysäsi syrjään myllynrakentajat.
[37] William Newton syntyi vuonna 1822 Congletonissa, jossa hänen isänsä, joka kerran oli ollut korkeammassakin asemassa, oli koneenrakentajana. Poika alkoi työskennellä eräässä konepajassa neljäntoista vuotiaana ja muutti vuonna 1840 Lontooseen (jossa hän oli työssä samassa tehtaassa, kuin Sir Henry James, joka silloin oli insinörinoppilaana). Täällä hän kohosi vähitellen työnjohtajaksi. Kun hän erotettiin tehtaalta, vuokrasi hän olutravintolan Ratcliffessä ja käytti kaikki aikansa saadakseen kaikki ammattiyhdistykset koneenrakennusalalla sulautumaan yhteen. Vuonna 1852 tuli hän lyhyeksi aikaa erään pienen vakuutusyhtiön sihteriksi. Vuoden 1852 yleisissä parlamenttivaaleissa oli hän Tower Hamlet piirin (Lontoon itäosasa) ehdokkaana. Kumpikin suuri puolue oli asettanut vastaehdokkaat. Käsien nostolla äänestettäessä vaalitilaisuudessa sai hän enimmät äänet, mutta joutui varsinaisessa vaalissa tappiolle, vaikka hän sai 1,095 ääntä. Myöhemmin tuli hän erään hyvin menestyvän paikallislehden omistajaksi ja Mile Endin (Lontoon itäosassa) kirkkoneuvosto valitsi hänet edustajakseen pääkaupungin työlautakuntaan (»Metropolitan Board of Works», joka muutetiiin vuonna 1889 Lontoon kreivikunnanneuvostoksi). Hän oli toimeliaimpia jäseniä tässä yhdyskunnassa, johon hän kuului vuosina 1862–1876. Hän oli sen asettaman parlamenlarisen komitean, palolaitoskomitean ja muiden komiteojen tärkeissä puheenjohtajantoimissa. Vuonna 1868 taisteli hän taas vapaamielisten ja vanhoillisten kanssa Tower Hamletin piiristä saaden 2,890 ääntä, ja vuonna 1875 oli hän ehdokkaana Ispwichista täytevaalissa, mutta joutui tappiolle. Hän kuoli maaliskuun 9 päivänä vuonna 1876.
[38] Tämä lehti on säilynyt Manchesterin »Public Library»-kirjaslossa (341. P. 37). Se oli hyvin toimiteltu 16 kahdeksataitteissa sivua sisältävä lehti, joka ilmestyi aluksi joka neljästoista päivä, sittemmin kerran kuussa, ja maksoi 2 penceä numero. Ensimäinen numero on päivätty heinäkuun 4 p. 1840.
[39] Manchesterissa toukokuun 12 p. vuonna 1845 pidetyn edustajainkokouksen pöytäkirja. Tämän yhdistyksen toiminnasta on professori Brentano julkaissut nyt jo kadonneisiin asiapapereihin perustuvan ansiokkaan historian »North British Review» (Pohjoisbritannian Valvoja) aikakauslehdessä lokakuussa 1870 olleessa kirjoituksessa nimeltä: »The Growth of a Trades Union» (Ammattiyhdistyksen kasvaminen).
[40] R. v. Selsbyn jutussa julkaistu toimeenpanevan valiokunnan kiertokirje vuodelta 1846. Oikeudenkäynnistä on julkaistu kaksi täydellistä kertomusta, nimittäin »Verbatim Report of the Trial for Conspiracy in R. v. Selsby and others» (Sananmukainen kertomus R. von Selsbyn y. m. salaliittojutusta, (Liverpool 1847, 66 s.) »Höyrykonetyöntekijäin yhdistyksen» tarkastama, sekä »Narrative j. n. e. of the Trial, R. v. Selsby» (Lontoo 1847, 68 s.). Kumpikin kertomus on Manchesterin »Public Library» -kirjastossa. Juridinen kertomus on Cox'in »Crown Cases'issa» V osa s. 496 ja seur. Senaikuisissa ammattiyhdistysten kertomuksissa on monta viittausta oikeudenkäyntiin. Esimerkkinä vainoamisen tarkoituksellisesta luonteesta mainitaan, että syytekirjoitus sisälti 4,914 kohtaa ja oli kolmenkymmenen seitsemän yardin (yardi on lähes metri) pituinen. W. P. Roberts järjesti puolustuksen, joka maksoi ammattiyhdistykselle 1,800 puntaa. Liike, jonka työpajoissa riita syntyi, joutui muutaman vuoden kuluttua vararikkoon.
[41] Lehti oli kahdeksan nelitaitteisen sivun kokoinen viikkojulkaisu, joka maksoi yhden pennyn. Ensimäinen numero on päivätty kesäkuussa 1850. Nidos kesäkuusta joulukuuhun 1850 on Manchesterin »Public Library» kirjastossa (401. E. 18). John Burnetin laatima hyvin kirjoitettu artikkeli »Newcastle Weekly Chronicle» (Newcastlen viikko-aikakirja) lehdessä kesäkuun 3 p. 1875 luo elävän kuvan yhteensulattamistaistelusta.
[42] Tämän on Professori Brentano esittänyt ennenmainitussa »North British Review» lehden artikkelissa.
[43] Toimeenpanevan komitean äänenkannattajana oli »The Operative» (Työntekijä), hyvin toimitettu viikkolehti, jonka Newton oli perustanut vuonna 1851. Se maksoi alussa 1 1⁄2 pennyä, sittemmin 1 pennyn numero. Numerot alusta aina vuoteen 1852, siis todennäköisesti kaikki, mitä on ilmestynyt, ovat British Museumissa. Newton oli toimittajana ja kirjoitti melkein kaikki ne artikkelit, jotka koskevat koneenrakentajia tai ammattiyhdistyksiä yleensä.
[44] Lähinnä suurimmat ja mahtavimmat olivat vuonna 1851 raudanvalajain sekä kivimuurarien yhdistykset, joihin kumpaiseenkin kuului neljä- tai viisituhatta jäsentä. On muistettava, että aikaisemmin mainitut lyhytikäiset puuvillankehrääjäin ja kaivostyöväen liitot, joihin usein kuului kymmenenkin tuhatta jäsentä, olivat yksinomaan lakkojärjestöjä, joiden viikkomaksu oli vain yksi tai kaksi penceä. Vuosien 1830–1834 suurissa liitoissa ei tavallisesti ollut minkäänlaisia säännöllisiä jäsenmaksuja, niiden toiminta riippui säännöttömästi suoritetuista avustuksista. Ammattiyhdistystä, joka voi, kuten »Koneenrakentajain yhteensulautunut liitto», laskea säännölliset tulonsa 500 puntaan viikossa, ei oltu vielä koskaan ennen nähty.
[45] Rauta-ammattien edustajainkokouksen päätös Birminghamissa syyskuun 28 p. 1850, julkaistu »Trades Union Advocate» (Ammattiyhdistysten asianajaja) lehdessä marraskuussa 1850.
[46] Päätettiin, että »toimeenpaneva komitea on valmis kaikin voimin avustamaan Oldhamissa olevia jäseniä, mikäli järjestelmällisen ylityön poistaminen on kyseessä, multa se ei voi suostua antamaan avustusta siihen, että oppimattomat työntekijät estetään olemasta apulaisina itsetoimivain koneitten ääressä».
[47] Lordi Goderich, sittemmin Riponin markisi, antoi toimeenpanevalle komitealle 500 puntaa, jotta lakkoapua voitaisun tilapäisen puutteen sattuessa suorittaa säännöllisesti.
[48] »Operative» lehdessä toukokuun 1 p. 1852 julkaistu toimeenpanevan komitean kiertokirje huhtikuun 26 p:ltä 1852. Joku määrä työntekijöitä kieltäysi kirjoittamasta ja moni muutti maasta. E. Vansittart Neale, eräs kristillissosialisti, lainasi tätä tarkoitusta varten jäsenille 1,300 puntaa. Lainanottajat maksoivat summan kokonaisuudessaan takaisin.
[49] Tätä suurta taistelua käsittelevästä runsaasta kirjallisuudesta mainittakoon tuomari Thomas Hughesin kertomus, jonka »Social Science Association» (Yhteiskuntatieteellinen seura) julkaisi 1860 »Report on Trade Societiesissa» (Ammattiyhdistysten kertomus); J. M. Ludlowin luennoi nimellä »The Master Engineers and their Workmen» (Koneenkäyttömestarit ja heidän työntekijänsä, Lontoo 1852); E. Vansittart Nealen lentokirja May I not dot what I will with my own? (Enkö minä saa tehdä omastani, mitä tahdon?), ja William Newtonin (työntekijäin puolesta) sekä Sidney Smithin (työnantajain puolesta) vuonna 1856 annetut todistajalausunnot työnantajain ja työntekijäin (»Masters and Operatives») välisiä sovintolautakuntia käsittelevälle parlamentariselle erikoiskomitealle. Työnantajain julistukset ovat julkaistut »Times» lehdessä joulukuusta 1851 huhtikuuhun 1852, työntekijäin asiakirjat sekä heidän kokouskertomuksensa taas Newtonin toimittamassa »Operative» lehdessä j» silloin kuolemaisillaan olevassa »Northern Star» (Pohjan Tähti) lehdessä.
[50] Sen jäsenluku oli vuoden 1852 lopussa vähentynyt 11,829:stä 9,737:ään, mutta silloinkin sillä oli käsissään varoja 5,382 puntaa. Ja kolmessa vuodessa oli jäsenluku kasvanut 12,553:een sekä kerätyt varat tuohon ennen kuulumattomaan summaan 35,695 puntaa. Liiton kertomukset osottavat, päinvastoin kuin aikaisempain ammattiyhdistysten, alituista kasvamista ja edistymistä aina vuodesta 1852 alkaen nykyaikaan. Jäsenluku oli vuoden 1892 lopulla, neljänkymmenen yhden toimintavuoden perästä, 71,000 ja rahastot 214,000 puntaa (5,300,000 markkaa).
[51] »Journeymen Steam Engine, Machine Makers and Millwrights Friendly Society'n» (Höyrykoneenkäyttäjäin ja koneen sekä myllynrakentajain avustusyhdistys) sääntöjen alkulause vuoden 1845 painoksesta.
[52] Tämä »tasoitussuunnitelma» on meidän tietääksemme Trade Unioniein tunnusmerkki, vaikka näemmekin t:ri Baernreitherin teoksesta »English Association of Workingmen» (»Englannin työväenyhdistykset») s. 283 ja 284, että jotkut »Friendly Society» yhdistysten haaraosastot viime aikoina ovat ottaneet käytäntöön samantapaisen järjestelmän. Sen alkuperää emme tunne, mutta perintötaru kertoo sen muovailun olevan vuonna 1826 perustetun »Höyrykonetyöntekijäin sekä koneen- ja myllynrakentajain yhdistyksen» työtä. Se oli sen aikaisin käytännössä myöskin »Höyrykonetyöntekijäin» yhdistyksessä (»Steam Engine Makers Society»). Siitä oli aina Trade Union -lain säätämiseen saakka v. 1871 käytännöllistä hyötyä. Kun ammattiyhdistykset olivat riippuvaisia luottamusmiestensä rehellisyydestä, oli eduksi, että rahastot olivat hajallaan ja että jokainen paikallinen haaraosasto oli vastuunalainen siitä, että sen osa oli varmasti talletettu.
[53] S. t. s. paikallisien elantokustannusten erilaisuus otettiin aina huomioon.
[54] Tämänsuuntaiset vastalauseet olivat yleisiä todistajainkertomuksissa vuosien 1867–1868 kuninkaalliselle komitealle ja olivat vuosina 1852–1879 pääasiallisena perusteena lukemattomissa Trade Unionismin arvosteluissa. Trade Unionien menettelyä puolustaa tarmokkaasti professori Beeslyn kirjoitus »Fortnightly Review» lehdessä 1867, joka myöhemmin julkaistun lentokirjasena nimellä »The Amalgamated Society of Carpenters and Joiners (»Rakennuspuuseppäin ja puuseppäin yhteensulautunut liitto»), Lontoo 1867, 20 s.).
[55] Ainoa jäljellä oleva nidos tätä lehteä, joka ei sisällä ainoastaan tilastollisia ja muita valaisevia aineksia itse yhdistyksestä, vaan myöskin usein kertomuksia rakennusammateista ja liikkeestä yleensä, on avuliaasti jätetty käytettäväksemme tämän teoksen laatimista varten ja on ollut meille erinomaisen tärkeä.
[56] Maultin todistajanlausunto, kysymys 3,980 toisessa ja 4,086 kolmannessa kertomuksessa.
[57] Erityskomitean kertomus v:lta 1869.
[58] »Yhdistyneitten ammattien kansallinen liitto» eli vielä, kuten olemme nähneet, nimellisesti vuoteen 1860 saakka, mutta jälkeen vuoden 1852 aleni sen jäsenluku muutamaan tuhanteen, eikä sillä itse asiassa ollut enää minkäänlaista merkitystä ammattiyhdistysmaailmassa.
[59] »Times» lehti kesäkuusta joulukuuhun 1853.
[60] Tarkempi tämän kehityksen selostus on Beatrice Potter'in (rouva Webbin) teoksessa »The Cooperative Movement in Great Britain» (»Osuustoimintaliike Suurbritanniassa»), Lontoo 1891, toinen painos 1893, saksaksi ilmestynyt Leipzigissä 1893.
[61] »Addres of the Executive Council of the Amalgamated Society of Engineers to their Fellow Workmen» (»Yhteensulautuneitten koneenkäyttäjäin yhdistyksen toimeenpanevan valiokunnan kirjelmä työläistovereilleen»), Lontoo 1855.
[62] Vindexin kirja »The Strikes, their Extent, Evils and Remedy, being a Description of the General Movement of the Mass of the Building Operatives throughout the United Kingdom» (»Lakot, niiden laajuus, haitat ja estämiskeinot, ja samalla selonteko rakennustyöväestön yleisestä liikkeestä yhdistetyssä kuningaskunnassa»), Lontoo 1853, 56 s. Tämän uuden lakkojen puhkeamisen seurauksena oli, että yhteiskuntatieteellinen seura asetti vuonna 1858 komitean tutkimaan ammattiyhdistyksiä ja ammatillisia riitoja koskevia kysymyksiä. Tämän taitavien ja uutteroiden tutkijoitten johtaman tutkimuksen tuloksena oli vuonna 1860 julkaistu kirja, joka sisältää parhaan aineskokoelman Trade Unioneista ja puolueettomimman kertomuksen niiden toiminnasta, mitä koskaan on kirjoitettu. Historiallisena lähdekirjana ja taloudellisena kuvauksena on tämä »Report on Trade Societies and Strikes (»Kertomus ammattiyhdistyksistä ja lakoista»), 651 s., Lontoo 1860, paljoa parempi kuin vuosien 1824, 1825, 1838 ja 1867–1868 parlamentin sinikirjat. Kirjan laatijoina samoin kuin komitean jäseninäkin oli joukko eteviä miehiä.
[63] Professori E. S. Beesly, »Fortnightly Reviewissä» 1867.