Monet eri seikat ovat edellisten vuosien kuluessa vaikuttaneet yhdessä luodessaan yhdistyksen, jota melkein voi sanoa Trade Union liikkeen ministeristöksi. Niin suurten ammatillisten avustusyhdistysten perustaminen kuin »Koneenrakentajain yhteensulautunut liitto», oli tavallaan luonut ammattiyhdistysluottamusmiesten uuden koulun. Heidän ratkaistavakseen tuli sangen monimutkaisia hallinto- ja rahakysymyksiä. Kun näiden liittojen päämajat olivat Lontoossa, joutuivat niiden palkatut luottamusmiehet läheiseen henkilökohtaiseen seurusteluun toistensa kanssa. Kohtalo satutti vielä, että tähän pieneen sihterien piirin kuului näinä vuosina erittäin kyvykkäitä ja lujaluontoisia miehiä, jotka sekä kokemuksensa että luonteensa puolesta olivat erittäin sopivia johtamaan liikkeen sen kovan ahdinkoajan ylitse, jota nyt ryhdymme kuvailemaan.
Etevimmät tässä pienessä ryhmässä — jota täst'edes kutsumme Juntaksi — olivat koneenrakentajain ja salvumiesten yhteensulautuneitten liittojen ylisihterit William Allan ja Robert Applegarth, joiden kyky näiden mahtavain järjestöjen muodostamisessa oli hankkinut heille suuren vaikutusvallan Trade Unionien asioissa. Heidän läheisiä ystäviänsä olivat Daniel Guile, vanhan ja vaikutusvaltaisen »Raudanvalajain kansallisen yhdistyksen» sihteri, Edwin Coulson, muurarien »Lontoon ordenin» ylisihteri, ja George Odger, erään sangen taitavain naistenkenkäin tekijäin pienen unionin jäsen sekä Lontoon radikalisten työntekijäin vaikutusvaltainen johtaja.
William Allan oli aikansa »uuden unionismm» luoja.[1] Olemme jo kertoneet, kuinka hän William Newtonin avulla keräsi yhteen koneenrakentajain ammattijärjestön hajallaan olevat osastot ja kuinka hän sovitti vanhaan yhdistykseensä huolellisesti valmistetut perussäännöt ja rahallisen hallinnon siten, että se vastasi suuren kansallisen yhteensulautuneen liiton vaatimuksia. Kärsimystä kysyvän konttorityön pitkinä hetkinä oli hän miettinyt erittäin nerokkaan vaikka jotenkin monimutkaisen raha-asiain kontrolli- ja tilitysjärjestelmän, jonka avulla voi milloin tahansa saada hänen konttorinsa hyllyiltä selville jokaisen jäsenen suhteen yhdistykseen, jonka jäsenluku nousi kymmeneen tuhanteen. Hänen järjestelmänsä pitkäikäisyys on sen arvon paras todistus. Vielä tänäänkin huomataan kaikkialla koneenrakentajain liiton pääkonttorissa Stamford Street kadun varrella jälkiä Allanin uupumattomasta ja järjestelmänmukaisesta ahkeruudesta. Allanin heikot puolet olivat liiallinen varovaisuus, byrokratinen tarkkuus ja kitsauteen vivahtava huolenpito rahastojen kartuttamisesta. Mutta siihen aikaan, jolloin »työväenagitatoreja» yleensä syytettiin kevytmielisyydestä raha-asioissa ja kykenemättömyydestä jännittävään sekä säännölliseen henkiseen työhön, vaikuttivat nämä heikkoudet sangen edullisesti yleiseen mielipiteeseen, huolimatta siitä kuinka epäedullisesti ne myöhemmin lienevätkin vaikuttaneet »Koneenrakentajain yhteensulautuneen liiton» politikaan ja kehitykseen. Allan oli sitäpaitsi työväenluokan tarkkanäköinen politiko, jonka tyveneen arvosteluun aina voitiin luottaa, vaikka hän ei ollutkaan erinomainen puhuja eikä laajaperäisten yleisten harrastusten mies. Ja hän on jättänyt jälkeensä sen muiston, että hän ei ollut ainoastaan ehdottomasti rehellinen ja tavattoman ahkera, vaan myöskin harvinaisen vapaa henkilökohtaisesta turhamielisyydestä ja kunnianhimosta.
Samaan aikaan kuin Allan koetti muuttaa »palkatut agitatorit» suuren rahalaitoksen edesvastuunalaisiksi virkamiehiksi, koetti Robert Applegarth hankkia järjestyneille Trade Unioneille to mustetun yhteiskunnallisen ja valtiollisen aseman. Kun hän oli terävä ja asianaiajamainen luonteeltaan, käytti hän vaistomaisesti kaikkia niitä todisteita, jotka parhaite voivat kumota porvarillisten vastustajain ennakkoluuloja ja riistää heidän arvostelultaan aseet. Mutta hän ei tyytynyt ainoastaan puolustamaan ammattiyhdistysten tarkoitusta koko maailman edessä. Hän koetti myöskin alituisesti laajentaa omaan liikkeeseensä kuuluvain joukkojen henkistä näköpiiriä, avaten siten niiden silmät, joiden unelmat olivat tähän saakka rajoittuneet ainoastaan lakkoihin ja ravintoloihin, näkemään yhteiskunnallisia ja valtiollisia kysymyksiä, joiden täytyi herättää heissä työntekijöinä aivan erityistä harrastusta. Senpätähden huomaamillekin hänen olleen ylisihterin viranhoidon ohella johtavana jäsenenä kuuluisassa »Internationalessa»[2] ja tarmokkaana »Labour Reprasentation Leaguen» (Työn edustusliiton), »National Education Leaguen» (Kansallisen kasvatusliiton) ja erilaatuisten ihmisystävällisten sekä valtiollisten liittojen esitaistelijana. Valtiolliset reformi-intoilijat koettivat kilvan saada hänen avustustaan ehdotuksilleen. Häntä pyydettiin esim. erityisesti ottamaan työväen erityisenä edustajana osaa National Education Leaguen tärkeisiin kokouksiin Birminghamissa, ja mainettaan yhteiskunnan uudistajana saa hän kiittää siitä, että hänet valittiin vuonna 1870 kuninkaalliseen komiteaan, jonka tuli laatia laki veneristen tautien vastustamiseksi. Siten hän oli ensimäinen työmies, jota hallitsija kutsuu »Meidän uskollinen ja hyvin rakastettu». Ollen avosydäminen, reipas ja sovinnollinen tuli hänestä Englannin työväenliikkeen ihanne-edustaja valtiollisessa maailmassa.[3]
Raudanvalajain ja Lontoon muurarien vakinaiset luottamusnnehet eivät olleet niin omintakeisia, kuin Allan tai Applegarth. Guilella oli viehättäviä personallisia ominaisuuksia sekä miellyttävä käytöstapa ja hän oli raa'an kaunopuhelias. Coulsonin sanoo eräs vastustaja olleen »tuhman ja itsepäisen» sekä lisäksi »hiomattoman ja röykkeän» (bricky and stodgy), mutta pienen lontoolaisen muurariyhdistyksen kehittyminen hänen johdollaan mahtavaksi kansalliseksi unioniksi osottaa, että hänen hallinnollinen kykynsä ei ollut aivan tavallista laatua. Kaikkien näiden neljän miehen huomattava ominaisuus on heidän liikemieskykynsä, joka ilmenee siinä sitkeydessä ja menestyksessä, millä kumpikin ajoi ammattiyhdistyksessään Newtonin ja Allanin alkamaa politikaa, jonka tarkoituksena oli rakentaa ammatillinen järjestö yli maan ulottuvan vakuutusyhdistyksen perustukselle.
George Odger toi Junttaan aivan toisenlaisia ominaisuuksia, kuin Allanin varovaisuuteen yhtynyt ahkeruus tai Applegarthin asianajajakyky. Viidestä mainitsemastamme miehestä oli Odger ainoa, joka työskenteli edelleenkin ammatissaan ja säilytti loppuun saakka työväenluokkaan kuuluvan johtajan täydellisen leiman. Kun hän puhui erittäin voimakkaasti, sai hän kokonaiset kansankokoukset mukaansa. Hän oli radikalisen Lontoon epäjumala. Mutta hän ei ollut ainoastaan kansan kiihoittaja. Hänen loistavan kaunopuheliaisuutensa ja tunteellisen tulisuutensa takana oli paljon valtiollista terävänäköisyyttä, ja hän oli yhtä kykenevä kuin hänen toverinsakin suoritettavina olevain toimenpidetten kypsään harkintaan ja henkilökohtaiseen alistumiseen. Mutta kun hän oli tottunut lykkäämään kaikki toistaiseksi ja kun hänellä ei ollut liikemieskykyä, ei hän voinut rakentaa mitään suurta järjestöä. Jos hän olisi ollut yksin, olisi hän tuskin voinut edistää ammattiyhdistysliikkeen vahvistumista. Mutta suurten luottamusmiesten lojaalisena kannattajana ja heidän kansantajuisena puhetorvenaan unionistiselle tai ei-unionistiselle työväenmaailmalle loi hän liikkeelle laajemman perustuksen ja veti jokaisen työväenluokkaan kuuluvan uudistusten kannattajan mukanaan liikkeen riveihin.[4]-
On vaikea nykyjään luoda oikeaa käsitystä siitä henkilökohtaisesta vaikutuksesta, mikä näillä viidellä miehellä oli ei ainoastaan lähimpiin tovereihinsa, vaan myöskin ammattiyhdistysliikkeen edustajina yleisöön ja vallassa oleviin luokkiin. Ensimäisen kerran tällä vuosisadalla tapahtui, ettei työväenliikettä johtaneet sille myötätuntoiset keski- ja yläluokan miehet, kuten Place, Owen, Roberts, O'Connor tai Duncombe, vaan varsinaiset työntekijät, jotka olivat erityisesti kehitetyt tätä tarkoitusta varten. Samoin muodostivat työväen valtiolliset johtajat ensimäisen kerran suletun tyhmän, jota piti koossa läheinen personallinen ystävyys ja joka oli täysin vapaa vähimmästäkin epäluulosta ja tuosta vilpillisyydestä, mikä jo niin usein oli vahingoittanut kansanliikkeitä. He eivät tosin astuneet kutsumukseensa minkään määrätyn taloustieteellisen teorian tai valtiollisen oppisuunnan kannattajina. He allekirjoittivat yhtä tyytyväisinä »Internationalen» epäkypsän kollektivismin kuin Englannin radikalien dogmatisen teollisuus-individualismin. Tästä heidän toimintansa varman valtiollisen perustuksen puutteesta johtuukin meidän luullaksemme ammattiyhdistysliikkeen taantuminen sen jälkeen, kun nämä miehet olivat vetäytyneet syrjään. Tuonnempana saamme tilaisuuden tarkastaa vielä muita »virheitä heidän hyvissä puolissaan» ja nähdä, millä tavalla nämä ovat sittemmin estäneet liikkeen jatkuvaa kehitystä.
Mutta juuri näitä heidän puutteellisuuksiansa saamme kiittää siitä, että mainitsemistamme henkilöistä tuli silloin vallinneella ahdinkoajalla niin verrattomia ammattiyhdistysliikkeen edustajoita. He hyväksyivät vilpittömästi porvarillisten vastustajainsa taloudellisen individualismin, ja vaativat ainoastaan sellaista yhdistymisvapautta, minkä porvariluokkaan kuuluvat valistuneet jäsenet olivat valmiit heille myöntämään. Heidän todellinen, vaikka hieman rajoitettu innostuksensa valtiollisen ja taloudellisen vapauden puolesta loi heihin sitkeyttä ja päättäväisyyttä, jota eivät mitkään vastukset voineet kukistaa. Kun he käsittivät porvarikunnan ajatustavan ja ottivat huomioon aseman todelliset vaikeudet, pelastuivat he joutumasta ainoastaan kansankiihottajiksi.
Kymmenen ensimäisen vuoden kuluessa, siis aikana, jolloin oli mitä tärkeintä saada ammattiyhdistyksille laillinen asema ja poistaa se epäsuotuisa vaikutus, joka oli syntynyt Sheffield'n levottomuuksien johdosta, vastasivat heidän ominaisuutensa täydellisesti silloista tarvetta. Heidän hyvä käyttäytymistapansa ei suinkaan ollut arvottomin heidän hyvistä puolistaan, vaikka sitä voitaneekin pitää ala-arvoisena sivuseikkana. Heidän täydelliseen omanarvontuntoonsa ja rehellisyyteensä liittyi täsmällinen esitystapa, täydellisesti moitteeton esiintyminen yksityiselämässä ja kaiken sen huomattava välttäminen, mikä muistutti ravintolaelämää. Ammattiyhdistysliikkeen panettelijat huomasivat Allanin ja Applegarthin, Guilen, Coulsonin ja Odgerin miehiksi, joilla oli huomattavia luonteen ominaisuuksia, tavaton liikemieskyky ja paljon sitä ulkonaista arvokkuutta, joka vaikuttaa syvästi Englannin keskiluokkaan.
Tämän henkilöryhmän ympärille keräytyi Lontoossa joukko saman luonteisia ja samaan päämäärään pyrkiviä miehiä. Me olemme jo saaneet tilaisuuden mainita T. J. Dunningin kirjansitojain yhdistyksestä. Rakennusammateista tuli nuoremman polven väkeä — herrat John Prior, George Howell, Henry Broadhurst ja George Shipton, jotka kaikki vielä elävät. Koko tämä ryhmä oli yhteydessä eräiden maaseudun johtomiesten kanssa, jotka suosivat uusia aatteita ja toimivat täysin yhdenmukaisesti Juntan kanssa. Näistä olivat huomatuimmat Alexander Macdonald, joka aikoinaan oli mitä innokkaimmin puuhannut kaivosmiesten kansallisen unionin järjestämisessä, John Kane[5] Pohjoisenglannin rautatyöläisten ammattiyhdistyksestä, William Dronfield, latoja Sheffieldistä, ja Alexander Campbell, Glasgowin Trade Councilin (ammattiyhdistysneuvoston) johtava jäsen.
Juntan erikoispolitikana oli erinomainen varovaisuus ammatillisissa asioissa ja tarmokas agitationi valtiollisten uudistusten puolesta. Itse asiassa on sangen epäiltävää, missä määrin Allan ja Applegarth, Coulson ja Guile olivat samaa mieltä kuin yleinen mielipide siitä, että ammatillinen liittyminen voi vaikuttaa yleisen palkkain korotuksen tai huonoina liikeaikoina estää yleisen palkkojen alenemisen. He luottivat enemmän suurien vararahastojen moraliseen voimaan, koska niiden avulla voitiin tehokkaasti estää yksityisiä kapitalisteja, vieläpä kapitalistiryhmiäkin saamasta käytettäväkseen työvoimaa muutoin, kuin työntekijäin hyväksymillä ehdoilla, jos nimittäin työttömille annettiin näistä rahastoista runsas avustus. Heidän ammattiyhdistyspolitikansa rajoittui käytännössä siihen, että kaikille työntekijöille taattiin samat ehdot, kuin parhaat työnantajat olivat vapaaehtoisesti myöntäneet. Ne innostuneet, joiden mielestä menestyksellisen ammattiyhdistystoiminnan tuli pääasiallisesti kärjistyä siihen, että saadaan aikaan joukko palkankorotusta vaativia ja palkanalennusta vastustavia yleislakkoja, syyttivätkin sentähden heitä alituisesti välinpitämättömyydestä.
Mutta Juntta katsoi itse asiassa työväen vapauttamista toiselta kannalta. Se uskoi, että kaikkien valtiollisten etuoikeuksien poistaminen sekä kaikkien kasvatus- ja yhteiskunnallisten mahdollisuuksien avaaminen kaikille yhteiskuntaluokille edistäisi suuressa määrin taloudellista yhdenarvoisuutta. Näiden johtajain vaikutuksesta saatiin ensin Lontoon ja sittemmin myöskin maaseudun ammattiyhdistykset panemaan toimeen laajan valtiollisen agitationin, jossa vaadittiin äänioikeutta, »isäntiä ja palvelijoita» koskevain lakien korjaamista, uutta kaivoslakia, kansanvalistuksen kansallista järjestämistä ja lopuksi Trade Unionien täydellistä laillista tunnustamista.
Käytännölliset vaikeudet estivät kuitenkin Juntan politikan täydellistä toteuttamista. Ammattiyhdistysten käyttäminen parlamentariseen agitationiin, johon Macdonaldin, Applegarthin ja Odgerin kaikki edistyksen toiveet perustuivat, oli ammattiyhdistysmaailmassa aivan uusi aate. Äänioikeutta vielä vailla olevat ammattiyhdistyksiin kuuluvain suuret joukot eivät yleensä osottaneet vähintäkään harrastusta minkäänlaisiin yhteiskunnallisiin tai valtiollisiin uudistuksiin. He pitivät ammattiyhdistyksiänsä vain keinona, jonka avulla voitiin saada palkankorotusta tai pakottaa tovereita liittymään yhdistyksiin. Näin oli laita varsinkin maaseudun järjestöissä, joiden luottamusmiehet olivat tavallisesti yhtä ahdasmielisiä kuin jäsenetkin. Muurarien »orden» Manchesterissa ja puuseppäin yleinen unioni, jonka päämaja oli myöskin Manchesterissa, suosivat vielä lisäksi, samoin kuin Keskienglannin tiilenpolttajat ja Sheffieldin veitsisepät, vanhoja salaperäisyyden ja pakon aatteita, samalla kuin silloin Leedsiin keskitetty mahtava kivimuurarien yhdistys pysyi erillään yleisestä liikkeestä. Mutta tämä vastustus ei rajoittunut ainoastaan vanhoihin yhdistyksiin eikä yksinomaan erityisiin paikkakuntiin. Kaikki sen aikuiset yhdistykset yksin pääkaupungissakin tunsivat syvää perinnöllistä vastenmielisyyttä valtiolliseen toimintaan. Useissa tapauksissa kieltivät säännöt nimenomaan politisten kysymysten esittämisen kokouksissa. Ja vaikka nämä yhdistykset liittyivät tilapäisesti yhteiseen valtiollista luonnetta olevaan toimintaan silloin, kun oli kyseessä itse ammattiyhdistysliikkeen puolustaminen, niin ei edes se suuri vaikutusvalta, mikä Juntalla oli yhdistyksiinsä, voinut taivuttaa jäseniä sovittamaan järjestöjänsä lainsäädännöllisiä reformeja varten. Juntta kääntyi sen johdosta äsken perustettuun ammattiyhdistysneuvostoon — Trade Councils — ja muodosti tästä ammattiyhdistysmaailman politisen edustajan.
Pysyvien ammattiyhdistysneuvostojen perustaminen vaikutusvaltaisiin teollisuuskeskuksiin vuosien 1858 ja 1867 välillä oli tärkeä askel ammattiyhdistysliikkeen yhteensulattamiseen. Paikalliset edustajainkokoukset, jotka kutsuttiin keskustelemaan esiintyvistä kysymyksistä, olivat ainakin vuosisadan alusta saakka olleet Trade Union -järjestöjen luonteenomaisena piirteenä. Jo aikaisemmin oli jokaisen tärkeämmän lakon sattuessa ollut muiden ammattiyhdistysten myötätuntoisista jäsenistä muodostettuja komiteoja, joiden jäsenet keräsivät avustusta ja auttoivat henkilökohtaisesti niin paljon kuin suinkin voivät. Huomattavimmat näistä komiteoista olivat kuitenkin ne, joita syntyi kaikkialle ammattiyhdistysliikkeen keskustoihin, kun joku erityinen lainsäädännön tai parlamentin taholta tuleva vaara näytti uhkaavan liikettä. Tällaiset yhteiset komiteat olivat vuonna 1825 vaikuttaneet voimakkaasti siihen, että yhdistyksiä vastustavan lain uudistamisyritys raukesi. Samoin olivat ne vaikuttaneet vuonna 1834 herättääkseen yleisön myötätunnon Dorchesterin työntekijäin asiassa, ja vuonna 1838 johtaakseen ammattiyhdistysten asiaa saman vuoden parlamentarisessa komiteassa. Mutta nämä ensimäiset komiteat muodostettiin ainoastaan erityisiä tarpeita varten, eivätkä ne ole meidän tietääksemme koskaan toimineet pitempää aikaa. Vuonna 1860 oli vakinaisia ammattiyhdistysneuvostoja Glasgowissa, Sheffieldissä, Liverpoolissa ja Edinburghissa. Lontoon ammattiyhdistykset seurasivat näiden kaupunkien esimerkkiä vuonna 1861.[6]
Samoin kuin monet muut järjestöt maaseudulla kehittyi Lontoonkin ammattiyhdistysneuvosto »lakkokomiteasta». Talvella 1859–1860 olivat Lontoon ammattiyhdistykset pitäneet joka viikko kokouksia tukeakseen rakennusammattia, kun se taisteli »dokumenttiä» vastaan. »Kun tämä muistettava taistelu oli loppunut», kertoo Lontoon työneuvoston toinen vuosikertomus, »tunnettiin, että jotakin on tehtävä, jotta saataisiin aikaan yleinen ammattiyhdistyskomitea, sillä ainoastaan siten voitiin hätätilassa kutsua ammatit nopeasti kokoon neuvottelemaan keskenänsä ja avustamaan toisiansa sen mukaan kuin asianhaarat vaativat».[7] Maaliskuussa 1860 laati sitä tarkoitusta varten asetettu väliaikainen komitea ammattiyhdistyksille osotetun »adressin», jonka tuloksena oli heinäkuun 10 p:nä 1860 pidetty ensimäinen nykyisen lontoolaisen ammattiyhdistysneuvoston kokous.
On huvittavaa nähdä, että ammattiyhdistysneuvostoon kuului sen toiminnan alkuaikoina pääasiallisesti pienien yhdistysten edustajia. Ensimäisessä kokouksessa valittuun toimeenpanevaan komiteaan ei kuulunut yhtään koneenrakentajain, muurarien, kivimuurarien eikä raudanvalajain edustajaa, vaikka nämä ammattiyhdistykset olivat silloin kuten nytkin vaikutusvoimaisimmat Lontoossa. Nuoren ammattineuvoston ensimäinen toimenpide osottaa kuvaavasti sitä erilläänolon tunnetta, joka aiheutti sen muodostamisen. Helpottaakseen yhteyttä muiden koko kuningaskunnan piirissä olevain ammattiyhdistysten kanssa, päätti se toimittaa »Yleisen Trade Unionien osotekirjan», joka sisältäisi kaikkien ammattiyhdistysten sihterien nimet ja osotteet. Tämä tunnustusta ansaitseva yritys vaati ensimäisenä vuonna nuoren yhdistyksen kaikki voimat, ja tämän työn tulosten painattaminen 2,000 kappaleena lamautti sen raha-asiat pitkäksi aikaa. Sillä tämä »General Trades Union directory» (Yleinen ammattiyhdistysten luettelo), jota myytiin shillingillä kappale, ei valitettavasti kannattanut ensinkään, ja joutui, kuten pelkäämme, sangen pian paperitehtaaseen, koska me emme ole perusteellisesta etsimisestä huolimatta löytäneet siitä kuin yhden kappaleen.[8]
Mutta ammattiyhdistysneuvoston johto joutui pian kykenevämpiin käsiin. Mr George Howell valittiin vuonna 1861 sihteriksi, ja hänen jälkeläisekseen tuli seuraavana vuonna George Odger, joka oli lähimpäin kymmenen vuoden kuluessa neuvoston etevin jäsen. »Koneenrakentajain yhteensulautunut liitto» yhtyi neuvostoon vuonna 1861, ja iäkäs veterani Dunning sai myöskin kirjansitojain vanhan ammattiyhdistyksen liittymään. Itse asiassa oli uusi järjestö vuonna 1864 täydellisesti Juntan käsissä. Kumpikin »yhteensulautunut» liitto, koneenrakentajain ja salvumiesten, antoivat neuvostolle muutamina vuosina puolet tuloistaan. Raudanvalajain suuri ammatillinen apuyhdistys ja Lontoon muurarien kasvava »orden» lähettivät ylisihterinsä sen kokouksiin. Käytännössä muodostui ammattineuvosto suurten kansallisten yhdistysten luottamusmiesten yhteiseksi komiteaksi. Vanhassa »Bell Inn» ravintolassa Newgaten varjossa pidetyistä kokouksista löydämme Trade Union -maailman muodostumattoman ministeristön alun.
Sillävälin oli rakennusmestarien ja heidän työntekijäinsä välillä syntynyt uusi taistelu, jonka syynä oli osaksi uudistettu agitationi yhdeksäntuntisen työpäivän hyväksi, ja osaksi se, että työnantajat halusivat ottaa käytäntöön tuntipalkan ennen yleisen päiväpalkan sijaan.[9] Yleisen liikkeen historian kirjoittajalle on tämä taistelu tärkeä pääasiallisesti sentähden, että se kykeneväin nuorten asianajajain ja kirjailijain ryhmä, jotka tästedes lainopillisina asiantuntijoina ja politisina neuvonantajina nauttivat ammattiyhdistysliikkeen johtajain täydellistä luottamusta, sai tilaisuuden esiintyä ensi kerran. Työntekijät eivät ensinkään voineet selittää väitöksiään tuntipalkkajärjestelmää vastaan, eipä edes saada todistuksiaan kuuluviin. Ensimäisen kerran esitettiin heidän katsantokantansa ymmärrettävässä muodossa, loistavissa kirjoituksissa, joita kahdeksan positivistia ja kristillistä sosialistia toimitti sanomalehtiin. Siten he edistivät suuresti tuon hiljaisen sopimuksen aikaansaamista, johon taistelu päättyi.[10]
Ne toimenpiteet, joihin äsken muodostunut Lontoon ammattiyhdistysneuvosto ryhtyi, herättävät meissä välittömämpää harrastusta. Lakon keskeyttämäin rakennustöiden joukossa oli myöskin eräs uusi kasarmi Chelseassa, jonka eräs suuri rakennusliike oli ottanut urakalla valmistaakseen. Sotaministerin mielestä oli oikein sallia urakoitsijan käyttää kuninkaallisen insinörijoukon sapörejä[11] lakossa olevain työntekijäin asemasta. Olihan hallitus ryhtynyt jotenkin samanlaiseen toimenpiteeseen vuosien 1825 ja 1834 lakkojen aikana. Mutta ammattiyhdistykset olivat nyt jo liian vahvoja salliaksensa sellaista sekautumista taisteluihinsa. Eräs Lontoon ammattiyhdistysten edustajainkokous, jossa oli läsnä viidenkymmenen teollisuushaaran ja viidenkymmenen tuhannen työmiehen edustajat, lähetti lähetystön sotaministeriöön. Sir George Cornwall Levis vastasi ensin epämääräisesti, mutta nuori ammattiyhdistysneuvosto osotti parlamentarisen agitationin tehokkuuden pitämällä huolta siitä, että ministerille esitettiin parlamentin alahuoneessa nämä kysymykset, jotka kiihoittivat yleisöä siinä määrässä, että ministerin täytyi kutsua sotamiehet pois työstä.
Lontoon ammattiyhdistysneuvoston pöytäkirjoissa vuosilta 1860–1867 kuvastuu tämän ajan ammattiyhdistysliikkeen historia. Odger oli erinomaisen kykenevä laatimaan pöytäkirjansa mieltäkiinnittäviksi, ja hän kertoo sirolla mutta elävällä englanninkielellään kaikki työväenliikkeen eri tapahtumat sellaisina, kuin ne saapuivat neuvostolle. Niinpä esim. näemme neuvoston vuosina 1861–1862 koettavan turhaan ratkaista vaikeaa tehtävää, rajan määräämistä laivanrakennus- ja rautalaivanrakennus-ammattien työntekijäin välillä; me huomaamme sen hädän, jonka puuvillanpuute tuotti Lancashiren puuvillankehrääjöille, ja me luemme mielikarvautta kuvastavia päätöksiä, jotka tuomitsivat näinä vuosina Sheffieldissä sattuneita väkivaltaisuuksia.
Mutta etupäässä herättävät nämä pöytäkirjat mielenkiintoa sentähden, että ne tietämättään osottavat, kuinka ammattineuvostosta tuli sen uuden menettelytavan välikappale, joka tahtoi ottaa osaa yleiseen politikaan. Odgerin vaikutuksesta otti neuvosto tehokkaasti osaa, kun valmistettiin vastaanottomielenosotusta Garibaldin kunniaksi, ja se järjesti vuonna 1862 S:t James Hallissa Pohjoisvaltioitten taistelun puolesta neekerien orjuutta vastaan suuren yleisen kokouksen, jossa John Bright oli tärkein puhuja. Vuonna 1864 asettui Juntta jyrkästi vahtustamaan »vanhoja unionisteja», jotka vastustivat kaikkea yhteyttä valtiollisten asiain ja työväenasiain välillä. Gladstone, joka silloin oli valtiorahaston kansleri, oli esittänyt lakiehdotuksen, mikä oikeutti postilaitoksen myymään pieniin summiin nousevia valtion kuoletuksia. Juntan vastustajain johtaja George Potter kutsui Lontoon ammattiyhdistyksiä suuriin kokouksiin vastustamaan tätä viatonta suunnitelmaa, sai puolellensa kivimuurarit ja muita maaseudun järjestöjä ja todisteli kiihkoisesti, että lakiehdotus oli kavala yritys saada työntekijäin säästöt Trade Unioneilta ja avustusyhdistyksiltä hallitsevan luokan valvomiin kassoihin. Lontoon ammattiyhdistysneuvosto lähetti Gladstonen luo vaikuttavista jäsenistä muodostetun lähetystön ilmpittamaan julkisesti, että se ei ole millään tavalla osallinen Potterin menettelyyn, ja että se pitää tervetulleena hallituksen ehdotuksen, joka saa hallituskoneiston toimimaan työväenkin eduksi.
Vielä tärkeämpi oli ammattiyhdistysneuvoston politikan muutos valtiollisten uudistusten suhteen. Sen aikaisemmat jäsenet olivat vastustaneet kaikkien valtiollisten asiain käsittelyä, olkootpa ne kuinka peitettyjä tahansa, ja turhaan koettivat Howell ja Odger vuosina 1861–1862 saada työneuvostoa mukaan agiteramaan uuden reformilakiehdotuksen puolesta. Mutta vuonna 1866 liittyi neuvosto Odgerin, Applegarthin, Allanin ja Coulsonin vaikutuksesta innokaasti mielenosotuksiin vapaamielisen hallituksen ehdottoman uudistusehdotuksen puolesta ja oli sen agitationin johtajana, jonka tuloksena oli äänioikeuden myöntäminen kaupungeissa asuville työntekijöille.[2] Samana vuonna päätti ammattiyhdistysneuvosto ryhtyä yhteistyöhön »Internationalen» kanssa siinä tarkoituksessa, että kaikilta Europan hallituksilta vaaditaan kansanvaltaisia uudistuksia.
Tämä laajalta tunnettu Lontoon ammattineuvostojen osanotto valtiolliseen elämään herätti suurta huomiota ammattiyhdistysliikkeen maaseutukeskuksissa. Huomaamme ammattiyhdistysneuvoston olleen usein kirjeenvaihdossa samanlaisten laitosten kanssa Glasgowissa, Nottinghamissa, Sheffieldissä ja muissa maaseutukaupungeissa, ja samoin näemme, että se on usein jonkunlaisena luonnollisena vaikka ei muodollisesti tunnustettuna johtajana yleistä luonnetta olevissa liikkeissä. Mutta olisi väärin myöntää lontoolaisille johtajille yksistään koko valtiollisen uudistustyön alkuunpanoa. Alexander Macdonald, jonka toiminnasta puhumme myöhemmin, johti loistavasti hiilikaivostyöväen voimat taisteluun parlamentarisen agitationin puolesta, ja Macdonaldin ystävä Alexander Campbell sai Glasgowin ammattiyhdistysneuvoston käännetyksi uuden politikan puolelle. Juuri Campbell ja Macdonald saivat näiden järjestöjen avulla toteutetuksi ammattiyhdistyksille tärkeimmän tapahtuman lähinnä seuraavina vuosina, nimittäin isännän ja palvelijan suhteita koskevan lain — »Master and Servant Law» — korjaamisen.
Nykyään, jolloin yhdenvertaisuus lain edessä on tullut selviöksi, on vaikea käsittää, kuinka edes porvarillinen parlamentti voi pitää oikeutettuna sellaista huutavaa vääryyttä, kuin »Master and Servant» -laki oli. Jos työnantaja rikkoi työsopimuksen, niin voitiin häntä vastaan joko nostaa kanne ainoastaan vahingonkorvauksesta, vaikkapa hän olisi tehnyt sen aivan mielivaltaisesti ilman minkäänlaista puolustavaa syytä, tai jos 10 puntaa pienempi palkkamäärä oli kyseessä, voitiin hän kutsua erääseen vähäpätöisiä asioita käsittelevään oikeuteen, joka voi tuomita kyseessä olevan summan maksettavaksi. Mutta jos työntekijä tahallansa rikkoi työsopimuksensa joko siten, että hän jäi pois työstä tai jätti työnsä suorittamatta, syytettiin häntä heti rikoksellisesta menettelystä ja rangaistiin kolmen kuukauden vankeudella. Monet muut epäkohdat tekivät tämän eriarvoisuuden vielä pahemmaksi. Todistamista koskevain yleisen lain säädösten mukaan voi »isäntä», jota hänen »palvelijansa» syytti, todistaa omaksi eduksensa, kun taas työmies, jota hänen käyttäjänsä syytti, ei saanut todistaa omassa asiassaan, ja usein tapahtui, ettei ollut muita todistajia saatavissa, kuin isäntä yksin. Jokainen rauhantuomari voi valallisen todistuksen nojalla antaa heti vangitsemiskäskyn työmiestä vastaan, joten tämä työriitojen sattuessa voi yht'äkkiä tulla vangituksi, vieläpä usein sängystäkin, sekä vankilaan raastetuksi rauhantuomarin personallisen harkinnan mukaan, ja huolimatta siitä, että rauhantuomari usein oli itsekin työnantaja.[13] Yksi ainoa rauhantuomari ratkaisi asian, ja asian käsittely voitiin toimittaa hänen yksityisasunnossaanko. Ainoa rangaistus, jota voitiin käyttää, oli vankeusrangaistus, kun laki ei pitänyt rahasakkoja eikä vahingonkorvausta rangaistuksena. Rauhantuomarin päätöksestä ei saanut valittaa, olipa se kuinka mielivaltainen tahansa. On vielä lisättävä, että vankeusrangaistus ei sovittanut rikosta, joten työntekijä voitiin yhä uudelleen viedä vankilaan samasta työsopimuksen rikkomisesta.[14]
Ne määräykset, jotka uhkasivat työntekijälle vankeutta yksinkertaista palvelusopimuksen rikkomisesta, voidaan historiallisesti johtaa niiltä ajoilta, jolloin laki kielsi työntekijältä oikeuden luopua palveluksestaan tai edes huomauttaa palkkansa suuruudesta. Jokaista laiminlyöntiä tai keskeytystä työssä pidettiin yksinkertaisesti yleisenä työstä kieltäytymisenä, siis rikoksena, enemmän laista johtuvaa ja lain määräämää velvollisuutta kuin sopimusta vastaan. Tätä kysymystä koskevat lain määräykset johtuvat itse asiassa kuuluisasta »Statute of Labourers» (Työntekijäin säännökset) vuodelta 1349, jonka pääasiallisena tarkoituksena oli pakottaa voimaan säännös, etteivät maalaistyöväestön palkat saaneet olla suuremmat, kuin ennen suurta ruttoa. Tämän lain toinen osa säätää, että jos työntekijä tai palvelija luopuu palveluksestaan, ennenkuin sovittu määräaika on loppuunkulunut, niin hän on vangittava. Sama periaate otettiin käytäntöön myöskin vuoden 1563 oppilassäännöissä (»Statute of Apprentices»), joka sisälti käsityöläisiä sekä maalaistyöväestöä koskevat lakimääräykset ja ulotutti ne nimenomaan myöskin kappaletyöntekijöihin, joita uhkasi vankeus, jos he jättivät jonkun työn keskeneräiseksi. Kahdeksannellatoista vuosisadalla, joka oli, kuten olemme nähneet, tulvillaan yksityisiä ammatteja koskevia asetuksia, julkaistiin joukko säännöksiä, jotka vakaannuttivat ja terottivat kyseessäolevia teollisuusaloja koskevia lain määräyksiä.
Se sietämätön sorto, jota tunnottomat työnantajat voivat näiden lakien nojalla harjoittaa, oli vuosisadan alussa tuskin pienempi, kuin se sorto, joka aiheutui työväen liittäytymisiä koskevista laeista. Sen osottaa nimenomaan kirjoitus »A few Remarks on the State of the Laws at present in existence for regulating Masters and Workpeople», (Muutamia havaantoja isäntiä ja työväkeä koskevista nykyjään voimassa olevista laeista), jonka Georg White julkaisi vuonna 1823. Kappaletyötä koskeva oppilaslain pykälä oli aivan erityisesti rasittava. »Tätä pykälää», sanoo White, »käytetään mitä suurimmassa määrässä väärin. Monessa tehtaassa eivät työntekijät voi koskaan saada työtänsä valmiiksi, koska heidän toimensa on sellainen, että heidän täytyy alkaa uusi työ, ennenkuin vanha on valmis. Sellaisia ovat vaununtekijät, kiillottajat ja joukko muita ammatteja. Jos siis syntyy riita palkan suuruudesta ja lakko tai työnsulku alkaa, tahi jos työntekijät lopettavat työnsä lupauksen rikkomisen tähden, niin syyttää työnantaja heitä siitä, että he ovat jättäneet työnsä kesken. Työväen liittäytymisiä vastustavan lain nojalla on julistettu ainoastaan harvoja tuomioita, mutta tämän lain nojalla on tuomittu satoja. Päiväpalkkalaisesta tai työmiehestä ei tule koskaan vapaata miestä, ellei tätä lakia muuteta. Laki liittäytymisiä vastaan ei merkitse mitään. Työnantajat käyttävät alotetun työn loppuunsuorittamista koskevaa lakia kiduttaaksensa työntekijöitään ja pitääksensä heidän palkkansa alhaisina. Jos tätä lakia ei muuteta, niin ei saada mitään aikaan, ja jos kumootte työväenliittäytymisiä koskevan lain, jätätte työntekijät yhdeksässäkymmenessä yhdeksässä tapauksessa sadasta samaan asemaan, josta heidät löysitte, mestarien mielivallasta riippuviksi.» Mutta tästä hieman liioitellusta vastalauseesta huolimatta ei Place eikä liioin Hume ryhtyneet mihinkään palvelussopimusta koskevan lain parannusyrityksiin. Heidän tärkeimpänä päämääränään oli turvata työntekijän vapaus sopimuksen teossa. Kontrahdin rikkomista seuraavat tyrannimaiset rangaistukset eivät sillä hetkellä kiinnittäneet puoleensa sanottavaa huomiota[15].
Vuoden 1863 alussa kiinnitti Alexander Campbell[16] Glasgowin ammattiyhdistysneuvostojen huomiota »Master and Servant» lakiin. Parlamentti saatiin julkaisemaan kertomus, jonka mukaan yhden ainoan vuoden kuluessa oli nostettu 10,339 kannetta työsopimuksen rikkomisesta. Muodostettiin komitena, jonka oli ryhdyttävä lain korjaamista tarkoittavaan agitationiin. Se asettui yhteyteen sekä Lontoon ammattiyhdistysliikkeen johtavain miesten että myöskin niiden maaseutukaupungeissa asuvain kanssa, jotka olivat asialle myötätuntoisia. Lontoon, Bristolin, Sheffieldin, Nottinghamin, Newcastlen ja Edinburgin ammattiyhdistysneuvostoja pyydettiin nimenomaan yhtymään liikkeeseen, jotta menettely muodostuisi yhdenmukaiseksi. Leedsiin ja muihin kaupunkeihin perustettiin paikallisia ammattiyhdistysneuvostoja aivan erityisesti tämän agitationin hoitamista varten, ja työväenliikkeen johtajille jaettiin 15,000 kappaletta erästä oloja valaisevaa lentokirjasta nimeltä »Kirjelmä niille työntekijöille, jotka ovat 4 Geo. IV c. 34 määräysten alaisia». Campbellin ja Macdonaldin kehotuksesta kutsui Glasgowin ammattiyhdistysneuvosto ammattiyhdistysten edustajainkokouksen keskustelemaan, kuinka agitationin päämäärä parhaite voitaisiin saavuttaa. Kokous, joka pidettiin Lontoossa toukokuussa 1864 ja kesti neljä päivää, on käännekohtainen tapaus ammattiyhdistysliikkeen historiassa. Silloin ammattiyhdistysjärjestö näet kutsui ensimäisen kerran omasta alotteestaan ammattiyhdistysten edustajat kokoukseen, jossa yksinomaan työntekijät käsittelivät puhdasta työväenkysymystä. Edustajia ei ollut enempää kuin kaksikymmentä, mutta näiden joukossa olivat kaikkien suurten kansallisten ja yhteensulautuneitten Unionien luottamusmiehet.[17]
Kokouksen neuvottelut kävivät aivan levollisesti. Kolmen hallituksen jäsenen luokse pyydettiin saada lähettää lähetystö, useimpain parlamentin jäsenten kanssa keskusteltiin yksityisesti parlamentin käytävissä mahdollisuudesta anoa heti muutosta lakiin, ja vihdoin pidettiin itse alahuoneen »teehuoneessa» lainsäätäjäin onnistunut kokous, jossa edustajat erityisesti esittivät toivomuksensa, laskien niiden välttämättömän toteuttamisen sellaisten parlamentin jäsenten sydämille, jotka olivat heidän asiallensa myötätuntoiset. Alahuoneelle jätettävän ehdotuksen sanamuoto vahvistettiin, parlamentin jäsen Mr Cobbet otti esittääksensä sen ja Glasgowin ammattiyhdistysneuvosto sai toimekseen antaa sille pontta koko Englannin ammattiyhdistysliikkeen nimessä toimeenpantavalla agitationilla.
Mr Cobbetin esittämästä lakiehdotuksesta ei tullut koskaan lakia. Mutta voimakas agitationi ei sallinut parlamentin jättää asiaa unhotuksiin, ja vuonna 1866 asetettiin erityinen komitea tutkimaan tätä kysymystä. Tämän komitean tutkimusten perustuksella sai lordi Elcho (sittemmin Wemyssin kreivi) vuonna 1867 parlamentin hyväksymään lain, joka poisti pahimmat epäkohdat. Tämä »Master and Servant Act» (Isäntiä ja palvelijoita koskeva laki) viita 1867 oli ensimäinen suoranainen tulos ammattiyhdistysten osanotosta lainsäädännölliseen toimintaan ja lisäsi suuresti työntekijäin luottamusta parlamentariseen agitationiin.
Mutta kun Juntta liittolaisineen ja sitä puolustavat ammattiyhdistysneuvostojen avulla käytti ammattiyhdistysjärjestöjä tehokkaaseen politiseen toimintaan, joutui se sen aikuisten »vanhojen unionistien» vihoihin, koska se alituisesti varoitti ryhtymästä hyökkäyslakkoihin. Eräs Lontoon ammattiyhdistysneuvoston tärkeimpiä virkatoimia oli »valtakirjain» laatiminen niille ammattiyhdistyksille, jotka kulloinkin joutuivat riitaan työnantajain kanssa. Näissä valtakirjoissa kehotettiin muiden ammattien työntekijöitä avustamaan riidassa olevia. Mutta kun valtakirjat eivät rajoittuneet ainoastaan Lontoon ammattiyhdistysten taisteluihin, niin joutui ammattiyhdistysneuvosto tämän käytäntöön juurtuneen tavan tähden siihen ilkeään asemaan, että sen täytyi lausua melkein jokaisen maassa sattuneen suuremman lakon johdosta joko myöntävä sanansa tai kieltää avustus. Tämä saattoi ennen pitkää ammattiyhdistysneuvoston riitaan taistelevain yhdistysten kanssa. Varsinkin kahdessa tapauksessa aiheuttivat taktilliset mielipiteitten eroavaisuudet väittelyn, joka uhkasi hajoittaa nuoren järjestön.
Vuoden 1864 alussa oli Midlandissa syntynyt rakennusammattilaisten lakko, jonka oli pannut alkuun vanha »Friendly Society of Operative Carpenters» (rakennustyöläisten avustusyhdistys). Applegarth sekä rakennustyöläisten yhteensulautuneen liiton toimeenpaneva valiokunta olivat jyrkästi moittineet työntekijäin menettelyä, ja Lontoon ammattiyhdistysneuvosto yhtyi viivyttelemättä Applegarthin mielipiteeseen, vieroittaen siten itsestään kokonaisia rakennusammatin haaroja, joiden paikallisissa ammattiyhdistysklubeissa ja maakuntayhdistyksissä oli vielä säilynyt vuoden 1834 rakennustyöläisten unionien vanha henki.
Mutta salvumiesten lakon synnyttämät sisälliset ristiriidat olivat paljoa pienemmät kuin ne, jotka johtuivat Staffordshiren putlaajain[18] lakosta. Tarpeetonta on tarkemmin seurata tämän aiottua 10 prosentin palkanalennusta vastaan suunnatun katkeroittaneen taistelun yksityiskohtia. Kun Lichtfieldin kreivi ehdotti asian ratkaisemista sovintolautakunnan kautta, hylkäsivät työntekijät tämän taijouksen. Lontoon ammattiyhdistysneuvosto paheksui heidän menettelyään. Tämä neuvoston maltillisuus synnytti suurta kiihkoa kuumaverisimpäin jäsenten keskuudessa. Varsinkin George Potter tuli kuuluisaksi siitä, että hän esiintyi lakossa olevain työntekijäin kiihkoisissa kokouksissa ja yllytti heitä pysymään vaatimuksissaan.
Potter, josta puhuttiin paljon sen aikuisissa sanomalehtikirjoituksissa, koetti todella saada aikaan pelottavan oppositionin Juntan politikaa vastaan. Rakennusammattilaisten lakon jälkeen vuosina 1859 ja 1860, jossa hän oli ollut johtajana, oli hän alkanut julkaista »The Beehive (Mehiläispesä) nimistä ammattiyhdistysmaailman viikkolehteä. Ollen itse erään sangen pienen lontoolaisen salvumiesammattiyhdistyksen jäsen, oli hän Applegarthin ja yhteensulautuneitten yhdistysten katkera vastustaja, ja vuodesta 1864 alkaen näemme hänet jokaisen oppositioni-ilmauksen etunenässä. Kun Potter oli sangen taitava agitationi- ja kehumistaidossa, näytteli hän tuon tuostakin niin huomattavaa osaa, ettei ainoastaan »Mehiläispesän», vaan myöskin »Times» lehden arvostelukyvytön lukija voi helposti luulla, että hän oli työväenliikkeen vaikutusvaltaisin johtaja. Itse asiassa ei hän ollut koskaan edustanut minkäänlaista todellista ammattiyhdistysjärjestöä, sillä siihen »Työväenliittoon», jonka puheenjohtajana hän oli, kuului aivan merkityksettömiä henkilöitä kaikista mahdollisista ammateista. Mutta siitä huolimatta näemme hänen vuosina 1864–1867 usein kutsuvan Lontoon ammattiyhdistysten edustajia kokouksiin paljastaakseen Juntan ja sen apulaisen Lontoon ammattiyhdistysneuvoston huonot puolet. Viimeksi mainitun järjestön pöytäkirjat ovat täynnä todistuksia niistä katkeruudentunteista, joita nämä hyökkäykset herättivät, ja niistä käy ilmeisesti selville näiden kahden erilaisen politikan oleellinen ero. Eräässä kokouksessa, joka oli kutsuttu vartavasten arvostelemaan Potterin menettelyä, selittävät Howell, Allan, Coulson ja Applegarth, mitä huonoja seurauksia tällainen ammatillisissa riidoissa harjoitettu edesvastuukseton kiihotus tuotti. Ja »Koneenrakentajain yhteensulautuneen liiton» aina suorasanainen puheenjohtaja Danter lausui nimenomaan, että Potterista oli tullut »lakkojen avustaja ja alkuunpanija. Hän ei ajattele enää mitään muuta, hänellä ei ole enää mitään muuta tointa, lakot ovat hänelle kaikki kaikessa — lyhyesti, hän on 'lakkojentekijä' ja hän käyttää 'Beehive' (Mehiläispesä) lehteä välikappaleena, voidakseen sekautua jokaiseen puhjenneeseen riitaan, joka päättyy huonosti».[19]
Trade-Union liikkeen vastuunalainen ja varova johto oli käynyt vähitellen yhä tarpeellisemmaksi. Sekä jäsenluvun että rahastojen nopea kasvaminen suurissa kansallisissa unioneissa ja se rahallinen avustus, jota työntekijät antoivat toisilleen taistelun sattuessa, oli virittänyt työnantajain vihan uuteen liekkiin. Vastustaakseen työntekijäin uudelleen kasvanutta valtaa yhtyivät työnantajat taas mahtaviin liittoihin ja ottivat uuden taisteluaseen käytäntöön. Vanha ase, »dokumentti», oli joutunut jonkun verran epäsuosioon, kun se ei ollut voinut hajoittaa »Koneenrakentajain yhteensulautunutta liittoa» vuonna 1852 eikä myöskään kukistaa rakennustyöläisiä vuonna 1859. Sen tukena käytettiin nyt yleistä työnsulkua (»Lockout»), jolloin sulettiin työstä kaikki jonkun erityisen teollisuusalan työntekijät — yksin sellaisetkin, jotka hyväksyivät työnantajain ehdot — jotta voitaisiin täten pakottaa vaikkapa ainoastaan yhden tai parin liikkeen uppiniskaiset työntekijät taipumaan. »Lockout» ei ollut tykkänään uusi keksintö. Place kertoo polvihousutehtailijain käyttäneen sitä jo kahdeksannentoista vuosisadan lopulla.
Varsinkin Yorkshiren eteläosan kaivostenomistajat olivat näinä vuosina erittäin ahkeroita käyttämään »lockoutia». Eräs kaivostyömies Yorkshirestä valitti vuonna 1866, että hän oli ollut »kuuden vuoden ajalla kaksikymmentäneljä kuukautta työstä sulettuna».[20] Vuoden 1865 kuluessa näytti siltä, että lockoutista tulee kaikkien suurten teollisuushaarojen tunnusmerkki. Huomattavimpina esimerkkeinä ovat Staffordshiren rautatyöntekijät, joihin olemme jo viitanneet, sekä Clyden laivanrakennustyöläiset. Kummassakin näissä tapauksissa olivat useimmat työntekijät taipuvaisia suostumaan työnantajain ehtoihin, mutta heidän tiedettiin kuuluvan johonkin ammattiyhdistykseen tai heidän epäiltiin avustavan lakossaolevia työntekijöitä. Vaikka tämä lockoutin käyttäminen herätti suurta kiihtymystä työväestössä, niin eivät työnantajat kuitenkaan saavuttaneet tarkoitustansa, eivät saaneet ammattiyhdistyksiä hajoitetuiksi. Nyt ei näyttänyt olevan enää mitään muuta keinoa, kuin ankara lain pakko. Tämä oli ainoa apu niiden mielestä, jotka pitivät ammattiyhdistysliikettä »myrkyllisenä kasvina», »hurjana anakronismina», ja jotka turhaan odottivat sitä sekä työnantajille että työntekijöille »onnellista aikaa», jolloin kysymykset: »paljonko maksaa mitta vehnää?» ja »mikä on työntekijän työpalkan hinta?» voidaan ratkaista samojen periaatteitten mukaan.[21]
Mutta työnantajat eivät olleet ainoat, jotka alkoivat puhua siitä, että Trade-Unionit olisivat lain avulla hävitettävät. Teollisuuden häiriöt, jotka johtuivat paljon suuremmassa määrässä lockouteista kuin lakoista, tuottivat yleisölle sangen suuria tappioita ja yleistä epämukavuutta. Työntekijäin ja heidän käyttäjäinsä välisiä riitoja alettiin vähitellen pitää seikkoina, joiden vaikutus ulottui laajemmallekin, kuin yksityisetuihin. Onnettomuudeksi saivat ammattiyhdistysliikkeen viholliset tuulta purjeisiinsa useiden väkivaltaisuuksien tähden, joita oli tehty ja yhä jatkettiin muka ammattiyhdistysten eduksi, ja joita samomalehdet laajasti selostivat. Yksityiset väkivaltaisuuden tapaukset ja uhkaukset, jotka rajoittuivat, kuten myöhemmin näemme, määrättyihin ammateihin ja paikkakuntiin, kasvoivat sanomalehtien levittämäin huhujen kautta ammattiyhdistysten järjestelmänmukaiseksi menettelyksi, ne kun muka tahtoivat saavuttaa päämääränsä tarkoin harkitun ulkonaisen väkivallan avulla. Yleisen säikähdyksen ja vastenmielisyyden vallitessa ei yleisö voinut erottaa toisistaan mitätöntä Sheffieldin ammattiklubia ja sellaisia suuria järjestöjä, kuin yhteensulautuneiden koneenrakentajain sekä salvumiesten liitot. Kauppiashengen synnyttämään vastenmielisyyteen, jota tunnettiin kaikkia teollisuusaloilla sattuvia riitoja kohtaan, sekaantui kammon tunne, joka johtui siitä, että työntekijäin laajalle ulottuvaa järjestymistä kuviteltiin muka sellaisten miesten liittoutumiseksi, jotka eivät kauhistuneet väkivaltaa eivätkä edes murhaa, kun tarkoitusperän saavuttaminen oli kyseessä. »Ammattiyhdistysten hirmuvalta» tuli painajaiseksi. Eräs etevä henkilö, joka edustaa sen ajan yleisön tunteita, kirjoittaa: »Toisella puolen on maassa olevan kyvyn, tietojen, hyveiden ja rikkauden omistajain suuri joukko, toisella taas joukko tunnottomia miehiä, jotka viettävät puolittain laiskurin elämää, eläen niiden antamalla avustuksella, joita he ovat pettäneet, ja niiden ymmärtäväin työntekijäin suorittamasta verosta, jotka ovat pakosta astuneet heidän riveihinsä, mutta jotka olisivat peräti onnellisia, jos he voisivat heittää hartioiltaan orjuuden ikeen ja yhtyä lain sekä oikeuden ylläpitäjiin, kun nämä vain voisivat tarjota heille vastaavan turvan.»[22]
Ammattiyhdistysmaailmassa ei nähtävästi ensinkään aavistettu sitä myrskyä, joka oli syntymässä. Kesäkuussa 1866 kokoutui Sheffieldiin 138 valittua henkilöä, jotka edustivat kaikkia suuria unioneja sekä noin 200,000 jäsentä, neuvotellakseen puolustuskeinoista yhä jatkuvaa »lockoutin» käyttämistä vastaan. Tämän kokouksen keskusteluja lukeva huomaa hämmästyen, kuinka jyrkkä ristiriita on ammattiyhdistysten johtajain todellisen käytöksen ja niiden syytösten välillä, joiden alaisena tämä »joukko tunnottomia miehiä» siihen aikaan oli. Yksinpä porvarikunnankin kannalta katsoen ei mikään olisi voinut olla arvokkaampaa. kuin näiden työntekijäin keskustelut, miesten, jotka vastustivat yhtä tarmokkaasti sitä kevytmielisyyttä, mitä heidän väkivaltaisemmat toverinsa osottivat ryhtyessänsä lakkoihin, kuin työnantajain despotisia lockoutejakin — ja joiden päätöksissä lausutaan toivomus, että olisi perustettava sovittelulautakuntia ja yleensä turvauduttava sovintotuomioihin teollisuusalalla sattuvissa riidoissa.[23]
Vastustaaksensa työnantajain suuria liittoja perustivat he kuitenkin »The United Kingdom Alliance of organised Trades» (Yhdistettyjen kuningaskuntien järjestyneiden ammattien välisen liiton) tukemaan kaikkien ammattien jäseniä, joita »heidän käyttäjänsä» sulkivat työstä.[24] Kokous ei valitettavasti kyennyt tarkasti määräämään »lockoutin» ja lakon välistä rajaa. Tulos oli, että liiton »Judical Council» (Lainopillinen neuvosto), johon kuului yksi edustaja kustakin kuningaskunnan yhdeksästä piiristä, joutui valitsijainsa kanssa alituisesti riitaan siitä, mitä taisteluita oli avustettava. Nämä sisälliset riidat sekä yhä jatkuva liike-elämän huonontuminen vaikuttivat, että rahastojen kartuttamista tarkoittavista kehotuksista oli sangen niukat tulokset, ja että Sheffieldissä olevalla toimeenpanevalla valiokunnalla oli harvoin puhdasta rahaa käytettävänä. Liitto elää kituutti kuitenkin aina vuoden 1870 lopulle, jolloin vielä jäljelläolevain sitä avustaneiden suurimpain ammattiyhdistysten eroaminen lopetti sen kokonaan.[25]
Mutta kesällä 1866 oli liitto kuitenkin vielä nuori ja toivorikas. Sitä kohtasi ensimäinen isku vasta saman vuoden lokakuussa, jolloin sekä se että ammattiyhdistyskonferenssi joutuivat syrjään sen mieltenkuohun tähden, joka vallitsi kaikkialla sen johdosta, että eräs ruutilaatikko räjähti muutaman työmiehen asunnossa Hereford kadun varrella Sheffieldissä.
Tämä väkivallan työ oli vain yksi laji niitä rikoksia, joista Sheffield oli jo kuuluisa. Mutta kun parin edellisen vuoden työnsulut ja lakot olivat jo kiihottaneet suuren yleisön mielen ammattiyhdistysliikettä vastaan, oli tämä sattuma omiaan jouduttamaan tapausten kulkua. Joka taholta huudettiin, että ammattiyhdistysliikkeen toiminta on tarkkaan tutkittava. Ammattiyhdistykseen kuuluvatkin yhtyivät tähän vaatimukseen. Kun paikkakunnan polisi ei voinut löytää avainta, joka johtaisi viimeisen rikoksen toimeenpanijain jäljille, yhtyivät Sheffieldin ammattiyhdistysten johtajat kaupunginneuvoston ja paikkakunnan työnantajain liiton vaatimukseen, että hallituksen on pantava toimeen tutkimus asiassa. Lontoon ammattiyhdistysneuvosto ja »Koneenrakentajain yhteensulautuneen liiton» toimeenpaneva komitea lähettivät Sheffieldiin yhteisen lähetystön tutkimaan tapausta. Samoin kuin paikkakunnan polisi ei lähetystökään päässyt rikoksentekijäin jäljille ja kertoi sentähden kaikessa viattomuudessaan, ettei ollut minkäänlaisia todistuksia siitä, että ammattiyhdistykset olisivat jollakin tavalla asiaan sekaantuneet. Ja se liitti tähän kertomukseen ankaran paheksumislausunnon »tavaksi tullutta inhottavaa 'rottien ulosajamista' vastaan, joka tapa tärvelee siveellisen voiman ja saa kaikki ammattiyhdistykset huonoon huutoon».[26] Ammattiyhdistysten jäsenet panivat kautta koko maan toimeen yleisiä kokouksia, joissa liikkeen johtajat lausuivat paheksuvansa niinhyvin itse väkivaltaisuuksia kuin sitä yleistä otaksumista, että ne muka ovat ammattiyhdistysliikkeen yleisiä ja välttämättömiä seurauksia. Näiden kokousten päätöksenä oli poikkeuksetta se vaatimus, että ammattiyhdistyksille on annettava tilaisuus kumota ne syytökset, joita liikkeen vihamiehet levittävät niitä vastaan. Helmikuussa vuonna 1867 pidetyssä valtaistuinpuheessa ilmoitettiin virallisesti, että asian johdosta asetetaan kuninkaallinen tutkimuskomitea. Hallitus aikoi myöskin täyttää lupauksensa, kuten näkyy siitä, että laadittiin sangen sukkelaan laki, joka valtuutti komitean työskentelemään tavallista nopeampia keinoja käyttäen. Tutkimuksen tuli käsittää kaikki viimeisten kymmenen vuoden kuluessa tapahtuneet väkivaltaisuudet sekä Sheffieldissä että muilla paikkakunnilla. Jo ennakolta taattiin täydellinen vapautus rangaistuksesta ei ainoastaan niille, jotka olivat osallisia näihin rikoksellisiin tekoihin, edellyttäen, että he tulivat todistajiksi, vaan myöskin kaikille varsinaisille rikosten toimeenpanijoille. Tutkinto ei myöskään rajoittunut muutamiin yksityisiin ammattiyhdistyksiin, joiden otaksuttiin harjoittaneen rikoksellista toimintaa, vaan sen tuli käsittää koko ammattiyhdistysliike ja sen vaikutukset.
Siten joutui ammattiyhdistysliike kolmannen kerran parlamentarisen tutkinnon alaiseksi sellaisella hetkellä, jolloin sekä yleinen mielipide että työnantajain katkeruus olivat kiihtyneet äärimmilleen sitä vastaan. Ja kun tämä pula, johon muutamain vanhanaikuisten unionein väkivaltainen menettely oli ammattiyhdistysliikkeen saattanut, oli kehittynyt korkeimmilleen, kohtasi uusia yhteensulautuneita liittojakin vakava isku, kun ylin oikeus (Queens Bench) julisti päätöksen eräässä niitä koskevassa asiassa.
»Koneenrakentajain yhteensulautuneen liiton» perustaminen ja sen suurten rahastojen alituinen kasvaminen oli tuottanut ammattiyhdistysten luottamusmiehille uutta huolta siitä, missä määrin laki suojeli ammattiyhdistyksiä. Vaikka vuoden 1825 laki oli selittänytkin, etteivät ammattiyhdistykset sellaisinaan ole enää lain ulkopuolella, ei kuitenkaan oltu tehty mitään siihen suuntaan, että ne olisivat saaneet laillisen aseman tai että niille olisi myönnetty juridisen personan oikeus nauttia yhdyskuntana oikeuden turvaa. Mutta vuonna 1855 onnistui erään »Pääkaupungin ammattiyhdistyskomitean» saada samana vuonna hyväksyttyyn Friendly Society (avustusyhdistys) lakiin eräs ammattiyhdistyksiin ulottuva pykälä. Tämän lain 44 pykälässä määrättiin, että yhdistys, joka ei ollut perustettu minkäänlaisia lainvastaisia tarkoituksia varten, voi jättää sääntönsä avustusyhdistysten reistratorille ja siten saada kiertoteitä käyttämättä jäsentensä kesken syttyneet riidat rauhantuomarin ratkaistavaksi.
Tämän määräyksen nojalla olivat useat suurimmat yhdistykset jättäneet sääntönsä mainitulle reistratorille, uskoen samoin kuin hänkin, että he tämän nojalla voisivat nostaa laillisen kanteen niitä yhdistysten jäseniä vastaan, jotka sihtereinä tai kassanhoitajina olivat anastaneet yhdistysten rahoja tai aikoivat karata maasta kassa mukanaan.[27] Asianomaiset olivat niin vakuutettuja asemansa laillisuudesta, että kun hra Gladstone perusti postisäästöpankit vuonna 1861, myönsi hän ammattiyhdistysten luottamusmiesten pyynnöstä nimenomaan ammattiyhdistyksille samanlaisen etuoikeuden näiden pankkien käyttämiseen, kuin avustusyhdistyksilläkin oli.
Tämä varmuudentunne järkkyi kuitenkin tykkänään vuonna 1867. Pannuseppien liitto sai aiheen syyttää Bradfordissa olevan haaraosastonsa rahastonhoitajaa siitä, että hän oli vastoin oikeutta pidättänyt itsellensä kaksikymmentäneljä puntaa. Mutta kaikkien niiden hämmästykseksi, joita asia koski, päätti asianomainen rauhantuomarien neuvosto, että liitto ei voi nostaa kannetta avustusyhdistyksiä koskevan lain nojalla, koska se on ammattiyhdistys ja siis sellaisena tämän lain rajojen ulkopuolella. Asia vedottiin ylimpään oikeuteen, jonka viisi jäsentä, ylituomari etunenässä, vahvistivat päätöksen, liittäen siihen lisäperusteluksi, että vaikka eivät liiton tarkoitukset olekaan sitten vuoden 1825 juuri suorastaan rikoslain alaiset, oli sen päämääränä kuitenkin ammatillisen vapauden rajoittaminen siinä määrässä, että yksistään se jo leimasi liiton olevaksi lain ulkopuolella. Suurten kansallisten Trade-Unionien johtajat huomasivat nyt, että heidän yhdistyksiltänsä oli riistetty se laillinen asema, jonka he olivat uskoneet saavuttaneensa, ja he näkivät taaskin, että heidän suuret rahastonsa olivat tykkänään lain turvan ulkopuolella.
Tämän päätöksen perustelut ulottuivat paljoa kauemmaksi kuin itse päätös. H:ra Frederic Harrisonin esityksen mukaan: »ei tuomiosta käy selville ainoastaan se, että eräiden yhdistysten ei ole onnistunut sovelluttaa toimintaansa lain kirjaimen mukaan, vaan myöskin se, että itse ammattiyhdistykset, olkootpa minkä laatuisia tahaan, ovat jo luonteeltaan yleistä järjestystä vastustavia, ja että niiden tarkoitusperä sellaisenaan jo tekee mahdottomaksi kaikki sitoumukset ja turmelee kaikki yritykset, joihin ne ryhtyvät. Lyhyesti sanoen: Vaikka ammattiyhdistysliikettä ei voikaan oppineitten tuomarien viittauksen mukaan syyttää suorastaan rikoslain nojalla, on se kaikissa tapauksissa jotenkin samanlaista kuin vedonlyönti ja uhkapeli, kerjääminen ja epäsiveellisyyden palkitseminen (?) — kaikki seikkoja, joita laki tuomitsee ja koettaa estää».[28]
Ammattiyhdistysliike, jota täten ankarasti ahdisteltiin kahdelta taholta, oli nyt pahemmassa kuin pulassa. Oli hyvin arvattavissa, että työnantajat ja heidän liittolaisensa koettavat kaikin voimin käyttää kuninkaallista komiteaa ja Sheffieldin väkivaltaisuuksia hävittääksensä rikoslain avulla ammattiyhdistysliikkeen. Toiselta puolen olivat suurempain yhdistysten hiellä ja vaivalla keräämät rahastot, jotka jo silloin nousivat neljännesmiljonaan puntaan, noiden tavattoman monilukuisten osastojen sihterien ja rahastonhoitajain täydellisen mielivallan alaisia. Jokainen heistä voi rankaisematta kavaltaa heidän haltuunsa uskotut varat.
Tämä pulma oli liian vaikea Lontoon ammattiyhdistysneuvoston kiihkoisan edustajainkokousten selviteltäväksi. Kului viidettä vuotta, jolloin emme kuule tästä järjestöstä muuta, kuin että se pani toimeen eräitä tilapäisiä ja tykkänään muodollisia kokouksia. Heti kun tuomioistuimen päätös oli julistettu vuonna 1867, järjesti Applegarth erään liiton, jota sanottiin »yhteensulautuneitten ammattien konferensiksi», mutta oli itse asiassa vain sarja noiden viiden johtajan ja muutamain heidän ystäväinsä yksityisiä viikkokokouksia. Tämä »konferenssi» toimi vuosina 1867–1871 ammattiyhdistysliikkeen varsinaisena neuvostona. Applegarthin kirjoittama yksityispöytäkirja paljastaa tutkijalle silloisen ammattiyhdistysmaailman koko valtiollisen elämän.
Juntan ensimäinen toimenpide oli kutsua neuvotteluihinsa ne porvarillisiin luokkiin kuuluvat liittolaiset, joiden apuun ja neuvoihin he olivat tottuneet luottamaan. Olemme jo maininneet, kuinka kristilliset sosialistit auttoivat »Koneenrakentajain yhteensulautunutta liittoa» vuonna 1852, ja kuinka positivistit sekautuivat rakennusammattien taisteluun vuosina 1859–1861. Nyt antoivat herrat Frederic Harrison ja professori E. S. Beesly sangen arvokasta apua puolustaessaan ammattiyhdistysliikettä sanomalehdissä. Parlamentissa oli Tom Hughes melkein ainoa kaikkien työväen vaatimusten puolustaja. H:ra Henry Crompton käytti terävää arvostelukykyänsä ja laajoja kokemuksiansa siitä, mitä laki itse asiassa vaikutti, osottaaksensa ne vaarat, jotka uhkasivat ammattiyhdistyksiä tuomioistuinten taholta. Applegarthin pöytäkirjat osottavat, kuinka usein kaikki nämä neljä olivat valmiit viettämään tuntikausia koneenrakentajain toimistossa Stamford Streetin varrella yksityisissä neuvotteluissa, ja kuinka auliisti heidän kuuluisa ammattikykynsä oli tämän pulan kestäessä yhdistysten luottamusmiesten käytettävissä. Olisi vaikea liioitella näiden ammattiyhdistysliikkeen ystäväin osottamaa intoa ja kärsivällistä alttiutta sekä sitä hyötyä, mikä heistä oli liikkeelle hädän hetkenä.[29]
Konferenssin yksityisistä neuvotteluista käy ilmeisesti selville, että Juntan päätarkoituksena oli hankkia ammattiyhdistysliikkeelle sellainen laillinen asema, joka oli välttämätön, jos mieli turvata rahastot ja saada tunnustetuksi, että ammattijärjestöt olivat tarpeellisia valtion perusaineksia. Mutta ensimäinen tehtävä oli estää työnantajia käyttämästä kuninkaallista komiteaa välikappaleena, jonka avulla he voisivat suorastaan rikoslain määräysten kautta hävittää ammattiyhdistysliikkeen, kuten he olivat koettaneet tehdä. Juntan oli siis ensiksikin todistettava, ettei sillä itsellään ollut mitään tekemistä vanhanaikuisten ammattiyhdistysten toimeenpanemien, tietämättömyydestä johtuvien väkivaltaisuuksien kanssa. Sen lisäksi oli sen vielä osotettava, että sen omat jäsenet olivat kauttaaltaan valistuneita ja säädyllisiä ihmisiä. Sitäpaitsi oli peräti tärkeää saada yleisö vakuutetuksi siitä, että ammattiyhdistysliikkeen valtuutettuna ja varsinaisena edustajana toimi Juntta ystävineen, eivätkä ne, jotka ammattimaisesti kiihottivat työväestöä lakkoihin ja väkivaltaisuuksiin. Kaikki nämä seikat täytyi välttämättömästi saada todistetuiksi niissä kuninkaallisen komitean tutkinnoissa, joissa ammattiyhdistysliikkeen oli silloin puolustauduttava. Senpätähden olikin komitean kokoonpano sangen tärkeä Juntalle.
Hallitus oli päättänyt, että komitean jäseniksi ei valita kumpaankaan riitapuoleen kuuluvia edustajia, vaan henkilöitä, joiden voitiin otaksua olevan puolueettomia, ja nimittänyt komitean puheenjohtajaksi sir William Erlen, joka aivan äsken oli eronnut erään erityisiä porvarillisia oikeusasioita käsittelevän ylemmän oikeuden tuomarin toimesta. Tämän määräyksen johdosta jäivät työnantajain edustajat komiteaan valitsematta. Työntekijäin edustajan valitsemista taasen ei voitu uneksiakaan. Komiteaan tulisi kuulumaan pääasiallisesti ylhäisiä virkamiehiä, neljä kummankin parlamenttihuoneen jäsentä, sekä erään suuren teollisuuslaitoksen johtaja. Se tehokas osanotto, jota Thomas Hughes oli osottanut parlamentin keskusteluissa, takasi hänelle paikan komiteassa, vaikka hän tiesi jo ennakolta, ettei hän voi yksin ollen vaikuttaa siellä sanottavia ystäväinsä hyväksi. Hallitukseen koetettiin sentähden vaikuttaa kaikin keinoin siihen suuntaan, että se saataisiin kutsumaan komiteaan jonkun ammattiyhdistysten jäsenen, mutta jo ajatuskin, että kuninkaallisen komitean jäsenenä olisi työntekijäin keskuudesta valittu henkilö, oli ristiriidassa virallisten ennakkoluulojen kanssa. Ainoa, mitä voitiin saada aikaan, oli että niinhyvin työnantajat kuin työntekijätkin saivat ehdottaa kumpikin puolestaan yhden erityisen edustajan lisäjäseneksi komiteaan. Työntekijät menettelivät viisaasti ja sangen onnistuneesti valitessaan puolestaan Frederic Harrisonin. Sen lisäksi myönnyttiin Juntan pyyntöön, että ammattiyhdistysten edustajat saivat olla tutkinnossa läsnä todistajia kuulusteltaessa.[30]
Harrison ja Hughes ottivat yksissä neuvoin Applegarthin kanssa, jonka Juntta oli valinnut istunnoissa läsnäolevaksi edustajakseen, käsiinsä ammattiyhdistysmiesten asian todellisen johdon. Puolustussuunnitelma oli erittäin viisaasti laadittu. Juntan ja sen liittolaisten tarkoitus oli kiinnittää komitean huomio suuriin ammattiyhdistysten avustuskassoihin eikä noihin lukemattomiin pieniin paikallisiin ja vanhanaikuisiin ammattiklubeihin.
Ensimäisenä todistajana kuulusteltiin Applegarthia. Hänen lausuntonsa kumosi ainakin tärkeimmät ammattiyhdistyksiin kohdistuneet ennakkoluulot. »Salvumiesten yhteensulautuneen liiton» ylisihterin onnistui todistaa, ettei hänen edustamansa liitto — rahallisen voimansa puolesta järjestyksessä kolmas silloisessa ammattiyhdistysmaailmassa — suinkaan ollut yllyttänyt lakkoihin, vaan toiminut pääasiallisesti vakuutusseurana. Hän voi kyllin painavasti osottaa, ettei hänen liittonsa toiminta ollut millään tavalla salaperäistä eikä pakottavaa. Hän väitti yhdistyksensä jäsenten nimessä, etteivät he ensinkään olleet vastustaneet koneiden käytäntöönottamista, ulkomaalaisten tavarain tuontia, kappaletyötä, ylityötä eivätkä oppimisten vapaata käyttämistä. Hänen edustamansa ammattiyhdistysliike rajoittui siihen perusvaatimukseen, että oli jyrkästi pidettävä kiinni määrätystä palkkatariffista ja määrätystä työajasta. Tätä tarkoitusta varten he keräsivät niin suuria rahastoja, että jokainen heidän liittonsa jäsen voi todellakin ja vieläpä menestyksen toivossa määrätä työnsä »reservihinnan». William Allan, joka esiintyi kolmantena tutkintopäivänä, noudatti melkein täydellisesti Applegarthin esimerkkiä. Nämä kaksi luottamusmiestä, joiden edustamat järjestöt olivat etupäässä kansallisia avustusyhdistyksiä, sekä heidän todistuksensa vaikuttivat huomattavasti komiteaan.
Työnantajat eivät olleet yhtä hyvin varustettuja kuin työntekijät. Tosin heidän onnistui Applegarthin torjumisista huolimatta saada komitea vakuutetuksi siitä, että muutamat mahtavimmat unionit vastustivat kiivaasti kappaletyötä sekä vastasopimusta, vieläpä muutamissa tapauksissa koneiden käyttämistäkin. Todistettiin myöskin, että eräissä tapauksissa oli koetettu saada oppilaslukua suuresti rajoitetuksi. Rakennusmestarien keskusliiton tarmokas toiminta paljasti sen sulkemispolitikan, jota rakennusalan vanhimmat ammattiyhdistykset olivat harjoittaneet. Tämä tosiasia selittää vielä tänäänkin ne ennakkoluulot, jotka ovat porvarillisissa ja ylemmissä piireissä vallalla ammattiyhdistysliikettä kohtaan.
Mutta työnantajat eivät osanneet valikoida hyökkäyksiään. He asettuivat melkein yksimielisesti vastustamaan koko ammattiyhdistysliikkeen periaatetta. He uudistivat naurettavan itsepäisesti vanhoja todisteluja yksityisistä työsopimuksista ja vastustivat teollisuuden järjestämistä tarkoittavaa työntekijäin sekautumista asiaan kaikissa muodoissa. Heidän mielestänsä olivat kaikki työntekijäin yritykset, joiden avulla he koettivat yhteisesti saada äänensä kuuluviin työehtoja järjestettäessä, »syrjäisen sekautumista työnantajain oikeuksiin». Oppilaisluvun määrääminen samoin kuin teollisuuden koko sisällinen johto yleensä oli muka kauttaaltaan yksityisasia, jonka järjestäminen »oli yksinomaan työnantajain tehtävä», siis »seikka, joka ei ensinkään koskenut muita puolueita, ja kaikkein vähimmän työntekijöitä». Vastustivatpa nämä herrat kansallisia ammattijärjestöjä suurine rahastoineen paljoa kiivaammin kuin erillään olevia pieniä klubeja, joiden kuohahtavista hyökkäyksistä he voivat helposti selviytyä.
Kun työnantajat täten koettivat sotkea toisiinsa pienet, lyhytnäköistä uhkailun ja väkivallan politikaa haijoittavat paikallisjärjestöt sekä vaikutusvaltaiset ja rikkaat yhteensulautuneet liitot, oli tämä menettelytapa nyt kuten ennenkin erittäin tehokas herättämään pelkoa yleisössä. Mutta kun Frederic Harrison saattoi työnantajain todistajat ankaran ristikuulustelun alaisiksi, tuli tämä menettelytapa sangen turmiolliseksi harjoittajilleen. Sillä kun työnantajat kohdistivat hyökkäyksensä etupäässä suuria yhteensulautuneita liittoja ja äsken muodostuneita paikallisia ammattiyhdistysneuvostoja vastaan, niin he itse asiassa suorastaan avustivat Junttaa. Allanin ja Applegarthin oli helppo todistaa, että toimeenpanevat keskusvaliokunnat ja ammattiyhdistysten piirissä syntyvä yleinen mielipide vaikuttivat juuri siihen suuntaan, että paikallisten riitaisuuksien kiihottamat työntekijät eivät ryhtyneet hyökkäävään menettelyyn.
Kaksikymmentä vuotta myöhemmin vastustivat ammattiyhdistysmaailman innokkaimmat jäsenet ankarasti apukassajärjestelmän ja ammattiyhdistysten varsinaisten tehtäväin liittämistä toisiinsa, koska tällainen menettely johti heidän mielestään toimettomuuteen ja taipuvaisuuteen palkkoja, työaikaa ja muita työehtoja koskevissa kysymyksissä. Ja jos todistajain lausuntoja vuosilta 1867–1868 katsotaan myöhempäin tapahtumain valossa, huomataan selvästi, että tämänsuuntainen vaikutus oli jo alulla ja että komitean jäsenten täytyi välttämättömästi tulla siihen johtopäätökseen, että koneenrakentajain ja salvumiesten yhteensulautuneet liitot edustivat ammattijärjestöjä, jotka olivat paljoa vähemmän taisteluhaluisia, kuin esim. tiilentekijäin yhdistys ja Sheffieldin teollisuusalalla olevat yhdistykset tai muut samankaltaiset puhtaasti ammatillisten liittäymisten jätteet.
Kun tämä työnantajain yritys ei onnistunut, alkoivat he taas syyttää yhteensulautuneita liittoja näiden toiminnasta avustusyhdistyksinä. Eteviä vakuutusalan tuntijoita kutsuttiin todistamaan, etteivät koneenrakentajain eikä salvumiesten yhteensulautuneet liitot voineet mitenkään täyttää yhä lisäytyviä velvollisuuksiaan ja että nämä saattavat kummankin yhteensulautuneen liiton muutamissa vuosissa välttämättömästi vararikkoon. Näiden todistajain kuulustelu on selvä esimerkki siitä, kuinka epäluotettavia asiantuntijat ovat joutuessaan aivan ahtaan alansa ulkopuolelle. Ei hra Finlaison eikä hra Tucker voineet käsittää, että Trade-Unionilla on päinvastoin kuin avustusyhdistyksellä rajattomat mahdollisuudet, joita se säännöllisesti käyttää kerätäkseen rahoja joko ylimääräisten avustusten tai korotettujen jäsenmaksujen kautta, milloin tahansa tämä menettely on jäsenten enemmistön etujen mukaista. Mutta vaikkapa vakuutusteknikkojen arvostelu olisi ollut täysin oikeakin, menettelivät työnantajat taktillisesti väärin kutsuessaan heidät todistajiksi. Tämä menettely pakotti komitean ryhtymään tutkimuksiin, jotka eivät tarkoittaneet ammattiyhdistysliikkeen vaikutusta koko yhteiskuntaan, vaan koettivat saada selville, olivatko ne raha-asioita koskevat suunnitelmat, joita erityiset työläisryhmät sitoutuivat keskenään noudattamaan, laskuopillisesti oikeat.
Komitean pääasiallinen tehtävä: Sheffieldissä tapahtuneitten väkivaltaisuuksien tutkiminen oli sillävälin annettu erityisten »tutkijain» toimeksi. Heidän toimintansa paikkakunnalla herätti paljon vähemmän huomiota, kuin itse komitean keskustelut. Aluksi ei tutkinnossa saatu selvälle mitään uutta. Mutta kesäkuussa 1867 joutui koko maa kuohuksiin erään Broadheadin ynnä muutamain muiden hiojayhdistyksen jäsenten dramatisten tunnustusten johdosta. He myönsivät nimittäin tehneensä joukon törkeitä rikoksia, joista he olivat saaneet maksun klubin kassasta. Jonkun aikaa näytti siltä, että kaikki nuo epämääräiset syytökset, joita oli viskattu ammattiyhdistyksiä vastaan, osottautuisivat tosiksi. Mutta lopulta vakuuttivat tutkinnon toimeenpanijat kertomuksessaan, että neljä viidesosaa yhdistyksiä oli yksin Sheffieldissäkin aivan syyttömät kaikkiin väkivaltaisuuksiin, jotka olivat olleet laajimmillaan vuonna 1859, mutta sittemmin vähenneet. Ainoa paikka, jossa komitean jäsenten mielestä oli tarpeen panna toimeen tutkintoja väkivaltaisuuksista, oli Sheffieldin lisäksi Manchester. Siellä oli tiilityöntekijäin ammattiyhdistys tosin sekautunut useihin rikoksellisiin tekoihin, mutta muita ammattiyhdistyksiä ei voitu millään tavalla syyttää osallisuudesta. Kaikki rehelliset tutkijat huomasivat selvästi, ettei ammattiyhdistysliikettä kokonaisuudessaan voitu syyttää rikoksellisesta menettelystä. Sitä tavattiin itse asiassa vain sellaisissa raaoissa ja eristetyissä ammateissa, kuin tiilityöntekijäin ja hiojain, joissa se oli säilynyt vielä toisinaan toimintaan puhkeavana raakalaistapojen jätteenä ajoilta, jolloin työntekijät tunsivat olevansa lain ulkopuolella ja tyrannimaisesti sorrettuja.[31]
Vallassaolevain luokkain muuttunut käytös vastasi sitä menestystä, millä ammattiyhdistysten asiaa oli puolusteltu komiteassa. Tämän muutoksen sanottiinkin nimenomaan johtuneen siitä, että ammattiyhdistysten sisällistä luonnetta oli opittu paremmin ymmärtämään ja laajemmin käsittämään kuninkaallisen komitean tutkimusten kautta. »Todellisen valtiotaidon», kirjoittaa »Times»-lehti, »ei tarvitse koettaa lisätä tai vähentää niiden vaikutusta, vaan tunnustaa ne tosiasioiksi ja myöntää niille vapaan kehityksen mahdollisuus».[32] Tämän mukaisesti ei komitean virallinen kertomus, josta ammattiyhdistysliikkeen viholliset olivat toivoneet niin paljon, sisältänyt mitään, joka olisi tehnyt ainoankaan ammattiyhdistyksen aseman huonommaksi kuin se oli ollut ennen. Komitea koetti osottaa huonosti perustellussa ja jotenkin ristiriitaisessa kirjoituksessaan, että ammatillisesta yhteenliittymisestä ei tosin voi olla todellista taloudellista etua työntekijöille, mutta suositteli siitä huolimatta, että ammattiyhdistyksille olisi myönnettävä laillinen tunnustus määrätyillä ehdoilla. Vuoden 1825 lain mukaan olivat laittomia ainoastaan sellaiset liittäytymiset, jotka käsittelivät työpalkkaa ja työaikaa koskevia kysymyksiä. Komitean jäsenet ehdottivat, että tästedes voitaisiin teollisuuden häiritsemisestä syyttää ainoastaan sellaisia järjestöjä, joita oli perustettu »välipuheen rikkomista tarkoittavaa toimintaa varten» tai jotka kieltäytyivät työskentelemästä yhdessä jonkun määrätyn henkilön kanssa. Rekisteröimisoikeutta, joka takasi yhdistysten rahastoille laillisen turvan, saivat nauttia ainoastaan sellaiset yhdistykset, joiden säännöissä ei ollut eräitä työnantajan vapautta supistavia määräyksiä, kuten esim. oppilaisluvun ja koneitten käytännön rajoittamista tai kappaletyön ja välikäsien käyttämiskieltoa. Työnantajain vaikutusta näkyy siinäkin, että komitea nimenomaan kielsi rekisteröimisoikeuden sellaisilta yhdistyksiltä, jotka voivat sääntöjensä nojalla avustaa toisten ammattien aloilla sattuvia riitoja.
Tässä suhteessa oli siis komitean työn tulos puhtaasti kielteistä laatua. Siellä ei edes ehdotettukaan säädettäväksi mitään ammattiyhdistyksille vihamielistä lakia. Toiselta puolen oli selvää, että ei mikään ammattiyhdistys suostuisi »laillistuttamaan» itseään niillä ehdoilla, joita komitea esitti. Mutta Harrison ja Hughes eivät tyytyneet ainoastaan siihen, että he saivat kaikki vaaralliset ehdotukset pois enemmistön mietinnöstä. Heidän vastalauseensa, jonka allekirjoitti myöskin Lichtfield'in kreivi, osotti selvään muotoon laadituissa pykälissä, kuinka horjuvia enemmistön laatimat ehdotukset olivat, sekä esitti pääpiirteissään ne periaatteet, joita lainsäädännön olisi tästedes noudatettava. Vastalauseen tekijät vaativat kaikkien erityisesti työsopimusta koskevien lakimääräyksien kumoamista, puolustaessaan sitä periaatetta, että ensiksikään ei mitään työntekijän tekoa saa rangaista, ellei siitä ole jonkun muun henkilön tekemänä säädetty erityistä rangaistusta, ja toiseksi, ettei jonkun työntekijäin liiton tekoa saa katsoa rangaistavaksi, ellei siitä ole rangaistusta yksityiselle henkilölle. Tähän vastalauseeseen liittyy eräs Frederic Harrisonin laatima kirjoitus, jossa sangen taitavasti selitetään ja puolustetaan ammattiyhdistysliikkeen luonnetta ja tarkoitusta siinä valossa, missä tämä liike oli esiintynyt komitean toimeenpanemassa laajaperäisessä todistajain kuulustelussa.
Mutta vielä suuremman hyödyn ammattiyhdistysmaailmalle tuotti ehkä perusteellinen ja yksityiskohtainen esitys siitä, mitkä lain kohdat olisivat välttämättömästi muutettavat, jotta laki saataisiin sopusointuun ennen määriteltyjen yleisten periaatteitten kanssa. Ja tässä onkin kumoamaton esimerkki siitä, mitä hyötyä työväenliikkeellä on ammattisivistyksen saaneiden asiantuntijain neuvoista. Juntta oli toivonut, että siihen kuuluvat ammattiyhdistykset laillistettaisiin aivan samalla tavalla kuin yleiset avustusyhdistykset, »Friendly Societies». Se ei ollut huomannut että sellainen laillistuttaminen olisi tuottanut esim. koneenrakentajain yhteensulautuneelle liitolle sen vaaran, että jokainen liiton jäsen, joka oli erotettu lakonrikkojana tai muulla tavalla ammattiyhdistyksen etujen vastustajana, voisi nostaa kanteen liittoa vastaan. Kaikki ne edut, joita ammatillisen ja apukassa-avustuksen yhteensulattaminen tuotti ammatilliselta kannalta katsoen, olisivat menneet tykkänään mitättömiin. Paljas laillistuttaminen olisi saattanut ammattiyhdistykset yleisen lain alaisiksi, joten tuomioistuimet olisivat voineet alituisesti ja kiusallisella tavalla sekautua niiden toimintaan. Yhdistykset olivat kehittyneet lain ja lakimiesten uhalla. Ja laki oli sekä on vieläkin hengeltään, samoin kuin lakimiehet ennakkoluulojensa tähden, vieraita ja vihamielisiä ammattiyhdistysten tarkoituksille ja yhteistoiminnalle. Yhä selvemmin huomattiin vaara, joka johtui siitä, että mikä ammattiyhdistyksen jäsen tahaan voi syyttää yhdistystä tuomioistuimen edessä, väsyyttää sitä yhä uudistetuilla käräjäjutuilla ja saada sen lamaan oikeudenkäyntikustannusten kautta, sekä myöskin siitä, että yhdistys olisi voitu asettaa maksunlakkauttamis- sekä vararikkotilaan. Mutta kun Juntan neuvonantajat olivat selittäneet sille kaikki nämä seikat, käsitti se selvästi, että paljas laillistuttaminen antaisi tunnottomien työnantajien käsiin mitä pelottavimmat aseet. Kiertääksensä tämän vaaran teki Harrison sen sangen järkevän ehdotuksen, että avustusyhdistyksiä koskeva laki oli ulotettava ammattiyhdistyksiin ainoastaan sikäli, kuin oli kysymys niiden rahastojen turvaamisesta varkautta ja petoksia vastaan, mutta ne lailliset poikkeusedut, joiden nojalla yhdistyksiä oli mahdoton syyttää kokonaisina yhdyskuntina, jäisivät muissa suhteissa täydellisesti voimaan. Jos komiteaan olisi tullut valituksi joku ammattiyhdistysten luottamusmies ainoana unionien edustajana, niin ei tällaisia yksityiskohtaisia ja nerokkaita lain muutosehdotuksia olisi tultu ajatelleeksi eikä saatu otetuksi viralliseen mietintöön, jolla oli auktoritetin voima. Tuo ammattiyhdistyksellisen vapauden täydellinen »kartta», jonka Harrison ja hänen ystävänsä olivat huolellisesti valmistaneet, pysyi seitsemän vuotta muuttamatta ammattiyhdistysmiesten valtiollisena ohjelmana. Englannin puoluepolitikan omituista ironiaa on, että vaikka sekä tämän ohjelman laatiminen, että myöskin se agitationi, jolla sitä ajettiin monta parlamenttikautta peräkkäin, oli yksinomaan erään radikalisen ryhmän työtä, niin sen kuitenkin saattoi laiksi vanhoillinen ministeristö, kuten myöhemmin näemme.[33]
Se tehokas, vaikka ei muodollisesti oikeutettu liikkeen johtaminen, jonka Juntta oli ottanut käsiinsä komitean kokouksien kestäessä, ei jäänyt moitteitta. Ne, joita nuo toisiansa risteilevät ja joukkoliikkeitten voimaa niin usein lamauttavat personallisen juonittelun ja kateuden virtaukset huvittavat, voivat »Mehiläispesän» palstoilta saada tarkan selon George Potterin monista eri toimenpiteistä. »Mehiläispesä» kutsui maaliskuussa 1867 S:t Martinin Halliin ammattiyhdistysten kokouksen, jossa oli toistasataa maaseudun ammattiyhdistysten, ammattiyhdistysneuvostojen ja pienempäin Lontoon klubien edustajaa.[34] Juntta kieltäytyi, hieman varomattomasti kyllä, kaikesta yhteistyöstä kokouksen kanssa, jota pidettiin Potterin johdolla. Mutta monet sen liittolaiset maaseuduilta, jotka eivät osanneet epäilläkään, että kokous oli vastustavaa ja hajoittavaa laatua, saapuivat sinne ja huomasivat joutuneensa siihen vastenmieliseen asemaan, että heidän läsnäolonsa antoi lisää merkitystä kokoukselle, jonka tarkoituksena itse asiassa oli vain saada Lontoon ammattiyhdistykset luopumaan Juntasta ja Lontoon ammattiyhdistysneuvostosta. Kokous kesti neljä päivää ja herätti, kiitos Potterin tarmon, melkoista huomiota. Valittiin komitea ajamaan ammattiyhdistysten asiaa yhtyneitten unionien valiokunnassa, ja kivimuurarijärjestön puheenjohtaja Conolly valtuutettiin olemaan läsnä sen kokouksissa. Mutta vaikka »Mehiläispesä» julkaisi huomattavalla paikalla kaikki tämän komitean toimenpiteet, emme ole voineet saada selville, mitä se itse asiassa sai aikaan. Eräs varomaton puhe aiheutti ennen pitkää sen, että Conolly suljettiin valiokunnan kokouksista, ja ammattiyhdistysten asiain johto pysyi edelleenkin Applegarthin ja Juntan käsissä.
Mutta lukuunottamatta tätä kateuteen ja mieskohtaiseen juonitteluun perustuvaa vastustusta ei Juntan politikaa hyväksytty myöskään eräällä toisella taholla. Suuri osa ammattiyhdistysten jäseniä ei ollut vielä selvillä siitä, että oli välttämätöntä hankkia heidän liitoillensa laillisesti tunnustettu asema. Vieläpä oli varsinkin noissa vanhanaikaisissa maaseutujärjestöissä useita kokeneita luottamusmiehiäkin, jotka vastustivat Lontoon ammattiyhdistysten johtajain omaksumaa menettelyä yksinomaan siitä syystä, että he eivät hyväksyneet yhdistysten laillistuttamista. »Sitä parempi, kuta vähemmän työntekijöinä on missään suhteessa tekemistä lain kanssa», se oli noiden »vanhojen» ammattiyhdistysten jäsenten pysyvä väite. Tämä katsantokanta sai laajan kannatuksen niissä kongresseissa, jotka Manchesterin ammattineuvosto kutsui vuonna 1868 ja Birminghamin ammattineuvosto vuonna 1869. Mutta vaikka Juntta oli jäänyt pois Manchesterin kokouksesta, onnistui erään sen ystävän, Pohjoisenglannin rautatyöläisliittoon kuuluvan John Kanen, taivuttaa edustajat hyväksymään päätöksen, jossa kokous lausui täydellisesti luottavansa yhteensulautuneitten liittojen konferensin politikaan sekä toimintaan. Ja vuoden 1869 kongressissa saivat Odger ja Howell Juntan edustajina hyväksytyksi joukon päätöksiä, jotka sisältivät Frederic Harrisonin ehdotuksen.[35]
Sillä välin oli valtiollinen asema muuttunut. Heti pulan alkaessa oli Frederic Harrison jo painavasti todistanut, kuinka välttämätöntä oli ammattiyhdistysmaailman astua vaaliuurnalle, jos mieli poistaa mitä vaikeuksia, joita vastaan se taisteli. Hän kirjoitti tammikuussa 1867: »Ei mikään pakota vallassaolevia luokkia hyväksymään (työntekijäin) vaatimuksia tai kiinnittämään niihin oikeutettua huomiota, ennenkuin he näkevät työntekijäin valloittavan itsellensä todellista valtiollista valtaa. Tradeunionistit, jotka ovat tähän saakka tyytyneet toimimaan yksinomaan ammattiyhdistyksissään ja ovat kammoneet valtiollista toimintaa, näkevät nyt, mihinkä umpikujaan tämä pidättäytyminen kaikesta valtiollisesta liikkeestä on heidät vienyt».[36] Muutamia kuukausia sen jälkeen kun tämä neuvo oli annettu, oli vuoden 1867 reformilaki hankkinut kaupungissa asuville työmiehille äänioikeuden. Ammattiyhdistysten luottamusmiehet kiirehtivät käyttämään hyväksensä täten heille annettua etua. Heinäkuussa vuonna 1868 laati Juntta yhteensulautuneiden ammattien konferenssin nimen suojassa kiertokirjeen, jossa ammattiyhdistysten jäsenten mieliin terotettiin, kuinka tärkeätä on, että he toimittavat nimensä vaaliluetteloihin ja pakottavat jokaisen ehdokkaan lausumaan mielipiteensä niistä kysymyksistä, jotka yhdistysten mielestä olivat tärkeimmät. Koko maan ammattiyhdistysneuvostot seurasivat tätä esimerkkiä, ja huomaammepa, että yksin sellaisetkin yhdistykset, jotka tähän saakka olivat vastustaneet kaikkea valtiollista toimintaa, hyväksyivät Juntan vaali-menettelyn. Niinpä kehotti esim. kivimuurarien keskuskomitea innokkaasti ammattiyhdistyksiensä jäseniä äänestämään tulevissa vaaleissa ainoastaan sellaisia ehdokkaita, jotka sitoutuivat kannattamaan ammattiyhdistysten vaatimuksia.[37]
Vuoden 1869 alussa oli Frederic Harrison valmistanut laajan lakiehdotuksen, joka sisälti kaikki ne lain muutokset, mitkä johtuivat hänen kirjoittamastaan vähemmistön vastalauseesta. Mundella ja Hughes jättivät tämän ehdotuksen parlamentille, ja vaikka sen määräykset saivat osakseen ankaroita hyökkäyksiä työnantajien taholta,[38] saavutti se kuitenkin muutamien äsken valittujen jäsenten kannatuksen sekä suurta myötätuntoa parlamentin ulkopuolella. Silloinen vapaamielinen hallitus sekä lähes kaikki alahuoneen jäsenet olivat vielä kauttaaltaan ammattiyhdistysliikkeen periaatteitten vihollisia. Sentähden koetettiinkin kaikin keinoin saada lakiehdotusta tapetuksi jo syntyessään.[39] Mutta Juntta oli päättänyt osottaa uutta valtiollista mahtiansa. Vaalipiirit koettivat kaikissa osissa maata vaikuttaa parlamentin jäseniin. Exeter hallissa pidettiin suuri työväen mielenosotuskokous, jossa herrat Mundella ja Hughes ilmoittivat, että he olivat vakavasti päättäneet pakottaa alahuoneen ja ministeristön äänestämään vihatusta laista. Kun hallitus tuli vakuutetuksi, että se ei enää voinut kierrellä, luopui se vihamielisestä menettelystään ja selitti suostuvansa muodolliseen toiseen lukemiseen, ilmoittaen samalla laativansa seuraavaksi vuodeksi oman lakiesityksenä asiasta. Tämän johdosta saatiin parlamentissa istuntokauden lopussa hyväksytyksi väliaikainen laki, joka tilapäisesti suojeli ammattiyhdistysten rahastoja ja jonka tuli olla voimassa siksi kunnes täydellinen laki saataisiin aikaan. Juntta oli voittanut ensimäisen voittonsa valtiollisessa taistelussa.
Tätä väliaikaista lakia vastusti ylähuoneessa katkerasti Cairnin kreivi vedoten siihen, että laki, joka myönsi rajattoman turvan kaikkien ammattiyhdistysten kassoille, huolimatta siitä, minkälaiset niiden säännöt olivat, oli suorastaan ristiriidassa kuninkaallisen komitean mietinnön kanssa. Hänen mielestään ei tällainen ammattiyhdistyksille osotettu myöntyväisyys ollut ensinkään välttämätöntä, koska heidän rahastojansa oli tarpeellisessa määrässä suojellut eräs Lontoon paikallisen ylituomari Russell Gurneyn ehdotuksesta laadittu varkautta ja epärehellisyyttä koskevia määräyksiä täydentävä laki. Tämä laki ei koskenut ammattiyhdistyksiä sellaisinaan, vaan sen nojalla voitiin rangaista yhdyskuntien jäseniä, jotka olivat varastaneet tai kavaltaneet yhdistyksensä rahoja. Herrat Shaen, Roscoe ja muut, jotka olivat jo kaksi miespolvea toimineet suurimpain ammattiyhdistysten neuvonantajina, olivat ottaneet huomioon, että tätä lakia voitiin käyttää ammattiyhdistysten epärehellisiä luottamusmiehiä vastaan. Heidän toimestaan esitettiin tämänlaatuinen tapaus silloiselle valtion asianajajalle sir John Karslakelle, ja tämä päätti, että ammattiyhdistykset voivat nyttemmin yhdyskuntina nostaa kanteita. Tämän johdosta syytti muurarien yhdistys erästä velvollisuutensa unhottanutta luottamusmiestään, joka oli kieltäytynyt tilinteosta, sillä menestyksellä, että syytetty tuomittiin v. 1868 kuudeksi kuukaudeksi rangaistuslaitokseen. Tämä onnistunut oikeusjuttu tuli laajalti tunnetuksi ammattiyhdistysmaailmassa ja se esitettiin usein todistuksena siitä, ettei muita lainsäädännöllisiä toimenpiteitä tarvittu. Mutta vaikka ammattiyhdistykset voivatkin tämän Russell Gurneyn lain nojalla saada hairahtuneet luottamusmiehensä vankeuteen, niin eivät ne kuitenkaan kyenneet saamaan syytetyiltä rahojansa takaisin eivätkä ryhtymään siviilioikeudellisiin toimenpiteisiin, kuten Mr Frederic Harrison ja muut Juntan neuvonantajat olivat terävästi todistaneet. Tämä laki ei myöskään voinut kumota sitä tosiasiaa, että kaikki työntekijäin yhdistykset, »jotka rajoittivat ammattia», olivat lain ulkopuolella.[40]
Seuraavan istuntokauden alussa ei hallitus kuitenkaan ollut laisinkaan halukas täyttämään pysyvän lakiesityksen antamista koskevaa lupaustaan. Mutta ammattiyhdistysten jäsenet eivät antaneet asian jäädä unhotuksiin, ja monien ahdistelujen jälkeen esitti silloinen sisäasiain valtiosihteri Bruce (sittemmin lordi Aberdare) vuonna 1871 lakiehdotuksen, joka herätti innokkaan keskustelun ammattiyhdistysmaailmassa. Hallitus oli valmis suostumaan kaikkiin niihin kohtiin, joita Juntan taholta oli erityisesti vaadittu. Olkoonpa ammattiyhdistyksen tarkoitus kuinka laajalle ulottuva tahansa, ei sen tästedes tarvitsisi ehdotuksen mukaan jäädä lain ulkopuolelle yksinomaan siitä syystä, että se »rajoitti ammatin harjoittamisvapautta». Jokaisella ammattiyhdistyksellä olisi rekisteröimisoikeus, mikäli sen säännöt eivät ole suorastaan rikoslakia vastaan. Ja lopuksi olisi rekisteröiminen, joka turvasi täydellisesti ammattiyhdistysten rahastot, järjestettävä siten, että niiden sisällinen rakenne ja toiminta jäisi koskematta, ja että niitä vastaan ei voitaisi nostaa syytöstä tai ajaa kannetta oikeudessa.
Työnantajat hyökkäsivät aivan raivoissaan hallituksen kimppuun,[41] joka oli heidän mielestään täten itse asiassa suostunut kaikkiin ammattiyhdistysten vaatimuksiin. Työntekijäin mielestä taasen oli tällä »ammattiyhdistysten laillistuttamista tarkoittavalla täydellisellä vapaakirjalla» sangen epäilyttävä varjopuoli. Valitettiin, että »samalla kun ehdotus peruuttaa yhteenliittymisiä vastustavan lain, asettaa se sen sijalle uuden rikoslain työntekijöitä vastaan» sellaisina. Sangen laajalle ulottuva pykälä piti nimittäin huolen siitä, että kaikenlainen väkivaltaisuus, uhkaus tai vahinko oli mitä ankarimmin rangaistava, jos niiden avulla koetettiin pakottaa työnantajoita tai työntekijöitä. Kaikki sellaiset vanhan yhdistymisvapautta estävän lain epävarmat sanat kuin »vahingoittaa», »estää», »uhata», »pelotella» j. n. e. olivat jääneet uuteen lakiehdotukseen ilman tarkempia selityksiä tai määritelmiä. Olipa sen lisäksi »vartioiden asettaminen» sovitettu nimenomaan »vahingoittamis»- tai »estämiskäsitteeseen» kuuluvaksi, sillä lakiehdotuksessa kiellettiin vartavasten »alituisesti seuraamasta jotakin henkilöä» sekä »vartioimasta tahi piirittämästä taloa, jossa tämä henkilö on, taikka sen talon sisäänkäytäviä».
Lakiehdotus kumosi myöskin erään vuonna 1859 säädetyn lain, joka nimenomaan salli rauhallisesti kehottaa jotakin liittymään lailliseen yhdistykseen. Tämä lyhkäinen laki sääsi, että palkan tai työajan muutosta tarkoittavaa sopimusta sellaisenaan ei saanut pitää »vahingoittamisena» eikä »estämisenä», samoin ei myöskään sitä, jos jotakin henkilöä koetettiin rauhallisesti, ilman uhkauksia tai pelottelua, saada lakkoon, jonka tarkoituksena oli halutun palkan tai työehtojen saavuttaminen. Tämä laki oli hyväksytty ilman keskustelua tai muistutuksia, nähtävästi muutamain hiukan aikaisemmin langetettujen tuomioiden johdosta. Mutta lain varsinainen alkuperä on hämärä. Kivimuurarien yhdistys väitti aikoinaan, ettei sillä ole mitään tekemistä lain kanssa, ja puhui niistä, jotka puolustivat sen hyväksymistä, pilkallisesti kuten nurkkakeinottelijoista. Alexander Macdonald viittaa sitävastoin,[42] että se on syntynyt hänen ja muiden alotteesta, jotta työntekijät voisivat kehottaa toisia liittymään yhdistyksiin, ja että laista on ollut sangen suuri hyöty. Eräs jotenkin tuntematon lentokirjanen[43] sisältää ainoat meidän tapaamamme sen syntyä koskevat tiedot. Siinä sanotaan: »Muutamat tuomarit olivat selittäneet tuomioissaan, että yhteenliittymisoikeus käsittää ainoastaan sen ajan, jolloin työntekijä ei ole kenenkään mestarin työssä (yhteenliittyminen on siis sallittu ainoastaan silloin, kun hän on työnhaussa). Näin kouraantuntuvasti väärä lain tulkitseminen, jonka nojalla työntekijät tuomittiin vankeuteen samalla kun työnantajat saivat mielensä mukaan liittyä yhteen, synnytti joukon tämän epäkohdan poistamista tarkoittavia anomuksia, jotka kuitenkin jäivät tavan mukaan huomioon ottamatta. Sillävälin kokoontui 'Ammattiyhdistysten kansallisen liiton' toimeenpaneva valiokunta minun asunnossani Albingdon-kadun varrella, ja me laadimme lyhyen, yhdeksän riviä sisältävän lakiehdotuksen, osottaaksemme tuomareille, miten lainsäätäjän tarkoitus on tulkittava... Minä esittelin ystävämme sittemmin kuolleelle hra Henry Drummondille sekä Thomas Duncombelle ja Joseph Humelle — kaksi radikalia ja rehellinen vanhoillinen — ja niin harvinaiselta kuin kuuluukin, sopivat he hyvin toimimaan yhdessä, kun oikeuden puolustaminen oli kyseessä. Neljä tai viisi vuotta kestäneen ankaran taistelun jälkeen suurta liberalista puoluetta vastaan saimme työntekijäin suureksi iloksi ja manchesterilaisten radikalien harmiksi pienen lakiehdotuksemme hyväksytyksi».[44]
Näytti liiankin todenmukaiselta että hallituksen esittämä uusi lakiehdotus pitäisi rangaistavana tekona, jos kaksi ammattiyhdistyksen jäsentä seisoisivat aivan levollisina toisella puolella katua vastapäätä työnantajan työpajaa, jossa oli syntynyt lakko, vaikka heidän tarkoituksensa olisikin vain selittää ihan rauhallisesti lakon syyt niille työntekijöille, jotka eivät vielä tietäneet niitä.
Tosin näyttää, ettei herra Brucen laatima lakiehdotuksen »kolmatta kohtaa», joka oli herättänyt sellaisen vastustuksen, oltu tarkoitettu muuttamaan voimassaolevaa lakia. Siinä olevat tarkkaan luetellut kiellot väkivaltaa, uhkausta, estämistä ja pelottamista vastaan sisälsivät vain yhdistettyinä ja järjestettyinä aikaisemmin julistetut tuomioistuinten päätökset, joita ammattiyhdistykset olivat jo aikaisemminkin saaneet kärsiä. Mutta laki oli tähän saakka ollut epämääräinen ja ristiriitainen. Sekä lain määräykset että tuomioistuinten päätökset olivat pääasiallisesti perustuneet siihen nyt jo vähitellen katoavaan käsityskantaan, että itse ammattiyhdistysliike sellaisenaan oli hyljättävä paha. Työväestöllä ja heidän neuvonantajillaan olikin siis syytä pelätä sellaisen selviin määräyksiin puetun lain uudistamista, joka itse asiassa leimasi kaikki ammatillisen yhteenliittymisen tavalliseksi käyneet muodot rikoksellisiksi. Eräs äsken langetettu tuomio oli osottanut ammattiyhdistysten johtajille ja heidän juridisesti sivistyneille ystävilleen selvästi tämän vaaran. Heinäkuussa vuonna 1867 oli Lontoon räätälien keskuudessa syntynyt suuri lakko, jolloin mestarien työpajat olivat »visusti vartioidut».[45]
Sen johdosta syytettiin Druittia, Shorrocksia ja muita ammattiyhdistysten luottamusmiehiä siitä sangen epämääräisestä rikoksesta, että he olivat tehneet salaliiton, mutta ei enää mieskohtaisen väkivallan käyttämisestä tai tahallisesta häiritsemisestä. Tuomari (vapaaherra, sittemmin lordi) Bramwell väitti, että yhteisesti toimivat vartijat olivat »loukanneet» silloinkin, kun he uhkaavin katsein tai vaikkapa vain monilukuisina läsnäollen olivat osottaneet vastenmielisyyttä käyttämättä väkivaltaa taikka uhkaavia liikkeitä, ja että jos kaksi tai useampia henkilöitä liittyy yhteen, tehdäkseen jotakin, josta on toiselle henkilölle kiusaa tai häiriötä, voidaan heitä syyttää yleisen lain rikkomisesta. Räätälien luottamusmiehet ja komitean jäsenet tuomittiin syyllisiksi yksinomaan sillä perusteella, että he olivat järjestäneet aivan rauhallisen vartioimisen. Tämän kautta kävi selville, että jos salaliittoja koskeva venyvä laki voitiin täten sovittaa ammatillisiin taisteluihin, niin olivat kaikki lakon johtamista tarkoittavat toimenpiteet itse asiassa rikoksia.[46]
Eikä Druittin juttu ollut ainoa laatuaan. Juntan jäsenet muistivat vielä, että työntekijöitä oli vangittu yksistään siitä syystä, että he olivat tehneet lakon, vieläpä siitäkin, että he hyväksyivät sen. Eikä siinä kyllin, vaan oli aiotun lakon ilmoittaminenkin sellaisenaan, vaikka se oli tehty mitä kohteliaimmalla ja rauhallisimmalla tavalla, usein pidetty uhkauksena, joka oli rikoksena rangaistava. Vuonna 1851 selitettiin ilmoitusten julkipano uhkaukseksi työnantajia vastaan, koska niissä oli tiedonanto erään lakon puhkeamisesta. Eikä hallituksen lakiehdotus peruuttanut, kuten Frederic Harrison oli ehdottanut, niitä rikoslain määräyksiä, jotka erityisesti koskivat työntekijöitä sellaisina, vaan se päinvastoin jätti kaikki tällaiset tuomioistuinten päätökset entiselleen sekä näytti tekevän niiden käyttämisen yleisemmäksi sekä tehokkaammaksi siten, että se julkaisi ne yhtenäisessä muodossa.
Ammattiyhdistysmiesten väitös, että hallitus riisti toisella kädellä sen, mitä se toisella antoi, ei siis ollut aivan aiheeton. Sangen pieneksi näyttäytyi hyöty siitä, että ammattiyhdistykset julistettiin laillisesti sallituiksi, jos rikoslakia samalla laajennettiin siinä määrässä, että se ulottui kaikkiin niihin rauhallisiin keinoihin, joiden avulla yhdistykset tavallisesti koettivat pyrkiä päämääräänsä. Varsinkin ärsytti ammattiyhdistysten jäseniä se ajatus, että joku teko voitiin selittää rikokselliseksi, jos se oli heidän tekemänsä tai tarkoitti heidän unioniensa edistämistä, samalla kun se jäi rankaisematta, jos se oli toisten henkilöitten tekemä tai toteutti muiden liittojen tarkoitusperiä.[47]
Ammattiyhdistysmaailmassa puhkesi vastenmielisyyden myrsky. Juntta piti ahkeraan kokouksia lainopillisten neuvonantajainsa kanssa, jotka kaikki kehottivat kiivaaseen vastarintaan tätä sangen vaarallista lain uudistamista vastaan. Lontoon ammattiyhdistysten edustajainkokous kutsuttiin panemaan vastalauseensa Brucen lakiehdotuksen rikoslakipykälään. Oli kuitenkin välttämätöntä ahdistaa alahuonetta laajemmaltakin pohjalta, kuin Lontoon. Tästä syystä päätti Juntta seurata Manchesterin ja Birminghamin ammattiyhdistysneuvostojen esimerkkiä vuosilta 1868 sekä 1869, ja kutsua kokoon kansallisen ammattiyhdistyskongressin.[48]
Kongressin kokoutumisajaksi oli määrätty maaliskuu vuonna 1871, jolloin tuon vihatun lain otaksuttiin — aivan oikein — olevan parhaaltaan käsiteltävänä alahuoneessa. Edustajat käyttivät suurimman osan aikaansa lain rikoslakipykäläin leimaamiseen ja olivat vähällä lausua hylkäävän tuomion koko lakiehdotuksesta. Mutta lopulta sovittiin kuitenkin siitä, että hyväksytään se ehdotuksen osa, joka tunnustaa ammattiyhdistykset laillisiksi, mutta koetetaan kaikin voimin saada sen kolmas kohta hyljätyksi. Sisäasiain ministerin luo toimitettiin lähetystö. Vastalause toisensa perästä lähetettiin lainsäätäjille, ja kongressi keskeytti joka päivä istuntonsa kello puoli viisi, jotta edustajat, kuten nimenomaan sanottiin, »voisivat käyttää iltapäivän parlamentinjäsenille tehtäviin välikyselyihin». Mutta ei hallitus eikä alahuone olleet taipuvaisia osottamaan minkäänlaista myötätuntoisuutta näille ammattiyhdistysliikkeen yrityksille, jotka koettivat rajoittaa »vapaata kilpailua» ja yksilöllistä riistämistä, mitkä olivat jo niin kauan olleet työnantajain uskontunnustuksena. Suurin myönnytys, mikä voitiin saavuttaa, oli lakiehdotuksen jakaminen kahteen itsenäiseen osaan siten, että se laki, joka määräsi ammattiyhdistykset laillisiksi järjestöiksi, oli itsenäinen, kun taas tämän lain vaikutusta rajoittavat rikoslakimääräykset sijoitettiin erityiseen rikoslain liitteeseen »Criminal Law Amendement Bill». Tämä näennäinen myönnytys riitti vieroittamaan oppositioista monta sellaista henkilöä, jotka olivat yleisissä vaaleissa julistaneet olevansa ammattiyhdistysten ystäviä. Lopullisessa keskustelussa jäivät Thomas Hughes ja Mundella melkein yksin puolustamaan ammattiyhdistysten vaatimuksia kokonaisuudessaan, ja vaikka jotkut muut jäsenet olivat taipuvaisia jossakin määrässä auttamaan heitä, meni lakiehdotus ilman äänestystä toiseen lukemiseen. Muut käsittelyn asteet suoritettiin nopeasti ilman vakavampaa vastustusta. Vieläpä ylähuone terottikin »vartijain asettamista» koskevia määräyksiä: yhden ainoan henkilön toimittama »vartioiminen ja piirittäminen» julistettiin yhtä rikokselliseksi kuin joukon harjoittama »silmälläpito ja piirittäminen». Tässä epätyydyttävässä muodossa tuli kumpikin lakiehdotus laiksi. Ammattiyhdistykset tulivat ensimäisen kerran laillisesti tunnustetuiksi ja täysin suojelluiksi liitoiksi, kun toiselta puolen taas ammattiyhdistysten toimintaa vastaan suunnatut lakimääräykset nimenomaan vakaannutettiin ja jyrkennettiin.
Ammattiyhdistysten silmissä näytti tämä tulos tappiolta, ja hallituksen menettely herätti niissä mitä katkerinta mielipahaa, kuten näkyy esim. Henry Cromptonin kirjoituksesta »Beehive» lehdessä syyskuun 2 p:nä 1871. Yhteensulautuneitten yhdistysten sihterit, etenkin Allan ja Applegarth, olivat kuitenkin itse asiassa saavuttaneet sen tarkoitusperän, joka oli ollut heille personallisesti sydäntä lähinnä. Keskinäistä avustusta tarkoittavat suuret järjestöt, jotka heidän viisas kestävyytensä oli rakentanut, nauttivat nyt ensimäisen kerran täydellistä lain suojelusta. Joukko suurimpia yhdistyksiä käytti heti hyväkseen ammattiyhdistyslakia, jättäen sääntönsä sen mukaisesti rekisteröitäviksi,[49] ja syyskuussa 1871 hajosi yhteensulautuneitten liittojen konferenssi, koska se oli, kuten sen viimeisessä pöytäkirjassa sanotaan, »suorittanut ne tehtävät, joita varten se oli asetettu».
Se suuri tehtävä, joka nyt oli taistelulla toteutettava, vaati edustuskykyisempää järjestöä. Taistellessaan ammattiyhdistysten laillistuttamisen puolesta oli Juntta, kuten olemme nähneet, edustanut pikemmin ammattiyhdistysmiesten valistuneinta osaa kuin liikettä kokonaisuudessaan. Hallitus oli rikoslakiin laatimainsa lisämääräysten kautta suunnannut hyvin harkitun iskun sitä toimintatapaa vastaan, jota kaikkien ammattiyhdistysten täytyy kaikkina aikoina noudattaa. Kaivostyöläisten ja puuvillankehrääjäin järjestöjen päivä päivältä kasvava toimintakyky ja silloisten taloudellisesti hyvien liikeaikojen seurauksena, oleva ammattiyhdistysliikkeen nopea kehittyminen yleensä olivat jo kauan edellyttäneet, että niiden kokousten sijaan, joita Juntta oli pitänyt ilman ammattiyhdistysmaailman virallista vahvistusta, astuisi edustuskykyisempi toimeenpaneva valiokunta. Yhteensulautuneitten yhdistysten konferensin hajoittaminen oli avannut tien, ja parlamentarinen komitea, jonka ammattiyhdistyskongressi oli asettanut edellisen vuoden maaliskuussa ja johon kuuluivat sekä pääkaupungin että maaseudun yhdistysten kaikki huomattavimmat henkilöt, otti ammattiyhdistysliikkeen johdon käsiinsä.
Ammattiyhdistysmaailman toiminnan tärkein ilmaus oli seuraavain neljän vuoden kuluessa se agitationi, joka välittömästi tämän jälkeen pantiin toimeen siinä tarkoituksessa, että rikoslakiin liitetyt määräykset saataisiin peruutetuiksi. Kaikkien tämän ajan kuluessa sattuneiden erilaisten taistelujen keskellä pitivät ammattiyhdistysten johtajat alituisesti silmällä sitä lopullista tarkoitusperää, että heidän oli saatava kumotuksi laki, jota he eivät ainoastaan pitäneet esteenä pyrkiessään saavuttamaan parempia työehtoja, vaan myöskin loukkauksena ja arvottomana niille sadoilletuhansille valistuneille työntekijöille, joiden edustajina he olivat. Tämän agitationin koko historia osottaa, kuinka täydellisesti erillään vallassaolevat luokat olivat työntekijöistä, jotka olivat vähää ennen saaneet äänioikeuden. Sekä hallituksen että alahuoneen mielestä ratkaisivat vuonna 1871 säädetyt lait täydellisesti ja lopullisesti kysymyksen, josta oli ollut heille puuhaa kauan aikaa. »Tuomarit selittivät kuitenkin», kuten Henry Crompton huomauttaa, »että vuoden 1871 lakien ainoa merkitys oli siinä, että ne poistivat lakon ammattipolitiselta tarkoitukselta laittomuuden leiman. Lakko oli nyt täysin laillinen, mutta jos työnantajia koetettiin lakossa käytetyillä keinoilla pakottaa johonkin, olivat nämä keinot laittomia, ja yhteenliittyminen, jonka tarkoituksena oli edistää laillista toimintaa laittomilla keinoilla, oli rangaistava salaliitto. Toisin sanoen: lakko sellaisenaan oli laillinen, mutta kaikki se, mitä tehtiin, jotta lakko saataisiin menestymään, oli rikoksellista. Siten reviskelivät tuomarit kappaleiksi sen lain, joka oli säädetty epäkohdan korjaamiseksi, ja jokainen uusi tuomioistuinten päätös meni entistä loitommalle, synnyttäen yhä uusia vaaroja».[50]
Mutta siitä huolimatta kieltäytyi Gladstonen hallitus aina kukistumiseensa saakka vuonna 1874 itsepintaisesti ottamasta edes harkittavakseen rikoslakiin tehtyjen lisäysten muuttamismahdollisuuttakaan. Turhaan osotti lähetystö toisensa jälkeen, että kun tämä laki oli voimassa, joutuivat työntekijät vankeuteen sellaisesta syystä, kuin toisen työmiehen rauhallisesta puhuttelemisesta kadulla. Vuonna 1871 tuomittiin Eteläwalesissa seitsemän naista vankeusrangaistukseen, koska he olivat sanoneet eräälle lakonrikkojalle »pyh». Lukemattomia käräjäjuttuja syntyi solvaavien sanojen käyttämisestä. Melkein kaikki ammattiyhdistysten jäsenten toimenpiteet, joiden avulla työntekijään koetettiin vaikuttaa siihen suuntaan, että hän ei menisi työhön lakonalaiselle työpaikalle, voivat uuden lain vallitessa aiheuttaa ankaroita työvankeustuomioita. Tämä sietämätön vääryys kävi vielä räikeämmäksi sen kautta, että työnantajilla oli oikeus mielin määrin käyttää »mustia listoja» ja »käytösmerkkejä», sekä siten riistää vihaamaltaan työntekijältä työnsaannin mahdollisuuskin. Tämän laatuisesta »vahingoittamisesta» ja »estämisestä» ei nostettu milloinkaan syytettä. Laki, jonka sanottiin koskevan kumpaakin riitapuolta, ei asettanut työnantajaa koskaan syytettyjen penkille. Lyhyesti sanoen: työnantajain harjoittama boikottaus oli täysin luvallinen, mutta jos työntekijä käytti sitä, esti järjestysvalta sen.
Näiden halpamaisten vainojen synnyttämä mielten kiihtymys lisäytyi lisäytynnstään ja muuttui katkeraksi vihaksi, kun muutamia Lontoon kaasutyöntekijöitä tuomittiin joulukuussa 1872 kahdentoista kuukauden vankeuteen. Nämä työntekijät havaittiin syyllisiksi työnantajain pakottamista ja vahingoittamista tarkoittavaan salaliittoon, koska he olivat valmistautuneet lakkaamaan yht'aikaa työstä. Vallassaolevain luokkain edustajat puolustivat tätä ylituomari Brettin julistamaa, kostonhimoa uhkuvaa tuomiota, viitaten niihin vaaroihin, joita kaasutyöläisten lakko tuottaisi koko yhteiskunnalle, ja sisäasiain ministeri kieltäytyi kuuntelemasta jokaista työntekijäin puolustamista tarkoittavaa esitystä.[51] Ammattiyhdistysliikkeen johtajat käsittivät toiselta puolen heti, ettei kaasutyöntekijää voitu millään tavalla asettaa laillisesti eri asemaan kuin muita työntekijöitä, niin kauan kuin kysymyksenalainen laki oli voimassa. Jos lakon valmistamisesta voitiin »venyvän ja epämääräisen salaliittolain» nojalla tuomita kaksitoista kuukautta vankeutta, niin oli selvää, että jokainen työnantajain liitto, joka tahtoi vedota tähän lakiin, voi hävittää koko ammattiyhdistyslaitoksen. Lontoon ammattiyhdistysneuvosto kutsui tämän johdosta edustajakokouksen »neuvottelemaan sen arveluttavan oikeudellisen aseman johdosta, johon äsken julistettu Lontoon kaasutyöntekijäin tuomio oli saattanut kaikki ammattiyhdistykset ja niiden luottamusmiehet». Hallitukselle ja parlamentin jäsenille tehtiin anomus toisensa perästä, ja liike, jonka tarkoituksena oli alkujaan ollut vuoden 1871 rikoslain lisäysten peruuttaminen, laajeni tarmokkaaksi pyrkimykseksi saada kaikki ammatillisiin taisteluihin sovellutettavat rikoslain määräykset kumotuiksi.[52]
Harvoin on mikään valtiollinen agitationi alkanut näköjään yhtä epäedullisissa oloissa ja johtanut yhtä nopeaan voittoon. Näiden vuosien liberalinen hallitus oli, samoin kuin kummankin puolueen enemmistöt alahuoneessa, täydellisesti sen vastenmielisyyden tunteen vallassa, jota työnantajat osottivat kaikkea voimakasta ja yhteistä työntekijäin esiintymistä vastaan. Parlamentarisen komitean esitykset eivät saaneet osaksensa Brucen eivätkä hänen seuraajansa, sisäasiain ministeri Löwen myötätuntoisuutta. Pääministeri Gladstone ei myöntänyt tässä suhteessa mitään lainsäädännöllisiä toimenpiteitä tarpeellisiksi ja kieltäytyi jyrkästi ottamasta asiaa käsiteltäväksi.[53] Eikä parlamentarinen komitea löytänyt koko istuntokaudella ainoatakaan alahuoneen jäsentä, joka olisi suostunut esittämään rikoslain uusien lisämääräysten kumoamista tarkoittavaa lakiehdotusta.
Mutta ammattiyhdistysten luottamusmiehet eivät luopuneet ponnistuksistaan. Allan, Guile, Odger ja Howell saivat tehokasta apua kaivosmiesten, puuvillankehrääjäin ja rautatyöntekijäin edustajilta. Alexander Macdonaldia ja John Kanea, jotka itsekin olivat erinomaisen taitavia miehiä, kannattivat tuhannet innokkaat politikot kaikissa teollisuuskeskuksissa. Agitationia kiihotettiin julkaisemalla yksityiskohtia uuden lain aikana toimeenpannuista vainoamisista. Henry Crompton ja Frederic Harrison kirjoittivat vaikuttavia »Lentokirjoja ammattiyhdistysten jäsenille». Nottinghamin (vuonna 1872) Leedsin (v. 1873) ja Sheffieldin (v. 1874) kongressit pitivät tulta vireillä ja lausuivat tuomionsa niistä parlamentin jäsenistä, jotka olivat kohdelleet parlamentarista komiteaa halveksivasti. Sen mukaan kun yleisten vaalien aika lähestyi, ahdistettiin kumpaakin suurta valtiollista puoluetta tuntuvammin. Ehdokkaille esitettiin kysymyskaavakkeita, jotka sisältivät ne asiat, mitä työväki lainsäädännöltä vaati, ja ilmoitettiin selvästi, että ei ainoakaan ehdokas saa ammattiyhdistysten kannatusta, ellei hänen vastauksensa ole tyydyttävä.
Englannin politikan historiankirjoittaja ei ole vielä vastannut kysymykseen, eikö vapaamielisen puolueen odottamaton tappio v. 1874 vaaleissa johtunut paljoa enemmän ammattiyhdistysmiesten vaikuttavasta vihasta, kuin protestanttisten lahkojen uhmailevasta vaalilakosta. Silloin vallitsi ammattiyhdistysliikkeessä vilkas kehitys. Kaikkien järjestöjen jäsenluku oli näiden hyvien liikeolojen vallitessa lisäytynyt nopeasti. Kaivostyöntekijät, maalaistyöväestö ja varsinkin kudontatyöntekijät olivat liittyneet asianomaisiin järjestöihinsä niin mieslukuisesti, että se muistutti vuoden 1834 kuumeentapaista innostusta. Ennen yleisiä vaaleja vuonna 1874 Sheffieldissä pidetty ammattiyhdistyskongressi ilmoitti edustavansa 1,100,000 järjestynyttä työntekijää, niiden joukossa neljännesmiljona hiilikaivostyöntekijöitä, yhtä paljon puuvillatyöntekijöitä ja satatuhatta maanviljelystyöläistä. Tämän kongressin keskustelussa kuvastuu jälleen se katkera viha, joka oli syntynyt senaikuisten vapaamielisten johtajain osottamasta välinpitämättömyydestä työntekijäin vaatimuksia kohtaan. Eikä siinä kyllin, että he eivät ainoastaan olleet kuuntelematta kaikkia työväenedustajain esityksiä, vaan he pitivät ajattelemattomassa tietämättömyydessään Lontoon Cityn vapaamielisen liiton sihterinä edelleenkin herra Sidney Smithin, joka oli aina vuodesta 1851 saakkaa ollut kone- ja rautateollisuuden eri työnantajain järjestöjen etevin luottamusmies.[54] Tässä toimessa ollessaan oli hän osottanut olevansa ammattiyhdistysliikkeen katkera ja leppymätön vihollinen. Voimme kuvitella, minkälainen olisi tulos, jos nykyjään joku valtiollinen puolue koettaisi ottaa osaa vaalitaisteluun johtajanaan esim. herra Laws, laivanomistajain liiton järjestäjä. Ja samalla kun vapaamielinen puolue kohteli halveksien uusia valitsijoita, kuuntelivat vanhoillisten ehdokkaat myötätuntoisesti työntekijäin vaatimuksia ja sitoutuivat puolustamaan vihatun lain kumoamista.
Asiain näin ollen ei ole ihmeellistä, että vanha aatesuunta, jonka mukaan ammattiyhdistysten tuli sellaisinaan pysyä erillään kaikesta politikasta, väistyi järjestetyn ja tarmokkaan valtiollisen toiminnan tieltä. Eivätkä ammattiyhdistykset tyytyneet vaikuttamaan ainoastaan alahuoneen järjestyneisiin valtiollisiin puolueisiin. Uuden, työväenpolitikaa koskevan käsityskannan sangen huomattavana ilmiönä oli itsenäisten työväenehdokkaitten asettaminen kumpaakin suurta puoluetta vastaan »Labour Representation League» (työväen edustusliitto) johon kuului pääasiallisesti eteviä ammattiyhdistysmiehiä, oli jo muutamia vuosia sitten koettanut saada työntekijöitä valituksi alahuoneeseen, ja George Odgerin esiintyminen itsenäisenä ehdokkaana oli herättänyt vuosina 1869 ja 1870 melkoista huomiota.[55] Eräässä täytevaalissa Greenwichissä vuonna 1873 asetettiin työntekijäin taholta kolmas ehdokas molempia suuria puolueita vastaan, josta seurasi, että vanhoillinen Mr Boord tuli valituksi.
Seuraava johtava kirjoitus, jonka professor E. S. Beesly julkaisi silloin vaikutusvaltansa kukkuloilla olevassa Beehive lehdessä, osottaa, miltä kannalta järjestynyt työväestö ja heidän uskotut neuvonantajansa katselivat tätä tapahtumaa: »Vaalin tulos Greenwichissä on erittäin tyydyttävä... Työntekijä on vihdoinkin huomannut, että vapaamielisen ja vanhoillisen välillä on sama erotus kuin ylemmän ja alemman myllynkiven välillä. Kumpikin ovat samanlaatuisia: ne ovat varallisuutta omistavan luokan osia ja auttavat kaikissa työntekijäin etuja koskevissa parlamentarisissa kysymyksissä toisiaan niin järjestelmällisesti ja kylmäverisesti, että voisi luulla heidän uskovan, etteivät työntekijät ole koskaan lukeneet sanomalehteä tai koskaan kuulleet puhetta... Kuvaavaa oli viime istuntokaudella, että sen viimeisinä hetkinä hylättiin kaksi lakiehdotusta, jotka olivat työntekijöille paljoa tärkeämmät, kuin kaikki ne toimenpiteet yhteensä, joihin h:ra Gladstone kehuu ryhtyneensä sitten virkaan astumisensa — tarkoitan Harcourtin lakia salaliitoista ja Mundellan lakia yhdeksäntuntisesta työpäivästä. Mundellan ehdottamalla, rikoslain lisämääräysten kumoamista tarkoittavalla ehdotuksella ei luonnollisesti ollut minkäänlaista menestymismahdollisuutta. Ja ministeristön on vastaaminen siitä, että kaikki nämä ehdotukset jäivät hyväksymättä...
»Asiain näin ollen on kerrassaan typerää, että vapaamieliset lehdet surkuttelevat Greenwichin vaalia onnettomana erehdyksenä... Greenwichissä ei ole tapahtunut minkäänlaista erehdystä. Siellä oli taistelutantereella 'kolmas puolue', joka tiesi varsin hyvin, mitä se tahtoi, ja tunsi puolueetonta vihamielisyyttä sekä hra Boordia että Angersteinia kohtaan. Minä toivon, että ensimäisissä yleisissä vaaleissa ilmestyy sellainen kolmas puolue jokaiseen Englannin tärkeämpään kaupunkiin, vaikkapa tuloksena olisikin, että parlamenttiin saataisiin kuusisataaviisikymmentä Boordia. Kaikella täytyy olla alkunsa, ja työntekijät ovat odottaneet oikeutta niin kauan, että seitsemän vuoden vanhoillisvalta näyttää heistä ainoastaan vähäpätöiseltä lisältä heidän kärsimyksiensä kokonaissummaan, jos tämä on välttämätöntä heidän vaatimuksiensa toteuttamiseen».[56]
Ammattiyhdistykset eivät kuitenkaan ryhtyneet sellaisenaan julkisesti kannattamaan suoranaista vaaleihin osanottoa tarkoittavaa liikettä, ennenkuin Broadhurst voi vuonna 1874 pidetyssä kongressissa kertoa, että kaivostyöläiset, rautatyöntekijät ja muutamat muut yhdistykset todella olivat myöntäneet varoja parlamenttiehdokasten asettamista varten. Seuraavissa yleisissä vaaleissa esiintyi kokonaista kolmetoista »työväenehdokasta». Useimmissa tapauksissa oli heitä vastassa sekä vanhoilliset että vapaamieliset ehdokkaat, jolloin vanhoilliset tulivat valituiksi[57] mutta Staffordissa ja Morpethissa alistuivat vapaamielisten viralliset edustajat siihen, mitä he eivät voineet estää, ja Alexander Macdonald sekä Thomas Burt, molemmat kaivostyöläisten kansallisen unionin johtavia luottamusmiehiä, tulivat ensimäisinä »työväenedustajina» parlamentin alahuoneeseen.
Vanhoillisen puolueen johtajain menettelyä vaaliagitationissa kuvaa parhaiten se ammattiyhdistysten jäsenten keskuudessa yleinen usko, että rikoslain lisämääräykset kumottaisiin heti, kun uusi vanhoillinen hallitus astuisi toimeensa. Pettymys olikin sentähden suuri, kun ilmoitettiin, että aiottiin asettaa kuninkaallinen komitea tutkimaan kaikkien niinkutsuttujen »työväenlakien» vaikutusta. Tätä pidettiin yleensä yksinomaan asian viivytyskeinona, ja ammattiyhdistysten luottamusmiehet kieltäytyivät sekä rupeamasta komitean jäseniksi että antamasta sille todistajalausunnolta. Sisäasiain valtiosihterin täytyi mitä sitovammin vakuuttaa, että hallitus todellakin aikoi aivan läheisessä tulevaisuudessa esittää lakiehdotuksen asiasta, ennenkun hän sai työntekijät taivutetuiksi suostumaan minkäänlaiseen tekemiseen komitean kanssa. Vihdoin saatiin parlamentin jäsen Alexander Macdonald houkutelluksi rupeamaan komitean jäseneksi, ja Lontoon ammattiyhdistysneuvoston sihteri herra George Shipton todistajaksi siihen.
Komitean tutkimukset olivat sangen pintapuolisia, eikä sen kertomukseen liittynyt mitään ehdotusta. Mutta hallitus oli aivan selvillä ammattiyhdistysten äsken ilmestyneestä valtiollisesta voimasta, eikä se siis uskaltanut koettaa leikkiä asian kanssa. Vuoden 1875 alussa vangittiin viisi erään kuuluisan Lontoon liikkeen, Jackson & Grahamin, työssä olevaa taidepuuseppää. Tämä vangitseminen herätti suurta julkista huomiota ja aiheutti monta välikyselvä parlamentissa.[58] Kesäkuussa esitti sisäasiain valtiosihteri asiallisen ja sovinnollisen puheen ohella kaksi kysymyksenalaisten sivili- ja rikoslain määräysten muuttamista tarkoittavaa lakiehdotusta. Kun näihin ehdotuksiin saatiin Mundellan ja muiden toimesta valiokunnassa muutamia täydennyksiä, syntyi niistä lait, jotka täysin vastasivat ammattiyhdistysten vaatimuksia. Vuonna 1871 säädetty lisäys rikoslakiin peruutettiin kokonaisuudessaan ja ehdottomasti. »Salaliittoja ja omaisuuden suojelemista koskeva laki» — Conspiracy and Protection of Property Act — (38 ja 39 Vic. s. 86) sääsi varmat ja järjelliset rajat salaliittokin sovelluttamiselle ammatillisiin riitoihin. Vuoden 1867 »isäntä ja palvelija» (Master and Servant) lain sijaan säädettiin »työnkäyttäjä ja työntekijä» (Employers and Workmen) laki, jonka nimi jo kuvasi täydellistä lain sisällön muutosta. »Herra» ja »palvelija» olivat tästedes »työnantajana» ja »työntekijänä» kaksi tasa-arvoista jäsentä sivilisopimuksessa. Sopimuksen rikkomisesta säädetty vankeusrangaistus poistettiin. Ammattiyhdistyksiä koskeva lainsäädäntö täydennettiin siten, että niiden menettelytavat tunnustettiin laillisiksi. Rauhallinen vartijain asettaminen sallittiin nimenomaan. Uudesta laista poistettiin vanhat käsitteet »pakko» ja »vahingoittaminen», jotka olivat ennakkoluuloisten tuomarien käsissä muuttuneet niin tehokkaiksi yhdistysten sortamisvälikappaleiksi. Syytöksiä uhkauksesta ja väkivallan käyttämisestä oli tästedes käsiteltävä yleisen rikoslain määräysten mukaan. Ei mitään tekoa, johon työntekijät olivat ryhtyneet joukolla, voitu enään vastaisuudessa pitää rangaistavana, jos siitä ei oltu säädetty rangaistusta yksityisen henkilön tekemänä. Lyhyesti sanoen »yhteiset markkinat» niistä johtuvine kaikkine välttämättömine seurauksineen tunnustettiin nyt, viisikymmenvuotisen taistelun jälkeen lainsäädännön kanssa, vihdoinkin maan laissa sallituksi.[59]
Vuosina 1867–1875 sekä tuomioistuimissa että parlamentissa suoritettujen taistelujen erinomainen tärkeys on pakottanut meitä siirtämään seuraavaan lukuun kaikkien muiden samanaikuisten tapahtumain mainitsemisen, jotka myöskin ovat tärkeitä ammattiyhdistysliikkeen historiassa. Näiden kymmenen vuoden kuluessa käytyjen sitkeiden taistelujen aikaa, jota eivät ammattiyhdistysten nuoremmat miespolvet usein enää muistakaan, pitävät ne, jotka olivat silloin mukana, vielä tänäänkin ammattiyhdistystoiminnan historian kauniimpana aikakautena. Ammattiyhdistykset olivat toimineet yhdeksättä vuotta jatkuvan ja ankaran ahdingon alaisina, jolloin koko heidän elämänsä oli kysymyksessä. Ne olivat suoriutuneet tästä ahdingosta, kuten olemme nähneet, iloitsevina voittajina, ja käyttääksemme George Howellin sanoja: »vapautettuina erityisesti työhön kohdistuvan rikoslain viimeisistäkin jätteistä».[60]
Tämä voitto ei kuitenkaan ollut taistelun ainoa tulos. Saavuttaakseen lähinnä olevan päämääränsä oli ammattiyhdistysten johtajain täytynyt käyttää samanlaista menettelytapaa kuin heidän vastustajansakin olivat käyttäneet. Tämän kautta he olivat pakostakin joutuneet asemaan, joka toiselta puolelta erosi tykkänään edellisten aikojen ammattiyhdistysliikkeen menettelytavoista ja toiselta puolelta oli tulevaisuudessa osottautuva vakavaksi esteeksi niiden teoretiselle kehitykselle. Ymmärtääksemme Juntan ja sen ystäväin käsityskannan sekä menettelyn, täytyy meidän hiukan tarkemmin tutustua niihin oloihin, joissa he taistelivat.
Työnantajat olivat aina vuosisadan alusta saakka itsepintaisesti väittäneet, että heillä on oikeus tehdä yksityisten työntekijäin kanssa minkälaisia sopimuksia tahansa, välittämättä laisinkaan siitä, mitä ne vaikuttivat yleensä työntekijäin elantokantaan. Tämän mukaisesti olivat he, päinvastoin kuin sekä ammattiyhdistysten jäsenet että tehdaslain säädäntöä harrastavat filantropit, omaksuneet täydellisen sopimusvapauden ja rajattoman kilpailun periaatteet työntekijäin ja työnantajain välillä. Mutta jos mieli turvata rajaton kilpailuvapaus yksityisten henkilöiden välillä, oli välttämätöntä, että rangaistus uhkasi jokaista työntekijäin taholta tulevaa yritystä, milloin he koettivat yhteenliittymisen kautta järjestellä mestarien ja työntekijäin välisiä työehtoja. Tämä sisälsi jo todellisuudessa poikkeuksen laillisen sopimusvapauden periaatteesta. Itse asiassa olikin eräs sopimuksen muoto, kollektivinen välipuhe, julistettu rangaistavaksi menettelyksi muka siitä syystä, että se ehkäisi kansallisen varallisuuden kehittymistä, vaikka se näyttikin sangen edulliselta työväestölle. On selvää, että työnantajat menettelivät ristiriitaisesti esittäessään tämän vaatimuksen. Täydellisen kilpailuvapauden säilyttämisestä johtuvat rahalliset edut olivat itse asiassa paljoa tärkeämmät kuin heidän uskonsa sopimusvapauteen.
Sillä välin keskittivät ne selvänäköiset työntekijät, jotka johtivat liikettä, voimansa siihen ainoaan puolustusasemaan, jossa he uskalsivat toivoa pääsevänsä voitolle. On huomattava, että heillä ei ollut minkäänlaisia keinoja, joiden avulla he olisivat voineet juurruttaa katsantokantansa yleisöön. Vielä vuoden 1867 jälkeenkin kannatti heitä ainoastaan sangen pieni valitsijain vähemmistö, kun taasen koko valtiollinen koneisto oli keskiluokan käsissä. Kun heillä ei ollut voimia pakottaa eikä edes pelottaa vallassaolevia luokkia, voivat he pyrkiä päämääräänsä ainoastaan vakuuttamisen tietä. Turhaa oli kuitenkin uneksiakaan, että he voisivat käännyttää keskiluokan hyväksymään ammattiyhdistysliikkeen tärkeimmän periaatteen, nimittäin sen, että elantokanta oli pakkokeinoin pidettävä korkealla. Taloustiede oli siihen aikaan sellaisella kehityskannalla, että ammattiyhdistysliike sai tässä kohden maan koko sivistyneen luokan vastustajaksensa. John Bright esim. toi vain esiin koko senaikuisen edistyspuolueen yleisen mielipiteen vakuuttaessaan juhlallisesti työntekijöille, että: »yhteenliittyminen ajanpitkään näyttäytyisi yhtä vahingolliseksi työntekijöille itselleen, kuin se on työnantajallekin, jota vastaan he taistelevat»[61]. Ja lordi Shaftesbury, joka työskenteli koko elämänsä tehdaslainsäädännön hyväksi, rukoili että »työntekijät vapautettaisiin tästä pahimmasta orjuudesta, mitä he koskaan ovat kärsineet. Kaikki yksityiset hirmuvaltiaat, kaikki ylimysluokat, mitä koskaan on ollut tai vastaisuudessa ilmestyy, ovat näihin pyörremyrskyihin, ammattiyhdistyksiin, verraten vain vienoja tuulenpuuskia».[62] Väkivaltaisuudet Sheffieldissä ja muualla, huhut ammattiyhdistyksiin kuulumattomain työntekijäin alituisesta vainoamisesta, käsityöläisten loppumaton vastenmielisyys koneiden käytäntöönottamista kohtaan, kappaletyön ja oppilaislaitoksen rajoittaminen — kaikki nämät todelliset ja luulotellut rikokset olivat synnyttäneet joukon ennakkoluuloja, joita vastaan ammattiyhdistysten oli toivotonta taistella.
Sentähden jättivätkin ammattiyhdistysliikkeen johtomiehet tämän puolen asiasta, viisaasti kyllä, syrjään. He eivät ryhtyneet käsittelemään kysymystä, oliko ammattiyhdistysliike periaatteellisesti hyödyllinen vai vahingollinen, oikein vai väärin. He vaativat vain, että jokaisella englantilaisella tuli olla oikeus myödä työvoimansa sillä tavalla, kuin se hänestä itsestään näytti edullisimmalta. He tahtoivat työntekijälle oikeutta saada asettaa yksilöiden välisen sopimuksen sijaan yhteisen sopimuksen, jos tämä näytti olevan työntekijälle edullisinta. Kun työnantajat vaativat täydellistä vapaakilpailua, vaativat työntekijät sen vastapainoksi täydellistä yhteenliittymisvapautta sopimuksen teossa.
On selvää, että ammattiyhdistysten jäsenillä oli pätevät syyt puolellansa. Oli ilmeisesti mieletöntä, että työnantajain taholta koetettiin joka kerta, kun tehdaslainsääaännön puolustajat ahdistivat heitä, kaikin voimin puolustaa sitä periaatetta, ettei valtio saa sekautua teollisuusoloihin, ja että samalta taholta vaadittiin järjestysvallan apua masentamaan työntekijäin rauhallista ja vapaaehtoista yhteenliittymistä. Kapitalistit olivat lyhyesti sanoen laissez-faire (anna mennä) periaatteen jyrkkiä puolustajia jokaisella elinkeinoelämän asteella, viljan vapaakaupasta alkaen aina rajattomaan kaikenikäisten sekä mies- että naispuolisten työntekijäin käyttämiseen saakka minkälaisissa oloissa tahansa, ja työntekijäin vaatimuksena oli vain tämän periaatteen sovelluttaminen myöskin palkkasopimukseen. Niinpä kirjoittaa vuonna 1869 työntekijäin valittu edustaja ja voimakkain puolustaja: »Ammattiyhdistyskysymys on uusin ja tuorein esimerkki siitä totuudesta, että lainsäädännön ulottumisala on mitä ankarimmin ja omituisimmin rajoitettu. Säädettyämme vuosisatoja lakeja työlle, jolloin jokainen muutos on synnyttänyt omat epäkohtansa, olemme nyt vähitellen tulleet huomaamaan sen totuuden, että meidän täytyy tykkänään lakata säätämästä sille lakeja. Yleinen mielipide on viime aikoina tiennyt, että on vakavia epäkohtia, ja odottanut jännityksellä niiden korjaamista lainsäädännön kautta, odottanut taivaallista keksijää ilmestyväksi uusine parlamentarisine yleislääkkeineen. Pian huomataan, kuten tavallisesti käy tällaisissa tapauksissa, ettei kysymystä voida mitenkään ratkaista lainsäädännön kautta, ja että todellisen ratkaisun ensimäinen edellytys on entisaikaisen vahingollisen asiaan sekautumisen lopettaminen».[63]
Koko tämän riidan aikana on ammattiyhdistysten johtajain puheissa ja anomuksissa alituisesti uudistuvana pontena se oppi, että »kaikilla ihmisillä tulee olla laillinen oikeus päättää, tekevätkö he työtä vai eivätkö tee, ovatko he toimessa vai eivätkö ole, ja millä ehdoilla he katsovat sopivaksi työskennellä». Ja ammattiyhdistysliikkeen viralliset edustajat lausuvat sisäasiain valtiosihterille huhtikuussa 1875 antamassaan memorialissa: »Me emme tahdo asettaa minkäänlaisia esteitä yksilön vapaalle kilpailulle hänen harjoittaessaan ammattia oman harkintansa mukaan, mutta me pidätämme itsellemme oikeuden joko tehdä työtä jollekin työnantajalle tai kieltäytyä siitä aina asianhaarojen mukaan ihan samoin kuin mestarikin on oikeutettu erottamaan yhden tai useamman työntekijänsä. Emmekä me tunnusta, että yhteinen menettely tässä suhteessa loukkaisi millään tavalla yksilön oikeuksia».
Työntekijät olivat itse asiassa anastaneet vastustajain aseet, joten nämä olivat jääneet ilman puolustuskeinoja. Mutta samalla olivat sen ajan ammattiyhdistysliikkeen johtomiehet joutuneet asemaan, joka oli yhtä ristiriitainen kuin työnantajainkin. Vaatiessaan, että yhdistyksillä tuli olla sama sovinnontekomahdollisuus kun yksilölläkin, eivät he laisinkaan tarkoittaneet sitä, että yksilö saisi vapaasti tehdä sopimuksia, jos he vaan voivat hänet siitä estää. Vaikka Allan ja Applegarth voivatkin hyvällä omallatunnolla sanoa kuninkaalliselle komitealle, että heidän yhdistyksensä jäsenet eivät kieltäytyneet työskentelemästä yhdessä ammattiyhdistyksiin kuulumattomien kanssa, niin täytyi heidän kuitenkin aivan hyvin tietää, että tämä mieluinen tosiasia toteutui ainoastaan sellaisilla paikkakunnilla ja sellaisena aikana, jolloin ammattiyhdistysten jäsenillä ei ollut tarpeeksi suurta enemmistöä voidakseen menetellä toisin. Ammatit, joihin Henry Broadhurst ja George Howell kuuluivat, olivat tunnettuja siitä, että ammattiyhdistyket olivat aina säilyttäneet vanhat tapansa ja sulkeneet ammattiykdistyksiin kuulumattomat pois työmailtaan. Northumberlandin ja Durhamin hiilenkaivajat kieltäytyivät säännöllisesti laskeutumasta kaivokseen, jos mukana oli yksikään ammattiyhdistykseen kuulumaton.[64]
Me saamme vielä tilaisuuden osottaa, että tämä ammattiyhdistysliikkeessä yleinen pyrkimys — työntekijäin pakottaminen ammattiyhdistyksiin — perustuu meidän mielestämme aivan samalle pohjalle, kuin pakko olla valtion kansalainen. Mutta kuinka tahansa tämän laita lieneekin, on kuitenkin selvää, että Northumberlandin kaivostyöntekijäin kieltäytyminen kaivoksissa työskentelystä ammattiyhdistyksiin kuulumattomain kanssa on itse asiassa yhtä suuri pakko toisin ajattelevaa vähemmistöä kohtaan, kuin laki kaivostyöstä tai kahdeksantuntisesta työpäivästä. Tuntui todellakin epäilyttävässä määrässä teeskentelyltä, kun innokkaat ammattiyhdistysten jäsenet puolustivat jokaisen englantilaisen vapaata sopimuksenteko-oikeutta. Ja huomaammepa Frederic Harrisoninkin muita lainsäädäntökysymyksiä käsitellessään huomauttavan ammattiyhdistysten jäseniä siitä, että he tekisivät itsemurhan, jos he omaksuisivat kapitalistien sotahuudon »syrjäisten sekaantumattomuudesta».[65]
Juntta, joka tunsi nykyaikaisen teollisuuden liian hyvin ollakseen käsittämättä, kuinka välttämätöntä oli pakkokeinoin ylläpitää yleistä elantokantaa, ymmärsi tämän varotuksen tärkeyden. Ei kukaan ammattiyhdistyksen jäsen voi kieltää, että kaikki tehokas ammatillinen yhteenliittyminen on mahdotonta, ellei ole jotakin keinoa, jonka avulla enemmistön tahto saadaan päätökseksi.
Edellä olemme arvostelleet niiden miesten teoretista kantaa, jotka johtivat ammattiyhdistysliikkeen sen vaikeiden aikojen lävitse, mutta tämän arvostelun nojalla ei saa päättää, että he olisivat tajunneet oman epäjohdonmukaisuutensa, kun oli kysymys valtion sekaantumisesta asiaan, tai että he olisivat tarkoituksella koettaneet saada asiansa voitolle väärien edellytysten perustuksella. Jokainen, joka tutkii heidän johtajakautensa historiaa, tulee täysin vakuutetuksi heidän uhrautuvasta innostuksestaan, viisaudestaan ja heidän korkeasta personallisesta arvostaan. Meidän täytyy pitää heidän epäjohdonmukaisuuttaan sattuvana esimerkkinä siitä vaarasta, joka uhkaa jokaista puoluetta, jos ei sillä ole selvää käsitystä siitä yhteiskunnallisesta tilasta, johon se pyrkii. Näiden vuosien taisteluiden kestäessä näemme Englantilaisten ammattiyhdistysmiesten ajautuvan utopisista pyrinnöistään epäjohdonmukaiseen opportunismiin, josta he seuraavan miespolven eläessä taasen ajautuvat »työn ylimystön» korkeaan »omaan apuun».
He eivät olleet koko tämän kehityskauden kuluessa laisinkaan huomanneet, kuinka mahdotonta oli yhdistää heidän individualistista ja kollektivistista katsantokantaansa. Niinpä ei esim. Applegarth eikä Odger nähneet mitään ristiriitaa siinä, että he olivat Karl Marxin laatiman ohjelman perustukselle rakennetun »Internationalen» johtavia toimimiehiä, samalla kuin he kannattivat porvarillisen radikalismin yleistä vaatimusta, että talonpoikain maanomistusta olisi laajennettava.[66] Mutta ei ollut vältettävissä, että tuo alituinen vetoaminen individualistisiin todisteihin, jonka nojalla vuoden 1875 voitto yksistään voitiin saavuttaa, painoi individualistisen ihanteen niiden mieliin, jotka olivat keräytyneet johtajain ympärille. Muutkin seikat vaikuttivat puolestaan siihen suuntaan, että ammattiyhdistykset omaksuivat keskiluokan tunnussanan taloudellisessa taistelussa. Owenin ja O'Connorin epäkypsäin kokeiden onnistumattomuus, vapaakauppapolitikan hämmästyttävä menestys, työntekijäin yhä lisääntyvä osanotto sen ajan liberalismin valtiolliseen toimintaan, ja ennen kaikkea se läheinen ystävällinen suhde, johon monet heistä olivat joutuneet keskiluokan taitavain ja kykeneväin ajattelijain kanssa, kaikki nämä seikat yhdessä synnyttivät uuden suunnan ammattiyhdistysten jäsenten keskuudessa. Tuonnempana kuvailemme, mitä tuloksia tämä henkinen mullistus tuotti ammattiyhdistysliikkeelle. Sitä ennen täytyy meidän kuitenkin kääntyä tarkastelemaan näiden vuosien kuluessa tapahtunutta kehitystä, joka on tähän saakka jäänyt huomioonottamatta, kun meidän on täytynyt kuvailla vuosien 1867–1877 parlamentarisia taisteluita.[67]
[1] William Allan syntyi Ulsterissa Carrickfergus'issa. Hänen vanhempansa olivat skotlantilaisia. Isä, joka oli erään puuvillakehrämön johtaja, siirtyi erääseen tehtaaseen lähelle Glasgowia ja William tuli vuonna 1825 langansolmijaksi erääseen puuvillakehrämöön Gatesidessä. Kolme vuotta myöhemmin erosi hän tehtaasta ja meni varsinaiseksi oppilaaksi herrojen Holdsworth suureen konetehtaaseen Anderstonissa, Glasgowissa. Ennenkuin hänen oppiaikansa oli päättynyt, meni hän 19 vuoden vanhana naimisiin erään liikkeen osakkaan sukulaisen kanssa. Vuonna 1835 alkoi hän työskennellä Liverpoolissa koneentekijänä, ja kun rautatien konepaja siirrettiin uuteen keskukseen Creween, meni hän mukana ja liittyi siellä ammattiosastoonsa. Selsbyn vangitsemisen jälkeen tuli hän vuonna 1847 yhdistyksen ylisihteriksi, jossa toimessa hän pysyi edelleenkin, kun yhdistys sulautui »Koneenrakentajain yhdistyneeksi liitoksi» vuonna 1851. Yli kaksikymmentä vuotta perätysten hän valittiin joka vuosi uudelleen tämän suuren järjestön sihtenksi, kunnes hän kuoli siinä toimessa vuonna 1874.
[2] Kuuluisa »Internationale Arbeiter Association» (Kansainvälinen tyAvlcn liitto), joka näytteli vuosina 1869 ja 1870 sangen tärkeätä osaa hallitusten ja vallitsevain luokkain silmissä, syntyi sen johdosta, että kaksi ranskalaista edustajaa oli tullut vuonna 1863 käymään Lontoossa neuvotellakseen yhteisestä menettelytavasta Puolan hyväksi. Se perustettiin muodollisesti syyskuun 28 p. 1864 eräässä kokouksessa Lontoossa, jossa tilaisuudessa Karl Marx puhui. Sen pääasiallisena tarkoituksena oli kaikkien maiden työväestön yhteenliittäminen työn vapauttamiseksi, ja sen periaatteissa lausutaan, että »työmiehen taloudellinen riippuvaisuus kapitalistista on kaiken orjuuden, kaiken yhteiskunnallisen kurjuuden ja kaiken valtiollisen riippuvaisuuden perustus». Vuosien 1864–1870 välillä perustettiin sen haaraosastoja melkein kaikkiin Europan maihin sekä Yhdysvaltoihin, ja Europan maiden ammattiyhdistykset liittyivät joukottain Internationaleen. Keskusjohto annettiin 55-jäseniselle kenralineuvostolle. Neuvoston asemapaikkana oli Lontoo ja sen muodostivat Lontoossa asuvat eri kansojen edustajat, jotka niiden maiden osastot valitsivat, joihin he kuuluivat. Kenralineuvostolla ei kuitenkaan ollut lainsäädännöllistä valtaa tai muuta valtuutusta osastojen johtoon nähden, joten se itse asiassa oli vain yhdysside, joka välitti tiedonantoja eri kansojen välillä. Jokainen maa hoiti itse asiansa oman harkintansa mukaan. Internationalen periaatteet ja ohjelma olivat alituisen kehityksen alaisina vuosittain pidetyissä kansainvälisissä kongresseissa, joihin eri osastojen edustajat ottivat osaa. Ei voida selvästi ratkaista, missä määrin Englannin työntekijät todella suosivat Internationalen periaatteita. Vuonna 1870 oli Odger kenralineuvoston presidenttinä ja Applegarth sen puheenjohtajana. Benjamin Lucraft, joka sittemmin tuli kouluneuvoston jäseneksi, sekä muita tunnetuita työväen politikoita kuului neuvostoon. Mutta ainoastaan harvat Englannin ammattiyhdistyksistä (niiden joukossa suutarit ja nahkatyöntekijät) liittyivät yhdyskuntina liittoon, ja kun kenralineuvosto kehotti vuonna 1866 Lontoon Trades Councilia (ammattiyhdistysneuvostoa) yhtymään liittoon, tai jos tätä ei hyväksyttäisi, ainakin suostumaan siihen, että joku Internationalen edustaja saisi olla läsnä sen kokouksissa, jotta tämä voisi nopeasti antaa tietoja kaikista lakoista mannermaalla, niin osottaa ammattiyhdistysneuvoston pöytäkirja että kumpikin ehdotus hyljättiin. Lontoon ammattiyhdistysneuvosto kieltäytyi itse asiassa tunnustamasta Internationalea edes valtuutetuksi välittämään tietoja mannermaalle oleville ammattiyhdistyksille, ja päätti itse asettua suoranaiseen yhteyteen näiden kanssa. Applegarth otti osaa useihin mannermaalle pidettyihin Internationalen kongresseihin Englannin edustajana ja esitteli sen tarkoituksia ja oppeja eräässä haastattelussa, joka julkaistiin New-York World lehdessä toukokuun 21 p:nä 1870. Parisin kommuunin kukistamisen jälkeen hävisivät Internationalen ranskalaiset osastot, ja jäsenryhmät Englannissa sekä muissa maissa alkoivat luopua siitä. Vuonna 1872 Haagissa pidetty vuosikongressi päätti siirtää kenralineuvoston New-Yorkiin, eikä Internationale enää sen jälkeen näytellyt minkäänlaista osaa Englannin työväenliikkeessä. Vaikka järjestön nimi vielä elää Amerikassa, ei se ole siellä koskaan voinut ylläpitää minkäänlaista tehokasta kansainvälistä yhteyttä. Internationalen toiminnan ammatillisesta puolesta on professori E. S. Beesly julkaissut hauskan esityksen »Fortnightly Review» lehdessä vuonna 1870.
[3] Robert Applegarth, erään kuninkaallisessa laivastossa palvelevan majoitusmestarin poika, oli syntynyt Hullissa tammikuun 23 p:nä 1833. Yhdentoista vuotiaana astui hän juoksupoikana työhön ja joutui siten lopulta erääseen rakennus- ja huonekalupuusepän verstaaseen, jossa hän, vaikkei ollutkaan varsinainen oppilas, harjoitti ammattia niin paljon kuin voi. Vuonna 1852 muutti hän Sheffieldiin; mutta vanhempainsa kuoltua siirtyi vuonna 1855 Yhdysvaltoihin, josta hän kuitenkin palasi jo seuraavana vuonna takaisin Sheffieldiin, koska hänen vaimonsa ei voinut kivuloisuuden tähden seurata häntä luvattuun maahan. Kun hän oli Sheffieldissä liittynyt sikäläiseen salvumiesten paikallisosastoon, kohosi hän pian sen huomatuimmaksi jäseneksi. Kun salvumiesten ja puuseppäin yhteensulautuneen liiton muodostuminen vuonna 1861 tarjosi tehokkaamman ammatillisen toiminnan mahdollisuuden, saattoi hän osastonsa yhtymään kokonaisuudessaan liittoon. Hän valittiin vuonna 1862 liiton ylisihteriksi, jossa toimessa hän pysyi vuoteen 1871, eroten silloin vapaaehtoisesti eräiden liiton keskuudessa syntyneitten henkilökohtaisten riitojen johdosta. Kun Lontoon kouluneuvosto perustettiin vuonna 1870, oli hän Lambethin vaalipiirin ehdokkaana, mutta ei tullut valituksi, vaikka hän sai 7,600 ääntä. Häntä kehotettiin samana vuonna asettumaan parlamenttiehdokkaaksi pienestä Maidstonen kaupungista, mutta hän luopui ehdokkuudestaan sir John Lubbockin eduksi. Vuonna 1871 nimitettiin hän veneristen tautien vastustamista tutkivan kuninkaallisen komitean jäseneksi Erottuaan ammattiyhdistyksen sihterin toimesta antautui hän joksikin aikaa sanomalehtialalle toimien erään amerikalaisen lehden sotakirjeenvaihtajana Ranskassa. Pian sen jälkeen tuli hän työnjohtajaksi erääseen liikkeeseen, joka valmisti koneita ja sukelluslaitoksia, ja pääsi lopuksi tämän kukoistavan liikkeen omistajaksi. Applegarth, joka vuonna 1894 oli ainoa enää elossa oleva Juntan jäsen vuosilta 1867–1871, oli edelleenkin salvumiesten yhteensulautuneen liiton jäsen ja oli vielä yhtä innostunut ammattiyhdistysliikkeeseen, josta hän on antanut meille arvokkaita asiapapereita ja muistelmia.
[4] Daniel Guile syntyi Liverpoolissa lokakuun 21 p:nä 1814. Hänen isänsä oli suutari. Kun hän oli annettu oppilaiseksi eräälle rautatehtaiden kaavanvalmistajalle 1827, liittyi hän ammattiyhdistykseen kesäkuussa 1834. Vuonna 1863 tuli hän sen kirjeenvaihtajasihteriksi, jossa toimessa hän pysyi, kunnes hän vetäytyi pois vuoden 1881 lopulla. Hän kuoli joulukuun 7 päivänä 1883.
George Odger, erään Cornwallis'in kaivosmiehen poika, syntyi vuonna 1820 Rouborough'issa lähellä Tavistock Etelä-Devonshiressä. Hän oppi sangen nuorena suutarinammattin. Sittenkuin hän oli pitemmän aikaa vaeltanut ympäri maata, kuten siihen aikaan oli tapana, asettui hän vihdoin Lontoon kaupunkiin, jossa hänestä tuli naistenkenkäintekijäin yhdistyksen etevä jäsen. Julkisuudessa toimi hän ensi kerran aktivisesti niiden edustajainkokousten yhteydessä, joita Lontoon ammattiyhdistykset panivat toimeen rakennustyöläisten työnsulun aikana 1859. Kun Lontoon Trades Council (Ammattiyhdistysneuvosto) järjestettiin vuonna 1860, tuli Odgerista eräs sen johtavia jäseniä. Hän oli neuvoston sihterinä vuodesta 1862 siihen saakka, kun se järjestettiin uudelleen vuonna 1872. Ollen eräs Lontoon radikalisten työntekijäin johtajia koetti hän viisi kertaa päästä parlamenttiin, mutta virallisen vapaamielisen puolueen vastustus esti joka kerta hänet pääsemästä. Chelseassa (vuonna 1868), Staffordissa (1869) ja Bristolissa (1870) katsoi hän parhaaksi vetäytyä takaisin, jotta eivät liberaalien äänet hajautuisi, mutta vuonna 1870 antautui hän vaaliin Southwarkissa. Siellä häneltä puuttui ainoastaan 304 ääntä, joiden avulla hän olisi päässyt voitolle. Virallinen liberali, sir Sydney Waterlow 2,966 äänellä jäi viimeiseksi listalle 4,382 ääntä vastaan, jotka Odger sai. Vuoden 1874 yleisissä vaaleissa hän asettui uudelleen ehdokkaaksi ja sai taas nähdä sekä vapaamielisten että vanhoillisten vastustavan hänen ehdokkuuttaan samalla menestyksellä kuin ennenkin. Hän kuoli vuonna 1877 ja hänen hautajaisensa, joihin otti osaa E. S. Beesly, professori Fawcett ja Charles Dilke, olivat Lontoon työntekijäin huomattavan mielenoosotuksen aiheena. »Weekly Dispatch» (Wiikko Julkaisu) lehdessä julkaistiin maaliskuun 11 päivänä professori Beeslyn kirjoittama kuolinkertomus, jossa hänelle osotettiin sangen suurta kunnioitusta.
[5] John Kane syntyi Alnwickissä Northumberlandissa vuonna 1819. Hän lähetettiin työhön seitsenvuotiaana ja työskenteli eri ammateissa, kunnes hän viisitoistavuotiaana muutti Newcastle on Tyneen ja meni työmieheksi herra Hawken rautatehtaisiin Gatesheadissa. Siellä hän otti osaa karttalais- ja muihin edistysliikkeisiin sekä koetti vuonna 1842 turhaan saada syntymään unionia ammattiansa varten. Vasta vuonna 1863 saatiin pysyvä yhdistys aikaan, ja kun rautatyöntekijäin yhteensulautunut liitto järjestettiin vuonna 1868 kansalliselle perustukselle, valittiin John Kane sen ylisihteriksi, jossa toimessa hän pysyi kuolemaansa saakka maaliskuussa 1876.
[6] Ensimäinen ammattiyhdistysneuvoston (Trade Council) laatuinen komitea näyttää olleen, mikäli tiedämme, Liverpoolin »Trades Guardian Association» (Ammattien valvojaliitto), joka muodostettiin vuonna 1848 suojelemaan ammattiyhdistyksiä, kun työnantajat alkoivat käyttää rikoslakia niitä vastaan. Sen painetusta kertomuksesta ja vuoden 1848 tileistä samoin kuin kivimuurarien yhdistyksen »Fortnightly Circular» lehdestä marraskuun 23 p. 1848 näemme, että se pani toimeen voimakkaan agitationin suojellakseen Sheffieldin partaveitsenhiojia vihamieliseltä vainoamiselta ja auttaakseen Liverpoolin kivimuurareita, joita oli syytetty epäluulonalaisina salaliiton muodostamisesta. Sen toiminnasta vuosina 1850–1857 ei meillä ole mitään kirjallisia kertomuksia, mutta elokuussa vuonna 1857 keräsi se 400 puntaa Liverpoolin taidepuuseppäin avustukseksi ja kannatti vuonna 1861 lakkoon joutuneita Lontoon muurareita. Heinäkuussa samana vuonna muuttui se Yhdistyneeksi ammatilliseksi suojelusliitoksi — » United Trades Protection Association» — joka oli järjestetty äsken perustetun lontoolaisen ammattiyhdistysneuvoston mukaan. Glasgowissa näyttää olleen vuodesta 1825 alkaen melkein keskeytymätön sarja erityisiä tarkoituksia varten muodostettuja yhteisiä edustajakömiteoita. Vuonna 1851 koetettiin saada aikaan vakinainen komitea, mutta ammattiyhdistykset lakkasivat pian lähettämästä jäseniä. Vuonna 1858 tehtiin Alexander Campbellin alotteesta uusi koe, joka onnistui paremmin. Silloin perustettiin ammattiyhdistysneuvosto, johon kuului pääasiallisesti rakennusammattien edustajia. Se eli sangen toimeliasta elämää vuoteen 1860. Myöskin Sheffieldissä oli kauan aikaa ollut paikkakunnalla harjoitettujen ammattien välisiä tilapäisiä komiteoja, jotka olivat melkein vakinaisia. Eräs näistä, »Association of Organised Trades» (Järjestyneiden ammattien Uitto), joka asetettiin vuonna 1857 yksinomaan auttamaan Sheffieldin kirjapainotyöväen liittoa, kun se puolustautui kunnianloukkaussyytettä vastaan, muodostui pysyväksi ammattiyhdistysneuvostoksi. Muissa kaupungeissa, kuten esim. Dublinissa ja Bristolissa oli melkein vakituisesti jonkunlainen paikallisten ammattiyhdistysten neuvosto. Manchesterin »Trade Defence Association (Ammatillinen suojelusliitto) julkaisi kivimuurarien »Fortnightly Circular» lehdessä vuonna 1854 erään värjärien lakkoa kannattavan kehotuksen, jonka olivat allekirjoittaneet 9,000 työntekijän edustajat. Kuten käy selville George Odgerin todistajalausunnosta, jonka hän antoi vuonna 1867 »isäntiä ja palvelijoita» koskevaa lakia käsittelevälle komitealle, olivat »Metropolitan Trades Delegates» (Pääkaupungin ammatilliset edustajat) vuodesta 1848 saakka pitäneet erittäin tiheään kokouksia. Niinpä huomaamme esim. Bookbinders Trade Circular'ista» (Kirjansitojain ammattilehdestä) marraskuussa 1853, että eräs Lontoon ammattiyhdistysten komitea otti jotenkin elähtäneen »Yhtyneitten ammattiyhdistysten kansallisen liiton» käsistä Wolverhamptonin läkkiseppien asian ajaakseen ja suoritti kaikki tämän jutun kalliit oikeudenkäyntikustannukset. Tuskin oli tämän komitean työ päättynyt, kun muodostettiin toinen komitea avustamaan Prestonin pumpulityöntekijäin lakkoa. Tälle komitealle, joka piti kokouksiansa »Bell Inn» (Kello) ravintolassa Old Baileyssa, Lontoon ammattiyhdistysten historiallisessa istuntopaikassa, esitti Lloyd Jones maaliskuussa 1855 pelkäävänsä, että eräs alahuoneessa parhaaltaan käsiteltävänä oleva Friendly Societyitä koskeva laki saattaisi ammattiyhdistysten oikeudellisen aseman vielä epävarmemmaksi, kuin se jo oli. Tämän johdosta muodostettiin Metropolitan Trades Committee on the Friendly Societies Bill» (Pääkaupungin ammattien komitea avustusyhdistyksiä koskevan lain johdosta), jonka painetusta kertomuksesta Dunning mainitsee »Circular» lehdessään joulukuussa 1855. Tästä kirjoituksesta näemme, että komitean puheenjohtajana oli William Allan ja että siihen kuului Allanin vanha ystävä William Newton ja kivimuurarien sekä muurarien yhdistysten ylisihteri ynnä latojain ja kirjansitojain edustajat. Heitä kannatti kahdeksankymmentäseitsemän eri ammattiyhdistystä, joihin kuului 48,000 jäsentä. Yhdistykset maksoivat puoli pennyä jäseneltä kustannusten suorittamiseksi. Komitean parlamentarinen toiminta näyttää olleen voimakas ja vaikuttava. Haitalliset pykälät saatiin poistetuiksi laista siten, että edustajia valmisteltiin taitavasti parlamentin sivuhuoneissa hylkäämään ne, ja Thomas Hughesin sekä lordi Goderichin avulla saatiin lakiin sellaisia määräyksiä, jotka siihen aikaan näyttivät tärkeiltä askelilta ammattiyhdistysten lailliseen tunnustamiseen. Vuosien 1858 ja 1867 välillä perustettiin noin kahteentoista suurempaan kaupunkiin ammattiyhdistysneuvostoja. Ammattiyhdistysneuvostojen lukumäärä kasvoi vuodesta 1870 vuoteen 1873 kaksinkertaiseksi. Mutta niiden suurimman lisäytymisen aiheutti se ammatillisen järjestymisliikkeen laine, joka vieri yli maan vuosina 1889–1891. Näinä vuosina perustettiin kuusikymmentä uutta ammattiyhdistysneuvostoa. Vanhempia neuvostoja uudistettiin ja jäsenluku kasvoi tavattomasti.
[7] Lontoon työneuvoston toinen vuosikertomus, päivätty maaliskuun 31 p. 1862.
[8] Ei Brittiläisessä museossa eikä missään muussakaan tuntemassamme yleisessä kirjastossa, eipä edes itse ammattiyhdistysneuvostojen arkistoissa ole ainoatakaan kappaletta. Herra Robert Applegarth antoi meidän käytettäväksemme hyväntahtoisesti sen ainoan kappaleen, mitä koskaan olemme tästä kirjasta nähneet.
[9] Saatuansa työntekijäin kirjelmän, jossa he vaativat yhdeksäntuntisen työpäivän käytäntöönottamista, ilmoitti kolme Lontoon suurinta rakennusliikettä, että he täst'edes maksavat työntekijäin palkan tunnilta eikä päivältä. »Tämän tuntipalkkajärjestelmän vallitessa», sanoivat he, »voi jokainen meidän työssämme oleva työntekijä olla työssä niin monta tuntia kuin haluaa». Tämä ehdotus, joka ensi silmäyksellä näytti hyvältä, teki kuitenkin kollektivisen sopimuksen periaatteen täydellisesti mahdottomaksi. Rakennusmestarien ehdotus tarkoitti itse asiassa koko normalityöpäivä-aatteenkin täydellistä hylkäämistä ja taantumista yksityissopimuksen laatimiseen jokaisen työntekijän kanssa erikseen, mikäli tuntimäärä oli kyseessä. Työntekijät käsittivät, vaikka he eivät voineetkaan sitä selvästi perustella, että tarjottu vapaus oli ainoastaan näennäistä. Nykyisessä suurteollisuudessa ei työntekijällä voi olla sellaista vapautta, että hän voi heittää työkalunsa pois koska tahansa. Ellei sovittua normalityöpäivää ole, täytyy jokaisen työntekijän välttämättä huomata, että hänen työnsä kestää niin kauan, kuin koneet käyvät tai laitos on auki. Todellinen riitakysymys oli, kuinka yleinen työaika voitaisiin määrätä. Rakennusmestarit laskivat vuonna 1861 aivan oikein, että jos jokainen työntekijä saa ansaita niin monen tunnin palkan päivässä, kuin he suvaitsevat hänelle antaa, niin se tuntimäärä, jonka kaikki heidän työntekijänsä ovat työssä, ei suinkaan riippuisi todellisuudessa siitä, mikä yleensä näyttää tarkoituksenmukaisimmalla, vaan niiden taipumuksesta ja kyvystä, jotka tahtovat työskennellä kauimmin. Tässä oleellisimmassa riitakysymyksessä pysyivat työntekijät entisellä kannalla. Normalityöpäivä tuli Lontoon rakennusammateissa hiljaisesti määrätyksi vallitsevan tavan nojalla, ja sitä on sittemmin useita kertoja järjestetty ja lyhennetty kollektivisten sopimusten kautta, kunnes keskimääräinen työviikko nyt on enää ainoastaan 48 3⁄4 tuntia. Mitä palkanmaksua koskevaan sivukysymykseen tulee, ovat työntekijät askel askeleelta peräytyneet, ja nyt pitää kumpikin puoli tuntipalkkajärjestelmää edullisempana, kun sitä suojelee jyrkästi rajoitettu työpäivä.
[10] Kirjoitukset olivat Frederic Harrisonin ja Godfrey Lushingtonin laatimia personallisten tutkimusten ja tiedustelujen perustuksella. T. Hughes, J. M. Ludlow, E. S. Beesly, R. H. Hutton, R. B. Litchfield ja T. R. Bennet olivat heidän kanssansa allekirjoittaneet ne. Ne ilmestyivät heinäkuussa 1861.
[11] — engl. sapper; sotilasinsinööri, pioneeri. MIA huom.
[12] Monet Birminghamin ammattiyhdistykset liittyivät suorastaan Kansalliseen uudistusliittoon. Mutta lukuunottamatta kahta pientä klubia Wolverhamptonissa sekä taidepuuseppäin yhdistystä Lontoon Westendissä, eivät muut ammattiyhdistykset näy kokonaisuudessaan yhtyneen liittoon, vaikka niiden johtajat Allan, Applegarth, Coulson, Cremer, Odger, Potter ja Conolly olivat sen jäseniä.
[13] Vangitsemismääräyksen käyttämisvelvollisuus oli alussa yleinen, kun vuoden 1824 laki ei myöntänyt rauhantuomarille valintavapautta. Tämän lain mukaan tuli mestarin, jota työntekijä syytti, saada haaste määräpäiväksi, mutta jos mestari jätti rauhantuomarille valallisen valituksen tvömiestä vastaan, tuli rauhantuomarin heti vangita työntekijä. Vuoden 1848 Jervislainen laki myönti kuitenkin rauhantuomarille oikeuden kaikissa asioissa ensin antaa haaste. Sen mukaisesti tuli Englannissa vähitellen tavaksi lähettää haaste myöskin työntekijälle, ja vangitsemiskäskyn antaminen rajoittui yleensä sellaisiin tapauksiin, jolloin työntekijä siirtyi paikkakunnalta, tai ei ollut noudattanut haastetta. Tämä laki ei kuitenkaan koskenut Skottlantia, joten summittaisia työntekijäin vangitsemisia jatkui aina vuoteen 1867 saakka; ja tämä epäkohta oli eräs tärkeimpiä Glasgowin työväenedustajain valituksen aiheita — Englannissakin antoivat vainoamishaluiset rauhantuomarit toisinaan työnantajia mielistelläkseen summittaisia vangitsemiskäskyjä. Vuonna 1863 oli eräässä Durhamin hiilikaivoksessa syntynyt lakko, ja työnantajat nostivat Master and Servant -lain nojalla kanteen työntekijöitä vastaan. »Keskellä seuraavaa yötä vangittiin 12 heistä vuoteissaan ja vietiin Durhamin vankilaan syytettyinä siitä, että he olivat luopuneet työstä noudattamatta ylössänomisaikaa» (Professori E. S. Beeslyn kirje »Spectator» (Tarkastelija) lehdessä joulukuun 12 p. 1863).
[14] Master and Servant Law Select Committeen (Isäntiä ja palvelijoita koskevaa lakia käsittelevän valiokunnan) 864:s kysymys 1866; Unwin v. Clarke, I Law Reports, Queens Bench, (Ylimmän oikeuden lakiselityksiä), s. 417, ja Labour Laws Commissionin» (Työlakikomitean) 1875, toinen kertomus.
[15] Whiten käsikirjan ohella mainittakoon seuraavat lain historiaa ja sen muuttamista koskevat kirjoitukset: Report on the Law of Master and Workman under the Contract of Service (Isännän ja työntekijän välinen lainsäädäntö työsopimusten suhteen) Glasgow 1864; »Select Committee on the Law of Master and Seryant» (Isännän ja palvelijan välistä lainsäädäntöä pohtineen valiokunnan) ja »Royal Commission on the Labour Law» (Työväenlainsäädäntöä tutkivan kuninkaallisen toimikunnan) kertomukset vuosilta 1866 ja 1875; James Edward Davisin »The Labour Laws» (Työväen lait), Lontoo 1875, ja Stephensin »History of the Criminal Law» (Rikoslain historia) III:s osa.
[16] Alexander Campbell, joka oli ollut Robert Owenin etevä oppilas ja johon jo olemme tutustuneet, kun hän oli pienen salvumiesten ammattiyhdistyksen sihterinä Glasgowissa, alkoi julkaista vuonna 1863 »Glasgow Sentinel» (Glasgowin vahtisotamies) lehteä, josta tuli Macdonaldin ja hänen »Kansallisen kaivostyöntekijäin liiton» pää-äänenkannattaja. Campbellia pidetään vuonna 1858 syntyneen Glasgowin ammattineuvoston varsinaisena perustajana.
[17] Kokoukseen ottivat osaa muiden muassa Robert Applegarth, George Odger, Daniel Guile, T. J. Dunning, Alexander Macdonald, William Dronfield, Alexander Campbell, Edwin Coulson ja George Potter. Edustetuista järjestöistä mainittakoon Lontoon Trades Council (ammattiyhdistysneuvosto), Glasgowin Trades Committee (ammattiyhdistyskomitea), Sheffieldin Association of Organised Trades (Järjestyneitten ammattien liitto), Liverpoolin United Trades Protection Society (Yhdistettyjen ammattien suojelusliitto), Nottinghamin Association of organised Trades, Northumberlannin ja Durhamin United Trades and Labourers (Yhdistyneet ammatit ja työntekijät). Edelleen koneenrakentajain ja salvumiesten yhteensulautuneet yhdistykset, muurarien, puhdistajain, raudanvalajain, kaivostyöläisten ja kirjansitojain kansalliset liitot, Lontoon kirjaltajayhdistys, skotlantilaisten leipurien yhdistys, Sheffieldin sahatyöntekijät j. n. e., j. n. e.
[18] — putlaajat (engl. puddlers), rautatyöntekijät. Putlaus (engl. puddling), 1800-luvun jälkipuoliskolla Englannissa keksitty menetelmä, jolla takkiraudasta valmistetaan kankirautaa ilman puuhiilen käyttöä. Keksinnön leviäminen mahdollisti laajamittaisen rautateollisuuden syntymisen. MIA huom.
[19] Lontoon ammattiyhdistysneuvoston kokouksen pöytäkirja maaliskuulta 1864.
[20] Conference of Trade Delegates at Shiffield (Ammattiedustajain kokouksen Sheffieldissä) kertomus kesäkuulta 1866.
[21] W. R. Hopperin kirjoitus »An Ironmaster's View of Strikes» (Rautateollisuudenharjoittajan mielipide lakoista) »Fortnightly Review»-lehdessä elokuun 1 p. 1865.
[22] Asianajaja Frederic Hillin »Measures for Putting an End to the Abuses of Trade Unions» (Toimenpiteitä ammattiyhdistyksien väärinkäytöksien lopettamiseksi), vuosien 1867–68 kansallisen yhteiskuntatieteellisen liiton kongressissa pidetty esitelmä, 24 s. Porvarikunnan piireissä vallitseva katsantokanta kuvastuu Charles Readen romanissa »Put yourself in his place» (Asetuppa sinä hänen sijaansa), Lontoo 1871.
[23] Glasgovin ammattiyhdistysneuvoston sihterin George Newtonin pitämässä puheessa sanotaan esim.: »Suuri määrä lakkoja ja 'lockouteja' on syntynyt sen johdosta, että kumpikin puolue on itsepäisesti kieltäytynyt katsomasta kysymystä rehellisesti ja puolueettomasti silmiin ... Tutkikaamme itseämme ja katsokaamme, eikö meillä itsellämmekin ehkä ole ollut joku paha tottumus, joka on osaltaan ollut syynä tähän asiain huonoon tilaan, ja jos huomaamme, ettemme me itsekään ole syyttömiä, niin lakaiskaamme ensin oman ovemme edusta ... Ja tutkikaamme sen jälkeen taistelutantereen vastakkainen puoli ja katsokaamme, miten siellä olevain laita on, ja jos huomaamme, että he eivät ole siellä tehneet kaikkea, mitä heidän olisi tullut tehdä tämän suuren epäkohdan välttämiseksi, niin sanokaamme heille peittelemättä ja suorin sanoin, missä suhteessa he ovat meidän käsityksemme mukaan menetelleet väärin. Kääntäessämme täten terveellisellä tavalla yleisen mielipiteen yhä enemmän tyranniutta vastaan — kuten muutamat sanovat, vaikka lievempi sana olisi ehkä tässä parempi — ja ymmärtämätöntä menettelytapaa vastaan, vaikutamme siten sangen tehokkaasti siihen suuntaan, että se tulevaisuudessa poistuu.»
[24] Vuonna 1867 Manchesterissa pidetyn kokouksen hyväksymät säännöt, 12 s., Sheffield 1867.
[25] Liittoa johti koko ajan Sheffieldin ammattiyhdistysten valitsema toimeenpaneva valiokunta: olivathan näiden ammattiyhdistysten johtavat miehet ottaneet tehokkaasti osaa liiton muodostamiseen. Kirjaltajayhdistyksen monivuotinen sihteri William Dronfield oli sen ensimäisenä ylisihterinä. Edustetuista yhdistyksistä mainittakoon Eteläyorkshiren ja Nottinghamshiren kaivosmiehet, räätälien, pannuseppien ja puuvillankehrääjäin yhteensulautuneet liitot, Skotlannin salvumiesliitto. Yorkshiren pullontekijät, Pohjoisenglannin rautatyöläiset ja Wolverhamptonin ammattiyhdistykset. Vuosien 1867–1870 pöytäkirjat sekä painosta julkaistut liiton »Monthly Statement» (Kuukausikertomukset) osottavat, että liitto antoi alkuaikoina apua useissa työnsuluissa, varsinkin niissä, jotka kohtasivat räätäleitä, kaivostyöläisiä ja rautatyöntekijöitä, mutta että se valitti alituisesti maksujen säännötöntä suorittamista. Hra Dronfield kertoo meille, että lainopillisen neuvoston ja toimeenpanevan valiokunnan oli sangen vaikea suoriutua, kun ei ollut minkäänlaista määräämisvaltaa liiton edustamiin unioneihin nähden, ja kun oli mahdotonta tarkkaan määritellä »lockout» käsitettä. Liiton ensimäinen kokous pidettiin Manchesterissa tammikuun 1–4 p:nä 1867, jolloin liittoon oli yhtynyt 53 järjestöä, niissä yhteensä 59,750 jäsentä. Tämän kokouksen hyväksymissä »säännöissä» on Dronfieldin laatima huvittava kirjoitus liiton periaatteista ja tarkoituksesta. Seuraava kongressi oli Prestonissa vuonna 1867. Silloin kuului liittoon ainoastaan 47 järjestöä, joissa oli 23,580 jäsentä. Muiden muassa olivat pannusepät tykkänään eronneet liitosta. (Minutes of Conference at Preston — Prestonin kokouksen pöytäkirja —, 16 s. Sheffield 1867).
[26] Sheffieldin kaupunki oli jo aikoja ennen ollut kuuluisa »rottien ulosajamisesta» (»rattening»). Tämä merkitse sitä, että niiltä työntekijöiltä, jotka eivät olleet suorittaneet jäsenmaksujansa yhdistykselle, otettiin aika-ajoin pois pyörän remmit tai työkalut. Tällainen menettely oli yleinen ei ainoastaan silloin, kun jäsenmaksujen suorittaminen oli kysymyksessä, vaan myöskin muulloin, kun tahdottiin pakottaa jäsenet alistumaan ammattiklubien säätämiin määräyksiin. Tämä laiton, summittainen oikeudenkäyttö, jota Sheffieldin klubit täten olivat alkaneet harjoittaa omalla valtuutuksellaan, voi helposti vaihtua vakavaluontoisiin lynchausoikeuden toimenpiteisiin, jos »rottien ulosajo» ei tehonnut. Vastahakoisia työntekijöitä pelotettiin siten, että heidän käyttämiinsä koneisiin sijoitettiin ruutiastioita, jotka räjähdytettiin, tai heitettiin niitä savutorvien kautta heidän asuntoihinsa. Muutamissa tapauksissa olivat nämä räjähdykset saaneet aikaan tuntuvia vahingoita. Hiomisteollisuuden eri yhdistykset. kuten saha-, viila-, sirppi-, kahveli- ja kamininkehystyöntekijäin yhdistykset olivat erityisen kuuluisia siitä, että he harjoittivat tämänlaatuisia väkivaltaisuuksia, jotka tuon tuostakin herättivät kiihkeitä inhonpurkauksia paikkakunnan sanomalehdissä. Kun eräs pieni Acorn Streetin varrella oleva varastohuone aiottiin räjähdyttää vuonna 1861, syntyi suunnaton kiihtymyksen myrsky. Ja Lontoon ammattiyhdistysneuvoston pöytäkirjat osottavat, että neuovsto lausui jo tämän tapauksen johdosta julkisesti inhonsa senkaltaisia rikoksellisia toimenpiteitä vastaan. Tämän räjähdysyrityksen jälkeisten kolmen tai neljän vuoden kuluessa väheni vakavaluontoisempain väkivaltaisuuksien luku, mutta vuosina 1865 ja 1866 pääsi sama kelvoton tapa uudelleen käytäntöön varsinkin sahanhiojain ammattia koskevissa asioissa. Sittemmin saatiin selville, että heidän yhdistyksensä oli lokakuussa 1866 pannut toimeen räjähdyksen New Hereford Streetillä pelottaakseen erästä Thomas Fernehoughia, joka oli kaksi kertaa luopunut ammattiyhdistyksestä, ja oli silloin työssä eräässä liikkeessä, jossa sekä sahojen kädensijan valmistajat että sahanhiojat olivat lakossa.
[27] Paitsi muita yhdistyksiä näkyvät koneenrakentajain ja salvumiesten yhteenliittyneet yhdistykset sekä pannuseppien ja raudanvalajain. kansalliset unionit ilmoittaneet täten sääntönsä rekisteriin.
[28] »MehiläispesäMehdessä tammikuun 26 p. 1867.
[29] Yllämainittujen ohella auttoivat ja neuvoivat ammattiyhdistyksiä tähän aikaan herrat Vernon Lushington, Godfrey Lushington (sittemmin sisäasian ministeriön alivaltiosihteri), J. M. Ludlow (myöhemmin avustusyhdistysten rekisteriviraston johtaja), Neate (aikoinaan valtiotalouden professori ja sittemmin parlamentin jäsen Oxfordista), sir T. Fowell Buxton, parlamentin jäsen, sekä A. J. Mundella.
[30] Juntan toiminta ei kuitenkaan rajoittunut yksistään komitean töihin. Eräs sanomalehdistössä alituisesti uudistuva ammattiyhdistysliikkeen johtajia tarkoittava pistopuhe oli, etteivät he tiedä itsekään, mitä he oikeastaan tahtovat. Osittain vastaukseksi tähän, osittain kootakseen ammattiyhdistysten voimia, laati Henry Crompton syksyllä 1867 lakiehdotuksen, jonka hän esitti Juntalle. Tämä hyväksyi sen, samoin kuin eräs »Kello»-ravintolassa pidetty ammattiyhdistysten edustajain kokous perusteellisen keskustelun jälkeen. Tämä ehdotus esitettiin seuraavan istuntokauden alussa parlamentin alahuoneelle ja ammattiyhdistyksien vaatimusten ilmaisijana sitä pidettiin vuoden 1868 vaaleissa muutamin paikoin, erittäinkin Sheffieldissä, jossa Mundella oli ensi kerran ehdokkaana.
[31] Broadheadin paljastukset herättivät suurta huomiota, ja professori Beesly, joka oli rohjennut sanoa, että »ammattiyhdistysten tarkoitusperän saavuttamiseen tähtäävä murha ei ole parempi eikä huonompi kuin muukaan murha», leimattiin julkisesti rikosten puolustajaksi ja oli vähällä menettää virkansa Lontoon University Gollegen professorina, koska hän asettui tarmokkaasti puolustamaan ammattiyhdistysliikkeen periaatteita. — Broadheadin lentokirja »The Sheffield Outrages and the Meeting at Exeter Hall» (Sheffieldin rettelöt ja kokous Exeter salissa) sekä Richard Congreven kirjoitus »Mr Broadhead and the Anonymous Press» (Hra B. ja nimettömät julkaisut), kumpikin Lontoossa 1867.
[32] »Times» lehden pääkirjoitus heinäkuun 8 p. 1869. Kirjoituksen aiheutti herra (sittemmin lordi) Brasseyn käännekohtainen puhe, jossa hän suuren työnantajan poikana asettui ammattiyhdistysten puolelle ja väitti, että ne pikemmin alentavat kuin korottavat työn kustannuksia, koska ne vaikuttavat terveellisesti työntekijäin luonteeseen. (Hansardin Parlamentary Debates, heinäkuun 7 p. 1869). Puhe julkaistiin myöhemmin lisättynä nimellä T. Brassey »Trade Unions and the Cost of Labour» (Ammattiyhdistykset ja työn hinta), Lontoo 1870.
[33] Sheffieldin väkivaltaisuudet ja kuninkaallinen komitea synnyttivät kokonaisen kirjallisuuden, josta kuitenkin suurin osa on jokseenkin arvotonta. Komitea itse laati kokonaista yksitoista kertomusta, joihin kuului nidoksittain todistajain lausunnoita ja liitteitä. Ne komitean jäsenet, joiden tehtäväksi oli jätetty Sheffieldissä ja Manchesterissa sattuneitten väkivaltaisuuksien tutkiminen, laativat erityisiä kertomuksia, mitkä sitten esitettiin parlamentille. Näissä kertomuksissa tavattavat, lakkoja ja muita ammattiyhdistyksien toimenpiteitä koskevat yksityiskohtaiset ja sangen runsaslukuiset tiedonannot ovat olleet kaikkien sittemmin tästä aineesta julkaistujen kirjoitusten tärkeimpänä lähteenä. Parisin kreivin laatima »The Trade Unions of England» (Englannin ammattiyhdistykset), 246 s. Lontoo 1860, ja Robert Somers'in »The Trade Unions» (Ammattiyhdistykset) 232 s., Edinburg 1876, ovat tuskin muuta kuin komitealle annettujen lausuntojen toistamista, edellinen ammattiyhdistyksille suotuisassa, jälkimäinen niille vihamielisessä hengessä. Trade Unionismia koskevat luvut W. T. Thortonin teoksessa »On Labour» (Työ), Lontoo 1870, jotka vaikuttivat kauan aikaa taloudelliseen maailmaan, perustuvat yksinomaan näihin aineksiin. Muista tähän kuuluvista julkaisuista mainittakoon: W. R. Gallenderin »Trades Unions defended» (Ammattiyhdistysten puolustus) 16 s., Manchester 1870, ja Frederic Hillin »Measures for Putting an End to the Abuses of Trades Unions» (Toimenpiteitä ammattiyhdistysten väärinkäytösten lopettamiseksi) 16 s., Lontoo 1868.
[34] »Report of the Trade Conference» (Ammattiyhdistysten kokouksen kertomus) 32 s. Lontoo 1867.
[35] »Mehiläispesä», kesäk. 13 p. 1868 ja elokuun 28 p. 1869.
[36] »Beehive» lehti tammikuun 26 p. 1867.
[37] »Fortnightly Circular» lehti kesäkuussa 1868.
[38] Edmund Potterin, M. P. kirja: »Some Opinions on Trade Unions and the Bill of 1869» (Eräitä näkökohtia ammattiyhdistyksistä vuoden 1869 lakiehdotuksesta) 45 s., Lontoo 1869. Samoin Observations upon the Law of Combinations and Trades Unions, and upon the Trades Unions Bill, by a Barrister» (Huomautuksia lainsäädännöstä, joka koskee liittymisiä ja ammattiyhdistyksiä, sekä ammattiyhdistysten asetusehdotuksesta, kirjoittanut eräs lakimies) 64 s., Lontoo 1869.
[39] Kirjassaan »Letters to the Working Classes» (Kirjeitä työtätekeville luokille), Lontoo 1870, kuvailee professori Beesly vilkkaasti hallituksen välttelevää politikaa ja vaatii sitä valtiolliseen toimintaan. Maalarien yleisen ammattiyhdistyksen (»Manchester Alliance») vuosikertomus v. 1871 osottaa, kuinka innokkaasti tätä neuvoa noudatettiin: »Pois huuto, ettei meidän ammattiyhdistyksissämme saa olla mitään politikaa! Tämä naurettava puolueettomuus on jättänyt meidät ilman valtaa ja vaikutusta.»
[40] Harrisonin kirjoitus »The Trades Union Bill» (ammattiyhdistyksiä koskeva lakiehdotus) » Fortnightly Review» lehdessä heinäkuun 1 p. 1869, ja joulukuussa 1868 koneenrakentajain yhteensulautuneen liiton julkaisema lentokirja Russell Gurneyn laista.
[41] Esim. Kertomus rakennustyönantajain kokouksesta Leedsissä tätä lakiehdotusta vastaan. »Beehive» lehti maaliskuun 11 p. 1871.
[42] Alexander Macdonaldin puhe työnantajia ja työntekijöitä koskevasta lakiehdotuksesta (»Employers and Workmen Bill») kesäkuun 28 p. 1875 (Hansard, osa 225, s. 66–67).
[43] Charles Sturgeon, »Letters to the Trade Unionists and the Working Classes» (Kirjeitä ammattiyhdistysten jäsenille ja työtätekeville luokille) Lontoo, 1868.
[44] R. v. Druittin ja R. v. Baileyn tuomiot osottivat kuitenkin vuonna 1867, ettei tämä laki riittänyt suojelemaan vartioimaan asetettuja työntekijöitä rangaistuksista.
[45] Herra Henry Grompton kertoo meille seuraavaa vartijoitten asettamistavasta: Picketeraus (picket: asettaa vartijoita) ymmärretään tavallisesti aivan väärin. Sellaista käytetään lakon aikana, kun taistelu on alkanut. Taistelu kohdistuu luonnollisesti siihen, että työnantaja koettaa saada toisia työntekijöitä, ja lakossa olevat työntekijät koettavat estää tätä. He tekevät tietysti voitavansa saadakseen kaikki muut puolellensa. Työnantajat etsivät sangen usein työntekijöitä kaikkialta koko maasta ja kulettavat pitkien matkojen takaa miehiä, jotka eivät olisi millään ehdolla tulleet, jos he olisivat tietäneet, että työvoimain etsimisen syynä on lakko. Työntekijät eivät yleensä halua polkea tovereitaan. Sentähden asetetaan miehiä vartijoiksi selittämään tulijoille lakon syyt ja estämään heitä turmelemasta menestymismahdollisuutta. Tämä on tietysti täysin oikeudenmukaista, mutta luonnollisesti olisi paljoa parempi, että se olisi laillisesti sallittu ja että sitä voitaisiin harjoittaa aivan julkisesti, kun että se julistetaan laittomaksi ja harjoitetaan salaisesti. Sillä jos se tapahtuu salaa, on aivan varma, että siihen sekautuu huonoja tapoja. Epäilemättä käytetään tätä keinoa siinä tarkoituksessa, että työnantajia voitaisiin pakottaa suostumaan työntekijäin vaatimuksiin, samoin kuin sulun tarkoituksena on työntekijäin pakottaminen johonkin.
Vartijoitten asettamisesta johtuu vielä muitakin etuja ja seurauksia. Lakkolaiset voivat sen avulla saada selville, ovatko työnantajat saaneet työntekijöitä vai eivät, ja minkälaiset ovat lakon menestymismahdollisuudet. Samoin he voivat myöskin estää petturien lakkoavustusvaatimukset. Sitäpaitsi vaikuttaa julkinen vartioimisjärjestelmä epäilemättä sangen suuresti työntekijäin käytökseen. Samoin kuin kehittyneen kansallisen velvollisuudentunnon innostuttamat henkilöt tuomitsevat epäisänmaallisen ihmisen, samoin halveksivat lakossa olevat työntekijät luonnollisesti jokaista, joka toimii ammatin yhteisiä etuja vastaan. Tästä syystä pitävät työntekijät vartijoiden asettamista oikeudenmukaisena, samalla kuin he tuomitsevat kaiken ruumiillisen väkivallan ja uhkaukset. Työntekijät eivät ole koskaan vaatineet, ettei tällaista menettelyä saisi rikoslain nojalla rangaista. (Henry Cromptonin kirjoitus: »The Labour Law Commission» — Työväen lakikomitea — joka hyväksyttiin ja julkaistiin ammattiyhdistyskongressin parlamentarisen komitean toimesta).
[46] Vapaaherra Bramwellin lain tulkitseminen herätti juristienkin keskuudessa ankaraa vastustusta, kuten näkyy Stephensin teoksesta »History of the Criminal Law» (Rikoslain historia) III osa s. 221—222. Druittin juttua käsittelee Gox 10 os. s. 6oo.
[47] R. S. Wrightin (sittemmin tuomari) koko asiaa käsitelevä kirjoitus »The Law of Criminal Conspiracies and Agreements» (Laki rikoksellisista liitoista ja sopimuksista). Lontoo 1873; Sir William Erien »Law Relating to Trade Untons» (Ammattiyhdistyksiä koskeva laki), Lontoo 1873; ja Stephensin »History of the Criminal Law» (Rikoslain historia) III osa, 30 luku.
[48] Samaan aikaan kuin Juntta, liikkeen kruunaamaton, suurista yhteensulautuneista liitoista kehittynyt ministeristö, piti säännöllisiä kokouksiaan, kehittyivät ammattiyhdistysneuvostoista ammattiyhdistyskongressit — »työn parlamentti» —. Me olemme jo puhuneet Glasgovin ammattiyhdistysneuvoston kutsumasta, vuonna 1864 Lontoossa pidetystä kongressista, joka arvosteli » Master and Servant» (isäntä ja palvelija) lakia, samoin kuin sen seuraajastakin, Sheffieldin ammattiyhdistysneuvoston vuonna 1867 kutsumasta kongressista, joka neuvotteli suojeluskeinoista sulkuja vastaan. Mutta Manchesterin ja Salfordin ammattiyhdistysneuvostolle lankeaa kunnia siitä, että se on ensimäisenä herättänyt aatteen kutsua vuosittain kokoon ammattiyhdistyskongressi neuvottelemaan kaikista amattiyhdistysmaailmaa koskevista asioista. Se laati huhtikuussa 1868 erään »Ironworkers Journal» lehdessä toukokuun numerossa 1868 onneksi säilyneen ja tämän teoksen loppuun liitetyn kiertokirjeen, jossa kutsuttiin kongressi Manchesteriin helluntaiviikoksi 1868. Kongressissa oli 34 jäsentä, jotka sanoivat edustavansa 118,000 ammatillisesti järjestynyttä työntekijää. Seuraavan kongressin paikaksi päätettin Birmingham, ja määräaikana saivat edustajat Birminghamin ammattiyhdistysneuvostolta kutsun kongressiin. Tässä toisessa kongressissa oli 48 edustajaa 40:stä eri järjestöstä, joihin kuului, sanottiin, 250,000 jäsentä. Mutta vaikka muutamat maaseudun etevimmät ammattiyhdistysmiehet ottivat osaa näihin yleisiin kongresseihin, katseli Lontoossa oleva Juntta niitä synkin silmäyksin. George Potteria lukuunottamatta ei Manchesterin kongressin 34 jäsenen joukossa tosiaankaan ollut ketään Lontoon edustajaa. Birminghamin kongressiin saapui puolitusinaa Lontoon yhdistysten edustajia, niiden joukossa Odger ja George Howell, mutta kun siellä asetettiin parlamentarinen komitea, kieltäytyi Odger sen jäsenyydestä, nähtävästi pitäen sitä yhteensulautuneitten ammattien asettamain konferensien tarpeettomana kilpailijana. Seuraavan kongressin tuli kokoontua Lontoossa vuonna 1870, mutta Lontoon ammatillisen liikkeen johtajat eivät ryhtyneet mihinkään sen kokoonkutsumista tarkoittaviin toimiin, ennenkuin kävi välttämättömäksi, kuten olemme nähneet, kerätä kaikki voimat vastustamaan vuonna 1871 ratkaistavaksi joutuvaa ammattiyhdistyksiä koskevaa lakia. Maaliskuussa 1871 pidetty Lontoon kongressi oli itse asiassa ensimäinen, johon liikkeen todelliset johtajat ottivat osaa. Sen asettama parlamentarinen komitea, joka alussa toimi käsikädessä Applegarthin konferensin kanssa, asettui luonnollisesti tämän hajottua sen tilalle. Nottinghamissa vuonna 1872 pidettyyn kongressiin ottii osaa 77 henkilöä, jotka edustivat 375,000 jäsentä. Näiden neljän ensimäisen kongressin kertomukset ovat löydettävissä »Beehive» (Mehiläispesä) lehdessä ja Manchesterin, Birminghamin sekä Nottinghamin kongressien myöskin asianomaisten paikkakuntain lehdissä. Vuodesta 1873 alkaen ovat kongressit laatineet (eli antaneet parlamentarisen komitean laatia) viralliset kertomukset keskusteluistaan.
[49] Lontoon muurarien yhdistys, jonka ylisihterinä oli Coulson. on rekisterissä n:o 1.
[50] F. Harrisonin ja H. Cromptonin allekirjoittama sekä ammattiyhdistyskongressin parlamentarisen komitean julkaisema »Digest of the Labour Laws» (Kokoelma työväen lakeja), syyskuussa 1875.
[51] Vangitut työntekijät vapautettiin kuitenkin muutaman kuukauden kuluttua.
[52] »Beehive» lehden kirjoitus tammikuun 11 p:nä 1873.
[53] Hansard, osa 212, s. 1132, heinäk. 15 p. 1872.
[54] Tämä seikka oli katkerain muistutusten aiheena Beehive lehden tammikuun numerossa v. 1874, juuri yleisten vaalien edellä.
[55] Seuraava kirje, jonka John Stuart Mill silloin kirjoitti Odgerille, on huvittava, kun tuo ikuinen kysymys »riippumattomain» ehdokkaitten sopivaisuudesta on esillä. Kirje on julkaistu Beehive lehdessä helmikuun 13 p:nä 1875.
»Avignon, helmikuun 20 p. 1871.
Rakas herra Odger! Vaikka valitsemisenne ei onnistunutkaan, onnittelen minä kuitenkin teitä Southwarkin vaalituloksesta, koska se osottaa, että teidän puolellanne on vapaamielisen puolueen valitsijain enemmistö, ja että te olette herättäneet vilkkaamman politisen harrastuksen vaalipiirissä. On selvää, että whigpuolue koettaa pitää valtiollista valtaa yksinoikeutenaan, niinkauan kuin se voi sen tehdä sitoutumatta minkäänlaiseen liittoon radikalien kanssa. Työntekijät ovat aivan oikeassa, kun he antavat vanhoillisten päästä parlamentiin kukistaakseen vapaamielisen puolueen harjoittaman menettelytavan, ja he voivat menetellä täten luopumatta periaatteestaan. Työntekijäin tulee äänestää omia edustajiaan, ja jos nämä eivät tule valituiksi, antaa vanhoillisten päästä alahuoneeseen, kunnes vapaamielisen puolueen asema alkaa käydä vaaranalaiseksi, jolloin he luonnollisesti mielihyvällä suostuvat sovitteluun ja laskevat muutamia työväenedustajia alahuoneeseen.
John Stuart Mill.»
[56] »Beehive» lehti elokuun 9 p:nä 1873. Samaan suuntaan myöskin saman lehden elok. 30 p:n numero.
[57] Kaivostyöläisten yhteensulautuneen liiton sihteri Halliday oli asetettu työväen ehdokkaaksi Merthyr Tydvilistä Walesista. Neljätoista päivää ennen vaalia asetettiin hän Burnleyssä syytteeseen salaliitosta eräässä kaivostyöläisten lakkotilaisuudessa, mutta siitä huolimatta jäi hän ehdokkaaksi ja sai tuon melkoisen summan 4912 ääntä. (Beehive lehti tammikuun 31 p. 1874). Mutta »kolmannen puolueen» ehdokkaat olivat ammattiyhdistysmiehet Broadhurst (Wykombosta), Howell (Aylesburysta), Cremer (Warwickista), Lucraft (Finsburystä), Potter (Peterboroughista), Bradlaugh (Northamptonista), Kane (Middlesboroughista), Odger (Southwarkista), Mottershead (Prestonista) ja Walton (Stokesta).
[58] Alahuoneen kertomus n:o 237 kesäkuun 2:lta ja n:o 273 kesäkuun 23 p:ltä 1875.
[59] Ei ole kummastuttavaa, että tämä täydellinen parlamentarinen voitto herätti suuren innostuksen ammattiyhdistysten jäsenien keskuudessa. Lokakuussa vuonna 1875 pidetyssä ammattiyhdistyskongressissa yhtyivät sellaiset radikalit kuin Odger, Guile ja George Howell mitä lämpimimmin ylistämään sittemmin aatelissäätyyn korotettua herra Crossia, jonka myötätuntoinen esiintyminen oli vastannut heidän suurimpiakin toiveitaan. »Heidän parhaatkaan alahuoneessa olevat ystävänsä», sanotaan Howellin puhetta selostavassa kertomuksessa, »eivät olleet yhtä tai paria poikkeusta lukuunottamatta koskaan suostuneet kannattamaan Criminal Law Amendement Actin (rikoslain lisäysten) kumoamista. Hän (Howell) ja muutamat hänen ystävänsä olivat olleet alahuoneen kuuntelijaparvekkeella kun tästä asiasta keskusteltiin, ja olivat tuskin voineet uskoa korviansa kuullessansa Crossin puolustavan tämän lain täydellistä kumoamista.» Ja Odger lausui tunnustuksensa siitä »erinomaisesta asiaan innostumisesta», jota sisäasiain valtiosihteri oli osottanut »esiintyessään asian puolesta ja tehnyt siten suurimman hyväntyön, mitä koskaan on tullut työväen joukkojen osaksi.» Esitettiin tosin että »tällaista rajatonta vanhoillisen puolueen menettelyn tunnustusta» ei olisi hyväksyttävä, mutta tämä ehdotus sai ainoastaan neljä ääntä (kertomus Glasgowin kongressista 1875). Muutamia vähäpätöisiä lisäyksiä ammattiyhdistysten apukassoja koskevaan lakiin on julkaistu vuoden 1876 Trade Union lain lisäyksessä. George Howellin teos Handybook of the Labour Laws (Työväenlakien käsikirja) Lontoo 1876, 186 s.
[60] Lokakuussa 1875 Glasgowin ammattiyhdistyskongressissa pidetty puhe.
[61] Kirjeessään marraskuun 3 p:ltä 1860 eräälle tehtaanomistajalle Blackburnissa. Public Letters of John Bright (John Brightin julkiset kirjeet) H. J. Leechin keräämät ja julkaisemat. Lontoo 1885, 80 s.
[62] Eversti Maudelle osotettu kirje, josta professori Beesly on ottanut otteita vuonna 1869 Lontoon ammattiyhdistysneuvostoille pitämäänsä puheeseen. Kertomus Bricklayrs Circular (tiilimuurarien kiertokirje) lehdessä maaliskuulla 1870.
[63] »Fortnightly Review» lehti heinäkuun 1 p. 1869. Frederic Harrisonin »The Trades Union Bill» (Ammattiyhdistyksiä koskeva lakiehdotus).
[64] Durhamin kaivostyöläisten uskollinen johtaja ja kahdeksantuntisen työpäivän taipumaton vastustaja William Crawford vaatii eräässä hyvin tunnetussa myöhemmin kirjoitetussa kirjeessä (josta meillä on jäljennös) nimenomaan, että ammattiyhdistykseen kuulumattomat ovat julistettavat täydelliseen pannaan. »Teidän täytyisi ainakin olla johdonmukaisia. Lukemattomia kertoja te kieltäydytte astumasta kaivoksiin ammattiyhdistyksiin kuulumattomain kanssa. En tahdo ryhtyä tässä ratkaisemaan, onko tällainen menettely oikein vai väärin. Mutta miten käy todellisuudessa sangen monessa paikassa kreivikuntaa? Vaikka kieltäydyttekin astumasta heidän kanssaan yhdessä kaivoksiin tai kaivoksista ylös, kulette te heidän kanssa rinnakkain kaivokselle ja kaivokselta kotiin, astutte heidän kanssaan kaivosalueen porteista sisään ja ulos — vieläpä työskentelettekin useissa tapauksissa heidän kanssansa. Te istutte heidän kanssansa kotona keittiössänne olutlasien ääressä. Te rukoilette heidän kanssaan rinnakkain rukouskokouksissanne. On jo aika puhua suoraan tästä asiasta. Ei maksa vaivaa leikitellä tämän yhteiskunnallista elämäämme koskevan tärkeän kysymyksen kanssa. Teidän joko täytyy mennä näiden työntekijäin kanssa yhdessä kaivokseenkin, kuten te menette heidän kanssansa kaikkialle muuallekin, taikka teidän täytyy pysyä heistä erillään aina ja jokapaikassa. Pitäkää heitä sopimattomina tovereina itsellenne, sopimattomina miehinä tyttärillenne. Antakaa heidän jäädä Kainin merkin leimaamiksi, joiden ei sovi sekautua kunnollisten, rehellisten ja arvossapidettyjen ihmisten seuraan. Ellette päätä ryhtyä täten täydellisesti ja ehdottomasti leimaamaan näitä ihmiskunnan vahinkoeläimiä, niin lakatkaa myöskin valittamasta heidän menettelytavastaan johtuvain seurausten tähden».
[65] Eräässä valtionkuoletusten hankkimista koskevaa vuoden 1864 lakiehdotusta käsittelevässä kirjoituksessaan sanoo hän: »Sitten puhutaan vielä valtion diktaturista ja asiaan sekaantumisesta. En voi uskoa, että tervejärkiset ihmiset voisivat vakavassa mielessä uudistaa tämän väitöksen - - - - antakaamme taloustieteentutkijain valittaa siitä - - - - Mutta muistakoot työntekijät, että milloin tahansa jotakin heidän parastansa tarkoittavaa toimenpidettä ehdotetaan parlamentissa tai vaaditaan maassa — koskekoonpa se sitten työajan rajoitusta, naisten ja lasten suojelusta, epäterveellistä työtä tarkoittavia määräyksiä, työntekijäin terveyttä, puhtautta tai virkistystä koskevia keinoja taikka heidän turvaamistaan tunnottomain työnantajain vaatimuksilta — niin saa tämä osakseen vastustusta aina samalta, nimittäin rajattoman kilpailun puoltajain taholta, ja tämä vastustus johtuu aina samasta syystä: yksityisten liikeyritysten tulee saada nauttia ehdotonta vapautta.. Me kaikki tiedämme — tai ainakin olemme tietävinämme — kuinka itsekäs ja typerä tämä huuto on tunnottomain kapitalistien käyttämänä, jotka vastustavat truckjärjestelmän poistamista tai kahdeksantuntisen työpäivän käytäntöönottamista tarkoittavia lakeja. Eivätkö työntekijät tee itsemurhaa, vaatiessaan sitä, mikä aina on ollut ja aina on oleva niiden viimeisenä ja parhaana turvana, jotka koettavat kaikin voimin estää työntekijäin pyrkimystä hyvinvointiin? Kun työntekijät ensikerran vaativat jotakin työajan lyhentämistä tarkoittavaa lakia, huudetaan heille, että he pysykööt vanhassa periaatteessaan, jonka mukaan ei yksityiskapitalin asioihin saa sekautua.» (Beehive lehti maaliskuun 19 p. 1864).
[66] Tässä samoin kuin eräissä edellisissäkin kohdissa eivät kirjoittajat näy täydellisesti käsittäneen »Internationalen» ohjelman henkeä. Se ei ollut »kollektivistinen» eikä individualistinen, vaan se esitti vain työntekijäin luokkataistelun yleiset periaatteet nykyisessä yhteiskunnassa. Se ei sulkenut liiton ulkopuolelle enemmän Englannin ammattiyhdistyksiä, joiden ohjelma oli vielä puoleksi porvarillinen, kuin Ranskan proudhonilaisiakaan. (Ed. Bernstein).
[67] Vuodesta 1861–1877 saakka oli työväenluokan pää-äänenkannattajana »Beehive» (Mehiläispesä) lehti. Sen perusti eräs ryhmä ammattiyhdistysten jäseniä, muodostaen osuuskunnan, jossa sanotaan olleen osallisena toista sataa ammattiyhdistystä. Sen toimittajana ja varsinaisena omistajana näyttää olleen koko ajan George Potter, apunaan neuvotteleva komitea, jonka jäseninä olivat vuorotellen kaikki Lontoon ammattiyhdistysten johtavat miehet. Potter oli, kuten myöhemmin tulemme näkemään, luonteeltaan ja esiintymiseltään sangen epäilyttävä, eikä hän koskaan saavuttanutkaan huomattavampaa asemaa ammattiyhdistysmaailmassa. Mutta hänen ollessaan nimellisenä toimittajana tuli »Mehiläispesästä» paras työväenlehti, mitä tähän saakka on ilmestynyt. Tästä saadaan kiittää Frederic Harrisonin, Henry Cromptonin, E. S. Beeslyn, Lloyd Jonesin ja muiden ammattiyhdistysliikkeen ystäväin lakkaamatonta avustusta, he näet kirjoittivat noiden viidentoista vuoden kuluessa lukemattomia artikkeleita. Samoin näkyi lehden palstoilla usein sellaisten ammattiyhdistysliikkeen johtomiesten kuin Applegarthin, Howellin ja Shiptonin kirjoituksia. Nämä kirjoitukset ovat mitä suuriarvoisimpia jokaiselle, joka tutkii ammattiyhdistysliikkeen historiaa. Valitettavasti alkaa täydellisin kokoelma, mikä lehdestä on yleisessä kirjastossa — Brittiläisessä Museossa — vasta vuodesta 1869. John Burnsin hallussa on ainoa vuodesta 1863 alkava kokoelma, jonka hän on ystävällisesti antanut käytettäväksemme. Vuonna 1877 muutettiin »Beehive» lehti »Industrial Review» lehdeksi, joka lakkasi vuonna 1875».
Beehive lehteä korvasi jossakin määrin vuodesta 1881 alkaen »Labour Standard», eräs Lontoon ammattiyhdistysneuvoston sihteri George Shiptonin perustama pennyn maksava viikkolehti. Se ilmestyi toukokuun 7 päivästä 1881 huhtikuun 20 päivään 1882 ja sisälsi sekä Henry Cromptonin ja professori E. S. Beeslyn artikkeleita että paljon ammattiyhdistysten toimittamia kirjoituksia.
»Labour Standardin» ensimäiseen numeroon kirjoitti myöskin Friedrich Engels muutamia kirjoituksia, joista ensimäisessä esitetään Englantilaisten ammattiyhdistysmiesten sotahuuto »A fair day's pay for a fair day's work» (Täyden päivän maksu täyden päivän työstä) riittämättömäksi. »Beehive» lehti sisältää useita Karl Marxin ja muiden »ulkomaalaisten» kynästä lähteneitä kirjoituksia. (Ed. Bernstein).