Venäläis-japanilainen sota antoi merkin. Mandshuriassa kärsittyjen tappioiden johdosta heräsi vastustusliike vapaamielisen aateliston ja vapaamielisen porvariston piirissä. Tämä liike kiihtyi vallankumoukseksi, kun proletariaatti v. 1905 lähti kaduille. Työväestön jättiläislakot herättivät myöskin talonpoikaisväestön. Talonpoikaislevottomuudet vyöryivät kautta maan. Yli 2,000 hovitilaa poltettiin. Omistajat karkotettiin, isännöitsijäin talot ryöstettiin, metsät kaadettiin omavaltaisesti. Talonpojat kieltäytyivät työskentelemästä tilanherrojen maalla, maksamasta lunastusmaksuja ja veroja. Mutta vieläkin oli talonpoikaisliikkeellä vain paikallinen luonne. Sama talonpoika, joka maaseudulla kapinoi, oli sotilaspukuun puettuna valmis kukistamaan työväestön kapinoita kaupungeissa tahi talonpoikaiskapinan naapurikuvernementissa. Vallankumous voitettiin, mutta tulokseton se ei silti ollut.
Vuoden 1905 myrskyt olivat paljastaneet koko Venäjän yhteiskunnalle silloisten maaolojen kestämättömyyden. Kaikkien puolueiden täytyi ottaa ohjelmaansa talonpoikien maan laajentaminen tilanherrojen maan kustannuksella. Nämä agraariohjelmansa he esittivät talonpojille duumavaaleissa. Vähän lienee talonpoika ymmärtänyt agitaattorien puheista »kansallistuttamisesta», »kunnallistuttamisesta», »pakkoluovutuksesta» korvausta vastaan tahi ilman sitä. Kaikesta siitä oli hänelle selvää vain yksi seikka: suurten maatilusten jakaminen talonpojille! Alkuaan talonpoikien hädänalaisesta asemasta vaistomaisesti herännyt vaatimus tiivistyi poliittiseksi ohjelmaksi.
Itse vastavallankumouksenkin täytyi yrittää ratkaista maakysymystä. Se ei voinut ratkaista sitä pakkoluovuttamalla tilanherrojen maata, se koetti keksiä ratkaisun jaottelemalla talonpoikaisväestön eri ryhmiin. Pyrittiin luomaan vanhoillinen talonpoikaisväestö; talonpojalle oli annettava yksityinen omistusoikeus maahansa ja osalle talonpoikaisväestöä oli varattava maata siksi runsaasti, että siitä muodostuisi Länsi- ja Keski-Euroopan talonpoikaisväestön tapaan porvaristolle tuki köyhälistöä vastaan. Tämä oli Stolypinin agraarireformin pyrkimyksenä.
Vv. 1906 ja 1910 julkaistujen reformilakien mukaan voi jokainen talonpoika irtautua kyläkunnasta ja vaatia maaosuutensa yksityisomaisuudeksi. Samalla tapahtuu maan eri osien yhteen liittäminen (kommassatsioni): pienien, toisistaan erillisten palstojen sijasta, jotka eroavalla talonpojalla oli siihen asti ollut viljeltävänä, on hänen saatava yhtenäinen, sopivasti rajoitettu tilus. Tämä tilus erotetaan täydelleen kyläkunnan yhteydestä ja muiden kyläkunnan jäsenien laidun- ym. oikeudet erotettuun maahan nähden lakkaavat.
Vastavallankumouksen aikaisen lainsäädännön kautta viitoitettua maauudistusta ryhdytään tarmokkaasti toteuttamaan. Kuuden vuoden aikana, vv. 1907–12, siirrettiin 8,4 miljoonaa desjatinaa maata yksityisomaisuudeksi ja muodostettiin niistä 827,305 talonpoikaistilaa. 15–20 prosenttia kaikista kyläkuntiin kuuluneista talonpoikaistiloista erosi sinä aikana niistä.[1] Mutta kyläkunnista erosi etupäässä kaksi talonpoikaisluokkaa: toisaalta rikkaat talonpojat, maaseutuporvaristo, jotka eivät enää tahtoneet antaa kyläkuntien jakomenetelmän estää voimaperäisempää maanviljelystä, ja erikoisesti ne, joiden täytyi pelätä, että heidän maaosuutensa pienenisi seuraavassa jaossa toisten kyläläisten eduksi. Toisaalta taas erotti köyhälistö maansa kyläkunnan yhteydestä. Kaikki sellaiset henkilöt, jotka eivät kaluston puutteessa kyenneet muokkaamaan maatansa, lesket ja orvot, teollisuustyöläiset ja Siperiaan siirtyneet, joilla vielä oli kotikylässä maaosuus, erottivat maansa kyläkunnan yhteydestä voidakseen sen sitten myydä, luonnollisestikin varakkaille talonpojille. Tämän reformin kautta vapautuivat varakkaammat talonpojat niin ollen kyläkunnasta, mutta samalla sen kautta asema tuli kaksinkerroin huonommaksi suurelle osalle talonpoikaisväestöä. Toisaalta pienentyi jäsenmäärältään suurempien perheiden maaosuus, sen johdosta että ne talonpojat, joilla oli lapsia vähemmän, erosivat yhteismaajärjestelmästä estääkseen maansa pienentymisen vastaisessa jaossa. Toisaalta joutui talonpoikien karjanhoito vaaranalaiseksi, kun vanhat laidunoikeudet lakkasivat kyläkunnasta eronneilla tiloilla. Myöskään eivät olot päässeet lainkaan vakiintumaan talonpoikaisväestön keskuudessa. Sillä joka kerta kun joku talonpoika tahtoi erota kyläkunnasta, täytyi hänelle entisten hajanaisten palstojen sijasta varata yhtenäinen maapala, jolloin tietysti kyläkuntaan jäävienkin maaosuudet oli uudelleen järjestettävä. Tällöin syntyi luonnollisesti ankaria riitoja itse talonpoikienkin, mutta ennen kaikkea kyläkunnan ja agraariviranomaisten kesken. Talonpojat syyttelivät viimemainittuja siitä, että he muka suosivat eroavia, antoivat näille liian paljon ja liian hyvää maata.
Vastavallankumouksen maauudistus olisi saavuttanut päämääränsä, kyennyt luomaan Venäjälle vanhoillisen suurtalonpoikaisväestön, jos historia olisi antanut sille sitä varten aikaa. Mutta tarvittavaa aikaa ei sille oltu suotu. Ennen kuin tämä päämäärä oli saavutettu, puhkesi sota keskeyttäen uudistustyön täydelleen. Ja samalla kuin sodan alkaessa ei oltu saavutettu tämän suuren maajärjestelyn päämäärää, niin oli sillä ehditty herättää rauhattomuutta, tyytymättömyyttä, kiihtymystä talonpoikaisväestössä. Sodan puhjetessa oli Venäjän talonpoikaisväestön keskuudessa vallalla levottomuus maaomistusoloissa aloitetun uudistuksen johdosta, katkeruus sen ensimmäisistä tuloksista ja samalla olivat vallankumouksen tunnuslauselmat ja vastavallankumouksen toimenpiteet särkeneet luottamuksen entiseen, perittyyn maajärjestelmään. Tämän vallankumouksellistuneen talonpoikaisväestön tempasi sota maaseudun eristyneisyydestä, järjesti sen komppanioihin ja pataljooniin antaen sille aseet käsiin. Niinpä juuri sota loi sen sotanuttuihin puetuista talonpojista muodostetun jättiläisarmeijan, jonka oli murrettava talonpojille sietämättömäksi käyneet maaolot, anastettava tilanherrojen maa talonpojille ja lyötävä pirstaleiksi Venäjän feodalismin jätteet.
Pietarin työväestön keskuudessa helmikuussa 1917 tapahtuneet nälkämellakat muuttuivat vallankumoukseksi, kun sotilaat, sotilaspukuiset talonpojat, asettuivat työväestön puolelle. Ja vallitsevina olivat tässä vallankumouksessa alusta alkaen ne kaksi vaatimusta, jotka yksin olivat voimakkaina talonpoikaissotilaiden tietoisuudessa: sotilas vaati rauhaa, talonpoika tilanherrojen maata. Väliaikaisen hallituksen täytyi lykätä näiden vaatimusten tyydyttäminen toistaiseksi. Saksan imperialismin uhkaamana ja sidottuna länsivaltojen imperialismiin oli sille rauhan solmiminen mahdotonta. Ja sodan kestäessä se ei voinut ryhtyä käsiksi mullistavaan maauudistukseen, sillä niin pian kuin olisi levinnyt tieto siitä, että tilanherrojen maata oli alettu jakaa, olisi rintamalla oleva armeija hajaantunut, ei mikään voima maailmassa olisi voinut pidättää maannälkäisiä talonpoikia enää juoksuhaudoissa. Niin ollen odotti talonpoikaissotilas puolen vuotta turhaan sekä rauhaa että maata. Jokaisen kuluneen kuukauden jäljestä hän tuli malttamattomaksi, pettymyksen tunne, usko, että hänet oli petetty sai hänen mielessään jalansijaa. Bolshevikkien propaganda löysi hänestä hyvän maaperän, sillä se lupasi hänelle rauhan ja maata heti paikalla. Kun Pietarin proletariaatti lokakuussa 1917 nousi kapinaan Kerenskiä vastaan, niin tempasi se mukaansa suuria osia armeijasta, kun taas muut osastot hajosivat sotilaiden rientäessä kotikyliinsä valvomaan, etteivät he jäisi maanjaossa liian vähälle. Siten anasti Venäjän köyhälistö vallan. Venäjän köyhälistö voi pystyttää Venäjälle oman valtansa sen tähden, että Venäjän talonpoika voi saada tilanherrojen maan ainoastaan työväestön toiminnan kautta, työväestön kädestä. Köyhälistön vallankumous saattoi ja sen täytyi voittaa Venäjällä, koska vasta se kykeni toteuttamaan siellä sen, minkä jo porvarilliset vallankumoukset olivat suorittaneet Länsi- ja Keski-Euroopassa: läänitysaikaisen maatalousjärjestelmän murtamisen ja talonpoikien omistusoikeuden toimeenpanon.
Lokak. 25 p:nä (vanhaa lukua) 1917 otti Pietarin neuvosto vallan pääkaupungissa käsiinsä. Jo seuraavana päivänä, lokak. 26:tena (v.l.) hyväksyi yleisvenäläinen neuvostokongressi Leninin esityksestä dekreetin, jossa selitettiin tilanherrojen maanomistusoikeus kumotuksi ja jätettiin heidän maansa, samoin kuin valtion ja kirkon tilukset, talonpoikien agraarikomiteoiden hallintaan. Maan käyttö järjestettiin sitten kolmannen neuvostokongressin hyväksymällä »perustuslailla maan sosialisoimisesta».[2] Tämän perustuslain sisällön määrääjinä eivät kuitenkaan ole bolshevikkien käsitykset, vaan mieluumminkin vasemmistososialivallankumouksellisten, jotka siihen aikaan muodostivat kokoomuksen bolshevikkien kanssa ollen siinä talonpoikien asianajajina.
Venäjän vallankumousliike kehittyi sellaisena aikana, jolloin Länsi- ja Keski-Euroopassa vallankumouksellisena luokkana oli enää vain sosialistinen työväestö ja jolloin itse Venäjälläkin 90-luvulta lähtien sosialistinen köyhälistö oli ollut vallankumouksen etujoukkona. Sen vuoksi tulikin sosialismi Venäjän vallankumouksen määrääväksi aatesuunnaksi. Kaikki puolueet, jotka esiintyivät vallankumoustaistelussa tsarismia vastaan, nimittivät itseään sosialistisiksi omistaen sosialistisia ajatuksia ja vaatimuksia, joskaan ne tosioloihin perustuvat tarpeet, joiden ilmituojia ne olivat, eivät olleet proletariaatin tarpeita, ja heidän todelliset päämääränsä, joiden puolesta he taistelivat, olivat suuresti sosialismista poikkeavia. Tämä voidaan sanoa myöskin sosialivallankumouksellisten puolueesta. Vanhojen narodnikkien perillisinä olivat sosialivallankumoukselliset ennen v. 1905 talonpoikien tarpeiden ilmaisijoita, vuoden 1905 jälkeen ovat he saaneet varman jalansijan Venäjän talonpoikaisväestön keskuudessa ja v. 1917 alkaneessa vallankumouksessa ovat he todella tulleet vallankumouksellistuneen talonpoikaisväestön asianajajiksi. Sosialivallankumouksellisessa puolueessa ruumiillistui talonpoikien vallankumoustaistelu, jonka päämääränä oli tilanherrojen maan jakaminen yksityisille talonpoikaistalouksille, jonka tarkoituksena ei siis ollut maatalouden sosialisoiminen, vaan talonpoikien yksityistalouden lujittaminen ja laajentaminen maataomistavan tilanherraluokan kustannuksella. Mutta koska sosialivallankumoukselliset olivat vallankumouksellinen puolue, niin he pukivat taistelunsa, jonka tarkoituksena oli porvarillisen omistusjärjestelmän toteuttaminen maaseudulla, sosialismin verhoon. Heidän maaohjelmansa vallitsevana piirteenä oli se harhaluulo, että voimistamalla talonpoikien yksityistalouksia voitaisiin sosialismi toteuttaa suurmaanomistuksen raunioilla. Samalla kun tilanherrojen maat pakkoluovutettaisiin yksityisten talonpoikaistalouksien hyväksi, oli tarkoitus lakkauttaa maan tavaraluonne, poistaa talonpoikien pääomaorjuus ja kieltää palkkatyö maataloudessa. Tämä utopia siirtyi helmikuun 19 p:nä 1918 hyväksytyn »perustuslain» kautta neuvostotasavallan lakikokoelmaan.
»Kaikkinainen maanomistus», lausutaan tässä perustuslaissa, »lakkautetaan ainiaaksi». Kaikkinainen maanomistus, siis myöskin talonpoikien. Kaiken maan omistaja on työtätekevä kansa kokonaisuudessaan, jonka nimessä talonpoikien ja kaupunkien neuvostot hoitavat niiden alueella olevaa maata. Maa annetaan yksityisten talonpoikien viljeltäväksi, jollei sitä pidätetä neuvostotalouksien, s. o. neuvostojen hallinnossa olevien suurviljelysten, muodostamista varten. Maankäyttövaatimuksen voi esittää vain se, joka itse muokkaa sitä omaisineen. Palkkatyöläisten käyttäminen on kielletty ja voidaan siitä rangaista peruuttamalla käyttöoikeus. Maan jakaminen tapahtuu kulutus- ja työnormien, »suiden» ja »käsien» mukaan yksityisillä alueilla historiallisesti kehittyneiden, kyläkuntien maanjaossa noudatettujen sääntöjen mukaisesti. Jakoa suoritettaessa, maata jaettaessa on etusija annettava sellaisille talonpojille, joilla ei ole maata ollenkaan tahi vain vähän, kunnes heillä on yhtä paljon maata kuin parempiosaisilla talonpojilla, eroavaisuudet maaomistukseen nähden ovat tasaantuneet ja kaikilla talonpoikaistalouksilla on yhtä paljon maata suhteellisesti »suihin» ja »käsiin» verrattuna. Näiden periaatteiden mukaan saatu maan käyttöoikeus on henkilökohtainen. Sitä ei voida siirtää toiselle, ei myydä eikä pantata ja se lakkaa käyttöoikeuden omistajan kuollessa, jolloin maa jälleen joutuu kansan omaksi ja neuvosto määrää uudelleen sen käytöstä.
Mutta maadekreettien historiallinen merkitys on täydelleen riippumaton niiden yksityisistä määräyksistä. Niiden merkitys on siinä, että ne toisaalta antoivat oikeudellisen siunauksen jo tapahtuneelle tilanherrojen maan jaolle ja toisaalta olivat talonpoikaisväestölle merkkinä ryhtyä valtaamaan tilanherran maata sielläkin, missä se ei vielä ollut tapahtunut. Tämä omistusoikeuden anastus suoritettiin kouluttamattomien, suureksi osaksi lukutaidottomien, vasta muutamia vuosia sitä ennen maaorjuudesta vapautettujen, sodan villitsemien talonpoikien sivistystason mukaisesti hyvin alkeellisella tavalla, tuhoten ja hävittäen. Agraaridekreettien sisällöstä ei valloilleen päässyt joukko paljoa välittänyt. Määräykset, joiden mukaan maata oli ensin annettava maattomille ja tasoitettava omistussuhteet talonpoikaisväestön keskuudessa, jäivät merkityksettömiksi. Juuri varakkaat ja keskinkertaiset talonpojat anastivat itselleen suurimman osan saaliista, ei yksinomaan sen vuoksi, että he muodostivat kyläkuntien toimeliaimman, johtavan kerroksen,[3] vaan myöskin siitä syystä, että kyläkomiteat enimmäkseen antoivat kullekin talonpojalle vain niin paljon maata, kuin hän kykeni viljelemään, joten sellaiset, joilla oli maata vähän tahi ei ollenkaan ja joilla siis oli myöskin vähän työjuhtia ja välineitä, myöskin voivat saada vähemmän maata. Ettei tilanherrojen maan jakaminen tapahtunut perustuslain säännösten mukaisesti »tasoittavaa työperustetta» noudattaen, todistaa jo sekin seikka, että juuri jakoa seuraavana vuonna käytiin kiivaimmat taistelut »kyläporvariston» ja »kyläköyhälistön» välillä. Mutta niin järjestämättömästi kuin jako lieneekin tapahtunut, niin tapahtunut se joka tapauksessa on. Vasta sen kautta pääsi Venäjän talonpoika vapaaksi työ- ja maksuvelvollisuuksistaan, jotka verhotussa muodossa olivat kestäneet 60 vuotta maaorjuuden jälkeen, jonka jätteitä ne olivat. Vasta sen kautta tuhoutuivat maaorjuuden viimeiset perut, feodaalisen maajärjestelmän viimeiset tähteet. Maakoron esikapitalistinen muoto hävisi, jäljelle jäi vain kapitalistinen, tavaranhintaan sisältyvä maakorko ja se lankeaa nyt talonpoikien, tavarantuottajien hyväksi. Minkälainen selitys talonpojan suhteelle maahan juridisesti annettaneenkaan, taloudellisesti hän on maan omistaja, niin pian kuin maakorko tulee hänelle ja yksin hänelle. Niin »sosialistiseen» pukuun kuin uudet maanomistusta koskevat säädökset puettaneekaan, niin niiden kautta joka tapauksessa luodaan talonpoikien porvarillinen omistusoikeus, sillä lisäarvon anastusta ne eivät lakkauta, vaan jättävät lisäarvon talonpojalle maakoron muodossa.[4]
Ja taloudellinen omistusoikeus saatettaneen pian voimaan oikeudellisestikin. Yhteismaajärjestelmä on aikoja sitten muuttunut tuotantovoimien kehityksen esteeksi. Talonpoikaisväestö, joka jo ennen vallankumousta vastusti tätä järjestelmää, joka yhä lukuisammin oli toimittanut »ikuisia» jakoja lakkauttaen jaksoittain toistuvat jaot, tulee nyt, jolloin sillä on maata runsaammin, vasta oikein todenteolla pyrkimään maanomistusoikeuksiensa lujittamiseen ja vakiinnuttamiseen. Ja tämä pyrkimys tulee sitä voimakkaammaksi, mitä voimaperäisemmäksi maanviljelys muodostuu. Sellaisesta agraarivallankumouksesta, jossa maanviljelystoiminta ei ole sosialisoitu, vaan — tuhoamalla suurviljelykset — individualisoitu (= yksilöllistytetty), ei voi olla seurauksena mitään muuta kuin joko talonpoikien yksityisomistus tahi sitten parhaassa tapauksessa sitä hyvin lähellä oleva kestävä, perinnöllinen käyttöoikeus maahan, joka ei ole uusien jakojen alainen.
Mutta tämä olennaisesti porvarillinen maanomistusolojen vallankumous ei ole Venäjällä, kuten Länsi- ja Keski-Euroopassa, tapahtunut porvarillisten vallankumouksien yhteydessä, vaan proletaarisen vallankumouksen kautta. Ja juuri siitä tämä proletaarinen vallankumous ammentaa voimansa. Sillä kun talonpoikaisväestö kerran on saanut maan vallitsevana luokkana olevan proletariaatin kädestä, niin on sen kohtalo kytketty köyhälistövaltaan. Jokaisen vastavallankumouksellisen armeijan takaa, joka uhkaa proletaaritasavaltaa, näkevät talonpojat pelokkaat silmät tilanherran, joka uudelleen koettaa saada maan haltuunsa. Siitä syystä on talonpoikaisväestö valmis puolustamaan proletariaatin diktatuuria uhkaavaa vastavallankumousta vastaan. Pienen proletaarisen vähemmistön turvana on 100-miljonaisen talonpoikaisväestön keskuudessa vallitseva vastavallankumouksen pelko.
Ennen vallankumousta täytyi Venäjän talonpojan myydä osa sadostaan voidakseen maksaa verot sekä lunastus- ja vuokramaksut. Vallankumouksen jälkeen hän ensiksi lakkautti verojen maksamisen, lunastus- ja vuokramaksuista hän vapautui agraarivallankumouksen kautta. Nyt ei hänen enää ollut pakko myydä maantuotteitaan. Ja myymiseen hän ei ollut halukas, sillä kaupungit voivat tarjota maksuksi vain arvottomaksi käynyttä paperirahaa, mutta ei teollisuustuotteita. Elintarpeiden kuljetus kaupunkeihin keskeytyi. Neuvostojen täytyi ryhtyä väkivaltaisesti pakkoluovuttamaan viljaa, jolloin talonpojat ryhtyivät aseelliseen vastarintaan. Jos kohta maa oli joutunut talonpoikien omaisuudeksi kaupunkiköyhälistön voiton kautta, niin elintarvevaroista käytävässä taistelussa nämä molemmat luokat joutuivat jyrkästi vastakkain.
Tässä taistelussa etsi kaupunkiköyhälistö liittolaisia itse maaseudulta. Se pyrki järjestämään »kyläköyhälistöä» talonpoikaisväestöä vastaan ja käyttämään sitä elintarpeiden pakko-otoissa. Maattomien ja vähävaraisten maaseutuasukkaiden, joille oman maan tuotteet eivät riittäneet elatukseksi, täytyi luonnollisesti, samoin kuin kaupunkien köyhälistön saada elintarpeensa talonpoikien tiloilla kasvatetusta viljasta. Heidät toivottiin Sen vuoksi saatavan neuvostojen elintarvejärjestöjen palvelukseen. Toukok. 20 p. 1918 julkaistun asetuksen mukaan on maaseutuväestön proletaaristen ja puoliproletaaristen kerrosten valittava kussakin kylässä »kyläköyhälistön komitea». Näiden komiteoiden etujen mukaista on edistää neuvostoviranomaisten viljanpakko-ottoja, sillä osa takavarikoidusta viljasta annetaan niille jaettavaksi kyläköyhälistölle. Näiden komiteoiden pohjalla toivottiin voitavan järjestää elintarpeiden hankinta.
Mutta jos tämä yritys kehittää maaseudulla luokkavastakohtia välittömästi aiheutuikin elintarvetaistelusta, niin sai se luokkien ja puolueiden tietoisuudessa yleisemmän merkityksen. Bolshevikit olivat sallineet vasemmistososialivallankumouksellisten antaa määräykset maan »sosialisoimisesta» omien reseptiensä mukaan. Mutta sosialivallankumouksellisten harhaluuloista he olivat täysin vapaita. He eivät pitäneet tilanherrojen maan jakoa, talonpoikien yksityistalouksien laajentamista ja lujittamista, sosialistisena toimenpiteenä, vaan porvarillisen vallankumouksen välttämättömänä lopputoimenpiteenä. Mutta tätä feodalismin tuhoamisen kautta syntynyttä porvarillista maanomistusjärjestelmää he pitivät vain siirtymäasteena, joka vallankumouksen myrskyssä verrattain pian voitaisiin sivuuttaa. Samalla kuin sosialivallankumoukselliset arvelivat suurtilojen jakamisen kautta päättäneensä sosialistisen vallankumouksen maaseudulla, niin bolshevikit puolestaan olivat sitä mieltä, että tämän vallankumouksen jälkeen, jota he varsin oikein pitivät porvarillisena, voitaisiin pian suorittaa todella sosialistinen vallankumous maaseudun työoloissa. Bolshevikeilla ei ollut sosialivallankumouksellisten harhaluuloja, mutta he pettyivät aivan päinvastaiseen suuntaan: he uskoivat, että talonpoikien pienviljelys, joka juuri äsken oli voittoisasti murskannut feodaalisen suurviljelyksen, voitaisiin nopean kehityksen kautta muuttaa sosialistiseksi suurviljelykseksi.
Sosialistisen järjestelmän perusteiksi oli asetettava maatalouskommuunit. Elok. 3/16 p:nä 1918 julkaistun ohjesäännön mukaan on kommuunien järjestely seuraavanlainen: Kommuuniin liittyvä henkilö luopuu kaikesta yksityisomaisuudesta. Kaikki hänen kiinteä ja irtain omaisuutensa, erikoisesti hänen talonsa ja tiluksensa, kotieläimensä ja talouskalunsa, rahansa, siirtyy kommuunin omaisuudeksi. Kommuunin hallinta kuuluu jäsenkokoukselle ja sen valitsemalle neuvostolle. Sen määräysten mukaan hoitavat jäsenet yhteisesti kommuunin maata. Kommuunin tärkeimpänä tehtävänä on yksilöllisen pienviljelyksen syrjäyttäminen ja osuuskunnallisen suurviljelyksen asettaminen sen tilalle. Työn tuloksien käytöstä määrää kommuuni. Ensinnä se erottaa niistä jäsenten toimeentulon turvaamiseksi tarvittavat määrät, minkä ohella sen on koetettava hankkia jäsenille yhteisiä asumuksia, työ- ja seurusteluhuoneistoja, kouluja, kirjastoja jne. Jäljellejäävä osa työn tuloksista tulee kommuunin jäsenten hyväksi. Kunkin jäsenen on kykyjensä mukaisesti työskenneltävä kommuunin edistämiseksi ja kukin saa siltä tarpeittensa mukaan.
Tämä kommuunien järjestelysuunnitelma, joka mieluumminkin muistuttaa munkkikunnan sääntöjä kuin sosialistisen maatalouden järjestelyä, tuntuu koko lailla utopistiselta. Mutta sellaiseksi ei sitä oltu ajateltu. Bolshevikit arvelivat, että oli olemassa luokka, jonka omat edut pakottaisivat sen toteuttamaan tämän utopian. Joukoittain virtasi maaseudulle kaupungeissa työttömäksi joutunutta teollisuustyöväestöä. Hekin ottivat siellä osansa tilanherrojen maasta, mutta valmiita viljelyspaikkoja he eivät sieltä saaneet viljeltäväkseen, eikä heillä ollut työjuhtia eikä maanviljelysvälineitä. Mutta sen sijaan toivat he mukanaan tehtaissa saavutetun tottumuksensa yhteistyöhön ja vallankumouksessa leimahtaneen sosialistisen innostuksensa. Olihan luonnollista toivoa, että nämä maaseudulle siirtyneet teollisuustyöläiset mieluummin viljelisivät maata yhteisesti, kuin että kukin heistä ryhtyisi osakseen tulevalla paljaalla maatilkulla ankarin ponnistuksin puuhaamaan omaa itsenäistä viljelystä. Ja maaseudulla itsessään oli »kyläköyhälistö» samanlaisessa asemassa. Ei silläkään ollut välineitä tilanherrojen maita jaettaessa saamiensa osuuksien viljelemistä varten. Eikö sekin koettaisi osuustoiminnallisen yhteenliittymisen kautta hankkia välttämättömiä työvälineitä, joiden hankkiminen oli yksityiselle mahdotonta? Ja kun sitten valtio edistää kommuunien perustamista myöntämällä ja hankkimalla lainoja niille ja kieltämällä samat edut yksityisiltä, niin eiköhän »kyläköyhälistö» mielellään liity kommuuneiksi? Eivätkö jo muodostetut »kyläköyhälistön komiteat» ole kommuunien luonnollisia järjestäjiä? Ja eikö maaseudun köyhälistö, josta monet olivat muodostaneet maa- ja liikkuvien työläisten artteleita yhteisten työsopimusten aikaansaamiseksi, piankin oppisi harjoittamaan myöskin maanviljelystä osuustoiminnallisessa hengessä?
Mutta jos teollisuustyöläiset ja maaseutuproletaarit olisivat aluksi muodostaneet lukuisasti kommuuneja, niin sitten — toivoivat monet innostuneet — ei pitäisi olla mahdotonta saada talonpojatkin joko hyvällä tahi väkisin perustamaan niitä. Maaseudun köyhälistö oli tilanherrojen maita jaettaessa jäänyt lapsipuolen osalle. Se on katkeroitunut talonpojille, jotka ovat anastaneet itselleen leijonanosan. Sen pyrkimyksenä on maanomistusolojen uusi tarkistaminen, tällä kertaa ei feodaaliherrojen, vaan varakkaiden ja keskinkertaisten talonpoikien kustannuksella. Se järjestäytyy komiteoiden johdolla. Kun kommuuneiksi yhtyneen maaseutuköyhälistön kerran onnistuu saada käsiinsä valta kylässä ja kukistaa talonpojat, niin silloin voidaan mahdollisesti yhdistää koko kylä kommuuniksi ja muuttaa talonpojat kommuunin jäseniksi. Sellaisia lienevät olleet niiden toiveet, jotka uskoivat voivansa jatkaa maaseudulla käynnissä olevan porvarillisen vallankumouksen todella sosialistiseksi maanomistusolojen vallankumoukseksi.[5]
Pyrkimykset maatalouskommuunien muodostamiseksi eivät olleet tuloksettomia. Tällaisia järjestöjä perustettiin v. 1918 yli 500. Kieltämätöntä on, että monet kommuunit poikkesivat suuresti »ohjesäännöissä» suunnitellusta ideaalista, että monet niistä, maanviljelystä tuntemattomien idealistien luomina ja johtamina, pian sortuivat, että toiset rappeutuivat kapitalistisiksi harjoittaen salakauppaa suuressa mittakaavassa ja riistäen naapuristossa olevia pienviljelijöitä palkkatyöläisinään, ja että eräissä tapauksissa kapitalistienkin onnistui kommuunien naamarien verhossa harjoittaa kapitalistista maanviljelystä. Bolshevikkien kirjailijat ovatkin todenneet kuhunkin tällaiseen ryhmään kuuluvia tapauksia.[6] Mutta kun ajattelemme, miten täydelleen sellainen järjestelmä, joka herkeämättömästi pyrkii toteuttamaan kommunismia, ei ainoastaan tuotantoon, vaan myöskin kulutukseen nähden, jonka tarkoituksena on yhteiskunnallistuttaa, ei ainoastaan työ, vaan myöskin talous ja kulutus, joutuu ristiriitaan maaseutuväestön perinnäistapojen ja vaistojen kanssa, niin voitaneen sitä tosiseikkaa, että tällaisia järjestöjä muutamien kuukausien aikana perustettiin yli 500, pitää todistuksena siitä, miten voimakkaan sosialistisen innostuksen Venäjän vallankumous oli kyennyt herättämään. Tässä suhteessa muistuttaa se liike, josta maatalouskommuunit ovat syntyneet, itse asiassa sitä korkeampaan, henkevämpään elintapaan pyrkimistä, josta kristillinen munkkijärjestelmä on alkunsa saanut. Mutta yhtä vähän kuin maailma on muuttunut kommunistiseksi sen kautta, että talonpoikien ja porvarien keskuuteen on rakennettu luostareita, yhtä vähän voi Venäjän maatalous muuttua sosialistiseksi sen kautta, että parisen tuhatta työläistä elää miljoonaisen talonpoikaisväestön keskuudessa harjoittaen yhteisviljelystä.[7]
Kyläkuntajärjestys on totuttanut Venäjän maalaisväestön maan yhteisomistukseen, mutta ei osuustoiminnalliseen maanviljelykseen, eikä talouden, tuotannon ja kulutuksen kommunismiin. Kommuuniajatus ei ollut lähtöisin maalaisväestön tottumuksista ja tarpeista. Tässä suhteessa oli järjestely kokonaisuudessaan yritys ylhäältä päin, kaupungista käsin, järjestää maalaisväestön elämä sille vieraalla, sen tottumuksien ja tarpeitten kanssa ristiriidassa olevalla tavalla. Kyläköyhälistölle ei kommunismi ollut sen läheisempi kuin omistavalle talonpoikaisväestöllekään. Sen sydämellä ei suinkaan ollut kommunismi, vaan maan ja työvälineitten uudistettu jakaminen sille etuisammin. Sen vuoksi täytyikin kommuunien jäädä yksinäisiksi kokeiksi. Sielläkin, missä kyläköyhälistö anasti vallan käsiinsä ja kaupungeista levitettyjen iskusanojen innostamana »julisti kommuunin», ei täten luotu järjestelmä ole kommunismia, vaan on se yksinkertaisesti merkinnyt maan ja maanviljelysvälineiden uutta jakoa.
Mutta yleensä osoittautui hyvin pian, ettei »kyläköyhälistö» suinkaan ollut se luja voima, joka olisi kyennyt kukistamaan talonpoikaisväestön ja pakottamaan sen noudattamaan neuvostovallan tahtoa. Kun maa on ollut kyläkunnan omaisuutta ja määräajoin jaettu kaikkien kyläkunnan jäsenien kesken, ei luonnollisestikaan ole voinut muodostua lukuisaa maattomien maaseutuasukkaiden luokkaa, jos kohta talonpoikaistaloissa oli väkeä liiaksi ja perheissä keskimäärin oli käsiä enemmän kuin työtä. Mutta eivät suuret tilatkaan ole varsinaisella Venäjällä voineet kiinnittää töihinsä kovinkaan suurta palkkatyöläisjoukkoa, sillä eihän siellä maata viljelty palkkatyöläisten avulla, vaan vuokraamalla se talonpojille tahi antamalla heidän viljellä sitä vuokramaksuiksi. Tosin oli viimeisen miespolven aikana ennen vallankumousta talonpoikaisväestön keskuudessa ilmennyt jakautumista eri kerroksiin sen kautta, että yksityisten talonpoikien oli onnistunut suhteettomasti suurentaa maaosuuttaan ostamalla tahi vuokraamalla maata lisäksi. Mutta se seikka, että maapalstat ovat eri suuria ei suinkaan vielä merkitse jyrkkää luokkavastakohtaa maaseudulla. Ja sen lisäksi ei voitane väittää, että tämän erottelun kautta paras kansanosa olisi ollut »kyläköyhälistöä». Vasemmistososialivallankumouksellisten johtaja Kamkow nimitti viidennessä neuvostokongressissa kyläköyhälistönkomiteoita maankiertolaisten komiteoiksi ja kyläköyhälistön mobilisoimista kyläporvaristoa vastaan yritykseksi nostattaa ryysyköyhälistö talonpoikaisväestöä vastaan,[8] mutta ilmeisestikin oli hänen esittämänsä kanta hyvinkin suuresti liioiteltu. Hitunen totta on siinä kuitenkin kai ollut. Sillä kun maa määräajoin jaettiin uudelleen ja kukin perhe voi vaatia yhtä suuren maaosuuden, niin keskinkertaista huonompaan taloudelliseen asemaan voi painua vain sellainen henkilö, jota joko oli kohdannut joku erikoinen onnettomuus tahi joka oli kelvoton taloudenhoitaja tahi juoppo. Sellaisilla seuduilla, missä yhteismaajärjestelmä oli säilynyt vallankumoukseen saakka, olikin »kyläköyhälistö» sen vuoksi henkisesti ja siveellisesti tuskin tasa-arvoista talonpoikaisväestön kanssa. Siksipä ei vallankumous olekaan voinut sellaisilla seuduilla murtaa perinnäistä arvojärjestystä, vaan ovat hyvinvoivat talonpojat ymmärtäneet säilyttää arvovaltansa ja johtoasemansa. Aivan toisin oli asianlaita »reunamaissa», joissa maaolot olivat toisenlaisia, venäläiselle järjestelmälle vieraita, jossa kapitalistinen järjestelmä oli jo jakanut maalaisväestön jyrkästi luokkiin, isäntiin ja työläisiin, talonpoikiin ja mäkitupalaisiin. Siellä, kuten esim. Virossa ja Latviassa saattoi kehittyä voimakas, itsenäinen liike maaseutuköyhälistön keskuudessa talonpoikia vastaan. Mutta varsinaisella Venäjällä ei kyläköyhälistö ollut tarpeeksi lukuisa, tarpeeksi jyrkästi rajoitettu, ei älyllisesti eikä siveellisesti, ei järjestely- eikä aloitekyvyltään tarpeeksi korkealla tasolla voidakseen vallata maaseudulla vallan ja nostaa talonpoikaisen maatalousjärjestelmän saranoiltaan.
Talonpoikiin kohdistuva proletariaatin hyökkäystoiminta oli ylimmillään v. 1918. Sen seurauksena oli bolshevikkien ja vasemmistososialivallankumouksellisten välien täydellinen rikkoontuminen. Maaseutuköyhälistön ja maaseutuporvariston välinen taistelu oli yhteiskunnallisena pohjana siinä taistelussa, jota bolshevikit ja vasemmistososialivallankumoukselliset kävivät toisiaan vastaan Brest-Litovskin rauhan ratifioimisesta ja toimeenpanosta. Tämän taistelun dramaattisen huippukohdan muodostivat näiden molempien puolueiden ankara yhteentörmäys viidennessä neuvostokongressissa, kreivi Mirbachin murha ja kesäk. 6/19 p:nä 1918 tapahtunut mellakka. Bolshevikit kykenivät kyllä kukistamaan ja hajottamaan vasemmistososialivallankumoukselliset, mutta talonpoikaisjoukkojen äänetöntä, passiivista, mutta sitkeätä vastarintaa vastaan he olivat voimattomia. Väkivaltaisiin viljanpakko-ottoihin talonpojat vastasivat supistamalla viljelystään. Kun talonpoika ei ollut varma saavansa nauttia ylimääräisen työnsä hedelmistä, niin hän viljeli vain niin paljon, kuin hän itse kykeni kuluttamaan. Viljelysalue pieneni pelottavasti, äärettömiä peltomaita jäi kylvämättä. Ja useinkin asettuivat talonpojat aktiiviseenkin vastarintaan hajottaen kyläköyhälistön komiteat väkivaltaisesti ja ajaen niiden jäsenet tiehensä. Skeptikot, joita ei ollut milloinkaan puuttunut kommunistisestakaan puolueesta, olivat olleet oikeassa. Hallitsevan puolueen täytyi luopua hyökkäävästä toiminnastaan talonpoikaisväestöä vastaan.
Syksystä 1918 alkaen muuttui neuvostohallituksen suhtautuminen talonpoikiin. Yhä selvemmin lausuttiin ajatus, ettei neuvostohallitus voi pysyä pystyssä, jollei se luovu väkivaltaisista toimenpiteistään talonpoikaisväestöä vastaan ja koeta voittaa puolelleen »keskivaraisia talonpoikia», s.o. talonpoikaisväestön suurinta osaa.
Heinäkuussa 1918 julkaistuissa neuvostotasavallan perustuslaeissa myönnetään kaupunkien työväestön ohella osallisuus hallitusvaltaan vain »maaseutuköyhälistölle ja köyhälle talonpoikaisväestölle», mutta nyt vedotaan yhä useammin, yhä selvemmin »keskivaraiseen talonpoikaisväestöön» ja tarjotaan sille osuutta vallasta. Maaliskuussa 1919 pidetyssä neuvostokongressissa annettiin tähän suuntaan käyvälle toiminnalle julkinen siunaus. »Ei mikään voi olla järjettömämpää», sanoi Lenin tässä kongressissa, »kuin väkivaltainen sekaantuminen talonpoikaistalouden piiriin. Tehtävänämme ei ole saalistaa keskivaraisia talonpoikia, vaan ottamalla huomioon talonpoikaiselämän erikoisuudet oppia itse talonpojilta parempaan yhteiskuntamuotoon siirtymisen menettelytavat antamatta heille sitä tarkoittavia määräyksiä. Tässä suhteessa olemme, toverit, melkoisesti rikkoneet.»[9] Tästä kongressista lähtien on itse asiassa luovuttu kaikesta väkivaltaisesta sekaantumisesta maaseudun talouselämään. Neuvostovalta antaa talonpoikien määrätä kylissään oman valintansa mukaan. Edelleen jatketaan ponnistuksia sosialististen suurviljelysten luomiseksi maatalouden alalla, mutta tässä rajoitutaan vain edistämään ja kehittämään nk. neuvostotalouksia. Harvemmin asutuilla seuduilla jätettiin suuria osia valtion ja kruunun tiloista jakamatta talonpojille. Ne pysytettiin valtion omaisuutena ja niitä viljelevät paikalliset neuvostot. Näitä neuvostotalouksia koettaa neuvostohallitus nyt edistää. Niiden lukua ei saatane arvioida kovin suureksi. Helmikuussa 1919 kuuluu suurviljelyksiä — neuvostotalouksia, maakommuuneja ja artteleja yhteensä — olleen vain 1510, sen jälkeen on niiden luku muka tosin lisääntynyt 5,000:teen.[10] Yhtä kaikki lienee näillä valtion omistamilla suurtiloilla teknillisen edistyksen kannattajina ja kaupunkien muonituksen perusteina suurempi merkitys kuin kommuuneilla.
Hyvin selvästi ilmenee neuvostohallituksen muuttunut suhtautuminen talonpoikiin toukokuussa 1919 hyväksytyssä kommunistisen puolueen uudessa ohjelmassa. Siinäkin on agraaripoliittisten vaatimusten etunenässä »sosialististen suurviljelysten järjestäminen maatalouteen». Mutta tätä tarkoitusta varten on järjestettävä neuvostotalouksia ja otettava joutomaita valtion haltuun. Kommuunit mainitaan vain viimeisellä sijalla ja määritellään ne »maanviljelijäin vapaiksi yhdistyksiksi yhteisen suurtalouden harjoittamista varten», joten siis luovutaan kommunismin pakollisesta toteuttamisesta talonpoikien omistusoloihin nähden. Sitten ohjelmassa vielä huomautetaan, että »talonpoikien pienviljelys voi kestää vielä kauan» ja esitetään sarja vaatimuksia, jotka voivat sisältyä minkä porvarillisen puolueen ohjelmaan hyvänsä, kuten palstojen liittäminen yhtenäisiksi tiloiksi, valtion edistämistoimenpiteet keinotekoisten lannoitusaineiden ja paremman kylvökaluston käyttöä, täydellisempää vuoroviljelystä, viljelystapojen parantamista varten, valtion tukea maatalousosuuskunnille j.n.e. Ohjelma velvoittaa kommunistipuolueen järjestämään maaseutuköyhälistön ammattiliittoihin, mutta se tahtoo myöskin »saattaa keskivaraisen talonpoikaisväestön vähitellen ja suunnitelmanmukaisesti sosialistiseen rakennustyöhön». Tätä tarkoitusta varten on puolueen »tarkoin tutustumalla keskivaraisten talonpoikien tarpeisiin voitettava heidät työväenluokan puolelle, vaikutettava heidän vanhoillisuuteensa henkisillä aseilla eikä missään nimessä sortotoimenpiteillä, kaikissa sellaisissa tapauksissa, joissa heidän elinetunsa ovat kysymyksessä, pyrkiä heidän kanssaan käytännölliseen yhteisymmärrykseen ja ottaa heidän tahtonsa huomioon valittaessa keinoja sosialistisia muutoksia varten.»[11]
Bolshevismi koettaa verhota tämän talonpoikaisväestöön nähden kärsimänsä tappion vetoamalla vain »keskivaraisiin talonpoikiin» ja julistamalla yhä sotaa »kyläporvaristoa» vastaan. Mutta maaseutuporvaristolla käsitetään nyt aivan toista kuin »kyläköyhälistön komiteoiden» järjestämisen aikana. Silloin pidettiin omavaraista talonpoikaisväestöä kokonaisuudessaan maaseutuporvaristona vastakohdaksi maaseudun proletariaatille ja puoliproletariaatille. Nyt sen sijaan pidetään »keskivaraisia talonpoikia», s.o. talonpoikaisväestön suurta enemmistöä, liittolaisina ja maaseutuporvaristolla ymmärretään vain kiskureita, välikauppiaita, kapakoitsijoita ym., joita talonpoikakin vihaa. Todellisuudessa on talonpoikien pienviljelys saavuttanut toisen voiton. Ensiksi se murskasi feodalismin jätteet ja toiseksi on se torjunut kommunismin hyökkäyksen.
Mutta juuri siitä seikasta, että proletariaatti on ajoissa tajunnut talonpoikia vastaan käydyn hyökkäystoiminnan toivottomuuden ja luopunut siitä, riippuu neuvostovallan lujuus. Venäjän talonpoika ei vielä ole poliittisesti itsenäisesti ajatteleva henkilö. Vain taistelu tilanherrojen maasta on kyennyt tempaamaan hänet historian pyörteeseen. Niin pian kuin tilanherrojen maa on vallattu ja uusi omistusoikeus turvattu, palaa hän takaisin poliittiseen välinpitämättömyyteensä. Jos neuvostovalta jättää hänet rauhaan, niin vähän hän välittää neuvostovallan puuhista kaupungeissa. Talonpoika poistuu niin ollen historian näyttämöltä, hän vaipuu takaisin omien harrastustensa ahtaaseen piiriin, takaisin historiattoman olemisen syvyyteen. Historian näyttämölle jää vain proletariaatti yksin porvariston kanssa. Siitä riippuu proletariaatin valta. Ja vain silloin kuin proletariaattia uhkaa vastavallankumous, jonka takana feodaaliherra pälyää päästäkseen takaisin maatilalleen, silloin nousee myöskin talonpoika torjuakseen yhteisen vihollisen yhdessä proletariaatin kanssa.
Alkuperäisissä, heinäk. 10 p:nä 1918 julkaistuissa perustuslaeissaan[12] on neuvostotasavalta määritelty kaupunkien ja maaseudun neuvostojen liittona, jotka neuvostot, yksinomaan työläisten ja talonpoikien valitsemina, käyttävät hallitusvaltaa valtuutettujensa kautta. Näiden perustuslakien pykälien kautta, jotka kieltävät neuvostojen vaalioikeuden kaikilta vieraan työvoiman riistäjiltä, joissa, samoin kuin vaalioikeus, myöskin muut kansalaisten perusoikeudet, ajatus-, lausunto- sekä kokoontumis- ja yhdistymisvapaus, myönnetään vain »työtätekeville», jotka sisältävät määräyksen työtätekevien joukkojen aseistamisesta ja porvariston aseistariisumisesta, luulotellaan toteutettavan köyhälistön luokkavaltio. Sen vuoksi toiset riemuiten tervehtivät näitä perustuslakeja viimeinkin keksittynä, ainoana mahdollisena valtiomuotona, jonka kautta proletariaatti voi asettua hallitsevan luokan asemaan, väkivaltaisesti kukistaa riistäjät ja toteuttaa sosialismin. Sen vuoksi toiset vastustavat tätä valtiomuotoa brutaalin luokkaherruuden tuotteena, joka loukkaa demokratian ikuisia periaatteita ja polkee koskemattomia ihmis- ja kansalaisoikeuksia. Mutta toisten ylistykset ja toisten pahastuminen eivät vähääkään auta meitä tajuamaan Neuvosto-Venäjän valtiomuotoa. Sillä sen ymmärtämykseen ei riitä alkuperäisten perustuslain pykälien tunteminen ja tulkinta. Kuten kaikki valtiomuodot, niin neuvostotasavaltakin on vain tulos luokkien voimasuhteista. Käytännössä se, kuten kaikki muutkin valtiomuodot, on riippuvainen eri luokkien välisistä voimasuhteista ja se muuttuu näiden voimasuhteitten muuttuessa. Jos todella tahdomme ymmärtää neuvostojärjestelmää on meidän tarkastettava sitä nykyisellä Venäjällä vallitsevien yhteiskunnallisten voimien koneiston yhteydessä.
Neuvostotasavallan korkein elin on Yleisvenäläinen neuvostokongressi. Se valitsee Yleisvenäläisen toimeenpanevan keskuskomitean, joka säätää lait ja valitsee kansankomisaarien neuvoston. Yleisvenäläiseen neuvostokongressiin valitsevat kaupunkien neuvostot yhden edustajan kutakin 25,000 vaalioikeutettua kansalaista kohti ja kuvernementtien neuvostokongressit yhden edustajan kutakin 125,000 asukasta kohti. Kaupunkien neuvostojen vaalit suorittavat vaalioikeutetut työläiset välittömästi. Kuvernementtien neuvostokongressien vaalit sen sijaan ovat välillisiä, siten että kaupunkien neuvostot lähettävät niihin yhden edustajan kutakin 2,000 vaalioikeutettua kansalaista kohti ja alueneuvostokokoukset puolestaan yhden edustajan kutakin 10,000 asukasta kohti. Alueneuvostokokoukset on taas muodostettu kyläneuvostojen edustajista, siten että jokainen kyläneuvosto saa lähettää kymmenennen osan jäsenistään aluekokoukseen. Tässä monimutkaisessa vaalijärjestelmässä joutuvat kaupunkien neuvostot melkoisesti suotuisampaan asemaan kuin kyläneuvostot. Kaupunkien neuvostot valitsevat välittömästi edustajansa yleisvenäläiseen neuvostokongressiin ja sen lisäksi ovat ne edustajiensa kautta mukana kuvernementtien neuvostokongresseissa, jotka taas puolestaan valitsevat edustajansa yleisvenäläiseen neuvostokongressiin. Kaupunkien neuvostot ovat yleisvenäläisessä neuvostokongressissa niin ollen kaksin kerroin edustettuina. Tämän kaksoisedustuksen kautta on kaupunkien neuvostoilla kyläneuvostoihin verrattuna, teollisuustyöläisillä talonpoikiin verrattuna, luonnollisesti paljoa tehokkaampi äänioikeus.
Mutta lukumäärältään ovat talonpojat Venäjällä siksi ylivoimaisia teollisuustyöväestöön verrattuna, että he huolimatta tästä teollisuustyöväestön kaksinkertaisesta äänioikeudesta voisivat täydelleen vallita yleisvenäläisessä neuvostokongressissa. Jos kyläneuvostot käyttäisivät perustuslaeissa niille myönnettyä edustusoikeutta yhtä täydellisesti kuin kaupunkien neuvostot, niin olisi ylivoimainen enemmistö yleisvenäläisen neuvostokongressin jäsenistä huolimatta teollisuustyöläisten monistetusta äänioikeudesta talonpoikien eikä työväestön edustajia. Neuvostovallan valtiomuoto ei silloin olisi teollisuusköyhälistön diktatuurin, vaan talonpoikien luokkaherruuden perusteena. Todellisuudessa on asianlaita ilmeisesti päinvastainen. Ne miehet, jotka istuvat kansankomisaarien neuvostossa, ovat talonpojista hyvin kaukana, he ovat teollisuustyöväestön johtajia. Neuvostohallituksen ulkopolitiikka ei voi saada selitystään, jos sitä katsellaan ottaen taustaksi venäläisen talonpojan ajatustapa ja näköpiiri, joka ei ulotu kylän rajoja kauemmaksi; siinä ovat määräävinä tekijöinä proletariaatin maailmanvallankumoustoiveet. Neuvostotasavallan radikaali avioliittoja, kirkollisia oloja, perintöoikeutta koskeva lainsäädäntö ei vastaa talonpoikaisväestön katsantokantaa, vaan yksinomaan kaupunkien vallankumouksellisen proletariaatin rationalismia. Vaikkakin neuvostoperustuslakien mukaan talonpoikaisväestöllä olisi mahdollisuus täydellisesti vallita neuvostotasavaltaa, niin ei talonpoikien katsantokanta kuitenkaan pääse vähimmässäkään määrin ilmenemään neuvostotasavallan lainsäädännössä eikä politiikassa, lukuun ottamatta agraarilakeja ja agraaripolitiikkaa. Tämä tosiseikka on selitettävissä vain sen kautta, ettei talonpoikaisväestö käytä niitä valtakeinoja, jotka neuvostovallan perustuslaeissa on sille myönnetty.
Venäjän talonpoikien laajat kerrokset ovat vielä poliittisesti järjestymättömiä, kouluttamattomia ja välinpitämättömiä. Jos he vain saavat olla omissa kylissään rauhassa valtiolta, niin vähän he välittävät siitä, kuka valtiota hallitsee ja miten sitä ohjataan. Maalaisväestöstä seuraa vain pieni vähemmistö huomattavalla mielenkiinnolla yleisiä poliittisia asioita ja ottaa politiikkaan toimeliaasti osaa. Välillinen edustusjärjestelmä, joka on neuvostovallan pohjana, tarkoittaa ja saa aikaan sen, että vain tämä poliittisesti toimiva vähemmistö saa äänensä kuuluville. Kyläneuvoston vaalit saattavat vielä herättää mielenkiintoa koko talonpoikaisväestössä, hoitaahan tämä neuvosto kylän hallintoa. Mutta paljoa vähemmän mielenkiintoista on poliittisesti penseiden joukkojen silmissä jo edustajien valitseminen kyläneuvostosta aluekokoukseen. Maaseudulle palanneet teollisuustyöläiset sitä vastoin, Samoin kuin ne talonpojat, jotka sodan aikana joutuivat sotilaina kaupungeissa ollessaan mukaan vallankumoukselliseen työväenliikkeeseen, ymmärtävät hyvin, että aluekokoukset ovat juuri ne solut, joista neuvostovaltion ruumis on kokoonpantu. Heitä innostavat nämä vaalit paljoa enemmän kuin talonpoikien laajoja kerroksia ja vilkkaampina, puhetaitoisempina kuin toiset he helposti tulevat valituksi. Niinpä ovatkin aluekokoukset jo toisennäköisiä kuin kyläneuvostot. Jo niissä ovat kylien toimivat, vallankumoukselliset, proletaariset vähemmistöt voimakkaammin edustettuina kuin kyläneuvostoissa. Sama ilmiö uudistuu ja vielä huomattavammin valittaessa edustajia aluekokouksista kuvernementtien neuvostokongresseihin. Tavallisessa talonpojassa ei kuvernementtikongressi herätä vähääkään mielenkiintoa, mitäpä hän omassa kylässään välittäisi kaukaisesta kuvernementtikaupungista? Aluekokouksien toimivat, vallankumoukselliset vähemmistöt ne juuri lähettävät kuvernementtikokouksien edustajat. Siellä joutuvat ne tekemisiin kaupunkineuvostojen edustajien kanssa, joutuvat näiden henkiseen johtoon ja antavat heille äänensä valittaessa kuvernementtikongressien edustajia yleisvenäläiseen neuvostokongressiin. Juuri sen vuoksi eivät myöskään kuvernementtikongressit lähetä yleisvenäläiseen neuvostokongressiin poliittisesti penseiden, lukutaidottomien, vanhoillisten talonpoikien, vaan kaupunkien proletariaatin ja sen johtaman maaseutuvähemmistön edustajia. Täällä yhtyvät sitten heihin kaupunkien neuvostojen välittömät edustajat ja kaupunkien proletariaatille on taattu valta kongressissa. Koko tämän välillisen edustusjärjestelmän koneiston kautta on eri kansankerrosten edustuksen voimakkuus riippuvainen niiden poliittisesta virkeydestä, harrastuksesta ja toimeliaisuudesta. Sen kautta jäävät talonpoikien laajat kerrokset, joissa poliittiset harrastukset, poliittinen toiminta on heikkoa, vaille edustajia ja koko »työtätekevän» kansan johto joutuu teollisuusköyhälistölle tahi mieluumminkin poliittisesti valveutuneelle, virkeälle ja toimivalle kaupunkiköyhälistölle.
Välillisen edustusjärjestelmän tulokset turvataan terrorilla. Keskinkertaiset talonpojat eivät voi saada tämän järjestelmän puitteissa ääntänsä kuuluville, jollei heillä ole sellaisia johtajia, jotka herättävät heissä harrastusta alue- ja kuvernementtikokousten vaaleihin, järjestävät heidän edustajansa näissä kokouksissa ja puoltavat heidän etujaan ja heidän katsantokantojaan neuvostoissa. Sellaisia johtajia ei venäläisellä talonpoikaisväestöllä ole saatavissa omasta keskuudestaan, niitä se voisi saada vain sivistyneistöstä. Mutta sivistyneistön toimintaa talonpoikien keskuudessa ei vaikeuta yksinomaan se seikka, että vallankumous on saattanut sivistyneistönkin vihatuksi »porvarina», voimistanut talonpoikien epäluuloisuutta sitä kohtaan, vaan esteenä on ennen kaikkea terrori, joka tekee kaiken voimakkaan ja huomiota herättävän, hallitsevaa luokkaa vastaan suunnatun agitaation talonpoikien keskuudessa melkein mahdottomaksi. Niin ollen jää johtajia vailla oleva talonpoikaisväestö voimattomana välillisen edustusjärjestelmän verkkoon. Kykenemättömänä käsittelemään monimutkaista koneistoa jää se vaille välitöntä vaikutusvaltaa neuvostotasavallan hallintoon.
Jos oletamme neuvostotasavallan sijasta demokraattisen tasavallan, kyläneuvostosta aluekokoukseen, aluekokouksesta kuvernementtikongressiin, kuvernementtikongressista neuvostokongressiin suoritettavien välillisten vaalien sijasta yleiset, välittömät parlamenttivaalit, terrorin asemasta täyden vaalitaisteluvapauden, niin silloin saisivat talonpoikien äänet kokonaan toisenlaisen merkityksen. Jos valtakunta olisi jaettu vaalipiireihin, joiden edustajamäärä olisi suhteellinen väestön lukuun, niin tulisi maanviljelysalueilla olemaan mahdollisuus saada yhtä voimakas edustajamäärä kuin kaupungeillakin valitsijoiden lukumäärään verrattuna. Vaalitaistelu nostattaisi maanviljelysalueilla joukot liikkeelle, saattaisi nekin, jotka poliittisina lepoaikoina ovat välinpitämättömiä, vaaliuurnille. Silloin ei edustajapaikkojen jakautumisen määrääjinä olisi kylien poliittisesti virkeä vähemmistö, vaan talonpoikien laajojen joukkojen äänet. Tuloksena olisi, että kylissä joutuisi aktiivinen vähemmistö, koko valtakunnassa proletaarinen vähemmistö ääniin nähden alakynteen talonpoikien suureen enemmistöön verrattuna. Tämä enemmistö määräisi edustajien enemmistön ja siten vaikuttaisi ratkaisevasti valtakunnan hallitukseen. Neuvostojärjestelmä riistää tältä suurelta enemmistöltä tällaisen vallan. Yleisten, joukkoja nostattavien kansanvaalien sijalla ovat välilliset, asteittaiset, joukkojen luottamusmiesten suorittamat, itse joukot kylmiksi jättävät vaalit eri neuvostoihin. Vaalitaistelu on siirretty kansankokouksista neuvostojen kokoussaleihin ja lisäksi on se terrorin sitomaa. Siinä eivät kansan laajat kerrokset yleisesti ole mukana, sitä voimakkaampi sen sijaan on aktiivisten vähemmistöjen vaikutus. Sen vuoksi ei eri valitsijakerrosten edustajalukua edustuslaitoksissa määrääkään valitsijakerrosten suuruus, vaan niiden poliittisen virkeyden aste. Ja sen vuoksi jää kaikista valitsijakerroksista vähimmin virkeä, talonpoikaisväestö, itse asiassa vaille ratkaisuvaltaa.
Mutta ei neuvostovalta itsessään merkitse talonpoikaisväestön syrjäyttämistä, se johtuu talonpoikien kykenemättömyydestä käyttää niitä oikeuksia, jotka neuvostomuoto heille myöntää. Venäjän talonpojalla on vielä ruumiissaan arvet maaorjuudesta, josta hän vapautui vasta 60 vuotta takaperin, puoli vuosisataa myöhemmin kuin Keski- ja Länsi-Euroopan, puoli vuosituhatta myöhemmin kuin englantilainen talonpoika. Vasta nyt on Venäjän talonpoika murtanut tsarismin kahleet, joka piti häntä oikeudettomuuden, tietämättömyyden tilassa, ehkäisi häneltä kaiken poliittisen toiminnan, kuten poliittisen koulutuksen ja sitä edistävät sanomalehdet, kokoukset ja järjestöt. Vasta vallankumouksen kautta on Venäjän talonpoika vapautunut vielä puoliksi feodaalisista maaoloista, jotka painoivat hänet mitä vaikeimpaan taloudelliseen ahdinkoon ja siten myöskin henkiseen köyhyyteen. Niinpä onkin Venäjän talonpoika poliittisesti tietämätön, kouluttamaton, järjestymätön ja välinpitämätön. Vain sen vuoksi ei hän kykene käyttämään hyväkseen neuvostojärjestelmää. Vain Venäjän talonpoikaisväestön alhaisen sivistystason, sen barbaarisen tilan johdosta, jossa Venäjän talonpojat elävät, muuttuu neuvostojärjestelmä talonpoikien syrjäyttämiskeinoksi. Sitä mukaa kuin talonpojat perehtyvät neuvostovallan koneistoon, oppivat ne myöskin saamaan senkin puitteissa tahtonsa paremmin kuuluville. Jo nyt »keskivaraisten talonpoikien» vaikutusvalta ilmeisesti kasvaa. Jos Venäjän talonpojat muuttuisivat kulttuuri-ihmisiksi ja omistaisivat yleiseen valtiolliseen elämään yhtä paljon harrastusta kuin kaupungit sekä osaisivat käyttää kansalaisoikeuksiaan samalla tavoin kuin teollisuustyöläiset, niin heidän ylivoimainen enemmistönsä tulisi olemaan täysin tehokas myöskin neuvostojärjestelmän puitteissa ja tämä järjestelmä, muuttamatta ainoatakaan pykälää sen perustuslaeista, muuttuisi köyhälistön diktatuurivälineestä talonpoikaisväestön diktatuurivälineeksi.
Jos Venäjä olisi demokraattinen tasavalta, niin alhaisella sivistystasolla olevat venäläiset talonpojat tulisivat olemaan iskusanojen ja demagogian avuttomana saaliina. Jos vaalioikeutettujen suuri enemmistö on vielä niin alhaisella sivistystasolla, niin yleinen äänioikeus, kuten guesdeläisten puolueohjelmassa aikoinaan lausuttiin, ei ole vapautuksen, vaan peijauksen välikappale. Todennäköisesti olisi porvariston helppoa voittaa talonpoikaisäänten enemmistö tarkoituksiaan varten vetoamalla talonpoikien omistusvaistoon, perinnäisiin ennakkoluuloihin sekä vastenmielisyydentunteisiin kaupunkilaisväestöä, omistamattomia ja juutalaisia kohtaan. Melkein kaikissa mannermaan parlamenteissa on porvaristolla enemmistö, ei porvarillisten valitsijain lukumäärän johdosta, onhan se melkein kaikkialla vähäisempi proletaaristen valitsijain lukua, vaan sen kautta, että talonpoikaisväestö kulkee porvarillisten puolueiden vanavedessä ja siten hankkii niille enemmistön. Samanlainen olisi asiaintila todennäköisesti myöskin demokraattisella Venäjällä. Venäjän talonpojat, jotka v. 1917 muutamien kuukausien kuluessa siirtyivät mustasotnialaisuudesta vasemmistososialivallankumouksellisten leiriin, siirtyisivät kenties, sen jälkeen kuin heidän maannälkänsä on tyydytetty, yhtä nopeasti takaisin oikealle. Se olisi hyvin pian äänimääränsä voimalla joko auttanut porvariston valtaan, kuten Keski- ja Länsi-Euroopan talonpojat tekevät, tahi kohottanut valta-istuimelle jonkun porvarillisen järjestyksen pelastajana esiintyvän vallantavoittelijan, kuten Ranskan talonpojat vuoden 1848 jälkeen. Neuvostojärjestelmä on estänyt sen tapahtumasta. Terrorinsa kautta se estää porvariston voittamasta talonpoikia puolelleen. Välillisen edustusjärjestelmänsä kautta se tekee talonpoikien äänet tehottomiksi ja riistää siten porvaristolta mahdollisuuden nojautua talonpoikien ääniin. Proletariaatti voi hallita Venäjää, koska neuvostojärjestelmä venäläisen talonpojan alhaisen sivistystason nojalla syrjäyttää tämän valtataistelusta ja poistaa sen kautta laskuista koko valtaisen voiman, joka yksin olisi voinut olla porvariston turvana.
Demokratiasta luopuessaan voivat bolshevikit perustella demokraattisten periaatteiden hylkäämistä kansanjoukoille vain sillä, että valtion oli riiston lakkauttamiseksi tehtävä riistäjät voimattomiksi ja riistettävä heiltä aseet. Sen vuoksi täytyi neuvostovallan ottaa porvaristolta pois kaikkien kansalaisoikeuksien käyttöoikeus. Pintapuolinen tarkastelija pitää nyt tätä seikkaa neuvostojärjestelmän olennaisena piirteenä. Todellisuudessa olisi porvaristolla varsin vähän hyötyä, joskin neuvostovalta olisi jättänyt sille äänioikeuden. Sen oma äänimäärä on aivan liian pieni, että se olisi sen avulla voinut palauttaa valtansa. Ratkaisevaa oli tässä suhteessa se seikka, että avoimesti ja häikäilemättä julistamalla porvariston sortoa saatiin tilaisuus verhotusti ja vaivihkaa riistää oikeudet talonpojilta. joiden äänet yksin olisivat kyenneet auttamaan porvariston valtaan. Proletariaatin diktatuuri Venäjällä ei perustu niin suuresti porvariston avoimeen sortamiseen kuin talonpoikien oikeuksien verhottuun riistämiseen.
Tällä ei luonnollisesti ole tarkoitus väittää, että talonpojat olisivat Venäjällä voimattomia. Kylissään ovat he mieluumminkin rajattomia määrääjiä. Olemme nähneet, miten neuvostovallan on täytynyt luopua hyökkäyksistään maaseutua vastaan, tunnustaa häviönsä talonpoikia vastaan aloittamassaan taistelussa. Mutta juuri siitä syystä, että näin on tapahtunut, välittää talonpoika vähän kaikesta, mitä hänen kylänsä ulkopuolella tapahtuu. Juuri sen vuoksi, että neuvostovalta antaa hänen olla rauhassa, ei häntä huvita sekaantua neuvostovallan koneistoon. Juuri sen kautta, että neuvostovalta ei häiritse talonpoikien harrastuspiiriä, saa se itse vapauden toimia talonpoikien harrastuspiirin ulkopuolella oman mielensä mukaan talonpoikien sekaantumatta.
Neuvostojärjestelmän mukainen valtiomuoto on näiden, luokkienvälisten suhteiden lainopillinen ilmaus. Tämä valtiomuoto on sovellettu sellaisen kansan sivistystason mukaiseksi, jonka valtava talonpoikainen enemmistö tosin maannälän vallankumouksellistuttamana on yhdessä proletariaatin kanssa murtanut kapitalistisen valtion valtakoneiston ja peläten omaisuutensa menettäneiden tilanherrojen palaamista yhä uudelleen yhdessä proletariaatin kanssa torjuu vastavallankumoukselliset yritykset, mutta alhaisen sivistystasonsa nojalla on kykenemätön osaltaan vaikuttamaan sen avulla luodun ja puolustetun valtion hallintaan tyytyen sen sijaan autonomisesti vallitsemaan kylissään ja jättäen valtiovallan pienelle proletaariselle vähemmistölle.
Samalla kun neuvostojärjestelmä niin ollen on Venäjän yhteiskunnassa vallitsevien luokkienvälisten voimasuhteiden ja sikäläisen kulttuurikypsyyden välttämätön tulos, niin kuvastuu myöskin neuvostojärjestelmän sisäisessä, marraskuun vallankumouksen jälkeisessä kehityksessä Venäjän yhteiskuntaluokkien kerrostuminen.
Marraskuun vallankumouksen lähin tehtävä oli kapitalistisen valtion valtakoneiston murskaaminen. Vanha armeija ja byrokraattinen järjestelmä hävitettiin täydelleen, upseeri- ja virkamieskunnat hajotettiin. Sen kautta oli vanha valtiojärjestelmä lopullisesti tuhottu. Kaupungeissa ja piirikunnissa joutui valta itsestään paikallisille neuvostoille, ainoille yhteiskunnallisille järjestöille, jotka jäivät pysymään valtio- ja hallintokoneiston hajotessa. Sen vuoksi oli paikallisten neuvostojen itsevalta aluksi rajaton. Jokainen kaupunki ja alueneuvosto ajoi omaa politiikkaansa. Toinen sosialisoi teollisuuden, toinen jätti sen kapitalistien käsiin. Toinen keskitti pyrkimyksensä vähittäiskaupan sosialisoimiseen, toinen taas koetti järjestää tavaravaihtoa kaupunkien ja maaseudun välillä, kolmannen pyrkiessä luomaan maaseudulle kommuuneja. Jokainen neuvosto pakkoluovutti omaan laskuunsa maaseudulta elintarpeita, jokainen kielsi niiden viennin naapuripiireihin, jokainen takavarikoi niitä rautateillä, kun niitä kuljetettiin muiden piirien tarpeiksi. Neuvostojen keskusvalta oli voimaton luonnonvoiman tapaiseen joukkotoimintaan nähden, joka ilmeni paikallisten neuvostojen työskentelyssä. Venäjä ei enää ollut valtakunta, vaan ainoastaan hyvin löyhä paikallisten neuvostovaltojen liitto.
Tämä anarkian tila oli kuitenkin voitettava. Ilman voimakasta keskusvaltaa oli voimakkaan armeijan luominen, muonittaminen ja aseistaminen, suurkaupunkien ravinnon turvaaminen, teollisuuden ja liikennelaitosten täydellisen rappeutumisen torjuminen mahdotonta. Niinpä alkoikin kohta marraskuun vallankumouksen jälkeen taistelu neuvostojärjestelmän keskuselinten arvovallan puolesta paikallisia neuvostoja vastaan.
Lähimpänä välineenä tässä taistelussa on kommunistisen puolueen arvovalta. Sen käsissä on useimpien neuvostojen johto ja neuvostoryhmät noudattavat puolueen keskusjohdon määräyksiä. Valtioelämän heikkoja siteitä korvaa hallitsevan puolueen ankara keskittyneisyys. Hallitsevan puolueen vaikutusvalta paikallisiin neuvostoihin nähden saattaa nämä keskeiseksi valtiovallaksi järjestetyn puoluejohdon alaisiksi.
Seuraavan askeleen ottamiseen on pakko ryhtyä vastavallankumousta vastaan käyvän taistelun johdosta. Perustettiin »Erikoiskomitea vastavallankumouksen, keinottelun ja virkavirheiden vastustamiseksi» ja tälle komitealle annettiin rajattomat valtuudet. Tämä komitea luo sitten itselleen oman koneistonsa: eri kuvernementteihin ja piireihin perustetaan paikallisia komissioneja, jotka ovat keskuskomitean alaisia ja vuorostaan määräävät komissaareja kaupunkeihin ja maaseudulle. Paikallisilla komissioneilla on omat toimintajoukkonsa, vakoilijansa, ja omat talousosastonsa.[13] Siten syntyy varsinaisen neuvostojärjestelmän rinnalle valtava poliisijärjestö, jolla on omat paikallisista neuvostoista riippumattomat paikalliset viranomaisensa ja joka on keskeisen neuvostovallan rajattomilla valtuuksilla toimiva elin. Ja tämä keskusvallan valtaelin voi nyt myöskin ryhtyä toimenpiteisiin paikallisia neuvostoja vastaan. Se voi poistaa neuvostoista vastustuskannalla olevat jäsenet, hajottaa koko neuvostot ja toimituttaa uudet vaalit terrorinsa painostuksen alaisina.
Mutta ennen kaikkea vaatii sota keskusvallan valmistamista. Sodan tähden on neuvostohallituksen pakko muodostaa voimakas, taistelukykyinen armeija. Sen vuoksi on sen pakko lakkauttaa upseerien valitseminen miehistön äänestyksen kautta, saattaa johtajat ylipäällystön määrättäviksi ja pakoittaa miehistö upseerien määräysvaltaan. Kuvaavaa on, miten miehistölle täytyi selittää välttämättömäksi upseerien määrääminen ylhäältä päin. »Metallityöläiset», lausui Trotski, »valitsevat liittotoimikuntansa ja liittotoimikunta sitten puolestaan nimittää kirjeenvaihtajan, kirjanpitäjän ja rahastonhoitajan. Kysyvätkö metallityöläiset, minkä vuoksi kirjanpitäjän ja rahastonhoitajan määrääminen jää liittotoimikunnalle, miksi eivät itse heitä valitse? Ei! Kukaan järkevä työläinen ei tee tällaista kysymystä. Sillä liittotoimikunta vastaisi: itse te olette meidät valinneet. Jollemme ole teidän mieleisiänne, niin asetatte te toisia meidän sijaamme. Mutta niin kauan kuin te uskotte liiton johdon meidän käsiimme, niin antakaa meidän myöskin nimittää virkailijat. Meidän on helpompi ratkaista, ketä me voimme käyttää rahastonhoitajana ja ketä kirjanpitäjänä. Ja jos me toimimme huonosti, niin voitte te erottaa meidät ja valita uuden liittotoimikunnan. No niin, neuvostohallitukseen nähden on asianlaita aivan samoin.»[14] Tällä tavoin Trotski aluksi perusteli keskushallituksen oikeutta nimittää yksityisten pataljoonien ja komppanioiden johtajat entisen, miehistön toimittaman vaalin asemasta. Mutta pian alkoi hän käyttää samoja perusteluita siviilihallintoonkin nähden. Tähänkin nähden täytyy keskeisellä hallitusvallalla olla oikeus nimittää »teknikot ja spesialistit», joiden huostaan eri hallintohaarat on jätettävä. Ja itse asiassa, sitä mukaa kuin neuvostohallitus sai punaisessa armeijassa luoduksi voimakkaan valtavälineen, sitä mukaa se myöskin sai tarpeeksi voimia alistaakseen kuvernementtien, piirien ja alueiden siviilihallinnon yhä tehokkaamman kontrollinsa alaiseksi. Se lähettää hallintolaitoksiin komissaarinsa ja uskoo näille määrättyjä hallinnollisia tehtäviä. Paikallisten neuvostojen rinnalla ja näiden yläpuolella alkavat toimia keskushallituksen lähettämät virkamiehet.
Käsi kädessä neuvostokoneiston nopeasti edistyvän keskittymisen kanssa kulkee välttämättä myöskin sen byrokratisoituminen. Marraskuun vallankumous murskasi vanhan byrokraattisen koneiston. Vallankumouksen tällä asteella toivottiin, että yhteiskunta oli lopullisesti vapautunut byrokratismista, se ajatus oli tosiasiallisena pohjana vanhan byrokraattisen koneiston hajottamisessa. Silloin kirjoitti Lenin, että enin osa vanhan valtiovallan tehtävistä oli saatettu niin yksinkertaiseksi ja että se voitiin suorittaa niin yksinkertaisesti kuin rekisteröimisen, merkintöjen ja kontrollin kautta, että kuka hyvänsä luku- ja kirjoitustaitoinen ihminen kykeni ne suorittamaan.[15] Luultiin siis voitavan tulla toimeen ilman ammatillisesti kouluttunutta virkamiehistöä. Hallintotehtävistä voisivat välittömästi huolehtia neuvostojen jäsenet. Vieläpä oli neuvostojen jäsenten vaihdeltava keskenään näitä tehtäviä, ettei byrokratia pääsisi kehittymään. Mutta kun vanhan valtiokoneiston hävittämisessä siirryttiin uuden rakennustyöhön, kun koetettiin muuttaa eri neuvostojen alkeellinen toiminta säännölliseksi valtiohallinnoksi, kun talouselämän välttämätön järjestäminen ja johtaminen yhä laajensi hallintotehtäviä ja teki ne mutkallisemmiksi, niin opittiin tuntemaan, ettei hallinnossa tultu toimeen ilman ammatillisia esitietoja ja kokemusta. Neuvostohallituksen, paikallisten neuvostojen ja taloudellisten järjestöjen täytyi yhä lukuisammin ottaa palvelukseensa virkamiehiä, »ammattimiehiä», »spesialisteja ja teknikkoja». Syntyi uusi byrokratia. Myöskin kommunistipuolueen ohjelmassa tämä todetaan: »Laajojen joukkojen alhainen sivistystaso, se seikka, että vastuunalaisille paikoille asetetuilta joukkojen edustajilta puuttuu tarpeellista kokemusta hallintotehtävissä ja että näissä vaikeissa olosuhteissa oli pakko hyvin nopeasti ottaa avuksi vanhan koulun ammattimiehiä, kaupunkityöläisten kehittyneimpien kerrosten kutsuminen sotapalvelukseen, kaikki tämä on aiheuttanut sen, että byrokratismi on osittain uudelleen elpynyt neuvostojärjestelmässä.»[16]
Täten on marraskuun vallankumouksen ensimmäisenä välittömänä seurauksena ilmenneen anarkian jälkeen muodostunut hämmästyttävän lyhyessä ajassa tavattoman voimakas keskittynyt hallitusvalta, joka nojautuen armeijaan ja suureen byrokraattiseen koneistoon on saattanut paikalliset neuvostot pelkiksi itsehallintoelimiksi ja turvannut itselleen ratkaisuvallan koko valtakunnassa. Terrorin tarjoamien valtakeinojen avulla se hallitsee antamatta minkään avoimen, julkisesti toimivan vastustuksen häiritä itseään, julkisesta mielipiteiden vaihdosta syntyvän »yleisen mielipiteen» arvostelun sekaantumatta asioihin. »Neuvostokongressit», lausui Radek, »ovat antaneet kansankomisaarien neuvostolle sellaiset valtuudet, jollaisia ei vielä ole ollut millään hallituksella maailmassa».[17]
Ja tämä suuri hallituskoneisto on syntynyt köyhälistön valtavälineenä. Köyhälistö on sen luonut, voidakseen despoottisesti polkea porvariston nousuyritykset ja rajoittaa talonpoikien vallan heidän kyliensä ahtaisiin piireihin.
Mutta samalla kuin köyhälistön valtakoneisto täten paisuu, köyhälistö itse kutistuu yhä pienemmäksi. Kansalaissodasta aiheutuneen talouselämän rappeutumisen johdosta joutuvat kaupunkien työläiset kärsimään nälkää ja työttömyyttä. Työläiset pakenevat kaupungeista maaseudulle, jossa heilläkin tilanherrojen maata jaettaessa on tilaisuus saada itselleen maatilkku. Kaupunkien asukasluku vähenee nopeasti. Teollisuusköyhälistö, joka aina on ollut väestön vähemmistönä Venäjällä, muuttuu yhä pienemmäksi vähemmistöksi. Teollisuuden rappeutuessa haihtuu teollisuusköyhälistön reaalinen yhteiskunnallinen valta.[18] Valtavalle valtakoneistolle uhkaa köyhälistöpohja, jolle se on rakennettu, muuttua liian heikoksi. Samaa mukaa kuin näin käy, menettää köyhälistö luomansa valtakoneiston hallitsemis- ja valvontavoiman. Neuvostobyrokratian ja punaisen armeijan hallitusjärjestelmä irtautuu proletaarisesta syntymäpohjastaan ja itsenäistyy. Se uhkaa muodostua omintakeiseksi, luokkien yläpuolella olevaksi vallaksi, joka enää vain aatteellisesti edustaa köyhälistöä, mutta todellisuudessa käyttelee despoottista valtaansa, ei ainoastaan porvaristoa ja talonpoikaisväestöä, vaan myöskin köyhälistöjoukkoja kohtaan. Tämän kehityssuunnan näemme käytännössä tarkastaessamme neuvostovallan toimintaa sen koettaessa saada sosialistinen tuotanto pystyyn.
Jokainen työväenluokan saavuttama poliittinen voitto aiheuttaa myöskin muutoksia työläisten valta-asemaan tehtaissa. Samalla hetkellä, jolloin köyhälistö marraskuun vallankumouksen kautta oli hankkinut itselleen valta-aseman porvaristoon nähden, tunsivat myöskin tehtaissa työskentelevät työläiset olevansa tehtaan isäntiä. Ensimmäinen koe valaa tämä tehtaissa tapahtunut valtasuhteiden muutos lain muotoon oli marrask. 16 p:nä 1917 julkaistu asetus »Työväenvalvonnasta». Tämä asetus ei merkitse teollisuuden sosialisoimista: liikkeenharjoittaja pysyy sen omistajana ja tuotannon johtajana, hänelle jäävät edelleenkin sekä voitto että vastuuvaara. Mutta teollisuudenharjoittajan toiminta joutuu työväestön valvonnan alaiseksi. Työväenkontrollia harjoittaa kussakin tehtaassa liikeneuvosto, kussakin kuvernementissa taas työväenkontrollineuvosto, jossa on liikeneuvostojen ammatillisten järjestöjen ja osuuskuntien edustajia. Jokaisessa liikkeessä on liikeneuvostolla oikeus valvoa liikkeen hoitoa, tarkastaa kirjanpitoa ja kirjeenvaihtoa ja tehdä päätöksiä liikkeen hoitamisesta. Näitä päätöksiä on liikkeenharjoittajan noudatettava, hänellä on vain oikeus vedota liikeneuvoston päätöksestä työväenkontrollineuvostoon. Tällä on lopullinen ratkaisuvalta.[19]
»Työväenkontrollin» täytyi hyvin lyhyessä ajassa tehdä kapitalistinen liikkeenharjoittaminen mahdottomaksi. On mahdotonta jättää liikkeenharjoittajan niskoille huolehtiminen liikkeenjohdon toiminnasta, vastuunalaisuus liikkeentuottavaisuudesta ja tappiovaara sekä samalla kuitenkin alistaa hänet koko liikkeenhoitoon nähden liikeneuvostojen määräysvaltaan. Mitä ankarimpia selkkauksia täytyi ilmetä liikkeenharjoittajain ja liikeneuvostojen välillä. Useissa tapauksissa ne päättyivät siihen, että työläiset ajoivat liikkeenharjoittajan ja johtavat virkailijat pois liikkeestä ja ottivat liikkeen hoitamisen omiin käsiinsä. Luonnollisesti työläisillä ei silloin kovinkaan pitkäksi aikaa riittänyt pääomaa liikkeen käyttämiseksi. Valtion täytyi sekaantua. Hallituksen täytyi tehdä päätös liikkeen »kansallistuttamisesta».
Neuvostovallan kuutena ensimmäisenä kuukautena tapahtui kansallistuttaminen ilman minkäänlaista suunnitelmaa. Hallitus ei tahdo ryhtyä kansallistuttamaan muuten kuin alkeellisen joukkotoiminnan pakotuksesta. Asetuksien mukainen kansallistuttaminen nilkuttaa kaukana työläisten toimeenpaneman järjestämättömän »sosialisoimisen» jäljessä. Sen vuoksi ei kansallistuttaminen milloinkaan koskekaan koko teollisuuden haaraa, vaan ainoastaan yksityisiä tuotantolaitoksia, joissa liikkeenharjoittajan ja liikeneuvoston välinen ristiriita on äärimmilleen kärjistynyt. Muodollisestikin on kansallistuttaminen rankaisutoimenpide; liikkeenharjoittajain omaisuus julistetaan menetetyksi, koska hän on jarruttanut työväenkontrolliasetusta. Yhteensä kansallistutettiin toukokuun loppuun 1918 mennessä 513 liikeyritystä ja niistä vain 123 keskushallituksen antaman asetuksen nojalla, muut paikallisten neuvostoviranomaisten määräyksistä. Eri teollisuushaaroihin kohdistui tämä liike hyvin eri lailla, voimakkaimmin metalliteollisuuteen, hyvin vähän tekstiiliteollisuuteen, samalla kun monet kansantaloudellisesti tärkeät alat, kuten esim. hiilikaivokset, jäivät täysin koskemattomiksi.[20]
Taloudenhoito uskottiin kansantalousneuvostoille. Eri alueille lääneihin ja kihlakuntiin perustettiin korkein kansantalousneuvosto ja paikallisia kansantalousneuvostoja, joiden jäseniksi tuli neuvostovirkailijoita sekä ammattiliittojen ja osuuskuntien edustajia. Näiden kansantalousneuvostojen oli nyt järjestettävä kansallistutettujen liikeyritysten hoito. Ja samalla kuin kansallistutetut liikkeet joutuivat täydelliseen rappiotilaan, ei pääoman haltuun jääneille yrityksille käynyt yhtään paremmin. Sillä kaikki järjestetty liiketoiminta oli mahdotonta, kun liikkeenharjoittaja ei milloinkaan ollut varma siitä, ettei hänen omaisuuttaan seuraavana päivänä takavarikoitaisi. Teollisuudessa voimaan päässeet olosuhteet olivat sietämättömät. Oli pakko järjestämättömän kansallistuttamisen asemasta ryhtyä jatkamaan sitä suunnitelmanmukaisesti, systemaattisesti.
Kansallistuttamisen laajuudesta ja tavasta olivat mielipiteet hallitsevankin puolueen keskuudessa eriäviä. Jo työväenkontrollia koskevaa asetusta alustavasti käsiteltäessä oli ilmennyt kaksi vastakkaista suuntaa: radikaalinen, syndikalistinen suunta, joka vaati työväenvalvonnan painopisteen asettamista yksityisille liikeneuvostoille ja vastusti kaikkinaista näiden valtuuksien rajoittamista, ja maltillinen, valtiososialistinen suunta, joka halusi, että työväenvalvontaa etupäässä harjoittaisivat keskushallituksen elimet ja että se olisi tarkoin määriteltävä ja rajoitettava asetuksen kautta.[21] Silloin, vallankumouksen myrskypäivinä, oli jyrkkä syndikalistinen suunta päässyt voitolle. Kansallistuttamissuunnitelmaa valmistettaessa ilmeni sama vastakkaisuus uudelleen. Syndikalistisen suunnan kannattajat vaativat kaikkien suurempien tuotantolaitosten heti tapahtuvaa kansallistuttamista ja kansallistutettujen teollisuushaarojen johdon jättämistä kysymyksessä olevan teollisuushaaran työväelle. Maltillinen, valtiososialistinen suunta sitä vastoin halusi rajoittaa kansallistuttamisen harvoihin, sitä varten »kypsyneisiin» s. o. voimakkaasti keskittyneisiin ja kansantaloudellisesti erikoisen tärkeisiin teollisuudenhaaroihin, joiden hoito olisi jätettävä keskeisen neuvostotasavallan elimille.[22] Kansantalousneuvostojen kongressissa toukokuussa 1918 hyväksyttiin välittävä menettelytapa. Kansallistuttamistoiminta rajoitettaisiin eräisiin suuriin teollisuudenhaaroihin. Yksityisiä liikkeitä ei enää kansallistutettaisi. Kansallistutettujen liikkeiden hallinto järjestettäisiin seuraavasti: jokaista liikettä johtaa »liikkeenhallinto», jonka jäsenistä kansantalousneuvosto nimittää kaksi kolmatta osaa ja liikkeen ammatillisesti järjestyneet työläiset taas valitsevat yhden kolmannen osan. Koko jäsenmäärästä täytyy yhden kolmannen osan olla teknillisesti ja kaupallisesti kouluttuneita virkailijoita. Koko teollisuudenhaaran hallinnon järjestää aina olojen mukaan joko ylin kansantalousneuvosto tahi läänin kansantalousneuvosto siten, että kutakin teollisuudenhaaraa varten muodostetaan yksi keskushallitus, jonka jäseninä on kansantalousneuvoston, ammatillisten järjestöjen ja liikkeenhallintojen edustajia. Eri liikkeiden hallinnot ovat kysymyksessä olevan teollisuudenhaaran keskus- ja kuvernementtihallituksen alaisia, erikoisesti on näillä oikeus tehdä liikkeiden hallinnoille ehdotuksia johtavien virkailijoiden nimittämisestä, jopa nimittääkin ne vastoin liikkeenhallinnon tahtoa. Teollisuudenhaaran koko hallintojärjestelmä nojautuu kaikissa asteissaan kansantalousneuvostojen edustaman valtiovallan ja työväestön yhteishallintaan.[23]
Nyt alkoi suunnitelmanmukainen kansallistuttamistoiminta. Sen sijaan, että tähän asti oli kansallistutettu yksityisiä liikkeitä »rangaistukseksi», ryhdyttiin nyt kansallistuttamaan kokonaisia tuotannonhaaroja suunnitelmanmukaisesti. Mutta toistamiseen neuvostohallitus hyvin pian huomasi, että sen oli pakko mennä pitemmälle, kuin mitä se oikeastaan olisi halunnut. Työläiset, joilla oli valta valtiossa, eivät sietäneet, että he olivat tehtaissa toisten määräysvallassa. Liikkeenharjoittajat, jotka valtiovalta oli jättänyt työläisten valtaan, eivät kyenneet johtamaan liikkeitä. Vain muutamia viikkoja toukokuussa pidetyn kansantalousneuvostojen kongressin jälkeen, täytyi tehdä päätös melkein kaikkien suurliikkeiden kansallistuttamisesta. Tätä koskeva asetus annettiin heinäk. 28 p:nä 1918. Samalla kuin täten melkein koko suurteollisuus joutui neuvostovallan huostaan, sai myöskin kansallistutettujen liikkeiden hoitokysymys mitä suurimman merkityksen.
Teollisuuskapitalistin suhde työläisiin on kahdenlainen. Hän johtaa yhteiskunnan työprosessia, mutta samalla hän on työn riistäjä. Köyhälistön vallankumouksen kautta syrjäytettiin kapitalistit liikkeistä, että työn riistäminen lakkautettaisiin. Mutta samalla kertaa menetettiin myöskin liikkeiden johtajat, jotka kokoavat, valvovat ja järjestävät yksityiset työläiset. Jollei työväestö kykene itse ryhtymään tähän työnsä johtamis-, järjestämis- ja valvontatyöhön, niin köyhälistön vallankumous johtaa yhteiskunnallisen työprosessin täydelliseen rappeutumiseen ja hajoamiseen. Työläisjoukot eivät kapitalismin aikana saa tilaisuutta hankkia yhteiskunnallisen työn järjestämistä ja valvontaa varten tarvittavia tietoja, kokemusta ja kykyjä. Mutta työväenluokasta kapitalismi kylläkin kohottaa »määrätynlaatuisia palkkatyöläisiä» (Marx) jättäen näille pääoman nimessä työn johtamis- ja järjestämistehtävät ja määräysvallan työprosesseissa. Vain siinä tapauksessa, että köyhälistö saa tämän erikoisen palkkatyöläisluokan palvelukseensa, voi se itse ryhtyä työnsä johtamis- ja järjestämistyöhön. Vain täten voi se vapauduttuaan kapitalistisesta riistännästä jatkaa ja kehittää yhteiskunnallista työprosessia.
Venäjän köyhälistövallankumouksen ensi asteella ei tämä edellytys ollut täytetty. Monet johtajat, insinöörit ja teknikot olivat jättäneet paikkansa. Usein he tekivät sen vapaaehtoisesti neuvostovallan vastustajina. Usein työväestö heidät siihen pakotti, sillä työväestö ei tahtonut enää olla niiden miesten alaisena, jotka vielä äskettäin olivat komennelleet pääoman nimessä. Toisaalta taas liikkeisiin jääneiden työskentelyä häiritsivät sekä kollegiaalisen liikkeenhallinnon sekaantuminen, joka ei myöntänyt vastuunalaisille johtajille tarpeellista toimintavapautta tappaen siten heiltä työilon ja aloitekyvyn, että myöskin tehdasbyrokratiaa hyvin epäluuloisilla silmillä katselevan työväestön vastustus. Siten puuttui kansallistutetuilta liikkeiltä asiantunteva ja tarpeellisen arvovaltainen johto, jota ilman kaikki yhteiskunnallinen työskentely on mahdoton.
»Europan keskitetyin teollisuus Europan takapajuisimman maatalouden pohjalla», siten kuvaa Trotski Venäjän vallankumouksen yhteiskunnallista pohjaa.[24] Vielä vanhoihin, puoleksi feodaalisiin muotoihin puristettu maatalous, jonka täytyi päästäkseen kehittymään välttämättä murtautua väkivaltaiseen vallankumoukseen, ja siihen nojautuva, Europan finanssipääoman viimeisen miespolven aikana Venäjälle pystyttämä, vinhasti kehittynyt, kaikilla nykyaikaisen tekniikan saavutuksilla varustettu suurteollisuus, joka jo oli kerännyt määräysvaltaansa lukuisan proletariaatin — kas siinä Venäjän vallankumouksen pohja. Venäjän vallankumouksen historiallinen asema on ymmärrettävissä sen nojalla, että Venäjällä puhkesi porvarillinen vallankumous, jonka siellä, kuten kaikkialla muuallakin, oli murrettava feodalististen maanomistusolojen kahleet, vasta sellaisena aikana, jolloin siellä jo oli kehittynyt suuresti keskittynyt suurteollisuus, siis myöskin nykyaikainen teollisuusköyhälistö.
Myöskin Ranskan suuren vallankumouksen historiallisena tehtävänä oli sietämättömiksi muuttuneiden feodaalisten maaolojen murtaminen. Myöskin silloin ajoi talonpoikaisväestön alkeellinen liikehtiminen vallankumousta eteenpäin tuhoten vanhan järjestelmän valtakoneiston. Myöskin silloin sai talonpoika kaupungeissa tapahtuneen vallankumouksen kautta haltuunsa tilanherrain maan ja sen vuoksi puolusti hän vallankumousta tämän ulkoisia vihollisia vastaan. Mutta myöskin silloin vetäytyi talonpoika, niin pian kuin hän oli vapautunut feodalismista, takaisin kotikyläänsä ja jätti valtiovallan hoitamisen kaupunkilaisväestölle. Myöskin silloin johti vallankumous aluksi kaupunkien maaseutuun kohdistuvaan diktatuuriin ja sitten, koska se kaupungeissa kohotti pinnalle lukuisimman ja vallankumouksellisimman luokan, kaupunkien plebeijiväestön diktatuuriin, joka kohdistui kaupunkeihin ja siten myöskin maaseutuun. Sikäli on Venäjän vallankumouksen kehitys vv. 1917–1920 täysin yhdenmukainen Ranskan vallankumouksen kehityksen kanssa vv. 1789–1793. Mutta kaupunkien plebeijiväestöllä on v. 1917 Venäjällä kokonaan toisenlainen luonne kuin v. 1793 Ranskassa. Pariisin sansculotit olivat Pariisin esikaupunkien pienien työpajojen mestareja ja kisällejä. Venäjän bolshevikit ovat nykyaikaisen suurteollisuuden proletaareja. Kun sen vuoksi vuoden 1793 Pariisissa sansculottien diktatuuri pysyi pikkuporvarillisissa rajoissa, tuli diktatuuri vuoden 1917 Venäjällä proletariaatin diktatuuriksi. Siten myöskin feodalismin tuhonnut porvarillinen vallankumous välittömästi muuttui kapitalismiin kohdistuvaksi proletaariseksi vallankumoukseksi.
Porvarillisen vallankumouksen puhjetessa kapinoi talonpoikaisväestö feodalismia vastaan ja vallankumous voi käyttää hyväkseen talonpoikaisväestön alkeellista voimaa murtaakseen sen avulla vanhan järjestelmän. Mutta porvarillisen vallankumouksen puhjetessa on talonpoikaisväestö feodalismin mukaisella sivistystasolla, siis barbaarisuuden tilassa. Sen vuoksi ei talonpoikaisväestö, vaikkakin se muodostaa kansan enemmistön, kykene itse tarttumaan vanhan järjestelmän perintöön. Sen vuoksi täytyy porvarillisen vallankumouksen johtaa kaupunkien, so. kaupunkien lukuisimman ja vallankumouksellisimman luokan diktatuuriin. Tämä diktatuuri pysyy pikkuporvarillisena, jos kaupunkien lukuisin ja vallankumouksellisin luokka vielä nojautuu käsitöihin ja pikkukauppaan. Se muuttuu proletaariseksi, jos porvarillinen vallankumous tapahtuu vasta sellaisena ajankohtana, jolloin lukuisin ja vallankumouksellisin kaupunkilaisluokka on suurteollisuuden proletariaattia.
Marx ja Engels ovat esittäneet mahdollisuuden tällaisesta porvarillisen vallankumouksen välittömästä muuttumisesta proletaariseksi jo vuoden 1848 vallankumouksen aattona. Saksan teollisuus oli v. 1848 kehittynyt jo paljoa pitemmälle kuin Ranskan teollisuus v. 1793. Sen vuoksi Marx ja Engels toivoivat, että kaupunkidiktatuuri, joka taaskin kuten 1793 tulisi olemaan voittoisan vallankumouksen tuloksena, välittömästi merkitsisi proletariaatin diktatuuria. Saksan talonpoika, jonka kaupungeissa tapahtunut vallankumous oli vapauttanut feodalismista, tulisi puolustamaan vallankumousta keisarivallan armeijoja vastaan, kuten Ranskan talonpojat 1793 puolustivat sitä kokoomusarmeijoja vastaan. Mutta ollen siksi alhaisella sivistystasolla, ettei se itse kykenisi tarttumaan Saksan hallintovaltaan, täytyisi Saksan talonpojan jättää valta kaupunkien proletariaatille, kuten Ranskan talonpoika jätti sen v. 1793 Pariisin esikaupunkien plebeijiväestölle. Siten tulisi Saksan porvarillinen vallankumous olemaan »vain proletaarien vallankumouksen välitön alkunäytös.»[25] Se, mitä Marx ja Engels silloin toivoivat Saksassa tapahtuvan, se on nyt Venäjällä tapahtunut tosioloissa. Venäjän vallankumouksen kulku osoittaa, miten nerokas Marxin 1847 esittämä ajatussuunta on.
Mutta v. 1848 oli itse vallankumouksen kulku kokonaan toisenlainen. Europan vallankumouksen johto oli silloin Ranskassa. Ja Ranskan proletariaatti taas ei voinut saada aikaan diktatuuria. Se ei voinut voittaa puolelleen talonpoikia, sillä kun Ranskan talonpoika oli jo 60 vuotta sitä ennen vapautunut feodalismin kahleista, niin ei kaupunkien vallankumouksella enää ollut hänelle mitään tarjottavana. Ja Ranskan talonpoikaisväestö ei enää ollut samaa historiatonta massaa kuin 1783, suuren vallankumouksen jälkeen oli se valtavasti kehittynyt, nyt sillä oli omat päämääränsä, omat ajatuksensa, omat mielikuvansa. Proletariaatti ei voinut voittaa porvarillista järjestelmää, koska »vallankumouksen kulku ei nostata proletariaatin ja porvariston välistä kansan osaa, talonpoikia ja pikkuporvaristoa, tätä järjestelmää, pääoman ylivaltaa vastaan, ei ollut pakottanut sitä liittymään proletariaattiin asiansa esitaistelijana».[26] Proletariaatti, joka oli jäänyt omien voimiensa varaan, kukistettiin. Ja »kansan laajat joukot», talonpojat, toteuttivat sitten oman poliittisen ihanteensa: he kohottivat valtaan sen suvun, johon heidän suurimmat historialliset muistonsa ruumiillistuivat ja jonka mukana he toivoivat myöskin heidän oman suuren aikansa nuoruuden raittiiden palstatilojen[27] ajan palaavan. Tämä helmikuu vallankumouksen kehitys Ranskassa kesäkuun taistelun kautta toiseen keisarikuntaan määräsi myöskin muiden Ranskan helmikuun vallankumouksen jälkeen puhjenneiden vallankumousten kehityksen. Pariisin työläisten hävittyä kesäkuun taistelussa oli proletariaatin diktatuuri myöskin Saksassa mahdoton. Täyttymättä v. 1848 Saksassa Marxin ajattelema vallankumouksen kulku tapahtui vasta 69 vuotta myöhemmin Venäjällä.
Vertaamalla Ranskan vallankumouksia v. 1848 ja vv. 1879–93 huomataan, että porvarillisia vallankumouksia on kahdenlaatuisia. Suuren vallankumouksen oli täytettävä suuri yhteiskunnallinen tehtävä, murrettava feodaaliset maanomistusolot. Ranskan vallankumoukselle v. 1848 ei ollut jäänyt tällaista tehtävää; sen vuoksi ei sillä porvarillisena vallankumouksena saattanut olla yhteiskunnallista, vaan yksinomaan poliittinen merkitys. Suuren vallankumouksen puhjetessa talonpoikaisväestössä oli kuohuntaa feodalismia vastaan, mutta samalla tämä talonpoikaisväestö oli feodalismin mukaisella alhaisella sivistystasolla; sen vuoksi oli kaupunkien diktatuuri tällöin mahdollinen. Ranskan vallankumouksen aikana v. 1848 talonpoikaisväestö ei enää ollut vallankumouksellinen, koska porvarillinen vallankumous oli jo aikaisemmalla asteella vapauttanut sen feodalismista, eikä se enää ollut poliittisesti tahdoton, koska se jo vapautuksensa jälkeen oli jättänyt taakseen suuren poliittisen historian. Sen vuoksi ei tällöin muodostunut maaseutuun kohdistuvaa kaupunkien diktatuuria, vaan alisti talonpoikien kannattama vallantavoittelija välittömästi kaupungit valtansa alle. Suuressa vallankumouksessa voi Pariisin köyhälistö koko kansan vallankumouksellisten joukkojen esitaistelijana toimeenpanna oman diktatuurinsa; vuoden 1848 vallankumouksessa olisi Pariisin proletariaatti voinut ryhtyä harjoittamaan diktatuuria vain kansan laajoja joukkoja vastaan, siis vain siinä tapauksessa, että se olisi ollut tarpeeksi voimakas yksin ja omin voimin kukistamaan ja pitämään kurissa, ei ainoastaan porvariston, vaan myöskin talonpoikaisväestön ja pikkuporvariston.
Venäjällä on nyt samanlainen tilanne kuin Ranskassa suuren vallankumouksen aikana. Siellä voi proletariaatti koko »työtätekevän kansan» esitaistelijana toimeenpanna diktatuurin. Koko kansaan kohdistuva kansan pienen vähemmistön diktatuuri on siellä samanlainen historiallinen välttämättömyys kuin se oli Ranskassa konventin aikoina. Länsi- ja Keski-Euroopan maat sitä vastoin, joissa feodalismi on murrettu jo aikaisempien vallankumousten kautta, ovat samanlaisessa tilanteessa kuin Ranska vuoden 1848 vallankumouksen aikana. Siellä voi proletariaatti harjoittaa diktatuuria vain siinä tapauksessa, että se yksin on tarpeeksi voimakas siihen, että se siis voi alistaa valtansa alle sekä porvariston että myöskin itse »työtätekevän kansan» laajat joukot, ennen kaikkea talonpojat ja pikkuporvarit. Mutta siihen on proletariaatilla voimaa vasta sitten, kun se ei enää ole »ahdettuna yksityisiin ja hajanaisiin teollisuuskeskuksiin melkein häipyen talonpoikien ja pikkuporvarien suureen enemmistöön», vaan kun se jo »on saavuttanut laajan kansallisen olemassaolon, jonka nojalla sen vallankumous saattaa kohota kansalliseksi»,[28] kun se siis jo itse muodostaa kansan laajan joukon.
Proletaarisen vallankumouksen edellytykset ovat niin Länsi- ja Keski-Euroopassa kokonaan toiset kuin idässä, Venäjällä. Köyhälistön diktatuurin käsite, sellaisena kuin Marx on sen johtanut vuoden 1793 Ranskan vallankumouksesta ja viitoitellut Saksan vallankumoukseen v. 1848, saattoi toteutua Venäjän vallankumouksessa v. 1917. Mutta sitä ei voida soveltaa Länsi- ja Keski-Euroopan proletaarisiin liikkeisiin meidän aikanamme samoista syistä, joiden nojalla se ei enää soveltunut Ranskan vallankumoukseen v. 1848.
Ranskan suuressa vallankumouksessa oli kaupunkeihin kohdistuva sansculottien ja maaseutuun kohdistuva kaupunkien diktatuuri lyhyt kehitysvaihe. Talonpoika puolusti diktatuuria ulkoista vihollista vastaan, joka uhkasi saattaa maahan feodaalisen vastavallankumouksen. Mutta sama talonpoikaisarmeija, joka oli torjunut feodaalisen vastavallankumouksen, kukisti sitten myöskin kaupunkien plebeijiväestön. Brumairen 18 p:nä vaati kaupunkien hallitsema ja omiin tarkoituksiinsa käyttämä maaseutuväestö koston ja korvauksen. Kaupunkien diktatuurin sijalle tuli talonpoikien keisarikunta.
Myöskin Venäjän talonpoika puolustaa nykyisin köyhälistön diktatuuria ulkoisia vihollisia vastaan. Mutta sitten kun ne on voitettu, kun sota on loppunut, astuu syvällä oleva vastakkaisuus kaupunkien ja maaseudun, proletaarien ja talonpoikien välillä myöskin Venäjällä päiväjärjestykseen.
Venäjän täytyy tuottaa ulkomailta äärettömät määrät teollisuustuotteita saadakseen liikennelaitoksensa ja teollisuutensa jälleen kuntoon. Sen lisäksi täytyy sen todennäköisesti maksaa ulkomaisten velkojensa korot ja kuoletukset. Voidakseen ulkomailta tuotavat tavarat ja velkojen korot suorittaa, täytyy sen viedä ulkomaille tavaroita valtavin määrin. Mutta sen tärkeimmät vientitavarat ovat maatalouden tuotteet. Venäjän täytyy niin ollen pakoittaa talonpoikaisväestönsä myymään niin paljon viljaa, hamppua, nahkoja, voita ym., etteivät ainoastaan kotoiset tarpeet tule tyydytetyiksi, vaan että myöskin voidaan viedä suuret määrät ulkomaille. Sitä varten on neuvostovallan rasitettava talonpoikia korkeilla veroilla, sillä kuta enemmän talonpojalla on veroja kannettavanaan, sitä enemmän täytyy hänen myydä tuotteitaan voidakseen suorittaa veronsa. Verojen suuruudesta viriävä taistelu neuvostovallan ja talonpoikaisväestön välillä on välttämätön.
Niin pian kuin saarto on lopetettu, tulee Venäjän talonpojan tavarannälkä ilmeiseksi. Venäjä tarvitsee paljon ulkomaista luottoa voidakseen ostaa talonpoikien tarvitsemat ulkomaiset teollisuustuotteet. Se toivoo saavansa tämän luoton myöntämällä ulkomaisille kapitalisteille konsessioita metsien käyttöä, rautateiden rakentamista, vuorikaivoksia ym. varten. Mutta myöntävätkö ulkomaiset kapitalistit luottoa sellaiselle hallitukselle, joka kynänvedolla on tehnyt mitättömäksi kaikki ulkomaiset velat? Sijoittavatko ulkomaiset kapitalistit pääomiaan sellaiseen maahan, jossa korvaukseton pakko-otto on jokapäiväisessä käytännössä? Eikö Venäjän talonpoikaisväestö rupea pitämään sosialistista politiikkaa tavaranälkänsä tyydyttämisen esteenä?
Sosialistien talouspolitiikan täytyy alistaa myöskin talonpoikaistalouden tuotteiden käytön valtion valvonnan alaiseksi. Myöskin Venäjällä talonpoika vaatii »vapaata kauppaa». Sosialismin käytettävissä täytyy myöskin maaseutuväestön työvoimien olla; talonpoika taas, joka nyt pitää sotaväenottoa sota-ajan toimenpiteenä ja sen vuoksi sietää sen, asettuu rauhan aikana vastustamaan työarmeijaan kutsumista. Kirkkoa ja avioliittoa, perintö- ja perheoikeutta koskevat neuvostohallituksen dekreetit eivät liikuta talonpoikaa, niin kauan kuin niiden vaikutuspiiri rajoittuu kaupunkeihin. Mutta sitä mukaa kuin neuvostovalta lujittuu, täytyy sen koettaa saada lakinsa voimaan myöskin maaseudulla ja silloin se joutuu ristiriitaan vanhoissa, perityissä käsityksissä kiinnipysyvän maaseudun kanssa.
Sosialisoidun liikelaitoksen teollisuustyöläinen ja omaa maataan viljelevä talonpoika ovat perin pohjin erilaisia. Vain niin kauan kuin talonpoika on feodaalisen barbaarisuuden sivistystasolla antaa hän teollisuustyöläisen hallita yksin. Mutta murtamalla feodaaliset maaolot on neuvostovalta samalla hävittänyt sen pohjan, johon talonpoikien alhainen sivistystaso perustui. Laajentamalla ja vakiinnuttamalla talonpoikien omistamat maa-alueet, perustamalla kouluja maaseudulle, levittämällä sinne korkeampaa sivistystä se itse tuhoaa köyhälistön diktatuurin edellytykset. Sillä sitä mukaa kuin talonpoika sivistyksellisesti kypsyy, heräävät hänessä myöskin poliittinen harrastus ja poliittinen virkeys, halu ja kyky toteuttaa valtioelämässä omia pyrkimyksiään, omia katsantokantojaan. Mutta niin pian kuin talonpoikaisväestöllä, joka muodostaa kansan valtavan suuren enemmistön, on oma poliittinen tahto ja se kykenee itsenäiseen poliittiseen toimintaan, silloin luhistuu kaupunkien proletariaatin yksinvalta.
Tämä kehitys saattaa ensinnäkin käydä sillä tavoin, että Venäjän talonpoika oppii vähitellen käyttämään neuvostolakien hänelle myöntämiä oikeuksia, soveltamaan neuvostojärjestelmän koneistoa omiin tarkoituksiinsa, muuttamaan neuvostojärjestelmän, joka vain talonpoikaisväestön välinpitämättömyyden nojalla on köyhälistön diktatuurin väline, oman tahtonsa välikappaleeksi. Mutta talonpoikaisväestön kohotessa edelleen täytyy neuvostojärjestelmän lopuksi menettää koko yhteiskunnallinen pohjansa. Sillä neuvostojärjestelmä on vain pykälissä lausuttu muoto, jossa lausutaan julki talonpoikaisten kansanjoukkojen feodaalisen barbaarisuuden nojalla mahdolliseksi käynyt köyhälistön diktatuuri. Kun talonpoikaisväestö itse, kansan valtavan suuri enemmistö, ottaa vallan omiin käsiinsä, niin täytyy sen myöskin hävittää tämä vähemmistödiktatuurin lainopillinen muoto. Sen valta voi väliaikaisesti pukeutua talonpoikiin nojautuvan caesarismin muotoon. Mutta enemmistön, kansan suurten joukkojen, ylivallan pysyvä lainopillinen muoto on demokratia.
Venäjällä vallitseva köyhälistön diktatuuri ei merkitse demokratian voittamista, vaan vaihetta demokratiaan vievässä kehityksessä. Proletariaatin despotismin historiallisena tehtävänä on kohottaa Venäjän kansan talonpoikaiset joukot siitä raakuuden tilasta, jossa tsaarillinen despotismi on niitä pitänyt, ja siten vasta luoda Venäjälle demokratian edellytykset. Venäjällä voimassaoleva köyhälistön diktatuuri ei niin ollen ole, kuten bolshevismin teoreetikot olettavat, Venäjän valtion viimeinen, lopullinen muoto, joka pysyy, kunnes valtio lopullisesti »kuolee». Se on päinvastoin Venäjän kehityksessä vain siirtymiskausi, joka parhaassa tapauksessa pysyy siihen asti, kunnes Venäjän kansan laajat joukot ovat saavuttaneet demokraattista valtiota varten tarpeellisen sivistyskypsyyden.
Talonpoikien kohoaminen poliittiseen valtaan määrää luonnollisesti myöskin Venäjän yhteiskunnallisten olojen muodostumisen. Teollisuudessa, liikenne- ja pankkilaitoksissa voimassaoleva valtiososialismi, neuvostohallituksen aikana valtavasti voimistunut osuustoiminta tavarainjakelussa, talonpoikien yksityistalous ja heidän, kaupunkien elintarvepuutteen nojalla lisääntynyt rikkautensa, talonpoikien yksityistalouden nojalla mistään ehkäisykeinoista huolimatta tapahtuvan salakaupan ohella ja sen johdosta kehittyvä uusi porvaristo, erikoisten konsessioiden nojalla syntyvät, ulkomaisella pääomalla perustetut kapitalistiset liikeyritykset — siinä ne ainekset, joista Venäjän uusi talous muodostuu. Siten voi Venäjällä muodostua sellaisia yhteiskunnallisia sekamuotoja, joita meidän menneisyyden kokemukseen perustuva tieteemme ei vielä osaa luokitella. Missä määrin tässä yhteiskuntamuodossa tulee olemaan sosialistisia, missä määrin kapitalistisia piirteitä, se riippuu ennen kaikkea siitä, onko ja missä määrin sillä välin jo muualla maailmassa kapitalismi voitettu, siirrytty sosialistiseen tuotantoon ja sosialistiseen tavarain jakoon. Mutta jos Venäjän vastainen talouselämä on sosialistinen, niin se ei pysy despoottisen sosialismin puitteissa, jotka jättävät pienen vähemmistön hallitsemalle kaikkivaltiaalle valtiolle despoottisen käyttöoikeuden koko kansan työvälineisiin ja työvoimiin, vaan kehittyy se edelleen demokraattiseksi sosialismiksi, joka jättää talouselämän jokaisen haaran itsehallinnon siinä toimiville, sen menestyksestä riippuville henkilöille. Sillä despoottinen sosialismi on vain sivistystä vailla olevan joukon sosialismia, joukon, jolle sen yläpuolella hallitsevan vallan on pakotettava työkuri ja työsuunnitelma. Jos kerran kansan laajat joukot ovat kohonneet korkeammalle sivistystasolle, niin silloin ne eivät enää siedä valtiollista kaikkivaltaa eivätkä alistu rajattoman valtiovallan määrättäviksi. Niiden sosialismi voi olla vain kansan itsehallintoa teollisuuselämässä, »industrial selfgovernment», teollisuusdemokratiaa.
Venäjällä, missä proletariaatti on vain kansan pieni vähemmistö, voi se säilyttää valtansa vain väliaikaisesti. Sen täytyy se taaskin menettää, niin pian kuin kansan talonpoikaiset joukot ovat saavuttaneet tarpeeksi korkean sivistystason ottaakseen vallan omiin käsiinsä. Lännen teollisuusmaissa sitä vastoin, missä teollisuusköyhälistö jo muodostaa kansan laajat joukot, voi työväenluokka kerran valtiovallan anastettuaan jatkuvasti hallita valtiota, niin kauan kuin yleensä luokkia ja valtiota on olemassa. Venäjällä merkitsee proletariaatin diktatuuri vähemmistön valtaa ja tämän vähemmistövallan lainopillinen muoto on neuvostojärjestelmä. Lännen teollisuusmaissa tulee proletariaatin valta olemaan laajojen joukkojen, kansan ylivoimaisen enemmistön valtaa ja enemmistövallan lainopillinen muoto on demokratia. Venäjällä, kansanjoukkojen vielä puolifeodaalisen sivistystason pohjalla, voi proletariaatin diktatuuri toteutua vain despoottisena sosialismina. Lännen teollisuusmaissa, joissa kansat ovat verrattomasti korkeammalla sivistystasolla, toteutuu proletariaatin valta kaikkien tuotannon ja tuotteiden jakelun haarojen demokraattisena itsehallintona. Teollisuussosialismin ohimenevä valta agraarisella Venäjällä on vain valomerkki, joka kutsuu lännen teollisuusmaiden proletariaattia taisteluun. Vasta sitten, kun lännen teollisuusmaiden työväestö on vallannut poliittisen vallan, voidaan pysyväisesti perustaa teollisuussosialismin valta.
[1] »Die russische Agrarreform», ss. 247, 348.
[2] Sobranje Usakonenii = (Asetuskokoelma) n:o 25. maalisk. 4 p. 1918. — Saksalaisena käännöksenä nimellä »Die Agrargesetzgebung der Sovjetrepublik» julkaissut ylisihteeristö bolshevismin tutkimusta varten. Berlin 1919 ja Klibanski, »Die Gesetzgebung der Bolsheviki». Breslaun Osteuropa-Institutin julkaiseman »Quellen und Studien» -sarjan toisessa vihkossa, Leipzig 1920.
[3] Preobrazhenski, »Krestjanskaja Rossija i sotsialism», Pietari 1918, s. 6.
[4] Valtion viljakauppamonopoli ei aiheuttaisi tähän minkäänlaista muutosta, vaikkapa se voitaisiinkin toteuttaa talonpoikien salakaupasta huolimatta. Monopolin kautta voidaan lakkauttaa absoluuttinen maakorko, mutta maanlaadusta ja maan asemasta johtuvaa differenssikorkoa se ei voi poistaa. Se liittyy olennaisesti yksilölliseen, tavaroita tuottavaan maanviljelykseen.
[5] Kij, »Selskaja kommuna», Pietari 1918. — Meshtsherjakow, »O selsko-hosaistvennih kommunah», Moskova 1918 — »Instruktsii i poloshennija o kommunah. S predislovijem Mitrofanowa», Moskova 1918.
[6] Ks. Meshtsherjakow, »O selsko-hosaistvennih kommunah», s. 9. — Bolshevikkivastaiselta taholta Gavronski, »Die Bilanz der russischen Bolshevismus», s. 48.
[7] Selostuksia yksityisten agraarikommuunien perustamisesta ks. »Izvestija Kontrolja», Moskova 1918, n:o 3, s. 89.
[8] Ustinow, »Krushenije partii levih Eserow», Moskova 1918, s. 11.
[9] Lainattu Issajewin kirjoituksesta »The nationalisation of industry in Sovjet-Russia», »Justice», jouluk. 11 p:nä 1919.
[10] »Russische Korrespondenz», n:o 2. tammikuu 1920.
[11] »Venäjän kommunistisen puolueen ohjelma», Leipzig 1919, s. 17.
[12] Konstitutsija R. S. F. S. R (Venäjän sosialistisen neuvostotasavallan perustuslait), »Sobranje Usakonenii»n n:ossa 51, heinäk. 20 p. 1918. Puolivirallinen kansantajuinen selostus: Karpinski, »Tshto takoje sovetskaja vlast i kak ona stroitsja», Moskova 1918. Saksan kielellä Struthahn, »Verfassung der Russischen Sozialistischen Föderativen Räte-Republik», Zürich 1918. Myöskin Grünberg, »Archiv für die Geschichte des Sozialismus» ja Klibanski, »Die Gesetzgebung der Bolsheviki».
[13] »O gubernskih i ujesdnih tshresvitshainih komissijah». »Sobranje usakonenii»ssa n:o 66, syysk. 16 p:ltä 1918.
[14] Trotsky, »Slovo ruskim rabotshim i krestjanam». Pietari 1918, s. 25.
[15] Lenin, »Staat und Revolution» (Valtio ja vallankumous), Berlin 1918, s. 39.
[16] »Das Programm des kommunistischen Partei Russlands» (Venäjän kommunistipuolueen ohjelma), Leipzig 1919, s. 10.
[17] Radek, »Anarhisti i sovjetskaja Rossija», Pietari 1918.
[18] Vrt. Olberg, »Briefe aus Sovjetrussland», Stuttgart 1919, s. 19.
[19] »Sobranje usakonenii» n:o 3, jouluk. 8 p. 1917. Saksaksi Klibanski, »Die Gesetzgebung von Bolsheviki», s. 101. — »Spravotshnik dlja fabritshnih komitetow. Isdanje sovjeta rabotshavo kontrolja» (tehdaskomiteoiden käsikirja. Työväenkontrollineuvoston julkaisu), Moskova 1918. — »Rabotshii kontrol», Organ sovjeta rabotshavo kontrolja (»Työväenkontrolli», työväenkontrollineuvoston äänenkannattaja), Moskova 1918.
[20] Miljutin, »K voprosu o natsionalisatsii promyslennosti», »Narodnoje hosaistvo», I vuosikerta, n:o 5.
[21] Popow ja Roshkow, »Oktabrskii perevorot», Pietari 1918, s. 280.
[22] Wege, »Organisatsija narodnavo hosaistva», »Isvjestija gosudarsvennavo kontrolja», I vuosikerta, n:o 3, s. 27.
[23] Resolutsii perv a vo vserossiiskavo sjesda sov. nar. hos.», Moskova 1918.
[24] Trotzki, »Russland in der Revolution». Dresden, s. 23.
[25] Marx–Engels, »Kommunistinen manifesti», IV.
[26] Marx, »Die Klassenkämpfe in Frankreich», Berlin 1895, s. 29.
[27] Marx, »Der 18. Brumaire», Stuttgart, 1914, s. 108.
[28]» Die Klassenkampfe in Frankreich», s. 28.