August Bebel

Nainen ja sosialismi

1879


Nainen entisaikana

Naisella ja työmiehellä on yhteistä se, että he ovat sorretut. Sorron muodot ovat vaihdelleet aikojen kuluessa ja eri maissa, mutta itse sorto on ollut pysyväinen. Tietoisuus sorron-alaisuudesta on usein historian kuluessa ollut selvänä sekä naiselle että työmiehelle ja vienyt parannuksiin heidän asemassaan, mutta tieto, joka on käsittänyt tämän orjuuden todellisen luonteen ja sen perussyyt, on aikamme tuote. Ensin oli välttämätöntä tuntea yhteiskunnan todellinen alennus ja ne lait, joihin sen kehitys nojautuu, ennenkuin liike vihattuja oloja vastaan voitiin saada aikaan. Mutta tällaisen liikkeen laajuus ja syvyys riippuvat etuoikeudettomien omasta käsityskannasta sekä heidän liikkumisvapaudestaan. Molemmissa tapauksissa on nainen paljon jälellä työmiehestä sekä tavan että kasvatuksen kuin myös hänelle niin niukasti mitatun vapauden vaikutuksesta. Toinenkin seikka on vielä huomattava: olot, jotka jatkuvat useita sukupolvia läpeensä, tulevat lopulta tavaksi, ja perinnöllisyys ja kasvatus tekevät ne »luonnollisiksi». Siksi pitää nainen vielä tänäänkin ala-arvoista asemaansa aivan itsestään selvänä, eikä ole helppoa todistaa hänelle, että tämä asema on hänelle arvoton ja että hänen on pyrittävä joka suhteessa miehen kanssa tasa-arvoiseksi yhteiskunnan jäseneksi.

Mutta kuinka paljon samankaltaista voidaankaan osoittaa naisen ja työmiehen yhteiskunnallisessa asemassa, niin ei kumminkaan saa unohtaa, että nainen oli ensimäinen inhimillinen olento, joka sai maistaa orjuutta. Hän tuli orjattareksi ennenkuin löytyi orjia.

Kaikella yhteiskunnallisella riippuvaisuudella ja sorrolla on juurensa taloudellisessa riippuvaisuudessa sortajasta. Tässä asemassa on nainen ollut ikimuistoisista ajoista, sitä osottaa inhimillisen yhteiskunnan kehityshistoria.

Yhtä vähän kuin taru mailman luomisesta, semmoisena kuin raamattu sen kertoo, voi pitää paikkaansa luonnontieteen ja historian eittämättömäin ja lukemattomiin tosiasioihin nojautuvain tutkimusten edessä, yhtä vähän pitäväksi osoittautui sen kuvaus ihmisen luomisesta ja kehityksestä. Tosin eivät kaikki tämän kehityskulun kohdat vielä ole selvitetyt, mutta pääasiassa vallitsee selvyys ja yhtäpitäväisyys tutkijain kesken. Me tiedämme niin muodoin, ettei ihminen, kuten raamattu ensi ihmisparista kertoo, ensin esiintynyt kulturi-ihmisenä maan päällä, vaan on hän äärettömien ajanjaksojen aikana, vähitellen vapauduttuaan puhtaasta eläintilasta, elänyt kehitysjaksoja, joissa niin hänen yhteiskunnalliset olonsa kuin miehen ja naisen keskenäiset suhteetkin ovat olleet mitä erilaisimpain muutosten alaiset.

Mukava väite, jota miehen ja naisen, köyhän ja rikkaan suhteesta tietämättömät ja petolliset saarnamiehet joka päivä levittävät: »niin on ikuisesti ollut» ja »niin on ikuisesti oleva», on joka puolelta katsottuna väärä, pintapuolinen ja keksitty. Niin kauas kuin me voimme heittää katseita taapäin inhimillisen kehityksen kulkuun, huomaamme parven olleen ensimmäisen inhimillisen yhteiskuntamuodon. Tosin kertoo Honneger »Yleisessä sivistyshistoriassaan», että tänäkin päivänä elää villi-ihmisiä Borneolla, sen vähän tutkituissa sisäosissa, täydellisesti eristettyinä, ja samoin osoittaa Hügel, että Indian villeissä vuoriseuduissa on löydetty yksikseen eläviä ihmispareja, jotka apinain lailla pakenevat puihin, kun niitä lähestyy. Nämä tiedot vahvistavat vain tähän saakka tehdyt arvelut ihmissuvun synnystä ja kehityksestä. Todenmukaista on, että, missä tahansa ihmisiä esiintyikin, he ensin olivat yksityisinä perheinä; mutta aivan varmaa on, että niin pian kuin suurenpuoleinen määrä polveutui samasta parista, muodostivat he parven, osaksi yhteisillä ponnistuksilla hankkiakseen elintarpeita, osaksi suojellakseen itseään villiä eläimiä, yhteisiä vihollisiaan vastaan. Vasta kasvava väenlisäys ja vaikeus hankkia ruokaa, jona aluksi oli juuria, marjoja ja hedelmiä, veivät parven hajaantumiseen ja saattoivat toiset hakemaan uusia asumattomia seutuja.

Tämä miltei eläimellinen tila, josta meillä ei ole mitään historiallisia todistuksia, on kuitenkin epäilemättä ollut olemassa, mikäli voimme päättää esihistoriallisen ajan tiedossamme olevista sivistysasteista tai vielä elävien villien kansojen oloista. Ihminen ei ole luojan käskystä esiintynyt elämään korkeampana kulttuuriolentona, hän on pikemmin läpikäynyt mitä erilaisimpia jaksoja äärettömän pitkässä ja pitkällisessä kehityskulussa ja vasta niin vähitellen saavuttanut nykyisen sivistyskantansa.

Samaan aikaan kuin toiset maan kansat omistavat mitä edistyneimmän sivistyksen, ovat toiset kansat kaikissa maanosissa mitä erilaisimmilla kulturikehityksen asteilla. Nämät jälkimäiset antavat meille kuvan omasta muinaisuudestamme ja osoittavat, mitä tietä ihmiskunta on kulkenut edistystiellään. Jos kerran onnistutaan asettamaan yhteisiä, yleiseen hyväksyttyjä näkökantoja, joitten mukaan kulturitutkimuksessa on meneteltävä, niin on tosiasiain rikkaus esiintyvä heittämään aivan uuden valon ihmisten suhteisiin muinais- ja nykyaikana.

Niiden selkeitten ja perusteellisten esitysten kautta, jotka Friedrich Engels, liittyen Morganin tutkimuksiin, on antanut etevässä kirjoitelmassaan »Perheen, yksityisomaisuuden ja valtion alku», leviää runsaasti valoa useihin käsittämättömiin, osaksi vastakkaisiin kehitysasteisiin korkeammilla ja alhaisemmilla kuituriasteilla olevain kansain elämässä. Vasta tämän kautta saamme heittää katsauksen siihen kehitykseen, jonka inhimillinen yhteiskunta aikain kuluessa on läpi käynyt.

Morgan, ja hänen mukaansa Engels, jakaa ihmiskunnan tähänastisen historian kolmeen pääryhmään: villi tila, raakalais-aste (barbariia), sivistys. Villin tilan alhaisin aste on ihmiskunnan lapsuus, jolloin ihminen, osaksi asuen puissa, pääasiallisesti elää hedelmistä ja juurista, ja jolloin sanallinen (artikuleerattu) kieli syntyy. Seuraava jakso alkaa pienten eläinten (kalain, krapujen y. m.) käyttämisellä ravintoaineiksi ja tulen käytännöllä. Aseita valmistetaan, ensin nuija ja keihäs puusta ja kivestä, ja samalla syntyy metsästys sekä myöskin sota läheisten parvien kesken elintarpeista, asunnoista ja metsästysmaista. Tällä asteella esiintyy myös ihmissyönti, jota vieläkin harjoitetaan yksityisten heimojen kesken Afrikassa, Australiassa ja Polynesiassa. Villin tilan viimeisellä asteella tulee aseita täydentämään jousi ja nuoli, silloin esiintyy korien nivominen niinestä tai kaislasta ja hiotut kivityökalut, jotka tekevät veneitten ja asuntojen rakentamisen mahdolliseksi. Elämä on jo tullut monipuolisemmaksi.

Raakalaisajan alin aste alkaa, Morganin mukaan saviastiain teolla. Eläimiä kesytetään ja elätetään, ja lihan ja maidon tuotanto alkaa, sekä vuotain, sarvien ja karvojen käyttäminen mitä erilaisimpiin tarkotuksiin. Käsi kädessä tämän kanssa alkaa kasvien viljelys.

Yleisempi kotieläinten kesytys ja suurempain laumain muodostaminen vievät, raakalaisajan keskikautena, paimentolaiselämään. Sitäpaitsi pakottaa moninaisemman, sekä ihmisten että eläinten ravinnon tarve, viljanviljelykseen. Ja tämä on samaa kuin vakinaisemmat asuinpaikat, elintarpeitten lisääntyminen ja vaihtelu, ja niin vähitellen lakkaa ihmissyönti.

Raakalaisajan viimeinen aste alkaa tiedolla rautamalmin sulatuksesta ja kirjainkirjotuksen keksimisellä. Rauta-aura, joka tekee maanviljelyksen harjottamisen suuremmassa määrässä mahdolliseksi, on nyt keksitty, rautakirves ja rautalapio, jotka helpottavat metsänraivaustyötä, tulevat käytäntöön. Metalleja muokattaessa syntyy vihdoin taidekäsityö, yhä täydellisempi asetekniikka, muureilla ympäröityjen kaupunkien rakentaminen. Arkkitehtuuri (rakennusoppi) tulee taiteeksi, mytologia (jumalaistarusto), runotaito, historia syntyvät ja levenevät kirjainkirjotuksen kautta.

Etupäässä Itämailla ja Välimeren maissa: Egyptissä, Kreikassa, Italiassa nämät olot kehittyvät ja syntyy yhteiskunnallisia muodostuksia, jotka vaikuttavat ratkaisevasti Europan, niin, koko maan kulturikehitykseen.

Villillä tilalla ja raakalaisajalla oli myöskin omat erikoiset suku- ja yhteiskuntaolonsa, jotka eroavat mitä merkittävimmin myöhempiaikaisista.

Bachofen ja Morgan keksivät kumpikin tavallaan, että sukupuolten suhde toisiinsa oli oleellisesti erilainen inhimillisen kehityksen alkuasteilla olevain kansain keskuudessa, kuin mitä se on ollut ja on uusaikaisilla sivistyskansoilla. Etenkin keksi Morgan monivuotisen oleskelunsa aikana Pohjois-Amerikan irokeesein joukossa ja vertailevain tutkimusten kautta, joihin hän oli johtunut tekemäinsä havaintojen perusteella, että kaikilla sivistyksessä hyvin jälelle jääneillä kansakunnilla on perhe- ja sukulaisuussuhteita, jotka ovat kaukana meidän oloistamme, mutta joitten aikaisemmilla asteilla on täytynyt olla samallaisia joka kansan keskuudessa.

Aikana, jolloin Morgan eli irokeesein keskuudessa oli heillä vallalla jonkunmoinen helposti purettu avioliitto, jota hän kutsuu »paritteluperheeksi». Mutta hän huomasi myös: että sukulaisuusnimityksiä, kuten isä, äiti, poika, tytär, veli, sisar käytettiin aivan toisella tavalla kuin meillä. Irokeesi kutsuu paitsi omiaan myös veljensä lapsia pojikseen ja tyttärikseen; ja nämä kutsuvat häntä isäksi. Ja irokeesilaisnainen kutsuu samoin sisarensakin lapsia pojiksi ja tyttäriksi, ja nämät häntä äidiksi, mutta veljen lapset kutsuvat häntä tädiksi. Veljesten lapset kutsuvat toisiaan veljiksi ja sisariksi, ja samoin sisartenkin lapset. Mutta veljen ja sisaren lapset kutsuvat toisiaan serkuiksi. Omituista on siis tuo, että sukulaisnimitys ei mukaannu kuten meillä sukulaisuuden laadun vaan sukulaisen sukupuolen mukaan.

Tämä sukulaisjärjestelmä vallitsee sekä kaikkien Amerikan indiaanien keskuudessa että myös Indian alkuasukkaitten, Dekanin dravidiheimojen ja Hindostanin gaura-heimon keskuudessa ja samallaiset sukusuhdat ovat tietysti vallinneet kaikkialla alkuaikoina.

Joskin irokeesein paritteluperhe oli ratkaisemattomasti vastakkainen heidän käyttämilleen sukulaisuusnimityksille niin löytyi vielä viime vuosisadalla Sandvichsaarilla (Havaji) perhemuoto, joka todellisuudessa vastasi sitä sukulaisuusjärjestelmää, mitä vielä nimeksi oli jälellä irokeeseilla. Mutta Havajilla löytyvä järjestelmäkään ei taas vastannut siellä todellisuudessa löytyvää perhemuotoa, vaan merkitsi vielä vanhempaa, alkuperäisempää, perhemuodostusta, jota ei enää löytynyt. Kaikki sisarusten lapset ovat siellä poikkeuksetta veljiä ja sisaria, ja käyvät ei vain äitinsä ja tämän sisarten, vaan vielä isän ja tämän veljien sekä lisäksi kaikkien vanhempainsa sisarusten yhteisistä lapsista poikkeuksetta.

Havajilainen sukulaisuusjärjestelmä vastasi siis kehityskautta, joka oli alempana todellisuudessa vallitsevaa. »Perhe on», kirjoittaa Morgan »aktiivinen (toimiva) aines; se ei koskaan ole asemillaan, vaan etenee alemmasta ylempään muotoon yhteiskunnan kehittyessä alhaisemmasta korkeampaan kulturiin. Sukulaisjärjestelmät sitä vastoin ovat passiivisia, vain pitkäin väliaikain kuluttua omistavat ne edistysaskeleet, jotka perhe sillä aikaa äkkiä on tehnyt, ja muuttuvat radikaalisesti vain silloin kuin perhekin on radikaalisesti muuttunut».

Tänäkin päivänä yleiseen vallitseva käsitys, jota olevaisten olojen kannattajat itsepintaisesti totena ja vastaanväittämättömänä puolustavat, nimittäin se, että nykyinen perhemuoto on ikimuistoisista ajoista ollut vallalla ja että niin täytyy jatkuakin, jollei koko sivistystä tahdota panna alttiiksi, tämä käsitys näyttäytyy siis näitten keksintöjen kautta täydelleen vääräksi ja pitämättömäksi. Esihistorian tutkiminen todistaa epäämättömästi, että ihmiskunnan alimmalla kehitysasteella on sukupuolten suhde kokonan erillainen kuin myöhempinä aikoina, vieläpä, että on muodostunut suhteita, jotka katsottuina meidän aikamme silmillä tuntuisivat mitä rajattomimmalta kauhistukselta ja todellisilta siveettömyyden rapakoilta.

Morgan tulee semmoiseen lopputulokseen, että villin tilan ensi aikakautena vallitsivat täydelleen vapaat sukupuolisuhdat, niin että joka nainen kuului joka miehelle ja joka mies joka naiselle, siis täydellinen sukupuolisekotus (promiskuiteetti). Ja hän otaksuu, että tästä alkutilasta pian kehittyi sukupuolisuhteissa korkeampi kehitysmuoto, jota hän kutsuu sukulaisperheeksi. Tässä ovat avioryhmät erotetut ikäkausien mukaan, niin että kaikki isän- ja äidinisät ja isän- ja äidinäidit perheen piirissä ovat keskenään miehiä ja vaimoja. Heidän lapsensa niinikään muodostavat puolisopiirin, niin myös näiden lapset tultuaan vastaavaan ikään. Eri ikäpolvet siis eivät ole sukupuoliyhteydessä toistensa kanssa; mutta sen sijaan veljet, sisaret ja serkut kylläkin ovat samalla toistensa puolisoja.

Sen jälkeen seuraa Morganin mukaan, kolmas korkeampi muoto, jota hän nimittää Punaluaperheeksi. Se alkoi sulkemalla pois lihalliset sisarukset sukupuolisekaumuksesta, erittäin sisarukset äidin puolelta, sillä missä yhdellä naisella on monta miestä, on mahdoton varmasti osottaa isää. Isyys nojautuu tänäkin päivänä, yksiavioisuudesta huolimatta, kuten Goethe »Oppivuosissa» antaa Friedrichin sanoa »ainoastaan hyvään uskoon». Jos isyys yksiavioisuudessa usein on epäilyksen alainen, niin on se ryhmäaviossa aivan mahdoton todistaa: ainoastaan äidistä polveutuminen on epäämätön.

Punaluaperheessä olivat sisaret tai naisserkut yhteisiä vaimoja, mutta heidän yhteisten miestensä joukkoon eivät heidän veljensä saaneet kuulua. Veljekset ja miesserkut olivat yhteisten vaimojen yhteisiä miehiä, mutta sisariaan eivät he pitäneet vaimoina. Sukurutsauksen näin lakatessa auttoi epäilemättä uusi perhemuoto heimojen reippaampaa ja voimakkaampaa kehitystä, ja hankki niille, jotka sen olivat omistaneet, etuuden vanhoissa suhteissa elävien edellä.

Yleensä oli alkuaikoina sekä ruumiillinen että sielullinen ero miehen ja naisen välillä koko joukon pienempi kuin meidän yhteiskunnassamme. Melkein kaikkien villikansojen keskuudessa on heidän aivojensa painossa vähemmän eroa kuin nykyaikaisten kulturikansojen joukossa. Ruumiinvoimissakaan ovat naiset tuskin miehistä jälellä. Tämän puolesta puhuvat vanhain kirjoittajain kertomukset kansoista, jotka kunnioittivat äidinoikeuksia, sekä Ashantin ja Dahomein kuninkaan naisarmeijat, joitten urhous ja verenhimo ovat erittäin suuret.

Sukulaisuussuhteet Punaluaperheessä olivat seuraavat. Äitini sisaren lapset ovat hänen lapsiaan, isäni veljen lapset hänen lapsiaan, ja ne kaikki ovat minun sisaruksiani. Sitävastoin ovat äitini veljen lapset ja isäni sisaren lapset serkkujani.

Kulturin kohotessa vakaantui kielto sukupuoliyhteyttä vastaan sisarusten kesken, vieläpä äidinpuoleisten, kaukaistenkin sukulaisten kesken; syntyy uusi sukulaisuusryhmä (suku, latinaksi gens), jonku alkuperäisessä muodossa muodostavat lihalliset ja kaukaisemmat sisaret lapsineen ja heidän lihalliset ja äidinpuolelta polveutuvat kaukaisemmat veljensä. Heillä on kaikilla esi-äiti, josta naispuoliset jälkeläiset sukukunnittain polveutuvat. Miehet eivät kuulu vaimojensa vaan sisartensa verisukulaisryhmään. Sitävastoin kuuluvat näitten miesten lapset heidän äitiensä perheryhmään, koska polveutuminen tasketaan äidin puolelta. Tämä on perheen pää, ja niin syntyy »äidinoikeus». Lykialaisista, jotka tämän oikeuden tunnustivat, kirjoittaa Herodotos: »Jos vapaa nainen ottaa miehekseen orjan, niin ovat heidän lapsensa vapaita kansalaisia, mutta jos vapaa mies, olkoon kuinka suuressa arvossa tahansa valtiossa, ottaa ulkomaalaisen naisen tai jalkavaimon, niin menettävät lapset kaikki kansalaisoikeutensa.

Kuten edellinen perhe, niin sukukin (gens) nojausi omaisuuden yhteyteen. Nainen on tämän yhdyskunnan johtajatar; sen johdosta osotetaan hänelle suurta arvonantoa.

Tämän naisvallan aikana vallitsi yleensä verraten rauhallinen asema. Olot olivat pienet ja ahtaat, elintavat yksinkertaiset. Eri suvut erosivat toisistaan, mutta kunnioittivat toistensa alueita. Jos suvun kimppuun hyökättiin, olivat miehet velvotetut puolustukseen ja naiset auttoivat heitä mitä voimakkaimmin.

Suvun kesken hallitsivat naiset ankarasti, ja voi sitä miestä, joka oli laiska tai kömpelö yhteistä ylläpitoa avustamaan. Hänet ajettiin pois, ja hän joko palasi omaan heimoonsa, johon häntä tuskin ystävällisesti vastaanotettiin, tai meni hän toiseen, jossa oltiin suvaitsevaisempia häntä kohtaan.

Että aviollisella yhteiselämällä tänäkin päivänä on tämä luonne sisä-Afrikan alkuasukkaitten kesken, sen koki suureksi hämmästyksekseen Livingstone, kuten hän matkakertomuksissaan etelä-Afrikasta mainitsee. Sambesin varrella tapasi hän Balondan, kauniin ja voimakkaan, maata viljelevän neekeriheimon, jonka keskuudessa hän sai vakuutuksen portugaalilaisten antamalle tiedolle, jota hän ennen oli epäillyt, että naisilla on etuoikeutettu asema. He istuvat neuvostossa; nuori mies, joka menee naimisiin, jättää kylänsä ja menee vaimon luo sitoutuen pitämään huolta anoppinsa polttopuista tämän koko ijäksi; mutta jos ero tulee, jäävät lapset äidin omaisuudeksi. Sitä vastoin täytyy vaimon pitää huolta miehen elannosta. Vaikka väliin syntyi pieniä riitaisuuksia miesten ja vaimojen kesken, huomasi Livingstone, että miehet eivät siitä pahastuneet; päinvastoin havaitsi hän, että vaimojansa loukanneita miehiä rangaistiin hyvin tuntuvalla tavalla. Mies, kertoo hän, tulee kotiin syömään, mutta vaimot lähettelevät häntä toistensa luo eikä hän missään saa mitään. Väsyneenä ja nälissään kiipee hän kylän väkirikkaimmassa osassa puuhun ja julistaa valittavalla äänellä: »Kuulkaa! kuulkaa! Minä luulin menneeni naimisiin naisten kanssa, mutta ne ovatkin noitia! Minä olen nuorimies, minulla ei ole ainoatakaan vaimoa. Onko tämä oikein minunlaiselleni miehelle!»

Samallaisia oloja on läntisessä Afrikassakin. Eräs saksalainen laivalääkäri, joka on tutkinut maata ja kansaa Kamerunissa, on meille antanut seuraavan kuvauksen: »Useilla heimoilla on perintöoikeus äiteyden perustalla. Isyys on yhdentekevä; sisaruksia ovat vain saman äidin lapset. Mies ei jätä omaisuuttaan lapsilleen, vaan sisarensa lapsille, jotka ovat hänen lähimpiä sukulaisiaan. Muuan Way-kansan päällikkö lausui minulle kerran: Sisareni ja minä olemme varmasti lihallisia sukulaisia, sillä me olemme saman äidin lapsia, sisareni on myös ehdottomasti poikansa sukulainen, siis on hänen poikansa minun perilliseni ja tulee minun kuoltuani alueen päälliköksi».

»Ja isänne?» kysyin. »Minä en tiedä, mitä se on: isäni,» vastasi hän. Kun sitten kysyin häneltä: eikö hänellä ollut lapsia, vastasi hän, naurusta läkähtymäisillään, »ettei heidän joukossaan miehet saaneet lapsia, vaan naiset».

Mitä sanovat n. k. äitivallan kieltäjät tästä meidän aikamme kuvauksesta? Kertojamme on henkilö, jolla on avoin silmä ja hän tunkeutuu asiain ytimeen; kuinka monet niistä, jotka elävät näitten puolivillien heimojen keskuudessa, tekevät niin? Siinäpä syykin heidän kieroihin kuvauksiinsa näitten alkuasukasten »siveettömyydestä».

Mutta väkiluvun lisääntyminen ja suurempain laidun- ja peltomaiden halu toivat riitaisuuksia parhaan maan omistamisesta, ja samalla ilmeni myös enempäin työvoimain tarve. Tämä vei naisryöstöön ja ennen aina surmattujen sotavankien orjiksi tekemiseen. Näin tuli vanhaan sukukunta-järjestykseen kaksi ainesta, jotka eivät siihen soveltuneet.

Sen lisäksi, työnjaon kautta, työ- ja talouskalujen, aseitten y. m. kasvavasta tarpeesta syntyy käsityö, joka tempautuu irti maanviljelyksestä. Nousee erityinen käsityöläisväestö, jonka edut omaisuus- ja perintöasioissa ovat aivan toiset.

Niin kauas kuin polveutuminen naispuolista sukujohdetta myöten oli vallalla, pysähtyi omaisuus sukuheimolle. Asiain uudessa tilassa, joissa isä, laumain ja orjain, aseitten ja varastojen omistaja oli tullut käsityöläiseksi ja kauppamieheksi, eivät hänen omaisuuttaan, niin kauan kuin hän kuului äidin sukuun, perineet hänen lapsensa, vaan hänen veljensä ja sisarensa sekä sisarten lapset ja jälkeläiset. Hänen omat lapsensa jäivät perinnöttömiksi. Tietysti oli tämmöisten olojen muuttuminen tarpeen vaatima, ja ne muutettiin. Joukkoavion sijaan tuli paritteluperhe. Yksi mies elää yhden naisen kanssa ja tästä yhteydestä syntyvät lapset ovat heidän omiaan. Nämät paritteluperheet tulivat yhä yleisimmiksi, mitä enemmän avioliittokiellot sukulakien mukaan vaikeuttivat avion solmimista ja mitä sopivammilta uudet taloudelliset perustat osottautuivat perhe-elämän uudelle muodolle. Vanhat olot, jotka perustuivat kommunistiseen talouteen, eivät sopineet yhteen personallisen omaisuuden kanssa. Mies johti nyt syntyvää kauppaa naapurien ja vierasten kansain kanssa; hänen yksityiseduillaan ei siis enää ollut mitään oleellisia yhtymäkohtia vanhan sukukuntajärjestyksen kanssa, jonka edut usein olivat vastakkainkin hänen etujensa kanssa. Sen merkitys väheni sentähden yhä.

Vanhoista oloista luovuttaessa väheni nopeasti naisen vaikutus ja arvo. Äidinoikeus katosi; isänoikeus tuli tilalle. Miehellä, joka oli hankkinut yksityisomaisuutta, oli etuja siitä, että voi pitää lapsiaan laillisina ja antaa heille perintöä, sitä varten pakotti hän esiin kiellon vaimolle pitää yhteyttä muitten kanssa.

Itse otti hän sitävastoin oikeuden, puolisonsa tai puolisoittensa ohella pitää niin monta rakastajatarta, kuin hänen varansa sallivat. Ja näittenkin lapsia kohdeltiin »oikeina». Kaksi kuvaavaa todistusta on raamatussa. Mooseksen 1 kirjan 16 kap. v. 1 ja 2 sanotaan: »Sarai Abrahamin emäntä, ei synnyttänyt hänelle. Mutta hänellä oli egyptiläinen piika, jonka nimi oli Hagar. Ja Sarai sanoi Abramille: katso; herra on minut sulkenut synnyttämästä, mene siis minun piikani sivuun, jos minä sittekin saisin lapsia hänestä. Ja Abram otti Sarain sanan». Toinen merkittävä esimerkki on Moos. I k. kap. 30 ja kuuluu: »Koska Rachel näki, ettei hän synnyttänyt Jacobille, kadehti hän sisartansa, ja sanoi Jacobille: anna minulle lapsia, eli minä kuolen. Jacob vihastui kovin Racheliin ja sanoi: olenko minä Jumalan sijassa, joka on sinulta kieltänyt kohdun hedelmän? Ja hän sanoi: tässä on minun piikani Bilha, makaa hänen kanssansa, että hän synnyttäisi minun helmaani, ja saisin sittekin hänestä lapsia».

Siis oli Jakobilla sisarukset, kaksi Labanin tytärtä, yhtaikaa vaimoina, sekä sen lisäksi molemmat antoivat hänelle palvelustyttönsä, jota ajan tapojen mukaan pidettiin täysin »siveellisenä». Molemmat päävaimonsa oli hän kuten tunnettu ostanut palvellen kummastakin seitsemän vuotta. Siihen aikaan oli naisten osto yleisenä tapana juutalaisten kesken, mutta sen lisäksi ryöstivät he suurin määrin naisia voittamiltaan kansoilta. Ryöstetty nainen tuli jalkavaimoksi. Salomolla kerrotaan olleen 700 vaimoa ja 300 jalkavaimoa.

Kun isänoikeus s. o. polveutuminen miehen puolelta tuli vallitsevaksi juutalaisessa sukujärjestyksessä, niin jäivät tyttäret perinnöttömiksi. Sittemmin muuttui tämä, ainakin siinä tapauksessa, että isältä ei jäänyt poikaa. Se käy selville Mooseksen IV kirj. 27: 2–8, jossa kerrotaan, että kun Zelaphedad kuoli, eikä hänellä ollut poikaa, ja tyttäret katkerasti valittivat, että heidät suljettiin pois isän perinnöstä, joka oli menevä Joosefin heimolle, niin Mooses määräsi tyttäret perillisiksi sillä kertaa. Mutta kun nämät vanhan tavan mukaan aikoivat mennä vaimoiksi toiseen sukuun, niin Joosefin suku vetosi, koska siltä oli mennyt hukkaan koko perintö. Mooses ratkaisi asiain niin, että perijättärillä olisi vapaa vaali, mutta että heidän piti mennä naimisiin isäinsä sukukunnassa. Omaisuuden tähden siis poikettiin vanhasta järjestyksestä. Ihminen ei suinkaan vallitse omaisuuttaan, vaan omaisuus hallitsee häntä ja tekeytyy hänen herrakseen.

Yksityisomaisuuden herruus vahvistaa naisen kukistumisen miehen alaiseksi. Naista ruvettiin kohtelemaan väheksymisellä, vieläpä halveksuenkin.

Äidinoikeus oli samaa kuin kommunismi, kaikkein yhtäläisyys: isänoikeuden tulo merkitsee yksityisomaisuuden herruutta sekä naisen alennusta ja orjuutta.

Kuinka tämä muutos yksityiskohdissaan tapahtui, lienee mahdoton osottaa. Ei myöskään ole tämä, ensimäinen suuri vallankumous, ihmiskunnan lapsuudessa esiintynyt yhtaikaa kaikkein vanhain kulturikansain keskuudessa tai edes kehittynyt samalla tavalla. Friedrich Engels arvelee, että tämä suuri muutos kävi kokonaan rauhallisesti, ja sitten kuin kaikki uuden järjestyksen edellytykset olivat vallalla, tarvittiin vain yksinkertainen äänestys siinä piirissä asettamaan isän oikeutta äidinoikeuden tilalle. Bachofen väittää päinvastoin luultavaksi, että naiset, amatsoonivaltioihin katsoen, tekivät kiivasta vastarintaa tätä yhteiskunnallista muutosta vastaan.

Miehen tullessa valtaan suljettiin naiset pois neuvottelukokouksista ja kaikesta vaikuttavasta johdosta. Mies pakottaa hänet aviolliseen uskollisuuteen, jota ei omasta puolestaan tunnusta; jos nainen on uskoton, on hän rikkonut miestä vastaan karkeimmin kuin tapahtua voi; hän tuo miehen omaisuuden ääreen vieraita perillisiä, jonka tähden uskottomuus naisen puolelta rangaistiin kuolemalla tahi orjuudella vanhain kansain keskuudessa.

Naisen vapaus on loppunut. Kodin ulkopuolella ei hän saa näyttäytyä kuin hunnutettuna, ettei herättäisi toisen miehen himoa. Itämailla, jossa ilmanalan tähden aistilliset halut ovat voimakkaammat, tämä erotusjärjestelmä on saavuttanut huippunsa. Uusi järjestys Ateenassa on kuvaava. Vaimo on tosin miehen vuoteella, mutta ei hänen pöytänsä ääressä; hän ei puhuttele miestä nimeltä, vaan: »herraksi,» hän on tämän palvelija. Julkisesti ei hän saanut näyttäytyä, kadulla kulki hän aina hunnutettuna ja mitä yksinkertaisimmin puettuna, jos hän teki aviorikoksen, sai hän Solonin lain mukaan maksaa sen hengellään tai vapaudellaan. Mies voi myydä hänet orjattareksi.

Kreikkalaisen vaimon asema tänä aikana on parhaiten kuvattu Euripideen murhenäytelmässä »Medea».

Tämä valittaa:

»Kai niistä, jotk' on saaneet elon, aatoksen,
on varmaan nainen sorron alla kovimmin.
Hän ostaa ensin miehen myötäjäisillään
ja hallitsijan koko elämäkseen saa;
ei pahempaa voi ajatella mitäkään,
Ja epävarmuus sitten, hyväkö hän lie
vai häijy. — Vaihtelu ei kuulu vaimollen,
ja valitsemastaan ei nainen päästä voi.
Hän maahan tulee, joss' on toiset tavat, lait;
kuink' arvata hän voisi silloin ollenkaan,
mies millainen on mielelt', tottumuksiltaan.
Jos kovaa kokeneille meille suodahan
mies semmoinen, mi sovinnossa elää voi,
kun ihana on elo! Muutoin kuolohon!
Jos miestä kalvaa suru salainen, voi hän
niin hyvin mennä keventämään sydäntään,
yht' ikäistensä seurass' olla iloiten.
Me saamme kääntää katseen itsehemme vain.
Mä tiedän, vaarattahan meidän sanotaan
ja kodiss' elää saavan, sotaa käyvät nuo.
Kuin väärin tuomitaan! Mä keskeen kilpien
käyn kolmast' ennen, kuin mä kerran äidiks' saan».

Aivan toisin oli miesten laita.

Vaikka mies määräsikin vaimonsa ankaraan pidättymykseen muihin miehiin nähden, niin ei hän ollut ollenkaan halukas itse noudattamaan samaa järjestystä. Niin syntyi hetaira-järjestelmä. Kauniit ja älykkäät naiset elivät mieluimmin vapaasti mitä läheisimmin seurustellen miesten kanssa, kuin antautuivat avioliiton orjuuteen. Eikä sitä pidetty sopimattomana eikä siveettömänä. Hetairat, jotka olivat läheisissä suhteissa Kreikan etevimpiin miehiin ja ottivat osaa niin näiden oppineisiin kokouksiin kuin juhlajuominkeihin, ovat nimeltään eläneet meidän päiviimme saakka, samalla kuin turhaan tiedustellaan laillisten vaimojen nimiä. Niin oli kaunis Aspasia kuuluisan Perikleen läheinen ystävätär; Danae oli Epikuron rakastajatar, Arkäanassa Platon. Muita kuuluisia hetairoja oli korinttilainen Lais, Phryne j. n. e. Ei löytynyt kuuluisaa kreikkalaista, joka ei olisi ollut suhteissa johonkin hetairaan. Se kuului heidän elintapoihinsa. Demosthenes, suuri kaunopuhuja, kuvasi eräässä puheessaan Ateenan miesten sukuelämää seuraavasti: »Me menemme naimisiin saadaksemme laillisia lapsia ja kotiimme uskollisen vartijan; me pidämme jalkavaimoja palveluksessamme ja jokapäiväistä huolta varten sekä hetairoja rakkauden nautinnoksi». Vaimo oli vain lapsituotantolaitos, uskollinen koira, joka vartioi taloa. Talon herra eli niin kuin häntä halutti.

Äitivallan (matriarkaatin) aikana tuntematon prostitutsioni syntyi nyt. Prostitutsioni, joka eroaa »vapaasta rakkaudesta» siinä, että nainen antaa ruumiinsa maksusta, syntyy vasta silloin, kuin nainen tekee sulonsa kauppaamisen elinkeinoksi. Solon perusti Ateenan ensimäiset valtion porttolat, jotka ottivat saman maksun kaikilta kävijöiltä. Ja tästä hyvästä työstä ylisti häntä muuan aikalainen näin: »Kiitos sinulle Solon! Sillä sinä ostit meille julkisia naisia kaupungin menestykseksi ja tapojen parhaaksi kaupungissa, joka on täynnä nuoria miehiä, jotka ilman sinun viisasta laitostasi vainollaan häiritsisivät parempaa naismaailmaa». Saamme nähdä että meidän päivinämme samalla syyllä puolustetaan laillistetun prostitutsionin välttämättömyyttä. — Siten tunnustettiin laissa miesten luonnolliseksi oikeudeksi, mikä naisille oli halveksittu ja raskas rikos. Kuten tunnettua on meillä sangen useita miehiä, jotka pitävät parempana kauniin naikkosen, kuin oman vaimonsa seuraa, ja nämät miehet kuuluvat useinkin »yhteiskunnan tukipylväihin» ja ovat »avioliiton ja perheen pyhyyden puoltajia».

Alkava luokkataistelu Athenassa antoi Platolle aiheen kirjottua kirjaansa »Valtio», jossa hän vaatii ensimmäisessä kansalaisluokassa, valtijailla, naisten tasaarvoisuutta. Heidän tuli saada aseharjoituksiakin. Hän väittää sukupuolia tasalahjaisiksi, naisia vaan heikommiksi. Vielä piti naisten olla yhteisiä, ettei isä ja lapsi toisiaan tuntisi. Aristoteles vaatii naiselle vapautta miehen valinnassa, mutta osoittaa hänet sitten »neuvonantajan» asemaan.

Naisen asema yhä aleni. Ja kun maa-alan pienuuden takia väenlisäystä ei pidetty suotavana, jouduttiin luonnottomaan sukuvietin tyydytykseen. Poikarakkaus tuli miesten kesken käytäntöön ja naiset seurasivat esimerkkiä; kummallakin luonnottomuudella oli runoilijansa.

Kreikassa olikin nainen kauppatavarana. Niin pian kuin hän oli astunut aviomiehen taloon, ei häntä enää ollut olemassa suvulleen. Tätä kuvattiin symboolisesti siten, että koristetut vaunut, jotka veivät hänet uuteen kotiin, poltettiin talon edustalla. Ostjakeilla Siperiassa myy vieläkin isä tyttärensä. Useitten afrikalaisten heimojen kesken on myös vielä vallalla Jaakopin aikainen tapa, että mies, joka kosii tyttöä, astuu tulevan appensa palvelukseen. Tunnettuhan on, ettei kauppa-avioliitto meilläkään ole tuntematon, vaan on enemmän kuin kenties koskaan vallalla porvarillisessa yhteiskunnassa. Naimiskaupan ohella harjotettiin naisryöstöä, joka oli vallalla sekä vanhain juutalaisten että melkein kaikkien muinaisajan kansojen keskuudessa. Tunnetuin historiallinen esimerkki on se, kun roomalaiset ryöstivät sabiinittaria vaimokseen.

Matriarkaatin lakattua tuli patriarkaatti sen sijalle yksityisomaisuuden saadessa täyden tunnustuksen. Siihen yhdistetyn perintöoikeuden mukaan syntyivät vielä luokka-erotus ja luokka-vastakohdat. Vähitellen liittyivät omistajat omaisuudettomia vastaan. Edelliset koettivat laskea allensa kaikki hallinnon alat ja tehdä paikat perittäviksi. Välttämättömäksi käynyt raha-talous loi ennen tuntemattoman velkaantumisen. Taistelut ulkonaisia vihollisia vastaan ja vastakkaisten etujen kesken omassa maassa, sekä vielä eri sitoumukset ja suhteet, joissa maanviljelys, käsityö ja kauppa olivat toisiinsa nähden, vaativat lakimääräyksiä sekä virkamiehiä, jotka ratkaisivat riitoja ja valvoivat yhteiskuntakoneiston käyntiä. Sama oli suhde herrain ja orjain, velkamiesten ja velallisten välillä. Tarvittiin valta, joka johti, tasotti, järjesti kaikki nämä olot ja tarttui asioihin suojellen ja rangaisten. Niin syntyi valtio, joka oli uudessa yhteiskuntajärjestyksessä esiintyvien vastakkaisten etujen tuote. Sen johto joutui ymmärrettävästi niiden käsiin, joilla oli suurimmat edut sen perustamisesta, ja jotka yhteiskunnallisen valtansa johdosta saivat suurimman vaikutuksen, siis: omistavain käsiin.

Äidinoikeuden aikana ei ollut mitään kirjotettuja oikeusmääräyksiä. Olot olivat yksinkertaiset ja tapa pyhä. Uudessa, koko joukon monimutkaisemmassa yhteiskunnassa tuli kirjoitettu laki välttämättömäksi, tarvittiin myös henkilöitä, joitten hoidossa asia oli. Mutta nämät muodostivat, kun oikeusolot muuttuivat yhä sotkuisemmiksi, erikoisen luokan, joka otti lakitiedon tutkimisen tehtäväkseen ja jonka etuihin vähitellen rupesi kuulumaan saada laiüyhä mutkikkaammiksi ja vaikeatajuisemmiksi.

Syntyi lainoppineita, juristeja, jotka sen merkityksen takia,»mikä järjestetyllä oikeudella oli koko yhteiskuntaan, tulivat vaikuttavimmaksi säädyksi.

Lait ovat siis välttämätön tulos yhteiskunnassa, joka työnjaon korkeammalla asteella on jakaantunut moninaisiin eri ammatteihin, joitten edut ovat erilaiset, usein vastakkaiset ja keskenään ristiriitaiset. Heikkojen sortuminen on sentähden välttämätön seuraus. Mooseksen lainsäädäntö koetti estää juutalaisia jättämästä maanviljelys-yhteiskuntaansa, koska muuten, niin pelkäsi heidän lainsäätäjänsä, heidän demokraatis-kommunistinen elantonsa kukistuisi.

Roomalainen sukukunta on patriarkaalinen. Lapset perivät rintaperillisinä; jos ei lapsia ollut, niin perivät isän puoleiset sukulaiset, jollei semmoisiakaan ollut, niin meni omaisuus suvulle. Nainen kadotti naimisiin mennessään perintöoikeuden isänsä omaisuuteen. Mutta patriarkaalisen sukukuntajärjestyksen kadottaessa merkitystään muodostuivat olot roomalaisille suosiollisemmiksi. Tämä, näitten vapaampi asema, antoi Cato vanhemmalle (synt. v. 234 ennen meidän ajanlaskuamme) aiheen valittaa: »Jos jokainen perheenisä esi-isien esimerkin mukaan koettaisi pitää vaimoaan tarpeellisessa alamaisuudessa, niin ei meillä olisi niin paljon tekemistä koko sukupuolen kanssa».

Isä oli elinaikansa tyttären, naidunkin, holhooja tai se, jonka hän tähän toimeen nimitti. Jos isä kuoli, astui lähin miespuoleinen sukulainen holhojaksi ja hän voi antaa valtansa kolmannelle, milloin vaan halusi. Rooman naisella ei siis alussa ollut lain mukaan minkäänlaista omaa tahtoa.

Rooman mahtavuuden ja rikkauden kasvaessa tuli entisen tapain ankaruuden sijalle, mitä inhoittavimmat paheet. Rooma tuli keskipisteeksi, josta siveettömyys, mässääminen ja kaikenlaiset irstailut levisivät yli koko silloisen sivistyneen maailman. Etenkin saivat aistilliset nautinnot keisari-ajalla muotoja, joita ainoastaan mielettömyys voi keksiä. Miehet ja naiset kilpailivat paheiden harjoituksessa. Porttolain luku lisääntyi, mutta niiden ohella pääsi kreikkalainen rakkaus (rakkaus poikiin) yhä suurempaan valtaan miesten kesken. Irstailut yltyivät Rooman valtakunnassa siihen määrään, että uhkasivat tuhota koko valtion. Naiset seurasivat miesten esimerkkiä. Aviorikokset olivat yleisiä; ja päästäkseen näiden kovista rangaistuksista kirjoittautuivat useat naiset, joukossa Rooman ylhäisimpiä, prostitueerattujen nimellä aedilein luetteloihin.

Näitten irstailujen ohella lisäsivät kansalaissodat ja latifundiumjärjestelmä (oli vain suuria maakartanoita) naimattomain ja lapsettomain lukua. Rooman kansalaisten ja patriisein luku väheni kovasti. Senpä tähden Augustus v. 16 e. Kr. antoi n. k. julisen lain, joka määräsi palkintoja lasten synnyttämisestä ja rankaisuja niille kansalaisille ja patriiseille, jotka olivat naimattomia. Se jolla oli lapsi, oli arvossa lapsettoman ja naimattoman edellä. Naimattomat eivät saaneet periä muita kuin läheisiä sukulaisiaan. Lapsettomat saivat vain puolet perinnöstä. Loppu tuli valtiolle. Vaimot, joita syytettiin aviorikoksista, saivat luovuttaa osan myötäjäisistään petetylle miehelle, olipa miehiä, jotka tässä toivossa menivät naimisiin. Plutarkos huomauttaa tämän johdosta, että roomalaiset eivät menneet naimisiin saadakseen perillisiä vaan saadakseen perintöjä.

Sittemmin terotettiin vielä julista lakia. Tiberius määräsi ettei yksikään nainen, jonka iso-isä, isä tai mies oli roomalainen ritari, saanut antautua rahasta. Vaimot, jotka olivat kirjottautuneet prostitueerattujen luetteloon, olivat avionrikkojina karkotettavat Italiasta. Miehille ei luonnollisesti määrätty semmoisesta rangaistuksia. Puolison myrkytys ei ollut mikään harvinainen tapahtuma ajanlaskumme alkupuolella.

 


 

Idän monivaimoisuudella (polygamialla), joka taloudellisista syistä on vain omistavain ja etuoikeutettujen kesken käytännössä, on vastakohtana monimiehisyys (polyandria). Tämmöistä löytyy pääasiallisesti Tibetin ylänkömailta, Indian rajoilla ja kuuluu myös olevan käytännössä Eskimojen kesken. Saman vaimon miehet ovat tavallisesti veljeksiä. Ei ole oikein saatu selville, mistä monimiehisyys johtuu. Todenmukaisimmin perustuu se siihen, että ylämailla ja kylmässä ilmanalassa sukuvietti on koko joukon heikompi kuin lauhkeassa, saatikka kuumassa ilmanalassa. Myös on sikiäväisyys monimiehisyyden vallalla ollessa pieni, joten suku ei lisäänny nopeaan, mikä taas soveltuu näitten maiden ruuansaanti-mahdollisuuteen.

 


 

Päinvastoin kuin keisariajan roomalaiset, jotka antoivat avioliitosta ja lapsista kieltäytymisen päästä valtaan, menettelivät juutalaiset. Tosin ei juutalaisnaisella ollut valtaa valita, vaan isä määräsi hänelle sulhasen; mutta avioliitto oli käsky, jonka hän uskollisesti täytti. Talmud käski: Jos tyttäresi on naimaijässä, niin vapauta joku orjistasi ja naita heidät». Tunnollisesti noudattivat juutalaiset Jumalansa käskyä : »olkaa hedelmälliset ja lisääntykää». Kaikista vainoista ja sorroista huolimatta ovat he lukuisasti lisääntyneet. He ovat vankkoja Malthuksen[1] opin vastustajia.

Jo Tacitus sanoo heistä: »Heidän keskensä vallitsee itsepintainen koossapysyminen ja aulis anteliaisuus, mutta kaikkia muita vastaan sitkeä viha. Koskaan eivät he syö tai nuku yhdessä vihollisten kanssa, ja vaikka ovat erittäin aistillisia, pidättyvät he sekaantumasta ulkomaalaisiin... Kuitenkin pyrkivät he lisäämään sukuaan. Sillä heidän keskensä on synti tappaa isän kuoltua syntynyttä lasta; ja sodassa tai mestauksessa kuolleitten sieluja pitävät he kuolemattomina. Siitä heidän rakkautensa suvun lisäämiseen ja kuolon halveksuneensa». Tacitus vihasi ja inhosi juutalaisia, koska he, halveksien isäinsä uskontoa, kokosivat lahjoja ja aarteita. Hän kutsui heitä »huonoimmiksi ihmisiksi», »likaiseksi kansaksi».

Roomalaisvallan aikana liittyivät juutalaiset yhä läheisemmin toisiinsa, ja pitkänä koettelemusten aikana, joka kesti miltei koko kristityn keskiajan, syntyi tuo harras perhe-elämä, joka meidän porvallisessa maailmassa käy jonkummoisesta mallista. Sitä vastoin oli roomalaisessa maailmassa paraillaan tuo hajaannukseen kulku, joka vei valtakunnan kukistukseen. Usein hulluuteen saakka meneviä hurjisteluja vastaan esiintyi äärimmäisen ankara pidättyväisyys. Kuten ennen irstailut, niin nyt askeesi (kieltäytyminen) otti uskonnollisia muotoja. Haaveellinen kiihotus levitti sitä. Kaikkein rajain yli käyvä mässäys sekä ylellisyys olivat mitä räikeimpänä vastakohtana niiden miljoonain ja taas miljoonain kurjuudelle, jotka valloittava Rooma kaikista maailman maista oli laahannut Italiaan orjuuteen. Näitten joukossa oli lukemattomia naisia, jotka olivat temmatut kotoa, miesten ja naisten parista, ja jotka sentähden kärsivät kurjuudesta mitä syvimmin ja huokasivat pelastusta. Suuri luku roomalaisia naisia, tuntien inhoa ympärillään tapahtuvia seikkoja kohtaan, oli samassa mielentilassa. Syvä muutoksen, vapautuksen kaipuu tarttui kokonaisiin yhteiskuntaluokkiin, ja vapahtaja tuntui lähenevän. Juudan vallan kukistuksesta ja Jerusalemin valloituksesta oli seurauksena kaiken kansallisen itsenäisyyden tuho, ja vaikutti se, että tämän maan askeetisten lahkojen keskuudessa alkoi ilmestyä haaveilijoita, jotka julistivat uuden valtakunnan lähestymistä, joka oli tuova vapautta ja onnea kaikille.

Kristus tuli ja kristinusko syntyi. Se oli roomalaisten, ylhäisten ja alhaisten keskuudessa vallitsevan raa'an materialismin olennoitu vastustus; se edusti vastarintaa kansanjoukkojen halveksumista ja sortoa vastaan. Mutta juutalaisuudesta lähteneenä, joka tuntien vain naisen oikeudettomuuden oli sidottu raamatun katsantokantaan ja näki naisessa kaiken pahan alkulähteen, saarnasi kristillisyyskin halveksumista naista kohtaan, pidättymistä ja lihan ristiinnaulitsemista, ja viittasi kaksimielisin lausein tulevaan valtakuntaan, jota jotkut pitivät taivaallisena, toiset taas maallisena valtakuntana, joka tuo kaikille vapautta ja oikeutta. Näille opeille löysi kristillisyys hedelmällisen maa-alan Rooman vallan liejuisilla mailla. Nainen, joka kuten muutkin ihmisparat toivoi vapautusta sorronalaisuudesta, liittyi innokkasti ja alttiisti siihen. Tähän päivään saakka ei ole maailmassa ollut mitään suurta, merkitsevää liikettä, johon eivät naiset olisi ottaneet osaa taistelevina marttyyreinä. Ne, jotka ylistivät kristinuskoa suurena kulttuurivoittona, älkööt unohtako, että se saa menestyksestään suureksi osaksi kiittää juuri naista. Hänen käännytysintonsa näytteli tärkeätä osaa sekä Rooman valtakunnassa, että keskiajan raakalaiskansojen keskuudessa. Hänen kauttaan kääntyivät usein mahtavimmat henkilöt kristinuskoon. Niin esim. Klotilde sai frankkien kuninkaan Klodvigin omistamaan kristinuskon. Bertha, Kentin ja Giseli, Unkarin kuningatar toivat kristinuskon maihinsa. Monien korkea-arvoisten kääntymyksestä saa kiittää naista. Mutta kristinusko palkitsi hänet huonosti. Sen opit osottavat naisen halveksumista kuten kaikki itämaiden uskonnot. Se käskee hänen tottelevaisesti palvelemaan miestä, ja vielä tänäkin päivänä täytyy hänen alttarin ääressä luvata kuuliaisuutta.

Kuulkaamme, mitä kristinusko sanoo naisesta ja avioliitosta.

Vanhan testamentin kymmenen käskyä ovat vain mieheen kohdistetut. Kymmenennessä mainitaan vaimo yhdessä palvelusväen ja kotieläinten kanssa. Nainen on omaisuutta, jota, jos se on toisen kädessä, mies ei saa himoita. Jeesus, kuuluen lahkoon, joka vaati mitä ankarinta kieltäymystä, etenkin sukupuoliasioissa, vastaa opetuslasten kysymykseen avioliitosta täten: »Eivät kaikki käsitä tätä sanaa, vaan ne, joille se on annettu. Sillä on kuohilaita, jotka ovat äidin kohdusta syntyneet sellaisina, ja on kuohilaita jotka ovat ihmisten kuohitsemia, ja ovat kuohilaita, jotka ovat kuohinneet itsensä taivasten valtakunnan tähden». Kuohitseminen on siis Jumalalle otollinen toimitus ja kieltäytyminen rakkaudesta ja avioliitosta on hyvä työ.

Paavali, jota vielä suuremmassa määrässä kuin Jeesusta itseään voi pitää kristinuskon perustajana, Paavali, joka vasta painoi tähän oppiin sen kansainvälisen luonteen ja eroitti sen ahtaasta juutalaisesta lahkolaisuudesta, kirjoitti korinttilaisille: »Mutta niistä kuin te minulle kirjoititte, hyvä on miehelle, ettei hän vaimoon ryhdy. Mutta huoruuden tähden pitäköön kukin oman vaimonsa, ja jokainen pitäköön oman miehensä». Avioliitto on alentava; naida on hyvä, olla naimatta parempi. »Vaeltakaa hengessä ja vastustakaa lihan viettelyksiä. Liha taistelee henkeä vastaan ja henki lihaa vastaan». »Ne jotka Kristus on omistanut, ovat ristiinnaulinneet lihansa himoin ja haluin kanssa». Paavali seurasi itse oppiansa eikä mennyt naimisiin. Tämä viha lihaa vastaan, on vihaa naista vastaan, mutta samalla pelkoa hänen suhteensa, joka — muistettakoon ensimäistä syntiinlankeemista — esitettiin miehen viettelijänä. Tässä hengessä saarnasivat apostolit ja kirkko-isät, tässä hengessä vaikutti kirkko koko keskiajan, luodessaan luostarit ja määrätessään pappien naimattomuuden, ja se vaikuttaa tänäkin päivänä samassa hengessä.

Nainen on kristinuskon mukaan saastainen, viettelijä, joka toi synnin maailmaan ja sai miehen lankeamaan. Siksi ovatkin apostolit ja kirkko-isät aina pitäneet avioliittoa vain välttämättömänä pahana, kuten nykyisin sanotaan prostitutsionista. Tertullianus huudahtaa: »Nainen, sinun tulisi aina käydä surussa ja rääsyissä, silmät täynnä katumuksen kyyneleitä, saadaksesi unhotukseen, että olet saattanut ihmissuvun lankeemukseen. Nainen! sinä olet helvetin portti!» Naimattomuus on valittava, vaikka ihmissuku hukkuisi. Origenes selittää: »Avioliitto on epäpyhä ja likanen laitos, keino himojen tyydyttämistä varten», ja kiusausta vastustaakseen kuohitsi hän itsensä. Augustinus opettaa: »Naimattomat loistavat taivaalla kuin kirkkaat tähdet». Eusebius ja Hieronymys ovat yhtä mieltä siitä, että raamatun sanat: »olkaa hedelmälliset ja lisääntykää», eivät enää vastaa ajan henkeä tai eivät kuulu kristityille.

Vielä voitaisi esittää satoja samaan suuntaan käyviä sitaatteja arvokkaimpain kirkko-isien teoksista. He ovat opeillaan ja jatkuvan saarnaamisen kautta levittäneet näitä luonnottomia mielipiteitä sukupuoli-elämästä sekä sukupuolten keskinäisestä seurustelusta; joka kumminkin on luonnon käsky ja jonka täyttäminen on elämän tärkeimpiä velvollisuuksia. Vielä on yhteiskunta pahasti näitten oppien saastuttama, ja vain vähitellen paranee se tästä taudista.

Painolla huudahtaa Pietari naisille: »Vaimot olkaa miehillenne kuuliaiset». Paavali kirjottaa efeesiläisille: »Mies on vaimon pää, niinkuin Kristus on seurakunnan pää», ja korinttilaisille: »Mies on Jumalan kuva ja kunnia, ja vaimo on miehen kunnia». Tämän perustalla voi mikä mies vaivanen tahansa pitää itseään mitä etevintä naista parempana ja itse asiassa ovat olot vielä semmoiset. Myös korkeampaa naissivistystä vastaan kohottaa Paavali äänensä sanoen: »Teidän naisenne vaietkoot seurakunnassa; sillä ei heille ole sallittu puhua, vaan että he ovat alamaiset, niinkuin myös laki sanoo. Mutta jos he jotain oppia tahtovat, niin kysykään miehiltänsä kotona; sillä häijysti se vaimoille sopii, että he seurakunnassa puhuvat». Pyhä Tuomas Aqvinolainen lausuu: »Nainen on nopeasti kasvava rikkaruoho, epätäydellinen ihminen; hänen ruumiinsa saavuttaa nopeammin kehityksensä täydellisyyden ainoastaan siksi, että se on vähemmän arvoinen, sekä koska luonto vähemmän välittää hänestä».

Tämmöiset opit eivät ole vain kristinuskolle ominaisia. Kuten se on sekotus juutalaisuutta ja kreikkalaista filosofiaa, ja molemmille on juurensa indialaisten, babylonialaisten ja egyptiläisten vanhemmassa kulttuurissa, niin oli kristinuskon naiselle osottama alhainen asema äitivallan jälkeen yhteinen koko vanhalle kulturimaailmalle. Nainen on indialaisen samoin kuin vanhatestamentillisen ja kristillisen käsityksen mukaan viettelijätär. Ja tämä naisen alistettu asema on pysynyt vielä suuremmassa määrässä Idän jälkeen jääneen kulturin maissa, kuin kansojen keskuudessa, joilla on kristillinen maailmankatsanto. Mutta kristillisyys se ei n. k. kristityssä maailmassa vähitellen parantanut naisen asemaa, vaan länsimaiden kristinuskosta huolimatta edistynyt kulturi.

Kristinuskon ansio ei ole, että naisen asema tänään on korkeampi kuin kristinuskon ilmestyessä. Vain vastahakoisesti ja pakosta on se kieltänyt oikean olentonsa naiseen nähden. Ne, jotka haaveksivat »kristinuskon lähetystyöstä ihmiskunnan vapauttamiseksi», ovat tosin toista mieltä. He väittävät päinvastoin, että kristinusko on vapauttanut naisen hänen entisestä alhaisesta asemastaan, ja he nojautuvat tässä etupäässä kristinuskossa myöhemmin ilmaantuneeseen Marian- ja Jumalan äidin-palvelukseen, joka muka on todistus kunnioituksesta naissukua kohtaan. Katolinen kirkko, joka vielä tätä palveluspa harjottaa, tuskin on samaa mieltä asiassa. Sitaatit, joita olemme esittäneet kirkkoisien ja pyhimysten mukaan, ja joita helposti voisi hankkia lisää, ovat poikkeuksetta vihamielisiä naista ja avioliittoa vastaan. Maconissa pidetty kirkolliskokous, jossa kuudennella vuosisadalla riideltiin siitä, oliko naisella sielua, ja yhden äänen enemmistö arveli semmoisen löytyvän, ei myöskään ollut varsin ystävällisellä kannalla naisen suhteen. Celibaatti (pappien naimattomuus), jonka Gregorius VII sääsi saadakseen papit vapautettuina perhesiteistä omistamaan kaikki voimansa kirkolle, oli mahdollinen vain kirkon käsityksen ollessa semmoisen, että aistilliset halut ovat syntisiä. Myös monet uskonpuhdistajista, etenkin Calvin ja skotlantilaiset papit, ovat raivollaan »lihan himoja» vastaan vain varmistaneet kristillisyyden naisvihamielistä käsitystä.

Katolinen kirkko otti Marianpalveluksen viisaasti käytäntöön pakanallisen jumalatarpalveluksen sijaan, joka oli vallalla kaikissa maissa, mihin kristinusko silloin levisi. Maria tuli eteläisten kansain Kybelen, Mylittan, Afroditen, Venuksen, Cereksen y. m. ja germaanisten kansain Fröjan, Friggan y. m. sijaan, hänet vain ihannoitiin kristillis-henkisesti.

Terveet, ruumillisesti voimakkaat sekä raa'at mutta turmeltumattomat kansat, jotka ajanlaskumme ensi vuosisatoina murtautuivat esiin idästä ja pohjoisesta äärettömäin aaltojen kaltaisina tulvien yli veltostuneen roomalaisen maailmanvaltakunnan, jossa kristinusko vähitellen oli päässyt valtaan, vastustivat kaikin voimin kristittyjen saarnamiesten askeettisia oppeja, ja tahtoen tai tahtomattaan täytyi näitten mukautua toisten terveitten luonteitten mukaan. Ihmetyksellä näkivät roomalaiset, että näitten kansojen tavat olivat aivan toisellaiset kuin heidän omansa. Tacitus antoi tälle tosiasialle saksalaisten suhteen tunnustuksensa lausuen: »Heidän avioliittonsa ovat hyvin ankarat eikä mikään heidän tavoistaan ole kiitettävämpi kuin tämä, sillä he ovat miltei ainoat barbarit,[2] jotka tyytyvät yhteen vaimoon; harvoin kuulee tämän lukuisan kansan keskuudessa puhuttavan aviorikoksesta, joka jos semmoista sattuu, on se miehen rangaistavissa. Hän ajaa rikollisen vaimon, jolta tukka on leikattu, alastomana pois kylästä, sillä loukkaus häveliäisyyttä vastaan ei herätä sääliä. Ei kauneudella, nuoruudella eikä rikkaudella voi sellainen nainen saada miestä. Siellä ei kukaan hymyile paheelle; viettely tuomitaan. Myöhään menevät nuorukaiset naimisiin ja säilyttävät sen kautta voimansa; eivät tytötkään kiirehti avioliittoon, ja heillä on yhtä kukoistava nuoruus ja ovat he yhtä isokasvuiset kuin pojatkin. Samanikäisinä ja yhtä voimakkaina menevät he naimisiin, ja vanhempain voima menee lapsiin».

Epäilemättä on Tacitus, saadakseen esiin mallitilan, aivan liiaksi kehunut vanhojen germaanien aviosuhteita. Tosin heidän keskensä sai rikollinen vaimo kovan rangaistuksen, muttei mies — aviorikkoja. Tacituksen aikana on vielä vallalla sukukuntajärjestys germaanein kesken. Tacitus, jolle Rooman kehittyneitten olojen tähden tämä vanha järjestys perusteineen oli outo ja käsittämätön, kertoo ihmeissään, että germaanein kesken pitää eno sisarensa poikaa omanaan, vieläpä jotkut pitävät veren sidettä enon ja sisarenpojan välillä pyhempänä ja läheisempänä kuin isän ja pojan välistä suhdetta, niin että kun panttivankia vaadittiin, pidettiin sisarenpoikaa varmempana kuin omaa poikaa. Engels kirjottaa tästä: Kun poika annettiin pantiksi tämmöisen suvun jäsenen lupauksesta ja meni hukkaan isän rikkoessa sopimuksensa, niin oli asia tämän yksityinen. Mutta jos sisaren poika uhrattiin, niin oli pyhä sukuoikeus loukattu. Lähin sukulainen, jolla ennen muita oli velvollisuus suojella poikaa tai nuorukaista, oli syy-vastuussa tämän kuolemasta, joko ei hän saanut jättää tätä pantiksi tai täytyi hänen pitää sitoumus.

Tacituksen aikana oli muuten, kuten Engels osottaa, äidinoikeus saksalaisen kesken jo väistynyt isänoikeuden tieltä. Lapset perivät isänsä; jollei lapsia ollut, perivät veljet, sedät ja enot. Enon oikeus perintöön, vaikka perintöoikeus isän puolelta oli vallalla, saa selityksensä sen kautta, että vanha oikeus niin äskettäin oli vaihtunut, joka myös selvittää saksalaisten kunnioituksen naissukua kohtaan, seikka joka suuresti kummastutti Tacitusta. Ajatus, että heidän vaimonsa voisivat jöutua vankeuteen ja orjuuteen, oli heille kauhein kaikista ja se kiihoitti heidät äärimmäiseen vastarintaan. Mutta naisetkin olivat täynnä rohkeutta, joka herätti kunnioitusta roomalaisissa. Kun Marius kielsi teutoonein vangituilta naisilta pääsyn Vestan, siveyden jumalattaren, papittariksi, tekivät he itsemurhan.

Tacituksen aikana oli saksalaisilla jo vakinaiset asuinsijat; maa jaettiin vuosittain arvalla, sen ohella oli omistusoikeus metsään, veteen ja laidunmaihin yhteinen. Heidän elintapansa olivat vielä hyvin yksinkertaiset, heidän rikkautenaan oli pääasiallisesti karja; heidän pukunansa oli karkea villaviitta tai eläimen vuota. Naisilla ja ylhäisillä oli liina-alusvaatteet. Esimiesten neuvosto ratkaisi pienemmät oikeus-asiat, tärkeämmistä päätti kansankokous. Esimiehet valittiin, tavallisesti samasta suvusta, mutta isänoikeuteen siirtyminen edisti paikan perittävyyttä ja vei lopulta suku-aateliin, josta kuningaskunta sittemmin syntyi. Kuten Kreikassa ja Roomassa hävisi sukukuntajärjestys yksityisomaisuuden syntyessä, kaupan ja teollisuuden kehittyessä sekä sekaantumisen kautta vieraitten heimojen ja kansojen kanssa. Sukukunnan sijaan tuli kyläkunta, vapaitten talonpoikien kansanvaltainen järjestö, joka vuosisatoja läpeensä oli voimakkaana tukena taistelussa aatelia, kirkkoa ja ruhtinaita vastaan, eikä se kadonnut täydellisesti sittenkään, kun läänityslaitos oli tullut valtaan ja ennen vapaat talonpojat joukottain joutuivat maaorjuuteen.

Kyläkuntaa edustivat perheitten päämiehet. Vaimot, tyttäret ja miniät eivät saaneet ottaa osaa neuvotteluihin eikä hallintoon. Ajat, jolloin naiset johtivat heimon asioita — seikka, joka suuresti ihmetytti Tacitusta, ja josta hän kertoo halveksuvin huomautuksin — olivat ohi.

Jokainen kyläkunnan miespuolinen jäsen sai naimisiin mennessään osan yhteistä maata. Säännöllisesti elivät isovanhemmat, vanhemmat ja lapset saman katon alla ja kaikki oli yhteistä, tapahtuipa usein semmoistakin, että lisäpalstan hankkimista varten ala-ikäinen poika naitettiin täysikasvuisen neidon kanssa ja isä täytti pojan sijassa aviolliset velvollisuudet. Äsken naineet saivat kuorman pyökkipuita ja ainekset uutistaloa varten. Jos heille syntyi tytär, saivat he taas kuorman polttopuita, mutta kaksi kuormaa, jos syntynyt oli poika. Naissuku arvattiin puolen arvoiseksi.

Avioliittoon meno oli yksinkertainen. Ei mitään uskonnollista menoa pidetty, molempain asianomaisten lausuttu tahto oli riittävä, ja niin pian kuin pari oli astunut aviovuoteelle, oli avioliitto valmis. Kirkollisen toimituksen suorittaminen avioliiton vakuudeksi tuli tavaksi vasta yhdeksännellä vuosisadalla, ja vasta kuudennellatoista julistettiin avioliitto Tridentin kirkolliskokouksessa katolisen kirkon sakramentiksi.

Läänityslaitoksen tullessa valtaan huonontui talonpoikain asema. Voittoisat sotapäälliköt käyttivät valtaansa anastaakseen suuria maa-alueita; ne pitivät itseään yhteismaiden herroina ja lahjoittivat näitä uskollisille seuralaisilleen: orjille, maaorjille, vapautetuille, joista useimmat olivat vierasta kansaa, määräajaksi tai perintö-oikeudella. Näin loivat he hovi- ja virka-aatelin, joka totteli heitä kaikessa. Esimiesten neuvoston sijalle tulivat sotajoukkojen alipäälliköt ja äsken syntynyt aateli.

Vähitellen joutuivat talonpojat mahtavain jatkuvien valloitussotien ja riitaisuuksien kautta, joitten kovat seuraukset tulivat heidän niskoilleen, voipumuksen ja köyhyyden tilaan. He eivät enää voineet pitää huolta sotaväen kutsunnan täyttämisestä. Sen sijaan alkoivat ruhtinaat ja korkeampi aateli värvätä joukkoja. Talonpojat antoivat omaisuutensa ja tilansa jonkun maallisen tai kirkollisen herran suojelukseen — sillä kirkko oli muutamassa vuosisadassa osannut laittautua suureksi vallaksi —, josta turvasta he maksoivat veroa. Niin muuttui tähän saakka vapaa talonpoikaistalo verotilaksi, jota ajan pitkään raskautettiin yhä uusilla velvollisuuksilla eikä kulunut pitkiä aikoja ennen kuin talonpoika, kerran tultuaan tämmöiseen asemaan, kadotti persoonallisen vapautensakin. Maaorjuus levisi yhä laajemmalti.

Isännällä oli miltei rajaton valta maaorjiinsa nähden. Hänellä oli oikeus pakottaa jokainen 18 vuotta täyttänyt nuorukainen ja 14 vuotta täyttänyt neitonen avioliittoon. Hän voi valita vaimon miehelle, miehen vaimolle. Ja sama valta oli hänellä leskiinkin nähden. Alamaistensa herrana katsoi hän voivansa vapaasti käyttää naisorjiaan sukupuoliolentoina, joka valta ilmeni n. k. jus primae noctis (oikeutena maata hääyö alamaisen morsiamen kanssa). Tästä hän kumminkin voi luopua maksua vastaan, jonka nimi ilmaisee sen laadun: impikorko, paitaraha, esivaatevero j. n. e.

Useilta tahoilta väitetään, ettei tätä ensi yön oikeutta koskaan ole ollut. Se onkin kiusallinen monelle, koska se oli käytännössä aikana, jota eräällä taholla tahdotaan esittää mallikelpoisena hyvien tapojen ja hurskauden kannalta. Tämä ensi yön oikeus oli alkujaan tapa, joka oli yhteydessä äidinoikeuden kanssa. Vanhan perhejärjestelmän kadotessa oli vielä jonkun aikaa morsiamilla tapa ensi yönä antautua suvun miehille. Tätä oikeutta rajoitetaan aikaa myöten ja lopuksi siirtyi se heimopäällikölle tai papille. Läänin herra ottaa sen itselleen, sen vallan nojalla, joka hänellä on alueensa henkilöihin, ja käyttää tätä oikeutta, jos tahtoo, taikka luopuu siitä korvausta vastaan luonnossa tai rahoissa. Useissa keskiaikaisissa asiakirjoissa puhutaan tästä selvin sanoin. Ei siis ole mitään epäilystä siitä, että tämä oikeus on ollut olemassa, eikä sitä ole ollut vain keskiaikana vaan kauas uuteen aikaankin, ja suuri osa oli sillä läänitysoikeuden lakikirjassa. Puolassa ottivat aatelismiehet oikeuden häväistä joka tytön, joka heitä miellytti, ja antoivat siitä valittavan miehen saada sata kepin iskua. Vieläpä tänäkin päivänä pitävät tilanomistaja tai hoitaja itsestään selvänä asiana, että heidän naispuoliset alamaisensa uhraavat heille neitsyeellisen kunniansa, eikä tämmöistä tapahdu ainoastaan, paljoa useammin kuin luullaan, Saksassa, vaan myöskin hyvin usein, kuten maitten ja kansain tuntijat väittävät koko itäisessä ja kaakkoisessa Euroopassa.[3]

Läänitysaikana olivat avioliitot edullisia tilanherroille, sillä kasvavat lapset tulivat samaan alamaisuuteen kuin vanhempansa; hän sai näin työvoimia ja hänen tulonsa kasvoivat. Sen tähden suosivat kirkolliset ja maalliset tilanomistajat alustalaistensa avioliittoja. Toisinpäin oli asia kirkolle, kun sillä oli toivossa estämällä avioliittoja saada omaisuutta testamenttien kautta. Mutta tämä koski säännöllisesti vain vapaita alempain luokkien kesken, joitten asema muutamista syistä kävi yhä sietämättömämmäksi ja jotka luovuttivat omaisuutensa kirkolle hakien turvaa ja rauhaa luostarimuurien suojassa. Toiset taas asettuivat määrätyltä maksuja ja palveluksia vastaan kirkon suojelukseen. Mutta usein joutuivat tämän kautta heidän jälkeläisensä uhreiksi, jota heidän esi-isänsä olivat tahtoneet välttää; he tulivat kirkosta riippuvaisiksi, tai tehtiin heistä luostarien noviiseja (kokelaita).

Aina yhdenneltätoista vuosisadalta saakka kukoistavat kaupungit piiivät erityisesti etuihinsa kuuluvana edistää niin hyvin kaupunkeihin muuttamista kuin avioliittojakin. Kaupungit tulivat pakopaikoiksi semmoisille maalaisille, jotka tahtoivat päästä sietämättömästä painosta, sekä pakeneville maaorjille. Mutta myöhemmin nämätkin suhteet muuttuivat. Niin pian kuin kaupungit olivat päässeet mahtavuuteen ja itseensä tyytyväinen käsityöläisluokka oli syntynyt, kasvot sen kautta vihamielisyys kaikkia semmoisia vastaan, jotka tahtoivat asettua käsityöläisiksi, ja joita pidettiin kiusallisina kilpailijoina. Pantiin rajotuksia kaupunkiin muuttaville. Korkeat muuttoverot, kalliit mestarinäytteet, ammattien rajotus määrättyyn lukuun mestareita ja kisällejä pakottivat tuhansia epäitsenäisyyteen sekä aviottomaan ja kuljeksivaan elämään. Kun kuudennellatoista vuosisadalla kaupunkien kukoistusaika oli ohi ja niiden alennus alkoi, lisättiin ajan ahtaitten mielipiteitten mukaan muuton ja vapautuksen vaikeuksia vielä. Toisetkin syyt vaikuttivat tähän. Maatilan herrojen sortovalta kasvoi vuosikymmenestä vuosikymmeneen, niin että monet heidän alaisistaan pitivät parempana vaihtaa kurjan asemansa kerjäläisen, kulkurin tai rosvon elämään, ja tätä edistivät suuret metsät ja kulkuteitten huono tila. Taikka rupesivat he sotureiksi myyden itsensä sille, joka lupasi suurimman palkan ja runsaimman saaliin. Syntyi lukuisa mies- ja naispuolinen ryysyköyhälistö, joka tuli maanvaivaksi. Kirkko auttoi kunniallisesti yleistä turmelusta. Jo oli hengen miesten naimattomuudessa sukupuolisten hurjastelujen pääedistäjä, ja vielä auttoi näitä katkeamaton yhteys Italian ja Rooman kanssa.

Rooma ei ollut ainoastaan paavikunnan päänä kristikunnan pääkaupunki, se oli kuten muinoinkin, pakanallisena keisariaikana, uusi Baabeli, siveettömyyden eurooppalainen korkeakoulu, ja paavin hovi oli sen etevin sija. Rooman valtakunta oli kukistuessaan jättänyt kristilliselle Euroopalle kaikki paheensa. Nämät hallitsivat Italiassa ja tunkeutuivat sieltä pappien Roomassa käyntien kautta, Saksaan. Äärettömän lukuisa pappisjoukko, mikä suurimmaksi osaksi oli miehiä, joitten sukuvietti kohoutui korkeimmilleen ylellisen ja laiskan elämän vaikutuksesta, ja jotka säännönmukaisen naimattomuuden tähden olivat pakoitetut tämän vietin luvattomaan tyydytykseen, levitti siveettömyyttä kaikkiin yhteiskuntaluokkiin; se tulee ruttomaiseksi vaaraksi naissuvun moraalille, niin kaupungeissa kuin maalla. Munkki- ja nunnaluostarit, niitten luku oli legio, erosivat porttoloista vain siinä, että elämä edellisissä oli vielä hillittömämpää ja hurjempaa. Ja lukuisia rikoksia, etenkin lapsenmurhia voitiin siellä sitä helpommin peittää, kun lainkäyttöä hoitivat ne, jotka olivat tämän turmion päänä. Usein koettivat talonpojat suojella vaimojaan ja tyttäriään hengen miesten viettelyksiltä siten, että eivät ottaneet sielunhoitajaksi semmoista, joka ei sitoutunut ottamaan jalkavaimoa. Seikka, joka aiheutti erään Kosnitsin piispan kantamaan hiippakuntansa papeilta jalkavaimoveroa. Tämän kautta selviää historiallisesti vahvistettu tosiasia, että romantikko-runoilijamme niin hurskaana ja siveellisenä esittämä keskiaikana esim. v. 1414 Kosnitsin kirkolliskokouksen kestäessä oli kaupungissa 1,500 matkustavaa naista.

Jo Kaarle Suuri oli pakotettu antamaan ankaria määräyksiä nunnaluostareille ja papeille. Ristiretket myös erottivat puolisoja vuosikausiksi ja opettivat länsimaisille tapoja, joita he eivät olleet tunteneet.

Naisten asema kävi senkin kautta epäedulliseksi, että heidän lukumääränsä oli koko lailla miesten lukua suurempi. Pääsyinä tähän olivat ensiksikin lukuisat sodat, taistot ja tappelut sekä siihen aikaan niin vaaralliset kauppamatkat. Sitä paitsi oli kuolevaisuus miessuvun kesken suurempi kohtuuttomuuden ja juoppouden tähden; ja tästä elintavasta johtuva tautien vastaanottavaisuus näyttäytyi erittäin suureksi ruton aikana, joka raivosi niin usein keskiajalla. Niinpä laskettiin vuosina 1326–1400 kolmekymmentäkaksi, 1400–1700 neljäkymmentäyksi ja 1500–1600 kolmekymmentä ruttovuotta.

Laumottain kuljeskeli naisia ympäriinsä maantiellä ilveilijöinä ja laulajatarina vaeltavien koululaisten ja munkkien seurassa, heitä tulvaili markkinoille ja muihin julkisiin juhliin ja kansankokouksiin. Palkkasoturien joukoissa muodostivat he eri osastoja johtajineen, ja järjestettiin heidät, sen ajan ammattikuntaluonteen mukaisesti, ammatillisesti ja annettiin heille kauneuden ja ijän mukaan erilaisia toimia. Ankaran rangaistuksen uhalla eivät he saaneet olla suhteissa mihinkään mieheen tämän piirin ulkopuolella. Leirissä täytyi heidän auttaa kuormastopoikia heinäin, olkien ja puinen vedossa, kuoppain, lammikkojen ja hautain täyttämisessä, sekä leirin puhtaana pidossa. Piirityksissä piti heidän täyttää vallihaudat risukimpuilla ja pensailla helpottaakseen ryntäystä; he auttoivat tykistön asettamista, ja jos tykit tarttuivat pohjattomiin teihin, täytyi heidän vetää ne ylös.

Jossakin määrin taistellakseen kurjuutta vastaan näitten lukuisten avuttomain naisten kesken järjestettiin useihin kaupunkeihin n. k. Bettinalaitoksia, jotka olivat kaupungin hallinnon alaisia. Niissä sallittiin heidän viettää kunniallista elämää. Mutta eivät nämä laitokset eivätkä lukuisat nunnaluostaritkaan olleet tilaisuudessa ottamaan vastaan kaikkia avunhakijoita.

Avioliittojen esteet, ruhtinasten ja korkeitten herrojen matkat, kun nämät ritareineen, sotilaineen tulivat kaupunkiin, näitten kaupunkien miespuolinen nuoriso, älköönkä unohdettako aviomiehiäkään, jotka elonhaluisina ja arveluitta hakivat vaihtelua, — loivat keskiajankin kaupunkeihin prostitueerattujen tarpeen. Ja kuten sinä aikana joka ammatti oli järjestetty ja säännöillä määrätty eikä mitään saanut olla ilman ammattimääritelmiä, niin prostitutsioonikin. Kaikissa suuremmissa kaupungeissa oli porttoloita, jotka olivat kaupunkikuntain, ruhtinasten tai kirkon hallussa, niin että nämät kantoivat tulot niistä. Näitten porttolain naisilla oli heidän oma valitsemansa johtajatar, joka piti huolta, että kuri ja järjestys vallitsi, mutta ennen kaikkia valvoi hän, etteivät mitkään ammattikuntaan kuulumattomat, »nurkkamestarit», turmelleet heidän laillista ammattiaan. Jos semmoisia tavattiin, niin rangaistiin heitä asianmukaisesti. Porttolat nauttivat erityistä suojaa; niitten lähellä tapahtuneet metelit rangaistiin kaksinkertaisesti. Sen lisäksi oli näilläkin ammattikunnan jäsenillä oikeus ottaa osaa juhlakulkueisiin ja juhliin, joissa ammattikunnat aina olivat mukana. Usein kutsuttiin heitä vieraiksi ruhtinasten ja raatiherrain pitoihin. Porttoloita pidettiin »avioliiton ja impien kunnian takeena ja suojana». Samat syyt siis, joilla Ateenassa puolustettiin valtion porttoloita ja vielä tänäänkin prostitutsioonia. Ei kuitenkaan puuttunut väkivaltaisia vainoja prostitueerattuja vastaan; ja nämät tulivat miesten puolelta, jotka itse elättivät prostitueerattuja rahoillaan. Niin määräsi Kaarle Suuri, että prostitueerattu nainen oli laahattava alastomana torille ja ruoskittava; hän itse, »kaikkein kristillisin» kuningas ja keisari piti kokonaista kuutta vaimoa kerrallaan, eivätkä hänen tyttärensäkään, jotka ilmeisesti seurasivat isän esimerkkiä, olleet mitään esikuvia siveydessä. He hankkivat hänelle vapaan elämänsä kautta monta epämieluisaa hetkeä ja toivat hänen kotiinsa useita äpärälapsia. Alkuin, Kaarle Suuren ystävä ja neuvonantaja, varotti oppilaitaan »kruunupäistä kyyhkysistä, jotka öiseen aikaan lentelivät ympäriinsä», tarkottaen sillä keisarin tyttäriä.

Samat virastot, jotka julkisesti järjestivät porttoloita ja ottivat suojaansa Venuksen papittaria sekä tunnustivat näille kaikellaisia etuoikeuksia, tuomitsivat hyljätyn langenneen naisparan mitä kovimpiin ja kauheimpiin rangaistuksiin. Lapsenmurhaaja, joka epätoivoissaan oli tappanut kohtunsa hedelmän, rangaistiin mitä julmimmalla kuolemalla; eikä kukaan kysynyt viettelijää. Kenties istui hän jäsenenä siinä oikeudessa, joka tuomitsi uhriraukan. Semmoista tapahtuu tänäkin päivänä.[1*] Mutta vaimonkin uskottomuus rangaistiin mitä kauheimmin, häpeäpaalu oli vähin: miehen aviorikoksen yli taas levitettiin kristillisen rakkauden vaippa.

Würzburgissa vannoi porttolan emäntä maistraatin edessä luvaten »olla kaupungille uskollinen ja suosiollinen ja värvätä naisia». Samoin Nyrnbergissä, Ulmissa, Leipzigissä, Kölnissä, Frankfurtissa j. n. e. Ulmissa, jossa porttolat 1537 suljettiin, vaativat ammattikunnat jo v. 1551 niiden avaamista »suuremman metelin välttämiseksi». Ylhäisille vieraille annettiin ilotyttöjä käytettäväksi kaupungin kustannuksella. Kun kuningas Ladislaus v. 1452 juhlallisesti tuli Wieniin, niin lähetti maistraatti häntä vastaan lähetystön tyttöjä, joitten ohuen harsopuvun läpi kuulti mitä kauneimpia ruumiinmuotoja. Ja keisari Kaarle V:ttä tervehti hänen saapuessaan Brüggeen lähetystö alastomia tyttöjä. Sellaisia tapauksia siihen aikaan tuskin paheksuttiin.

Haaveelliset romantikot ja viekkaasti laskevat ihmiset ovat koettaneet esittää keski-aikaa erittäin siveellisenä ja täytettynä todellisella kunnioituksella naista kohtaan. Kai tällä lähimmin tarkoitetaan lemmenlaulajain aikaa — kahdennestatoista neljänteentoista vuosisataan. Ritarilaitoksen lemmenpalvelus, joka ensin opittiin Espanjan maureilta, muka todistaa sitä korkeaa kunnioitusta, jolla naista siihen aikaan kohdeltiin. Siihen on yhtä ja toista muistutettavaa. Ensiksikin muodostivat ritarit vain hyvin pienen prosentin asukkaista ja samoin aatelisnaiset naisista; toiseksi on vain pieni osa ritareista harjoittanut tuota ihanneltua lemmenpalvelusta; kolmanneksi on tämän palveluksen laatu koko lailla väärinkäsitetty ja esitetty. Aika, jolloin tämä lemmenpalvelus kukoisti, oli Saksassa pahimman nyrkkioikeuden aikakausi, jolloin kaikki järjestyksen siteet olivat irroillansa ja ritarit harjoittivat merirosvousta ja paloverotusta. Semmoisena karkean väkivallan aikana eivät lempeät runolliset tunteet vallitse. Päinvastoin. Tämä aika auttoi tuntuvasti vähentämään sitä kunnioitusta, jota mahdollisesti ennen tunnettiin naissukua kohtaan. Ritarit, niin maalla kuin kaupungeissa, olivat suureksi osaksi raakoja hurjastelevia roikaleita, joitten ensimäinen intohimo, taistelujen ja suunnattoman juoppouden ohella oli aistillisten halujen mitä hillittömin tyydyttäminen. Sen ajan kuvailijat kertovat alinomaa väkisin raiskauksista ja muista väkivallan töistä, joihin aateli niin maalla kuin kaupungeissa, joissa sillä kolmanteentoista ja osaksi neljänteen- vieläpä viidenteenkintoista vuosisataan oli valta käsissään, teki itsensä syypääksi. Ja niillä, joille vääryyttä tehtiin, ei useinkaan ollut mitään mahdollisuutta hankkia oikeutta, sillä kaupungeissa olivat aatelismiehet tuomareita ja maalla oli tämä oikeus tilanherralla. On sentähden hyvin liioiteltu väite, että aateli ja ylhäiset, joilla oli tämmöiset tavat olisivat erityisesti kunnioittaneet naista ja kantaneet häntä käsillään.

Hyvin pieni luku ritareita tuntuu ihailleen naisten kauneutta, mutta tämä ei ollut mitenkään platoonista,[4] vaan tähtäsi varmaan päämäärään. Naurettavinkin näistä haaveilijoista, Ulrik von Lichtenstein, oli vain niin kauan platooninen, kuin hänen täytyi olla. Itse asiassa oli tämä lemmenpalvelus rakastajattaren jumaloimista aviovaimon kustannuksella, keskiaikais-kristilliseen yhteiskuntaan siirretty hetairalaitos, sellaisena kuin se oli ollut Kreikassa Perikleen aikana. Myös toistensa vaimojen vietteleminen oli ritariaikana ahkerasti käytetty lemmenpalveluksen muoto; kuten tänäkin päivänä samantapaista tapahtuu porvaristomme joissakin piireissä.

Epäilemättä oli siihen aikaan tuossa avoimessa aistillisten halujen tyydytyksessä tunnustus, että jokaiselle terveelle ja täysi-ikäiselle ihmiselle annetulla luonnonvietillä oli oikeus tulla tyydytetyksi. Siinä määrin oli tässä terveen luonnon voittoa kristinuskon askeesiin (kieltäytymiseen) nähden. Toiselta puolen täytyy huomauttaa, että tämä myönnytys tuli vain toiselle sukupuolelle hyödyksi, toista sitä vastoin kohdeltiin niinkuin ei sillä voisi eikä saisi olla samoja viettejä. Jos tältä puolen pienimmässäkään määrässä rikottiin miesten säätämää moraalilakia vastaan, niin seurasi siitä mitä julmin rangaistus. Ja naissuku on jatkuneen sorron ja eristetyn kasvatuksen kautta niin mukaantunut sortajiensa ajatusjuoksun mukaan, että vielä tänäkin päivänä pitää tätä asemaa luonnollisena.

Eikö myös löytynyt miljoonia orjia, jotka pitivät orjuutta luonnollisena eivätkä koskaan olisi vapauttaneet itseään, ellei vapauttaja olisi kohonnut orjanomistajain omasta säädystä? Anoivathan preussilaiset talonpojatkin, kun heidät Steinin lain mukaan piti vapautettaman maaorjuudesta, saada pysyä asemassaan, »sillä kuka hoitaisi heitä, kun tulivat sairaiksi ja vanhoiksi?» Ja samahan on asema nykyajan työväenliikkeessä. Kuinka monet työmiehet vielä antautuvatkaan tahdottomasti nylkijöittensä johdettaviksi !

Sorrettua täytyy herättää ja innostaa, koska häneltä puuttuu riippumattomuuden alkuunpanovoima. Niin on nykyaikaisen köyhälistöliikkeen laita ja niin myös taistelun naisen vapauttamiseksi. Vapaustaistelussaan verraten onnellisessa asemassa olleelle porvaristolle aukasivat aateliset ja papilliset opettajat tien.

Mitä puutteita keskiajalla lieneekään ollut, niin oli sillä kuitenkin terve aistillisuus, joka lähti kansan ytimekkäästä, terveestä luonnosta ja jota kristillisyys ei kyennyt kukistamaan. Meidän aikamme teeskennelty kainous ja salattu himokkuus, jotka pelkäävät nimittää asioita näitten omalla nimellä ja puhua luonnollisesti luonnollisista asioista, olivat vieraita keskiajalla. Silloin ei myöskään tunnettu tuota pirteää kaksimielisyyttä, johon kaikki peitetään, mitä luonnollisuuden puutteesta tai tekokainoudeksi muuttuneesta tavasta ei tahdota lausua avoimesti, ja joka on sitä vaarallisempi, koska semmoinen puhe kiihoittaa, muttei tyydytä, vain antaa aavistaa muttei puhu selvästi. Keskustelumme, romaanimme ja teatterimme ovat täynnä näitä piirteitä kaksimielisyyksiä, ja sen vaikutus on ilmeinen. Tällä kevytmielisyyden henkevyydellä, joka kätkeytyy uskonnollisen henkisyyden suojaan, on meidän päivinämme ääretön valta.

Keskiajan terve aistillisuus sai Lutherin parhaaksi tulkikseen. Uskonnollista reformaattoria nyt vähemmin käsittelemme, kuin Lutheria ihmisenä. Semmoisena esiintyi hänen voimakas, terve luontonsa väärentämättömänä; tämä pakoitti hänet häikäilemättä ja sattuvasti lausumaan sanansa rakkaudesta ja nautinnosta. Hänen entinen asemansa roomalaisena pappina oli avannut hänen silmänsä. Hän oli niin sanoaksemme omassa ruumiissaan käytännössä tuntenut munkki- ja nunnaelämän luonnottomuuden. Siitä se lämpö, millä hän taisteli kirkon ja luostarien naimattomuussääntöä vastaan. Hänen sanansa kuuluvat vielä tänäkin päivänä niille, jotka luulevat voivansa rikkoa luontoa vastaan, ja jotka arvelevat voivansa yhdistää siveellisyyskäsitteihinsä sen, että valtion ja yhteiskunnan laitokset estävät miljooneja täyttämästä elämän määräyksiä. Luther sanoo: »Nainen voi, missä ei erityistä armoa tapahdu, yhtä vähän olla ilman miestä kuin syömistä, juomista ja muita luonnontarpeita. Toiselta puolen ei mieskään voi olla ilman naista. Syy on se, että ihmisen luontoon on lasten siittäminen yhtä syvälle istutettu kuin syöminen ja juominen. Siksi on Jumala antanut ruumiille jäsenet, suonet, nesteet ja kaikki mitä siihen tarvitaan. Joka nyt tahtoo kieltää tämän eikä anna asian käydä niin kuin luonto tahtoo, mitä hän muuta tekee kuin kieltää, että luonto on luontoa, että tuli polttaa, vesi kastaa ja ihminen syö, juo ja makaa?» Ja saarnassaan avioelämästä sanoo hän: »Yhtä vähän kuin on minun vallassani kieltää olevani mies, yhtä mahdoton on sinun olla ilman miestä, sillä ei se ole mielivaltainen asia, vaan luonnollinen, että miehellä täytyy olla nainen ja naisella mies». Mutta Luther antaessaan niin tarmokkaan lausuntonsa avioliiton ja sukupuoliyhteyden välttämättömyydestä, kääntyy myös sitä käsitystä vastaan, että avioliitolla ja kirkolla olisi mitään yhteistä. Tässä on hän kokonaan vanhan ajan kannalla pitäen avioliittoa asianomaisten vapaan tahdon ilmauksena, joka ei kuulunut kirkolle. Hän sanoo tästä: »Tietäkää siis, että avioliitto on ulkonainen seikka niinkuin muutkin maalliset asiat. Kuten minä voin syödä, juoda, maata, käydä, ratsastaa, tehdä kauppaa ja puhella pakanan, juutalaisen, turkkilaisen tai kerettiläisen kanssa, niin voin myös mennä hänen kanssaan naimisiin. Äläkä huoli noitten narrien laeista, jotka semmoisen kieltävät... Pakana on yhtä hyvin mies ja nainen, Jumalan luoma, kuin konsanaan Pyhä Pietari, Paavali tai Lukas, puhumattakaan jostain vääristä kristityistä». Luther, kuten muutkin uskonpuhdistajat, selitti vastustavansa kaikkia avioliiton esteitä ja tahtoi antaa eronneidenkin mennä uuteen avioliittoon; jota kirkko vastusti! Tämän käsityksen mukaisesti tuli protestanttien keskuudessa kirkollinen vihkiminen avioliiton pätevyyden ehdoksi vasta seitsemännentoista vuosisadan loppupuolella. Sitä ennen oli n. k. omantunnon avioliitto tunnustettu, s. o. keskenäinen velvoitus pitää toisiaan miehenä ja vaimona ja tahto elää yhdessä puolisoina, oli kylliksi. Semmoista avioliittoa pidettiin saksalaisen oikeuden mukaan laillisena. Vieläpä meni Luther niinkin pitkälle, että hän myönsi sille asianomaisista — myös vaimolle —, joka ei tuntenut itseään tyydytetyksi avioliitossa, oikeuden hankkia tyydytystä sen ulkopuolella, »että luonto, jota ei voi vastustaa, tulisi tyydytetyksi». Luther esittää periaatteita, jotka herättäisivät mitä voimakkainta vastustusta useimpain aikamme »kunniallisten miesten ja naisten» puolelta, jotka muuten hurskaassa innossaan kernaasti ottavat hänet tuekseen. Kirjotelmassaan »aviollisesta elämästä» sanoo hän: »jos voimakas nainen saisi heikon miehen eikä hän julkisesti voisi ottaa toista tai ei kernaasti tahtoisi rikkoa kunniaansa vastaan, niin sanokoon miehelleen: »Katsoppas rakas mieheni, sinä et voi tyydyttää minua ja olet pettänyt minua ja nuorta ruumistani ja sen kautta pannut minun kunniani ja autuuteni vaaraan, eikä välimme ole Jumalan edessä kunniallinen, salli minun sen tähden mennä salaisesti naimisiin veljesi tai paraan ystäväni kanssa ja sinä pidät nimen, niin ettei omaisuutesi tulisi vieraille perillisille, ja anna luvallasi minun pettää sinua, niinkuin sinä tahtomattasi olet pettänyt minua». Miehen velvollisuus, niin osottaa Luther edelleen, on suostua ehdotukseen. »Ja jollei mies suostu, on vaimolla oikeus matkustaa hänen luotansa toiseen maahan ja ottaa toinen mies. Ja jos vaimo kieltäytyy täyttämästä aviollisia velvollisuuksiaan, niin on miehellä oikeus ottaa toinen, kuitenkin tulee hänen ilmoittaa siitä vaimolleen». Kuten näkyy, ovat nämät hyvin radikaalisia ja meidän teeskentelystä ja tekokainoudesta niin rikkaan aikamme kannalta sangen epäsiveellisiä mielipiteitä, joita suuri uskonpuhdistaja esittää.

Luther lausui vain aikansa kansan käsityksen asiasta.

Keskiajan talonpoika meni naimisiin pääasiallisesti saadakseen perillisiä, ja jollei hän itse voinut saada, niin luovutti hän käytännöllisenä miehenä ilman suurempia mietiskelyjä tämän huvin jollekin toiselle. Pääasia oli, että hän saavutti tarketuksensa. Me uudistamme väitteemme: Ihminen ei hallitse omaisuuttaan, vaan omaisuus hallitsee häntä.

Lutherin kirjotelmista ja puheista otetut, avioliittoa koskevat paikat ovat erittäin tärkeitä, koska niissä ilmenevät mielipiteet ovat mitä vastakkaisimpia meidän kirkossamme vallitseviin nähden. Sosiaalidemokratia voi taistelussaan pappeja vastaan täydellä syyllä ottaa avuksensa Lutherin, joka avioliittokysymyksissä on kokonaan ennakkoluulottomalla kannalla.

Luther ja uskonpuhdistajat menevät vielä pitemmällekin tässä, tosin kyllä soveliaisuussyistä, ollakseen myöntyväisiä muutamia ruhtinaita kohtaan, joitten voimakasta apua ja pysyvää hyväntahtoisuutta he koettivat hankkia tai pitää voimassa. Uskonpuhdistukselle suosiollisella Hessenin maakreivillä, Filip I:llä, oli laillisen puolisonsa ohella lemmitty, joka oli taipuvainen tekemään hänelle mieliksi vain sillä ehdolla, että kreivi menisi naimisiin hänen kanssaan. Tapaus oli tukala. Ero vaimosta ilman täysiä syitä olisi herättänyt suuren skandaalin, ja avioliitto kahden kanssa samalla kertaa oli uudemman ajan kristitylle ruhtinaalle kuulumaton tapaus, jonka myös täytyi herättää pahennusta. Kuitenkin taipui Filip rakkautensa kiihkossa jälkimäisen tavan puoleen. Oli nyt vain saatava vahvistetuksi, ettei tämä askel ollut vasten raamattua, ja saatava uskonpuhdistajain etenkin Lutherin ja Melanchtonin suostumus. Ensin keskusteli maakreivi Butzerin kanssa, joka hyväksyi tuuman ja lupasi voittaa Lutherin ja Melanchtonin. Butzer puolusti mielipidettään sanoen: ei ole evankeliumin kanssa ristiriidassa pitää kahta vaimoa yht'aikaa. Paavali, joka tarkkaan mainitsee, kutka eivät saa periä Jumalan valtakuntaa, ei puhu mitään sellaisista, joilla on kaksi vaimoa. Luther ja Melanchton liittyivät tähän selitykseen hyväksyen kaksinnaimisen, jonka jälkeen maakreivin puolisokin suostui toisen vaimon ottamiseen ehdolla, »että hänen miehensä kunnollisemmin kuin tähän saakka täyttää aviolliset velvollisuutensa häntä kohtaan». Kysymys kaksinnaimisen (bigamian) oikeutuksesta oli jo ennen hankkinut Lutherille päänvaivaa, nimittäin kun oli hyväksyttävä Henrik VIII:n, Englannin kuninkaan kaksinnaiminen. Se käy selville kirjeestä Saksan kanslerille Brinckille, tammikuussa 1524, jolle hän kirjoitti: »Periaatteellisesti ei hän, Luther, tosin voinut hylätä kaksinnaimista, sillä se ei ollut raamattua vastaan7), mutta hän piti sitä pahennusta tuottavana, jos se ilmenisi kristittyjen kesken, joitten täytyi kieltäytyä luvallisistakin teoista». Ja maakreivin vihkimisen jälkeen v. 1540 pyysi hän, että hänen neuvonsa pidettäisi salassa, etteivät raa'at talonpojat pääsisi käyttämään sitä hyväkseen.

Melanchtonille ei liene ollut yhtä vaikeaa antaa suostumuksensa maakreivin kaksinnaimiseen, sillä hän oli jo aikaisemmin kirjoittanut Henrik VIII:lle, »että ruhtinaalla kyllä oli oikeus alueellaan panna moniavioisuus käytäntöön». Mutta maakreivin kaksoisavioliitto herätti niin suurta ja epämieluista huomiota hänen maassaan, että hän, v. 1541, antoi julaista kirjotuksen, jossa moniavioisuutta puolustetaan sillä, ettei se ole raamattua vastaan. Ei enää eletty yhdeksännellä ja kahdennellatoista vuosisadalla, jolloin moniavioisuutta siedettiin ilman pahennusta. Tämä kaksinnaiminen ei ollut ainoa ylhäisten kesken.

Kun Luther selitti sukupuolivietin tyydytyksen luonnon käskyksi, niin lausui hän vain, mitä hänen aikalaisensa ajattelivat ja minkä etenkin miehet olivat ottaneet oikeudekseen. Uskonpuhdistuksen kautta, joka protestanttisissa maissa poisti luostarien ja pappien naimattomuuden, hankki hän sadoille tuhansille tilaisuuden laillisten muotojen suojassa tyydyttää luonnonviettiään. Satoja tuhansia tosin jäi edelleenkin siitä erotetuiksi olevien omaisuusolojen ja niiden pohjalla säädettyjen lakien kautta.

Uskonpuhdistus oli nousevan suurporvariston vastalause läänityslaitosta vastaan niin kirkossa kuin valtioissa ja yhteiskunnassa. Tämä tuleva suurporvarius pyrki vapautumaan ammattikuntien ja maatilan-herrojen siteistä, tahtoi keskittää valtiolaitosta, tehdä yksinkertaisemmiksi tuhlailemalla asetetut kirkolliset olot, lakkauttaa luostarit ja käyttää näiden lukuisia toimettomia ihmislaumoja käytännöllisiin töihin.

Luther oli uskonnollisella alalla näitten porvarillisten pyrkimysten edustaja. Kun hän puolusti avioliiton vapautta, niin voi hän tarkoittaa vain yhteiskunnallista avioliittoa, jonka vasta meidän aikanamme on toteuttanut siviiliavioliittolaki ja sille läheinen lainsäätäminen, koskeva asuinpaikan ja ammattivalinnan vapautta. Kuinka naisen asema tämän kautta muuttui, osotetaan etempänä. Uskonpuhdistuksen aikana ei oltu päästy niin pitkälle. Joskin uskonpuhdistuksen kautta monille kävi mahdolliseksi mennä avioliittoon, niin vainottiin toiselta puolen vapaata sukupuolielämää mitä kiivaimmin. Katolinen papisto oli osottanut jonkinmoista leväperäisyyttä ja suvaitsevaisuutta sukupuoliasioissa, mutta protestanttinen, jolle avioliiton portit olivat auenneet, kiivaili kovasti. Julistettiin sota porttoloita vastaan; ne suljettiin »saatanan pesinä» ja prostitueerattuja vainottiin »perkeleen tyttärinä», ja jokainen nainen, joka otti »harha-askeleen», asetettiin kuin mikäkin hirviö häpeäpaaluun.

Keskiajan silloinen pikkuporvari, joka rakasti elämää, muuttui umpi-uskoiseksi, siveydelliseksi ja jöröksi poroporvariksi, joka teki säästöjä, niin että hänen suurporvarilliset jälkeläisensä saisivat elää sitä iloisemmin ja tuhlata sitä enemmän. Kunniallinen porvari kankeine kaulaliinoineen, ahtaine näköpiireineen ja moraaliltaan ankarana, mutta teeskentelevänä tuli yhteiskunnalliseksi tyypiksi. Laillinen vaimo, jota ei juuri ollut miellyttänyt keskiajan kirkon suvaitseva aistillisuus, oli tyytyväinen protestanttisuuden ankaraan henkeen. Mutta muut seikat, jotka epäedullisesti vaikuttivat Saksan yleisiin oloihin, eivät olleet eduksi naisillekaan.

Muutokset tuotanto-, raha- ja kulutus-oloissa, jotka syntyivät etenkin Amerikan löydön ja Itä-Indian meritien keksimisen kautta, veivät ankaraan taantumukseen yhteiskunnallisella alalla. Saksa lakkasi olemasta Euroopan liikenteen ja kaupan keskus. Saksalaiset elinkeinot, saksalaisten kauppa rappeutuivat. Samaan aikaan oli uskonpuhdistus särkenyt kansakunnan valtiollisen yhteyden. Uskonpuhdistus tuli vaipaksi, jonka suojassa Saksan ruhtinaat koettivat vapautua keisarin ylivallasta. Toiselta puolen kukistivat nämät ruhtinaat aatelin ja suosivat kaupunkeja, jotka yhä kovempain aikojen tullen vapaaehtoisesti antautuivat ruhtinasten valtaan. Kun taloudellisen taantumisen uhkaama porvaristo koetti kohottaa yhä korkeampia aitauksia suojellakseen itseään epämieluisalta kilpailulta, noudattivat ruhtinaat mielellään tätä vaatimusta. Liikeolot yhä huonontuivat ja köyhyys karttui.

Muita uskonpuhdistuksen seurauksia olivat uskonnolliset sodat ja vainot — joita ruhtinaat käyttivät valtiollisten ja taloudellisten tarkotustensa peitteenä —, ja jotka Saksassa raivosivat, jonkun kerran keskeytyen, enemmän kuin vuosisadan, ja päättyivät kolmenkymmenenvuotiseen sotaan, joka vei maan viimeiset voimat. Saksa oli muuttunut suureksi hautuumaaksi ja oli täynnä raunioita. Kokonaisia maakuntia oli erämaina, sadottain kaupunkeja, tuhansittain kyliä oli osaksi tai pohjaa myöten poltettu ja hävitetty, useat niistä ovat sen jälkeen olleet kokonaan kadoksissa. Siellä täällä oli asukasluku laskenut kahdeksanteen tai kymmenenteen osaan entisestä. Tässä äärimmäisessä hädässä, tartuttiin, että mahdollisimman pian saataisi tyhjiin kaupunkeihin ja kyliin ihmisiä, ripeään keinoon ja sallittiin poikkeuksellisesti yhden miehen pitää kahta vaimoa. Sota oli melkein hävittänyt miehet, mutta naisia oli paljon. Saarnatuoliakin käytettiin kaksinnaimisen edistämiseksi ja sieltä annettiin aviomiehille opastussäännöksiä.

Kauppa ja elinkeinot olivat lamassa tänä pitkänä aikana, niin, monissa paikoin olivat ne kokonaan tuhotut ja voivat vain vähitellen elpyä uudelleen. Suuri osa kansaa oli tullut kovin raa'aksi ja turmeltunut sekä tottunut pois järjestetystä työstä. Sodan aikana olivat palkkasoturijoukot rosvoten, riistäen, häväisten ja murhaten samoilleet Saksaa pitkin ja poikin, verottaen ystäviä ja vihollisia; ja sen jälkeen lukemattomat ryöväri-, kerjäläis- ja kulkurilaumat panivat asukkaat tuskan ja pelon valtaan estäen ja tuhoten kaiken kaupan ja liikenteen. Etenkin oli naisille tullut rajattoman kärsimisen aika. Tänä hillittömyyden aikana oli naista yhä enemmän ruvettu halveksimaan, ja hän kärsi kovimmin yleisten toimeentulon vaikeuksien kautta. Tuhansittain oli naisia, niin kuin miespuolisia irtolaisiakin, maantiet ja metsät, vaivastalot ja vankilat täynnä. Ja kaikkien näitten kärsimysten lisäksi aateli karkotti tiloiltaan lukuisia talonpoikaisperheitä saadakseen maan haltuunsa. Kun aatelin oli uskonpuhdistuksen jälkeen täytynyt alistua ruhtinasten alle ja tulla, hovi- ja sotilaspaikkain kautta, yhä suurempaan riippuvaisuuteen, niin koetti se nyt ottaa vahinkonsa kaksin- ja kolminkertaisesti takaisin valtaamalla talonpoikain tilat. Uskonpuhdistus taas antoi ruhtinaille toivotun oikeuden ottaa haltuunsa kirkon suuret tilukset. Saksenin vaaliruhtinas August oli esim. ottanut kirkolta kokonaista kolmesataa maatilaa. Ja kuten hän, niin menettelivät hänen herrat veljensä ja serkkunsa, toiset protestanttiset ruhtinaat, ennen kaikkea »hohenzollarit». Aateli seurasi esimerkkiä ottaen haltuunsa jälellä olevat yhteismaat ja karkottaen sekä vapaita että orjuudessa olevia talonpoikia heidän kodeistaan anastaen heidän talonsa. Epäonnistuneet talonpoikaiskapinat kuudennellatoista vuosisadalla antoivat toivotun tekosyyn. Ja kun koe kerran onnistui, niin ei ymmärretty syytä, miksei voitaisi edetä samaa väkivaltaista tietä.

Kaupungeissakaan ei näyttänyt paremmalta kuin maalla. Ennen oli ilman vastustusta sallittu naistenkin hankkia mestarinarvoja sekä pitää työssä kisällejä ja oppipoikia, vieläpä vaadittu heitä kuulumaan ammattikuntiin, pakottaakseen heidät samoihin kilpailu-ehtoihin. Niin tapaamme naispuolisia turkkureita Frankfurtissa ja Schleesian kaupungeissa, leipureita keskisen Reinin varrella, aseitten somistajia ja vyöntekijöitä Kölnissä ja Strassburgissa, satulaseppiä Bremenissä, nahkureita Nürnbergissä, kullankehrääjiä ja kultaseppiä Kölnissä. Mutta sitä mukaan kuin käsityöläisten asema huononi, kävi nurjamielisyys etenkin naispuolisia kilpailijoita kohtaan yhä suuremmaksi. Ranskassa tungettiin naiset pois kaikilta ammatti-aloilta jo 14:nen, Saksassa vasta 17:nen vuosisadan lopulla. Ensiksi kiellettiin heiltä pääsy mestareiksi — paitsi leskiltä, — sitten suljettiin heidät kokonaan pois ammatti-aloilta.

Yleinen taloudellinen rappeutuminen, joka alkaneena 16:nella vuosisadalla jatkui 17:teen, aiheutti yhä ankaramman aviolainsäädännön. Sälleiltä ja palvelijoilta (rengeiltä ja palvelustytöiltä) kiellettiin avioliitto kokonaan, jolleivät voineet todistaa, ettei heidän lapsensa joudu kunnan niskoille. Aviosopimukset ilman laillisia edellytyksiä joutuivat kovien, osaksi raakamaisten rangaistusten esim. piiskauksien ja vankeuden alaisiksi, kuten Baijerissa. Mutta erittäin vainottiin n. k. vapaita avioliittoja, jotka tietysti tulivat yhä yleisemmiksi, mitä vaikeampi oli saada vihkilupaa. Liian kansoittumisen pelko vallitsi mielissä ja kerjäläisten sekä kulkurien luvun vähentämistä tarkoittaen seurasi kova laki toistaan.

Seuraten Ranskan Ludvig XIV:n esimerkkiä eli suurin osa ajan lukuisia ruhtinasperheitä tuhlauksessa ja loistossa, joka etenkin rakastajatarten ylellisyyden kautta oli vastakkaisessa suhteessa maitten suuruuteen ja tuotantoon. Kuvaukset 18:nen vuosisadan ruhtinassukujen elämästä ovat historian vastenmielisimpiä lukuja. Maan mahtavat koettivat voittaa toisiaan naurettavassa ylpeydessä, järjettömässä tuhlauksessa ja kalleissa sotilaslaitoksissa. Mutta etenkin kohosi mättressien, rakastajatarten pito uskomattomiin. Vaikea on sanoa, mikä Saksan hoveista oli ensimäinen tässä turmelevassa elintavassa. Tänään tämä, huomenna toinen, ei mikään Saksan valtio siitä säästynyt. Aateli seurasi ruhtinasten jälkiä ja pääkaupungeissa seurasivat porvarit esimerkkiä. Jos porvaristytön onnistui miellyttää jotain korkeata herraa, kenties itse ruhtinasta, niin oli hän 19:ssä tapauksessa 20:stä hyvin ihastunut tästä armosta, eikä perhe epäröinyt antaa hänen ruveta ylhäiselle rakastajattareksi. Sama oli laita useimpain aatelisperheitten, jos joku näiden tyttäristä voitti ruhtinaan suosion. Luonteen ja häveliäisyyden puute vallitsi laajoissa piireissä.

Ruhtinasvallan lisääntyminen ja sen mukana syntyvät suuremmat valtiot, olivat johtaneet, vakinaisten sotajoukkojen perustamiseen, joita ei voitu elättää ilman lisättyjä verotaakkoja; siihen vielä hovien tuhlaukset, jotka nielivät suunnattomia summia.

Näitä vaatimuksia voi vain täyttää lukuisa kansa, joka oli kykenevä veronsa maksamaan, ja niin koittivat useimmat hallitukset 18:lla vuosisadalla edistää väenlisäystä ja veronmaksukykyä kaikin voimin.

Tien tähän osotti yhteiskunnallinen ja taloudellinen mullistus, jonka aiheutti Amerikan ja Itä-Indian meritien löytö ja maailmanympäripurjehdukset. Nämät avasivat uusia aloja maailman kaupalle ja menekkipaikkoja teollisuuden tuotteille, joka seikka uudisti sekä käsityötuotannon että Euroopan kansain käsitykset ja tunteet.

Käsityön sijaan, joka oli tyydyttänyt seudun jokapäiväiset tarpeet, tuli manufaktuuri s. o. joukkotuotanto, joka pitää työssä suuria lukumääriä työväkeä ja noudattaa kehittynyttä työjakoa. Kauppias raha-apuneuvoineen ja laajempine katseineen astuu uuden tuotantotavan johtoon, joka osaksi korvaa, osaksi tunkee sivuun käsityön, ja tuhoaa ammattikuntalaitoksen. Täten oli taas tullut aika, jolloin nainenkin voi käyttää voimiaan ammattitoimiin, kuten pellava- ja villateollisuuden aloille y. m. 18:nen vuosisadan lopussa oli 100,000 naista ja 80,000 lasta työssä Englannin ja Skotlannin kangasteollisuudessa, ja työehdot olivat pöyristyttävät. Sama oli laita muuallakin. Uudet teknilliset parannukset, etenkin höyrykoneen keksintö, ja niiden aikaansaama tavarain huokeus antoivat joukottain työtä etenkin naisille. Suurteollisuus teki tuloaan. Tämä vaati yhä enemmän ihmisiä, ja kun vallotussodat ja siirtolaisuus juuri olivat väkilukua vähentäneet, pyrkivät hallitukset helpottamaan naimisiin menoa ja väenlisäystä.

Maailman-politiikkansa takia tyhjä Espanja oli jo v. 1623 säätänyt lain, jonka mukaan jokainen 18–25 ijässä naimisiin mennyt vapautettiin veroista useiksi vuosiksi. Varattomille annettiin myötäjäisiä yleisistä rahastoista ja vanhemmat, joilla oli vähintään 6 aviollista poikaa elossa, saivat verovapauden. Maahan muuttavia siirtolaisia suosittiin.

Ranskassa oli Ludvig XIV pakotettu, korvatakseen sotiensa tuottamaa mieshukkaa, myöntämään jokaiselle ennen 21 ikävuottaan naimisiin menneelle verovapauden 4-5 vuodeksi. Sitäpaitsi saivat täyden verovapauden ne perheen isät, joilla oli elossa kymmenen lasta; niistä ei kukaan saanut olla pappi, munkki tai nunna.

Preussissa koitettiin myöskin lakimääräyksillä edistää maahan muuttoa; etenkin suosittiin niitä, joita Ranskassa ja Itävallassa uskonnon takia vainottiin. Maasta muutto taasen oli kielletty. Myöhemmin yrittelivät Englanti ja Ranska poistaa avioliittojen ja maahan muuton esteitä, ja muut valtiot seurasivat esimerkkiä. 18:nen vuosisadan kolmena ensi neljänneksenä pitivät kansantalouden tutkijat ja hallitukset suurta väkilukua maan suurimpana onnena. Mutta vuosisadan lopussa ja uuden alussa tapahtui käsityksissä muutos, jonka aiheuttivat suuret liikepulat sekä vallankumoukselliset ja sotatapahtumat. Taas korotettiin avioikää ja vaadittiin todistuksia omaisuudesta ja tuloista. Seurauksena oli, että, koska ihmisluonto ei anna tukahuttaa itseään, lukuisia vuodeyhteyksiä syntyi esteistä huolimatta ja aviottomain lasten luku nousi useissa Saksan pikkuvaltioissa yhtä suureksi kuin aviollistenkin.

Porvariluokan vaimo eli tähän aikaan tarkasti kotioloissa; hänen toimiensa luku oli niin suuri, että hänen tunnollisena perheenemäntänä täytyi aikaisesta myöhäiseen olla liikkeessä täyttääkseen velvollisuutensa, ja tämä oli mahdollista hänelle vain tytärten avulla. Eivät olleet tehtävänä vain jokapäiväiset taloustoimet, jotka pikkuporvarin vaimo nykyisinkin suorittaa, vaan vielä lisäksi koko joukko huolia, joista uuden ajan kehitys on hänet vapauttanut. Silloin täytyi hänen kehrätä, kutoa, valkaista, keittää suopaa, valaa kynttilöitä, panna olutta, lyhyesti sanoen, hän oli todellinen »tuhkimus» ja ainoa vaihtelu oli hänelle kirkossa käynti sunnuntaisin. Avioliittoon mentiin vain samassa seurapiirissä ja mitä ankarin ja naurettavin kasti-eroitus vallitsi. Tyttäret kasvatettiin samaan henkeen ja pidettiin tarkan kotivalvonnan alaisina; heidän henkinen kehityksensä oli mitätön ja heidän näköpiirinsä ei ulottunut kotiolojen kehysten ulkopuolelle. Sen lisäksi tuli tyhjä ja ontto muodollisuus sivistyksen sijalle, tehden naisen elämän todelliseksi polkumyllykuluksi. Uskonpuhdistuksen henki oli turmeltunut pahimmaksi pikkumaisuudeksi; ihmisen luonnonviettejä ja elämäniloa tukahutti »arvokkaitten», mutta sielua tappavain sääntöjen sekamelska. Tyhjyys ja ahdasmielisyys vallitsi porvaristossa ja alempana olevat elivät mitä raskaimman painon alaisina.

Tulipa Ranskan vallankumous, joka pyyhkäsi pois vanhan yhteiskuntajärjestyksen ja lähetti Saksaankin tuulahduksen hengestään, jota ajan pitkään vanhat muodot eivät voineet kestää. Etenkin ranskalaisten valta Saksassa vaikutti kuin kumous; se tuhosi kaiken vanhan. Ja huolimatta kaikesta, jota taantumuksen aikana jälkeen 1815 yritettiin ajan pyörän taakse päin käännyttämiseksi, oli uusi tullut liian mahtavaksi ja voitti lopultakin.

Ammattikunnalliset etuoikeudet, persoonallinen pakko, markkinaoikeudet ja kauppa-monopoolit joutuivat edistyneimmissä maissa romukoppaan. Tehdaslaitoksia, rautateitä, höyrylaivoja hankittiin, vuorikaivoksia, rautaruukkeja, lasi- ja porsliinitehtaita syntyi, valmistettiin koneita ja työkaluja, rakennettiin j. n. e. Yliopistot ja teknilliset korkeakoulut tuottivat tarvittavia henkisiä voimia. Kohoava luokka, kapitalistinen suurporvaristo, kaiken edistyksen tukemana, vaati yhä pitämättömämpiä laitoksia lakkautettavaksi. Kaikki mitä vallankumous alhaalta päin tullen oli horjauttanut myrskyisinä vuosina 1848–49, täydensi ylhäältä päin tuleva vallankumous v. 1866. Silloin syntyi porvariston tahdon mukainen valtiollinen yhteys, jonka jälkeen vielä voimassa olevat yhteiskunnalliset aitaukset kaadettiin. Tuli elinkeino-vapaus, muuttovapaus ja avioliittoesteiden poistaminen s. o. koko se lainsäädäntö, jota kapitalismi tarvitsi kehitykseensä. Työmiehen ohessa sai nainen hyötyä tästä uudesta kehityksestä, joka laajensi hänen työalojaan.

Jo ennen 1866 uudistuksia oli joukko vanhoja aitouksia eri Saksan valtioissa poistettu ja oli se seikka saattanut vanhoilliset ennustamaan tapojen ja siveyden turmiota. Niin valitti v. 1868 Maintzin piispa von Kettelen, »että avioliittoa rajoittavain esteiden poistaminen merkitsi avioliiton tuhoamista, sillä nythän voivat puolisot mielensä mukaan juosta erilleen», valitus joka tahtomattaan myöntää, että siveelliset siteet aikamme avioliitossa ovat niin heikot, että vain suurin pakko voi pitää sitä koossa.

Se seikka, että lukuisat avioliitot vaikuttivat nopean väenlisäyksen, ja että jättiläismäisesti kehittyvä teollisuusjärjestelmä loi ennen tuntemattomia epäkohtia, veti esiin kuten entisinäkin aikoina liian kansoittumisen pelon. Tulemme vielä näyttämään, mitä tämä pelko on; me annamme sille sen oikean arvon. Niiden joukossa, jotka pelkäävät liikaa kansoittumista ja sen takia vaativat avioliitto- ja muuttovapauden rajoittamista etenkin työmiehiin nähden on myös professori Adolf Wagner. Hän valittaa, että työmiehet menevät naimisiin liian aikaisin keskiluokkaan verraten. Hän, kuten monet muutkin, unohtaa, että keskiluokan miehet vasta myöhemmällä ijällä pääsevät asemaan, joka tekee säädynmukaisen avioliiton mahdolliseksi.

Mutta he ottavat vahinkonsa takaisin prostitutsionin kautta. Jos vaikeutetaan työmiesten avioliittoja, niin viitataan heidät samalle tielle. Mutta älköön sitten valitettako »tapojen rappeutumista». Älköönkä ihmeteltäkö, jos miehet ja naiset, joilla myös on samat vietit, elävät laittomissa suhteissa tyydyttääkseen näitä viettejä ja aviottomat lapset täyttävät kaupungin ja maan. Mutta Wagnerin ja hänen kaltaistensa mielipiteet ovat vastakkaisia porvariston eduille ja taloudelliselle kehityksellemmekin, joka tarvitsee niin monia käsiä kuin mahdollista työvoimiksi pysyäkseen pystyssä maailman kilpamarkkinoilla. Pikkumaisilla lyhytnäköisestä poroporvariudesta ja taantumuksesta johtuvilla ehdotuksilla ei paranneta ajan vammoja. Ei mikään luokka eikä valtiovalta ole 20:nen vuosisadan alussa kyllin vahva pidättääkseen yhteiskunnan luonnollista kehitystä; jokainen koe epäonnistuu. Kehityksen virta on niin voimakas, että se tulvii yli jokaisen esteen. Ei taakse, vaan eteenpäin on tunnussana ja narri on se, joka vielä taantumukseen uskoo.

 


Kirjoittajan huomautukset:

[1*] Leon Richter kertoo kirjassaan »Vapaa nainen» tapauksen, kuinka erään palvelustytön Pariisissa tuomitsi hänen lapsensa isä, kunnioitettu, hurskas asianajaja, joka oli juryn jäsenenä. Vielä enemmänkin. Asianajaja oli itse murhaaja ja äiti oli aivan syytön, jonka hän vasta tuomion jälkeen tunnusti oikeudelle.

 


Toimituksen viitteet:

[1] Thomas Malthus (1834) opetti, että ihmissuku lisääntyy liian nopeasti elintarpeitten saantiin nähden, ja siksi täytyy suurimman osan hukkua tauteihin ja kurjuuteen. Suom. muist.

[2] Roomalaiset kutsuivat kreikkalaisten mukaan kaikkia muita kansoja barbaareiksi, joka sana — ei aivan oikein — usein suomennetaan sanalla raakalainen. Suom. muist.

[3] Eiköhän myös pohjoismaissakin? Suom. muist.

[4] Platooniseksi sanotaan Platon, muinaisen Kreikan suuren filosoofin mukaan epäaistillista, henkistä rakkautta. Suom. muist.