August Bebel

Nainen ja sosialismi

1879


Asutus-olot ja liika kansoittuminen

Löytyy ihmisiä, jotka pitävät kansoituskysymystä tärkeimpänä ja polttavimpana kaikista kysymyksistä, koska muka »liika kansoittuminen» uhkaa ja on jo olemassa. Tästä kysymyksestä on Malthuksesta saakka paljon väitelty. Kuuluisassa kirjotelmassaan »Tutkimus kansoituksen periaatteesta», jota Karl Marx pitää »koulupoikamaisen ylimalkaisena ja papillisen saarnaavana kopioimisena James Stewartin, Townsendin, Franklinin, Wallacen y. m. teoksista», ja joka »ei sisällä yhtään ainoata omintakeista ajatusta», esittää Malthus mielipiteen, että ihmiskunnalla on taipumus lisääntyä geometrisessä sarjassa (1, 2, 4, 8, 16, 32 j. n. e.) jotavastoin ravinto voi lisääntyä vain aritmeettisessa sarjassa (1, 2, 3, 4, 5, j. n. e.). Välttämätön seuraus olisi, että ihmisten luvun ja ravinto-aine-varastojen välillä syntyisi epäsuhde, jonka täytyisi johtaa yleiseen hätään ja lopuksi joukkokuolemaan. Täytyisi siis» »pidättyä» siittämästä lapsia; sen ei tulisi saada mennä naimisiin, jolla ei olisi riittävää omaisuutta perheen elättämiseksi, koska muuten jälkeentulevaisilla ei olisi tilaa »luonnon pöydän» ääressä.

Liian kansoittumisen pelko on sangen vanha. Semmoinen löytyi jo kreikkalaisilla ja roomalaisilla, sekä esiintyi se taas keskiajan alussa. Plato ja Aristoteles, roomalaiset ja keskiajan pikkuporvarit tunsivat sitä ja Voltairekin julkaisi siitä tutkimuksen 18:nen vuosisadan ensi neljänneksellä. Muita kirjailijoita seurasi hänen jälkiään, kunnes lopuksi Malthus puki tämän pelon osuvimpaan muotoon.

Liian kansoituksen pelko sukeltaa aina esiin aikoina, jolloin vallitseva yhteiskuntatila on rappeutumassa. Silloin syntyvän yleisen tyytymättömyyden luullaan ensi sijassa johtuvan liioista ihmisistä ja elintarpeitten puutteesta, mutta ei siitä tavasta, jolla näitä hankitaan ja jaetaan.

Kaikki ihmisten riistäminen ihmisten kautta nojautuu luokkavaltaan. Mutta tämän ensimäinen ja etevin tuki on maan valtaus. Yhteisomaisuudesta muuttuu tämä yhä enemmän yksityisomaisuudeksi. Joukot jäävät ilman omaisuutta, ja ovat pakotetut omistavien palveluksessa hankkimaan elantonsa. Sellaisissa oloissa pidetään jokaista perheen lisäystä tai uutta kilpailijaa kuormana. Liian kansoituksen peikko esiintyy levittäen kauhua siinä määrässä kuin maaperä yhä enemmän tulee monopooli-omistukseksi ja kadottaa tuotantovoimansa, joko sitten siksi, että sitä ei hoideta hyvin tai että paras maaperä muutetaan lammaslaitumiksi tai herrain jahtialueiksi ja sen kautta estetään se tuottamasta inhimillistä ravintoa. Rooma ja Italia olivat suurimmassa elintarpeitten puutteessa silloin, kuin maaperä oli 3,000 latifundiumin omistajan hallussa. Italian maa muuttui valtaviksi metsästysalueiksi tai huvipuistoiksi tai sai se olla viljelemättömänä, koska oli kalliimpaa viljellä sitä orjilla kuin tuottaa viljaa Afrikasta ja Sisiliasta, seikka joka avasi ovet viljahuijaukselle, jota etupäässä Rooman rikas aateli harjoitti. Sepä oli pääsyynä miksi ei viljelty omaa maata, aateli voitti viljankaupaila enemmän kuin viljelyksellä omassa maassa.

Sellaisissa oloissa piti Rooman porvari tai köyhtynyt aatelismies parempana kieltäytyä avioliitosta ja lapsista, jota seikkaa eivät voineet estää avioliittojen ja lasten hyväksi julistetut palkinnot, jotta voitaisi ehkäistä vallitsevien luokkien väheneminen.

Samallainen ilmiö esiintyi keskiajan lopulla, sittenkuin aateli ja kirkko vuosisatojen kuluessa kaikilla petoksen ja väkivallan keinoilla olivat riistäneet lukuisilta talonpojilta heidän tilansa ja ottaneet yhteismaan haltuunsa. Kun sitten talonpojat kaikkien väärinkäytösten johdosta olivat nousseet aseisiin ja kukistetut, ja aatelin rosvous vielä rohkeammin jatkunut, kun sitä harjoittivat myöskin protestanttiset ruhtinaat kirkon tiloihin nähden, niin kasvoi rosvojen, kerjäläisten ja kulkurien luku enemmän kuin koskaan ennen. Heidän määränsä oli suurimmillaan uskonpuhdistuksen jälkeen. Maansa menettänyt maaiaisväestö virtaili kaupunkeihin, mutta täällä olivat elinehdot tulleet yhä huonommiksi ja siksi katsottiin »liian kansoituksen» vallitsevan.

Malthuksen esiintyminen sattuu aikaan, jolloin Englannin teollisuudessa Hargreaven, Arkwrightin ja Wattin keksintöjen kautta valtavia uudistuksia mekaniikassa ja tekniikassa oli tapahtunut, jotka pääasiallisesti koskivat pumpuli- ja pellavateollisuutta ja jättivät kymmeniä tuhansia leivättömiksi. Maanomistuksen keskittyminen ja suurteollisuuden kehitys tapahtui suurissa määrin Englannissa. Nopeasti kasvavan rikkauden ohella lisääntyi joukkokurjuus. Sellaisena aikana täytyi vallitsevien luokkien, joilla on täysi syy pitää olevaista maailmaa parhaimpana, hakea riittäviä selityksiä niin vastakkaiselle ilmiölle, kuin on joukkojen köyhtyminen lisääntyvän rikkauden ja teollisuuden kukoistuksen keskellä.

Mukavinta oli syyttää työläisten liian nopeaa lisääntymistä lasten kautta, eikä sitä seikkaa, että he tulivat tarpettomiksi kapitalistisen tuotantotavan takia, ja kun maaperä joutui lordien käsiin. Sellaisena aikana sisälsi tuo Malthuksen »koulupoikamainen plagiaatti» tutkimuksen, joka ilmaisi vallitsevien luokkien salaisimmat ajatukset ja toiveet ja puhdisti heidät maailman silmissä. Tästä selviää se ääretön suosio, jonka tämä teos sai toiselta puolen ja se kiivas vastustus, joka tuli toiselta. Malthus oli Englannin porvaristolle sanonut oikean sanan oikeaan aikaan ja niin tuli hän, vaikkei hänen teoksensa sisältänyt 'yhtään ainoata itsenäistä ajatusta' suureksi ja kuuluisaksi mieheksi, ja hänen nimensä mukaan mainitaan koko oppia.

Olot, jotka antoivat Malthukselle aiheen kohottaa hätähuutonsa ja esittää törkeän oppinsa — hän kohdisti kirjansa työtä tekevälle luokalle ja lisäsi siten vahinkoon vielä pilkan — ovat sitten vuosi vuodelta levinneet, ei ainoastaan Malthuksen isänmaahan, Isoon Britanniaan, vaan kaikkiin maailman maihin, joissa on kapitalistinen tuotantotapa, ja tällä seurauksena maan riistäminen ja joukkojen orjuutus koneteollisuuden kautta. Tämä järjestelmä perustuu kuten on osotettu siihen, että työläinen on erotettu tuotannon välineistä, olkoon tämä sitten maa tai työkalu, ja että työnvälineet kokoutuvat kapitalistien käsiin. Tämä järjestelmä luo yhä uusia teollisuuden haaroja, keskittää ja kehittää niitä, mutta heittää yhä uusia kansanjoukkoja maantielle, tekee heidät »ylimääräisiksi». Usein edistää se, kuten vanhassa Roomassa suurtilajärjestelmää kaikkine seurauksineen. Irlanti on Europassa esimerkiksi kelpaavin maa, jota englantilainen ryöstöjärjestelmä on pahimmin rasittunut. Sillä oli jo v. 1876 884,4 neliöpenikulmaa niitty- ja laidunmaita, mutta ainoastaan 263,3 np. peltoa, ja joka vuosi vähenee väestö ja peltomaa muuttuu lammasten ja nautojen laitumeksi ja lordien metsästysmaaksi. Iiriläinen viljelysmaa on muutenkin enimmäkseen vuokramaana pienten ja aivan mitättömäin vuokraajien vallassa, jotka eivät voi viljellä maata niinkuin tulisi. Niin näyttää Irlanti maan, joka viljelysmaasta on jälleen muuttunut laidunmaaksi. Samalla on väestö joka 19:nen vuosisadan alussa luki yli 8 milj. päätä, nykyisin laskeutunut alle 5 milj. ja vielä on muutamia miljoonia »yli määrän». Irlantilaisten kapinoiminen Englantia vastaan saa näin yksinkertaisen selityksen.

Skotlanti osottaa aivan samallaisen kuvan kuin Irlanti maanomistus- ja viljelysoloissaan. Sama ilmenee myös Unkarissa, joka vasta viime vuosikymmeninä on astunut uusaikaiseen kehitykseen. Maa, niin rikas hedelmällisestä maaperästä kuin harvat Euroopassa, on tuhon oma, sen kansa on perin köyhää ja koronkiskurien kynsissä. Epätoivoissaan siirtyy se joukottain maasta pois, mutta maa on kokoontunut uusaikaisten rahaylimysten käsiin, jotka harjottavat metsässä ja pellolla pahinta ryöstöviljelystä, niin että Unkari läheisessä tulevaisuudessa lakkaa olemasta viljaa vievä maa. Sama on Italian laita. Siellä on kansakunnan valtiollinen yhteys kuten Saksassakin edistänyt kapitalistista kehitystä, mutta Piemontin, Lombardian, Toskanan, Romagnan ja Sisilian ahkerat talonpojat köyhtyvät yhä ja menevät turmioon. Jo alkaa soita ja nevoja muodostua, missä vielä muutama vuosikymmen sitten oli pikkutalonpojan hyvin hoidetut puutarhat ja pellot. Rooman porttien edustalla Campagnalla on satoja tuhansia hehtaaria maata jouten seudussa, jota muinoin pidettiin vanhan Rooman kukoistavimpana ja rikkaimpana. Nevat peittävät maata ja henkivät myrkyllisiä kaasuja. Jos tarkotuksenmukaisesti ojitettaisi ja pantaisi toimeen kastelujärjestelmä, niin saisi Rooman kansa rikkaan ravinto- ja nautinto-lähteen. Mutta Italia kärsii suurvaltatautia, joka tuhoaa kansaa huonon hallinnon ja sotilastaakan kautta. Samallaista kuin Campagnalla on myös etelä-italiassa ja Sisiliassa. Tämä Rooman entinen vilja-aitta köyhtyy yhä, nyljetympää, köyhempää ja huonommin kohdeltua kansaa ei ole koko Euroopassa. Malaria, tämä kauhea kuume, levenee koko Italiassa siinä määrin, että hallitus pelästyneenä jo 1882 pani toimeen tutkimuksen, jonka surullinen tulos osotti, että maan 69 maakunnasta 32 oli taudin vallassa, 32 jo tartutetut ja ainoastaan 5 vapaata. Tämä tauti, joka aikasemmin oli tunnettu ainoastaan maalla, tunkeutui kaupunkeihin, kun proletariaatti maakansan lisäämänä pakkautui yhteen ja muodosti oikeita taudin pesiä.

Miltä puolelta me katsommekaan kapitalistista talousjärjestelmää, niin huomaamme, etteivät puute ja kurjuus ole elannon välineitten puutteen, vaan niitten epätasaisen jaon ja kieron talousjärjestelmän seurauksia, kun toinen saa yltäkyllin ja toisen täytyy olla ilman. Malthuksen väitteillä on vaan kapitalistisen tuotantotavan kannalta järkeä.

Toiselta puolen vaatii kapitalistinen tuotantotapa lasten tuottamista; se tarvitsee huokeita käsiä lasten muodossa työpajoihinsa ja tehtaihinsa. Köyhälistön keskuudessa muuttuu lasten hankkiminen jonkunmoiseksi keinotteluksi, näiden täytyy itse hankkia elantonsa. Kotityötä tekevän proletaarin täytyy omata paljon lapsia, sillä siitä riippuu hänen kilpakuntoisuutensa. Tämä on totisesti kauhea järjestelmä, se köyhdyttää yhä työmiestä ja edistää hänen riippuvaisuuttaan työnantajasta. Proletaarin on pakko tehdä yhä halvemmalla työtä.

Mutta kapitalistinen tuotantojärjestelmä ei yksistään tuota liikoja tavaroita ja työmiehiä, vaan myöskin lukumiehiä. Näillä on yhä vaikeampi tulla toimeen, sillä tarjonta on kysyntää suurempi. On ainoastaan yksi asia kapitalistisessa maailmassa, joka ei ole tarpeeton, ja se on kapitaali ja sen omistaja kapitalisti.

Jos porvarilliset talouden tutkijat ovat Malthuksen kannattajia, niin ovat he sitä, mitä heidän porvarillisten etujen takia tulee olla, mutta heidän ei pitäisi yrittää siirtää päähänpistojaan sosialistiseen yhteiskuntaan. John Stuart Mill sanoo: »Kommunismi on juuri se asiain tila, jolta sopii odottaa, että yleinen mielipide mitä voimakkaimmin vastustaa tällaista itsekästä kohtuuttomuutta. Jokainen väen lisäys, joka vähentäisi väestön mukavuutta tai kohottaisi ponnistuksia, toisi kullekin osuuskunnan jäsenelle epämukavia seurauksia ja tätä ei silloin voitaisi lukea työnantajain ahneuden eikä rikasten vääräin etuoikeuksien syyksi. Niin muuttuneissa oloissa ei yleinen mielipide voisi jättää paheksumistaan ilmaisematta, ja jollei tämä riittäisi, niin voitaisi jonkummoisilla rangaistuksilla estää tätä tai jotain muuta yhteiskunnalle vahingollista hillittömyyttä. Kommunistista teoriaa ei siis erikoisesti kohtaa moite, että se sisältäisi liian kansoittumisen vaaraa; päinvastoin suosittaa se itseään siten, että se suuressa määrässä näyttää haluavan estää tätä epäkohtaa.» Ja prof. Ad. Wagner lausuu: »Kaikkein vähemmin voitaisi sosialistisessa yhteiskunnassa myöntää periaatteellisesti aviovapautta tai lasten siittämisen vapautta.» Nämät lähtevät siis siitä käsityksestä, että taipumus liikaan kansoittumiseen on yhteinen kaikille yhteiskunta-tiloille, mutta molemmat antavat sosialismille sen ominaisuuden, että se paremmin kuin joku muu yhteiskuntamuoto voi saattaa tasapainoon väestön ja ravinnon suhteen. Jälkimäinen mielipide on oikea, ensimäinen ei.

On löytynyt sosialisteja, jotka Malthuksen aatteiden tartuttamina pelkäsivät liian kansoittumisen olevan lähellä. Mutta nämät sosialistiset malthuslaiset ovat kadonneet. Syvempi perehtyminen porvarillisen yhteiskunnan luontoon ja olemukseen on opettanut heille parempaa. Myös opettavat maanviljelijäimme valitusvirret, että meillä — maailman markkinain kannalta — on liikaa ravinto-ainetta, niin että tämän seurauksena alhaiset hinnat ovat aiheuttaneet sen, ettei tämä tuotanto kannata.

Meidän malthuslaisemme arvelevat, ja porvarillisten äänenkannattajain kuoro lörpöttää ajattelematta heidän mukaansa, että sosialistinen yhteiskunta, jossa vallitsee vapaa lemmen valinta ja kaikille ihmisarvoinen elanto, muuttuu »kaniinikartanoksi», se muka alentuu mitä hillittömämpään sukupuolinautintoon ja lasten hankintaan joukottain. Mutta asia lienee päinvastoin. Tähän saakka ei varakkaammilla luokilla keskimäärin ole enemmän lapsia, vaan päinvastoin köyhemmillä. Voipa liioittelematta sanoa, että mitä köyhemmät proletaarit ovat, sen lukuisampi on lapsisiunaus poikkeuksia lukuunottamatta. Tämän vahvisti Virchow, joka viime vuosisadan keskivaiheilla kirjoitti: »Kuten englantilainen työmies syvimmilleen vaipuneena ja alhaisimmalla henkisellä kannallaan ollessaan tunsi kaksi nautinnon lähdettä, humalan ja sukupuoliyhtymisen, niin keskittyivät ylä-Schleesian väestön toiveet vielä muutamia vuosia sitten näihin kahteen asiaan. Viinan nautinto ja sukuvietin tyydytys olivat heillä vallitsevina ja siitä selviää helposti, että väestö kasvoi yhtä nopeasti kuin se menetti fyysillistä voimaansa ja siveellistä tarmoaan.»

Karl Marx lausuu kirjassaan »Das Kapital» samaan tapaan kirjoittaessaan: »Itse asiassa ei vain syntymäin ja kuolemain luku, vaan myöskin perheitten suuruus on käännetyssä suhteessa työpalkan korkeuteen, siis elintarpeitten määrään, joita eri työläisjoukoilla on käytettävänä. Tämä kapitalistinen yhteiskunnan laki tuntuisi villeistä tai sivistyneistä järjettömältä.» Edelleen siteeraa Marx Laingia joka lausuu: »Jos koko maailma olisi hyvissä oloissa, niin olisi se pian väestä tyhjä.»

Laing on siis päinvastaista mielipidettä kuin Malthus, hyvät elinehdot eivät lisää vaan vähentävät syntymiä. Samoin lausuu Herbert Spencer sanoessaan: »Aina ja joka paikassa ovat täydellisentyminen ja suvun jatkumiskyky vastakkaisia. Siitä seuraa, että kehitys edelleen, jota kohti ihmiskunta kulkee, tuottaa vähenemisen suvun jatkumisessa.»

Tässä ovat siis yhtä mieltä miehet, jotka muuten ovat sangen erilaisella kannalla ja heidän käsitykseensä yhdymme mekin.

Koko väestökysymyksestä voitaisi lyhyesti päästä, kun sanottaisi, ettei aavistettaviin aikoihin ole liian kansoittumisen pelolla mitään järkeä, sillä meillä on niin ylenmäärin ravintovälineitä ja uhkaa tulla yhä enemmän, että huolenpito, mihin tämä rikkaus pannaan, on paremmin paikallaan kuin suru, riittääkö se. Elintarpeitten tuottajille olisi kuluttajien nopea lisääntyminen mitä toivottavin. Mutta meidän malthuslaisemme ovat väsymättömät väitteineen ja niin täytyy näitä kumota, etteivät pääsisi sanomaan vastauksia puuttuvan.

He väittävät, että liian kansoittumisen pelko on lähellä, koska vallitsee laki »maantuotannon vähenemisestä». Meidän viljelty maamme olisi muka väsynyt tuottamasta, suurempia satoja ei enää voida odottaa, ja kun viljelyskelpoinen maa, jota voitaisi ottaa käytäntöön, on vielä harvinaisempi, niin on elintarpeitten puute uhkaamassa, jos väestö vielä lisääntyy. Tässä kirjassa on jo, kuten luulemme, esittämättä todistettu, mitä suuremmoisia edistyksiä nykyisenkin maatalousopin kannalta voi tehdä ravinto-aineitten tuotantoon nähden, mutta tahdomme esittää vielä muutamia todistuksia. Hyvin kykenevä suurtilallinen ja tunnustettu taloudentutkija (Rodbertus), siis mies, joka molemmilla aloilla voittaa Malthuksen, lausui jo 1850, jolloin maanviljelyskemia vielä oli kapalossaan: »Raaka tuotantokyky, etenkin mitä elintarpeisiin tulee, ei tulevaisuudessa enää jää jälkeen teollisuustuotannosta... Vasta meidän päivinämme alkaa maanviljelyskemia avata näköaloja maataloudelle, jotka epäilemättä johtavat monelle harhatielle, mutta lopulta kuitenkin tehnevät mahdolliseksi tuottaa ravintoaineita, niinkuin nyt on sen vallassa hankkia tarpeellisia määriä kangasta, kun vaan on villoja käsillä.»

Justus v. Liebig, maanviljelyskemian luoja on sitä mieltä »että maa, jossa inhimillistä työtä ja lanta-aineita on riittävästi, on tyhjentymätön ja keskeymättä antaa mitä rikkaimpia satoja. Laki maantuottavaisuuden vähenemisestä on malthuslainen keksintö, joka voitiin ottaa huomioon hänen aikanaan, kun maatalous oli kehittymätöntä, mutta jonka jo kauan sitten tiede ja kokemus ovat kumonneet. Laki kuuluu mieluummin: »maa-alueen antama sato on suorassa suhteessa siihen käytettyyn ihmistyöhön (tiede ja taito mukaan luettuna) ja siihen tarkotuksenmukaisesti käytettyihin lanta-aineisiin. Meidän malthuslaisemme jättävät vielä huomioon ottamatta, että nykyisissä oloissa ei tule kysymykseen ainoastaan meidän maaperämme vaan koko maailma s. o. suureksi osaksi maita, joitten tuottavaisuus antaa 20, 30 kertaa enemmän kuin meidän maaperämme ja ylikin. Maa on sangen tarkkaan ihmisten haltuun ottama, mutta sitä ei ole pieniltä poikkeuksilla missään niin viljelty ja käytetty, kuin olisi voitu. Ei ainoastaan Iso-Britannia voisi tuottaa suuren joukon elintarpeita lisäksi, myöskin Saksa, Itävalta ja vielä suuremmassa määrässä toiset Euroopan maat.

Euroopan Venäjä voisi Saksan mittakaavaa käyttäen 100 milj. sijaan elättää 475 milj. Nykyisin on Euroopan Venäjällä 1,000 asukasta neliöpenikulmaa kohti, Saksenissa yli 12,000.

Väite, että Venäjällä on laajoja alueita, jotka ilmanalansa takia tekevät korkeamman hedelmällisyyden mahdottomaksi, on kyllä tosi, mutta etelässä on siellä ilmanala ja viljavuus sellaisia, ettei Saksa pääse lähellekään. Vielä voitaisi väestön tihenemisen ja kohoavan kulttuurin kautta aikaan saada muutoksia ilmanalassa, joita ei nyt voida arvioida. Joka paikassa mihin ihmisiä taajaiti kokoontuu, tapahtuu ilmanalassa muutoksia. Me panemme näihin ilmiöihin aivan liian vähän huomiota emmekä voi käsittää niiden koko laajuutta, koska meillä ei ole aihetta eikä nykyisissä oloissa mahdollisuutta tehdä laajaperäisiä kokeita. Vielä ovat matkustavaiset yhtä mieltä siitä että esim. pohjois-Siperiassakin, jossa kevät, kesä ja syksy nopeasti seuraavat toisiaan, kehittyy äkkiä niin rehevä kasvullisuus, että se herättää mitä suurinta hämmästystä. Niinpä myöskin nykyisin sangen harvaan asutut Ruotsi ja Norja valtavine metsineen ja tyhjentymättömine metalli-rikkauksineen, monine virtoineen ja rantoineen tulevat antamaan runsasta ravintoa taajalle asutukselle. Mutta sopivia laitoksia ei nykyisissä oloissa voi hankkia näiden maiden rikkauksien tuottamiseksi ja niin siirtyy suuri osa tuostakin vähäisestä asukasluvusta pois.

Mitä voi sanoa pohjoisesta, sen voi vielä suuremmalla syyllä sanoa etelä-Euroopasta: Portugalista, Espanjasta, Italiasta, Kreikasta, Tonavan maista, Turkista j. n. e. Mitä suotuisin ilmanala ja maaperä näin viljava, että semmoista löytyy tuskin parhaissakaan Yhdysvaltain seuduissa, antavat kerran lukemattomille väestöjoukoille mitä runsaimman ravinnon. Näiden maiden surkeat valtiolliset ja yhteiskunnalliset olot aiheuttavat sen, että sadat tuhannet siirtyvät yli valtameren, sen sijaan, että he pysyisivät kotona tai asettuisivat lähempänä oleviin ja suotuisampiin maihin. Niin pian kuin järkevät yhteiskunta-olot saadaan täällä aikaan, niin tarvitaan miljoonia ihmisiä kohottamaan näitä laajoja ja hedelmällisiä maita korkeammalle viljelyskannalle.

Meillä ei ole pitkään aikaan Euroopassa liikoja ihmisiä korkeampain sivistystarkotusten saavuttamiseksi, vaan pikemmin puutetta niistä ja niin ollen on järjetöntä mitenkään pelätä liikaa kansoitusta. Tässä on aina pidettävä silmällä, ettei ravinnon lähteitten käyttämisellä tieteen ja työn auttaessa ole mitään rajoja ja joka päivä tuo meille uusia keksintöjä, jotka lisäävät ravinnon lähteitten lukua.

Jos siirrymme Euroopasta muihin maanosiin, niin ilmenee vielä suuremmassa määrässä ihmisten puute ja liika maa. Maapallon viljavimmat maat ovat miltei täydellisesti käyttämättä, koska niiden muokkausta ei voida alottaa muutamilla tuhansilla ihmisillä, vaan tarvitaan siihen monien miljoonain joukkosiirtolaisuutta, jotta johonkin määrin voitaisi päästä ylen viljavan maan herroiksi. Tähän kuuluvat m. m. keski- ja etelä-Ameriikka, satojen tuhanten neliöpenikulmain alue, Argentinassa oli 1892, 5 milj. hehtaaria viljeltyä, mutta käytettävänä olisi 96 milj. ha viljavaa maata. Carey väitti neljä vuosikymmentä sitten, että yksin 360 pn. pitkä Orinoko-laakso voisi tuottaa elintarpeita niin että siitä saisi koko ihmiskunta, jos puolenkin hyväksymme, niin on siinä kylliksi, jokatapauksessa voisi etelä-Ameriikka yksin elättää suuremman ihmisluvun, kuin nyt on olemassa maapallolla. Bananipuilla viljellyn alueen tuottama ravintoarvo, verrattuna yhtä suureen vehnällä viljeltyyn alueeseen, suhtautuu niinkuin 133 ja 1. Meidän vehnämme antaa edullisessa maassa 12 tai 20 jyvää, mutta riisi antaa kotimaassaan 80 ja 100, maissi 250–300 kertaisen sadon, ja monissa seuduissa kuten esim. Filippineillä kuuluu riisi tuottavan 400 jyvää.

Keski- ja etelä-Ameriikka etenkin Brasilia, joka on yksin yhtä suuri kun koko Eurooppa, — Brasilia käsittää 152,000 neliöpenikulmaa ja 18 milj. asukasta, sekä Eurooppa 178,000 np. ja noin 360 milj. asukasta — uhkuvat sellaista viljavuutta ja hedelmällisyyttä, joka herättää kaikkien matkustajien hämmästystä ja ihmettelyä, myös ovat nämä seudut tyhjentymättömän rikkaat metalleista. Mutta maailmalle ovat ne miltei suljetut, koska niiden kansa on tylsä ja vähälukuinen, sekä liian alhaisella sivistyskannalla päästäkseen luonnon herraksi. Miltä Afrikassa näyttää, siitä ovat viime vuosikymmenten löytöretket tehneet selkoa, Joskaan ei suurta osaa sisä-Afrikasta voida käyttää eurooppalaiseen maanviljelykseen, niin ovat toiset alueet hyvin käyttökelpoiset, kun vaan noudatetaan järkeviä siirtolaisperiatteita. Toiselta puolen löytyy Aasiassa laajoja hedelmällisiä maita, jotka voivat ravita lukemattomia miljooneja. Menneisyys on meille opettanut, kuinka nykyisin hedelmättömissä, miltei autioissa seuduissa lempeä ilmanala on houkutellut maasta mitä runsaimmin ravintoaineita, kun ihminen on ymmärtänyt johtaa paikalle siunauksellista vettä. Suuremmoisten kastelulaitosten tuhoamisella etu-Aasiassa ja Eufratin maissa tuhoavien valloitussotien ja kansan mielettömän sortamisen kautta muutettiin maat tuhansia neliöpenikulmia laajalti autioiksi hieta-aavikoiksi. Sama on laita pohjois-AErikassa, Mexikossa ja Perussa. Hankittakoon miljoonia sivistyneitä ihmisiä ja tyhjentämättömiä ravinnon lähteitä aukenee. Taatelipalmu menestyy miltei uskomattoman hyvin ja tarvitsee pienen maa-alan, durrha antaa Egyptissä yli 3,000 kertaisen sadon ja kuitenkin on maa köyhä. Ei ihmisten paljouden, vaan ryöstöjärjestelmän kautta muuttuvat nämä maat erämaiksi.

Ykdysvallat voisivat nykyisen maanviljelyskannan mukaan hyvästi elättää 15 à 20 kertaisen asutuksen siis 1,200–1,500 milj. (nyt 75 milj.); Canada voisi elättää satoja miljoonia nykyisen 6 milj. asemasta, ja sitten on meillä Austraalia, lukuisat, osaksi suuret ja erinomaisen hedelmälliset Ison valtameren ja Indian meren saaret j. n. e. Ihmisen luvun lisääminen, ei vähennys, on se kehotus, joka kulttuurin nimessä on lausuttava ihmiskunnalle.

Joka paikassa yhteiskunnalliset laitokset — nykyinen tuotteiden hankkimis- ja jakamistapa — tuottavat puutetta ja kurjuutta eikä ihmisten liika lukumäärä. Muutamia hyviä satoja peräkkäin ja hinnat painuvat, niin että tuntuva osa tilanomistajiamme menee perikatoon. Sen sijaan, että heidän asemansa parantuisi, huonontuu se. Suuri joukko maanviljelijöitämme pitää hyvää satoa onnettomuutena, koska hinnat laskeutuvat niin ettei ne korvaa tuotantokuluja. Ja tämä on olevinaan järkevä järjestelmä! Jotta varjeltuisimme muiden maiden rikkaista sadoista, säädetään korkeita viljatullia, jotka vaikeuttavat ulkolaisen viljan tuontia ja kohottavat kotimaisia hintoja. Meillä ei ole puutetta ravinto-aineista, vaan on niitä liikaa, kuten meillä on liikoja teollisuudentuotteita. Tällaisten olojen järjettömyys on kouriin tuntuva. Runsaan sadon tullessa antavat viljakeinottelijamme usein ehdoin tahdoin tuhota maan hedelmiä, koska he tietävät, että hinta kohoaa samassa suhteessa kuin viljaa puuttuu; tämäkö todistaa liian kansoittumisen pelkoa. Venäjällä, etelä-Euroopassa ja monissa maissa tuhoutuu satoja tuhansia centnereitä viljaa, kun ei ole sopivia varastohuoneita eikä kuletusneuvoja. Miljoonia centnerejä tuhoutuu vaillinaisten korjuukoneiden takia, ja kun ei ole oikeaan aikaan riittäviä työvoimia. Myös tuhoutuu viljaa vakuutusrahojen toivossa tehtyjen murhapolttojen ja sotilasmanööverien kautta.

Älköön myöskään unohdettako, että jo mainittujen apulaitteiden lisäksi tulee meri, jonka pinta-ala maahan verraten suhtautuu kun 18–7:ään, s. o. kaksi ja puoli kerta suurempi; sen järkevä käyttäminen tuottaisi erinomaisia ravinto-aineitten rikkauksia. Tulevaisuudellemme siis aukenee näkö-ala, joka tuntuvasti eroaa siitä synkästä kuvauksesta, jonka malthuslaisemme meille esittävät.

Kuka voi ylipäänsä sanoa, missä on kemiallisten, fysikaalisten, fysiologisten tietojemme rajat? Kuka uskaltaa ennustaa mihin jättiläisyrityksiin tulevain vuosisatojen ihmiskunta ryhtyy saadakseen aikaan oleellisia muutoksia maitten ilmanalasuhteisiin ja niiden maaperän laatuun?

Me näemme jo nytkin, yhteiskunnan ollessa muodoltaan kapitalistinen, suoritettavan töitä, joita edellinen vuosisata piti mahdottomina ja mielettöminä. Leveitä taipaleita puhkaistaan ja meriä yhdistetään toisiinsa. Peninkulmia pitkät tunnelit, kaivettuina maan uumeniin, yhdistävät toisiinsa vuorten erottamat maat; toisia tullaan kaivamaan meren pohjan alle lyhentämään välimatkoja meren erottamain maiden välillä ja ehkäisemään meren vaaroja. Missä siis löytyy kohta, jossa voisimme sanoa: »Tähän saakka, mutta ei kauemmaksi!» Ei siis ainoastaan nykyisten kokemustemme perustalla ole väärä »vähenevän maanviljavuuden laki», vaan löytyy ylenmäärin viljelyskelpoista maata, joka ainoastaan odottaa viljelijöitään.

Jos kaikki nämät kulttuuritehtävät täytettäisi yhdellä kertaa, niin ei meillä olisi liikoja vaan liian vähän ihmisiä. Ihmissuvun täytyy tuntuvasti lisääntyä täyttääkseen kaikki tehtävät, jotka sitä odottavat. Ei ole viljelty maata niinkuin tulisi, ei löydy edes 3/4 maan pintaa varten ihmisiä riittävästi, sitä viljelläkseen. Tämä suhteellinen liikakansoitus, jota kapitalistinen järjestelmä työläisten ja yhteiskunnan vahingoksi tuottaa, näyttäytyy ylemmällä kulttuuriasteella voitoksi. Mahdollisimman lukuisa väestö ei ole edistyksen este, vaan välikappale. Samoin kuin nykyinen tavarain ja elintarpeiden ylituotanto, avioliiton hajotus naisten ja lasten teollisuustyön kautta, keskiluokan tuhoutuminen suurkapitaalin takia ovat korkeamman viljelysasteen edellytyksiä.

Kysymyksen toinen puoli kuuluu: lisääntyvätkö ihmiset mielinmäärin ja onko se tarpeellista?

Todistaakseen ihmisten suurta lisääntymiskykyä nojautuvat malthuslaiset yksityisissä perheissä ja kansoissa esiintyviin poikkeustapauksiin. Mutta se ei todista mitään. Löytyy toisia joissa suotuisista elinehdoista huolimatta lyhyessä ajassa esiintyy täydellinen hedelmättömyys tai ainoastaan vähäinen lisääntymiskyky. On hämmästyttävää, kuinka nopeasti hyvinvoivatkin perheet kuolevat sukupuuttoon. Vaikkakin Yhdysvalloissa, paremmin kuin missään muussa maassa, on ihmisten lisääntymiselle suotuisat olot, ja joka vuosi tulee maahan satoja tuhansia parhaissa voimissaan olevia ihmisiä, niin tulee väkiluku kaksinkertaiseksi vasta 30 vuodessa! Missään ei löydy pätevämpiä todistuksia väitetystä kaksinkertaiseksi lisääntymisestä 12 vuotena.

Kuten jo Virchowin ja Marxin lausunnoista näkyi, lisääntyy väestö nopeimmin, missä se on köyhintä, koska, kuten Virchow oikein mainitsee, juoppouden ohella sukupuolinautinto on heidän ainoa huvinsa. Kun Gregorius VII pakotti papit naimattomuuteen, valittivat alemmat papit Mainzin piirissä, ettei heillä ollut kaikellaisia nautinnolta, kuten prelaateilla, heidän ainoa ilonsa oli vaimo. Monipuolisen toimiskelun puute kai ilmenee siinä, että maapappien perheet siunaantuvat yleensä niin runsaasti lapsilla. Eittämätöntä on, että Saksan köyhemmissä seuduissa on taajin asutus, jonka pääasiallisena ravintona on perunat.

Löytyy luonnonlaki, että laajuus korvaa mitä laadussa menetetään. Ylemmät ja voimakkaimmat eläimet: leijona, elefantti, kameli y. m. sekä kotieläimemme: hevonen, aasi, lehmä synnyttävät vähän poikasia, jota vastoin alemmat eläimet lisääntyvät mahdottomasti esim. hyönteiset, useimmat kalat, pienemmät nisäkkäät, kuten jänikset, rotat, hiiret y. m. Toiselta puolen on Darwin osottanut, että muutamat eläimet jouduttuaan villistä tilasta ihmisen valtaan menettävät kesytettyinä hedelmällisyyttään esim. elefantti. Täten on todistettu, että muuttuneet elinehdot ja elintavat ratkaisevasti vaikuttavat lisääntymishykyyn.

Mutta nyt juuri darvinistit myös väittävät liian kansoituksen uhkaavan, ja heihin nojautuvat malthuslaiset kuten auktoriteetteihin. Darvinistimme epäonnistuvat aina, kun he käyttävät teoriojansa ihmisiin nähden, koska he menettelevät tässä raa'an kokemusperäisesti, eivätkä ota huomioon, että ihminen tosin on ylin eläin, mutta että hän vastoin muita eläimiä tuntee luonnonlait ja voi niitä tarkoitusperäisesti ohjata ja käyttää hyväkseen.

Olemassaolon taistelun teoriia ja oppi, että löytyy uusien olentojen siemeniä paljon enemmän kuin elintarpeitten määrän mukaan voidaan pitää elinvoimaisena, sopisivat ihmisiinkin, jos nämät aivojaan ponnistelematta ja käyttämättä tekniikan avulla ilmaa, maata ja vettä hyväkseen, kävisivät laitumella kuin naudat tai apinain lailla hillittömästi sukuviettiään tyydyttäen itse tulisivat apinoiksi. Sivumennen sanoen on tosiasia, että paitsi ihmisillä, ainoastaan apinoilla sukuvietti ei ole sidottu määrättyihin aikoihin, sattuva todistus heidän sukulaisuudestaan. Mutta joskin he ovat läheisiä sukulaisia, niin eivät he kuitenkaan ole yhtä; ei heitä voi asettaa samaan tasoon ja mitata samalla mitalla.

Että nykyisten omistus- ja tuotanto-olojen vallitessa olemassaolon taistelu koskee yksityisiä ihmisiä, ja etteivät monet saa välttämättömimpiä elintarpeita, on kyllä totta. Mutta ei siksi, että niitä puuttuisi, vaan siksi että yhteiskunnallisten olojen kautta keskellä suurinta ylellisyyttä heitä estetään saamasta. Ja vielä on väärin siitä, että niin on tähän asti ollut, vetää johtopäätöksiä, että niin myöskin muuttumatta ikuisesti on oleva. Tässä on kohta, jolta darwinistit ovat johtuneet luisuvalle polulle, he tutkivat tosin luonnonhistoriaa ja ihmisoppia, mutta eivät yhteiskuntatiedettä, vaan seuraavat ajattelematta porvarillisia tieteilijöitämme. Niin tulevat he vääriin johtopäätöksiinsä.

Ihmisten sukuvietti on joka-aikainen, se on hänen voimakkain viettinsä, joka vaatii tyydytystä, jollei hän mieli terveydellisesti kärsiä. Sitäpaitsi on tämä vietti sitä voimakkaampi, mitä säännöllisemmin kehittynyt ihminen on, kuten hyvä ruokahalu ja ruuansulatus merkitsevät tervettä vatsaa ja ovat terveen ruumiin perusehdot. Mutta sukuvietin tyydyttäminen ja suvun lisäys eivät ole aivan samaa. Ihmissuvun hedelmällisyydestä on mitä erilaisimpia teorioja asetettu. Yleensä harhailemme näissä tärkeissä kysymyksissä vielä pimeässä ja pääasiallisesti siksi, että vuosisatoja läpeensä on mitä naurettavin arkamaisuus estänyt ihmisen syntymän ja kehityksen lakeja perinpohjaisesti tutkimasta. Tämä muuttuu vasta vähitellen ja sen täytyy vielä paljon muuttua. Toiselta puolen esitetään teoria, että korkeampi henkinen kehitys ja voimakas älyllinen toimiskelu, yleensä hermoja koskeva työ heikentäisi sukupuoliviettiä ja siitoskykyä. Mutta väitteitä esitetään tätä vastaan.

Toiset väittävät, että elintapa, etenkin ravinto vaikuttaa joidenkin ruumiillisten seikkojen ohella naisten puolelta siitoskykyyn ja vastaanottavaisuuteen. Sopiva ravinto vaikuttaa, kuten eläintenkin suhteen kokemus osottaa, enemmän kuin mikään muu siitokseen. Tässä lienee asian ratkaisu. Mikä vaikutus ravinnon laadulla muutamain eläinten elimistöön on, sen osottavat hämmästyttävässä määrässä mehiläiset, jotka erikoisen ravinnon kautta mielensä mukaan kasvattavat itselleen kuningattaren. Mehiläiset ovat siis sukupuolikehityksen tietoisuudessa kauempana kuin ihmiset. Luultavasti ei heillä ole parin tuhannen vuoden kuluessa saarnattu, että on »sopimatonta» ja »siveetöntä» huolehtia sukupuoliasioista.

Tunnettua on, että kasvit rehoittavat hyvässä ja lannoitetussa maassa, mutta eivät kuitenkaan tuota siementä. Että ihmiselläkin ravinnon laatu vaikuttaa miehen siemenen kokoonpanoon ja naisen munan hedelmöitymiskykyyn, siitä ei voi olla epäilystä, ja niin riippunee suuressa määrin ravinnon laadusta kansakunnan lisääntyminen.

Tulevaisuuden väestökysymyksessä on yhdellä seikalla ratkaiseva merkitys, sillä nimittäin, että naisilla silloin on korkeampi ja vakavampi asema. Älykkäillä ja tarmokkailla naisilla ei ole — poikkeuksia lukuunottamatta — yleensä halua antaa elämää suuremmalle lapsijoukolle, kuin millekin »Jumalan sallimukselle», ja viettää parhaat vuotensa raskauden tilassa tai lapsi rinnoilla. Tämä vastenmielisyys suurta lapsijoukkoa vastaan, joka jo meidän aikana vallitsee useimmissa naisissa, lisääntyy huolimatta kaikesta hoidosta, jonka sosialistisessa yhteiskunnassa raskaat naiset ja äidit saavat, mieluummin kuin vähentyy ja tämä osottanee meidän mielestämme toden mukaisesti, että sosialistisessa yhteiskunnassa väestön lisäys tapahtuu hitaammin kuin porvarillisessa.

Eräs sosialismin vastustaja väittää, että sosialidemokratia vastustaa Malthuksen oppia siksi, että nopea kansanlisäys edistää joukkoköyhtymystä ja lisää tyytymättömyyttä. Jos onnistuttaisi pääsemään liian kansoituksen herraksi, niin silloin loppuisi sosialidemokratian leveneminen ja sosialistinen valtio kaikkine ihanuuksineen hautautuisi ainaiseksi. — Tulisi tuntea sosialismin aakkoset ennenkuin rupeaa siitä kirjoittamaan ja vielä moisia järjettömyyksiä.

Ihmiskunta tulee sosialistisessai,yhteiskunnassa, jossa hän vasta on todellisesti vapaa ja luonnollisella pohjalla, tietoisesti ohjaamaan kehitystään. Kaikissa tähänastisissa kehityskausissa toimi ihmiskunta tuotannon, tuotteiden jaon ja suvun jatkamisen asioissa tuntematta niiden lakeja, siis tiedottomasti; uudessa yhteiskunnassa tulee se toimimaan oman kehityksensä lakien täydessä tietoisuudessa ja suunnitelman mukaisesti.

Sosialismi on kaikilla aloilla inhimilliseen toimintaan sovellettu tiede.