Vuosi 1848 on porvarillisen demokratian huippukohta. Siitä alkaen menee se nopeasti alaspäin. Se oli saanut voimansa sokeudestaan, siitä, ettei se nähnyt luokkaerotuksia kansan keskuudessa. Ainoastaan sen kautta, että se sulatti yhtenäiseksi joukoksi eri kansanluokat, porvaristosta köyhälistöön saakka, ainoastaan sen vuoksi, että se liiotteli näille yhteisten valtiollisten päämäärien merkitystä ja jätti huomioonottamatta kaiken, joka olisi voinut erottaa näitä luokkia, tuli siitä vastustamaton taistelurintama. Voitonpäivän täytyi tulla sille turmionpäiväksi. Kun monarkinen itsevaltius (rahaylimystön parlamentarinen itsevaltius Ranskassa) ja hoviylimystö olivat kukistuneet, katkesi side, joka oli yhdistänyt työmiehiä ja kapitalisteja, kaupunkeja ja maaseutua. Jokainen luokka koetti ja sen täytyi koettaa siitä lähtien käyttää hyödykseen erikoisetujensa palveluksessa vasta saavutettuja vapauksia. Kansanvaltainen vapaus ei johtanut yhteiskunnalliseen rauhaan, vaan yhteiskunnalliseen sotaan. äskeiset liittolaiset muuttuivat katkerimmiksi vihollisiksi, useimmiten omaksi hämmästyksekseen, sillä demokratia oli huolellisesti välttänyt sisäisten vastakohtiensa paljastamista.
Näiden vastakohtien vapautuminen kaivoi haudan demokratialle v. 1848 jälkeen.
Demokratien suuri enemmistö ei ollut sitä silloin huomannut. Se katsantokanta, että kansa on yhtenäinen joukko, jolla on yhtenäiset harrastukset, oli ollut tavallansa demokratian selkärankana. Enemmän kuin kahden miespolven ajan oli tämä aate ollut kaikkien kansojen suurinten, jalointen henkien tunnustama, se oli innostuttanut kaikkia ajattelevia, inhimillisiä tunteita omaavia aineksia Europan kansojen keskuudessa. Tämä aate kaikkine virheineen ja harhakuvineen ei ollut syntynyt joidenkuiden pintapuolisten huomiontekijäin erhetyksistä, vuosisadan historiallinen tila oli juurruttanut sen kansoihin. Sellaista aatetta ei niinkään ilman muuta heitetä menemään.
Demokratit eivät etsineet tappionsa syitä kansan kokoonpanosta, eivät eri luokkien, ainakaan alempien, erilaisista harrastuksista, katsantokannoista, vaan ulkonaisista oloista, yksityisten henkilöiden tai laitosten virheistä.
Monet luulivat löytäneensä kansanvaltaisen vallankumouksen epäonnistumisen syyt silloisista parlamenteista, etenkin Saksan ja Ranskan kansalliskokouksista, niiden kokoonpanosta ja velttoudesta. Toisista tuli parlamentarismin vihollisia. Näihin kuului myöskin saksalainen demokrati Rittinghausen.
Edustusjärjestelmä, selitti hän, oli muka kaikkeen yhteiskunnalliseen pahaan syynä. On mieletöntä, kir-jotti hän, »antaa mustan edustaa valkoista, yksityisedun yleistä etua, joka on edellisen täydellinen vastakohta. Jos molemmat olisivat identtisiä (samoja), niin ei valtiota tarvittaisikaan, koska rauha ja oikeus itsestänsä vallitsisivat kaikkialla. Mutta koska ne eivät ole samoja, niin kieltää terve järki myöntämästä lainlaadintaoikeutta muutaman sadan suuruiselle yksityiseturyhmälle — vaikka nämä enimmäkseen ovatkin porvariston luokkaetujen piirissä — ja antamasta viimemainittujen asiaksi huolenpitoa yleisestä hyvästä».[11]
Edustusjärjestelmä täytyisi hänen mielestään tykkänään lakkauttaa ja sen sijaan säätää välitön kansanlainsäädäntö. Sitte kun tämä on tapahtunut voi kansantahto vapaasti ilmetä ja »todellinen oikeus» ja »yleisetu» päästä itsestään valtaan. »Sosialidemokratiasen tasavallan tuntomerkkinä on edustusjärjestelmän poistaminen ja välittömän kansanlainsäädännön määrääminen. Voin vaatia täydellä syyllä itselleni kunniaa siitä, että olen ensiksi ja herkeämättä julistanut tätä totuutta».[12]
Tämän kansan itsensä kautta tapahtuvan lainlaadinnan aate ei ollut mikään uutuus. Jokainen sivistynyt henkilö tunsi sen Atenan ja Roman historiasta, vanhojen germanien historiasta. Olipa se vielä elossa ihan Europan keskustassa. Muutamissa syrjäisissä Sveitsin alppilaaksoissa on säilynyt näihin päiviin saakka jätteitä noista ikivanhoista määräaikaisista kansankokouksista, jotka alkujaan olivat yhteiskunnan asioiden korkeimpana hoitajana. Keväällä ennen paimenten lähtöä Alpeille tulivat täysikasvuiset, miespuoliset kantonikansalaiset kokoon paljaan taivaan alla, neuvotellakseen yleisistä asioista, valitsemaan virkamiehiä, säätämään lakeja j. n. e. Mutta kuten vanhaan aikaan, pidettiin täälläkin nyt vielä välttämättömänä, että yhteisessä kokouksessa ratkaistiin yleiset asiat. Kantonin pienuus oli siis välittömän lainlaadinnan edellytyksenä. Se ei saanut olla niin suuri, ettei jokainen kansalainen voinut saapua kokouspaikalle ilman vaivaa ja kustannuksia ja vahingollista ajankulutusta. Väkiluku ei saanut olla niin suuri, etteivät, kaikki äänioikeutetut kansalaiset voineet kokoontua yhteen ainoaan paikkaan asioita käsittelemään.[13]
Ennen Rittinghausenia ei ollut kukaan, ei edes niinkään ankara edustusjärjestelmän arvostelija kuin J. J. Rousseau, pitänyt mahdollisena pitää huoltaa suurempien yhdyskuntien yleisistä asioista välittömän kansanlainsäädännön kautta. Vasta Rittinghausen on julistanut tämän mahdolliseksi ja myöskin esittänyt tavan tämän aatteensa toteuttamiseen, jolla on yhtä vähän yhteistä alkuperäisen kansanlainlaadinnan kanssa, jollaisena se esiintyy joissakuissa Sveitsin kanttooneissa, kuin referendum'in ja aloteoikeuden kanssa, joiden kautta Sveitsin kansa tarkastaa eduskuntansa toimintaa.
»Välitön lainlaadinta näillä kansoilla (roomalaisilla, kreikkalaisilla ja germaneilla)», sanoo Rittinghausen, »ei ole koskaan ollut sellainen organisatio (järjestelmä) jonka minä esitin ja joka hyväksytään erehtymättömänä koska ainoastaan se on järjellinen (que l'on adoptera infailliblement, puisque seule elle est rationelle).
»Minä saan vaatia itselleni kunniaa siitä, että tämä järjestelmä on tykkänään minulle ominainen, että minä olen keksinyt keinon, joka tähän saakka on ollut tuntematon ja jonka kautta lait syntyvät vapaasti ja elimellisesti koko kansan vapaista neuvotteluista; että minä olen lainlaadintatieteelle luonut uuden käänteen.»[14]
Missä on nyt meidän itsetietoisen keksijämme uudistus?
Rittinghausenista on aivan tarpeetonta, että yksi ainoa kokous laatisi lait. Hän ehdottaa että sama laki yht'aikaa säädettäisiin useissa tuhansissa lakialaativissa kokouksissa, jotka kokoontuvat toistensa rinnalla ja ilman keskinäistä yhteyttä.
Tarkastakaamme tätä Rittinghausenin esitystä hiukan lähemmin.
»Heti kun joku varma, laissa määrättävä luku valtion kansalaisia vaatii, että joku asia on otettava kansan päiväjärjestykseen, niin pian kun tuo luku kansalaisia vaatii jotain uutta lakia jostakin asiasta tahi reformia tahi jonkun vanhan lain kumoamista on ministeristä velvollinen määrätyn ajan kuluessa kutsumaan kansan kokoon määrätyksi päiväksi tekemään päätöksiään ja suorittamaan lainlaadintatyötänsä.
— — —
»Lainlaatija-oikeutensa käyttämistä varten jaetaan kansa osastoihin, joista jokaisessa paraiten on 1,000 valtion kansalaista . . . Jokainen osasto kokoontuusopivaan huoneustoon . . ., se valitsee itselleen puheenjohtajan, jonka tehtävänä on johtaa keskustelua. Jokainen kansalainen saa pyytää puheenvuoroa omasta puolestaan valaistakseen asiaa.
»Kun keskustelu on päättynyt, antaa jokainen kansalainen äänilippunsa. äänestyksen jälkeen tekee puheenjohtaja kunnan esimiehelle tarpeelliset selitykset, ilmottaen joka kysymyksen suhteen äänimäärän, joka on annettu asian puolesta tai vastaan. Kunnan esimies kokoaa äänet kunnassaan olevista osastoista, piiriesimies piirissään olevista kunnista, ja lähettää ne maan korkeimmalle virastolle, ministeristölle, jonka tehtävänä on ottaa selvä tuloksista koko maassa, luonnollisesti aina ankaran tarkastuksen alaisena, ja julaista se virallisessa sanomalehdistössä.»[15]
Tämä on Rittinghausenin ehdotus. Sitä ei saa sekottaa Sveitsissä käytännössä olevaan aloteoikeuteen.
Sen nojalla tehdään kansalle määrätty kysymys, johon sen on vastattava joko »jaa» tahi »ei». Alotteentekijät levittävät valmiiksi muodostellut lakiesitykset tai, joka onkin tavallista, saattavat äänestyksen alaiseksi vaatimuksen jonkun määrätyn lain kumoamisesta tai säätämisestä. Jälkimäisessä tapauksessa jää vaaditun lain laatiminen eduskunnan, parlamentin tehtäväksi.
Tästä Rittinghausen ei tahdo kuulla puhuttavankaan. »Kansasta itsestään pitää lainlaadinnan kehittyä elimellisessä yhteydessä. Hävitä pitää täydellisesti lakiesitysten muovailemisen jossakin vartavasten määrätyssä valiojoukkueessa, jonka sitte tulisi levittää tekelettään kansan äänestyksellä joko hyväksyttäväksi tai hylättäväksi».
Rittinghausenin valtiossa ei kellään ole oikeutta esittää, että koko kansa äänestäisi jostakin määrätystä esityksestä. Kysymysjärjestystä esittämään on jokainen osasto täysivaltainen.
Jos joku väestön osa on kehottanut tekemään kysymystä jonkun asian lailla järjestämisestä, silloin sanomalehdistössä ja kansankokouksissa »kehitetään ja tarkastetaan, tehdään ehdotuksia kysymysjärjestykseksi. Alkuunpanijain komitea tai kokous on laatinut oman systematisen esityksensä ja suosittaa sitä, kuitenkaan tahtomatta sillä rajottaa kansan neuvottelujen vapautta. Uskotaanko nyt että sellaisissa oloissa voi tuntua vaikealta jonkun osaston puheenjohtajalle esittää periaatteelliset kysymykset oikein. Uskotaanko, että, jos nämä olisivatkin tulleet alkujaan väärin esitetyiksi, osaston jäsenet eivät niitä oikaisisi?»
Rittinghausen on siis vakuutettu siitä, että jokaisessa osastossa tehdään oleellisesti samat kysymykset, niin että on helppoa kaikissa osastoissa tapahtuneiden äänestysten tuloksien nojalla saada tietää, mikä on kansan tahto.
Hän antaa meille esimerkin vakuuttaakseen meitä. Hän olettaa: »200,000 asukasta jossakin suuressa valtiossa on tullut vakuutetuksi siitä, että nykyään voimassaoleva maan yksityisomistus on kansalle turmiollinen laitos eikä ole enää sopusoinnussa yleisten etujen kanssa». Jos nyt kysymys maanomistuksesta tulee osaston ratkaistavaksi, niin täytyy puheenjohtajan luonnollisesti ratkaista se tekemällä seuraavat kysymykset:
1. Jätetäänkö valtion maaperä yksityisomaisuudeksi vai otetaanko se kansan yhteiseksi omaisuudeksi?
Enemmistö luonnollisesti äänestää jälkimmäistä.
2. Ostetaanko maat vai ottaako kansa ne haltuunsa nykyisiltä omistajiltaan ilman muuta korvauksetta?
Enemmistö äänestää ostamisen puolesta.
3. Mikä prosentti maanarvioimisen määräämästä arvosta maaperän omistajalle suodaan silloin kun hänen maaomaisuutensa otetaan häneltä pois?
Tehdään eri ehdotuksia. Joku niistä saa enemmistön kannatuksen.
4. Mitenkä korvaus suoritetaan? Puhtaassa rahassako, vaiko korkoa tuottavissa valtion arvopapereissa?
Jälkimäinen hyväksytään.
5. Miten valtio käyttää hyväkseen maata? Vuokraamallako yksityisille tai osuuskunnille, vaiko viljelemällä sitä yhteisesti vastuunalaisten kuntien laskuun?
Enemmistö hyväksyy jälkimmäisen ehdotuksen.
Sillä tavalla ratkaisee kuin leikillä vain Rittinghausenin valtiossa suuren maanomistuskysymyksen osastoihinsa kokoontunut kansa yhtenä ainoana päivänä.
Mutta kuinka silloin, jollei noista 10,000 osastosta, joihin suurvaltioiden äänioikeutettu väestö jakaantuisi, jokainen hyväksyisikään Rittinghausenin suunnittelemaa kysymyskaavaa.
Rittinghausen ajattelee, että voidaan olla ainoastaan maaperän yksityisomistuksen puolella tai sitä vastaan. Hän on väärässä. Yksityisomistuksen puolustajien joukossakin on paljon sellaisia, jotka toivovat, että valtio ottaisi haltuunsa monia maa-alueita; ja sen jyrkimpien vastustajienkin joukossa on vain harvoja, jotka tahtovat yhdellä iskulla jo ensi yönä ottaa valtion huostaan kaikki maat. Tämä menettelytapa hiukan haiskahtaa sille katsantokannalle, jolle meidän vastustajamme nojautuvat, kun he vaativat meiltä tulevaisuuden valtion pohjapiirroksia, katsantokannalle, jonka mukaan me muka tahtoisimme vuorokauden kuluessa sukia koko yhteiskunnan uuteen muotoon. Voidaanhan se tehdä paperilla. Voidaan julistaa kumotuiksi kaikki nykyiset lait ja yhtä yksinkertaisesti voidaan julistaa tuotannonvälikappaleet yhteisomaisuudeksi. Mutta kun katsellaan asiata taloudelliselta kannalta eikä vain juridilliselta, jos otetaan huomioon, että meidän on kehitettävä uusi tuotantotapa, eikä laadittava vain paria uutta lakipykälää niin huomaamme, ettei tyhjillä kaavoilla, sellaisilla kuin Rittinghausenin kysymykset, tehdä yhtään mitään.
Jos maaomistuskysymys asetettaisiin maassa, jossa on vielä vahva talonpoikaisväestö, osastojen ratkaistavaksi, niin tuskinpa olisi enemmistö ehdottomasti kaiken maan yhteisomistuksen puolella. Myöskin monet yhteisomistuksen ystävät tahtovat sosialiseeraamisen asteettain tapahtuvaksi.
Jotkut tahtovat jättää koko sen maaomaisuuden, joka kuuluu pienviljelijöille edelleenkin yksityisomaisuudeksi. Toiset äänestäisivät ehkä ainoastaan metsien, toiset taas vuorikaivosten, lopuksi suuri joukko äänestäisi kaupunkimaaomaisuuden, jotkut ehkä vain viljelemättömän maan valtion huostaan ottamisen puolesta j.n. e. Yksin jo ensimäinen kysymys antaa tilaisuuden satoihin sovitelmiin.
Samoin kaikki seuraavat. Rittinghausen kerskailee, että tuo hänen lainlaadintansa olisi yksinkertaista ja selvää. Hän sekottaa yksinkertaisuuden ja kaavamaisuuden. Ottakaamme käsiteltäväksemme esim. kysymys korvauksesta. Rittinghausenin mukaan saisivat kaikki maaperän omistajat, joilta heidän maansa otettaisiin pois, korvausta samalla tavalla. Samassa määrässä maksettaisiin korvausta suurtilojen omistajille ja tonttikeinottelijoille kuin mökkiläiselle! Mitenkä on kiinnitysten laita?
Yhtä kaavamaisesti kuin korvauksen suoritus maanomistajille tapahtuisi maaperän viljeleminenkin kaikkialla kuntien laskuun. Ikäänkuin eivät erilaiset liiketavat olisi mahdollisia toistensa rinnalla, vieläpä pakollisiakin! Eikö olisi kansalaisia, jotka olisivat sitä mieltä, että valtion pitäisi välittömästi harjottaa metsäliikettä, että vuorikaivoksia parhaiten hoitaisivat työmiesosuuskunnat valtion hyväksi, että suuret maatilat pitäisi vuokrata maanviljelysosuuskunnille, että huolenpito asunto-oloista on jätettävä kunnille? Eiköhän olisi paljo sellaisiakin, jotka puolustaisivat sitä, että kunnat rakennuttaisivat yksityisiä puutarhataloja englantilaiseen malliin ja vuokraisivat niitä yksityisten käytettäviksi. Valtion maata käyttäisivät toistensa rinnalla hyväkseen valtio itse, suuret ammattiyhdistykset, pienemmät osuuskunnat, kunnat ja lopuksi yksityisetkin. Todellisuudessa olot muodostuisivat vieläkin moninaisemmiksi! Tämän loppumattoman monenkaltaisuuden pieneen Prokrustesvuoteeseen musertamista, sen kaikkien jäsenten pois hakkaamista, jotka sen elinkykyiseksi tekevät, kutsuu Rittinghausen yksinkertaisuudeksi ja selvyydeksi lainlaadinnassa! Yhtähyvin voisi hän väittää, että vanhan tammen ihanat muodot tulevat parhaiten näkyviin sahassa.
Todellisuudessa ei Rittinghausenin ehdottama lainlaadintatapa kuitenkaan tekisi sitä yksinkertaisemmaksi, vaan sotkisi sen aivan auttamattomasti. Lainlaadintatyön siirtämisellä yhdestä kokouksesta kymmenelletuhannelle kokoukselle, jotka toimisivat toistensa rinnalla ja toisistaan riippumattomina, voisi olla ainoastaan yksi seuraus: sekasotku.
Puhumme tässä lainlaadintatyön siirtämisestä yhdeltä kokoukselta kymmenelletuhannelle. Tämä ei ole oikein täsmällisesti sanottu. Ainoastaan yhden lainlaadintatoiminnan tehtävän siirtää Rittinghausen lainlaadintakokouksilleen. Hänellä itselläänkin on toisista tehtävistä sellainen aavistus, että ne voidaan suorittaa ainoastaan yhdessä kokouksessa. Mutta koska hän ei tahdo tietää mitään yhdestä ainoasta lainlaatimiskokouksesta, syrjäyttää hän yksinkertaisesti nämät tehtävät.
Lainlaadintatyö ei ole ainoastaan äänestystä lakiesityksistä. Jollei parlamentilla olisikaan muuta tehtävää, olisi valtiopäivätyö jokseenkin helppoa. Mutta lainlaatijan täytyy ennenkaikkea pitää huolta siitä, ettälain muoto on tarkotustaan vastaava; ja kun se on hyväksytty, valvoa sitä, että ja kuinka sitä noudatetaan.
Lain muoto tuottaa Rittinghausenille kuten näemme, hyvin vähän huolta. Ministeristö, kuten hän »Sosialidemokratisissa kirjotelmissaan» ajattelee tai toimitusvaliokunta, kuten hän ranskalaisessa lentokirjasessaan ehdottaa, laatii senjälkeen kun saadaan tietää äänestyksentulos kaikista osastoista, »lakitekstin, joka on selvä ja yksinkertainen ja jolla on se etu, ettei se tee mahdolliseksi useammanlaatuisia tulkitsemisia, kuten useimmat meidän kamariemme laatimat lait, joissa yleisesti näytään aina pyrittävän suosimaan lakimiesten taipumusta kaksimielisyyteen».
Miksikä juuri nämä toimitusvaliokunnat ovat niin jumalain siunaamia, vastakohtana noille pirullisille parlamenteille, sitä ei sano Rittinghausen meille.
Louis Blanc oli tehnyt tämän kysymyksen jo aikaisemmin ja selittänyt, että toimitusvaliokuntain täytyy välttämättömästi näistä sekasotkuisista äänestystuloksista laatiessaan yksinkertaista ja selvää tekstiä, menetellä paljoa omavaltaisemmin kuin mikään yleisellä äänioikeudella valittu parlamentti.
Tähän vastaa Rittinghausen, että kansa heti poistaisi tuon toimitusvaliokunnan, jos se tahtoo anastaa itsellensä parlamentarista valtaa. Voitaisiin muka tulla toimeen ilman lakitekstien muovailuakin.
Hän luonnollisesti edellyttää silloin, että jokaisen osaston jokainen puheenjohtaja joka asiassa asetta avastattavaksi samat kysymykset.
Rittinghausenin mukaan ei lain täytäntöönpano tuota minkäänlaisia vaikeuksia. Se käy ihan itsestään. Niinpä sanoo hän ennenmainitun maanomistuslain käytäntöönpanosta: maan arvioiminen on kunnissa sitä varten valittujen ja kansan tarkastuksen alaisten toimikuntien tehtävä; entisille omistajille määrättyjen valtion arvopaperien valmistaminen ja jakaminen olisi lähemmin järjestettävissä helposti suunniteltavan kansan ylläkerrotulla tavalla hyväksymän lain kautta; ja lopuksi maank äyttäminen järjestettäisiin joka kunnassa ylempänämainitun uuden lain mukaan alaosastojen päätöksillä.
Ajatellaanpa, kuinka joku talonpoikaiskunta, joka on äänestänyt maan yksityisomistuksen puolesta, kansantarkastuksen[16] alaisten toimikuntiensa kautta panee käytäntöön tätä uutta lakia, vaikkapa se tosiaankin olisi selvä ja yksinkertainen! Tai saattaisiko ministeristö kuntain toimintaan yhtenäisyyttä? Kuka sitten valvoo ministeristön toimintaa?
Näihin kysymyksiin saamme me yhtä vähän vastausta kuin siihenkin kuka pitää huolta valtiotaloudesta. Parlamenttia ei ole, ministeristöllä ei ole aloteoikeutta, vuosittainen tulo- ja menoarvion määrääminen jää siis kansan vapaaehtoisen alotteen varaan!
Emme tosiaankaan tiedä, miksi Rittinghausen katsoi välttämättömäksi taistella anarkismia vastaan.
[11] Rittinghausen, Sosialidemokratisia kirjelmia, 3. vihko. »Die unhaltbaren Grundlagen des Räpresentativsystems» (Edustusjärjestelmän paikkansapitämättömät perusteet), Köln 1869, siv. 10. Vertaa myöskin hänen kirjastansa »La législation directe par le peuple et ses adversaires (Välitön kansanlainlaadinta ja sen vastustajat) Brüssel. 2. painos siv. 32. Ensimmäinen painos ilmestyi 1852.
[12] Rittinghausen, Sosialidemokratisia kirjotelmia, 2. vihko. »über die Nothwendigkeit der direkten Gesetzgebung durch das Volk» (Välittömästä kansanlainsäädännöstä), 18. siv.
[13] Vielä v. 1860 oli Urissa 14,700 asukasta, Unterwalden ob dem Wald'issa 13,000, nid dem Wald'issa 11,000, Glaruksessa 33,000, Appenzell-Ausserrhoden'issa 48,000, Innerrhoden'issa 12,000. Ei ainoassakaan kantonissa, jossa tällaisia kokouksia vielä pidetään ole yli 50,000 asukkaan. Yleiset asiat ovat kaikissa näissä kantoneissa aivan alkuperäistä laatua ja vähäpätöisiä, niin että ne voidaan järjestää kahden kokouspäivän ajalla vuodessa.
[14] La législation directe, 198. siv.
[15] Sozialdemokratische Abhandlungen (Sosialidemokratisia kirjotelmia) 4. vihko 9–11 s.
[16] Kuka tarkastaa? Tarkastaako koko kansa jokaisen yksityisen toimikunnan töitä? Kuinka tämä tapahtuu? Todellisuudessa tulisi tää »kansantarkastus» olemaan vain kunnantarkastusta.