Karl Kautsky (toim.)

Sosialismin historia I

1895


III osa.

Keskiajan ja uskonpuhdistuksenajan kommunismi.

III luku. Italian ja Etelä-Ranskan kerettiläiskommunismi.

I. Brescian Arnold.

Me huomautimme jo tämän osan alussa, että keskiajan kaupunkilaitos kehittyi ensin Italiassa ja Etelä-Ranskassa ja että näissä seuduissa tapaamme keskiaikaisen kommunismin varhaisimpia yrityksiä. Mutta myöskin ensimäiset kerettiläisyyden ilmaukset, ensimäiset uskonpuhdistukselliset liikkeet, huomaamme näissä maissa.

Saksalaiset tiedemiehet ovat esittäneet sen mauttoman väitteen, että ainoastaan germanisissa kansoissa on ollut vallalla sellainen sydämellisyys, sellainen totinen jumalanpelko, josta kirkkoa puhdistavat yritykset saattoivat lähteä. Mutta todenperäisesti esiintyi uskonpuhdistusliikkeitä Italiassa, ennenkuin Saksassa sellaista ajateltiinkaan.

Sellaisia syntyi ensin itse Roomassa, kristikunnan pääkaupungissa. Rooma oli keskiajalla »Europan sydän», samalla tavalla, mutta vielä paljon suuremmassa määrin, kuin Parisi suuresta vallankumouksesta vuosien 1870–71 sotaan saakka. Ei siinä kyllin, että kaikki kirkolliset asiat — ja ne täyttivät keskiajalla koko elämän —, hoidettiin ja ratkaistiin Roomassa, tämä kaupunki oli myöskin taiteen ja tieteen pesäpaikka, ylin tuomari kaikissa, maallisissakin, riidoissa ja, sitä ei pidä unohtaa, keinokkaimpien ilojen ja nautintojen pääpaikka. Roomaan lähtivät kaikki ne, jotka katsoivat vääryyttä kärsineensä, kaikki, jotka tahtoivat päästä sen korkeamman viisauden ja kehittyneemmän taiteen pariin, sekä vihdoin ne, joille olo kotona kävi pitkäksi ja joilla oli liikaa rahaa. Rooma eli vieraista, se tuli niiden kustannuksella suureksi ja rikkaaksi, ja muukalaisliikenteen edistäminen tulikin paavien yhdeksi tärkeimmäksi toimeksi.

Maailmannäyttelyjä ei oltu vielä keksitty muukalaisten houkuttelemiseksi. Keskiajan paavit keksivät toisen, ajallaan yhtä tehokkaan keinon: riemusynninpäästön eli pyhät vuodet. Jokainen, joka määrätyn vuoden kuluessa teki pyhiinvaelluksen Roomaan, sai täydellisen synninpäästön. Se naula veti. Aivan kuin ihmiset vuonna 1889 tuhansittain virtasivat Parisiin muka jotain nähdäkseen ja oppiakseen mutta itseasiassa huvitellakseen, samoin vaellettiin pyhien vuosien aikana Roomaan, missä ihmiset saivat perinpohjin nauttia kaikista silloin tunnetuista synneistä ja paheista ja kuitenkin palasivat kotiinsa synnittömämpänä kuin olivat lähteneet.

Ensimäiseksi riemuvuodeksi julisti paavi Bonifasius VIII vuoden 1300. Gibbon kertoo senaikuisten todistuksien mukaan, ettei Rooma nähnyt milloinkaan muuriensa sisällä tämän vuoden kuluessa vähempää kuin kaksisataatuhatta muukalaista, ja että koko väentulva laskettiin kahdeksi miljoonaksi. »Kun kukin antoi pienenkin lahjan, niin kokoontui siitä suunnattomia aarteita, ja kaksi pappia seisoi yötä ja päivää haravat kädessä ja kasasi, tietysti vallan laskematta, talteen ne kulta- ja hopealäjät, jotka pyhiinvaeltajat panivat pyhän Paavalin alttarille. Onneksi vallitsi rauha ja hyvät ajat, ja vaikka kaikki oli kallista, olivat kuitenkin Bonifasiuksen toimekas politiikka ja roomalaisten voitonhimoinen vieraanvaraisuus hankkineet loppumattomia varastoja leipää, viiniä, lihaa ja kalaa.»

Alkuaan piti ainoastaan joka sadannen vuoden olla »pyhä», mutta liike kävi siksi oivallisesti, että paavit ja roomalaiset tulivat kiusaukseen pitää niitä useammin. Väliajat toisesta riemuvuodesta toiseen kävivät yhä lyhyemmiksi, ne pienennettiin 50:ksi, 33:ksi ia vihdoin 25:ksi vuodeksi.

Tämä vain yhdeksi esimerkiksi mistä keinoista, joilla houkuteltiin muukalaisia ja heidän rahojaan Roomaan. Mutta jo kauan ennen riemuvuosien keksintöä oli Rooma päässyt nousemaan alennuksestaan ja aikaisemmin kuin mikään muu keskiajan kaupunki kohosi se valtaan ja merkitykseen, ja samalla kasvoi senkin väestön itsetietoisuus ja itsenäisyydentunne. Roomalaiset kokivat, niinkuin kaupunkilaiset yleensä, päästä vapaiksi herroistaan, milloin paavista, milloin keisarista, milloin molemmista. Keskiajan Rooma oli, samoin kuin Parisi vuodesta 1789 vuoteen 1871, myöskin vallankumouksien pääpaikka.

Katsotaanpas, kuinka Bernhard Clairvauxlainen 1100-luvulla kammoo Rooman levotonta väestöä. »Kukapa ei tunne», huudahtaa hän, »roomalaisten hävyttömyyttä ja vallattomuutta. Se on kansa, joka on kasvanut kapinoiden keskellä, joka villinä ja kesyttömänä halveksii kuuliaisuutta, paitsi silloin kun se on liiaksi heikko vastarintaan. Maan ja taivaan vihaamia, Jumalaa pilkkaavia, keskenään kapinoivia, naapureitaan kohtaan kateellisia kun ovat, ei heitä kukaan rakasta. He eivät tahdo alistua kenenkään hallittaviksi, mutta eivät osaa myöskään itse hallita, he ovat uskottomia ylempiään kohtaan, kiittämättömiä hyväntekijöilleen, ja yhtä hävyttömiä vaatimaan kuin kieltäytymään.» Gibbon, joka lausunnosta kertoo, huomauttaa, että »tämä kuvaus ei ole juuri kristillisen rakkauden siveltimellä tehty». Luulisipa todellakin kuulevansa jonkun porvarin herjaavan parisilaisen kommunin päiviä!

Kun paavien valta kristikunnassa oli korkeimmillaan, olivat he voimattomia itse Roomassa. »Ei missään», sanoo Giesebrecht, »ollut paavin valta pienempi kuin heidän omassa kaupungissaan. Pakolaisina ovat he saaneet useinkin kuleksia ylt'ympäri, kansansa kirousten saattamina.» Paraiten, mutta ei suinkaan yksinään, todistaa tätä Gregorius VII:nnen historia. Hänen, joka pakotti Saksan keisarin Henrik IV:nnen tulemaan Canossaan katumuksentekijänä, täytyi lähteä Roomasta, koska hän ei tuntenut olevansa siellä turvassa, ja kuoli vapaaehtoisessa maanpaossa Salernossa.

Vasta 1400-luvulla, kun ruhtinasten yksinvalta kaikkialla oli nousemassa, onnistui myöskin paavien päästä kapinoivien alamaistensa herraksi. Eugenius IV oli viimeinen paavi — Pius IX:nteen v. 1848 — jonka täytyi paeta roomalaisten kapinaa v. 1433.

Näin hillitön ja epäkirkollinen väestö johtui tietysti pian haluamaan palauttaa papiston takaisin evankeliseen köyhyyteen, s. o. omistaa itselleen kirkon riistetyt ja Roomaan kootut rikkaudet. Mutta yhtä käsitettävää on, että muutamat paavittomat vuodet riittivät sille osottamaan, missä heidän olemassa olonsa pysyväinen lähde oli.

Ei ihme, että Rooma oli se paikka, missä ilmaantui ensimäinen vakava yritys kirkollisen uudistuksen aikaansaamiseksi. Tätä yritti Brescian Arnold. Hän vastusti mitä kiivaimmin papiston maallista omaisuutta, vedoten, kuten kaikki myöhemmät uskonpuhdistajatkin, alkukristillisyyteen. Hän ei kumminkaan suinkaan ollut kommunisti. Kirkon omaisuutta ei pitänyt jakaa kansalle, vaan antaa maallisille vallanpitäjille.

Arnold, joka Parisissa oli ollut Abelardin oppilaana, ajettiin »kerettiläisyytensä» takia pois Ranskasta ja hän pakeni Sveitsiin. V. 1145 hän lähti Roomaan, sai suojaa silloin ilmikapinassa olevalta kansanvallalta ja ryhtyi sen palvelukseen.

Tuskin kymmenen vuoden kuluttua raukesi tämä liike. Roomalaiset huomasivat, että he eivät voineet liian kovakouraisesti käydä vastustamaan paavinvaltaa, se olisi ollut samaa kuin tappaa kana, joka muni heille kultamunia. Eiväthän Rooman suuruus ja rikkaus riippuneet sen teollisuudesta eikä kaupasta, vaan paaviuden harjottamasta koko kristikunnan nylkemisestä. Keskiajan roomalaiset elivät riistämällä maailmaa, niinkuin entisen tasavallankin roomalaiset. Menettelytavat vaan olivat muuttuneet toisiksi. Roomalaiset tekivät v. 1154 rauhan paavin kanssa ja karkottivat Brescian Arnoldin. Hän joutui kuuluisan Fredrik I Barbarossan käsiin. Tämä kiirehtii luovuttamaan hänet paavin kätyreille, jotka muitta mutkitta polttivat tuon yleisen maineen saavuttaneen kerettiläisen.

 

II. Valdolaiset.

Syvemmät juuret sai kerettiläisyys Pohjois-Italian ja erittäinkin Etelä-Ranskan kaupungeissa. Jollemme ota huomioon Etelä-Italiaa, se kun keskiajalla itse asiassa oli lähempänä Itämaita kuin Länsi-Europaa ja sen sivistys oli pikemminkin bysantilainen ja sarasenilainen kuin kristillisgermaninen, niin alkoivat Pohjois-Italiassa ja Etelä-Ranskassa kauppa ja kaupunkilaisteollisuus länsimaissa ensiksi kukoistaa, syntyi porvaristo, ensimäiset joukkoteollisuuden ja vientiteollisuuden alut näyttäytyivät. Ja niiden ohessa ensimäiset syyt kapitalistisesti riistetyn köyhälistön muodostumiseen.

Näiden kaupunkien rikkaus kiihotti aikaisin paavien ahneutta. Mutta juuri tämä rikkaus antoi niille myöskin pian kylliksi voimaa pyrkimään itsenäisyyteen, useinpa sen hankkimaankin ja heittämään paavilaisuuden ikeen hartioiltaan.

Kuitenkin vaikuttivat Pohjois-Italian kaupungeissa monet seikat siihen suuntaan, että ne asettuivat suosiollisiksi paaviutta kohtaan. Eivät ainoastaan paavit tahtoneet saada Italian kaupunkien rikkauksia omikseen, vaan myöskin näiden kilpailijat Italian nylkemisessä, Saksan keisarit. Kuta vähemmän nämä voivat saada taloudellisesti jälkeenjääneestä Saksasta, sitä enempi koettivat he hyötyä Italian rikkaista kaupungeista. Ja miten voimattomia he lienevät Saksassa olleetkin, voivat he, kun oli kysymys ryöstöretkistä Italiaan — näistä »Rooman matkoista», joita saksalainen kansallinen historiankirjotus on kertoellut mitä kauneimmassa ihanteellisessa valossa — aina luottaa saavansa lukuisasti seuralaisia.

Pohjois-Italian kaupungit olivat, heikkoja kun olivat, siis tavallisesti siinä asemassa, että niiden tarvitsi tehdä liitto toisen sortajan kanssa kyetäkseen karkottamaan toisen kimpustaan. Kysymys oli vain siitä, kumpiko oli vaarallisempi, paaviko, jolla oli mitätön asevoima, mutta joka oli lähellä ja jolla aina kaupunkien papistossa oli vahva tuki, vai keisariko, jolla saattoi olla suuri sotavoima, mutta tavallisesti oli kaukana. Aina asianhaarain mukaan ratkaistiin tämä pulma, ja sama kaupunki liittoutui milloin keisariin, milloin paaviin, seuraavana päivänä hyökätäkseen hänen tai hänen ystäviensä kimppuun ja päinvastoin. Mutta joka kaupungissa oli myöskin keisarillinen, 1200-luvulta alkaen n. k. ghibelliläinen puolue ja paavillinen n. k. guelfiläinen puolue. Luokka- ja puoluevastakkaisuudet Pohjois-Italian kaupungeissa supistuivat näennäisesti kaikki vastakohdaksi keisarillisten ja paavillisten välillä; ja jos toinen luokka tai puolue sai suojaa keisarilta, tai tämä sen voitti, voi olla varma siitä, että sille vihollinen puolue taipui paavilaisuuteen.

Ymmärtää helposti, että paavius tällaisissa oloissa saavutti myötätuntoisuutta Pohjois-Italian kaupungeissa, aika ajoin olikin sellaista olemassa aimo tavalla eikä se koskaan kokonaan kuollut. Lisäksi tuli se seikka, että pyhiinvaellustie Roomaan ja osaksi Jerusalemiinkin kulki Pohjois-Italian kautta, mikä suresti edisti siellä olevien kaupunkien taloudellista kehitystä. Mutta molemmat riippuivat siitä, että paavilaisuus piti ylivaltansa kristikunnassa.

Mutta toisellakin tavalla kietoontuivat Pohjois-Italian kaupungit harrastamaan sitä, että paavilaisuus yhä edelleen sai nylkeä Europaa. Näissä kaupungeissa kehittyi alku pankki- ja vekseliliikkeeseen. Niiden kauppiaat tulivat paavien ensimäisiksi pankkiireiksi. Heille virtasivat kaikki ne summat, joita paavit kiskoivat, he hoitivat niitä paavin laskuun ja — omaksi edukseen. Heidän käsissään tulivat paavien aarteet koronkiskonta- ja kauppapääomaksi; niitä hinattiin ruhtinaille ja kaupungeille, herroille ja luostareille. Niin tuli paavin riistämisjärjestelmä yhdeksi Pohjois-Italian taloudellisen kukoistuksen perustaksi.

Samoin kuin Roomassa harrastettiin siis Pohjois-Italian kaupungeissakin sitä, että paavin ylivalta kristikunnassa pysyi voimassa. Samoin kuin roomalaiset, kapinoivat Pohjois-Italian kaupungitkin usein paavilaisuutta vastaan, koska he pitivät parempana saada nylkeä sitä, kuin itse olla sen nylettävinä, mutta, samoin kuin roomalaiset, varoivat hekin johtamasta kapinallisia pyrkimyksiään niin pitkälle, että itse paavillinen nylkemiskoneisto olisi saattanut joutua vaaralle alttiiksi. Me tapaammekin Pohjois-Italiassa, samoin kuin Roomassakin aikaisin kerettiläisliikkeitä, mutta ei suinkaan mitään perinpohjaista uskonpuhdistusta. Päästiin kyllä pian hengellisesti riippumattomiksi katolisen kirkon opeista, kauan ennen saksalaista uskonpuhdistusta, mutta taloudellisia edellytyksiä puuttui irrottautumiselle paavinvallasta.

Ensimäistä vakavampaa kapinaa ei ainoastaan yksityisiä sortotoimenpiteitä, vaan koko paavin ylivaltaa vastaan emme siis tapaa Pohjois-Italiassa, vaan Etelä-Ranskassa, joka taloudellisesti oli yhtä korkealle kehittynyt, mutta jolla ei ollut mitään etuja paaviuden mahti-asemasta.

»Tuossa kauniissa maassa Alppien ja Pyrenneitten välillä», kirjottaa Schlosser tunnetussa maailmanhistoriassaan, »oli säilynyt monia jätteitä roomalaisesta ja varsinkin kreikkalaisesta sivistyksestä, joka aina Marseillen perustamisesta asti oli kukoistanut siellä läpi koko vanhanajan. Siellä kehittyivät ensiksi keskiajalla tieteet, kauniit ja hyödylliset taiteet samoin kuin porvarillisen elämän laitokset ominaisella tavallaan. Siellä tuli roomalainen, latinalainen ja espanjalainen runous arabialaisen pariin, josta syntyi omituinen sekotus. Tunnettua on, että n. s. iloinen taide ja naisten tuomioistuimet rakkauden, laulun, jalomielisyyden ja kohteliaisuuden asioissa olivat oikeastaan tuosta maasta kotoisin. Runous oli, samoin kuin Kreikassa Homeron aikana, juhlien ja pitojen kanssa erottamattomassa yhteydessä. Urhouden ja rakkauden laulajia syntyi siellä ja he etsivät aiheensa sieltä; Dante ja Petrarca joivat näistä lähteistä, ennenkuin he kohosivat kansansa keskitason yläpuolelle. Tieteistä kukoisti Etelä-Ranskassa, ja, jos ei ota lukuun Salernoa, vain siellä, varsinkin lääketiede. Sitä paitsi olivat juutalaiset perustaneet sinne useita oppineita laitoksia... Etelä-Ranskan kaupungit olivat jo aikaisin iloinneet vapaudesta ja itsenäisyydestä, jommoista ei vielä tunnettu muissa Europan maissa. Vieläpä Toulousessa, mahtavan kreivin asuinpaikassa, johtivat hallintoa itsenäinen maistraatti ja vapaa porvarivaliokunta, ja Moissakin ruhtinaan täytyi juhlallisesti valallaan vahvistaa kaupungin oikeudet, ennenkuin hän saattoi ajatellakaan uskollisuudenlupauksen ottamista. Näin ollen ei voi ihmetellä, että Etelä-Ranskassa ensin pääsi valtaan yleinen vastenmielisyys kristinuskon huonontumisen johdosta, että siellä jumalanpalveluksen uudistus, samoin kuin evankeliumin kääntäminen maan kielelle tulivat välttämättömän tarpeelliseksi sekä että tästä syttyi kirkon kanssa hirvittävä sota, joka vihdoin ei ainoastaan hävittänyt vapautta näistä seuduista, muuttanut Europan kukoistavinta maata erämaaksi pitkiksi ajoiksi ja levittänyt Ranskan kuninkaiden valtaa aina Välimereen asti, vaan sai vielä aikaan inkvisitsionin käytäntöön ottamisen länsimaissa.»

1100-luvun alussa oli kerettiläisyys niin levinnyt Etelä-Ranskassa, että paavi Calixtus II v. 1119 huomasi tarpeelliseksi Toulousin kirkolliskokouksessa ryhtyä erityisiin toimenpiteisiin sitä vastaan; mutta kerettiläisyys kasvoi koko vuosisadan kuluessa yhä enemmän ja juurtui yhä syvemmälle.

Niinkuin kaikkia suuria uskonpuhdistusliikkeitä, kannattivat tätäkin monet eri luokat erityisine harrastuksineen ja tarkotuksineen, ainoastaan yhteisen vihan, roomalaisen riistämisen vihaamisen, yhdistäminä. Mutta kaikki ne koettivat päästä päämääräänsä yhtä tietä: palaamalla alkukristillisyyteen. Tosin saattoivat ne kukin sillä tarkottaa aivan eri asioita. Ei ole ihmettelemistä, että on syntynyt erilaisia mielipiteitä siitä, mitä näillä etelä-ranskalaisilla kerettiläisillä — »katareilla»[1] niinkuin heitä kutsuttiin (siitä on tullut sana »kerettiläinen») — oli oikeastaan pyrkimyksenä, lienee yhtä uhkarohkeata tehdä heistä kaikista kommunisteja, kuin kieltää yleensä mitenkään kommunistisien tarkotuksien ilmenemistä. Varsinkin valdolaisien opeissa on todistettavissa selviä jälkiä kommunismista.

Tämän lahkon perustajaksi mainitaan tavallisesti Pietari Valdusta, muutamaa rikasta Lyonin kauppiasta, joka nähdessään ympärillään vallitsevan suuren kurjuuden, häpesi rikkauttaan, jakoi omaisuutensa köyhille (noin v. 1170) ja kokosi ympärilleen samanmielisiä, jotka rupesivat palvelemaan köyhiä ja kurjuutta kärsiviä. Ellei hän olekaan perustanut tätä lahkoa, on hän ainakin tavattomassa määrässä vaikuttanut sen järjestymiseen ja leviämiseen. Useimmat tämän lahkon jäsenistä olivat käsityöläisiä, varsinkin kankureja, joita usein mainitaan kerettiläislahkolaisia. Heitä nimitettiin »humiliateiksi» (alhaisiksi) tai »Lyonin köyhiksi».

Aluksi ei lahkolla ollut huomattavissa mitään tarkotusta erota kirkosta. Kun Lyonin arkkipiispa kielsi heitä saarnaamasta, pyyrsivät he lupaa siihen paavilta; mutta heidän oppinsa näytti liiaksi vaaralliselta varsinkin kun he kieltäytyivät siitä, minkä myöhemmin fransiskanit ja dominikanit tekivät, nimittäin rupeamasta paavikunnan palvelukseen. Lusius III julisti heidät senvuoksi pannaan v. 1184. Siten oli heidän yhteytensä kirkon kanssa ainaiseksi rauennut.

Heidän kommunismillaan oli alkuaan täydellinen munkkiluonne. He vaativat kommunismia, mutta jokainen ei niin vaan voinut kohota omaisuuden yhteyden pyhälle asteelle, johon hekin yhdistivät vastahakoisuuden avioliittoon. »Täydelliset» ovat pakotettuja kommunismiin ja todennäköisesti aviottomuuteenkin; mutta »oppilaat» saavat sitävastoin olla naimisissa ja pitää omaisuutta, mutta heillä on sen sijaan velvollisuus elättää »täydellisiä», jotta näiden ei tarvitse huolehtia tämän maailman turhuudesta. Tämällainen kommunismi muistuttaa toiselta puolen elävästi platonilaista, mutta toiselta puolen myöskin kerjäläismunkkien kommunismia. Samoin kuin Platon, hekin opettivat naisten tasa-arvoisuutta miesten kanssa. Mutta heidän kerettiläisin oppinsa, jonka paavi kirosi, oli se, että naiset yhtähyvin kuin miehetkin saisivat saarnata. Miehet ja naiset kulkivat yhdessä ylt'ympäri ja saarnasivat, ja hurskaat sielut närkästyivät siitä, että silloin naimattomuus ei juuri ollut samaa kuin ikuinen siveys.

Huomattava on myöskin se, että valdolaiset kieltäytyivät suorittamasta sotapalvelusta ja vannomasta valaa, samoin kuin heidän intonsa edistää hyvää kansansivistystä. »Kaikki poikkeuksetta, miehet ja naiset, suuret ja pienet, opettavat ja oppivat lakkaamatta. Työmies, joka tekee päivät työtä, opettelee itsekseen tai opastaa toisia öisin; koska he tutkivat niin paljon, rukoilevat he vähän», sanotaan muutamassa senaikuisessa, heille vihamielisessä kirjotuksessa.

Jos valdolaiset olisivat tehneet rauhan paavikunnan kanssa ja muodostaneet etuoikeuksia nauttivan järjestön, niin he olisivat aristokratisista kommunisteista muuttuneet toisten työllä eläväksi tavalliseksi munkkikunnaksi. Kun he nyt jäävät vainotuksi lahkoksi, eivät ne sortamisen siemenet, jotka heidän kommunismissaan oli, päässeet milloinkaan oikein itämään. Ne olivat ristiriitaisia niiden alempien kansanluokkien kansanvaltaisille pyrkimyksille, joista lahkokunta sai voimansa. Heillä oli valittavana joko se, että heidän kommunisminsa tulisi kansanvaltaiseksi tai että se kokonaan häviäisi. Riippuen ajan oloista ja myöskin luokista, jotka oppia kannattivat, on käynyt toisin tai toisin. Missä porvarit ja talonpojat olivat vaikuttavampana osana, siellä valdolaiset muuttuivat porvarillisprotestanttiseksi lahkoksi. Missä taasen köyhälistöläinen aines oli enemmistönä, tuli heistä kommunistisia »hurmahenkiä».

Valdolaisuus levisi Etelä-Ranskasta muualle. Me tapaamme heidän seurakuntiaan Pohjois-Italian ja Ranskan eri seuduissa, sittemmin myöskin Saksassa ja Böhmissä. Ne olivat kaikki likeisessä yhteydessä toistensa kanssa, — piirre, jonka jo olemme maininneet olleen keskiajan kommunisteille ominaisen. »Samoin kuin apostolit, kulkivat vanhat valdolaiset papit ylt'ympäri taukoamatta, kävivät kaukaisimmissakin seurakunnissa ja etäisimpienkin ammattiveljien luona», kirjottaa Bender valdolaisten historiassaan. »He tunsivat uskonveljiensä asumukset ovissa ja katoissa olevista määrätyistä merkeistä. Usein ulotettiin nämä matkat niinkin etäisiin maihin kuin Saksaan ja Böhmiin. Viimeksimainitun maan valdolaiset olivat aina mitä likeisimmässä yhteydessä Ranskassa ja Piemontissa olevien uskonveljiensä kanssa, auttoivat heitä rahoilla ja lähettivät nuorukaisiaan Piemontin laaksoihin, jotta heitä siellä opetettaisiin pyhään saarnavirkaan.»

Kun etelä-ranskalainen kerettiläisyys tuli niin mahtavaksi, että se alkoi paavikunnasta näyttää uhkaavalta, kutsui paavi Pojjois-Ranskan ryöväriritariston ja kaikellaisen muun ryöväriväen apuun, järjesti ne n. k. ristiretkeksi rikkaita kerettiläiskapunkeja vastaan. Koko Etelä-Ranskassa hävitettiin ja ryöstettiin mitä kauheimmalla tavalla näiden »albigenssisotien» aikana, jotka saivat nimensä Albi-nimisestä kaupungista, eräästä kerettiläisten pesäpaikasta ja jotka kestivät vuodesta 1208 aina 1230-luvulle asti. Se ei ollut suinkaan paavikunta, joka korjasi voiton hedelmät siitä, että valdolaiset lopullisesti voitettiin, vaan Ranskan kruunu, joka anasti hävitetyn maan ja laski siten perustuksen suuruudelleen. Mutta ranskalainen kuninkuus oli pian käyvä paaveille paljon epämieluisammaksi kuin albigensilainen kerettiläisyys, sillä se voimistui niin, että teki paavit apureikseen, vieläpä vangeikseen.

Mutta jos siis paavit eivät voittaneetkaan albigenssisodasta, murtui kumminkin niiden kautta kerettiläisten päävoima. Kaupungeissa eivät sitten valdolaisetkaan uskaltaneet missään julkisesti esiintyä, ja liikkeen keskus siirtyi kaukaisiin alppilaaksoihin. Lahko sai siellä puhtaasti pikkutalonpoikaiskansanvaltaisen leiman ja on tässä muodossa säilynyt muutamissa Savoijin ja Piemontin laaksoissa aina meidän päiviimme asti.

 

III. Apostoliset veljet.

Samalla kuin kerettiläisyys yleensä, oli kukistettu myöskin kerettiläinen kommunismi. Näytti siltä kuin köyhälistöläis-kommunistiset pyrkimykset voisivat esiintyä vain munkklais-paaviystävällisessä muodossa. Mutta näimme jo fransiskaneista puhuttaessa, että kerjäläismunkkikunnissa oli aineksia, jotka helposti saattoivat joutua ristiriitaan rikkaan ja riistävän kirkon kanssa. Paavikunnan epäluulot ja sen vainot johtivat »hurmahenkien» köyhälistöläisystävälliset ainekset helposti vaihtoehtoon: kaikesta toiminnasta luopuminen tai kapina. Jos olosuhteet olivat suotuisat, voi viimeksimainittu saada melkoisen laajuuden.

Siten syntyi Pohjois-Italiassa vahva kommunistinen kerettiläislahko, »apostoliset veljet» eli »patarenit».

Tämä viimeinen nimi johtuu sanasta »patari», joka merkitsee lumppujenkokoojaa, ja oli vanha nimitys alimpien kansankerroksien seassa tavattaville liikkeille. Jo v. 1058 esiintyi Milanossa »patareninen» liike, joka oli suunnattu tämän kaupungin rikasta papistoa ja aatelistoa vastaan. Valdolaisia ja muitakin kerettiläisiä kutsuttiin Italiassa usein 1100-luvulla patareneiksi, ja 1200-luvulla apostoliset veljet saivat saman nimen.

Tämän lahkon perustaja oli Gerardo Segarelli, joka oli kotoisin Alzanosta, muutamasta Pohjois-Italian kylästä läheltä Parmaa. Hän pyrki fransiskanien munkkikuntaan, mutta ei päässyt. Silloin hän jakoi omaisuutensa köyhille ja perusti noin v. 1260 omin päin uuden munkkikunnan, joka pian sai osakseen suurta suosiota varsinkin Lombardian alemman väestön keskuudessa. »He kutsuvat kaikki toisiaan», kirjottaa Mosheim kerettiläishistoriassaan, »siskoiksi ja veljiksi ensimäisten kristittyjen tapaan. He elivät ankarassa köyhyydessä, heillä ei saanut olla huonetta eikä varastoja seuraavaksi päiväksi eikä mitään, mikä kuului elämän mukavuuteen. Kun he olivat nälissään, pyysivät he ruokaa ensimäiseltä, jonka kohtasivat, ja söivät mitä annettiin.» Avioliitto oli kielletty. »Niillä veljillä, jotka menivät ulos maailmaan saarnaamaan parannusta, oli oikeus, kuten apostoleillakin, kulettaa muassaan sisarta, mutta ei vaimona, vaan ainoastaan auttajana. He kutsuivat näitä ystävättäriään vain sisariksi Kristuksessa ja kielsivät aina elävänsä heidän kanssaan missään aviollisessa tai epäpuhtaassa suhteessa, vaikkapa makasivatkin samassa vuoteessa.»

Uudet apostolit esiintyivät alussa hyvin varovaisesti. He varoivat julkisesti esiintymästä kirkon vastustajina. Salaisissa yöllisissä kokouksissa he opettivat pelastussanomaansa. Apostoleja lähetettiin kaikkiin maihin, Espanjaan, Ranskaan, Saksaan. Viimeksi mainitussa maassa tulivat he niin lukuisiksi, että v. 1287 muuan hengellisten kokous Würzburgissa huomasi olevan syytä lailla kieltää jokaista ottamasta heitä huoneeseensa, antamasta heille ruokaa ja juomaa.

Italiassa kirkko oli jo ennen kiinnittänyt huomiota kommunistisiin hurmahenkiin. Parman piispa oli saanut heistä tietoja, jotka johtivat siihen, että hän vangitutti v. 1280 Segarellin. Mutta se tutkintokunta, jonka paavi Honorius IV asetti, ei pitänyt niin perin vaarallisena apostolisia veljiä; heidän seurakuntaansa ei pidetty muuna kuin molempien etuoikeuksia nauttivien kerjäläismunkkikuntien, fransiskanien ja dominikanien, kilpailijana. Segarelli vapautettiin, mutta karkotettiin Parmasta; hänen munkkikuntansa olemassaolokin kiellettiin sitte v. 1286.

Tällä karkotuksella oli sama seuraus kuin monella muullakin, se vain lisäsi sitä pahaa, jota sen piti vastustaa. Segarelli harhaili ylt'ympäri koko Pohjois-Italiassa levittäen oppiaan. Apostoliset veljet eivät alistuneet paavin päätöksien alle, liitto ei hajonnut. Ja kun vainot nyt tulivat yhä ankarammiksi, vuodattivat ne uutta öljyä liekkeihin ja erkaannuttivat apostoliset veljet lopullisesti kirkosta.

Segarelli otettiin v. 1294 uudelleen kiinni ja poltettiin oltuaan vankeudessa muutamia vuosia. Mutta hänen tilalleen astui nyt rohkeampi ja päättäväisempi kiihottaja, muuan toiminnan mies, Dolcino. Tämä syntyi jälkimäisellä puoliskolla 1200-lukua Vercellin lähellä. Hänen isänsä pappi Julius, joka todennäköisesti kuului Navarran aateliin, oli elänyt erakkona, mutta ei yksinnään, vaan yhdessä Dolcinon äidin kanssa. Hän ei hävennytkään poikaansa. Antoi tälle hyvän kasvatuksen ja poikaa piti valmistettaman Vercellissä hengelliseen säätyyn. Muuan tyhmä teko — hän otti näet muutamia kultarahoja opettajaltaan — oli syynä siihen, että nuorukainen pakeni ja lähti Trientiin, jossa meni oppilaaksi fransiskaniluostariin. Siellä ollessaan oppi hän tuntemaan apostolisten veljien opin, joka oli hyvin samallainen, kuin ne opit, joita fratisellit, kapinoivat fransiskanit, kannattivat, ja sai senvuoksi lukuisia kannattajia fransiskaniluostareista. Hän omaksui ne palavan sielunsa koko innolla ja hänestä tuli pian lahkon etevimpiä miehiä. Hän liittyi lahkoon todennäköisesti vuonna 1291.

Hän ei viihtynyt kauempaa luostarissa ja lähtikin sieltä pois, ennenkuin oli tehnyt munkkilupaukset. Pian senjälkeen hän tutustui Trientistä kotoisin olevaan Margeritaan, joka silloin oli oppilaana muutamassa pyhän Katarinan luostarissa. Kaikki kertojat ylistävät sekä Margeritan että Dolcinon vaikuttavaa kauneutta, joka molemmissa yhtyi suureen järkevyyteen, epäitsekkääseen innostukseen, rohkeuteen ja päättäväisyyteen. Ei ole siis ihme, että molemmat mieltyivät toisiinsa. Dolcino rupesi pyhän Katarinan luostarin rengiksi saadakseen olla häntä lähempänä, voitti hänet aatteittensa puolelle ja sai hänet vihdoin pakenemaan kanssaan. Aina kuolemaansa saakka taistelivat he sitte yhdessä asiansa puolesta, elivät, vastustajain väitteiden mukaan, aviollista elämää, vaikkeivät olleetkaan laillisesti vihittyjä, kun taasen Dolcino itse selitti, että he aina olivat olleet toisiinsa ainoastaan siinä suhteessa kuin veli ja sisar.

Pari pakeni Lombardiaan, missä Dolcino Segarellin kuoltua tuli liikkeen johtajaksi. Mutta vaino kävi pian niin ankaraksi, etteivät he voineet jäädä Italiaan. Ahdistettuna kaupungista kaupunkiin, hän vihdoin sai joksikin aikaa turvapaikan Dalmatiassa. Täältä hän lähetti useita kirjeitä Italiassa oleville uskonveljilleen, jotka niitä levittivät lentokirjasina.

Paitsi Segarellin opetuksia vaikuttivat Dolcinoon erikoisesti myöskin apotti Joakim Fiorelaisen opit, joista jo ennen olemme puhuneet (sivu 127[1a]). Mutta kun tämä kolmesta yhteiskuntatilastansa asetti yleisen munkkiuden tilan korkeimmaksi meni Dolcino askeleen kauemmaksi. Hanen aikanaan oli jo kerjäläismunkkikunnista kylliksi kokemusta osottamaan, ettei tämä ollut oikea keino omaisuuden yhteyden toteuttamiseksi. Fransiskaneihin ja dominikaneihin oli jo tarttunut kirkon yleinen turmelus. Jos siis tätä tahtoi puhdistaa, niin täytyi poistaa koko munkkilaitos ja palata yleisesti ensimäisten apostolisien seurakuntien järjestykseen.

Mutta kuinka tämä tapahtuisi? Eihän siihen kommunistien omat voimat voineet riittää. Samoinkuin Joakimin oppilaat, toivoi Dolcinokin alussa jonkin kuninkaallissyntyisen Messiaksen ilmestymistä. Hän pani toivonsa Aragonian Fredrikiin ja ennusti, että tämä vielä valtaisi paavinistuimen, tappaisi paavin ja hänen kardinalinsa, pappinsa, munkkinsa ja nunnansa. Ainoastaan niitä säästettäisiin, jotka liittyisivät apostolisten veljien seurakuntaan ja vain he pääsisivät tulevien ihanuuksien osallisuuteen.

Dolcino vetoi ennustuksissaan Vanhan Testamentin profeettoihin ja Apokalypsiin, mutta hän ei ollut suinkaan mikään järjetön hurmahenki, vaan teki tarkkoja havainnoita siitä, mitä näki ympärillään. Aragonia, joka oli Etelä-Ranskan rajalla, oli samoista syistä tullut paavinvallalle vihamieliseksi, rupesi julkisesti albigenssisodissa kerettiläisten puolelle ja jatkoi sitten taistelua paavia ja sittemmin paavia ja Ranskaa vastaan. Ranskalaiset ajettiin pois Etelä-Italiasta n. k. sisilialaisen iltamessun kautta, ja Sisilia alistui aragonialaisten ruhtinaitten hallittavaksi. Vuonna 1294 astui Fredrik II siellä valtaistuimelle. Mutta samaan aikaan pääsi paaviksi Bonifasius VIII, joka oli ilkeimpiä ja ahnaimpia, mutta myöskin tarmokkaimpia paavia, mitä milloinkaan on ollut. Näiden molempien kesken syttyi hurja taistelu, joka kesti lähes vuosikymmenen.

Dolcinon toiveet Fredrikin suhteen eivät siis suinkaan olleet haaveilevaa unelmaa. Hänen erehdyksensä oli vain siinä, että uskoi niihin suuriin sanoihin, joita molemminpuolin tässä taistelussa käytettiin, ja piti taistelua hetkellisten etujen puolesta periaatteellisena, taistelua ryöstösaaliin puolesta taisteluna riistämistä vastaan. Sama harhaluulo on ollut vielä Dolcinonkin jälkeen monella, hyvinkin valistuneella ajattelijalla.

Ensimäisessä kirjeessään, joka on vuodelta 1300, ennustaa Dolcino, että Fredrik v. 1303 voittaisi Bonifasiuksen. Tämäpä todella kuolikin sinä vuonna, mutta ei suinkaan Fredrikin toimesta, vaan mielipahasta, kun hänet otettiin vangiksi riitansa johdosta mahtavan roomalaisen aatelisperheen Colonnan ja Ranskan kuninkaan Filip IV:nnen kanssa, joka oli hänen kilpailijansa saaliinhimossa, häijyydessä ja pontevuudessa. Mutta seurauksena ei ollut paavikunnan kukistaminen, vaan se, että valittiin sovinnollinen paavi, joka teki rauhan Filipin kanssa. Kun odotettu käänne jäi tapahtumatta, tekasi Dolcino joulukuussa 1303 pari uutta kirjettä, joissa hän huomautti, kuinka hänen ennustuksensa mukaan »tuho on kohdannut päivän kuningasta», Bonifasiusta, ja ennusti, että uutena vuotena uusi paavi ja hänen kardinalinsa sortuisivat Fredrikin toimesta ja v. 1305 tulisi alemman papiston vuoro. Tämä ennustus kävi toteen vielä vähemmän kuin edellinen. Päinvastoin paavi teki v. 1304, sovittuaan Ranskan kanssa, rauhan myöskin Sisilian kuninkaan kanssa, jolta Dolcino ei siis enää saattanut toivoa mitään.

Pian senjälkeen tapaamme hänet uudelleen Italiassa. Hän oli jättänyt varman piilopaikkansa ja samonnut aseellisen joukon johtajana Piemontiin alkaakseen julkitaistelun kirkkoa, valtiota ja yhteiskuntaa vastaan — ensimäinen koe länsimaissa aseelliseen kommunistiseen kapinaan.

Avun odottaminen Fredrikiltä osottautui turhaksi. Mutta kommunistiset haaveksijat saivat apua talonpojilta, joiden voimalla onkin aivan toinen vallankumouksellinen arvo kuin ruhtinaalla, joka riitelee paavin kanssa. Talonpoikien avun ansio onkin se, että kapina kesti aina vuoteen 1307. Yrityksestä uudistaa yhteiskunta alkukristillisyyden hengessä sukeusi talonpoikaissota.

 

IV. Talonpoikaissotien taloudelliset juuret.

Talonpoikaissodat eivät keskiajan loppupuolella olleet mikään harvinainen ilmiö. Kaikkialla oli tarpeeksi sytytysaineita koossa, ja tarvittiin vain kipinä niiden sytyttämiseksi.

Ymmärtääksemme sen, täytyy meidän luoda katsaus siihen muutokseen, minkä kaupunkien kehitys oli saanut aikaan talonpoikaisväestön asemassa.

Kaupunkien syntyminen loi markkinoita ei vain teollisuuden vaan myöskin maanviljelyksen tuotteille. Kaupunkilaiset — kauppiaat ja käsityöläiset — kykenivät kaupungin kasvaessa yhä vähemmän tuottamaan itse kaikkia elintarpeita ja raaka-aineita, joita tarvitsivat. He ostivat ympäristön pieniltä ja suurilta maanviljelijöiltä sen, mitä nämä tuottivat yli oman tarpeen, ja antoivat heille korvaukseksi itsetuottamiaan tai ulkoa tuotuja teollisuustuotteita tai — rahaa. Talonpojat, jotka nyt saivat rahoja käsiinsä, pyrkivät luonnollisesti vaihtamaan luonnossa ja päivätöinä suorittamansa verot rahassa maksettaviksi, siten tullakseen vapaiksi miehiksi, jotka vapaasti hallitsivat omaisuuttaan. Ja maanomistajat, jotka myöskin alkoivat tarvita rahaa, halusivat usein itsekin sellaista muutosta.

Mutta vaikka sekä talonpojat että tilanomistajat harrastavatkin luonnontalouden muuttumista rahataloudeksi, ei tästä kuitenkaan koitunut rauhaa eikä sopusointua, kuten ehkä olisi saattanut luulla. Kaikkea muuta. Me olemme jo huomauttaneet, ettei koskaan varsin suuresti pyritty lisäilemään sellaisia veroja, joita suoritettiin luonnossa, kun sitävastoin tilanomistaja ei milloinkaan voi saada kylliksi rahaa. Huomaammekin senvuoksi, että tilanomistajat nyt entistä enemmän koettavat korottaa talonpoikien taakkaa. Talonpoikien ei ollut kovinkaan vaikea maksaa luonnontuoteidensa ylijäämästä, niin kauan kuin sitä ei voinut myydä. Mutta kun luonnontuotteet rupesivat tekemään kauppansa, merkitsi niiden tai niistä saadun rahan antaminen herroille, aina luopumista omista nautinnoista, jotka pian tulivat tarpeiksi.

Tämän vastakkaisuuden lisäksi tuli vielä toinen. Ennen kaupunkien kehittymistä ei talonpojilla ollut mitään turvapaikkaa, jonne olisivat voineet paeta liian kovasti nylkevää herraa. Nyt monet käyttivät hyväkseen sitä mahdollisuutta, jonka kaupungit tässä suhteessa tarjosivat. Paremmassa asemassa olevat talonpojat taas käyttivät hyväkseen herrojensa satunnaista rahapulaa ostaakseen maansa aivan vapaaksi. Nämä molemmat seikat vähensivät suuresti niiden talonpoikien lukumäärää, jotka suorittivat päivätöitä herraskartanoihin, ja hovien taloudenhoito kärsi tästä suuresti. Samaan aikaan siis kun talonpojissa kasvoi kaupunkien vaikutuksesta pyrkimys päästä helpommalle tai kokonaan rasituksistaan, kasvoi tilusherroissa pyrkimys kiinnittää heidät, mikäli mahdollista, vielä kiinteämmin hoviin ja lisätä heidän päivätöitään.

Lisäksi tuli vielä yksi vastakkaisuus. Kun maanviljelyksen tuotteet alkoivat saada arvonsa, sai myöskin maa arvon. Eikä ainoastaan jo viljelty maa. Kun kaupungit olivat kohonneet merkityksessä ja arvossa, olivat ne ajat olleet ja menneet, jolloin kaikki ne, jotka tahtoivat raivata uutta maata, olivat tervetulleita alustalaisiksi tai kyläkuntayhteisöön ja saivat haltuunsa maata niin paljon kuin halusivat. Asutus oli jo siksi taaja, että maanomistus alkoi tulla erikoisoikeudeksi ja varsin kallisarvoiseksi ja tärkeäksi oikeudeksi, josta käytiin kiivasta taistelua. Toiseltä puolen tulivat kyläkunnat suljetummiksi ja julistivat kaiken maansa niiden perheiden — yhteiseksi — yksityisomaisuudeksi, jotka siihen kyläkuntaan kuuluivat. Samoin kuin kaupungeissa, syntyy nyt maaseudullakin väestöluokka, jolla on pienemmät oikeudet kuin muilla kunnan jäsenillä. Mutta toiselta puolen kokivat tilanomistajat muuttaa kyläkuntien omaisuutta omaksi yksityisomaisuudekseen jättämällä kaikkein armollisimmin kyläkuntalaisille joitain määrättyjä käyttöoikeuksia siihen.

Taloudellisen kehityksen kulkiessa eteenpäin tulivat kaikki nämä vastakohdat yhä jyrkemmiksi. Katkeruus herrojen ja talonpoikien välillä lisääntyi, se johti yhä helpommin yhteentörmäyksiin, joilla oli tavallisesti vain paikallinen luonne mutta jotka toisinaan saattoivat levitä koko maakuntiin, kokonaisiin maihin, ja muuttua vasituisiksi sodiksi — »talonpoikaissodiksi». Näitä sotia käytiin vaihtelevalla onnella. Mutta yleensä voipi sanoa, että talonpoikien tila 1200- ja 1300-luvuilla — Italiassa aikaisemminkin — oli tasaisesti paranemassa, huolimatta yksityisistä tappioista.[2]

Miksi siis talonpojat pääsivät kohoamaan, se selviää jo osaksi siitä, mitä on sanottu. Kaupungeista talonpojat saivat tuen, jota käyttivätkin. Saadakseen pitää tarvitsemansa työvoiman, täytyi tilanomistajan ymmärtää kohdella heitä paremmin, tehdä heidän olonsa siedettäväksi.

Samaan suuntaan vaikutti myöskin tilanomistajan taloudellinen ahdinkotila. Kristikunta oli 1100-luvulla tullut kyllin voimakkaaksi ei ainoastaan puolustamaan itseään vihollisia vastaan, vaan vieläpä asettumaan hyökkäyskannalle niitä vihollisia vastaan, joiden rikkaus ja korkeampi sivistys kiihottivat kristittyjen sotilasten ja pappien saaliinhimoa, nimittäin itämaisia vastaan. Ristiretket alkoivat, kaikkien maiden seikkailuhaluiset ja saaliinhimoiset läänitysherrat ottivat niihin mitä innokkaimmin osaa. Mutta ristiretkien kävi samoin kuin meidän päivinämme siirtomaapolitikan: ne alettiin suurin toivein ja loppuivat pettymykseen, niiden tulos ei mitenkään vastannut niitä uhreja, joita ne vaativat. Yhdessä kohdin ne sentään edukseen erosivat nykyisestä siirtomaapolitikasta. Kiitos »valtionperiaatteen» kehittymisen, on se meidän päivinämme valtio, s. o. veronmaksajat, väestön suuri joukko, joka saa antaa uhrit siirtomaapolitikalle. Voiton niistä korjaavat taas muutamat seikkailijat ja kauppiaat.

Niin ei ollut laita »synkkänä» keskiaikana. Silloin ei ollut mitään valtiovaltaa siinä merkityksessä kuin nykyään. Ne herrat, jotka lähtivät Itämaille rikastuakseen, tekivät tämän omalla kustannuksellaan, omalla vastuullaan; valtio ei joutunut kärsimään retken mahdollisesta epäonnistumisesta. Ristiretket rikastuttivat monia kaupunkeja, varsinkin Italiassa olevia, mutta hävittivät suuren osan Europan aatelistoa. Mutta jälelle jääneet olivat tottuneet korkeamman sivistyksen vaatimuksiin, ja näiden hankkimiseksi tarvittiin Europassa paljon rahaa. Aateliston rahantarve kasvoi nopeasti. Tämä saattoi johtaa siihen, että talonpoikia kiristettiin entistä enemmän, mutta antoi myöskin talonpojille tilaisuuden ostaa talonsa vapaiksi jollakin heti maksettavalla rahasummalla. Varsinkin alempi aatelisto kärsi tästä asioiden kehityksestä, ja kadotti melkein kokonaan itsenäisyytensä, joutuessaan pian rappiolle.

Vielä on eräs seikka huomioon otettava. Väestön kasvaessa johti kyläkuntayhteisöjen sulkeutuminen, samoinkuin niiden maiden joutuminen hoviherrojen käsiin siihen, että talonpoikien maansaanti uutisviljelystä varten kävi suuressa määrin vaikeaksi. Liika väestö oli sen vuoksi pakotettu hankkimaan toimeentulonsa muulla tavalla maanviljelyksen ulkopuolella, tämä tapahtui etenkin kaupunkilaisen käsityöammatin, tai sotapalveluksen muodossa. Sekä rahallisesti rappiolle joutunut alempi aatelisto että joukko maaseudun voimakasta nuorisoa ryhtyi palvelemaan palkkasotilaina herroilla, jotka maksoivat hyvin ja lupasivat runsaasti saalista, ruhtinailla tai kaupungeilla taikka myöskin yksityisillä onnellisilla sotapäälliköillä, jotka alkoivat harjottaa sodankäyntiä ammattina ja rupesivat väkineen enimmän tarjoovan palvelukseen. Sellaisia palkkasotajoukkoja oli Italiassa jo 1200-luvulla.

Feodalisen sotajoukon, ratsuväen, ritarijoukon, ohella esiintyy nyt värvättyjä armeijoja — jalkaväki saa taasen sodankäynnissä merkityksen. Mutta nämä värvätyt talonpojat eivät yleensä vielä ole köyhälistöön kuuluvia, vaan talonpoikien poikia, jotka päätettyään sotapalveluksensa, jos he ovat saaneet tarpeeksi rahaa ja tavaraa, lähtevät kotiinsa ottaakseen osaa perheen töihin tai perustaakseen oman kodin. Ja mukanaan tuovat he varustuksensa ja aseensa ja palvelleen sotilaan sotakuntoisuuden. Ritarit 1300- ja 1400-luvuilla saivat kyllä usein kokea, ettei genualaisen ja englantilaisen jousen, sweitsiläisen keihään tai böhmiläisen piikkinuijan kanssa ollut leikittelemistä. Se seikka on varmasti vaikuttanut sen ajan paranemiseen.

Italiassa, kuten tiedämme, kehittyi kaupunkilaitos ensimäiseksi. Siellä myöskin ensin ilmenivät tässä kosketellut hoviherrojen ja talonpoikien väliset vastakkaisuudet. Mutta Italiassa kehittyi muuan erikoinenkin ilmiö, joka oli omiaan erikoisesti jyrkentämään näitä vastakohtia, se tapahtui tuon n. k. absentismin vaikutuksesta, jolla tarkotetaan sitä, että tilanomistaja eleli kaukana poissa kartanostaan.

Vanhalla-ajalla olivat Italian (samoin kuin Kreikankin) suurtilalliset eläneet enimmäkseen kaupungeissa. Keskiajan italialaiset kaupungit, jotka aina olivat säilyttäneet yhteytensä antikisen ajan perintöön, ottivat mielellään maalaisaatelistoa muuriensa sisäpuolelle, ja kun kaupunkien valta kasvoi, pakotettiin aatelisto muuttamaan niihin. Tällä politikalla oli melkein samat vaikuttavat syyt kuin Ranskan kuninkailla 1600- ja 1700-luvuilla, kun he pakottivat aateliston jättämään tilansa ja elämään hovissa. Hyöty oli kahdenkertainen: aateliston itsenäisyys hävisi, ja samalla hovin — tai kaupungin — loistoa lisättiin. Mutta Italian maalaisväestölle tulivat sen kautta olot monin paikoin samallaisiksi kuin Ranskan olot ennen vallankumousta.

Kun sortajat ja sorretut elävät yhdessä, ei sortaminen muuten samallaisissa oloissa yleensä esiinny niin hirveällä tavalla kuin jos sortaja asuu toisessa seudussa. Yhteiselämä tuottaa, paitsi jonkinlaista tuttavallista suhdetta, mukanaan myöskin etujen yhteisyyden, joka tasottaa monta vastakkaisuutta. Hoviherra, joka elää talonpoikiensa keskellä, ei ole välinpitämätön siitä, missä tilassa hänen ympäristönsä on, ilahuttaako se häntä vai surettaa, onko seutu pesäpaikkana taudeille, jotka uhkaavat häntä ja hänen perhettäänkin, vai kukoistavan terveyden pesäpaikka.

Jos taasen tilanomistaja elää kaukana kaupungissa, ei hän harrasta eikä ymmärrä talonpoikiensa tilaa. Ainoa, mikä silloin hänestä on jonkin arvoista, on se, mitä hänen tilansa antaa puhdasta tuloa, olkoon hänen maansa asumaton ja autio, se on hänestä ihan yhdentekevää, kunpa vain hänen tulonsa eivät pienene. Mihin tällainen järjestelmä johtaa, siitä todistavat puhuvimmin Rooman ympärillä olevat tasangot, n. k. Rooman Campagna. Vielä 1400-luvulla tämä oli hyvin viljeltyä seutua, jossa oli lukuisia kyliä. Nyt se on suoperäisenä erämaana, missä menestyvät ainoastaan puhvelihärät ja vilutaudin siemenet.

Absentismin tuottamiin epäkohtiin tuli keskiajan Italiassa vielä se, että kaupunkilaiset mä tartutti aatelistoon pian kapitalistisen tuntemis- ja ajattelemistavan. Ei ihme, että maanviljelyksestä tuli Italiassa aikaisemmin kuin muualla kapitalistinen laitos. Missä talonpoikien ei onnistunut saada tilojaan täysin vapaaksi omaisuudekseen, ja niin kävi varsin harvoin, siellä tuli heistä maanvuokraajia ja päiväpalkkalaisia, joilla ei ollut mitään oikeutta viljelemäänsä maahan.

 

V. Dolcinon kapina.

Kun Dolcino samosi joukkoineen Italiaan, oli se kehitys, jota olemme yllä kuvanneet, jo alkanut, ja ne eri luokkien vastakohdat, joista huomautimme, olivat aivan ilmeiset. Silloin onkin helppo käsittää, että hän sai lukuisasti puoluelaisia, kun hän kohotti kapinan lipun.

Emme tiedä, oliko Dolcinolla ja hänen puoluelaisillaan aluksi aikomusta turvautua talonpoikiin vai pakottivatko olosuhteet ilman määrättyä tarkotusta heidät siten tekemään, niin pian kun he kerran olivat päättäneet luopua munkkimaisesta oppinsa levittämisestä ja ryhtyä aseelliseen toimintaan. Yksistään kommunistisiin intoilijoihin ei voitu turvautua valtavampaa vallankumousta yritettäessä, ja näiden rinnalla olivat juuri talonpojat väestön tyytymättömin ja kapinallisin osa.

Mutta apostoliset veljet kadottivat kokonaan varman pohjansa, niin pian kun he turvautuivat talonpoikiin. Heidän kohtalonsa on todellakin surullinen. Ajan olosuhteet, tuo kohtalo, johtivat heidät tielle, joka, ollen heille ainoana voiton takeena, kumminkin tuomitsi jo ennakolta hedelmättömiksi kaikki heidän menestyksensä ja teki heidän lopullisen perikatonsa välttämättömäksi.

Tämä saattaa aluksi näyttää salaperäiseltä, mutta muutama sana riittää selittämään asian.

Apostoliset veljet olivat kommunisteja ja tahtoivat vaikuttaa laajemmalta kuin muutamassa seurakunnassa. He uneksivat vallottavansa Rooman ja muodostavansa koko yhteiskunnan omien ihanteittensa mukaan. Talonpojat eivät olleet mitään kommunisteja, eivätkä varsinkaan apostolisten veljien hengenheimolaisia. He harrastivat kyllä niittyjen ja metsien yhteistä omistamista, mutta eivät suinkaan tahtoneet olla kommunisteja nautinnonvälikappaleisiin nähden eivätkä antaa kaikkea, mitä omasivat, yhteiskunnalle. Ja kun kommunistit eivät tahtoneet pysähtyä, ennenkuin olisivat kukistaneet koko yhteiskunnan, olivat talonpojat taasen valmiit rauhaan, kun vain saivat hoviherroilta muutamia pieniäkin myönnytyksiä — jonkun raskaan veron hartioiltaan tai omistusoikeutensa riidanalaiseen maapalstaan tunnustetuksi.

Ja vielä ratkaisevampaa oli se, että talonpoikien katsantokanta oli aina rajotettu mitä ahtaimpien paikallisetujen piiriin. Tämä on ilmennyt kaikissa senaikuisissa talonpoikaiskapinoissa, ellei kommunistien paikkainvälinen yhteys ollut tarpeeksi voimakas, voittaakseen tällaista nurkkapolitikaa, ja on ollut syynä moneen heidän tappioonsa. Kukin seutu teki kapinan ja taasen rauhan, kysymättä lainkaan toisten mieltä, ja luonnollisesti yksinään helposti sortui vastustajainsa keskittyneen voiman alle.

Dolcino näyttäytyi ensin Piemontin alppiseudussa. Sieltä hän tunkeutui tasangolle ja valtasi Gattinaran linnotuksen lähellä Bercelleä. Paitsi hänen omia uskonveljiään sekä seikkailijoita ja entisiä palkkasotureita virtasi varsinkin talonpoikia joukottain hänen joukkoonsa. Pian oli hänellä ympärillään 5,000 sotamiestä, siihen aikaan jo jotenkin mahtava armeija. Ei tullut ainoastaan miehiä, vaan tuli myöskin naisia, ja nämä taistelivat kuin leijonat Margeritan johdon alaisina.

Seudun sortajat unohtivat keskinäiset riitansa. Vercellin ja Novaran piispat sekä seudun kaupungit ja aatelisto varustivat sotajoukon kapinallisia vastaan. Mutta sortajat lyötiin perinpohjin, eivätkä he tunteneet itseänsä täysin turvatuiksi enään tuskin kaupunkien muurienkaan suojassa.

Nyt kasvoi Dolcinon voima vielä enemmän — mutta tämä tarmokas sotapäällikkö ei käytä hetkeä hyväkseen kapinan levittämiseksi, vaan pysähtyy Sesia-laaksoon, jossa kapina on alkanut ja tyytyy ryöstämään ja hävittämään vain muutamia luostareita, herraskartanoita ja pikkukaupunkeja.

Tämä ilmiö ei siihen aikaan ollut mitään tavatonta, se uudistuu kaikissa talonpoikaissodissa. Valsesian talonpojat eivät tahtoneet levittää kapinaa ja olisivat luultavasti suostuneet rauhaan muutamilla pienillä myönnytyksillä. Se lienee tapahtunutkin, sortajat olivat perinpohjin säikähdyksissään, mikä selviää siitä, että he kokivat houkutella Dolcinoa rauhaan lupaamalla yleisen anteeksiannon ja hänelle itselleen Vercellin kondottierin viran (palkkajoukkojen päällikön toimen), jonka tarjouksen Dolcino kuitenkin ylenkatsoen hylkäsi.

Talonpojat lienevät sen jälkeen saaneet ne myönnytykset, joita he kapinallaan olivat pyrkineet saavuttamaan. Se ei ole todistettua, mutta siten olisi selitettävissä, miksi Dolcino jäi toimettomaksi ja talonpojat alkoivat luopua hänestä, samalla kun viholliset kokosivat joukkojaan.

Kommunistinen kapina pysyi paikallisena. Mutta sen vastustajat käsittivät kylläkin hyvin, että sillä oli yleinen merkitys. Tämän ajan suuri kansainvälinen voima, paavinvalta, huomasi olevansa pakotettu puuhaamaan ja järjestämään ristiretken kapinoitsijoita vastaan.

Tällä olikin näiden kohtalo ratkaistu. Kun he eivät kauemmin voineet pitää puoliaan tasangolla, vetäytyivät he takaisin vuoristoon ja kävivät sieltäkäsin sissisotaa ristiretkeläisiä vastaan. Dolcinon mainio sotapäällikkökyky ja hänen toveriensa rohkeus tekivät ihmeitä tässä taistelussa. Kerrankin esim. 30 dolcinolaista naista ajoi pakoon 200 miestä. Mutta ristiretkiläisten suurista tappioista huolimatta tuli hyökkääjäin rautamuuri yhä vahvemmaksi kommunistien ympärille, jotka yhä enemmän kadottivat kaiken maalaisväestön myötätuntoisuuden sen hävityksen tähden, jota sota seudulle tuotti. Aina vuoteen 1307 kestivät kuitenkin patarenit (joiksi apostolisia veljiä myöskin kutsuttiin), ja silloinkin he kukistuivat hädän ja puutteen ylenmäärin ahdistamina.

Ristiretkiläiset uuvuttivat heidät nälällä talvella 1306–1307. Kaikkien asukasten sen vuoren lähellä, jolle he olivat leirinsä varustaneet, täytyi jättää asuntonsa, jonka jälkeen piispa, joka johti sotatoimia, rakennutti viisi vahvaa varustusta niihin paikkoihin, joista kapinoitsijat helpoimmin olisivat voineet päästä tunkeutumaan piirittäjäketjun läpi. Myöskin kaikki pienet polut ja käytävät varustettiin ja vartioitiin niin tarkkaan, ettei ollut suinkaan mahdollista hankkia muonaa ja aseita tai mitään muuta vuorelle. Nyt vihdoinkin nälkä ja pakkanen mursivat piiritettyjen voimat.

Siihen, että ristiretkiläiset saavuttivat voittonsa vain nälän ja puutteen avulla, viittaa myöskin Dante »Jumalaisessa komediassaan». Runoilija asettaa käyntinsä helvetissä vuodeksi 1300 ja hänen täytyi siis puhua patarenien kapinasta niinkuin jostain tulevasta tapahtumasta. Muutamassa helvetin syvimmässä sopessa, missä niitä vaivattiin, jotka olivat maan päällä aikaansaaneet levottomuutta ja eripuraisuutta, runoilija tapaa Muhammedin, joka huutaa hänelle:

Sä, jok kenties kohta päivän näät,
Dolcinolle virka, liekö hänen tahto niin,
Ett' matka tänne jääpi toistaiseksi,
Niin eväs myötä! ettei tuiskut, myrskysäät
Novarralaisen hyödyks' käy, vie voittoihin
Hänt', jolle voitto muuten kävis’ vaikeaksi.[3]

Se oli todellakin tuisku — pakkanen ja elintarpeiden puute — joka tuotti piirittäjille voiton, »jonka saavuttaminen muuten olisi käynyt vaikeaksi ja vaaralliseksi». Piiritettyjen hätä kasvoi niin suureksi, että he söivät jo niiden lihaa, jotka olivat kuolleet puutteisiin tai tauteihin.

Heidän asiansa oli hukassa, mutta heidän vastarintansa kesti edelleen. Ja niin suuresti pelättiin näitä rohkeita taistelijoita, ettei piirittävä sotajoukko uskaltanut, huolimatta ylivoimastaan, käydä hyökkäykseen, ennenkuin pari karkulaista oli ilmottanut, että piiritetyt heikkoudesta olivat kykenemättömiä käyttämään aseitaan.

Maaliskuun 23 p:nä v. 1307 tapahtui vihdoinkin hyökkäys. Se oli teurastusta, eikä suinkaan mitään taistelua. Piiritetyt kieltäytyivät ottamasta vastaan armoa ja kokivat tehdä vastarintaa aina viimeiseen asti. Melkein kaikki 1900, jotka olivat kestäneet loppuun saakka, hakattiin maahan, ani harvat pääsivät pakoon ja vain muutamia otettiin vangiksi, niiden joukossa Dolcino ja Margerita, joita piispa oli nimenomaan käskenyt säästää, koska pikainen sotakentällä kuoleminen näytti hänestä heille liian pieneltä rangaistukselta.

Suuri oli ilo paavinmielisillä siitä, että tuo vaarallinen tulipalo vihdoin saatiin sammutetuksi. Ulkonaisesti oli kapina ollut puhtaasti paikallinen, mutta paavilaiset ymmärsivät sen kansainvälisen merkityksen paremmin kuin Valsesian talonpojat. Piispa Raineri lähetti lähetystön ilotervehdykselle paavi Klemens V:nnen luokse, ja tämä piti voittoa niin tärkeänä, että hän heti lähetti tiedon siitä Ranskan kuninkaalle Filip kauniille, todennäköisesti muillekin ruhtinaille.

Mutta yhtä voittoa koki kirkko turhaan saavuttaa. Sen näet ei onnistunut, kuten muuten niin usein, kiduttamallakaan pakottaa kerettiläisiä peruuttamaan harha-oppiansa. »Lujina Dolcino ja Margerita kestivät julmimmatkin rääkkäykset», kirjottaa Krone, »ei tuskan ääntäkään päässyt tuon uskollisen naisen huulilta, ei valituksen sanaakaan hänen taipumattoman toverinsa suusta. Heidän suletuilta huuliltaan eivät mitkään kidutuspihdit, ei runtelemiset eikä pistämiset eikä jäsenten silpominen voineet pakottaa mitään peruutusta tai mitään rukousta.»

Heidät tuomittiin kerettiläisten tavalliseen rangaistukseen, roviolla poltettaviksi. Dolcino kärsi kuolemanrangaistuksensa 2 p:nä kesäkuuta 1307 Vercellissä. Margerita oli tuomittu katselemaan tuomion toimeenpanemista. Myöskin tänä kauheana hetkenä pysyi tuo urhea nainen lujana. Vielä kerran kehotettiin molempia, mutta yhtä turhaan kuin ennenkin, peruuttamaan harha-oppinsa, jonka jälkeen pyövelit, lisätäkseen onnettoman miehen sieluntuskia, tarttuivat kiinni Margeritaan, kiduttivat ja häväisivät häntä kaikilla mahdollisilla keinoilla vastapäätä Dolcinon roihuavaa roviota.

Margerita poltettiin kohta senjälkeen Biellassa. Niin innokas kuin alempi kansa olikin patarenien veriseen kukistamiseen, herätti kuitenkin tämän sen rohkean ja omaa parastaan katsomattoman esitaistelijain kauhea mestaaminen vakavaa paheksumista. Syntyi meteli, joka vasta asevoimin saatiin asetetuksi, ja muuan aatelisnuorukainen, joka uskalsi pilkata tuota onnetonta ja lyödä häntä vasten kasvoja matkalla roviolle pääsi hädin tuskin pakoon vihamielisen joukon käsistä.

Niin loppui ensimäinen kommunistinen kapina keskiajan yhteiskunnassa. Se olikin jo ennakolta tuomittu perikatoon, sillä yhteiskunnallisen kehityksen virta kulki silloin aivan toiseen suuntaan. Mutta se kukistui kunnialla. Niin paljon kuin voittajat — joiden tiedonannot ovat ainoat, jotka meillä on jälellä tästä liikkeestä — ovatkin koettaneet väärennyksillä ja valeilla polkea voitettuja lokaan, on heille ollut mahdotonta täydellisesti hävittää heidän uhrautuvaisen sankariutensa muistoa. Se välkkyy sameimmastakin esityksestä ja pakotti liikkeen myöhempiä tutkijoita antamaan tunnustuksensa, vieläpä ihailunsakin, vaikka heidän, kuten esim. Kronen, täytyi valittaen panna merkille, että »mahdotonta on päästä siitä, että kommunismi, vieläpä naisyhteyskin ovat sisältyneet Dolcinon suunnituksiin.»

Kansanlauluissa ja legendoissa eli vielä kauan sekä Piemontin laaksoissa että muualla Italiassa muisto tästä patarenien ja talonpoikien kapinasta kirkon ja aateliston sortoa vastaan. Vielä vuonna 1372 paavi Gregorius XI julkaisi bullan sitä kunnioitusta vastaan, jota Sisiliassa osotettiin dolcinolaisten ja fratisellien tuhalle ja luille, ikäänkuin ne olisivat olleet pyhimysten jäännöksiä. Ja itse lahkokaan ei hävinnyt täydellisesti. Etelä-Ranskassa säilyivät sen kannattajat niin lukuisina, että Latourin kirkolliskokous v. 1368 antoi nimenomaisen käskyn, että kaikkialla, missä heitä tavattaisiin, tuli heidät ottaa kiinni ja jättää piispojen tutkittaviksi ja tuomittaviksi.

Mutta mitään merkitystä ei lahko sen jälkeen saavuttanut. Italiassa olivat ne ajat jo ohi, jolloinka kerettiläisliike saattoi siellä menestyä. 1300-luvusta alkaen olivat hallitsevien luokkien ja paavin harrastukset niin samallaisia, ja vallitsevien luokkien valtiovalta, ollen taipuisa kehittymään uusiaikaiseksi poliisivaltioksi, oli jo niin varttunut, että saatiin helposti tukahutetuksi kommunistiset ja kerettiläiset liikkeet alimmissa, heikoimmissa kansankerroksissa. Ja Italian ulkopuolella apostoliset veljet sulautuivat vähitellen toisiin samankaltaisiin heitä lähellä oleviin lahkoihin, erittäinkin valdolaisiin ja beghardeihin.

 


Viitteet:

[1] Mahdollisesti on sana johtunut kreikkalaisesta sanasta »katharos» = puhdas, katarit merkitsisivät: puhtaat. Viekkaimpia selittäjistä ovat teologit, niinpä kaksi »oppinutta» jesuiittaa on johtanut tämän sanan saksalaisesta sanasta »katse», kissa koska nämä uskottomat pitivät kokouksiaan öisin, kuten kissan. Toinen »tiedemies» selittää heidän saaneen nimensä siitä, että palvelivat paholaista kissan muodossa, jonka peräpuolia he suutelevat.

[1a] Ks. III osa, I luku. Luostarikommunismi (kohta). MIA huom.

[2] Tämä on oivallinen esimerkki siitä, kuinka sorrettu luokka voi päästä parempaan asemaan ja sen sekä riistävänluokan vastakohtaisuus kumminkin käydä jyrkemmäksi. Ei mikään saata senvuoksi olla naurettavampaa kuin ne kokeet, joita nykyisen porvarillisen kansallistaloustieteen asianajajat tekevät, koettaessaan todistaa työmiehille, että heidän asemansa on parempi kuin ennen ja että tällä perusteella koko sosialistinen työväenliike on aivan epäoikeutettu ja väärinkäsityksestä riippuva. Vaikkapa kaikki heidän selityksensä »köyhälistön kohoavasta luokkaliikkeestä» olisivatkin oikeita, niin eivät ne kuitenkaan todistaisi mitään. Herrat voisivat toki jo tietää, mitä Marx ja Engels ovat keksineet puoli vuosisataa sitten, ettei sosialidemokratinen (kommunistinen) liike ole kurjuuden, vaan luokkavastakohtien ja luokkataistelun tuote. Ja että luokkavastakohdat ovat tasottumassa, että luokkataistelut vähenevät, sitä eivät toki väittäneet ruusuhohteisimmissa väreissä asioita kuvailevat Wolf tai Brentanokaan.

[3] Näytteeksi siitä, millainen »sivistyneen» yläluokan historiankirjotus aliluokkien liikkeestä on, lainattakoon tähän N. Lovenin toimittamasta ruotsalaisesta »Jumalaisen komedian» käännöksestä muuan Dolcinoa koskeva huomautus. »Selitykseksi» sanotaan siinä seuraavaa, jonka puolueellinen väritys pistää väkisinkin silmään:
»Vuonna 1305 onnistui muutaman Dolcino-nimisen munkin, joka ei kuulunut mihinkään hengelliseen munkkikuntaan, koota ympärilleen joukko alhaisempaa väkeä Novarrassa Lombardiassa, sanoen olevansa Kristuksen tosi-apostoli. Sitä lahkoa, jonka johtajaksi hän tuli, kutsuttiin »apostolisiksi veljiksi». Hän muun muassa opetti, että kaikki omaisuus pitäisi olla yhteistä ja kaikki vaimot yhteisiä, että väärät valat olivat joskut luvallisia y. m. Hän parjasi paavia, kardinaleja ja papistoa, ja vakuutti olevansa ainoa oikea paavi, joka saattaisi palauttaa kirkon apostoliseen puhtauteen. Häntä seurasi enemmän kuin kolme tuhatta miestä ja naista, jotka elivät vuorilla yhteydessä keskenään metsänpetojen tavoin, ja kun he tarvitsivat elintarpeita, niin he hankkivat niitä ryöstö- ja hävitysretkien kautta. Tätä jatkui pari vuotta, kunnes useat, jotka saivat omantunnontuskia moisesta surkeasta elämästä, hylkäsivät hänen lahkonsa. Vihdoin hänen oli pakko, yritettyään pysyä hengissä perin nälkiintyneine joukkoineen Novarran vuorella, antautua suuren lumimyrskyn satuttua Novarran väelle. Hänet poltettiin roviolla vaimoineen, samoin monet miehet ja naiset, jotka kannattivat hänen kanssaan samoja erehdyksiä.»