Karl Kautsky

Tie valtaan

1909


II. Vallankumouksen ennustaminen

Halventaakseen marxilaisten tulevan vallankumouksen odotuksia, syytetään meitä usein ennustamisrakkaudesta ja että me olemme muka osottautuneet huonoiksi profeetoiksi.

Olemme jo nähneet, mistä johtuu, että Marxin ja Engelsin odottama työväenluokan vallankumous ei ole tähän asti vielä tapahtunut. Mutta jos me jätämme huomioon ottamatta pettyneet odotukset, silloin ei tule ihmetellä sitä, ettei ole toteutunut kaikki, mitä he odottivat, vaan sitä, että niin paljon heidän ennustuksistaan on pitänyt paikkansa.

Olemme esim. jo nähneet, että »Kommunistinen manifesti» marraskuussa 1847 julisti vuoden 1848 tulevan vallankumouksen. Tämä tapahtui samaan aikaan, jolloin Proudhon todisteli, että vallankumousten aikakausi oli jo ainaiseksi ohi.

Marx oli ensimäinen sosialisti, joka osotti, mikä merkitys ammattiyhdistyksillä on työväenluokan luokkataistelulle. Tämän hän teki »Filosofian kurjuus» nimisessä riitakirjotuksessaan Proudhonia vastaan vuonna 1846. »Pääoma»-teoksessaan 60-luvulla näki hän jo nykyisen osakeyhtiö- ja yrittäjäliittokauden. Vuosien 1870–71 sodan aikana ennusti hän, että sosialistisen liikkeen painopiste siitä alkaen siirtyisi Ranskasta Saksaan. Tammikuussa 1873 ennusti hän liikepulaa, joka muutamia kuukausiamyöhemmin alkoi j. n. e.

Samoin on Engelsin laita.

Siinäkin, missä he erehtyivät, on pohjalla erehdyksessä aivan oikea ja tärkeä ydin. Muistelkaamme vain, mitä ylempänä on sanottu Engelsin 1885 julkaisemista ennustuksista, että lähivuosina tapahtuisi valtiollisten olojen järkkymisiä.

Lienee tässä paikallaan ryhtyä torjumaan tarua, joka uhkaa juurtua mieliin. »Työväenkysymys»-kirjassaan, josta äskettäin on alkukielellä ilmestynyt 5:s painos, kirjottaa berliniläinen professori H. Herkner, selostellessaan Hannoverin puoluepäiviä 1899:

»Kautsky tuli taistelun tuoksinassa leimanneeksi pian tapahtuvan, kaikki toiveet täyttävän mullistuksen toivon melkein järjettömyydeksi, kävi siis sen kimppuun paljon kiivaammin kuin itse Bernstein. Jos Engels todella olisi ennustanut suuren rymäkän tapahtuvan v. 1898 (sanoi Kautsky), ei hän olisi ollut se suuri ajattelija, mikä hän oli, vaan hän olisi ollut sellainen idiootti, ettei häntä mistään vaalipiiristä olisi valittu edustajaksi puoluepäiville. Engels oli muka vain tarkottanut, että v. 1898 nykyinen valtiollinen järjestelmä voi preussissa kukistua.

Jääkööt Engelsin otaksumiset nyt sikseen. Sitävastoin eivät Bebelin sanat Erfurtin puoluepäivillä 1891, että ainoastaan harvat kokouksen jäsenet eivät näe viimeistenkin päämäärien toteutumista, salli mitään pelastavaa tulkitsemista. Ne olivat, käyttääksemme Kautskyn v. 1899 lausumia sanoja, idioottisia. Tässä välikohtauksessa ilmeni kaikella mahdollisella selvyydellä muutos, joka oli tapahtunut itse vanhan menettelytavan kunnioittajienkin päissä.»

Ikävätä kyllä, puhuu herra professori jokseenkin sekavasti. En sanallakaan ole minä väittänyt, että »toivo pian tapahtuvasta, kaikki toiveet täyttävästä (!) mullistuksesta» olisivat järjettömyyttä, siitä yksinkertaisesta syystä, että sellaisesta mullistuksesta ei ollut puhettakaan. Minulla olisi ollut täysi syy nimittää järjettömyydeksi toivoa kaikki toiveet täyttävästä mullistuksesta. Minä käytin »järjettömyys»-sanaa esitetyistä väitteistä, että Engels muka olisi pannut vallankumouksen puhkeamisen määräajaksi vuoden 1898. Sellainen ennusteleminen näytti minusta kylläkin järjettömältä. Mutta Engels ei ole itseään tehnyt siihen syypääksi. Ja yhtä vähän Bebel. Erfurtin puoluepäivillä 1891 ei hän ollut maininnut mitäänmäärättyä vuotta vallankumouksen puhkeamisajaksi.

Jo siellä oli hänen »ennustuksiansa» hiukan pilkkailtu. Siihen vastasi hän:

»Ennustamiselle voi nauraa ja tehdä siitä pilkkaa; ajatelevat ihmiset eivät tule ilman sitä toimeen. Tämän päivän kylmä ja pessimistinen järkevyys oli Vollmar'ille vielä joitakuita vuosia takaperin vierasta. Engels, jonka kimppuun hän käy, oli vuonna 1844 aivan oikein ennustanut vuoden 1848 vallankumousta. Eikö ole se, mitä Marx ja Engels kommunikapinan aikana kansainvälisen työväenliiton yleisneuvoston tunnetussa adressissa ennustivat tulevasta asiain järjestäytymisestä Europassa, täydellisesti käynyt toteen? (Aivan oikein.) Liebknecht, joka myöskin on hiukkasen minua pilkkaillut, on itsekin paljo ennustellut. (Iloisuutta.) Samoin kuin minä, ennusti hän vuonna1870 valtiopäivillä sellaista, mikä tänään on täydellisesti toteutunut. Lukekaa hänen ja minun, puheitani vuosina 1870–71 ja te huomaatte tämän todeksi. Mutta sitte tulee Vollmar ja huutaa: jättäkää jo nuo vanhat jutut ja jättäkää ennustaminen! Mutta itse hän myöskin ennustaa. Ero hänen ja minun välillä on ainoastaan: hän on ihan ihmeellisen parhainta uskova meidän vastustajistamme, mutta hirveästi pahinta pelkäävä, mitä tulee puolueen periaatteellisiin pyrinnöihin ja sen tulevaisuuteen» (Pöytäkirja 283 siv.)

Merkitsevimpiä Bebelin toteutuneita ennustuksia on se, kun hän 1873 väitti, että keskuspuolue (Zentrum) Saksan valtiopäivilläpian tulisi saamaan 100 edustajapaikkaa 60 asemesta ja että Bismarckin kulttuuritaistelu loppuisi surkealla tavalla ja vaikuttaisi itse Bismarckin kukistumiseen.

Äskettäin on minulle suotu kunnia päästä profeettain joukkoon. Enkä minä voikaan parempaa seuraa saada.

Minulle ilkkuiltiin, että muka historiallinen kokemus on täydellisesti kumonnut sen, mitä minä artikkelisarjassani »Kaikenlaista vallankumouksellista» »Neue Zeit»issa ja »Siveysoppini» esipuheessa olin sanonut Venäjän vallankumouksesta. Pitääkö tämä paikkansa?

»Siveysopin» esipuheessa minä kirjotin:

»Me lähestymme aikakautta, jolloin ties kuinka pitkiksi ajoiksi jokaiselle sosialidemokratille rauhallinen työskentely on mahdotonta, meidän toimintamme tulee olemaan alituista taistelua. Juuri nyt ovat tsaarinvallan palvelijat uutterassa toimessa kohotakseen kuudennentoista ja seitsemännentoista vuosisadan uskonsotien Albojenja Tillyjen veroisiksi — eivät suinkaan suurissa sotateoissa, vaan raa'assa murhaamisessaja polttamisessa. Sivistyksen ja järjestyksen ja muiden ihmiskunnan pyhimpien omaisuuksien länsieuropalaiset puolustajat tervehtävät innostuneina tätä muka laillisten olojen palauttamisena. Mutta yhtävähän kuin Habsburgien palkkasoturien onnistui, huolimatta ajottaisesta menestyksestä, uudelleen katolilaistuttaa Pohjois-Saksaa ja Hollantia, onnistuu Romanoffien kasakkain täysin palauttaa rajattoman itsevallan hallitusta. Sillä on vielä voimaa hävittää maata, mutta ei enää voimaa hallita sitä.»

»Venäjän vallankumous ei missään tapauksessa tule vielä pitkiin aikoihin päättymään, eikä se päättyne ennen, kuin Venäjän talonpojat ovat saaneet tarpeensa tyydytettyä. Mitä kauvemmin se kestää, sitä suurempi on Länsieuropan työväenjoukkojen innostuminen, sitä lähempänä rahallisten katastroofien vaara ja sitä todennäköisempää, että Länsieuropassa alkaa kiihkeiden luokkataistelujen aikakausi.»

Mitä näistä tammikuussa 1906 kirjotetuista sanoista minun pitäisi hävetä? Luullaanko ehkä, että Venäjän vallankumous olisi lopussa, että Venäjällä vallitsisivat taaskin säännölliset olot? Eikö sen jälkeen, kuin ylläolevat rivit kirjotettiin, koko maailma ole joutunut mitä suurimman levottomuuden tilaan?

Ja nyt vasta minun »onnistumaton ennustukseni» artikkelissani »Kaikenlaista vallankumouksellista». Minä väittelin siinä Lusniata vastaan, joka selitti mahdottomaksi, että Korean anastuksesta käyty sota synnyttäisi Venäjällä vallankumouksen ja arveli, että olisi liiottelua, kun minä sanoin, että venäläiset työmiehet olivat paljon todellisempi valtiollinen tekijä kuin englantilaiset. Tähän vastasin minä helmikuun alussa 1904 Venäjän ja japaninsodan alkamisen johdosta:

»Ei ole epäilemistäkään, ettei Venäjän taloudellinen kehitys ole paljonkin takapajulla Saksan tai Englannin taloudellisesta kehityksestä ja sen työväenluokka on paljoa heikompi ja kypsymättömämpi kuin ehkä Saksan tai Englannin. Mutta kaikki on relativista, myöskin jonkun luokan vallankumouksellinen voima.»

Minä osotin silloin, mistä syistä Venäjän työväenluokalla silloin oli niin tavattoman suuri vallankumouksellinen voima, ja jatkoin seuraavasti:

»Taistelu päättyy sitä nopeammin itsevaltiuden tappioksi, mitä tarmokkaammin Länsieuropa kieltää siltä apunsa. Kansainvälisen sosialidemokratian tärkeimpiä tehtäviä on nyt niin paljon kuin mahdollista saattaa itsevaltius huonoon maineeseen...»

»Kuitenkin huolimatta kaikista arvokkaista ystävyyssuhteista Länsieuropassa kasvaa kaikkien venäläisten itsevaltiuden kannattajain ahdinkotila silminnähtävästi. Sota Japania vastaan voi valtavasti jouduttaa vallankumouksen voittoa Venäjällä... Venäläis-turkkilaisen sodan jälkeen tapahtuneet seikat uudistuvat, mutta tällä kertaa suuremmalla voimalla: vallankumousliike leimahtaa valtavaan liekkiin.»

Kun minä olin tämän perustellut, jatkoin:

»Vallankumous Venäjällä ei aluksi voisi perustaa sosialistista hallitusjärjestelmää. Siihen ovat maan taloudelliset olot liian kypsymättömiä. Vallankumous voisi ensiksi saada voimaan kansanvaltaisen hallitusjärjestelmän, jonka takana olisi vahva, hillitönnä eteenpäin tunkeutuva työväenluokka, joka valtaisi itselleen melkoisia myönnytyksiä.»

»Tällaisen hallitusjärjestelmän täytyisi valtavasti vaikuttaa Venäjän naapurimaihin. Ensiksikin se elähyttäisi ja innostuttaisi työväenliikettä, joka saisi siitä kiihdykettä ryhtyä hyökkäämään todellisen kansanvallan valtiollisia esteitä — Preussissa ensialuksi kolmiluokkavaalijärjestelmää vastaan. Mutta sitte myöskin nostaisi se esille Itäeuropan kirjavat kansallisuuskysymykset.»

Tämän kirjotin minä helmikuussa v. 1904. Lokakuussa v. 1905 oli Venäjän vallankumous alkanut ja työväenluokka noussut sen esitaistelijaksi. Heti ilmenivät sen vaikutukset naapurimaissa. Itävallassa sai äänioikeustaistelu vastustamattoman voiman ja päättyi pian voitolla, Unkari joutui todellisen kapinan partaalle, Saksan sosialidemokratia hyväksyi yleislakon ja heittäytyi täydellä voimalla äänioikeustaisteluun, etenkin Preussissa, jossa jo tammikuussa v. 1908 tapahtui katumielenosotuksia, jollaisia Berlin sitte vuoden 1848 ei ollut nähnyt. V. 1907 tulivat yllättävät hottentottivaalit ja Saksan porvarillinen demokratia ihan luhistui. Kun minä samalla olin odottanut kansallisuusliikkeiden puhkeamista Itäeuropassa, niin kävi tämäkin kaikki yli odotusten toteen: nopeasti heräsivät itämaat, Kiina, India, Egypti, Marokko, Persia,Turkki; kahdessa viimeksi mainitussa maassa vallankumousliike on jo saavuttanut voittojakin.

Ja sen yhteydessä ovat kansainväliset vastakohdat yhä vain kärjistyneet. Kahdesti olivat ne jo vähällä viedä Europan sotaan, ensi kerralla Marokon takia ja sitte Turkin takia.

Jos koskaan »tulevaisuuden ennustus», jos sitä sanaa tahtoo käyttää, on toteutunut, niin on se, joka odotti Venäjän vallankumouksen puhkeamista ja sen seurauksena kiihkeän valtiollisen levottomuuden aikaa ja kaikkien yhteiskunnallisten ja kansallisten vastakohtien kärjistymistä.

En tahdo kieltää, etten ole ennustanut Venäjän vallankumouksen kärsivän aika-ajoin tappioita. Mutta jos joku vuonna 1846 ennusti 1848 tulevaa vallankumousta, niin erehtyikö hän siinä sentakia, että tämä 1849 kukistettiin.

Täytyyhän meidän jokaisessa suuressa liikkeessä ja kapinassa ottaa laskuihin mukaan myöskin tappion mahdollisuus. Hullu se on, joka taistelun alussa on varma siitä, että hänellä jo voitto on käsissään. Me voimme ainoastaan tutkia, lähenemmekö suuria vallankumouksellisia taisteluita. Tämän voi jonkinlaisella varmuudella tietää. Jonkun tällaisen taistelun päättymistä ei sitävastoin voi edeltäpäin sanoa. Me olisimme surkuteltavia, vieläpä asiamme suoranaisia pettäjiä ja kaikkeen taisteluun kykenemättömiä, jos me jo etukäteen olisimme vakuutettuja tappion välttämättömyydestä, emmekä ottaisi huomioon voiton mahdollisuutta.

Ei luonnollisestikaan jokainen odotus toteudu. Joka väittää olevansa pettämätön profeetta tai joka toiselta vaatii pettämättömiä ennustuksia, edellyttää ihmisessä yliluonnollisia voimia.

Jokaisen politikoitsijan täytyy ottaa huomioon mahdollisuus, etteivät hänen odotuksensa toteudu. Kuitenkin on »ennustaminen» muuta kuin ajanvieteleikittelyä. Varovasti ja järkevästi harjotettuna on se välttämätöntä jokaiselle ajattelevalle ja kaukonäköiselle politikoitsijalle, johon jo Bebelkin viittasi.

Ainoastaan hengetön taituri tyytyy uskoon, että vast'edeskin kaikki käy nykyistä kulkuansa. Politikoitsija, joka samalla on ajattelija, punnitsee jokaisen uuden seikan ilmetessä kaikki mahdollisuudet, joihin se voi johtaa ja miettii, mihin etäisimpiinkin seurauksiin se vie. Entisessä urassa pysyttelemisen voimat ovat yhteiskunnassa kyllä tavattoman suuret ja yhdeksässä tapauksessa kymmenestä näyttää taituri sen takia olevan oikeassa, kun hän juoksee vanhoja uria, paljoakaan ajattelematta uusia oloja ja uusia mahdollisuuksia. Mutta kerran tulee kuitenkin tapaus, joka on kyllin voimakas voittamaan entisellään pysyttelemisen voimat, joita jo edelliset ovat sisäisesti järkyttäneet, vaikkakin kaikki ulkonaisesti jäi entiselleen. Kehitys kääntyy nyt yht'äkkiä uusille urille, jolloin kaikki taiturit menevät päästään pyörälle. Ainoastaan sellaiset politikoitsijat ovat tapahtumain tasalla, jotka ovat ottaneet selvää uusista mahdollisuuksista ja niiden seurauksista.

Mutta ei saa ehkä luulla, että tuollainen hengetön taituri olisi, ainakin asiain kulkiessa tavallista rataansa, tulevaisuutta tuumivaa eli »ennustelevaa» politikoitsijaa etevämpi. Tämä voisi pitää paikkansa ainoastaan silloin, kun politikoitsija pitäisi todellisuutena mahdollisuuksia, joiden seurauksia hän tuumii, ja suuntaisi käytännöllisen toimintansa heti niiden mukaan. Tahdotaanko ehkä väittää, että Engels ja Bebel tai joku muu »ennusteleva» politikoitsija, joista tässä on kysymys, olisivat joskus lausuneet ennustuksensa tässä mielessä.

Hengetön taituri ei tunne koskaan olevansa pakotettu tutkimaan nykyaikaa, joka hänestä näyttää olevan ainoastaan jo tuttujen olojen toistumista, olojen, joissa hän on tähän saakka liikkunut. Se, joka sitävastoin jokaisessa asemassa tarkoin ajattelee kaikki sen mahdollisuudet ja seuraukset, voi tehdä sen ainoastaan nykyisiä voimia tutkimalla, ja hän tulee kääntäneeksi pakostakin huomionsa vasta kasvaviin, vielä vähän huomattuihin tekijöihin.

Mikä monesta poroporvarista näyttää tarkotuksettomalta ennustelulta, on todellisuudessa syvällisten tutkimusten tulos ja senvuoksi se aina on yhä lisääntyvää todellisuuden tuntemista. Ainoastaan silloin olisi oikeus moittia Engelsiä ja Bebeliä heidän »ennustuksistaan», jos he olisivat osottautuneet maailmasta vieraantuneiksi kuvittelijoiksi. Todellisuudessa ei kuitenkaan kukaan ole työväenluokkaa vaikeissa oloissa paremmin ja tarkotuksenmukaisemmin neuvonut kuin juuri nämä »profeetat», ja juuri sentakia, että he olivat »ennustamis»töissä askaroineet. Eivät ole ylöspäinpyrkiviä luokkia tähän asti vieneet harhateille ne politikoitsijat, jotka aina ovat pyrkineet laajimpiin päämääriin, vaan liiankin usein »todellisuuspolitikoitsijat», jotka eivät näe pitemmälle kuin nenänsä päähän ja pitävät todellisuutena sitä, mihin nenä koskee ja selittävät loppumattomaksi ja voittamattomaksi jokaisen esteen, johon ovat kerran nenänsä verille lyöneet.

Mutta »ennustaa» voi toisellakin tavalla kuin yllä kuvaillulla. Yhteiskunnan kehityksen perimmäisenä ehtona on siinä vallitsevan tuotantotavan kehitys, tuotantotavan, jonka lait me nykyään jo kyllin tarkoin tunnemme, tietääksemme joltisellakin varmuudella, mihin suuntaan yhteiskunnan kehitys välttämättä kulkee ja mitä johtopäätöksiä siitä voidaan vetää valtiollisen kehityksen välttämättömästä kulusta.

Tämä »ennustamisen» laji sekotetaan useasti edelläkuvailtuun, ja kuitenkin ovat molemmat pohjaltaan aivan erilaiset. Edellisessä on kysymys hyvin moninaisista mahdollisuuksista, joita joku erikoinen tapaus tai asema voi mukanaan tuoda ja joiden todennäköisiä seurauksia meidän on seurattava. Jälkimäisessä on kysymys välttämättömästä ja ainoasta mahdollisesta kehityssuunnasta, jonka lakeja meidän on tutkittava. Edellisessä olemme me puhuneet määrätyistä aisteilla havaittavista tosiasioista, jälkimäisessä voidaan meille osottaa vain yleinen suunta, sanomatta mitään varmaa muodoista, joihin kehitys pukeutuu. Ei silloinkaan saa näitä tutkimisen eri lajeja sekottaa toisiinsa, kun ne näennäisesti johtavat samoihin tuloksiin.

Jos joku esim. sanoo, että Ranskan ja Saksan välinen sota johtaa vallankumoukseen, ja jos toinen sanoo, että luokkavastakohtien kasvava kärjistyminen kapitalistisessa yhteiskunnassa vie vallankumoukseen, niin näyttää jälkimäinen väite olevan samanlainen vallankumouksen ennustus kuin edellinenkin. Ja kuitenkin merkitsee se toista. Kun minä puhun Ranskan ja Saksan välisestä sodasta, niin se ei ole ilmiö, jonka minä luonnonlain varmuudella voin edeltäpäin määrätä. Niin pitkälle tiede ei ole vielä päässyt. Sota on ainoastaan yksi monista mahdollisuuksista. Mutta toiseltapuolen on vallankumous, joka sodasta voi kehittyä, sidottu määrättyihin muotoihin. Voi tapahtua, että sodassa heikommaksi osottautuneen kansakunnan keskuudessa halu koota kaikki kansanvoimat ulkonaista vihollista vastaan, kutsuu häikäilemättömimmän ja tarmokkaimman luokan, työväenluokan, kansan johtajaksi — kuten Engels v. 1891 piti mahdollisena Saksassa, jos senyht'aikaa olisi ollut pakko käydä sotaa Ranskaa vastaan, joka väkiluvultaan ei siihen aikaan vielä ollut niin kovin paljon heikompi, ja siihen asti vielä voittamatonta Venäjää vastaan, jonka voimia vallankumous ei vielä ollut murtanut.

Sodan aiheuttama vallankumous voi johtua myöskin kansanjoukon kapinasta, jos armeija on murtunut ja sodan kärsimyksiin kyllästynyt, ja hallitus kukistetaan, ei suinkaan sentähden, että tahdottaisiin sotaa tarmokkaammin jatkaa, vaan että tarkotukseton ja turmiollinen sota lopetettaisiin ja solmittaisiin rauha vastustajan kanssa, joka ei sekään mitään parempaa vaadi.

Voipa sodan aiheuttama vallankumous alkaa yleisestä suuttumuksesta häpeällisen ja tappiota tuottaneen rauhanteon johdosta, suuttumuksesta, joka yhdistää sotaväen ja kansan hallitusta vastaan.

Tässä tapauksessa voidaan vallankumouksen muodot jo edeltäpäin määrätä, mutta aivan epämääräinen on vallankumouksen kuva, silloin kun luokkavastakohtien kasvava kärjistyminen sen saattaa puhkeamaan. Minä voin aivan varmasti väittää, että vallankumous, jonka sota synnyttää, puhkeaa joko sodan aikana tai välittömästi sen päätyttyä. Jos minä sitä vastoin puhun vallankumouksesta luokkavastakohtien kärjistymisen tuloksena, niin ei siinä ole sanottu sanaakaan sen puhkeamisen ajasta. Sodan synnyttämästä vallankumouksesta voin minä varmuudella väittää, että se tapahtuu yhteen menoon. Vallankumouksesta, joka puhkeaa luokkavastakohtien kärjistymisestä, ei voi siinä suhteessa sanoa mitään. Se voi olla hyvin pitkällinen tapahtumasarja ja sodan synnyttämä vallankumous voi tällöin olla siinä yhtenä sivutapahtumana. Sodan synnyttämästä vallankumouksesta ei voi etukäteen varmuudella sanoa, että se veisi tuloksiin. Luokkavastakohtien kärjistymisen synnyttämä vallankumousliike sitävastoin voi ainoastaan ajoiksi kärsiä tappioita, mutta lopuksi täytyysen voittaa.

Mutta toiselta puolen on vallankumouksen edellytys, ensimäisessä tapauksessa sota, kuten jo olemme nähneet, jotain sellaista, joka voi tapahtua tai jäädä tapahtumatta. Sanoa jotain varmaa siitä ei pälkähdä kenenkään päähän. Luokkavastakohtien kärjistyminen sitävastoin kehittyy itsestään kapitalistisen tuotantotavan laeista. Jos vallankumous siis sodan seurauksena on ainoastaan yksi monista mahdollisuuksista, niin on se luokkataistelun seurauksena kiertämätön tosiasia.

Nähdään siis, että kummallakin »ennustamisen» lajilla on omat menettelytapansa, kumpikin vaatii erikoisia tutkimuksia, ja näiden tutkimusten terävyydestä riippuu »ennustusten» merkitys, jotka ihmisistä, joilla ei ole aavistustakaan tällaisista tutkimuksista, ovat tyhjänpäiväisiä kuvitteluja.

Mutta surkeasti erehdyttäisiin, jos tahdottaisiin uskoa, että ainoastaan me marxilaiset »ennustamme». Porvarilliset politikoitsijatkaan, jotka seisovat olevien olojen pohjalla, eivät pääse mihinkään ilman laajoja tulevaisuuden silmäyksiä. Siirtomaapolitikan kaikki voima esim. perustuu siihen. Jos olisi kysymys ainoastaan nykyhetken siirtomaapolitikasta, olisi hyvin helppoa päästä siitä selville. Se on kaikille valtioille, Englantia lukuunottamatta, vallan surkeata kauppaa. Mutta se on ainoa ala, jolla kapitalistisen yhteiskunnan rajojen sisässä vielä suuret tulevaisuuden toiveet ainakin häämöttelevät. Ja juuri sen takia, loistavan tulevaisuuden takia, jota meidän siirtomaaintoilijamme ennustavat, eikä suinkaan surkean nykyisyyden takia, on siirtomaapolitiikalla niin lumoava viehätys kaikkien niiden mieliin, jotka eivät ole vakuutettuja sosialismin toteutumisesta. Ei ole suurempaa erehdystä kuin katsantokanta, että politikassa ovat ainoastaan silmänräpäyksen edut ratkaisevina, ettei kaukaisella ihanteella ole mitään käytännöllistä merkitystä, että meidän vaalitaistelumme onnistuisi sitä paremmin, mitä »käytännöllisemmin», se on: mitä järkevämmin, pikkumaisemmin me menettelemme, mitä enemmän me puhumme ainoastaan veroista ja tulleista, poliisin rettelöimisistä ja sairaskassoista ja muista samanlaisista asioista ja mitä enemmän me kohtelemme suuria tulevaisuuden päämääriämme nuoruudenlempenä, jota sydämessään mielellään muistelee, mutta johon julkisuudessa mieluummin ei ole enää missään suhteissa.